Arvostelu: Liikkuva linna (ハウルの動く城 - 2004)

LIIKKUVA LINNA

ハウルの動く城

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Chieko Baisho, Takuya Kimura, Tatsuya Gashuin, Ryunosuke Kamiki, Akihiro Miwa, Haruko Kato, Yayoi Kazuki, Yō Ōizumi ja Akio Ōtsuka

Genre: anime, fantasia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 7

Liikkuva linna perustuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen kirjaan (Howl's Moving Castle) vuodelta 1986. Studio Ghibli hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Alun perin Mamoru Hosodan oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta taiteellisten erimielisyyksien takia hän poistui projektista ja tuotanto keskeytyi. Yksi Studio Ghiblin perustajista, ohjaaja Hayao Miyazaki luki Jonesin kirjan ja ihastui sen kuvaan maaseudun halki kävelevästä linnasta. Hän päätti ohjata elokuvan ja tuotanto palasi raiteilleen. Lopulta Liikkuva linna sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 5. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma jättimenestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Liikkuvan linnan ensi kertaa vasta viitisen vuotta sitten ja pidin sitä oikein mainiona filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun Turhamaisuuden noita kiroaa nuoren hatuntekijä Sophien vanhenemaan kymmeniä vuosia, iäkäs Sophie lähtee etsimään apua palauttaakseen itsensä ennalleen ja hän päätyy liikkuvaan linnaan, jossa hän tapaa taikavoimaisen Haurun.

Liikkuvan linnan päähenkilö on nuori hattuja tekevä Sophie (äänenä Chieko Baisho), jonka elämä mullistuu kun eräänä päivänä hänen puotiinsa tupsahtaa katala Turhamaisuuden noita tai ihan vain Turhatar (Akihiro Miwa), joka muuttaa Sophien usean vuosikymmenen vanhemmaksi. Tästä kummallisesta lähtökohdasta käynnistyy seikkailu, jolle katsoja lähtee uteliain mielin mukaan. Sophie on oiva päähahmo, jota kannustaa löytämään ratkaisun kirouksensa purkamiseen ja jonka kehittymistä on mielenkiintoista seurata läpi leffan. Turhatar toimii aluksi oivana pahiksena, kanavoiden hyvin noita-akkamaista energiaa. Hahmo kuitenkin muovautuu leffan aikana yllättäviin suuntiin, kunnes loppupeleissä hän lähinnä vain roikkuu menossa mukana.

     Sophien matka johtaa hänet liikkuvaan linnaan, jossa hän tapaa taikavoimaisen komistuksen Haurun (Takuya Kimura), variksenpelätti Nauriin (Yō Ōizumi), nuoren pojan Marklin (Ryunosuke Kamiki), sekä tulidemoni Calciferin (Tatsuya Gashuin). Muita hahmoja ovat muun muassa Sophien sisko Lettie (Yayoi Kazuki) ja juonitteleva Suliman (Haruko Kato). Liikkuvasta linnasta löytyvät hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja pidettävämpiä persoonia. Hauru on varsinainen hurmuri, muttei kuitenkaan sieltä mukavimmasta päästä. Omaksi suosikikseni nousi nasevasanainen ja vekkulilla luonteella varusteltu Calcifer. Turhattaren menettäessä pahisasemaansa leffan varrella, Suliman nousee hänen tilalle, mutta tämä hahmo ei harmillisesti vakuuta, muun muassa siksi, että hänen motiivinsa jäävät aika löyhiksi.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että vaikka pidänkin Liikkuvasta linnasta, ei se pääse omalla listallani kilpailemaan Studio Ghiblin tai Hayao Miyazakin parhaan elokuvan tittelistä. Mielestäni Ghibli ja Miyazaki ovat saaneet aikaiseksi tätä parempia elokuvia, kuten Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988), Kikin lähettipalvelun (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononoken (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemän (千と千尋の神隠し - 2001). Ongelmani elokuvan kanssa on sen käsikirjoitus. Jonesin alkuperäiskirjan fanit ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien osoittaneet pettymystään sille, kuinka paljon Miyazaki otti vapauksia. Itselleni kirja ei ole tuttu, joten en osaa siihen ottaa sen kummemmin kantaa. Mielestäni Liikkuvan linnan käsikirjoitus on ajoittain hieman kömpelö. Erityisesti koko sotaan liittyvä kuvio on tönkösti istutettu mukaan. Sen kautta pasifisti-Miyazaki sanoo jälleen paljon sodan järjettömyydestä, mutta sodan motiivit ja osapuolet jäävät aika löyhiksi. Vielä toisella katselukerralla Liikkuva linna sai välillä rapsuttelemaan päätä, että mitäs tässä nyt oikein tapahtuu? Siinä, missä tämä päänrapsuttelu palkitaan muissa Ghibli-Miyazaki-yhteistöissä, itselleni ei vielä uusintakatselullakaan herännyt Liikkuvasta linnasta mitään vau-tunnetta.

Muuten pidän Liikkuvasta linnasta, ajoittain aika paljonkin. Kuten Ghibli-Miyazaki-yhteistyöltä voikin odottaa, on elokuva ihastuttavan mielikuvituksellinen. Tarinaan liittyy runsaasti fantasiaelementtejä, joita hyödynnetään toinen toistaan luovemmin tavoin. Miyazakin elokuviin perehtyneet voivat tunnistaa paljon tuttuja piirteitä, lähtien veikeistä ja ajoittain häiritsevän näköisistä olennoista, joista osa on takuulla saanut lapsikatsojat valvomaan keskellä yötä. Miyazaki myös rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, apunaan Joe Hisaishin säveltämät erittäin nätit ja lumoavat musiikit. Tietyt kauniit hetket ovat tehokkaassa kontrastissa synkkien ja karujen sotakuvausten kanssa. Sotakritiikin ohessa Miyazaki keskittyy myös elämän kauneuden kuvaamiseen, sekä tärkeään teemaan oman itsensä kauneuden löytämisessä.

Visuaaliselta anniltaan Liikkuva linna on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on henkeäsalpaavan upeaa. Seasta ei löydy yhtäkään heikompaa tai hätäisesti piirrettyä otosta, vaan jokaiseen kuvaan on panostettu runsaasti. Sen lisäksi, että hahmot ovat mainiosti luonnostellut ja liikkuvat sulavasti, taustat ovat toinen toistaan hienompia luomuksia, pullollaan kauniita värejä ja näyttäviä yksityiskohtia. Itse liikkuva linna on hurjan vaikuttava ilmestys. Pääasiassa käsin työstetyssä, mutta digitaalista apua hyödyntävässä kävelevässä rakennuksessa riittää ihmeteltävää. Ties mistä palikoista, mökeistä tykkeihin ja savupiipuista nostureihin koostuva liikkuva linna on tapahtumapaikan lisäksi myös yksi elokuvan merkittävistä hahmoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ハウルの動く城, 2004, Studio Ghibli, Mitsubishi, DENTSU Music And Entertainment, Nippon Television Network, Tohokushinsha Film Corporation, Tokuma Shoten, d-rights, Buena Vista Home Entertainment

Arvostelu: Lupin III - Cagliostron linna (ルパン三世 カリオストロの城 - 1979)

LUPIN III - CAGLIOSTRON LINNA

ルパン三世 カリオストロの城

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Yasuo Yamada, Kiyoshi Kobayashi, Tarō Ishida, Sumi Shimamoto, Gorō Naya, Eiko Masuyama, Makio Inoue, Ichirō Nagai ja Kōhei Miyauchi

Genre: anime, rikos, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Lupin III - Cagliostron linna perustuu Monkey Punchin mangaan Lupin III (ルパン三世 - 1967-1969), joka puolestaan sai innoitteensa Maurice Leblancin luomasta herrasmiesvarkaasta, Arsène Lupinista. Mangan pohjalta oli jo tehty animesarja Lupin III (ルパン三世 - 1971-1972), sekä elokuva Lupin III: The Mystery of Mamo (ルパン三世 ルパンVS複製人間 - 1978). Elokuva oli niin suosittu, että seuraavan leffan teko käynnistyi heti. Ohjaajaksi pestattiin animesarjasta muutaman jakson ohjannut, tuohon aikaan elokuvien puolella ensikertalainen Hayao Miyazaki. Miyazaki suostui, kunhan hän sai muovata hahmoja hieman itselleen mieluisampaan suuntaan. Elokuvan tuotanto kesti vain vähän päälle puoli vuotta, mihin kuului käsikirjoittaminen, animointi ja repliikkien, musiikkien ja muiden äänien nauhoittaminen. Lopulta Lupin III - Cagliostron linna sai ensi-iltansa joulukuussa 1979. Suomessa elokuva ei saanut teatterilevitystä, vaan se julkaistiin suoraan videolla vuonna 1997. Itselleni Lupin III -manga tai -anime eivät olleet tuttuja ja tiesin koko homman vain sen kautta, että tiesin Cagliostron linnan olevan Miyazakin esikoiselokuva. Olen pitänyt Miyazakin muista elokuvista todella paljon, joten kun huomasin, että Cinema Mondo tuo vihdoin ja viimein Lupin III - Cagliostron linnan Suomen elokuvateattereihin, oli minun pakko käydä katsomassa se.

Kun mestarivaras Lupin III:n uusin ryöstö menee pieleen, setelitukkujen osoittauduttua väärennöksiksi, mies päättää kostaa väärennetyn rahan suurtehtailijalle, kreivi Cagliostrolle. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun Lupin saa tietää kreivin pitävän panttivankinaan kuninkaallista neito Clarissea.

Elokuvan keskiössä on tietty Lupin III (äänenä animestakin tuttu Yasuo Yamada), legendaarisen Arsène Lupinin lapsenlapsi, joka jatkaa isoisänsä jalanjäljissä huippuvarkaana. En ole tosiaan lukenut Lupin III -mangaa tai katsonut sen pohjalta tehtyä animesarjaa, mutta tutkimani perusteella hahmo on niissä huomattavasti häikäilemättömämpi rosvo. Hayao Miyazaki halusi tehdä hahmosta helpommin pidettävän, joten hän muovasi Lupinista eksentrisen veijarin, josta on mahdoton olla tykkäämättä. Tai no, osa alkuperäisistä faneista torjui elokuvan sen ilmestyessä, nimenomaan tympäännyttyään Miyazakin tulkinnasta. Itse riemastuin tästä Lupinista todella paljon ja hyppäsinkin ilomielin mukaan hänen seikkailuunsa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lupinin uskollinen rikoskumppani Daisuke Jigen (Kiyoshi Kobayashi), väärennettyä rahaa tehtaileva häijy kreivi Cagliostro (Tarō Ishida), tämän panttivankina pitämä ja vaimoksi haluama neito Clarisse (Sumi Shimamoto), Lupinia vimmaisesti maailman ympäri jahtaava Interpolin poliisi Zenigata (Gorō Naya), omien etujensa puolesta toimiva naisrosvo Fujiko Mine (Eiko Masuyama), sekä miekkamestari Goemon (Makio Inoue), joka lähinnä vain roikkuu mukana. Muuten hahmogalleria on aivan mahtava. Rauhallisempi Jigen toimii hyvänä vastaparina innokkaalle Lupinille, kreivi Cagliostro on oiva pahis, neito Clarisse tuo hempeyttä ja pakollista romantiikkaa ja poliisi Zenigata tuo omat kapulansa rattaisiin, kun hän saa vihiä Lupinin aikomuksista tunkeutua huippuvartioituun Cagliostron linnaan.

Ennen Lupin III - Cagliostron linnan näkemistä minua jännitti hieman, että toimisiko elokuva minulle, kun en ollut lukenut alkuperäistä mangaa tai katsonut sen pohjalta tehtyä animea? Jännitin myös, kuinka Miyazaki oli selvinnyt esikoiselokuvastaan ja haittaisiko hänen työtään olemassa olevan franchisen luomat raamit ja rajoitteet? Hyvin nopeasti kävi selväksi, että oli todella hölmöä epäillä Miyazakin lahjoja. Lupin III - Cagliostron linna seisoo vahvasti omilla jaloillaan äärimmäisen riemastuttavana piirrosseikkailuna, joka pitää tehokkaasti otteessaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa.

Elokuva nappaa välittömästi mukaansa napakassa avauksessaan, jossa Lupin ja Jigen pakenevat paikalta tuoreimmasta ryöstökohteestaan, vain huomatakseen paettuaan, että rahat ovatkin väärennöksiä. Suunta kääntyykin kohti Cagliostron linnaa, josta varsinainen kertomus alkaa. On todella koukuttavaa seurata rosvojen yritystä tunkeutua linnaan, etenkin kun elokuva tarjoaa vuoronperään erittäin hauskoja ja tehokkaan jännittäviä tilanteita, puhumattakaan loputtomasta mielikuvituksellisuudesta. Elokuva ilahduttaa kohtaus toisensa perään luovuudellaan, minkä lisäksi hymy pysyy visusti yllä leffassa vallitsevan lystikkään ilmapiirin ansiosta. Toiminta on sähäkkää ja vauhdikasta menoa ja meininkiä toden teolla riittää. Leffa malttaa kuitenkin myös hieman hidastaa tahtia oikeissa kohdissa. Kaikki tämä luovuus ja tarkkuus, puhumattakaan energiasta huipentuu finaalissa erinomaisesti ja elokuva jaksaa yllättää kekseliäisyydellään loppuun asti.

Erityisen mainiota on toki elokuvan visuaalinen anti, etenkin kun ottaa huomioon, että elokuva piirrettiin läpi vain muutamassa kuukaudessa. Piirrosjäljessä ei kuitenkaan ole näkyvissä minkäänlaista hutilointia, vaan kaikki otokset ovat hienoa seurattavaa. Etenkin alun takaa-ajo on häikäisevän näyttävästi piirretty, minkä lisäksi yölliset hiippailut Cagliostron linnassa ovat parhaimmillaan todella tyylikästä menoa. Hahmot ovat ihastuttavan hupsun näköisiä ja he liikkuvat vekkulisti ja sulavasti. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja värien käyttö on upeaa. Äänimaailma toimii myös oivallisesti tehosteista Yuji Ohnon säveltämiin musiikkeihin, jotka ovat omiaan auttamaan mahtavan tunnelman rakentamisessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ルパン三世 カリオストロの城, 1979, TMS Entertainment, Tokyo Movie Shinsha

Arvostelu: Tuulen laakson Nausicaä (風の谷のナウシカ - 1984)

TUULEN LAAKSON NAUSICAÄ

風の谷のナウシカ

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Sumi Shimamoto, Gorō Naya, Ichirō Nagai, Yoshiko Sakakibara, Iemasa Kayumi, Yōji Matsuda, Hisako Kyōda, Kōhei Miyauchi, Mahito Tsujimura, Miina Tominaga, Makoto Terada, Akiko Tsuboi ja Rihoko Yoshida

Genre: anime, seikkailu, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Tuulen laakson Nausicaä on Hayao Miyazakin ohjaama ja käsikirjoittama anime-elokuva, joka perustuu Miyazakin omaan manga-sarjakuvaan. Piirtäjänä toiminut Miyazaki oli tehnyt ohjaajadebyyttinsä elokuvalla Lupin III - Cagliostron linna (ルパン三世 カリオストロの城 - 1979) ja vaikkei leffa ollut erityisen iso menestys, Animage-lehden toimittaja Toshio Suzuki ehdotti Miyazakille töitä. Miyazaki tarttui tarjoukseen ja loi mangan nimeltä Tuulen laakson Nausicaä, jota ryhdyttiin julkaisemaan vuonna 1982 ja joka nousi Animagen suosituimmaksi sarjakuvaksi. Animagen ja sen julkaisijan Tokuma Shotenin johtajat kannustivat Miyazakia kääntämään mangan elokuvan muotoon ja Miyazaki suostui sillä ehdolla, että saisi toimia ohjaajana. Miyazaki pyysi entisen yhteistyökumppaninsa Isao Takahatan tuottajaksi ja animaattoreiksi valittiin Topcraft-studio. Lopulta Tuulen laakson Nausicaä sai maailmanensi-iltansa 11. maaliskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Maailmalle elokuva levisi aluksi englanniksi dubattuna ja nimellä "Warriors of the Wind", josta leikattiin jopa kaksikymmentä minuuttia pois. Miyazaki ja muut elokuvaa tehneet suuttuivat tästä, eivätkä pitkään suostuneet levittämään leffaansa ulkomaille, ennen kuin heidän myöhempiä töitä leikkaamattomina levittänyt Walt Disney -yhtiö tarjoutui esittämään elokuvaa ilman muutoksia. Julkaisuajan säädöistä huolimatta Tuulen laakson Nausicaästä tuli maailmanlaajuinen menestys, jota kriitikot ylistivät. Suosio johti siihen, että Topcraft-animointiyhtiön hankkineet Miyazaki, Takahata ja Toshio Suzuki perustivat Studio Ghiblin, joka nousi vuosien varrella maailman tunnetuimmaksi animeyhtiöksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt Tuulen laakson Nausicaätä, vaikka olin tiennyt siitä jo kauan ja olin ostanut sen muutamia vuosia sitten, kun keräsin hyllyyni kaikki Studio Ghiblin leffat. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa maailma on tuhoutunut suuren sodan myötä. Ihmiskuntaa uhkaa saastemeri ja jättivaltiot Tolmekia ja Pejite käyvät taistelua. Kun sota saapuu rauhalliseen Tuulen laakson kylään, paikallinen prinsessa Nausicaä päättää lopettaa konfliktin ja pelastaa luonnon ja sen eläimet, jotka valtiot yrittävät tuhota.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo, Nausicaä (äänenä Sumi Shimamoto), rauhaisan Tuulen laakson prinsessa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään disneymäinen satuprinsessa ja avuton neito hädässä, vaan neuvokas ja päämääräinen seikkailija, joka on tottunut monenlaisiin vaikeuksiin ja onkin tiukan paikan tullen heti keksimässä ratkaisuja ja antamassa ohjeita. Toisin kuin muut, Nausicaä haluaa ratkoa asiat mahdollisimman rauhanomaisesti ja yrittääkin luoda yhteyttä myös vaaralliseksi muodostuneeseen luontoon ja sen hurjiin eläimiin, kuten jättimäisiin ötököihin, ohmuihin. Vuonna 1984 naissankarit olivat vähissä ja onkin hyvä nähdä, että tuohon aikaa oli kehitelty tällainen väkevä roolimalli nuorille tytöille. Nausicaä on nopeasti pidettävä tapaus, jonka vauhdikkaaseen seikkailuun lähtee mielellään mukaan.

     Muita hahmoja leffassa ovat muun muassa Nausicaän isä, sairastunut kuningas Jihl (Mahito Tsujimura), kylän viisas Muori (Hisako Kyōda), kauan poissa ollut seikkailija Yupa (Gorō Naya), silmälappuinen soturi Mito (Ichirō Nagai), Tolmekian johtaja Kushana (Yoshiko Sakakibara) ja tämän oikeana kätenä toimiva Kurotowa (Iemasa Kayumi), sekä pejiteläiset sisarukset Asbel (Yōji Matsuda) ja Lastelle (Miina Tominaga). Sivuhahmoja hyödynnetään mainiosti tarinassa, eikä yksikään vie huomiota päätähdeltä, vaikka erityisesti vanha Muori onkin oivallisen vekkuli tyyppi.

Tuulen laakson Nausicaä osoittautui todella vaikuttavaksi animeseikkailuksi - enpä oikeastaan yhtään vähempää odottanut, kun miettii, mikä työtiimi on ollut puikoissa. Vaikka kyseessä ei vielä varsinaisesti ole ollut Studio Ghiblin teos, sama jengi on periaatteessa ollut tässä ensimmäistä kertaa kasassa ja jo ensimmäisellä työllään poppoo osoittaa, miksi heidän yhtiönsä tulisi nousemaan hurjan arvostetuksi. Leffa säväyttää aika lailla joka osa-alueellaan, oli kyse sitten elokuvan tarinasta, sen maailmasta tai sen täyttämistä hahmoista - puhumattakaan häikäisevästä visuaalisesta toteutuksesta. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Heti ensiminuuteillaan elokuva vakuuttaa, esitellessään lähtökohtia maailmalleen. Leffa sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on omilla luomuksillaan tuhonnut kaiken ja vuosisatoja myöhemmin jäljelle jääneet elävät nyt rippeissä. Heti alussa isketään pöytään teemoja ihmisten aiheuttamasta tuhosta ja ilmastonmuutoksesta, jotka uhkaavat niin luontoa ja sen eläimiä kuin myös ihmiskuntaa itseään. Filmin kantavana teemana onkin luonnon, eläinten ja ylipäätään elämän arvostus, sekä sodan järjettömyys. Kuten Miyazakin myöhemmissäkin töissä tultaisiin useasti näkemään, ohjaaja nostaa sankareiksi luonnon kanssa yhtä olevia eläinrakkaita hahmoja, kun taas viholliset saapuvat aiheuttamaan tuhoa rakentamillaan koneilla ja aseilla.

Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja pitää otteessaan läpi kestonsa, tarinan kasvaessa yhä vain suurempiin ja eeppisempiin mittoihin. Mistään erityisen lapsiystävällisestä seikkailusta ei ole kyse, vaan filmi äityy ajoittain aika hurjaksikin. Toimintakohtaukset ovat välillä yllättävänkin rajuja ja ohmu-jättiötököiden hyökkäykset voivat olla perheen pienemmille katsojille karmivia. Ei leffa kuitenkaan pelkkää menoa ja meininkiä ole, vaan se osaa jatkuvasti rauhoittua ja syventyä päähenkilöönsä ja Nausicaän matkan syvempiin puoliin. Elokuva muuttuu myös loppupäässä onnistuneen herkäksikin. Hayao Miyazaki tekeekin loistotyötä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana, adaptoidessaan omaa mangaansa animemuotoon. Elokuvan teon aikaan mangasta oli julkaistu vasta osa numeroista ja Miyazaki joutuikin tekemään monia muutoksia, viedäkseen leffan tarinan päätökseen ja tiivistäessään kertomusta, esimerkiksi tiputtamalla pois mangasta tuttuja hahmoja.

Visuaalisesti Tuulen laakson Nausicaä on puhdasta silmäkarkkia. Animaattorit tekevät häikäisevää työtä läpi elokuvan, eikä filmistä löydy ainuttakaan hutiloiden piirrettyä otosta. Hahmot ja erilaiset olennot liikkuvat sulavasti ja etenkin Nausicaän lentokohtaukset ovat näyttäviä. Taustat ovat häkellyttävän yksityiskohtaisia ja elokuvan aikana nähdäänkin monenlaista maisemaa kauniista Tuulen laaksosta karumpiin sodan turmelemiin lokaatioihin. Värejä, valoja ja varjoja hyödynnetään upeasti. Kaiken kaikkiaan silmä todella lepää tätä filmiä katsoessa. Ääniefektit eivät ole ihan yhtä laadukkaasti toteutettuja, mutta sen sijaan tässä kohtaa vielä ensikertalaisen Joe Hisaishin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia tehokkaasti ja monipuolisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

風の谷のナウシカ, 1984, Nibariki, Tokuma Shoten, Hakuhodo, Topcraft

Arvostelu: Poika ja haikara (君たちはどう生きるか - 2023)

POIKA JA HAIKARA

君たちはどう生きるか

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Soma Santoki, Masaki Suda, Aimyon, Yoshino Kimura, Takuya Kimura, Ko Shibasaki, Shōhei Hino, Kaoru Kobayashi, Jun Kunimura, Keiko Takeshita, Jun Fubuki, Sawako Agawa, Shinobu Otake ja Karen Takizawa

Genre: anime, fantasia, seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Poika ja haikara on Hayao Miyazakin ohjaama ja käsikirjoittama uusi Studio Ghiblin anime-elokuva. Julkaistuaan elokuvansa Tuuli nousee (風立ちぬ) vuonna 2013, Miyazaki ilmoitti jäävänsä eläkkeelle. Kuitenkin tehtyään Ghibli-museoon lyhytanimen Boro the Caterpillar (毛虫のボロ) vuonna 2018, hän päätti sittenkin tehdä vielä yhden täyspitkän elokuvan, jolloin Studio Ghibli avattiin uudelleen. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2016 ja alun perin elokuvan ilmoitettiin olevan adaptaatio Genzaburō Yoshinon kirjasta How Do You Live? (君たちはどう生きるか - 1937), mutta tekijät täsmensivät myöhemmin, että elokuva on vain ottanut nimensä kirjasta ja kertoo täysin uutta tarinaa. Animointiprosessi oli työläs ja pitkä, sillä Miyazaki halusi, että elokuva piirrettäisiin käsin. Ikänsä vuoksi hänellä ei ollut jaksamista pitää aiempaa työtahtia yllä ja leffaa tehtiinkin hissuksiin eteenpäin. Japanissa Poika ja haikara julkaistiin jo kesällä, ilman mitään muuta markkinointia kuin yllä oleva juliste ja nyt, vihdoin ja viimein elokuva saapuu Suomenkin elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvaa innoissani. Pidän valtavasti Miyazakin aiemmista Ghibli-leffoista, kuten Naapurini Totorosta (となりのトトロ - 1988), Kikin lähettipalvelusta (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononokesta (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemästä (千と千尋の神隠し - 2001), joten ohjaajan ja studion uusi yhteistyöteos kuului automaattisesti vuoden kiinnostavimpiin elokuvatapauksiin. Tietämättä mitään elokuvan tarinasta, kävin katsomassa Pojan ja haikaran sen lehdistönäytöksessä positiivisin mielin pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Nuori Mahito-poika päätyy seikkailuun, kun puhuva haikara kertoo hänen tulipalossa menehtyneen äitinsä olevan yhä elossa.

Elokuvan päähenkilö on Mahito Maki (äänenä Soma Santoki), 13-vuotias poika, jonka äiti menehtyi vuotta aiemmin tulipalossa ja joka suree edelleen. Asiaa ei auta, kun hänen isänsä (Takuya Kimura) päättää mennä naimisiin kuolleen vaimonsa siskon, Mahiton tädin Natsukon (Yoshino Kimura) kanssa, jolloin Mahito ja hänen isänsä muuttavat Tokiosta maaseudulle asumaan Natsukon luokse. Mahito on oiva päähahmo, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Pojan suru ja muut monimutkikkaat tunteet ovat onnistuneesti rakennettuja. Niinpä kun Natsukon talon ympärillä lentelevä haikara (Masaki Suda) vihjailee, että Mahiton äiti olisi sittenkin yhä elossa, Mahiton kanssa lähtee etsintämatkalle sinnikkäästi mukaan. Isähahmo Shoichi jää huomattavasti pienemmälle huomiolle, Natsukon noustessa taas tarinallisesti merkittäväksi, vaikka hänen ruutuaikansa jääkin vähäisemmäksi. Vekkuli ja velmu haikara sen sijaan varastaa show'n jokaisessa kohtauksessaan ja arvaankin, että hahmo nousee monen katsojan suosikiksi leffasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Natsukon palvelusväki, iäkkäät rouvat, joista merkittävimmäksi nousee Mahiton perään katsova Kiriko (Ko Shibasaki), Mahiton isosetä (Shōhei Hino), sekä seikkailijaluonne Himi (Aimyon). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti tarinassa ja osasta heistä avautuu uusia puolia elokuvan edetessä.

Olipahan ihana tunne, kun lähes kymmenen vuoden odotuksen jälkeen upouusi Studio Ghiblin elokuva pyörähtää käyntiin (muutaman vuoden takaista, aivan järkyttävän hirveää, 3D-animaationa tehtyä Ayaa ja noitaa (アーヤと魔女 - 2020) ei lasketa mukaan) tutulla sinitaustaisella Totoro-kuvalla. Poika ja haikara imaisee katsojan välittömästi mukaansa napakan intensiivisellä avauksellaan ja tiukentaa sitten otettaan tarinan edetessä ja kehittyessä. Elokuva kulkee rauhassa, omalla painollaan eteenpäin, mutta se ei koskaan käy tylsäksi. Satumaiset puolet tuodaan leffaan hiljalleen mukaan, mutta tämä ei haittaa, sillä kaiken muun rakentelu ennen sitä on niin mielenkiintoista. Oivan henkilödraaman rinnalla Mahiton ja haikaran väliset kanssakäymiset ovat paikoin jopa hauskoja, puhumattakaan hupsusta palveluskunnasta.

Kun varsinainen seikkailu sitten alkaa, Poika ja haikara muuttuu ihastuttavaksi mielikuvituksen tulvaksi. Kaikenlaiset hupsut, päättömät, suloiset ja hurjat ideat on saatu sullottua mukaan esimerkillisessä harmoniassa. Elokuva yllättää kaiken aikaa katsojansa, niin sillä, millaisia uusia satumaisia juttuja, olentoja ja hahmoja se esittelee kuin myös sillä, mihin suuntiin tarina kulkee. Toisin kuin Hollywoodin kaavamaisissa kertomuksissa, tätä elokuvaa katsoessa on vaikea arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aivan kuin elokuva olisi kirjoitettu puhtaasti tajunnanvirran varaan, mutta silti lahjakkaan hallitusti. Parituntinen elokuva tuntuu kestoaan lyhyemmältä ja seikkailu tarjoaa monenlaista tunnetta riemusta jännitykseen. Loppupää ei kuitenkaan onnistu iskemään tunteisiin ihan niin lujaa kuin voisi toivoa.

Harva ohjaaja voisi jäädä eläkkeelle yhtä hienon filmografian kanssa kuin Hayao Miyazaki ja herra olisi voinut täysin ansaitusti viettää eläkepäiviään. Poika ja haikara on kuitenkin osoitus siitä, että maailma on parempi paikka silloin, kun Miyazaki tekee uusia elokuvia. Miyazakin kaikki tutut maneerit ovat mukana, oli kyse sitten sotakritiikistä, lentokoneinnostuksesta (totta kai Mahiton isä työskentelee lentokoneosia valmistavassa tehtaassa) tai syvistä teemoista, joissa tällä kertaa pohditaan esimerkiksi, millaisen maailman jätämme jälkikasvuillemme ja onko uusien sukupolvien tehtävä jatkaa edeltäjiensä jalanjäljissä, vai luoda uusi, omanlaisensa maailma? Niin Miyazakin käsikirjoitus kuin ohjaus ovat taiturimaiset, mitäpä muuta voikaan odottaa?

On varmaan myös sanomattakin selvää, että Poika ja haikara on visuaalisesti aivan ällistyttävän komeaa katseltavaa. Elokuvaa piirrettiin usean vuoden ajan ja tämä pitkäjänteinen ja huolellinen työ myös palkitaan, sillä jokainen kuva on yksityiskohtainen ja kaunis taideteos. Hahmot ja olennot liikkuvat sulavasti maisemissa, joita voisi jäädä ihastelemaan ja tutkimaan vieläkin pidemmäksi aikaa. Valojen, varjojen ja värien käyttö on lumoavaa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Joe Hisaishi, jonka sävelmät ovat herkkiä ja nättejä, paisuen välillä eeppisiinkin mittoihin.

Yhteenveto: Poika ja haikara on hieno ja kaivattu paluu animemestari Hayao Miyazakilta ja Studio Ghibliltä. Sen kertomus nappaa tehokkaasti mukaansa räväkällä aloituksellaan ja pitää tiukasti kiinni loppuun saakka. Elokuva kertoo tarinaansa hiljalleen, mutta koukuttavasti ja ennen kaikkea yllätyksellisesti. Kun fantasiapuoli vihdoin avautuu, elokuva alkaa suorastaan pursuta ilahduttavaa mielikuvitusta. Elokuva tarjoaa oivaa satumaisuutta, jännitettä ja iloa. Loppupää ei ihan iske tunteisiin niin lujaa kuin voisi toivoa, mutta silti kokonaisuus on vahva ja jättää tyytyväiseksi. Hahmot ovat mainiot ja visuaalisesti elokuva on tietty puhdasta silmäkarkkia huikean piirrosjälkensä kanssa. Poika ja haikara on ehdotonta pakkokatseltavaa kaikille animen, Miyazakin ja Ghiblin faneille. Tällä kertaa Miyazaki ei ole onneksi puhunut jälleen uudesta eläköitymisestä, vaan Ghibliltä on jo paljastettu, että studion ja ohjaajan seuraava yhteistyöelokuva on parhaillaan kehitteillä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

君たちはどう生きるか, 2023, Studio Ghibli, Toho Company

Arvostelu: Tuuli nousee (風立ちぬ - 2013)

TUULI NOUSEE

風立ちぬ

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Hideaki Anno, Miori Takamoto, Hidetoshi Nishijima, Masahiko Nishimura, Stephen Alpert, Morio Kazama, Mirai Shida, Keiko Takeshita, Shinobu Otake ja Nomura Mansai

Genre: anime, draama, historia

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 7

Tuuli nousee on Studio Ghiblin anime-elokuva, joka perustuu lentokonesuunnittelija Jiro Horikoshin elämään. Studio Ghiblin animeleffoja, kuten Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988), Prinsessa Mononoken (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemän (千と千尋の神隠し - 2001) ohjannut Hayao Miyazaki oli ollut lapsesta asti kiinnostunut lentokoneista ja koska hänen isänsä valmisti peräsimiä Horikoshin suunnittelemiin Zero-hävittäjäkoneisiin, Miyazaki kiinnostui myös Horikoshista. Vuonna 2008 Miyazaki ryhtyi työstämään The Wind Has Risen -nimistä mangaa miehen elämästä, pääasiassa omaksi huvikseen. Elokuvien puolelle Miyazaki suunnitteli seuraavaksi elokuvakseen jatko-osaa Ponyo rantakalliolla -animelle (崖の上のポニョ - 2013), mutta Studio Ghiblin tuottaja Toshio Suzuki ehdotti, että Miyazaki tekisi elokuvasovituksen The Wind Has Risen -mangansa pohjalta. Aluksi Miyazaki epäröi, ajatellessaan, ettei elokuva olisi aiheiltaan sopiva lapsiyleisölle, mutta tuli toisiin ajatuksiin ja elokuvan teko käynnistyi. Lopulta Tuuli nousee sai maailmanensi-iltansa 20. heinäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta ja katsojilta. Se voitti parhaan animaatioelokuvan ja musiikin Japan Academy Prize -palkinnot, minkä lisäksi se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin nähnyt Tuuli nousee -elokuvaa, mutta olen tiennyt siitä sen ilmestymisestä lähtien. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, minkä lisäksi Hayao Miyazaki on jälleen palaamassa eläkkeeltään uuden Studio Ghibli -anime-elokuvan, How Do You Live? (君たちはどう生きるか - 2023) kera, päätin vihdoin katsoa ja arvostella Tuuli nousee -elokuvan.

1900-luvun alussa syntynyt Jiro Horikoshi on lapsuudestaan asti ollut innostunut lentokoneista. Nuorena aikuisena Jiro pääseekin opiskelemaan lentokonesuunnittelijaksi ja hänen visionäärisyytensä herättää pian Japanin keisarillisen armeijan huomion.

Elokuvan keskiössä on Jiro Horikoshi (äänenä Hideaki Anno), tosielämän lentokonesuunnittelija, jonka työstämää Zero-hävittäjää hyödynnettiin paljon toisen maailmansodan aikana. Elokuva ottaa kuitenkin vapauksia Jiron elämäntarinaa kertoessaan, eikä etenkään sen romanttista puolta pidä mieltää autenttiseksi historiankuvaukseksi. Olivat miehelle kirjoitetut tapahtumat totta tai tarua, Jiron matkaa ryhtyy seuraamaan heti ensiminuuteilla mielenkiinnolla. Heti alussa käy ilmi Jiron rakkaus lentokoneita kohtaan ja kuinka hänen mielikuvituksellinen päänsä toimii. Nuori mies on päättäväinen ja paikoin jopa turhankin intohimoinen työtään kohtaan. Nopeasti selviääkin, että aikuisiällä Jiro on ajautunut hieman erilleen perheestään, haaveitaan jahdatessaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Jiron äiti (Keiko Takeshita), Jiron pikkusisko Kayo (Mirai Shida), Jiron lentokonesuunnittelijakaveri Honjo (Hidetoshi Nishijima), kaksikon pomo Kurokawa (Masahiko Nishimura), sekä nuori nainen Nahoko (Miori Takamoto), jonka Jiro kohtaa nuorena junamatkallaan. Lisäksi pitkin elokuvaa Jiro näkee unta idolistaan, italialaisesta lentokonesuunnittelijasta, kreivi Capronista (Nomura Mansai). Sivuhahmot tukevat oivallisesti Jiron tarinaa. Jiron ja Nahokon välille rakennettu rakkaustarina on aidon ihana, olematta tippaakaan siirappinen tai imelä.

Siitä huolimatta, että Tuuli nousee on piirroselokuva, ei kyseessä ole mikään lastenleffa, josta perheen pienimmät katsojat innostuisivat. Kyseessä on aikuisille suunnattu, vapauksia ottava elämäkertadraama, joka on vain tehty animena. Hyvin nopeasti käy selväksi, että tämä on niin epä-länsimaalainen animaatioleffa kuin vain voi olla, enkä usko, että vastaavaa elokuvaa ikinä nähtäisiin Yhdysvalloissa tehtynä. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana luvassa on hurja luonnonkatastrofi, joka kuvataan dramaattisesti ja paikoin jopa kauhistuttavasti. Elokuvan edetessä toinen maailmansota tulee kuvioihin ja sekaan mahtuu muutamia otoksia, kun lentokoneita käytetään tuhon tuojina. Kun mukana on vielä runsaasti tupakointia, en usko, että moni vanhempi haluaa tätä näyttää lapsilleen.

Aikuisille taas elokuvaa voi suositella todella lämpimästi. Tuuli nousee on hieno draamaelokuva, jonka yksi hienouksista on, ettei ohjaaja-käsikirjoittaja Hayao Miyazaki kohtele sitä kuin piirroselokuvaa, vaan kuin draamaelokuvaa muiden joukossa. Tarina on huolellisesti rakennettu ja Jiron kasvu kerrotaan vakuuttavasti. Sekaan mahtuu muutamia unikohtauksia, mutta pääasiassa kyseessä on yksi Miyazakin uran maanläheisimmistä elokuvista (jos siis unohtaa sen, että leffa on täynnä lentokoneiden kaartelua ja kiertelyä ilmassa). Miyazaki vuodattaa elokuvaan lapsenomaista mielikuvituksellisuutta ja intoa, tarjoten myös tehokkaan kontrastin sillä, mihin Jiron suunnittelemia lentokoneita sitten käytetäänkään. Miyazaki on tunnettu pasifisti, eikä hän tälläkään kertaa näytä sotaa mairittelevassa valossa. Hän ei kuitenkaan myöskään maalaile Jirosta pahaa, sillä tämä ei (ainakaan elokuvan mukaan) suunnitellut koneitaan sotaisiin tarkoituksiin.

Vaikka elokuva kulkee varsin rauhallisesti eteenpäin ja kestoakin on muutama minuutti päälle kahden tunnin, ei leffa ole koskaan pitkästyttävä. Sen kertomus vie hyvin mennessään ja tunnelma on erinomaisesti rakennettu. Elokuvaan mahtuu hyvää huumoria, joka ei tarjoa mitään röhönauruja, mutta tuo kaivattua kepeyttä varsin vakavien aihepiirien keskelle. Toisella puoliskolla mukaan astuva rakkauskuvio on myös väkevästi tehty, kuten jo aiemmin mainitsinkin. Se on onnistuneen herkkä ja liikuttava. Elokuvasta löytyy joitain hirvittäviä otoksia sodasta - joskin ihan Studio Ghiblin aiemman tuotoksen, Tulikärpästen haudan (火垂るの墓 - 1988) tuskaisiin sydäntäsärkevyyksiin ei sentään mennä - mutta silti Tuuli nousee on pääasiassa varsin kaunis teos.

Kaunista on myös animaatiojälki. Tuuli nousee on visuaalisesti todella näyttävä elokuva, enkä voi muuta kuin nostaa hattua animaattoreille. Kuvat ovat toinen toistaan yksityiskohtaisempia ja niitä katsellessa silmä todella lepää. Maisemaotokset ovat komeita läpi elokuvan ja katastrofikohtauksista on saatu aikaiseksi järisyttävän uhkaavia. Värien käyttö on erinomaista, kuten myös valojen ja varjojen hyödyntäminen. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Joe Hisaishin säveltämiä nättejä ja onnistuneesti tunnelmoivia musiikkeja myöten. 

Yhteenveto: Tuuli nousee on hieno draamaelokuva ja mielenkiintoinen kuvaus historiallisesta henkilöstä. Vaikka kyseessä on piirrosleffa, ei elokuva ole mikään koko perheen filmi, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty animaatio. Lapsille mukana on paljon hurjaa sisältöä, enkä voisi kuvitella, että Yhdysvalloissa moista piirroselokuvaa tehtäisiin. Vaikka tarina kerrotaan rauhassa, ei kahden tunnin kesto sisällä yhtään tylsää hetkeä, vaan se pitää tiukasti mukanaan. Jiron elämää seuraa mielellään, oli kyse sitten lentokonesuunnittelusta tai hempeästä rakkaustarinasta. Mukana on vahvoja sodanvastaisia teemoja ja elokuvassa pohditaankin eroa lentokoneiden suunnittelijassa ja siinä, mihin koneita lopulta oikeasti käytettiin. Visuaalisesti elokuva on todella upea, eikä piirtäjien yksityiskohtaista työtä voi kuin ihailla. Tuuli nousee ei ole animaatio jokaiseen makuun, mutta jos pitää animesta ja historiallisista draamatarinoista, niiden yhdistelmä johtaa tässä elokuvassa todella väkevään lopputulokseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

風立ちぬ, 2013, Studio Ghibli, Touchstone Pictures, Wild Bunch, Buena Vista Home Entertainment, Hakuhodo DY Media Partners, KDDI Corporation, Mitsubishi Motors Corporation, Nippon Television Network, Toho Company

Arvostelu: Henkien kätkemä (千と千尋の神隠し - 2001)

HENKIEN KÄTKEMÄ

千と千尋の神隠し

Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Rumi Hiiragi, Miyu Irino, Mari Natsuki, Bunta Sugawara, Akio Nakamura, Yoomi Tamai, Ryūnosuke Kamiki, Takashi Naitō, Yasuko Sawaguchi ja Koba Hayashi
Genre: anime, fantasia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Henkien kätkemä on japanilaisen Studio Ghiblin -yhtiön tuottama ja Hayao Miyazakin ohjaama anime-elokuva. Miyazaki sai idean filmiin vähitellen. Joka kesänä hän vietti aikaa mökillä, missä hän tapasi aina pitkästä aikaa sukulaistyttöjään. Miyazaki alkoi kehitellä tarinaa, josta tytöt voisivat pitää. Hän vain innostui enemmän, kun hänestä alkoi tuntua, että suuri osa nuorille tytöille tehdyistä saduista käsitteli miehen saamista ja Miyazaki halusi kertoa tarinan, mikä sisältäisi tyttöhahmon, joka innostaisi ikäisiään muuhunkin kuin nämä muut sadut. Miyazaki sai ideansa myytyä Studio Ghiblille ja leffan teko alkoi. Vielä animointiprosessin alkaessa Miyazaki kirjoitti ja hioi tarinaa. Lopulta Henkien kätkemä saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 20. heinäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuvasta tuli valtava jättimenestys - se on itse asiassa edelleen Japanin menestynein elokuva! Kriitikot ylistivät filmiä ja se voittikin mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, sekä parhaan elokuvan Japan Academy Film -palkinnon! Itse näin Henkien kätkemän alkuvuodesta 2016, mutta siihen aikaan animetyyli ei iskenyt minuun, minkä lisäksi katsoin leffan keskellä yötä, joten nukuin lähes puolet ajasta. Vasta pari vuotta sitten minuun iski animeinto. Ja kun sanon, että iski, niin tarkoitan juurikin sitä iskemistä ja vieläpä lujaa. Tilasin lähes kerralla kaikki Studio Ghiblin leffat, vaikka olin nähnyt niistä vain tämän (osittain) ja Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988). Ihastuin kyseisiin filmeihin ja aloin innoissani katsomaan muitakin animeteoksia. Kun huomasin Henkien kätkemän täyttävän 20 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Ilokseni huomasin myös, että Finnkino järjesti elokuvasta erityisnäytöksiä ja kävinkin katsomassa sen Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Kymmenvuotias Chihiro-tyttö ja hänen vanhempansa ovat matkalla uuteen kotiinsa, kun he matkan varrella päätyvät autioon kylään. Siellä alkaa nopeasti tapahtua kummia, mikä pistää Chihiron monien koettelemusten armoille.

Nuori Chihiro (äänenä Rumi Hiiragi) on mitä suloisin ja pidettävin tyttö, jonka eriskummallista seikkailua seuraa heti mielellään. Monien satujen päähahmojen tavoin Chihiron elämä on erittäin tavanomaista ja jopa tylsää, jolloin voi ymmärtää, miksi yhä vain oudommaksi muuttuva henkien maailma kiehtoo ja vetää häntä puoleensa niin kovasti. Chihiron kasvutarina on hienosti kirjoitettu ja ihmisyytensä lisäksi hän erottuu muutenkin isosti fantasiahahmojen keskellä päätöstensä ja mielenmaisemansa kautta. Chihiron vanhemmat (ääninä Takashi Naitō ja Yasuko Sawaguchi) eivät seikkailuun oikeastaan pääse ja he jäävät aika vähälle huomiolle. Silti heidän kautta onnistutaan hienosti käsittelemään yhtä filmin isoista teemoista.
     Henkien maailmassa, eli kummallisessa kylässä ja vielä kummallisemmassa kylpylässä Chihiro kohtaa mm. mystisen Haku-pojan (Miyu Irino), josta on vaikea ottaa selvää, paikkaa johtavan Yubaban (Mari Natsuki), häijyn mutta veikeän akan, monikätisen Kamajin (Bunta Sugawara), joka huolehtii kylpylän höyryistä, sekä karmivan mutta lumoavan Kasvottoman (Akio Nakamura), joka on aiheuttanut monille lapsille painajaisia, mutta josta on vaikea irrottaa katsetta. Nämä hahmot ja monet muut olennot, joita Chihiro kohtaa, ovat todella kiehtovia tapauksia ja Chihiron tavoin katsojakin ihmettelee, kuinka hullunkuriseksi otukset käyvät filmin kulkiessa eteenpäin.

Näiden olentojen tavoin itse elokuvakin vain muuttuu oudommaksi ja oudommaksi, mitä pidemmälle se etenee. Henkien kätkemä alkaa hyvin arkisista tunnelmista, mutta pian se jo siirtyy metsämaisemiin, joiden kauneus kutsuu Chihiron lisäksi katsojaakin hyppäämään ruudun läpi maailmaansa. Kohtaus kohtaukselta leffa lisää kummallisuuden kierroksiaan, eikä se koskaan muutu tylsäksi, sillä siitä löytyy aina jotain uutta ja maagista tutkittavaksi. Ja vaikka kummallisuus lisääntyy, ei elokuva todellakaan käy koskaan ylikierroksilla. Sen taianomaisuus on näyttävää, mutta se on kuin hillitty spektaakkeli, mikä vain lisää sen taikuutta. Katsoja ei voi muuta kuin hämmästellä tekijöiden mielikuvituksen ja luovuuden vimmaa. Leffa pursuaa häkellyttäviä ideoita, joita ei välttämättä itse keksisi koko elämänsä aikana. Maaginen kylpylä on niin huolellisesti luotu paikka, että se tuntuu todelliselta. Katsojalle esitellään sen toimintaa niin hyvin, että se on kuin käsinkosketeltavan aito. Samalla siinä on hurja määrä salaperäisyyttä ja mystisyyttä, jolloin sitä ei millään usko todeksi.

Filmin tunnelma on rakennettu mestarillisesti. Se on jatkuvasti lumoava ja siihen haluaa uppoutua yhä vain enemmän. Paikoitellen elokuva on todella lystikäs ja outoudet, sekä Chihiron reaktiot näkemäänsä naurattavat. Suloisuutta löytyy paljon ja Henkien kätkemää voikin helposti kuvailla ihanaksi teokseksi. Jännitystäkin löytyy ja Kasvoton voi tosiaan olla hurja tapaus joillekin. Rytmitys on esimerkillistä. Elokuvassa tiedetään, milloin kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin ja ihailla kaikkea Chihiron ympärillä. Jotta katsoja voi tuntea Chihiron ihastuksensa löytämäänsä maailmaa kohtaan, täytyy sitä esitellä ajan kanssa. Oikeissa kohdissa elokuva lähtee napakampaan vauhtiin. Tarinankerronta on erinomaista ja siten jopa yli kahden tunnin mittainen perheleffa ei muutu pitkäveteiseksi.

Henkien kätkemä pitää myös sisällään vahvoja teemoja ja aiheita, joita se käsittelee kypsällä otteella. Chihiron kasvutarina on hienosti kerrottu ja hänen kautta leffa pohtii itsensä menettämistä, etsimistä ja löytämistä. Lisäksi leffalla on paljon sanottavanaan Japanin kulttuurin muutoksesta toisen maailmansodan jälkeen. Vanhat tavat ja arvot alkoivat hiipua, kun osto- ja tavaravimma alkoivat. Elokuva kritisoikin ihmisen ahneutta ja kyvyttömyyttä nauttia luonnosta, rauhasta ja kaikesta elävästä. Elokuva ei koskaan aliarvioi katsojaansa, eikä lähde selittämään asioita sen kummemmin. Jotkut jutut jätetään katsojan tulkinnan varaan ja voi hyvinkin olla, ettei vielä ensimmäisellä katselukerralla hoksaa, mistä kaikessa on kyse. Koko leffa voi tuntua vain parilta tunnilta outoilua, mikä kiehtoo kyllä, mutta missä ei välttämättä ole järkeä. Usein voisin kritisoida tätä, mutta kun kaikki elokuvassa on tehty näin mielettömästi, tarvitsisiko tässä edes olla järkeä?

Aika lailla ainoa kritiikkini filmiä kohtaan löytyykin elokuvan lopusta. Mitään nyt spoilaamatta siinä tapahtuu paljastus, mikä on hieman kömpelösti istutettu mukaan ja mitä ei pohjusteta lähes lainkaan. Jos aiemmin leffassa tästä asiasta esitettäisiin enemmän, ei paljastus tuntuisi näin äkilliseltä ja töksähtävältä. Onneksi kyseessä on kuitenkin lopulta pieni vika, kun kaikki muu ympärillä on näin valloittavan upeaa. Henkien kätkemä on ymmärrettävästi saavuttanut asemansa yhtenä kaikkien aikojen arvostetuimpana animaatioelokuvana.

Niin, ja se animaatio! Huhhuh, tämä elokuva näyttää käsittämättömän upealta! Hahmot ja oliot ovat todella taitavasti piirretyt ja häikäiseviä ovat lokaatiot, joissa he kulkevat. Kylpylä on uskomattoman hienosti toteutettu ja se pursuaa niin hurjan määrän yksityiskohtia, että on vaikea käsittää, että tämä on piirretty käsin. Tekijät hyödynsivät kyllä tietokonetta animoinnissa, mutta pääasiassa animaatiotyö on tehty perinteikkäästi ja lopputulos on kaikin puolin täydellinen. Itse ihailen suuresti sitä, kuinka tarkkaan mietittyjä hahmojen liikkeet ja teot ovat. Piirtäjät ovat vanginneet kynällä ja paperilla monia pienen pieniä hetkiä, joita monet animaatioista eivät hoksaa lisätä mukaan. Kylpylän ulkopuolella nähtävät maalaukselliset maisemat vain lisäävät filmin kauneutta. Myös äänimaailma on ällistyttävä ja Joe Hisaishin säveltämät musiikit vangitsevat elokuvan kauneuden, koskettavuuden, lumoavuuden ja rauhallisuuden. Hayao Miyazakin ohjaus ja käsikirjoitus ovat ilmiömäiset ja jos hän olisi hionut lopun paljastuksen niin tarkasti kuin kaiken muun elokuvassa, olisi kyseessä täysien pisteiden mestariteos.

Yhteenveto: Henkien kätkemä on upea fantasiaseikkailu koko perheelle. Sen loihtima maailma on häkellyttävän hieno kaikessa outoudessaan ja sitä jäisi mielellään tutkimaan pidemmäksikin aikaa. Maailman kiehtovuuden lisäksi hahmot ja tarina ovat niin mielenkiintoisia, että kahden tunnin kesto menee yllättävänkin vauhdikkaasti. Elokuvan tarinankerronta on erinomaista ja vain lopun paljastus on hieman kömpelösti tungettu mukaan. Erityisesti rytmitys on voimakasta ja Hayao Miyazaki todella tietää, milloin keskittyä kaikessa rauhassa ja milloin tarjota vauhtia ja vaaratilanteita. Jännitystä löytyy varsinkin perheen pienimille. Hauskoja hetkiä on luvassa kaikenikäisille. Visuaalisesti Henkien kätkemä on uskomattoman näyttävä kaikkien eriskummallisten olentojensa, upeiden paikkojensa, pienien yksityiskohtiensa ja lumoavien väriensä ansiosta. Elokuva on myös teemoiltaan vahva teos ja Miyazaki kritisoi ihmisten taipumusta materiaan, samalla kun arvostus luontoa kohtaan alkaa hiipua. Kaiken kaikkiaan Henkien kätkemä on fantastinen teos, joka kuuluu niiden animaatioiden joukkoon, jotka kaikkien pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Ja jos koituu mahdollisuus nähdä tämä elokuvateatterissa, siihen mahdollisuuteen kannattaa tarttua, sillä isolla kankaalla elokuvan animaation hienous pääsee todella valloilleen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
千と千尋の神隠し, 2001, Studio Ghibli, Tokuma Shoten, Nippon Television Network, Dentsu, Buena Vista Home Entertainment, Mitsubishi, Tohokushinsha Film Corporation

Arvostelu: Naapurini Totoro (となりのトトロ - 1988)

NAAPURINI TOTORO

となりのトトロ

Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Noriko Hidaka, Chika Sakamoto, Shigesato Itoi, Sumi Shimamoto, Tanie Kitabayashi, Toshiyuki Amagasa ja Hitoshi Takagi
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: S

となりのトトロ, eli suomalaisittain Naapurini Totoro on japanilaisen Studio Ghibli -yhtiön tunnetuin anime-elokuva. Ohjaaja Hayao Miyazaki sai idean elokuvaan omasta lapsuudestaan ja päätti lisätä mukaan keksimänsä satuhahmon. Miyazaki esitteli ideaansa graafikko Kazuo Ogalle ja yhdessä he alkoivat suunnittelemaan tarinaa. Kun Miyazaki oli saanut edellisen projektinsa, Laputa: Linna taivaalla -animaation (天空の城ラピュタ - 1986) valmiiksi, hän alkoi tosissaan työstämään Totoroa. Kun filmi valmistui, sen ei uskottu menestyvän kovin hyvin omillaan, joten se päätettiin julkaista yhdessä Studio Ghiblin toisen leffan, Tulikärpästen haudan (火垂るの墓 - 1988) kanssa. Se ei silti riittänyt, eikä Naapurini Totoro ollut hitti ilmestyessään. Vasta kun sen nimikkohahmo muutettiin pehmolelun ja muiden oheistuotteiden muotoon, leffan suosio nousi hurjasti. Suomessa leffa näytettiin televisiossa ensimmäisen kerran vuonna 1995, mutta silloin se kulki nimellä "Näkymätön ystävä". Vasta 2006 leffa ilmestyi teattereihin nykyisellä nimellään. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykypäivänä sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana animaatiofilminä. Itse en kuitenkaan innostunut elokuvasta, kun näin sen ensimmäisen kerran vuonna 2014. Sen päähenkilöt olivat mielestäni ärsyttäviä, enkä innostunut japanilaisesta animaatiotyylistä. Pysyinkin vuosia erossa kaikenlaisesta animesta, kunnes vasta alkuvuodesta 2018 aloin miettiä, olenko ollut vain todella ennakkoluuloinen. Aloin tutkimaan Studio Ghibliä ja se sai minut tosissaan kiinnostumaan animesta. Päätinkin kertaheitolla tilata koko Studio Ghiblin tuotannon ja laajentaa filmitietämystäni Japaniin. Kun leffat saapuivat, päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa ensimmäiseksi Naapurini Totoron, sillä se oli ainoa, jonka olimme molemmat nähneet aiemmin. Samalla päätin kirjoittaa elokuvasta arvostelun sen kunniaksi, että se täyttää tänään 30 vuotta. Paljon onnea Totoro!

Nuoret tytöt Satsuki ja Mei muuttavat isänsä kanssa maaseudulle, lähelle kaunista metsää. Siellä he tapaavat Totoron ja tämän kaverit.

Elokuvan päähenkilöt ovat 10-vuotias Satsuki (Noriko Hidaka) ja 4-vuotias Mei (Chika Sakamoto), jotka ovat innostuneita ja leikkisiä lapsia. Satsuki on kuitenkin pikkusiskoaan vanhempi ja aloittanut aikuistumisensa. Enää ei voi vain leikkiä siskon kanssa, vaan hänestä täytyy myös pitää huolta. Ja kun Satsuki menee kouluun, leikkiminen ja metsän tutkiminen jää kokonaan Mein hommaksi. Satsukin ja Mein välille on luotu vahva side, jonka takia katsoja seuraa heidän tarinaansa mielellään. Silti heistä löytyy myös hieman ärsyttävä piirre. Tytöt ovat nimittäin usein todella äänekkäitä, etenkin Mei, joka huutaa useimmat repliikkinsä. Tämä on toki ymmärrettävää, kun kyseessä on pieni lapsi, joka vetää itkupotkuraivarit, kun ei saa haluamaansa, mutta silti hahmo on paikoitellen rasittava. Satsuki on selvästi äänekkäämpi leffan alussa, mutta alkaa hiljentyä, kun aikuistuminen tapahtuu.
     Satsuki ja Mei asuvat vain heidän isänsä, herra Kusakaben (Shigesato Isoi) kanssa, sillä heidän äitinsä (Sumi Shimamoto) on sairaalassa. Herra Kusakabe on hyvin rento heppu, joka lähtee helposti mukaan tyttäriensä leikkeihin ja kertookin heille useita uskomuksia ja satuja, kun tytöt löytävät jotain kummallista. Paikoitellen isähahmo tuntuu jopa hieman liiankin rennolta, kun ottaa huomioon, että hänen vaimonsa sairastaa, mutta on kivaa vaihtelua nähdä leffassa vanhempi, joka ei heti sano vastaan, jos lapsi kertoo tavanneensa erikoisia olentoja.
     Muita hahmoja leffassa ovat esimerkiksi lähellä asuva erikoinen poika Kanta (Toshiyuki Amagasa), hänen isoäitinsä (Tanie Kitabayashi) ja Satsukin koulukaveri Michiko (Chie Kojiro), sekä tietty itse Totoro (Hitoshi Takagi). Totoro on aivan käsittämättömän ihana ja suloinen hahmo, jota minkä tahansa ikäinen katsoja haluaisi vain halata. Totoro on myös hyvin erikoinen tapaus, sillä se vain ilmestyy paikalle ja se omaa erilaisia voimia. Pääasiassa Totoro vain on, mutta usein se myös hymyilee todella leveästi ja joskus se jopa lentää. Eikä pidä unohtaa Totoron ystävää, Kissabussia, joka on nimensä mukaisesti puoliksi kissa ja puoliksi linja-auto. Kissan kiiluvia silmiä hyödynnetään nokkelasti bussin etuvaloina ja se kulkee eteenpäin usean jalkaparin voimin.

En tiedä yhtään, miksei Naapurini Totoro iskenyt minuun, kun näin sen neljä vuotta sitten. Kyseessähän on aivan mielettömän hieno, täydet pisteet ansaitseva mestariteos! Tämä elokuva on aivan uskomattoman suloinen, hassu ja ihana - ihan niinkuin sen nimikkohahmokin. Se on myös erittäin kaunis ja liikuttava, enkä yhtään ihmettele, miksi elokuvaa arvostetaan niin paljon. Kyseessä ei ole mielestäni vain yksi kaikkien aikojen parhaista animaatioleffoista, vaan yleisesti yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista! Filmi todella imaisee mukaansa ja pitää katsojan lumoutuneena aina loppuun saakka, sillä siitä vain löytyy jotain todella maagista. Toisin kuin nykypäivän useat animaatiot, Naapurini Totorosta ei löydy vauhdikasta seikkailua, tanssinumeroita, jatkuvia vitsejä ja erityisen näyttäviä hetkiä. Tai no, tuosta jälkimmäisestä minun täytyy sanoa, että näyttävällä tarkoitin sitä, ettei mistään tule vaikkapa robottiarmeijaa tai avaruusolioita. Onhan Naapurini Totoro omalla tavallaan näyttävä elokuva. Juurikin sen rauhallinen maalaismaisema, sen seesteinen maailma tekee siitä niin näyttävän, kauniin ja lumoavan. Ja kun mukaan lisäilee jänniä juttuja, kuten Totoron, Kissabussin ja pienet nokipallurat, syntyy sitä taianomaisuutta.

Ennen filmin julkaisua tuottajat pelkäsivät, ettei elokuva menestyisi, sillä siitä puuttuu perinteisempi seikkailu ja selkeä hyvä-vastaan-paha -tarina. Tytöt eivät lähde Totoron ja Kissabussin kanssa matkalle, vaan lähinnä vain viettävät aikaa yhdessä metsän siimeksessä. Muttei leffa kaipaakaan mitään hurjaa seikkailua, kun kyseessä on yllättävänkin syvällinen tarina. Siinä missä lapset riemastuvat nähdessään hassun Totoron ja veikeästi hymyilen Kissabussin, aikuiset alkavat huomaamaan elokuvasta erilaisia puolia. Jossain kohtaa alkaa miettiä, ovatko Totoro ja kumppanit edes todellisia, vai pelkkää Satsukin ja Mein mielikuvitusta. Jos leffaa katsoo tarkkaan, voi huomata, että taikaolennot nähdään yleensä, kun joko molemmat tai toinen tytöistä on mennyt nukkumaan. Tai jos näin ei tapahdu, tytöt nähdään seuraavan kohtauksen alussa nukkumassa. Kertooko elokuva sittenkin siis siitä, kuinka kaksi lasta yrittää peittää pelkoaan äitinsä menettämisestä keksimällä erilaisia satuolentoja? Totoro nähdään usein kulkemassa kahden pienemmän olennon kanssa. Onko Totoro siis tyttöjen mielikuvitusversio heidän isästään ja kaksi pienempää olentoa ovatkin Satsuki ja Mei? Loivatko tytöt Totoron korvaamaan heidän isänsä aina siksi aikaa, kun hän on töissä? Tällaiset pohdinnat nostavat elokuvan arvoa silmissäni huimasti.

Elokuvan on tosiaan ohjannut kenties kaikkein tunnetuin animetekijä Hayao Miyazaki, joka ainakin tämän leffan perusteella vaikuttaisi todella nerokkaalta herralta. Hän on myös käsikirjoittanut leffan ja onnistunut luomaan huikean kokonaisuuden. Olin todella yllättynyt, että vaikkei leffassa tapahdukaan samalla lailla asioita kuin nykyanimaatioissa, vaan se kulkee hyvin rauhallisesti eteenpäin, ei Naapurini Totoro käynyt koskaan tylsäksi. Miyazaki on tuonut hienosti mukaan sydäntä, mikä saa katsojan todella välittämään tytöstä ja perheestä. Hän on saanut mukaan myös erikoista ajattomuutta. Luin elokuvan sijoittuvan 1950-luvulle, mutta se voisi toisaalta tapahtua tänäkin päivänä. Mestarillisen ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi kyseessä on myös erinomaisesti piirretty animaatio. En tiedä, mikä minua on ennen häirinnyt anime-tyylissä. Nyt olin vain erittäin uppoutunut näkemääni. Elokuvan maalaismaisema on ällistyttävän kaunis. Lähellä olevista taustoista löytyy huikeita yksityiskohtia, joita oli mahtavaa ihastella, minkä lisäksi pidin paljon siitä, että kauemmat taustat ovat hyvin maalaukselliset. Itse en oikeastaan katso japanilaisia leffoja tai ohjelmia, joten Naapurini Totoro oli todellinen kulttuurimatka minulle. Myös äänimaailma on upeasti toteutettu aina ääniefekteistä säveltäjä Joe Hisaishin hienoihin musiikkeihin asti. Ja pakkohan se on mainita lopputekstikappale "Tonari no Totoro", joka jää satavarmasti soimaan päässä. Itse olen hyräillyt sitä siitä asti, kun katsoin elokuvan. To-to-ro, Totooro...

Yhteenveto: Naapurini Totoro on aivan mielettömän hieno elokuva, joka sopii aivan kaiken ikäisille. Siitä puuttuu nykyanimaatioista tutut laulu-tanssikohtaukset, jatkuva vitsailu ja hurja seikkailu, mutta ne on korvattu todella sympaattisilla hahmoilla, kiehtovalla maailmalla ja yllättävän syvällisellä tarinalla. Leffa saa katsojan pohtimaan vielä pitkäksi aikaa, ovatko Totoro ja kumppanit todellisia, vai eivät? Äidin sairaus ja sen käsittely on jotain, mitä animaatioissa harvoin näkee ja se on toteutettu mestarillisesti. Vaikka nuoret tytöt saattavat paikoitellen käydä rasittaviksi äänekkyytensä takia, onnistuu leffa kuitenkin luomaan heidän välilleen erinomaisen siteen, mikä saa katsojan välittämään ja pitämään heistä. Visuaalisesti filmi on aivan käsittämättömän upean näköinen. Japanin maalaismaisema on todella kauniisti toteutettu ja sen yksityiskohtaisuus imaisee katsojan vieläkin paremmin mukaansa. Mukana on paljon suloisen hassuja, liikuttavia ja ihania hetkiä, jotka saivat minut täysin ihastumaan elokuvaan. Hayao Miyazaki on luonut täydet pisteet ansaitsevan mestariteoksen. Naapurini Totoro on mielestäni niitä elokuvia, jotka jokaisen täytyy katsoa ainakin kerran elämässään. Koko perheen yhteiseen leffahetkeen tämä sopii täydellisesti. En malta odottaa, että pääsen tutustumaan Studio Ghiblin muuhun tuotantoon. Saa nähdä, pääseekö niistä yksikään mielestäni näin korkealle... Naapurini Totorolle tehtiin 2000-luvun alussa jatkoa lyhytanimaatiolla "Mei ja kissanpentubussi" ("めいとこねこバス" - 2003), mutta se on nähtävissä vain japanilaisessa Ghibli-museossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.movieposter.com
となりのトトロ, 1988, Studio Ghibli, Tokuma Japan Communications, Nibariki