Arvostelu: A Monster Calls (2016)

A MONSTER CALLS

Ohjaus: J.A. Bayona
Pääosissa: Lewis MacDougall, Felicity Jones, Sigourney Weaver, Toby Kebbell, James Melville ja Liam Neeson
Genre: draama, fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Heti kun näin A Monster Callsin julisteen, mielenkiintoni heräsi. Poika nukkumassa puun juurella, jättimäisen käden lähestyessä häntä ja nimestä voi päätellä, että mukana olisi jonkinlainen hirviö. Myös näyttelijälista vaikutti mielenkiintoiselta; Sigourney Weaver, Felicity Jones ja Liam Neeson voisivat toimia hyvin yhdessä. En silti oikeastaan tiennyt, mistä elokuvassa oli kyse. Juliste oli ainoa mainos, mitä olin elokuvasta nähnyt, joten juonesta minulla ei ollut tietoakaan. Vasta hieman ennen elokuvan näkemistä selvitin, oliko kyseessä fantasia- vai kauhuelokuva, sillä ne olivat kaksi arvaustani, mihin lajityyppiin tämä voisi kuulua. Kyseessä olisi draamafantasia. Luin myös, että se perustuu Patrick Nessin kirjaan, joka pohjautui Siobhan Dowdin tarinaan. Dowd menehtyi ennen kuin sai teoksensa kirjoitettua, joten Ness kirjoitti sen Dowdin suunnitelmien pohjalta valmiiksi.

Conor-pojan luokse tulee öisin puuhirviö, joka kertoo hänelle tarinoita. Samaan aikaan Conoria painaa huoli hänen kuolemaa tekevästä äidistään.

Elokuvan pääosassa Conor O'Malleyna nähdään Lewis MacDougall, joka on erinomainen nuori näyttelijä. Hän on tätä ennen näytellyt vain elokuvassa Pan (2015) ja siinä hän oli pienessä osassa. Tässä hän näyttää kerralla, että kuuluu pääosaan. Toivottavasti MacDougall nähdään tulevaisuudessakin elokuvissa, sillä häneltä löytyy selvästi paljon lahjoja - ja hän on vasta 14-vuotias. MacDougall pystyy näyttämään paljon tunteita ilmeillään ja eleillään. Hän osaa myös käyttää ääntään ja on täynnä energiaa koko elokuvan ajan. Uskoisin, että hänestä kuullaan vielä, jos hän aikoo jatkaa uraansa. Conor O'Malley on koululaispoika, jota kiusataan ja hän on suurimmalle osalle luokastaan kuin näkymätön. Hän piirtää paljon ja pakeneekin päänsä sisäiseen maailmaan, jossa hän pystyy olemaan erossa tosielämän kauheuksista.
     Conorin äidillä on nimittäin syöpä ja hän tekee kuolemaa. Äiti esiintyy aika vähän elokuvassa, mutta hahmosta näkee aina, että hän yrittää kaikkensa, jottei sairaus näy hänen pojalleen niin selvästi. Conorin äitinä nähdään Felicity Jones, joka on todella hyvä roolissaan. Vielä vähän aikaa sitten mietin Infernoa (2016) katsoessani, että mitenköhän Jones tulee pärjäämään tulevan Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) pääosassa, mutta A Monster Calls vakuutti minut Jonesin lahjoista. Aina kun äiti katsoo Conoria, hänen silmistään näkyy syvä rakkaus lastaan kohtaan.

Conorin isoäitiä esittää Sigourney Weaver, joka vaikuttaa aluksi ärsyttävältä ja paikoitellen hieman inhottavalta hahmolta, mutta hänen teoistaan löytää järjen äänen. Weaver on mainio roolissaan ja parissa kohtaa vetää jopa erittäin hienoa roolityötä. Viime vuosina on tuntunut, että Weaver on mukana useissa elokuvissa, joihin hän ei oikein kuulu, mutta tähän on oiva valinta.
     Conorin isää näyttelee Toby Kebbell. Hahmo on aika pienessä roolissa, mutta kun hän tulee mukaan tarinaan, katsoja ymmärtää vielä paremmin, mikä Conoria niin ahdistaa. Koulussa Conoria kiusaa Harry, jona nähdään James Melville.
     Hirviön äänenä kuullaan Liam Neeson, enkä osaa kuvitella parempaa vaihtoehtoa rooliin, sillä Neesonin karhea ääni sopii täydellisesti hirviölle. Hirviö voi aluksi vaikuttaa karmivalta, mutta onkin tavallaan aika ystävällinen tapaus. Elokuvasta ei täysin saa selville, onko hirviö oikea vai pelkkää mielikuvitusta, mutta ehkä se on vähän molempia. Filosofinen puumörkö on auttamassa Conoria tämän vaikeana aikana, vaikkei Conor tätä kykenekään täysin ymmärtämään. Hauska fakta on, että Captain America: Civil Warissa (2016) ja tulevissa Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-) elokuvissa Spider-Mania esittävä Tom Holland esitti kuvaustilanteissa hirviötä, jotta Lewis MacDougallilla olisi jokin todellinen hahmo, jota katsoa.

Conor herää öisin aina samaan painajaiseen, jossa hän on talonsa lähellä olevalla hautausmaalla äitinsä kanssa. Maa jalkojen alla alkaa sortua ja hänen äitinsä melkein putoaa, mutta Conor saa äidistään kiinni. Ote kuitenkin irtoaa ja Conor joutuu katsomaan, kun hänen äitinsä putoaa tyhjyyteen. Eräänä yönä, kellon ollessa seitsemää yli kaksitoista ja Conorin ollessa hereillä, hautausmaalla kasvavasta puusta kuoriutuu hirviö, joka kävelee Conorin ikkunan luo ja sanoo Conorille, että aikoo muuttaa tämän elämää kertomalla kolme tarinaa, joiden jälkeen Conorin täytyy kertoa oma tarinansa. Sen jälkeen kolmena kertana hirviö saapuu aina samaan aikaan ja kertoo yhden tarinoistaan. Samaan aikaan Conor yrittää selvitä koulusta ja sulkea äitinsä sairauden pois mielestään. Totuus hänen äitinsä tilanteesta on kuitenkin niin läsnä, että Conor alkaa vähitellen sortumaan henkisesti.

En olisi mitenkään voinut odottaa näin syvällistä ja kaunista elokuvaa. A Monster Calls yhdistää perhedraaman ja fantasian todella taidokkaasti, eikä kumpikaan osapuoli tunnu haittaavan toista, vaan genret kulkevat käsi kädessä hyvällä mielellä eteenpäin. Kovin hyvä mieli taas ei katsojalle välttämättä jää, sillä elokuva pääsee käsiksi tunteisiin ja voi koskettaa syvästi. Oli todella hämmentävää, ettei elokuvan aikana pidä yhtään kummallisena kohtauksia, joissa on selvää todellisen elämän draamaa, mutta taustalla tuijottaa digitaalisesti toteutettu, jättimäinen puuhirviö. Aluksi ei oikeastaan osaa sanoa, mitä elokuvasta on mieltä, sillä ei täysin tiedä, mitä on katsomassa. Kun totuus alkaa selvitä, niin jää useasti paikoilleen katsomaan elokuvaa. Jossain kohtaa huomaa, ettei olekaan liikkunut hetkeen ollenkaan. Elokuvasta käy hyvin selville, miksi Conor hakee turvaa tosielämän ulkopuolelta, sillä katsoja näkee selvästi, että hänellä on paha olla. Hirviön kertomat tarinat vaikuttavat aluksi hieman kummallisilta ja irrallisilta, mutta kun niiden merkityksen ymmärtää, niin elokuvaan tulee hetkessä paljon lisäsisältöä. Kun lopputekstit alkavat, on vaikea sanoa mitään, sillä on hyvin vaikuttunut ja hämmentynyt näkemästään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa espanjalainen J.A. Bayona, joka ei ole kovin montaa englanninkielistä elokuvaa tehnyt ennen tätä. Nyt hänet on ilmoitettu ohjaamaan Jurassic Worldin (2015) jatko-osa ja tämän perusteella odotan innolla, mitä Bayonalla on tarjottavanaan dinosaurusten maailmaan. Useat kuvat elokuvassa ovat erittäin hienoja, mutta jotkut taas selkeästi heikompia kuin ne olisivat eri kuvaajan ottamia. Jotkut sateiset ulkokuvat heiluvat ja itselleni tuli vain mieleen, että kuvaajalla oli varmaankin kylmä. Omasta kokemuksesta tiedän, että kuvaustilanteisiin kannattaa pukeutua lämpöisesti. Lähikuvat ovat erittäin hienoja, uskomattoman tyylikkäitä ja tarkkoja. Hirviö on yllättävän huikeasti tehty ja digitaalisesti tehdyt osiot ovat hatunnoston arvoisesti toteutettuja. Äänimaailmalla on toimivasti korostettu hirviön puuääniä, sekä tämän kertomia tarinoita, jotka esitetään tyylikkäinä animaatioina. Musiikista vastaa Fernando Velázquez, jonka sävellykset tuovat hienosti lisää eloa tarinaan.

Yhteenveto: A Monster Calls on surullisen kaunis ja kauniin surullinen teos. Se on paljon syvällisempi ja hienompi elokuva kuin voisi odottaa. Se on jälleen osoitus siitä, että kaikki pitäisi mennä katsomaan, mitä teattereihin tulee. Siinä on joitain hieman hitaita kohtia, mutta kokonaisuus toimii silti hienosti. Lewis MacDougall on huikea pääroolissa, ja toivon sekä uskon, että hänet tullaan näkemään vielä useasti, kunhan hän vain niin haluaa. Sigourney Weaver ja Felicity Jones ovat todella hyviä rooleissaan. Liam Neeson on täydellinen valinta hirviön ääneksi. Välillä kuvaus on hieman heiluvaa, mutta onneksi upeita kuvia on myös mukana paljon. Tarina-animaatiot ovat hienosti tehtyjä. Suosittelen katsomaan A Monster Callsin. En usko, että kovin moni eksyy sitä katsomaan elokuvateattereihin, sillä se ei ole mikään ison luokan elokuva. Jostain kumman syystä tämä saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa ja Briteissä vasta ensi vuoden alussa, mutta me suomalaiset voimme nauttia siitä jo tänä vuonna. Uskon kuitenkin, että tämä löytää yleisönsä. Ihan oikeasti, katsokaa tämä elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
A Monster Calls, 2016, Apaches Entertainment, La Trini, Participant Media, River Road Entertainment

Arvostelu: Pan (2015)

PAN (2015)

Ohjaus: Joe Wright
Pääosissa: Levi Miller, Garrett Hedlund, Hugh Jackman, Rooney Mara, Adeel Akhtar, Amanda Seyfried, Kathy Burke, Lewis MacDougall ja Cara Delevingne
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Peter Pan on ollut hyvin tuttu tarina minulle jo pienestä pitäen. Ensimmäinen elokuva, jonka näin elokuvateatterissa, oli Walt Disneyn Return to Never Land (2002), joka on jatko-osa Disney-klassikko Peter Panille (1953). Yli satakymmenen vuotta vanhasta tarinasta on ehditty vääntämään vuosien varrella useita elokuvaversioita, joista itse olen nähnyt Disney-pätkien lisäksi näytellyn Peter Panin vuodelta 2003, sekä Steven Spielbergin ohjaaman Hookin (1991). Pidän tarinasta, joten kun kuulin, että Warner Brosilla tehdään uutta näyteltyä versiota elokuvasta, mielenkiintoni heräsi. Pahikseksi roolitettiin X-Men -elokuvasarjasta (2000-) Wolverinena tuttu Hugh Jackman ja kiinnostukseni nousi. Petyin tietty, kun sain selville, ettei Jackman olisikaan kapteeni Koukku ja että elokuva kertoisikin tarinan siitä, miten Peter päätyi Mikä-mikä-maahan. Toisaalta taas ajattelin, että ehkä se voisikin olla ihan kiva pätkä ja olin jo aikeissa mennä katsomaan elokuvan, mutta sitten arvosteluja alkoi sadella ja niissä elokuva haukuttiin aivan lyttyyn. Pan oli tuntuva isku Warner Brosin vyön alle, sillä kovin montaa ei elokuva loppupeleissä kiinnostanut. En ole kuullut keneltäkään tutultani, että he olisivat katsoneet Panin. Päätin kuitenkin, että joku päivä katsoisin elokuvan nähdäkseni, onko se todella niin huono kuin lähes kaikki väittävät. Onnekseni se oli ilmestynyt Netflixiin, joten sain sen katsottua ilmaiseksi. Onneksi niin, sillä säälin jokaista, joka joutui maksamaan tämän näkemisestä.

Orpo Peter-poika päätyy merirosvolaivan kyydissä Mikä-mikä-maahan, jossa hän kuulee olevansa ennustuksen valittu.

Päärooliin Peter Paniksi on roolitettu Levi Miller, joka jättää katsojan tavallaan todella kylmäksi. Tämä on hänen ensimmäinen iso roolinsa, joten on tietty ymmärrettävää, ettei Miller ole kovin huikea näyttelijä vielä, mutta hän ei saa tuotua edes kovin uskottavaa lapsen intoa mukaan hahmoonsa. Saattaa olla, että nuorelle näyttelijänalulle tuotti vaikeuksia esiintyä, kun lähes kaikki ympärillä on pelkkää vihreää kangasta. Jos Millerillä on aikomusta menestyä urallaan, niin on sääli, jos hänet muistetaan vain tästä. Mukana olemisen innostus on kuitenkin näkyvissä ja lähes koko elokuvan ajan tuntuu siltä, että Miller on ainoa näyttelijä, jota edes kiinnosti olla mukana tässä.
     Kapteeni Koukkuna tässä nähdään Carrett Hedlund (tosin ei vielä kapteenina, vaan ihan pelkkänä Koukkuna), joka on todella raivostuttava. Ohjaaja ja Hedlund ovat varmaan hakeneet jonkinlaista Mikä-mikä-maan Indiana Jonesia, mutta epäonnistuneet siinä totaalisesti. Koukku on aivan liian paljon mukana, eikä elokuva valitettavasti näytä, kuinka krokotiili puraisee häneltä käden irti. Koukusta on yritetty tehdä juro naistenmies, joka olisi samalla myös hyvä taistelija, sekä potentiaalinen johtaja, mutta hahmo ei tunnu olevan loppujen lopuksi mitään niistä.
     Hugh Jackman vetää Mustaparta-pahiksen roolin aivan liian yli. Hän on päässyt revittelemään kunnolla, eikä kukaan ole tainnut edes uskaltaa sanoa hänelle, että voisi jo hieman hillitä. Jackman näyttää paikoitellen siltä, että haluaisi vain saada palkkansa ja päästä pois kuvauksista. Hän olisi ihan hyvin voinut esittää tämänkin kuvausten ajan Wolverinea jossain X-Men -leffassa.
     Peter Panin intiaaniystävä Tiikerililja on aika kaukana intiaanista tässä. Alkuasukkaiksi heimolaisia kutsutaan, mutta intiaaneiksi heitä on vaikea sekoittaa. Juuri Oscar-ehdokkaana ollut Rooney Mara ei vakuuta roolissaan lähes lainkaan ja hahmo tuntuu olevan mukana vain, koska on pakko. Se ei tosin selitä sitä, että elokuvasta puuttuu Helinä-keiju, joka on tärkeämpi hahmo tarinassa. Merenneitoja on mukana todella lyhyesti ja heitä esittää Cara Delevingne, joka ei sano mitään ja on todella ilmeetön.
     Koukun apuri Smee on tietysti mukana ja häntä näyttelee Adeel Akhtar. Smeen on tarkoitus luoda mukaan komiikkaa, mutta lähinnä hän vain ärsyttää. Muita hahmoja elokuvassa on mm. Peterin orpokotiystävä Nibs (Lewis MacDougall), jonka katsoja unohtaa heti alkupätkän jälkeen ja orpokodin hullu johtaja Barnabas (Kathy Burke), jonka kuolemaa katsoja toivoo koko elokuvan ajan. Peter Panin äitinä nähdään lyhyesti ruudulla käyvä Amanda Seyfried.

Elokuvan alussa Peterin äiti hylkää lapsensa orpokodin ovelle keskellä yötä. Kaksitoista vuotta myöhemmin on käynnissä toinen maailmansota - joka ei tosin tunnu vaikuttavan hahmoihin erityisemmin mitenkään. Kerran pommikoneet käyvät kääntymässä, mutta siitäkin selvitään helpommin kuin säikähdyksellä. Peter ja Nibs huomaavat, että orpokodin lapsia on alkanut katoilla öisin ja he päättävät tutkia asiaa. Eräänä yönä merirosvolaiva saapuu orpokodin ylle ja vie loput lapset mukanaan - kaikki paitsi Nibsin. Laiva vie Peterin Mikä-mikä-maahan, jota hallitsee Mustaparta. Lapset pakotetaan kaivoksiin kaivamaan keijupölyä, eli pixumia. Peterin löytäessä palan pixumia, alkaa tapahtumakaari, joka johdattaa hänet kohti ennustettua kohtaloaan.

"Panin alkutarina" kuulostaa sinänsä ihan hyvältä selitykseltä sille, miksi tarvitsisimme uuden Peter Pan -elokuvan. Ideana elokuva vaikuttaa ihan toimivalta. Mikä siinä on sitten pielessä? Kuten ylhäällä jo mainitsin, niin ainakin näyttelijät. Heidän lisäksi elokuva epäonnistuu kertomaan sen tarinan, jota se pohjustaa jo alun kertojaäänessä. Miksi Peter Pan ja kapteeni Koukku vihaavat toisiaan? Siihen kysymykseen joutuu odottamaan vastausta vielä lopputekstien jälkeenkin, sillä tämä pätkä keskittyy aivan muuhun. Keijujen ennustuksen mukaan ihmisen ja keijun lapsen kohtalona on voittaa Mustaparta ja vapauttaa Mikä-mikä-maan kansa. Peter Pan sattuu tietysti olemaan kyseinen lapsi. Miksi Peter Paniin täytyi tunkea mukaan joku iänikuinen ennustus, jonka mukaan hyvä nousee tuhoamaan pahan? Idea tosiaan vaikuttaa hyvältä, mutta sinnetänne hyppivän alun jälkeen elokuva lässähtää totaalisesti, kun sen pitäisi päästä vauhtiin. Katsojaa yritetään hämätä miljoonilla tehosteilla, mutta kun ne on tehty todella huonosti, niin mitä jää jäljelle? Huonoa näyttelyä ja tympeä elokuva, joka ei tuntuisi Peter Panilta, jos se ei muistuttaisi siitä kaiken aikaa. Dialogilla yritetään selittää aivan kaikki, eikä elokuva luota siihen, että katsoja voisi päätellä jotain itsekin. Parit hassut juonenkäänteet ovat aivan turhia ja toimintapätkät lähinnä puuduttavat. Elokuvassa näyttäisi muka tapahtuvan paljon kaikkea ja välillä pidetään hengähdystaukoja, jotta voi jälleen tapahtua hirveästi lisää.

Elokuva ei tunnu kertaakaan saavan otetta katsojasta. Useasti sitä vain lähinnä miettii, että mitä helvettiä ruudulla oikein edes tapahtuu? Muutamia viihdyttäviä pätkiä onneksi löytyy, mutta ne pitää oikein kaivella muistista, sillä päällimmäisenä mieleen jää ärsyyntyminen. Leffassa yritetään myös heittää välillä vitsejä mukaan, mutta ne ovat jopa niin huonoja, etten edes minä nauranut niille. Esimerkkinä kohta, jossa laiva saapuu vihdoin Mikä-mikä-maahan, niin mitä Peter Pan sanoo? "Onko tämä Kanada?" Siis ihan oikeasti... Päässäni ehti vain nopeasti käydä ihmetys siitä, että pitikö repliikin naurattaa, mutta ihmetys muuttui toiseen, kun tajusin, että Mikä-mikä-maan väki laulaa kuorona Nirvanan "Smells Like Teen Spirit" -kappaletta. Tämänkin kai piti naurattaa tai jotain, mutta itse mietin lähinnä, että pitikö tämän siis tapahtua toisen maailmansodan aikaan? Jos alussa ei saanut oikein kiinni siitä, mitä elokuva yritti olla, niin tuossa kohtaa en halunnut enää edes yrittää saada kiinni. Lopun elokuvasta katsoin tympeänä ja yritin piristykseksi syödä suklaakonvehteja, mutta eivät nekään parantaneet katselukokemustani. Eikö kukaan tuotantotiimistä koskaan läimäissyt ohjaajaa käsikirjoituksella päin naamaa ja kysynyt, että mitä on tämä roska? Pitikö edes kukaan elokuvan tekijöistä oikeasti tästä elokuvasta?

Panin on ohjannut Joe Wright, enkä oikein tiedä, mitä hän mietti tätä tehdessään. Kai hän halusi vain yksinkertaisesti tehdä kivaa popcornviihdettä koko perheelle - painotussanalla "kivaa", sillä en usko, että kukaan uskoi tästä tulevan mitään enempää. Enkä etenkään usko, että koko perhe voisi nauttia tästä. Muksuille tämä voi toimia, mutta vanhemmat haluaisivat vain mitä luultavimmin pitää loppuelokuvan kestävän vessatauon tai esittää nukahtavansa, toivoen, että lopulta oikeasti nukahtavat. Kuvaus on ihan menevää, kuten myös leikkaus kohtausten sisällä. Kohtauksesta toiseen siirtyminen taas tapahtuu etenkin alussa todella sekavasti. Alusta tuntuu puuttuvan jotain, mutta toisaalta on hyvä, ettei elokuva kestä hetkeäkään kauempaa, sillä tällaisenakin se on puuduttavaa katseltavaa. Noh, ainakin John Powellin säveltämä musiikki on ihan menevää. Visuaalisesti elokuva näyttää erittäin kököltä.

Yhteenveto: Pan on mitäänsanomaton, puuduttava ja huono tekele. Oli siinä muutama viihdyttävä osio, mutta pakettina elokuva ei vain toimi. Näytteleminen on huonoa ja ainoa, jota elokuvassa oleminen tuntuu kiinnostavan, on Peterin näyttelijä Levi Miller. Carrett Hedlund ja Hugh Jackman ovat molemmat todella huonoja. Elokuva ei saa otetta katsojastaan ja hyppii sinne sun tänne, luullessaan olevansa kovinkin viihdyttävä seikkailupätkä. Lapset tästä varmaan pitäisivät, mutten suosittele näyttämään tätä heille, enkä suosittele muutenkaan katsomaan tätä. Tämä ei ole aikanne arvoinen - paitsi jos on todella tylsää, eikä Netflixistä löydy mitään muuta. Tehosteet ovat kauheat ja luulisi, että ison luokan yhtiöllä olisi varaa tarjota enemmän. Warner Bros teki tällä viime vuonna Peter Panille sen, minkä Tarzanille tänä vuonna The Legend of Tarzanilla (2016). Saa nähdä, millainen yhtiön Jungle Book: Originsista (2018) tulee... Toivottavasti tälle ei tehdä koskaan jatkoa. Jos joku Walt Disneylla kuulee, niin olkaa kilttejä ja tehkää hyvät näytellyt versiot Peter Panista ja Tarzanista, samalla lailla miten teitte The Jungle Bookista (2016).

Kirjoittanut: Joonatan, 12.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blog.coyoteproductions.co.uk
Pan, 2015, Warner Bros. Pictures, RatPac-Dune Entertainment, Berlanti Productions, Moving Picture Company