Arvostelu: The Sound of Music (1965)

THE SOUND OF MUSIC

Ohjaus: Robert Wise

Pääosissa: Julie Andrews, Christopher Plummer, Charmian Carr, Nicholas Hammond, Heather Menzies, Duane Chase, Angela Cartwright, Debbie Turner, Kym Karath, Eleanor Parker, Peggy Wood, Gil Stuart, Norma Varden, Richard Haydn, Daniel Truhitte, Anna Lee, Portia Nelson, Marni Nixon, Evadne Baker ja Ben Wright

Genre: musikaali, komedia, romantiikka, jännitys

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: S

The Sound of Music (esitetty Suomessa myös nimellä "Laulava Trappin perhe") perustuu samannimiseen Broadway-esitykseen vuodelta 1959, joka puolestaan perustuu Maria Augusta von Trappin muistelmakirjaan Laulava Trappin perhe (The Story of the Trapp Family Singers) vuodelta 1949. Länsi-Saksassa kirjan pohjalta oli jo tehty elokuva Trappin perhe (Die Trapp-Familie) vuonna 1956. 20th Century Fox -yhtiön johtajat näkivät Broadway-esityksen ja innostuivat siitä niin, että hankkivat pian sen elokuvaoikeudet. Ernest Lehman pestattiin muokkaamaan esityksestä elokuvakäsikirjoitus ja useamman suostuttelun jälkeen ohjaajaksi valikoitu aluksi William Wyler, joka oli inhonnut musikaalia. Wyler lopulta jättikin projektin ja tilalle otettiin Robert Wise, jonka Lehman oli alun perin halunnutkin elokuvan puikkoihin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1964 ja lopulta The Sound of Music sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1965 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva voitti yleisöt välittömästi puolelleen ja siitä muodostui valtava jättimenestys, inflaation mukaan laskien kyseessä on edelleen maailman kuudenneksi tuottoisin elokuva ikinä. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, naissivuosa, kuvaus, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, leikkauksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan ja parhaan naispääosan palkinnot. Aluksi kriitikot suhtautuivat leffaan aika nuivasti, mutta vuosien varrella heidänkin arvostuksensa elokuvaa kohtaan on kasvanut ja nykyään The Sound of Music nauttii asemasta ehtana klassikkona. Itse olen ollut tietoinen elokuvasta jo lapsesta asti, lähinnä sen nimikkolaulun ja ikoniseksi muodostuneen alkukuvaston kautta, mutten ole aiemmin katsonut leffaa. Kuitenkin nyt kun huomasin The Sound of Musicin täyttävän 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin sivistää itseäni sillä ja samalla arvostella elokuvan.

Itävallan Salzburgissa nuori Maria pyrkii nunnaksi, mutta häntä pidetään leikkisän luonteensa vuoksi epäsopivana tehtävään. Marian taitoja päätetään testata lähettämällä hänet kotiopettajaksi leskeksi jääneen ja tiukkaa kuria pitävän kapteeni von Trappin lapsille.

Julie Andrews nähdään elokuvan pääroolissa Maija Poppasena, joka saapuu lauleskellen lastenhoitajaksi tiukan miehen lapsille... Äh, nyt sekoitin elokuvat. Julie Andrews näyttelee siis Mariaa, nunnaksi pyrkivää itävaltalaista postulanttia, joka saa tehtäväkseen toimia kotiopettajana vaimonsa menettäneen kapteeni von Trappin (Christopher Plummer) lapsille. Andrews oli tehnyt elokuvadebyyttinsä vuotta aiemmin jättihitiksi muodostuneessa Maija Poppanen -musikaalissa (Mary Poppins - 1964). Kun The Sound of Musicin tekijät pääsivät näkemään elokuvan ennakkoon, he olivat niin myytyjä Andrewsin suorituksesta, että hänestä tuli ainoa vaihtoehto Marian rooliin. Andrews onkin aivan fantastinen elokuvassa, tulkiten hyvin pää pilvissä kulkevaa ja ilomielistä hahmoaan, joka haluaa todistaa pystyvänsä olemaan vastuullinen ja esimerkillinen henkilö. Haaveilijaluonne Maria on välittömästi pidettävä päähahmo, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Kapteeni von Trappiksi oli aluksi ehdolla muun muassa Sean Connery, Yul Brunner ja Richard Burton, mutta ohjaaja Robert Wise vaati rooliin Christopher Plummeria. Plummer ei aluksi halunnut olla missään tekemisissä leffan kanssa, mutta pitkän taivuttelun jälkeen Wise sai tahtonsa läpi ja Plummer suostui mukaan. Plummer on jälkikäteen ilmaissut inhonsa elokuvaa ja sen tekoa kohtaan, mikä tavallaan jopa tehostaa hänen suoritustaan. Kapteeni von Trapp on nimittäin erittäin tiukka mies, joka vaatii täydellistä kuria huushollissaan ja hänelle tuleekin järkytyksenä, kun uudeksi kotiopettajaksi valikoituu laulava ja tanssiva Maria. Plummer on loistava roolissaan, erityisesti kun hän muodostaa välillä pienenpieniä hymyntapaisia, kun Marian hyväntuulisuus alkaa vähitellen tarttua häneen.

Elokuvassa nähdään myös Charmian Carr, Nicholas Hammond, Heather Menzies, Duane Chase, Angela Cartwright, Debbie Turner ja Kym Karath kapteeni von Trappin lapsina, Lieslinä, Friedrichinä, Louisana, Kurtina, Brigittana, Martana ja pikku Gretlinä, Eleanor Parker kapteenin uutena mielitiettynä, paronitar von Schraederina, Peggy Wood paikallisen luostarin abbedissana, Gil Stuart ja Norma Varden kapteenin hovimestari Franzina ja taloudenhoitaja Schmidtinä, Richard Haydn bisnesmies Max Detweilerinä, sekä Daniel Truhitte Lieslin salarakkaana, sähkelähetti Rolfena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, eikä yksikään lapsista käy hermoille, vaan heihin tykästyy samaan aikaan Marian kanssa.

Miksi en ollut älynnyt katsoa The Sound of Musicia aiemmin? Kyseessä todella on klassikkostatuksensa ansainnut suorastaan ihana musikaalielokuva, jonka kertomukseen uppoutuu niin ilomielin, että vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva tekee hyvää työtä esitellessään Marian ja vieden hänet sitten jo koputtelemaan kapteeni von Trappin kartanon ovea. On mielenkiintoista seurata, kuinka aluksi niin kapteenin nenänvartta pitkin katsoma kuin tilanteeseensa tyytymättömien lapsien metkujen kohteeksi joutuva Maria alkaa vähitellen vahvistamaan roolia taloudessa, saaden lapset tykästymään häneen ja pehmentäessään kapteenin kivisyyttä.

Kenties asia mistä yllätyin eniten, oli se, kuinka hauska elokuva The Sound of Music onkaan. Sen hyväntahtoinen huumori vie välittömästi täysin mennessään ja leffan parissa pääsee nauramaan makeasti useita kertoja. Vähintään hymy pysyy huulilla, vaikka myös dramaattisempia hetkiä on luvassa. Läpi 1930-luvun loppuun sijoittuvan elokuvan puhutaan Natsi-Saksan laajenemisesta ja siitä, kuinka natsit alkavat tunkeutua myös Itävaltaan. Loppupäässä leffaa tämä realisoituu ja finaali onkin varsinaista jännitysnäytelmää, sillä kapteeni von Trapp ei ole valmis antamaan periksi hakaristilipun edessä. Elokuvasta löytyy tietty myös romantiikkaa, eikä varmaan kenellekään tule yllätyksenä, että sen lisäksi, että Maria saa kapteenin löysentämään kuriaan, nainen saa miehen sydämen sykkimään.

Parin mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Robert Wise, joka oli aluksi estynyt toisen projektinsa, sotaleffa Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles - 1966) vuoksi. Kuitenkin kun elokuvan kuvausten aloitus viivästyi, Wise päätti odotellessa sittenkin tehdä myös The Sound of Musicin. Wise on nappivalinta hommaan, senhän osoitti jo miehen työ myöskin Oscar-palkintoja napsineessa West Side Storyssä (1961). Wise rakentaa tunnelmaa taitavasti ja saa näyttelijät antamaan kaikkensa. Ernest Lehmanin käsikirjoitus on mainio ja niin hyvin rakennettu, ettei aika käy pitkäksi - mihin vaikuttaa toki myös ansiokas leikkaus. Kameratyöskentely on upeaa ja Itävallan henkeäsalpaavan komeita vuoristomaisemia esitelläänkin koko rahan edestä pitkin elokuvaa. Lavasteet ovat myös hienot, samoin asut.

The Sound of Musicista ei tietenkään voi puhua mainitsematta sitä musiikkia. Elokuva hyödyntää toki Broadway-näytelmästä tuttuja Richard Rodgersin säveltämiä ja Oscar Hammersteinin sanoittamia lauluja, jotka Irwin Kostal sovitti elokuvaa varten hieman uuteen uskoon. Elokuvan musikaalinumerot ovat läpikotaisin mahtavia, heti alun nimikkobiisistä lähtien, jossa katsoja pistetään heti ällistelemään Salzburgin kauneutta. Muita erinomaisia kappaleita leffan varrelta ovat Do-Re-Mi, jonka aikana Maria opettaa lapsia laulamaan ja juhlissa lasten esittämä So Long, Farewell. Mainioita ovat myös Lieslin ja Rolfen rakkauslaulu Sixteen Going On Seventeen ja Marian laulama My Favorite Things, jolla hän yrittää rauhoittaa lapsia hurjan ukkosmyrskyn aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sound of Music, 1965, Robert Wise Productions, Argyle Enterprises

Arvostelu: Frankenstein Junior (Young Frankenstein - 1974)

FRANKENSTEIN JUNIOR

YOUNG FRANKENSTEIN

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Gene Wilder, Marty Feldman, Teri Garr, Cloris Leachman, Peter Boyle, Madeline Kahn, Kenneth Mars, Richard Haydn, Richard Roth ja Gene Hackman

Genre: komedia, kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Young Frankenstein, eli suomalaisittain Frankenstein Junior on Mel Brooksin ohjaama kauhukomedia, joka pohjautuu osittain Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, the Modern Prometheus) vuodelta 1818. Brooks oli loppusuoralla kuvaamassa länkkärikomediaansa Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles - 1974), kun hän oli kahvilla näyttelijä Gene Wilderin kanssa. Wilder ehdotti Brooksille komediaa tohtori Frankensteinin lapsenlapsesta, joka ei halua olla missään tekemisissä isoisänsä kanssa. Aluksi Brooks torjui ajatuksen, koetessaan, että Frankensteinista ei voisi keksiä enää mitään uutta ja mielenkiintoista, mutta alkoi lopulta lämmetä idealle. Brooks ja Wilder kirjoittivat leffan käsikirjoituksen yhdessä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1974. Lopulta Frankenstein Junior sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 1974 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja äänen Oscar-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffan suosio on vain kasvanut ja sen lisäksi, että elokuvaa pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komedioista, sen pohjalta on myös tehty musikaalinäytelmä. Itse katsoin Frankenstein Juniorin joskus lapsena ja pidin sitä hauskana. En ole kuitenkaan nähnyt leffaa toistamiseen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Pahamaineisen, ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsi Frederick matkustaa Transilvaniaan, perittyään sukunsa linnan. Sieltä hän löytää salaisen laboratorion, eikä kestä kauaa, kun Frederick jo yrittää herättää kuollutta miestä takaisin henkiin tieteen avulla.

Sen lisäksi, että Gene Wilder keksi elokuvan idean ja toimi toisena käsikirjoittajana, hän myös tähdittää elokuvaa tohtori Frederick Frankensteinina, kaameita ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsena. Frederick Fronkenstiin ei kuitenkaan halua, että häntä linkitetään millään lailla isoisäänsä, pitäen tämän tekoja pöyristyttävinä. Frodorickin aatteet alkavat kuitenkin horjua, kun hän perii sukunsa linnan Transilvaniasta ja löytää sen uumenista isoisänsä vanhat laboratoriolaitteet. Wilder on huippuvedossa Frankenstonena, kanavoiden taitavasti Colin Cliven roolityötä Frankenstein-elokuvista tunnetuimmassa, Universalin monsteriklassikossa vuodelta 1931. Wilder tulkitsee onnistuneesti hahmonsa kasvavaa hulluutta, sekä monimutkikkaita tuntemuksia, kun Fredin kokeet alkavat tuottaa tulosta.

     Elokuvassa nähdään myös Madeline Kahn Frankensteinin kihlattuna Elizabethina, Marty Feldman Frankensteinin palvelijana Igorina, Teri Garr Frankensteinin assistenttina Ingana, Cloris Leachman linnassa työskentelevänä Frau Blücherina (ihahhaa!), Kenneth Mars paikallisena lainvalvojana, puukätisenä tarkastaja Kempinä, sekä Peter Boyle Frankensteinin hirviönä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, heittäytyen hyvin menoon mukaan. Mulkosilmäinen Feldman varastaa show'n Aigor-palvelijana, jonka pöljät jutut naurattavat kerta toisensa perään. Hupaisa on myös yhdessä kohtauksessa nähtävä, Teräsmies-elokuvien (Superman - 1978-1987) pahana Lex Luthorina parhaiten tunnettu Gene Hackman sokeana miehenä, johon hirviö törmää.

Mel Brooks on vuosia myöhemmin todennut pitävänsä Frankenstein Junioria parhaana, joskin ei hauskimpana tekemänään elokuvana. Vaikka oma suosikkini Brooksin töistä on Tähtien sotaa -scifiseikkailuja (Star Wars - 1977-) parodioiva Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987), ymmärrän toisaalta Brooksin pointin. Brooks on ehdottomasti tehnyt hauskempia leffoja, mutta Frankenstein Juniorista löytyy tiettyjä syvyyksiä, mitä herran muista töistä on ajoittain jäänyt uupumaan. Elokuva ei ole puhdas parodia Universalin hirviöklassikosta, vaan pikemminkin huumorilla höystetty rakkauskirje sitä kohtaan, sekä jopa omanlaisensa jatko-osa - leffahan tiedostaa vuoden 1931 leffan tapahtumat, sekä sen jatko-osat, Frankensteinin morsiamen (The Bride of Frankenstein - 1935), Frankensteinin pojan (Son of Frankenstein - 1939) ja The Ghost of Frankensteinin (1942). Seassa on paljon kunnianosoituksia klassikoita kohtaan, lähtien siitä, että elokuvassa jopa käytettiin vuoden 1931 leffan laboratoriolavasteita!

Elokuvan tarina isoisänsä mainetta inhoavasta Frankensteinista on oivallinen ja leffa nappaa hyvin mukaansa, kun tohtori suuntaa kohti Transilvaniaa. Kun perintölinnan löytyvän salakäytävän päästä paljastuu vielä isoisän laboratorio, on tässä ainekset niin hyvään jatkotarinaan alkuperäiselle kuin myös parodiaan. Vaikkei leffa tarjoa mitään hysteerisiä naurunpuuskia, löytyy siitä paljon hyvää huumoria, lähtien nokkelista sanaleikeistä tai ihan vain siitä, että Eyegorin kyttyrä vaihtelee puolta läpi leffan. Monet jutuista ovat täysin pöljiä ja pitävätkin hymyä katsojan huulilla. Vastapainona komedialle on ihan toimivaa jännitettäkin, sekä 1930-luvun hirviöklassikoille ominaista melankolisuutta. Frankenstein on tarinan todellinen tragedia ja parodioidessaankin sitä, Frankenstein Junior ei unohda tätä traagista puolta.

Brooks rakentaa tunnelmaa huolellisemmin kuin monissa muissa, pelkästään hassutteluun painottuvissa leffoissaan. Hänen ja Wilderin käsikirjoitus on kekseliäs yhdistelmä jatkotarinaa ja parodiaa. Brooks on halunnut myös visuaalisesti kunnioittaa vuoden 1931 Frankensteinia. Samojen lavasteiden lisäksi Frankenstein Junior on tietty kuvattu mustavalkoisena. Leikkauksessa hyödynnettiin 1930-luvun siirtymätyylejä ja lopputuloksena onkin filmi, joka näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan - ja sanon tämän siis vain positiivisessa mielessä. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset vekkulit. Erikoistehosteet toimivat myös aikakauden hengessä ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Brooksin vakiosäveltäjä John Morris kuunteli paljon 1930-luvun kauhuelokuvien musiikkeja, työstäessään sävelmiä leffaan. Morriksen työn parasta antia on kaihoisa melodia ja hyräily, jolla hirviön huomio herätetään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Young Frankenstein, 1974, Gruskoff/Venture Films, Crossbow Productions, Jouer Limited

Arvostelu: Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951)

LIISA IHMEMAASSA

ALICE IN WONDERLAND

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Kathryn Beaumont, Bill Thompson, Sterling Holloway, Ed Wynn, Jerry Colonna, Verna Felton, Richard Haydn, J. Pat O'Malley, Joseph Kearns, Dink Trout ja Heather Angel
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Alice in Wonderland, eli suomalaisittain Liisa Ihmemaassa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 13. osa. Elokuva perustuu Lewis Carrollin kirjoihin "Liisan seikkailut ihmemaassa" ("Alice's Adventures in Wonderland" - 1865) ja "Liisan seikkailut peilimaailmassa" ("Through the Looking-Glass" - 1871). Herra Walt Disney itse luki lapsena Carrollin kirjoja ja teki vuonna 1923 lyhytpiirretyn "Alice's Wonderland", mutta sitä ei julkaistu. Vuonna 1932 herra Disney mietti tekevänsä kirjojen pohjalta elokuvan, mutta kun Paramount Pictures julkaisi seuraavana vuonna Alice ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 1933), päätti Disney tehdä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs- 1937). Lumikin menestyksen myötä hän alkoi jälleen työstämään Liisa Ihmemaassa -animaatiota, mutta toisen maailmansodan alkaessa sen teko jäi jälleen kerran kesken. Kuitenkin vuonna 1945, kun sota vihdoin päättyi, Disney aloitti kunnolla elokuvan työstämisen taas kerran. Aluksi hän mietti, tekisikö leffasta animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevän teoksen, mutta tuli siihen ratkaisuun, että pelkkä animaatio on paras vaihtoehto. Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa kesällä 1951, mutta se sai kritiikkiä Carrollin faneilta, eikä se pärjännyt kummoisesti teattereissa. Vasta 1970-luvulla teoksen suosio lähti nousuun ja vähitellen elokuva on noussut klassikkoasemaan. Itse olen ollut tietoinen tarinasta jo lapsesta asti, mutten ole varma, näinkö tätä filmiä lapsena. Olen nähnyt siitä useita näytelmiä, sekä Disneyn uuden näytellyn Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010) ja lukenut kirjoista pätkiä. Tämän version näin pari vuotta sitten, enkä erityisemmin pitänyt siitä. Mielestäni elokuva oli vain sekavaa sähellystä, mutta ostin sen silti muiden Disney-klassikkojen kanssa Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että oli jälleen aika katsoa myös Liisa Ihmemaassa. Muistojeni takia se oli kuitenkin toiseksi viimeinen Disney-leffa, jonka arvostelin listaltani. Toivoin kuitenkin, että se olisi parempi kuin muistin.

Liisa-tyttö lähtee seuraamaan Valkoista Kania ja päätyy kaninkolosta kummalliseen paikkaan, Ihmemaahan.

Elokuvan päähenkilö Liisa (Kathryn Beaumont) on hieman tylsä hahmo, eikä häntä ole kirjoitettu kovin hyvin. Heti kun hänet esitellään, käy selväksi, että Liisa haaveilee jonkinlaisesta erikoisesta maailmasta, sillä oikea elämä on niin tylsää. Mutta heti kun hän päätyy Ihmemaahan, ei hän vaikuta olevan ilahtunut toiveensa toteutumisesta, eikä hän jää ihastelemaan kummallisia asioita. Läpi leffan Liisa vain kiirehtii paikasta toiseen Valkoisen Kanin perässä, eikä hänestä oikeastaan opi mitään matkansa varrella.
     Paljon mielenkiintoisempia hahmoja elokuvassa ovat Irvikissa (Sterling Holloway), Hullu Hatuntekijä (Ed Wynn) ja Rusakko (Jerry Colonna). Hahmot ovat todella erikoisia omilla tavoillaan. Irvikissa kykenee erilaisiin asioihin, minkä lisäksi hän puhuu hieman arvoituksellisesti. Hullu Hatuntekijä ja Rusakko sen sijaan pitävät kaiken aikaa teekutsuja, joissa tapahtuu erittäin hullunkurisia asioita. Outoja hahmoja on hauska seurata ja on hienoa, että heihin käytetään aikaa, vaikka he voisivat esiintyä vieläkin enemmän filmissä. On myös harmi, että he tulevat mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa.

Hassun kolmikon lisäksi tärkeitä hahmoja Ihmemaassa ovat Liisan seuraama Valkoinen Kani (Bill Thompson) ja paha Herttakuningatar (Verna Felton). Valkoisella Kanilla on kaiken aikaa kiire ja hänet nähdäänkin lähinnä juoksemassa ja katsomassa kelloaan voivottelen. Muihin verrattuna Valkoinen Kani vaikuttaa järkevältä, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti avaudu kovin hyvin. Herttakuningatar on sen sijaan todella outo. Hänellä on todella lyhyt pinna ja jos häntä vähänkin ärsyttää, hän käskee katkaisemaan pään poikki. Tämä on kuitenkin toteutettu mahdollisimman lapsiystävällisesti, jolloin perheen pienimmät lähinnä nauravat Herttakuningattaren suuttumisille ja raivoamiselle, eivätkä kauhistele sitä, että hän on tapattanut aika monta henkilöä...
     Elokuvassa nähdään myös kaksoset Tittelityy ja Tittelitom (molempien äänenä J. Pat O'Malley), jotka ovat isossa osassa olevista hahmoista tylsimmät; Ihmemaan ovennuppi (Joseph Kearns), jolla on lyhyt mutta onnistunut rooli; jotain hämärää poltteleva herra Kaalimato (Richard Haydn), jonka puhaltelemia savuja hyödynnetään hauskasti; Herttakuningas (Dink Trout), joka on paljon mukavampi kuin vaimonsa; ja Liisan erittäin äidillinen sisko (Heather Angel), joka ei kuitenkaan päädy mukaan Ihmemaahan. Leffassa esiintyy nopeasti myös paljon muitakin hahmoja, kuten laulavia kukkia, korttisotilaita, keppihevospaarma, uteliaita ostereita ja hassu liskoheppu, mutta he eivät ole erityisen mieleenpainuvia.

Valitettavasti Liisa Ihmemaassa ei parantunut lainkaan uudella katselukerralla. Ainoa parannus oli se, että näin filmistä alkuperäisen englanninkielisen version, sillä näkemäni suomeksi puhuttu versio oli tosi kehno. Seikkailu alkaa onneksi nopeasti, eikä Liisa ehdi kauaa oikeaa maailmaa harmitella, kun jo seuraa Valkoista Kania Ihmemaahan. Siellä hän tosiaan tapaa kaiken maailman kummajaisia ja näkee todella erikoisia asioita, mutta siinäpä elokuvan sisältö oikeastaan onkin. Elokuvan tarina on todella mitätön. Läpi leffan outoja asioita vain tapahtuu ilman selitystä, mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta kun niillä asioilla ei ole tarkoitusta tai kunnon vaikutusta, niin ne tuntuvat lähinnä yksittäisiltä hetkiltä, joita on yhdistelty muodostamaan jonkinlainen kokonaisuus.

Läpi elokuvan Liisa vain seuraa Valkoista Kania, mutta se ei oikeastaan johda mihinkään, eikä sille tunnu löytyvän kunnon syytä, joten leffan aikana ja sen jälkeen saattaa miettiä suuresti, oliko elokuvalla oikeasti edes tarinaa? Se, että Liisa seuraa jotain hahmoa ja törmää samalla muihin, ei tunnu kunnon tarinalta. Filmin kerronta ei ole onnistunutta, vaan todella sekavaa ja merkityksetöntä. Ja kun elokuva tuntuu merkityksettömältä, on siitä hyvin vaikea pitää. Liisa Ihmemaassa sisältää muutamat hyvät hetkensä, kuten Hullun Hatuntekijän ja Rusakon teekutsut. Valitettavasti muutama hyvä kohtaus ei muodosta vielä hyvää elokuvaa, varsinkaan kun suurin osa leffan sisällöstä vajoaa unholaan jo seuraavana päivänä. Mielestäni kyseessä on todellakin yksi Walt Disneyn huonoimmista animaatioista.

Monen aiemman Disney-animaation tavoin myös Liisa Ihmemaassa on musikaali. Ja siinä kyllä lauletaan paljon. Elokuvan aloittaa todella Disneymäinen, mutta valitettavan unohdettava "Alice in Wonderland" -hoilotus, eivätkä muutkaan laulut ole kovin muistettavia. Liisan laulut "In a World of My Own" ja "Very Good Advice", sekä kukkien hoilaama "All in the Good Afternoon" ovat hieman unettavia. "The Sailor's Hornpipe", "The Caucus Race", "The Walrus and the Carpenter" ja "Old Father William" tuntuvat lähinnä vain pidentävän teosta turhaan. Tittelityyn ja Tittelitomin laulama "How Do You Do and Shake Hands?" on lähinnä ärsyttävä. Harmillisesti mainion Irvikissan laulu "Twas Brillig" ei ole kovin kummoinen. Valkoisen Kanin lyhyt "I'm Late" on kyllä ihan huvittava, kuten on myös "We'll Smoke the Monster Out", pelikorttisotilaiden laulu "Painting the Roses Red" ja siihen Herttakuningattaren vastaus "Who's Been Painting My Roses Red?". Herra Kaalimadon "A-E-I-O-U" on ihan kelpo kipale. Koko leffan paras laulu on kuitenkin Hullun Hatuntekijän ja Rusakon syntymättömyyspäivärallatus "The Unbirthday Song". Kappale on ainoa, joka oikeasti jää mieleen.

Liisa Ihmemaassa on kuitenkin animoitu taidokkaasti. Hahmoista huokuu Disneyn tyyli ja se on visuaalisesti mukavaa katsottavaa. Tietyt outoudet muuttuvat ihan hauskoiksi visuaalisuuksiensa vuoksi, muttei hyvältä näyttävä elokuva kokonaisuutta pelasta. Käsikirjoitusta on ollut työstämässä yli kymmenen henkeä, muttei edes sen kokoinen porukka ole saanut tolkkua tai merkitystä tekstiin. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Hamilton Luske, Wilfred Jackson ja Clyde Geronimi, jotka ovat ohjanneet monet aiemmatkin Disney-filmit, kuten tätä edeltäneen Tuhkimon (Cinderella - 1950). Kolmikko ei ole tällä kertaa onnistunut, eikä Liisa Ihmemaassa pysy kasassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja lauluja ja kohtaus, trailereita, kuvagalleria, lauludemoja, testikuvauksia animaattoreille, Disneyn televisioesittelyjä, "Painting the Roses Red" -peli, elokuvan teosta käytävä keskustelu, 1950-luvun dokumentti filmin teosta, Coca Colaa mainostava "One Hour in Wonderland", puolen tunnin pätkä "The Fred Waring Show'sta", sekä "Through the Keyhole: A Companion's Guide to Wonderland", jossa elokuvan tekijät puhuvat leffasta ja kirjasta, kun itse elokuva pyörii vieressä. Mukana on myös Mikki Hiiri -lyhäri "Thru the Mirror" vuodelta 1936 ja Disneyn vanha "Alice's Wonderland" -lyhytelokuva vuodelta 1923. Katsottavaa on yhteensä noin neljäksi tunniksi.

Yhteenveto: Liisa Ihmemaassa on pöhköä sekoilua, jossa ei ole oikeastaan mitään järkeä. Tarinaa leffasta ei löydy lähes ollenkaan, vaan Liisa vain seuraa Valkoista Kania ja samalla kaikenlaista outoa tapahtuu. Missään ei ole mitään tolkkua, eikä tapahtumilla ole mitään merkitystä. Loppujen lopuksi Liisa ei edes opi matkastaan mitään, eikä hän ole muutenkaan kiinnostava hahmo. Irvikissa, Hullu Hatuntekijä, Herttakuningatar ja Rusakko ovat filmin parasta antia, kuten on myös syntymättömyyspäivälaulu. Muuten kyseessä on yksi Walt Disneyn huonoimmista teoksista. Animointi on kyllä hyvää, mutta leffalle kaipaisi muutakin sisältöä. Muutamat hyvät jutut eivät pelasta kehnoa kokonaisuutta. Elokuvassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta kovin muistettavia eri tapahtumat eivät ole. Kyllä Liisa Ihmemaassa pitää kerran nähdä lapsena sen klassikkoaseman vuoksi, mutta muuten en suosittele sen näkemistä. Disney on tehnyt noin viisikymmentä parempaa animaatiota, joten siinä kyllä riittää katseltavaa ennen tätä. Joitakin filmin pöhköys viehättää ja lapsille siinä on viihdyttävää seikkailua, mutta itse en vain siedä elokuvan typeryyttä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Alice in Wonderland, 1951, Walt Disney Productions