Thrash (2026) - elokuva-arvostelu

THRASH

Ohjaus: Tommy Wirkola

Näyttelijät: Phoebe Dynevor, Whitney Peak, Djimon Hounsou, Alyla Browne, Stacy Clausen, Dante Ubaldi, Matt Nable ja Amy Mathews

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Thrash on Tommy Wirkolan ohjaama ja käsikirjoittama haikauhuelokuva. Projekti lähti liikkeelle työnimellä "Beneath the Storm" ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024. Alun perin Sony Picturesin oli tarkoitus julkaista elokuva teattereissa kesällä 2025, uudella nimellä "Shiver", mutta yhtiö peruikin teatterikierroksen ja myi leffan Netflixille. Nyt Thrash on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olen odottanut sen katsomista kauhulla, kammotessani haita aika lailla. Tieto siitä, että Sony dumppasi elokuvan Netflixille, ei kielinyt hyvää ja katsoinkin Thrashin skeptisenä sen julkaisupäivänä.

Kun hurja hurrikaani iskee pieneen amerikkalaiskaupunkiin, nouseva vesi ei jää kaupungin asukkaiden ainoaksi huolenaiheeksi, nälkäisten haiden uidessa kaupunkiin.

Thrash seuraa muutamia hahmoja, jotka asuvat pienessä Annievillen kaupungissa ja joiden päivä on muuttumassa hetki hetkeltä ikävämmäksi. On Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Phoebe Dynevorin näyttelemä raskaana oleva Lisa, Matt Nablen esittämä juoppomies Bill Olsen ja hänen ottolapsensa Ron (Stacy Clausen), Dee (Alyla Browne) ja Will (Dante Ubaldi), sekä Djimon Hounsoun näyttelemä meribiologi Edwards ja hänen siskontyttönsä Dakota (Whitney Peak). Hahmot ovat sopivan erilaisia toisistaan, mutta yksikään heistä ei ole lopulta järin kiinnostava ja heidän kohtalonsa on helppo arvata heti, kun he ensi kerran saapuvat ruutuun. Näyttelijät ovat kuitenkin kelvollisia rooleissaan, kanavoiden uskottavasti hahmojensa pelkoa, kun myrsky tuo härkähait uiskentelemaan nälkäisinä keskelle kaupunkia.

Enpä toisaalta ihmettele, että Sony päätti luovuttaa Thrashin suhteen ja perui sen viime kesälle suunnittelemansa teatterikierroksen. Eipä tätä huomattavasti parempi haileffa Dangerous Animalskaan (2025) tienannut lippuluukuilla lopulta edes kymmentä miljoonaa dollaria. En myöskään ihmettele, miksi Netflix tarttui leffaan - olihan suoratoistopalvelun parin vuoden takainen haileffa Seinen syvyyksissä (Sous la Seine - 2024) katsojatilastohitti. Thrashin siirtyminen yhtiöltä toiselle oli varmaan molempien yhtiöiden kannalta paras päätös. Sony sai todennäköisesti paremmat rahat kaupoista kuin lipputuloista ja Netflixissä pelkkää kuukausimaksua vastaan useampi katsoja todennäköisesti antaa leffalle mahdollisuuden.

Thrash ei ole kovin kaksinen elokuva, mutta viihdyttää se ajoittain läpi alle puolentoista tunnin kestonsa. Alkupää on vielä jopa ihan lupaava, myrskyn uhan vasta syntyessä. Jo pelkkä valtavan aallon pyyhkäisy Annievillen läpi on jännittävää seurattavaa ja todellinen kauhuhan on vasta uiskentelemassa paikalle. Outoa kyllä, kun hait vihdoin tulevat kuvaan, elokuva alkaakin menettää otettaan kohtaus kohtaukselta. Aluksi typerien ihmisten veriset loput tyydyttävät kierolla tavalla, mutta jännite rakoilee ja toisinaan sitä huomaa olevansa haiden puolella. Hahmot pakotetaan yhä hölmömmistä syistä veden varaan ja samalla leffakin muuttuu hölmömmäksi. Loppuhuipennuksessa kieli on niin visusti poskessa, että alkupään kauhuilu on enää kaukainen muisto. Aivan kuin elokuvaa olisi ryhdytty tekemään eri visiolla kuin mihin siinä lopuksi päädyttiin. Thrashin katsoo ihan sujuvasti kerran läpi, mutta tuskin sitä tulee toistamiseen mulkaistua... tai edes muistettua sen olemassaoloa enää parin viikon päästä. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Tommy Wirkolan filmografiaan kuuluu muun muassa zombikomedia Dead Snow (Død snø - 2009), jouluinen toimintakomedia Violent Night (2022), sekä härö animaatio Spermageddon (2024). Wirkolan maneereihin kuuluu siis tietty leikittely ja pilke silmäkulmassa, mutta Thrashin ongelmaksi muodostuu se, että kun tämä leikittely alkaa, tuntuu se olevan ristiriidassa elokuvan synkemmän ensimmäisen tunnin kanssa. Wirkolan käsikirjoitus on lähtökohdiltaan ihan hyvä, vaikka se vaikuttaakin kopioivan krokotiilileffa Crawlia (2019), mutta teksti ei koskaan lähde kunnolla käyntiin. Teknisestikin Thrash on ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja maskeeraukset oivalliset. Tietokonetehosteet lähinnä ajavat asiansa ja haiden taso vaihtelee uskottavista selkeisiin digiluomuksiin. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, vaikkei Dom Lewisin ja Daniel Futcherin musiikeista jääkään mitään mieleen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Thrash, Yhdysvallat, 2026, Hyperobject Industries, Sony Pictures Releasing, Soundfirm

Arvostelu: Spermageddon (2024)

SPERMAGEDDON

Ohjaus: Tommy Wirkola ja Rasmus A. Sivertsen

Pääosissa: Aksel Hennie, Mathilde Storm, Christian Mikkelsen, Nasrin Khusrawi, Christian Rubeck, Bjørn Sundquist, John Rungot, Gustav Nilsen, Stig Frode Henriksen, Jakob Schøyen Andersen, Ingrid Bolsø Berdal, Charlotte Frogner ja Silya

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Spermageddon on... noh, ihan aito ja oikea norjalainen elokuva. Tommy Wirkola, Jesper Sundnes ja Vegar Hoel suunnittelivat elokuvan käsikirjoituksen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi keväällä 2022. Spermageddon sai maailmanensi-iltansa Ranskassa jo kesällä 2024 ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Minun on pakko myöntää, että jollain oudolla tavalla kyseessä on ollut yksi eniten odottamistani elokuvista alkuvuodesta, lähinnä sen pöyristyttävän ja poskettoman konseptin takia. Jo pelkkä leffan nimi herättää taatusti uteliaisuuden ja kävinkin katsomassa Spermageddonin heti ensi-iltapäivänä.

Nuoret Jere ja Liisa valmistautuvat harrastamaan seksiä ensimmäistä kertaa ja samalla Jeren kiveksissä siittiö nimeltä Simppa valmistautuu elämänsä päätehtävään, hedelmöittämään munasolun.

Spermageddon kertoo kahta risteilevää tarinaa. Niistä ensimmäisessä teinipoika Jere (Christian Mikkelsen) matkaa mökille, viettääkseen viikonloppua kavereidensa kanssa. Yksi paikallaolijoista on Jeren ihastus Liisa (Nasrin Khusrawi) ja kun tunteet ovat vielä molemminpuoleisia, yötä kohti Jere ja Liisa päätyvät kahdestaan ja petipuuhat alkavat näyttää houkuttelevilta. Jere on mitä noloin teinijätkä, johon on vaikea kuvitella kenenkään iskevän silmiään, kun taas Liisasta on tehty fiksu ja flirttaileva, minkä lisäksi tyttö on vieläpä scifi- ja fantasianörtti, saaden katsojan ymmärtämään, mitä Jere tässä näkee.

    Se elokuvan toinen tarina onkin sitten paljon villimpi. Toinen kertomus tapahtuu Jeren kiveksissä, joissa siittiöt valmistuvat teinien tulevaan vaakamamboon ja sitä seuraavaan kliimaksiin, eli spermageddoniin. Näitä valmistautuneita ovat muun muassa Simppa (Aksel Hennie), tämän paras kaveri Kumilla (Mathilde Storm), siittiöitä kouluttava professori (Bjørn Sundquist), hämärähemmo Syväkurkku (John Rungot), sekä Jizzmo (Christian Rubeck), vaikutusvaltainen siittiö, joka aikoo käyttää hävyttömiä keinoja saavuttaakseen munasolun - vaikka se tarkoittaisi jokaisen muun siittiön tappamista. Siittiöhahmot ovat vähemmän yllättäen paljon kiinnostavampia tyyppejä kuin poika, jonka palleissa he muhivat. Siittiöt ovat veikeän erilaisia persoonia ja kun heidän, öh, seikkailunsa alkaa, matkalle lähtee yllättävänkin kiinnostuneena mukaan.

Kuten varmaan jo pelkästä nimestä käy selväksi, ei Spermageddon ole mikään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen tarkoitettu animaatio. Ikärajaksi on lätkäisty K16, mikä on toisaalta huvittavaa, sillä elokuvan kohdeyleisö tuntuu kuitenkin koostuvan hieman sitä nuoremmista, jotka hihittelevät terveystiedon tunneilla oppikirjan niiden tiettyjen sivujen kuvituksille. Samaan aikaan kyseessä on heille myös jokseenkin opettavainen elokuva, joka muistuttaa ehkäisyn käytöstä. Suuri osa seksivalistuksesta tehdään toki huumorin kautta ja etenkin Jeren isän pitäessä pojalleen puhetta kukista ja mehiläisistä, saavat niin Jere kuin katsoja kiemurrella kiusallisuudessa.

Aikuiskatsojillekin Spermageddon toimii, kunhan omaa juuri oikeanlaisen huumorintajun. Minun on pakko myöntää, että nauroin runsaasti läpi leffan. Vaikka periaatteessa Spermageddon olisi helppo leimata typeräksi ja lapselliseksi rainaksi, en itse voinut kuin nostaa hattua tekijöiden uskaliaisuudelle ja päämääräisyydelle taattua kulmienkohottelua aiheuttavaa projektiaan kohtaan. Sen hölmöydessä on jotain oudon nerokasta ja vaikka leffa onkin periaatteessa puhdasta häröilyä ja myötähäpeää, se onnistuu paljon paremmin kuin vaikkapa lähes vuosikymmenen takainen, panevista elintarviketuotteista kertova Sausage Party (2016). Siinä, missä Sausage Party oli hauska enemmän ajatuksena kuin toteutukseltaan, Spermageddon jaksaa naurattaa loppuun asti. Aina kun ehtii luulla, että tekijät ovat jo käyttäneet kaikki paukkunsa, he iskevät lisää pökköä pesään ja homma viihdyttää jälleen. Alle puolentoista tunnin kesto on oikein passeli tälle menolle. Koska eihän se ole se pituus, vaan se, miten sitä käyttää.

Spermageddonin animaatiojälki on ihan kivaa, mutta eipä leffa yllä visuaalisuuksissa vaikkapa Disneyn, Pixarin tai DreamWorksin komeiden taidonnäytteiden tasolle. Pixarista puheen ollen, mielleyhtymiä syntyy väkisilläkin yhtiön Inside Out -hittianimaatioita (2015-2024) kohtaan, etenkin kun leffassa seurataan Jeren aivoja, jotka ohjailevat poikaa samannäköisellä paneelilla kuin Inside Outin tunteet. Tässä paneelissa on tosin seisokkimittari. Mökki ja sitä ympäröivä metsä ovat oivallisesti työstetyt, mutta kiinnostavinta antiahan miljöönä on toki siittiöiden mielikuvituksellinen maailma. Siittiöistä on tehty hupaisan näköisiä ja hahmoille on keksitty vekkuli elekieli, siitäkin huolimatta, että heillä on periaatteessa pelkkä pää ja sitä seuraava siima. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja oman hupaisan lisänsä menoon tuovat musikaalinumerot. Jizzmon hoilaama Spermageddon-laulu jää takuulla soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Spermageddon, 2024, 74 Entertainment, Qvisten Animation

Arvostelu: Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013)

HANNU JA KERTTU: NOITAJAHTI

HANSEL & GRETEL: WITCH HUNTERS

Ohjaus: Tommy Wirkola

Pääosissa: Jeremy Renner, Gemma Arterton, Famke Janssen, Peter Stormare, Thomas Mann, Pihla Viitala, Ingrid Bolsø Berdal, Joanna Kulig ja Derek Mears

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Hansel & Gretel: Witch Hunters, eli suomalaisittain Hannu ja Kerttu: Noitajahti pohjautuu saksalaiseen kansantaruun ja Grimmin veljesten satuun Hannusta ja Kertusta, jotka joutuivat piparkakkutalossa asuvan noidan uhreiksi. Norjalaisohjaaja Tommy Wirkola oli esittämässä zombielokuvaansa Død snø (2009) Sundancen elokuvajuhlilla, kun tuottaja Kevin Messick otti häneen yhteyttä, yhteistyö mielessään. Wirkola esitteli Messickille ideansa Hannusta ja Kertusta aikuisina noidantappajina, mistä tuottaja innostui ja sai Paramount Picturesin työstämään ideasta leffan. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta studio halusi elokuvaan jatkoa vihjailevan lopputekstikohtauksen ja aikataulullisista syistä kesti kauan, ennen kuin näyttelijät olivat vapaana sitä varten, joten julkaisua täytyi viivästyttää. Lopulta Hannu ja Kerttu: Noitajahti sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse katsoin leffan vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovinkaan kummoisena. Kun huomasin Hannu ja Kerttu: Noitajahdin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen.

Tapettuaan piparkakkutalossa asuneen noidan lapsina, Hannusta ja Kertusta on kasvanut noidanmetsästäjiä. Kun pienessä Augsburgin kaupungissa katoilee lapsia, Hannu ja Kerttu saapuvat auttamaan, uskoessaan noitien olevan asialla.

Päärooleissa Hannuna ja Kerttuna nähdään Marvel-tähti Jeremy Renner ja 2010-luvun taitteessa kovassa nosteessa ollut Gemma Arterton. Näyttelijäkaksikko sopii varsin passelisti aikuistuneiden Hannun ja Kertun osiin. Kaikkihan varmaan tuntevat sadun Hannusta ja Kertusta, veljestä ja siskosta, joiden vanhemmat hylkäsivät heidät ja jotka päätyivät metsän keskellä olevaan piparkakkutaloon. Talon omistava paha noita-akka sieppasi heidät ja yritti tehdä lapsista ruokaa. Ovelat sisarukset saivat kuitenkin tungettua noidan omaan uuniinsa, missä tämä paloi ja kuoli. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Noitaviha ja murhanhimo jäivät sisaruksille päälle ja vuosia myöhemmin heidät tunnetaan kautta maan noitienmetsästäjinä. Hahmoista on saatu oivallisen erilaiset toisistaan, Hannun hypätessä suoraan toimintaan ja Kertun halutessa tutkia asioita ensin tarkemmin.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Stormare Augsburgin sheriffi Berringerinä, joka ei pidä Hannusta ja Kertusta ja haluaisi tehdä sankariteot itse, Thomas Mann noidanmetsästäjiä suuresti fanittavana Benjaminina, Famke Janssen pahana pimeänä noitana Murielina ja Ingrid Bolsø Berdal ja Joanna Kulig tämän noitakätyreinä, sekä suomalainen Pihla Viitala nuorena Minana, jota augsburgilaiset syyttävät noidaksi. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa ihan menevästi ja Viitalakin pärjää Hollywood-konkareiden rinnalla. Janssen istuu täydellisesti häijyn noidan osaan, oikein herkutellen akan kataluudella.

Ei Hannu ja Kerttu: Noitajahti vieläkään vakuuttanut minua, mutta tällä kertaa jopa hieman viihdyin sen pöljyydestä. Kyseessä on todella hölmö toimintafantasia, joka äityy yhä vain koomisempiin mittoihin. Loppuhuipennus alkoi jo jättää minua kylmäksi ja laskemaan pisteitä, kun hahmot ottavat yhtäkkiä käyttöönsä konekiväärejä ja haulikkoja noitajahtiinsa. Siis aseistusta, jota ei pitäisi vielä olla olemassakaan tuohon aikaan. Sitä ennen elokuva tarjoaa kuitenkin ihan viihdyttävää menoa, etenkin kun se ei ota itseään liian tosissaan - toisin kuin hieman vastaavanlainen, vuotta aiemmin ilmestynyt ja synkkyyksissä murjottanut Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012), joka oli ihan puhdasta roskaa. On Hannu ja Kerttu: Noitajahtikin aika kökkö, mutta sentään se osaa pitää hauskaa premissillään. Asiaa myös auttaa, että tämä perustuu satuun, Abraham Lincoln: Vampire Hunterin taas kertoessa historiallisesta merkkihenkilöstä.

Elokuva on älytty pitää tiiviissä puolentoista tunnin mitassa. Vaikka lyhyt kesto johtaakin siihen, että homma kiirehtii ja paikasta poukkoillaan toiseen turhankin vauhdikkaasti, ei leffan idea jaksaisi kantaa vaikkapa kahden tunnin kestoa. Elokuva hyppää heti itse asiaan, eikä lähde turhia jahkailemaan. Se tarjoaa tasaisin väliajoin ihan meneviä toimintakohtauksia, joissa parasta on, ettei leffaa ole tehty lapsiyleisölle. Verta roiskitaan yllättävänkin paljon ja niin ihmisiä kuin noitia pistetään hengiltä ihan luovin keinoin. Jatkuvasti katsojana kuitenkin kyseenalaistaa, kuinka paljon pääkaksikkoa retuutellaan, mutta silti he saavat korkeintaan pikkunaarmuja kasvoihinsa. Kaiken keskellä Hannuun ja Kerttuun saadaan sentään hieman lisäsisältöä, kun heidän tutkimansa tapaus linkitetään heidän lapsuuteensa ja miksi heidän vanhempansa hylkäsivät heidät.

Norjalaisohjaaja Tommy Wirkola tekee ihan kelpo työtä elokuvan parissa, mutta olisi voinut pitää kieltä vielä visummin poskessa. Välillä on vaikea sanoa, onko jokin juttu tahattoman vai tarkoituksellisen koominen. Wirkola on myös selvästi luullut tekevänsä paljon coolimpaa elokuvaa kuin Hannu ja Kerttu: Noitajahti tosiasiassa on. Hänen käsikirjoituksensa on pienoinen kompastuskivi. Eipä tämännimiseltä leffalta mitään Oscar-tasoista kirjoittamista voisikaan odottaa, mutta yhdentekevä kertomus kaipaisi pientä lisäpanostusta. Leffa on kuitenkin kuvattu ihan hyvin. Leikkaus on nopeatempoista ja välillä turhankin silppuavaa toimintakohtauksissa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ovat erittäin tyylikkäät. Noitien karmivien meikkien lisäksi leffassa nähtävä peikko Edward on tehty ihastuttavan vanhanaikaisesti asuna, eikä tietokone-efektein. Onneksi, sillä elokuvan erikoistehosteet eivät ole häävit. Äänimaailma jumputtaa ihan menevästi Atli Örvarssonin musiikkien kera.

Yhteenveto: Hannu ja Kerttu: Noitajahti tarjoaa toisinaan ihan lystikästä hömppäviihdettä, mutta se on silti aika heikko esitys kokonaisuutena. Elokuva pitää hillitysti hauskaa hupsulla premissillään ja tarjoaa mukavan brutaaleja taisteluita, joita ei onneksi ole tehty lapsikatsojien silmille. Veri roiskuu ja meno muuttuu yhä vain älyttömämmäksi, kunnes loppupään turhan moderniksi äityvä tykitys vesittää homman. Puolitoista tuntia on sopivan passeli kesto rainalle, vaikka se myös johtaa kiirehtivään ja loikkivaan kerrontaan. Tommy Wirkolalla on ollut kieli tarpeeksi poskessa leffaa tehdessään, joskin hän on selvästi luullut tekevänsä coolimpaa elokuvaa kuin lopputulos oikeasti onkaan. Jeremy Renner ja Gemma Arterton istuvat ihan hyvin nimikkohahmoiksi ja Famke Janssen herkuttelee mainiosti pääpahisnoidan osassa. Visuaalisesti elokuva on parhaat päivänsä nähnyt ja monet digitehosteet näyttävät nykyään aika kehnoilta. Asuin ja maskeerauksin toteutetut noidat ja Edward-peikko ovat kuitenkin hienot ilmestykset. Hannu ja Kerttu: Noitajahti on sopivan älyvapaata hömppää oikeaan mielentilaan, mutta mitään erityisen ihmeellistä elokuvalta ei kannata odottaa. Kaveriporukalla leffan parissa voi viihtyä passelisti ja naureskella, kuinka toisaalta veikeä ja toisaalta typerä raina se onkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013, Paramount Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, MTV Films, Gary Sanchez Productions, Studio Babelsberg, Deutscher Filmförderfonds

Arvostelu: Violent Night (2022)

VIOLENT NIGHT

Ohjaus: Tommy Wirkola

Pääosissa: David Harbour, John Leguizamo, Alex Hassell, Leah Brady, Alexis Louder, Beverly D'Angelo, Edi Patterson, Cam Gigandet, Alexander Elliot, Mitra Suri, Brendan Fletcher ja Mike Dopud

Genre: toiminta, komedia, joulu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Violent Night on Tommy Wirkolan ohjaama ja David Harbourin tähdittämä jouluelokuva. Pat Casey ja Josh Miller kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen ja saivat Universal Picturesin innostumaan ideastaan. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt kekseliäästi nimetty Violent Night on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Netflixin Stranger Things -televisiosarjasta (2016-) tutun Harbourin näyttelevän Joulupukkia toimintakomediassa ja meninkin positiivisin mielin katsomaan Violent Nightin sen ensi-iltapäivänä upeassa IMAX-salissa.

Aseistautuneet ryöstäjät valtaavat rikkaan Lightstonen perheen kartanon jouluyönä. Itsevarmat rosvot uskovat varautuneensa ihan kaikkeen, mutta kukaan ei olisi osannut odottaa, että Lightstonejen avuksi rientää itse Joulupukki, joka on sattunut paikalle juuri oikeaan aikaan lahjoja jakaessaan.

Ökyrikkaaseen Lightstonen perheeseen kuuluu matriarkka Gertrude (Beverly D'Angelo), hänen aikuiset lapsensa Jason (Alex Hassell) ja Alva (Edi Patterson), Jasonin vaimo Linda (Alexis Louder) ja heidän tyttärensä Trudy (Leah Brady), Alvan uusi mies Morgan (Cam Gigandet) ja Alvan aiemmasta suhteesta syntynyt lapsi Bert (Alexander Elliot). Hahmot ovat yllättävänkin mainioita ja näyttelijät suoriutuvat onnistuneesti rooleistaan. National Lampoonin Vacation-komedioista (1983-2015) tuttu D'Angelo on aivan mahtava Gertrudena, jolle ei kukaan ryttyile ja joka pitää itseään kaikkien yläpuolella. Hassell, Louder ja Brady muodostavat oivan perheen, jossa vanhemmille on muodostunut ryppyjä rakkauteen. Brady on lapsinäyttelijäksi varsin mainio, eikä hänen hahmonsa käy koskaan katsojan hermoille, toisin kuin raivostuttava someinfluensseri Bert. Patterson istuu hyvin tyttäreksi, joka elelee äitinsä rahoilla ja Gigandet on nappivalinta pöljäksi toimintaleffojen staraksi. Lightstonejen joulurauhan rikkoo John Leguizamon esittämän Scroogen johtama rosvojoukko, jotka ovat perheen miljoonien perässä. Leguizamo on hyvässä vireessä pahiksena ja luo tarpeeksi toimivaa uhkaa.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin tietty David Harbour itse Joulupukkina. Kyseessä ei tosin ole se perinteinen hymyilevä ja lämmin punanuttu, vaan yksitoikkoiseen ja yhä vain kiittämättömämpään duuniinsa kyllästynyt alkoholisoitunut mulkvisti, jota eivät lasten jättämät piparit ja maito kiinnosta, vaan joka suuntaa vanhempien viinakaapille. Lahjoja Joulupukki jakaa edelleen, vaikka onkin sitä mieltä, ettei nykypäivän yhä vain enemmän materiaa vaativat lapset ansaitse mitään. Viedessään lahjoja Lightstonen perheelle, Joulupukki huomaa joutuneensa keskelle ryöstöä ja päättää lopulta auttaa hädässä olevia. Harbour on aivan mahtava kyynisenä Pukkina, josta kouliutuu varsinainen toimintasankari elokuvan edetessä.

Kuten on jo ehkä voinut päätellä, Violent Night ei ole mikään tavanomainen joulukomedia, jonka pariin koko perhe voisi kokoontua pitämään mukavaa leffailtaa. Kyseessä on varsin veriseksikin äityvä toimintaelokuva, joka varmasti viihdyttää genren ystäviä. Jos vielä nauttii tummasta huumorista, eikä joululeffaan kuuluva siirappisuus haittaa, Violent Nighthan voi olla monelle katsojalle varsinainen täysosuma. Elokuva käynnistyy hilpeästi ja nostattaa toimivasti kierroksia edetessään. Lightstonejen kokoontuminen joulunviettoon on erittäin hauskaa seurattavaa, hahmojen naljaillessa toistensa kustannuksella minkä ehtivät. Sitten vasta nähdäänkin, ketkä tykkäävät tai edes välittävät toisistaan, kun Scroogen joukko hyökkää kartanoon. Joulupukin hypätessä mukaan meininkiin, leffa muuttuu erittäin viihdyttäväksi ja tarjoaa hupia koko rahan edestä. Toimintakohtaukset kärjistyvät aina vain brutaalimmiksi ja suklaakonvehteja ahmii tyytyväisenä, kun katsoo Joulupukin tappavan jengiä luovin keinoin ja teemakoristeita hyödyntäen.

Elokuvan aikana käy kyllä selväksi, mitkä ovat käsikirjoittajakaksikon Pat Caseyn ja Josh Millerin omia joululeffasuosikkeja, sillä mukana on päivänselviä viittauksia Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli -toimintaelokuvaan (Die Hard - 1988) ja Yksin kotona -komediaan (Home Alone - 1990). Inspiraation lähteitä ei edes peitellä, vaan tekijät lainaavat (tai katsojan näkökulmasta riippuen varastavat) häpeilemättä. Scrooge on kuin Hans Gruber, joka pitää joulun viettäjiä panttivankeinaan. Joulupukki on kuin John McClane, joka hiippailee tapahtumapaikalla, pistäen rosvoja yksi kerrallaan hengiltä ja yrittäen pelastaa panttivangit. Mukana on jopa pääsankarin ja -pahiksen välisiä radiopuhelinkeskusteluja. Yksin kotona -elokuvaan hahmot taas viittaavat suoraan ja Trudy-tyttö pääseekin näyttämään, millaista jälkeä Kevin McCallisterin kotitekoiset ansat saisivat tosielämässä aikaan. Ei Violent Night ole läheskään yhtä hyvä, jännittävä tai ikimuistoinen filmi kuin Die Hard tai Yksin kotona, mutta on se silti oikein mainio elokuva - sanoisinpa jopa, että parempi kuin sen edes tarvitsisi olla.

Elokuvan on ohjannut norjalainen Tommy Wirkola, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. natsizombeista kertova Dead Snow (Død snø - 2009), sekä aika heikko fantasiaraina Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013). Violent Night jatkaa pätevästi Wirkolan linjaa työstää hieman epätavallisempia genreleffoja. Wirkola yhdistää taidokkaasti tyylikästä ja rujoa toimintaa, synkkää huumoria, juustoista jouluisuutta, sekä toimivaa perhedraamaa. Kyseessä on myös hyvin kuvattu elokuva. Leikkausta olisi voinut tiivistää muutamilla minuuteilla, mutta tällaisenaankin homma viihdyttää alusta loppuun. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset mukavan veriset. Erikoistehosteet ajavat hyvin asiansa ja äänimaailma on pätevästi rakennettu efektejä ja joululauluja myöten.

Yhteenveto: Violent Night on yllättävänkin mainio joulunaikaan sijoittuva toimintakomedia. David Harbour on nappivalinta päärooliin Joulupukiksi, joka on lopen kyllästynyt työhönsä, mutta joka on kuitenkin valmis auttamaan poloisia pulassa - vaikka sitten murjomalla ihmisiä hautausurakoitsijoiden toimistolle asti. Muutkin näyttelijät suoriutuvat vähintään passelisti osistaan ja hahmot toimivat hyvin. Rikkinäisen Lightstonen perheen dynamiikka on onnistuneesti rakennettu. Elokuva tarjoaa useita hauskoja juttuja, oli kyse sitten tehokkaasta sanailusta, fyysisestä huumorista tai ihan vain koko homman absurdiudesta. Toiminta äityy oivallisen brutaaliksi ja veriseksi, komedian pysyessä siinä sivussa synkkänä. Kaiken keskeltä löytyy juhlaan sopivaa lämpöä, sydäntä ja siirappisuutta. Tekijät eivät peittele ollenkaan, mitkä leffat toimivat esikuvina ja vaikka lainailua on tehty häpeilemättä, jo pelkkä Joulupukin läsnäolo tekee Violent Nightista omanlaisensa teoksen. Tuskin tästä mitään uutta jouluklassikkoa syntyy, mutta kyseessä on silti erittäin hyvä ja toimiva elokuva, jota suosittelen aikuisten joululeffahetkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Violent Night, 2022, 87North