Arvostelu: The Lone Ranger (2013)

THE LONE RANGER

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Armie Hammer, Johnny Depp, William Fichtner, Tom Wilkinson, Ruth Wilson, Helena Bonham Carter, James Badge Dale, Barry Pepper, Bryant Prince, Mason Cook, Harry Treadaway, Leon Rippy, Joaquín Cosio ja Stephen Root

Genre: western, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lone Ranger perustuu Yksinäiseen ratsastajaan, vuonna 1933 radiokuunnelmiin luotuun sankariin, joka esiintyi myös suositussa televisiosarjassa The Lone Ranger vuodesta 1949 vuoteen 1957. Hahmosta oli vuosien varrella tehty jo muutama muu elokuvasovitus, kuten sarjaelokuva The Lone Ranger (1938), The Lone Ranger and the Lost City of Gold (1958) ja The Legend of the Lone Ranger (1981). 2000-luvun alussa Columbia Pictures ryhtyi suunnittelemaan uutta filmatisointia hahmosta. Elokuva kuitenkin jäi suunnitteluvaiheeseen ja vuonna 2007 hahmon elokuvaoikeudet päätyivät Entertainment Rightsille, jotka veivät filmi-idean tuottaja Jerry Bruckheimerille ja Walt Disney Picturesille. Ted Elliott ja Terry Rossio työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Gore Verbinski pestattiin ohjaajaksi. Budjettiongelmien takia Disney kuitenkin viivästytti tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta maaliskuussa 2012, kun Verbinski, Bruckheimer ja päänäyttelijät Armie Hammer ja Johnny Depp suostuivat pienentämään palkkiotaan. Lopulta The Lone Ranger sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot eivät lämmenneet. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin, kun se saapui vuokralle ja pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan kertaalleen uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kun The Lone Ranger täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja arvostella sen.

Vuonna 1869 Colbyssä, Texasissa lainsuojaton Butch Cavendish jättää asianajaja John Reidin aavikolle kuolemaan. Komanssi-intiaani Tonto löytää Johnin ja koulii tästä naamioituneen sankarin, Yksinäisen ratsastajan, joka lähtee Butchin perään.

Harvemmin näkee suurelokuvan päätähtinä näyttelijäkaksikkoa, jota studio ei varmasti palkkaisi rooleihin enää, jos elokuva olisi tehty kymmenen vuotta myöhemmin. Oudon kannibaalikohun keskelle ajautunut Armie Hammer nähdään nimikkoroolissa Yksinäisenä ratsastajana, eli asianajaja John Reidinä, kun taas suhdeväkivaltaselkkaukseen päätynyt Johnny Depp esittää komanssi-intiaani Tontoa. Vaikka Depp osoittikin oikeudessa häneen kohdistuneet syytökset palturiksi, häntä tuskin silti nähtäisiin enää tänä päivänä Amerikan alkuperäiskansalaisena - vaikka Depp onkin sanonut, että hänen suvustaan löytyy ehtaa intiaaniverta isoisoäidin puolelta. Mutta kohuista viis, kuinka Hammer ja Depp suoriutuvat rooleistaan? Hammer istuu ihan passelisti vässykän asianajajan osaan, josta alkaa vähitellen kehkeytyä legendaarinen naamiosankari. Häneltä ei kuitenkaan löydy todellista karismaa kannatella filmiä ja hän jääkin jatkuvasti Deppin varjoon. Deppille taas jäi merirosvokapteeni Jack Sparrow -vaihde päälle Pirates of the Caribbean -elokuvista (2003-2017), hänen näytellessä Tontoa liki identtisellä tavalla eleitä ja ilmeitä myöten. Hammerin tulkintaan taas on otettu vivahteita Will Turner -hahmosta samaisesta merirosvosarjasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lainsuojaton Butch Cavendish (William Fichtner), Johnin veli, Texas Ranger Dan Reid (James Badge Dale) ja hänen vaimonsa Rebecca (Ruth Wilson) ja lapsensa Danny (Bryant Prince), rautatiepohatta Latham Cole (Tom Wilkinson), bordellia pyörittävä Red (Helena Bonham Carter), sekä ratsuväkikapteeni Jay Fuller (Barry Pepper). Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti - paikoitellen jopa paremmin kuin päätähdet. Fichtner on oivallisen häijy roistoksi ja Wilkinsonista löytyy arvokkuutta bisnesmieheksi. Carter jää harmillisesti sivuun ja Wilsonin hommaksi jää lähinnä toimia avuttomana neitona hädässä.

Johnny Deppin roolisuoritus ei ole ainoa asia, mistä The Lone Rangeria katsoessa tulee herkästi mieleen Pirates of the Caribbeanit. Mukana on hyvin samantyylisiä ja -henkisiä hetkiä ja toimintakohtauksia, jotka paisuvat usein absurdeihin mittoihin siinä, kuinka paljon päähahmoja riepotellaan ja kuinka vähin naarmuin he selviytyvät. Yhtäläisyyksien syytä ei tarvitsee kauaa etsiä, sillä The Lone Rangerin puikoissa pyörii aika lailla sama porukka kuin ensimmäisissä Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Kummatkin ohjasi Gore Verbinski, tuotti Jerry Bruckheimer, käsikirjoitti Ted Elliott ja Terry Rossio ja kummankin musiikeista vastasi Hans Zimmer. Tiimi ei onnistu toistamaan merirosvoseikkailujen viehätystä villissä lännessä, eikä leffa ole niin hupaisa kuin voisi toivoa, mutta ovat he silti kyhänneet kasaan varsin viihdyttävän western-seikkailun.

Elokuva lähtee käyntiin vauhdikkaalla junakohtauksella, joka jo osoittaa, millaista jopa hullunkurista menoa on luvassa. Vaikka elokuva pakottaa katsojan unohtamaan fysiikan lait, ei käy kieltäminen, etteikö Verbinski osaisi tehdä mukaansatempaavia ja näyttäviä toimintakohtauksia. Jokainen näistä kohtauksista on viimeisen päälle suunniteltu ja toteutettu. Verbinski jonglööraa tyylikkäästi useiden palikoiden kanssa, jotka vaikuttavat kekseliäästi toisiinsa ja luovat veikeää dominopalikkaefektiä, mikä johtaa yhä vain päättömämpiin tilanteisiin. The Lone Rangerin vauhdikasta menoa tuijottaessa onkin hyvä ahtaa popcornia napaan ja hörähdellä mahdottomille jutuille, sekä ihastella Verbinskin luovuutta (vaikka Verbinski tiedostaen lainaa paljon merirosvofilmeistään). Mahdottomuudetkin voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kun miettii, että tapahtumien sepustajana toimii Tonto, joka ei höpsähtäneisyydessään ole mitä luotettavin tarinankertoja.

Tarinallisesti The Lone Ranger on kuitenkin hieman kömpelö paketti. Ted Elliott ja Terry Rossio ovat yhdessä Justin Haythen kanssa rakentaneet muuten suoraviivaisen länkkäriviihteen uumeniin turhankin monimutkikkaan tarinan. On komanssien reviirikiistaa, muiden lavastamista hirmutekoihin, rautatiekomplikaatioita ja sitten valtava hopeasuoni, mihin itse kukin haluaa päästä käsiksi. Loppupäässä nämä kaikki kuviot nivoutuvat kivasti yhteen, mutta silti tuntuu siltä, että elokuvassa on liikaa meneillään. Romanttinen puolikin on ahdettu mukaan ja se jos mikä onkin vaivaannuttava. Leffaa olisi voinut myös tiivistää, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa The Lone Ranger tuntuu tarpeettoman massiiviselta ja pieni ähky ehtii iskeä finaalin aikana. Siinä, missä erityisesti ensimmäinen Pirates of the Caribbean -elokuva Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) on erinomaisesti rakennettu ja rytmitetty seikkailufilmi, joka tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, The Lone Rangerin aikana katsoja ehtii muutamaankin otteeseen vilkaista, kauanko leffaa on vielä jäljellä. Yhdessä kohtaa voi herkästi luulla päässeensä jo lopputaisteluun asti, mutta kääk! Elokuva kestääkin vielä kolme varttia!

Teknisiltä ansioiltaan kyseessä on vahva paketti, vaikka leikkauksessa leffaa olisikin voinut tiivistää vähintään vartilla. Komeita maisemaotoksia tuijottaa ihaillen ja filmi on muutenkin tyylikkäästi kuvattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ja maskeeraukset ovat hienosti työstetyt. Parit digiräjähdykset ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta muuten tehosteet ovat edelleen näyttävät. Äänitehosteet rymistelevät mainiosti ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietysti oivalliset. Zimmer hyödyntää toki mahtavaa Gioachino Rossinin sävellystä, William Tell Overturea, joka toimi alkuperäisessä The Lone Rangerissa tunnusmusiikkina. Klassinen rallatus jääkin soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.

Yhteenveto: The Lone Ranger on aivan liian pitkä, mutta silti plussan puolelle jäävä ja ihan viihdyttävä länkkäriseikkailu. Tarina on hieman kömpelösti pistetty kasaan ja ahdettu täyteen liikaa materiaalia, jolla suoraviivaisesta western-kostokertomuksesta pyöritellään aikamoinen soppa. Meno on kuitenkin tarpeeksi mukaansatempaavaa, jotta elokuva jaksaa viihdyttää pitkin kestonsa - joskin loppupäässä ähky alkaa iskeä, kun leffa on jo pistänyt kaikkensa peliin ennen massiivista finaalia. Toimintakohtaukset ovat todella vekkulisti rakennettuja, täynnä absurdeja ja mahdottomia hetkiä, joiden mielikuvituksellisuus ja luovuus ovat lystikästä seurattavaa. Samanaikaiset tapahtumat vaikuttavat toisiinsa ja meininki kasvaa yhä vain hullunkurisemmaksi, mutta silti tyylikkään hallituksi. Armie Hammer on ihan toimiva pääroolissa, vaikka häneltä uupuukin kunnon karismaa. Johnny Depp kopioi liikaa roolisuorituksestaan Pirates of the Caribbeaneissa Tontona. Muut näyttelijät suoriutuvat osistaan passelisti. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja sen puitteet ovat näyttävät. Hans Zimmerin musiikit säestävät menoa toimivasti ja Gioachino Rossinin säveltämä William Tell Overture jämähtää rallattamaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lone Ranger, 2013, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Blind Wink Productions, Infinitum Nihil, Classic Media, Silver Bullet Productions

Arvostelu: See How They Run (2022)

SEE HOW THEY RUN

Ohjaus: Tom George

Pääosissa: Sam Rockwell, Saoirse Ronan, Adrien Brody, David Oyelowo, Ruth Wilson, Reece Shearsmith, Harris Dickinson, Tim Key, Charlie Cooper, Pippa Bennett-Warner, Pearl Chanda, Jacob Fortune-Lloyd, Paul Chahidi, Lucian Msamiti ja Shirley Henderson

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

See How They Run on Sam Rockwellin ja Saoirse Ronanin tähdittämä murhamysteerielokuva. 20th Century Fox ryhtyi suunnittelemaan filmiä jo viitisen vuotta sitten, jolloin sen päärooleja oli alun perin tarkoitus esittää Hugh Grant ja Keira Knightley. Ideat kuitenkin muuttuivat Disneyn ostettua Foxin ja projekti siirtyi Searchlight Picturesille uusien näyttelijöiden kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt See How They Run saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Rockwellin ja Ronanin tähdittävän uutta murhamysteeriä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa See How They Runin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1953 Lontoossa Agatha Christien kirjaan perustuvaa näytelmää, Hiirenloukkua esitetään sadatta kertaa. Kun näytelmästä elokuvasovitusta työstävä ohjaaja Leo Kopernick löydetään kuolleena jatkojuhlien päätteeksi, komisario Stoppard ja konstaapeli Stalker ryhtyvät selvittämään, kuka on murhan takana.

Sam Rockwell ja Saoirse Ronan näyttelevät komisario Stoppardia ja konstaapeli Stalkeria, jotka päätyvät tekemään yhteistyötä, selvittääkseen Lontoon West Endillä Ambassadors-teatterissa tapahtuneen murhan. Stoppard on jo konkari urallaan, selvitettyään useita rikoksia ja hoitaakin työnsä rauhassa ja hissuksiin. Stalker taas on tulokaspoliisi, joka haluaa todistaa kykynsä ja on innokkaasti ryhtymässä tositoimiin ensimmäistä kertaa. Hahmot muodostavat veikeän kaksikon ja Rockwellin ja Ronanin kemiat osuvat erinomaisesti yhteen. Näyttelijät tulkitsevat onnistuneesti hahmojaan ja kumpikin saa hyvin aikaa loistaa.

     Kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Adrien Brody Hollywood-ohjaaja Leo Kopernickinä, joka löydetään kuolleena, sekä David Oyelowo käsikirjoittaja Mervyn Cocker-Norrisina, Harris Dickinson ja Pearl Chanda Hiirenloukkua tähdittävinä näyttelijöinä Richard Attenboroughina ja Sheila Siminä, Ruth Wilson impressaari Petula Spencerinä, Reece Shearsmith tuottaja John Woolfina ja Pippa Bennett-Warner tämän rakastajatt... sihteerinä Annina, Charlie Cooper teatterin vahtimestari Denniksenä, Tim Key poliisipäällikkö Scottina ja Shirley Henderson itse legendaarisena rikoskirjailija Agatha Christienä. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin mainiota työtä. Parhaiten sivunäyttelijöistä suoriutuu Brody, joka istuu täydellisesti ylimielisen ohjaajan osaan ja siksi onkin jopa hieman sääli, että juuri hänen hahmonsa kuolee elokuvan alussa.

Siinä, missä juuri ilmestynyt, aikamoisen näyttelijäkaartin omannut murhamysteerielokuva Amsterdam (2022) tuotti pettymyksen, See How They Run osoittautui erittäin mainioksi ja vekkulimaiseksi. Siitä löytyy klassiset agathachristiemäiset piirteet, mutta elokuva tuo sekaan omat hilpeät vivahteensa. Elokuva kulkee aikamoisilla metatasoilla, tarjoten lystikästä menoa kieli poskessa tehtynä. Pientä jännitettä mahtuu mukaan, mutta pääasiassa murhaa selvitellään huumorin kautta. Mistään hillittömän hulvattomasta filmistä ei ole kyse, vaan pikemminkin hyvän mielen hömpästä - kevyestä viihteestä, joka levittää vähän väliä katsojan kasvoille hymyn ja saa hymähtelemään tyytyväisesti ihan nokkelille vitseille.

Vain vähän päälle puolentoista tunnin kestossa kyseessä on onnistuneen napakka paketti, josta ei pahemmin ylimääräistä löydy. Ei kestä kauaa, kun ohjaaja Kopernick löydetään kuolleena ja katsoja ryhtyy mielenkiinnolla selvittämään, kuka on murhan takana ja miksi? Elokuvan aikana ehtii epäillä itse kutakin teatteripoppoosta ja leffa johtaa vähän väliä katsojaa ovelasti harhaan. Samalla elokuva myös vihjailee katsojaa kekseliäästi tulevista jutuista. Tästä huolimatta itselleni murhaajan henkilöllisyys tuli kerrankin yllätyksenä. Loppuhuipennus on tehokas ja vaikka meno vakavoituukin, ei huumoripuolta unohdeta.

Elokuvan on ohjannut Tom George, joka on aiemmin tehnyt vain televisiosarjoja ja lyhytelokuvia. See How They Run on Georgen ensimmäinen koko illan elokuva. Ensikertalaiseksi hän suoriutuu hommastaan taidokkaasti, vaikka lainaileekin muilta tekijöiltä, kuten esimerkiksi Wes Andersonilta. Käsikirjoituksen taas on laatinut Mark Chappell, joka on keksinyt veijarimaisen rikostarinan todellisen näytelmän ja sen tehneen työryhmän ympärille. Chappellin kirjoittama dialogi on jatkuvasti lystikästä kuunneltavaa. Leffa on myös tyylikkäästi kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät hienoa työtä herättäessään 1950-luvun alkua takaisin henkiin ja äänimaailma on oivallisesti rakennettu Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: See How They Run on erittäin mainio ja lystikäs murhamysteerielokuva. Leffa rakentuu veikeästi todellisten tapahtumien ja henkilöiden, Agatha Christien tekstien ja metatasojen varaan, tarjoten ilahduttavan omanlaisensa tapauksen ratkottavaksi. Katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan kaiken aikaa, samalla kun elokuva myös antaa vihjeitä tulevasta. Pientä jännitystä on mukana, mutta pääasiassa murhatutkimus esitetään huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta sen näppärä sanailu ja oivaltava koheltaminen huvittavat läpi filmin ja pitävät hymyä huulilla. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan taidokkaasti ja tekniseltä puoleltaan elokuva on vakuuttavasti toteutettu. Ensikertalaisohjaaja Tom George hoitaa pätevästi hommansa, vaikka hänen työssään on selvää lainailua ilmassa. Suosittelen See How They Runia Christien murhamysteereistä pitäville. Kaveriporukalla leffa on varmaan paras katsoa, kun elokuvan jälkeen voi vaikkapa ruokaillessa käydä yhdessä läpi, arvasiko kukaan tekijää ennakkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

See How They Run, 2022, Searchlight Pictures

Arvostelu: Saving Mr. Banks (2013)

SAVING MR. BANKS (2013)

Ohjaus: John Lee Hancock
Pääosissa: Emma Thompson, Tom Hanks, Paul Giamatti, Colin Farrell, Ruth Wilson, B.J. Novak, Jason Schwartzman ja Bradley Whitford
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Saving Mr. Banks on elokuva, johon törmäsin hieman sattumalta. Katsoin YouTubesta jonkun Blu-ray -kokoelmavideota ja kyseinen elokuva käväisi esillä siinä. Kiinnitin samantien huomiota sen kanteen, missä näkyi Mikki Hiiren ja Maija Poppasen varjot. Vähän aikaa sen jälkeen huomasin, että siinä on pääosissa Emma Thompson ja Tom Hanks, ja kiinnostukseni nousi. Huomasin jo 2015, että elokuva löytyy Netflixistä, mutten vain jotenkin saanut aikaiseksi katsottua sitä. Kunnes viime lauantaina tein päätöksen, että nyt se on aika nähdä. Samana päivänä vasta luin tarkemmin, että mikä elokuvassa on ideana. Kesken elokuvaa tajusin, että minun on pakko kirjoittaa siitä.

Walt Disney on innokas tekemään elokuvan Maija Poppasesta, mutta Poppasen kirjoittaja, P.L. Travers ei ole kovin suostuvainen antamaan kirjojensa oikeuksia Disneyn käsiin. Travers matkustaa Los Angelesiin, missä Disneyn työryhmä yrittää saada hänet vakuuttuneeksi, että he onnistuisivat tekemään Maija Poppasesta hyvän elokuvan.

Emma Thompson on aivan mahtava näyttelijä ja tässä hän tekee kenties jopa lempisuoritukseni. Thompson esittää P.L. Traversia. Travers on hauska, mutta silti katsojalle tuodaan selväksi, että häntä vaivaa hänen vaikea menneisyytensä, mitä hän yrittää piilottaa muilta. Thompson pääsee kunnolla valloilleen elokuvassa ja häntä on koko ajan ilo katsella.
     Myös Tom Hanks on aina loistava ja tässä hän esittää itse Walt Disneyä. Disney ei kuitenkaan esiinny kovin paljoa elokuvassa, mutta Hanks vetää silti roolin aivan nappiin ja hänet on saatu tyylikkäästi maskeerattua herra Disneyksi. Jännä juttu, että elokuvan mukaan Disney inhosi, jos häntä kutsuttiin "herra Disneyksi", ja että häntä piti sinutella, mutta studio on päätynyt nykyään käyttämään pelkkää nimeä "Disney" elokuviensa alussa.
     Thompsonin lisäksi myös Colin Farrell tekee yhden lempisuorituksistani tässä elokuvassa. Farrell esittää Traversin isää, joka näytetään aluksi todella leikkisänä isähahmona, mutta myöhemmin paljastuu, että alkoholi hallitsee hänen elämäänsä. Aivan loistavaa työtä Farrellilta.
     Paul Giamatti esittää Traversin kuskia, Ralphia. Hahmo tuntuu aluksi hieman ontolta, mutta häneen tuodaan hyvin lisää sisältöä, kun hän alkaa kertoa tyttärestään. Giamatti vetää roolinsa hyvin ja jopa hieman koskettavasti.
     B.J. Novak, Bradley Whitford ja Jason Schwartzman esittävät Disneyn tiimiä, jotka yrittävät esitellä ideoitaan hankalalle Traversille ja vakuuttaa hänet siitä, että elokuva pitäisi tehdä.

Jos Walt Disneystä pitää tehdä elokuva, niin mikä muukaan yhtiö voisi tehdä sen kuin Walt Disney Pictures? Tosin kuten jo sanoin, niin Disneyä ei paljoa näe elokuvassa ja tarina keskittyykin P.L. Traversiin. Elokuvassa näytetään sekä Los Angelesissa tapahtuvaa tarinaa, että myös Traversin lapsuudenmuistoja, joilla saadaan näytettyä, mikä Maija Poppasen tarinassa on todella taustalla. Lapsuudenmuistot keskittyvät nuoren Traversin, eli Gintyn (Annie Rose Buckley) ja tämän isän suhteeseen, mikä on saatu tehtyä onnistuneen uskottavaksi. Isä on alkoholisti, mutta hän yrittää silti kaikkensa, että hänen perheellään olisi asiat kunnossa ja hänen tyttärensä joutuu vain seuraamaan vierestä, kun isän elämä murenee tämän käsiin.

Vaikka kyseessä on Disney-elokuva, niin se on silti aika rankka pätkä. Alkoholin käyttöä tosiaan esiintyy ja myös sen vaikutuksia näytetään. Lasten elokuva tämä siis ei ole. Kaiken rankkuuden ohella Saving Mr. Banks on silti todella hauska ja siinä on mukana lämmintä henkeä. "Disney-taikaa" on ujutettu mukaan juuri sopivissa määrin. Studiolla on varmaan ollut hirveät läjät pehmo-Mikkejä ja -Akuja yms varastossa, joita on tungettu tähän mukaan. Välillä tuntuukin, että yhtiö on päättänyt hieman pilailla omalla kustannuksellaan tätä elokuvaa tehdessä. He myös näyttävät sen, ettei Mary Poppins -elokuva (1964) - tai siis suomalaisittain Maija Poppanen - loppujen lopuksi tehnytkään oikeutta kirjoille. Itse olen nähnyt Maija Poppasen vain kerran ja olin silloin niin pieni, etten muista elokuvasta paljoa. Saving Mr. Banksin lopussa Maija Poppasen ensi-iltakohtauksessa näytetään lyhyitä pätkiä elokuvasta ja läpi elokuvan kuullaan ns. "suunnitelmia" elokuvan lauluille, joita kovasti vastaan Travers on.

Ohjaaja John Lee Hancock on tehnyt todella hyvää työtä käsikirjoittajien Kelly Marcelin ja Sue Smithin kanssa ja lopputulos on erittäin onnistunut. Loistavasti kirjoitettu dialogi yhdessä kaikin puolin tasokkaan näyttelemisen kanssa takaa katsojalle niin miellyttävän katselukokemuksen, että elokuvan haluaa nähdä uudestaan. Hancock on tunnettu mm. elokuvien The Rookie (2002) ja The Blind Side (2009) ohjauksesta ja hän on käsikirjoittanut esimerkiksi tulevan The Magnificent Seven -elokuvan (2016).

Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Leikkaus on onnistunut ja siirtyminen 1960-luvun Los Angelesista 1900-luvun alkuun ja takaisin on erittäin sujuvaa. Lavastus ja puvustus ovat myös taidolla toteutettuja. Musiikki ei jää erityisemmin mieleen, mutta toimi elokuvan aikana.

Yhteenveto: Saving Mr. Banks on oikeasti hieno elokuva ja suosittelen katsomaan sen. Erittäin onnistunut näyttelijäntyö ilahduttaa katsojaa ja elokuva näyttää, että Disneyllä pystytään tekemään muitakin elokuvia kuin animaatioita ja seikkailuja. Ihan perheen pienimmille elokuva ei ole suunnattu ja kyseessä on enemmänkin elokuva lapsien vanhemmille. Elokuva herätti mielenkiinnon tutkia Traversin taustoja ja siitä heräsi halu nähdä Maija Poppanen uudestaan - ihan sama vaikka elokuva ei tekisi oikeutta kirjoillensa. Elokuvan nimen tarkoituksen saatte selvittää katsomalla elokuvan. Kaupoissa en ole leffaa nähnyt pitkään aikaan, mutta sen voi löytää vaikka Makuunista ja jos Netflix löytyy taloudesta, niin sieltä sen itsekin katsoin. Lopputekstien aikana kuullaan pala alkuperäistä, oikeaa nauhoitetta Traversin ja Disney-tiimin keskustelusta.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvanjuliste www.frontierlandstation.com
Saving Mr. Banks, 2013, Walt Disney Pictures