Thrash (2026) - elokuva-arvostelu

THRASH

Ohjaus: Tommy Wirkola

Näyttelijät: Phoebe Dynevor, Whitney Peak, Djimon Hounsou, Alyla Browne, Stacy Clausen, Dante Ubaldi, Matt Nable ja Amy Mathews

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Thrash on Tommy Wirkolan ohjaama ja käsikirjoittama haikauhuelokuva. Projekti lähti liikkeelle työnimellä "Beneath the Storm" ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024. Alun perin Sony Picturesin oli tarkoitus julkaista elokuva teattereissa kesällä 2025, uudella nimellä "Shiver", mutta yhtiö peruikin teatterikierroksen ja myi leffan Netflixille. Nyt Thrash on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olen odottanut sen katsomista kauhulla, kammotessani haita aika lailla. Tieto siitä, että Sony dumppasi elokuvan Netflixille, ei kielinyt hyvää ja katsoinkin Thrashin skeptisenä sen julkaisupäivänä.

Kun hurja hurrikaani iskee pieneen amerikkalaiskaupunkiin, nouseva vesi ei jää kaupungin asukkaiden ainoaksi huolenaiheeksi, nälkäisten haiden uidessa kaupunkiin.

Thrash seuraa muutamia hahmoja, jotka asuvat pienessä Annievillen kaupungissa ja joiden päivä on muuttumassa hetki hetkeltä ikävämmäksi. On Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Phoebe Dynevorin näyttelemä raskaana oleva Lisa, Matt Nablen esittämä juoppomies Bill Olsen ja hänen ottolapsensa Ron (Stacy Clausen), Dee (Alyla Browne) ja Will (Dante Ubaldi), sekä Djimon Hounsoun näyttelemä meribiologi Edwards ja hänen siskontyttönsä Dakota (Whitney Peak). Hahmot ovat sopivan erilaisia toisistaan, mutta yksikään heistä ei ole lopulta järin kiinnostava ja heidän kohtalonsa on helppo arvata heti, kun he ensi kerran saapuvat ruutuun. Näyttelijät ovat kuitenkin kelvollisia rooleissaan, kanavoiden uskottavasti hahmojensa pelkoa, kun myrsky tuo härkähait uiskentelemaan nälkäisinä keskelle kaupunkia.

Enpä toisaalta ihmettele, että Sony päätti luovuttaa Thrashin suhteen ja perui sen viime kesälle suunnittelemansa teatterikierroksen. Eipä tätä huomattavasti parempi haileffa Dangerous Animalskaan (2025) tienannut lippuluukuilla lopulta edes kymmentä miljoonaa dollaria. En myöskään ihmettele, miksi Netflix tarttui leffaan - olihan suoratoistopalvelun parin vuoden takainen haileffa Seinen syvyyksissä (Sous la Seine - 2024) katsojatilastohitti. Thrashin siirtyminen yhtiöltä toiselle oli varmaan molempien yhtiöiden kannalta paras päätös. Sony sai todennäköisesti paremmat rahat kaupoista kuin lipputuloista ja Netflixissä pelkkää kuukausimaksua vastaan useampi katsoja todennäköisesti antaa leffalle mahdollisuuden.

Thrash ei ole kovin kaksinen elokuva, mutta viihdyttää se ajoittain läpi alle puolentoista tunnin kestonsa. Alkupää on vielä jopa ihan lupaava, myrskyn uhan vasta syntyessä. Jo pelkkä valtavan aallon pyyhkäisy Annievillen läpi on jännittävää seurattavaa ja todellinen kauhuhan on vasta uiskentelemassa paikalle. Outoa kyllä, kun hait vihdoin tulevat kuvaan, elokuva alkaakin menettää otettaan kohtaus kohtaukselta. Aluksi typerien ihmisten veriset loput tyydyttävät kierolla tavalla, mutta jännite rakoilee ja toisinaan sitä huomaa olevansa haiden puolella. Hahmot pakotetaan yhä hölmömmistä syistä veden varaan ja samalla leffakin muuttuu hölmömmäksi. Loppuhuipennuksessa kieli on niin visusti poskessa, että alkupään kauhuilu on enää kaukainen muisto. Aivan kuin elokuvaa olisi ryhdytty tekemään eri visiolla kuin mihin siinä lopuksi päädyttiin. Thrashin katsoo ihan sujuvasti kerran läpi, mutta tuskin sitä tulee toistamiseen mulkaistua... tai edes muistettua sen olemassaoloa enää parin viikon päästä. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Tommy Wirkolan filmografiaan kuuluu muun muassa zombikomedia Dead Snow (Død snø - 2009), jouluinen toimintakomedia Violent Night (2022), sekä härö animaatio Spermageddon (2024). Wirkolan maneereihin kuuluu siis tietty leikittely ja pilke silmäkulmassa, mutta Thrashin ongelmaksi muodostuu se, että kun tämä leikittely alkaa, tuntuu se olevan ristiriidassa elokuvan synkemmän ensimmäisen tunnin kanssa. Wirkolan käsikirjoitus on lähtökohdiltaan ihan hyvä, vaikka se vaikuttaakin kopioivan krokotiilileffa Crawlia (2019), mutta teksti ei koskaan lähde kunnolla käyntiin. Teknisestikin Thrash on ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja maskeeraukset oivalliset. Tietokonetehosteet lähinnä ajavat asiansa ja haiden taso vaihtelee uskottavista selkeisiin digiluomuksiin. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, vaikkei Dom Lewisin ja Daniel Futcherin musiikeista jääkään mitään mieleen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Thrash, Yhdysvallat, 2026, Hyperobject Industries, Sony Pictures Releasing, Soundfirm

Arvostelu: Furiosa: A Mad Max Saga (2024)

FURIOSA: A MAD MAX SAGA

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Alyla Browne, Chris Hemsworth, Tom Burke, Lachy Hulme, Nathan Jones, Josh Helman, Angus Sampson, John Howard ja Charlee Fraser

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin ohjaama toimintaelokuva Mad Max (1979) oli taloudellinen hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981) keräsi runsaasti kehuja ja sitä pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaleffoista, mutta Mad Max - ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome - 1985) sai sen sijaan ristiriitaisemman vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Neljännen elokuvan teossa kesti monia vuosia ja vasta 2015 ensi-iltansa sai Mad Max: Fury Road, jossa esiteltiin sivuhahmona Furiosa Charlize Theronin näyttelemänä. Pian leffan ilmestyttyä Miller paljasti työstävänsä Furiosasta omaa elokuvaansa. Miller oli laatinut Furiosalle tarkan syntytarinan ja rupesi sen pohjalta kirjoittamaan leffakäsikirjoitusta. Tuotanto kuitenkin venyi milloin mistäkin syystä ja kuvaukset starttasivat vasta toukokuussa 2022. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2023, mutta muun muassa Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisu on siirtynyt. Nyt Furiosa: A Mad Max Saga saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Pidin valtavasti Mad Max: Fury Roadista ja minua kiinnosti nähdä lisää Furiosan hahmoa. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Furiosa: A Mad Max Storyn viikkoa ennakkoon elokuvan lehdistönäytöksessä.

Furiosa siepataan lapsena kotoaan Vihreästä paikasta ja varttuessaan hän ajautuu keskelle kahden sotalordin, Dementusin ja Immortan Joen välistä valtataistelua.

Alun perin George Miller halusi kuvata Furiosa-elokuvan yhtä kyytiä Mad Max: Fury Roadin kanssa, mutta joutui luopumaan suunnitelmastaan. Lisäksi hän joutui harmikseen vaihtamaan näyttelijää, sillä yli 40-vuotias Charlize Theron ei voinut esittää hahmonsa nuoruusvuosia. Miller pohti jonkin aikaa nuorentavansa Theronin tietokonetehosteiden avulla, mutta päätyi lopulta (onneksi) palkkaamaan tilalle korvaavat näyttelijät, Anya Taylor-Joyn esittämään nuorta Furiosaa ja Alyla Brownen esittämään Furiosaa lapsena. Browne pääsee olemaan yllättävänkin paljon ruudulla ja leffaa taisi olla mennyt jopa tunti, ennen kuin Taylor-Joy astuu vihdoin kuvaan. Kummatkin suoriutuvat hiljaisesta, mutta päättäväisestä ja tarmokkaasta roolistaan oivallisesti. Taylor-Joy on ehtinyt jo vakuuttaa vuosien varrella, mutta myös Brownea täytyy kehua siitä, kuinka sulavasti hän osaa olla aika hirvittäviä asioita ja tyyppejä esittävien lavasteiden ja näyttelijöiden keskellä.

     Nuori Furiosa ajautuu keskelle kahden kilpailevan sotalordin valtataistelua. Toisella puolella on Mad Max: Fury Roadista tuttu Immortan Joe (Lachy Hulme korvaa Hugh Keays-Byrnen, joka menehtyi vuonna 2020) tuttuine sotapoikajoukkoineen ja toisella puolella taas on Chris Hemsworthin näyttelemä Dementus, joka on tuttuun Mad Max -tapaan varsin vinksahtanut ja eksentrinen persoona. Hulme hyppää menevästi Immortan Joen uhkaaviin saappaisiin ja Hemsworth taas niin ilahduttaa kuin vaivaannuttaa uralleen poikkeuksellisessa pahisroolissa. Tärkeänä hahmona esitellään myös Praetorian Jack (Tom Burke), joka toimii jonkin sortin mentorina Furiosalle ja joka hämmentävästi näyttää ja tuntuu monin paikoin itse Mad Maxilta, olematta kuitenkaan itse Max Rockatansky.

Mad Max: Fury Road oli intensiivinen ja hengästyttävä, bensiininkatkuinen ja adrenaliinia nostattava road trip -elokuva, joka jaksoi kohtaus toisensa perään yllättää komealla toiminnallaan ja sekopäisellä mielikuvituksellisuudellaan. Parituntisesta Fury Roadista ei juuri hengähdystaukoja löytynyt ja juoni tuntui usein enemmänkin raameilta, joilla heivataan katsojaa upeasta toimintapätkästä toiseen. Jos Furiosa: A Mad Max Sagan odottaa olevan kuin Fury Road, voi pettymys olla aikamoinen. Vaikka elokuva monin tavoin pelaakin samoilla korteilla ja juuri se pähkähullun mielikuvituksen tulva jää tällä kertaa puuttumaan, sillä lähes kaikki ruudulla nähtävä ja kaiuttimista kuultava on kierrätystä viime kerrasta, on elokuva hyvin erilainen lähestymistapansa suhteen.

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan takaa-ajokyydin sijaan Furiosa on enemmänkin jopa aika rauhallisesti etenevä eepostarina, jossa käydään läpi Fury Roadissa vain mainitut jutut (Furiosan sieppaus Vihreästä paikasta, Furiosan käden menetys, Furiosan liittyminen Immortan Joen joukkoihin jne.) lukuihin jaettuna. Kyseessä on siis selvä esiosatarina niin hyvässä kuin pahassakin. On kiinnostavaa seurata Furiosan kasvutarinaa, mutta toisaalta Fury Roadin nähneille leffa ei juuri yllätyksiä tarjoa, eikä hahmojenkaan puolesta pääse jännittämään, sillä lopputulema on hyvin pitkälti selvillä. Kertomus on kuitenkin ajoittain hieman kömpelösti ja jopa raskassoutuisesti sidottu kasaan. Tarinaa on toisaalta enemmän kuin viimeksi, mutta se ei koskaan nappaa samalla lailla mukaansa. Kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu usein venytetyltä, enkä olisi uskonut sanovani tätä, mutta paikoitellen minulla oli jopa hieman tylsää Furiosan parissa.

Sekaan ripotellut muutamat toimintakohtaukset eivät juuri tarjoa mitään uutta tai mieleenpainuvaa, mitä ei olisi jo Fury Roadissa nähty, mutta ei käy kieltäminen, etteikö elokuva olisi parhaimmillaan silloin, kun meno on sitä tavanomaisinta Mad Maxia. Aavikoituneilla maanteillä käydyt takaa-ajot ovat vaikuttavia toteutukseltaan ja Fury Roadissa vain mainitulla Luotifarmilla käytävä toimintakohtaus on elokuvan vangitsevimpia hetkiä. Furiosa tuntuu kuitenkin käyttävän parhaat paukkunsa jo puoleen väliin päästäessä. Loppuhuipennus on aikamoinen antikliimaksi pitkäksi venytetyn kasvattelun jälkeen. Elokuvan aikana ja sen jälkeen jäin aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Lopulta parin päivän pohdinnan ja pölyn laskettua tulin siihen tulokseen, että pidän Furiosaa hieman ontuvana, mutta silti ihan kelvollisena lisäyksenä Mad Max -saagaan.

Furiosankin ohjaajana toimii George Miller, joka näyttää jälleen kerran olevansa parempi jylhien visuaalisuuksien kanssa kuin tarinankertojana. Lähes 80-vuotias Miller pistää yhä monet nuoremmat ohjaajat nurkkaan häpeämään sillä, kuinka näyttäviä taisteluita ja takaa-ajoja hän osaakaan loihtia. Sen sijaan Millerin ja Nico Lathourisin laatima käsikirjoitus on hieman takkuileva. Eipä Fury Roadinkaan teksti nyt mikään erityisen ihmeellinen ollut, mutta audiovisuaalinen hämmästyttävyys sai antamaan paljon anteeksi. Furiosan pitkät suvantovaiheet ja samojen audiovisuaalisten kikkojen hyödyntäminen pistää katsojan kiinnittämään vikoihin enemmän huomiota. Lisäksi leffan varrelle ripotellut viittaukset muihin Mad Max -juttuihin tuntuvat ajoittain jopa kiusallisilta silmäniskuilta.

Pääasiassa Furiosa on komeaa seurattavaa, mutta eipä sen tekninenkään osasto vakuuta samalla lailla kuin Fury Roadin vastaava. Elokuva on kuvattu tyylikkäästi, käytännön tehosteet ovat upeita ja lavastajat pistävät tälläkin kertaa parastaan tämän tuhoutuneen maailman herättämisessä henkiin. Tuotantosuunnittelussa pidin erityisen paljon Dementusin menopelistä, joka oli kuin Antiikin Rooman sotavaunut, mutta hevosten sijaan mies oli valjastanut moottoripyöriä vetämään vaunujaan. Aivan nerokas idea ja pojot niille, jotka olivat onnistuneet pistämään villin idean käyttökelpoiseen toteutukseen. Digiefektit ovat kuitenkin tällä kertaa varsin silmiinpistävät, kuten on myös taustakankaan käyttö. Maskeeraustiimin työn koin hämmentävän heikoksi. Siinä, missä Fury Roadissa esimerkiksi Immortan Joen uskollisista sotapojista oli tehty oikeasti sairaalloisen kalpean näköisiä, Furiosassa tyypit on vain maalattu valkoisiksi. Ääniefektit rymistelevät ihanasti menemään, mutta Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat harmillisesti lähes pelkkää kierrätystä Fury Roadin tykittelyistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Furiosa: A Mad Max Saga, 2024, Warner Bros., Kennedy Miller Mitchell