Arvostelu: Resident Evil: The Final Chapter (2016)

RESIDENT EVIL: THE FINAL CHAPTER

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Iain Glen, Ali Larter, Shawn Roberts, Eoin Macken, Ruby Rose, Fraser James, William Levy ja Ever Gabo Anderson
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -pelisarjaan (1996-) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 2002 osoittautui suureksi menestykseksi, joten leffasarjaa päätettiin tietty jatkaa. Resident Evil: Apocalypse (2004), Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007), Resident Evil: Afterlife (2010) ja Resident Evil: Retribution (2012) olivat kaikki vielä isompia hittejä, jokaisen tahkotessa rahaa enemmän kuin sarjan edelliset osat. Heti viidennen elokuvan menestyksen jälkeen alkoi kuudennen leffan teko, jonka ohjaaja Paul W. S. Anderson ilmoitti toimivan sarjan päätösosana. Tapahtui kuitenkin useampi viivästys (Andersonin ja päätähti Milla Jovovichin saadessa lapsen) ennen kuin kuvaukset saatiin aloitettua syyskuussa 2015. Kuvauksissa sattui suuria ikäviä hetkiä, Jovovichin stuntnaisen törmätessä pahasti kuvauskalustoon, mikä johti hänen vasemman käden amputoimiseen, minkä lisäksi kuvausryhmään kuulunut Ricardo Cornelius menehtyi, jäätyään suuren panssarivaunulavasteen alle. Elokuva tehtiin kuitenkin valmiiksi ja Resident Evil: The Final Chapter sai ensi-iltansa joulukuussa 2016 (Suomessa leffa tosin julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle). Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn, mutta taloudellisesti se menestyi parhaiten koko sarjasta. Itse näin leffan vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt siitä. En olekaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, jolloin päätin katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi juhlan kunniaksi. Viikko Resident Evil: Retributionin katsomisen jälkeen katsoin Resident Evil: The Final Chapterin.

Alice saa tietää, että Umbrella-yhtiö aikoo tuhota ihmiskunnan rippeet 48 tunnin päästä. Hänen täytyy palata takaisin Raccoon Cityyn ja tunkeutua jälleen Pesä-tukikohtaan varastamaan uusi antivirus, jolla voi vihdoin lopettaa maailman tuhonneen painajaisen.

Milla Jovovich palaa (ainakin näillä näkymin) viimeistä kertaa Alicen rooliin. Alicen matka on ollut aikamoinen ja täynnä ties mitä vaiheita aina ensimmäisen leffan muistinmenetyksestä supervoimiin ja klooneihin. Eipä ihme, että Alicea suututtaa Umbrellan toimet ja että hän päättää tehdä niille todellisen lopun vihdoin ja viimein. Jovovich ei vielä kuudennessakaan Resident Evil -rainassa vakuuta näyttelijänä, eikä tällä kertaa edes toimintastarana - mikä tosin johtuu lähinnä toimintakohtausten toteutuksesta... päästään siihen ihan kohta tarkemmin.

     Lisäksi elokuvassa nähdään vanhat tutut Ali Larter Claire Redfieldinä, Shawn Roberts aurinkolasipäisenä Weskerinä ja Iain Glen jostain kumman syystä Resident Evil: Tuhon pääpahiksena tohtori Isaacsina, minkä lisäksi Alicen kanssa taisteluun lähtevät myös Eoin Mackenin, Ruby Rosen, Fraser Jamesin ja William Levyn näyttelemä täysin tylsä ja tyhjänpäiväinen joukko, joista yhdenkään nimiä ei taidettu edes mainita koko elokuvan aikana. Katsoja arvaakin heti, että hahmot on luotu vain tapettavaksi, eikä kenenkään kohtalo jaksa kiinnostaa.

En erityisemmin pitänyt sarjan edellisestä elokuvasta, Resident Evil: Retributionista, mutta sen viimeinen kohtaus, joka lupaili jättimäistä sotaa zombien sun muiden örkkien armeijaa vastaan, sai minut kieltämättä innostumaan elokuvasarjan huipennuksesta. Mutta kun katsoja on päässyt yli Resident Evil: The Final Chapterin ensimmäisestä viidestä minuutista, jotka käytetään kertaamaan kaikki aiemmat tapahtumat, on edessä karvas pettymys. Retributionin lupailemaa sotaa ei nähdä, vaan jonkin sortin taistelu on jo käyty ja siinä on hävitty. Seuraava pettymys on se, että kyseessä on lähes umpisurkea elokuva. Eivätpä edellisetkään Resident Evil -leffat ole olleet kummoisia; parhaimmillaan lähinnä keskinkertaista hömppäviihdettä. Tämä päätösosa menee kuitenkin kaikessa siitä, mistä aita on matalin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu vahvasti siltä, ettei Andersonia enää kiinnostanut näiden leffojen teko. Hän voi suoltaa ulos kuinka huonoja elokuvia tahansa ja silti ne menestyvät hyvin. Kuten alussa kerroin, The Final Chapter osoittautui Resident Evil -sarjan menestyneimmäksi filmiksi, tienattuaan yli 300 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen tarina. Tai siis sellaisen puute. Jo viidennen osan outo simuloitu todellisuus hämmensi typeryydellään, mutta se leffa sentään liikkui jotenkin selkeästi eteenpäin. Tässä kerrontaan ei ole jaksettu panostaa edes sitä vähää. Alice vain hyppii paikasta toiseen, kunnes on aika taistella Umbrellan johtoa vastaan ensimmäisestä leffasta tutussa Pesä-tukikohdassa. Myös juonenkuljetus on hyppivää ja jatkuvasti on sellainen olo, että elokuvasta puuttuu kohtauksia. Asioita vain tapahtuu noin vain ja lokaatiot vaihtuvat jatkuvasti, jolloin on jopa yllättävän ja ärsyttävän vaikeaa pysyä perässä siitä, missä milloinkin mennään. Kestoltaan leffa on jo tällaisenaan sarjan pisin, mutta tökerö leikkaus herättää mielikuvan, että filmin oli tarkoitus kestää jopa yli kaksi tuntia.

Sen lisäksi, että elokuva on tarinaltaan leikattu aikamoiseksi sillisalaatiksi, voi hyvät hyssykät, millaisen silppurin läpi toimintakohtaukset on vedetty! Resident Evil: Afterlifen taistelut mahtipontisine hidastuksineen olivat koomisia, mutta sentään niitä katsoessa pysyi täysin perillä siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Tämä leffa on täynnä tappeluja, joiden aikana ei tajua yhtään, mitä tapahtuu ja kenelle. Asiaa ei yhtään auta se, kun hahmojen selviytyminen käsirysyistä ei oikein kiinnosta. Yhteen lyöntiin tai potkuun saatetaan vaatia viisikin eri kuvakulmaa ja leikkausta. Kaikkein pahin on kuitenkin hetki, jossa Alice kohtaa T-viruksen muunteleman mörököllin. Alice nappaa pistoolinsa maasta, kun örkki juoksee häntä kohti ja ampuu lippaansa tyhjäksi monsteriin, joka lyyhistyy kuoliaaksi. Laskin jälkikäteen, että kyseessä on seitsemän sekunnin pätkä, jossa nähdään 33 leikkausta. KOLMEKYMMENTÄKOLME helvetin leikkausta SEITSEMÄSSÄ hemmetin sekunnissa! Se on lähes viisi leikkausta per sekunti! En valehtele, jouduin ottamaan päänsärkylääkkeen leffan päätyttyä, sillä leikkauksen tahti ja valojen aggressiivinen välke alkoi käydä pahasti silmille. Ja tätä roskaa esitettiin leffateattereissa 3D:nä! Toivottavasti 3D-lasien kanssa jaettiin pahoinvointipillereitä.

Erityisen iso ongelma leffassa on myös loogisuuden ja jatkumon puute. Selkeän jatkumon puuttuminen on ollut ongelmana jo sarjan aiemmissa osissa, joissain enemmän ja toisissa vähemmän, mutta tässä ne oikein loistavat kirkkaina kaiken keskellä (siis silloin, kun saa selvää, mitä leffassa tapahtuu). On päivänselvää, ettei tekijöillä ollut mitään suunnitelmaa kokonaisuudesta, kun elokuvia tehtiin, vaan jokaisessa leffassa tapahtuu juuri sitä, mitä milläkin hetkellä koettiin cooliksi ja viihdyttäväksi. Jos ei tiedä, ketkä toimivat kameran takana, voisi helposti luulla, että jokaisesta Resident Evilistä vastaa eri käsikirjoittaja, eikä yksikään vaivautunut katsomaan edellistä osaa. Voikin tulla yllätyksenä, että Paul W. S. Anderson on kirjoittanut nämä kaikki leffat itse. 

Resident Evil: The Final Chapterissa Anderson sontii kaikilla mahdollisilla tavoilla aloittamansa elokuvasarjan päälle. Oli kyse sitten lahjattomasta ohjauksesta, ohuenohuesta käsikirjoituksesta, surkeasti toteutetuista toimintakohtauksista tai vielä kaiken päälle viime hetkellä mukaan tungetuista naurettavan typeristä käänteistä ja loppuhuipennuksesta, joka ei millään tunnu sarjan huipennukselta, Anderson epäonnistuu lähes kaikessa tässä leffassa. Kauhukohtauksissa Anderson sortuu mitä huonoimpiin äkkisäikäytyksiin. Sentään mukana on ihan hyvää kuvausta. Jotkut maisemaotokset ovat tyylikkäitä... sen kahden sekunnin verran, mitä Anderson malttaa näyttää yhtä kuvaa ennen leikkausta. Erikoistehosteiden taso on parantunut jonkin verran ja tuhoutunut maailma näyttää usein vaikuttavalta kaikessa karmivuudessaan. Sitten taas mukana on hirviöitä, jotka näyttävät tulleen suoraan videopelistä. Äänimaailma on paikoitellen lähes yhtä kaoottinen kuin leikkaustykitys. Uusi säveltäjä Paul Haslinger ei tee mitään vaikutusta musiikeillaan. Jos mukana olisi kaksi edellistä osaa säveltänyt Tomandandy, leffasta voisi löytyä edes jotain kehumisen arvoista.

Yhteenveto: Resident Evil: The Final Chapter on todellinen pohjanoteeraus ja surkea finaali heikolle zombisaagalle. Elokuvaa tehdessä on luovutettu täysin ja Paul W. S. Anderson viskoo mukaan laiskasti kaiken, millä voisi edes hetkellisesti herättää katsojan mielenkiintoa. Missään ei kuitenkaan onnistuta. Edellisleffan päätöskohtauksessa lupailtua suurta sotaa ei nähdäkään. Tarina on täysin yhdentekevä ja kerronta on todella ontuvaa. Hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa ja niinpä jännitettä ei löydy. Kauhukohtaukset rakentuvat ala-arvoisiin äkkisäikäytyksiin. Toimintakohtaukset ovat turhauttavaa ja sekavaa silppua, jonka tuijottaminen tympii ja aiheuttaa päänsärkyä. Milla Jovovich ei vieläkään vakuuta pääroolissa. Kaiken kukkuraksi filmi vetelee lopussa mattoa jalkojen alta oudoilla käänteillään, sekä finaalilla, joka ei mitenkään tunnu elokuvasarjan huipennukselta. Elokuva ei edes näytä hyvältä. Resident Evil: The Final Chapter on lähes sysipaska raina, jota ei voi suositella edes aiemmista osista tykänneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: The Final Chapter, 2016, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, Capcom Company, Department of Trade and Industry of South Africa, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Leomus Pictures