Näyttelijät: Ebon Moss-Bachrach, Jon Bernthal, Gillian Jacobs ja Marin Ireland
Genre: draama
Kesto: 1 tunti
Ikäraja: 16
Christopher Storerin luoma draamakomediasarja The Bearnousi suureen suosioon, kun sen palkittu ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä kesällä 2022. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Sarjan näyttelijät Ebon Moss-Bachrach ja Jon Bernthal olivat alkaneet ideoimaan hahmoilleen omaa sivuseikkailua ja kaksikko esitteli ideansa Storerille, joka innostui. Kuvaukset käynnistyivät neljännen kauden kuvausten päätyttyä ja Gary-nimen saanut erityisjakso julkaistiin toukokuussa. Itse pidin valtavasti The Bearin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta kolmas ja neljäs kausi tuottivat pienoiset pettymykset. Minun on ollut tarkoitus katsoa Gary sen yllätysjulkaisusta lähtien, mutta vasta päivää ennen The Bearin viidennen ja samalla viimeisen kauden julkaisua pääsin vihdoin siirtymään tuumasta toimeen.
Jimmy-setä lähettää Mikeyn ja Richien hoitamaan bisneksiään Indianan Garyyn, samalla kun Richie jännittää tyttärensä pian alkavaa syntymistä.
Ebon Moss-Bachrach ja Jon Bernthal palaavat rooleihinsa parhaiksi kavereiksi Richard "Richie" Jerimovichiksi ja Michael "Mikey" Berzattoksi. Ennen varsinaisen The Bear -sarjan tapahtumia sijoittuvassa erityisjaksossa Richie ja Mikey saavat Jimmy-sedältään työkeikan Indianassa sijaitsevassa Gary-kaupungissa, juuri kun Richien vaimo Tiffany (Gillian Jacobs) valmistautuu synnyttymään pariskunnan esikoislapsen. Ensimmäistä kertaa jo The Punisher -sarjassa (2017-2019) yhdessä näytelleet Moss-Bachrach ja Bernthal ovat jälleen huippuvedossa rooleissaan, tulkiten väkevästi hahmojensa pintapuoleisesti loistavia välejä, kunnes matkan varrella todelliset tuntemukset nousevat pintaan.
Gary osoittautui erittäin mainioksi lisäykseksi The Bearin maailmaan ja hyväksi alkupalaksi tulevaa finaalikautta odotellessa. Tämä jakso ei tosin liity ruoanlaittoon, vaikka kaksikko pysähtyykin matkansa varrella niin pikaruokamestassa kuin baarissa. Tunnin mittainen erityisjakso rakentuu täysin näiden kahden hahmon dynamiikan varaan. Moss-Bachrach ja Bernthal eivät vakuuta vain näyttelijöinä, vaan myös käsikirjoittajina, sillä matka on täynnä erinomaista dialogia. Pitkään hahmot puhuvat niitä näitä ja heittelevät omia sisäpiirivitsejään, mutta mitä pidemmälle reissu etenee, sitä synkemmiksi jutut muuttuvat. Loppusuora vetää onnistuneesti hiljaiseksi, kun Mikeyn piinattu mieli pääsee tosissaan vauhtiin. Gary on jälleen osoitus siitä, miksi The Bearia pidetään yhtenä 2020-luvun parhaista ja mielenkiintoisimmista sarjoista, minkä lisäksi sen viimeiset sekunnit jättävät katsojan odottamaan entistä enemmän päätöskauden näkemistä.
Erityisjakson ohjauksesta vastaa sarjan luoja Christopher Storer, jolla on selvästi täysi luotto pääduon taitoihin. Storer antaa Moss-Bachrachin ja Bernthalin toteuttaa vapaasti itseään, rakentaen samalla sopivasti yhä epämukavammaksi käyvää tunnelmaa. Teknisestikin Gary on mainio. Kameratyöskentely on taitavaa ja filmille kuvaaminen luo jaksolle rakeisuudessaan täydellisen muistomaisen ilmeen. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2026
Lähteet: spesiaalin tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja spesiaalin juliste www.imdb.com
Näyttelijät: Tessa Thompson, Jon Bernthal, Sunita Mani, Marin Ireland, Pablo Schreiber, Rebecca Rittenhouse, Crystal Fox, Chris Bauer, Poppy Liu, Ellie Rose Sawyer, Mike Pniewski, Dave Maldonado, Kristen Maxwell, Leah Merritt, Tiffany Ho, Isabelle Kusman, Astrid Rottenberry ja Jamie Tisdale
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 39 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16
His & Hers perustuu Alice Feeneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Heti samana vuonna Endeavor Content -yhtiö hankki kirjan filmatisointioikeudet ja projekti päätyi Netflixille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt His & Hers -minisarja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Feeneyn kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin sarjasta sen päätähtien ja premissin takia. Ryhdyinkin katsomaan His & Hersiä heti sen julkaisupäivänä.
Dahlonegan pikkukaupungin metsässä tapahtuu julma murha. Naimisissa olevat rikostutkija Harper ja journalisti Anna kilpailevat siitä, kumpi saa tapauksen ensin selvitettyä.
His & Hersin päärooleissa nähdään Tessa Thompson ja Jon Bernthal. Bernthal esittää Harperia, rikostutkijaa, joka ryhtyy tutkimaan hurjaa murhaa pienessä kotikaupungissaan Georgian Dahlonegassa. Thompson taas näyttelee Annaa, journalistia, joka pyrkii tekemään paluun vuoden hiljaiselon jälkeen ja joka ensitöikseen lähtee Dahlonegaan raportoimaan murhasta, mikä taas häiritsee Harperin tutkimusta. Ja niin tosiaan, Anna ja Harper ovat naimisissa. Rakkaus vaikuttaisi kuitenkin haihtuneen aikapäiviä sitten ja hahmot ovat nykyään lähinnä katkeria toisilleen. Anna on muuttanut isompaan kaupunkiin, kun taas Harper asuu siskonsa Zoen (Marin Ireland) ja tämän tyttären Megin (Ellie Rose Sawyer) luona. Thompson ja Bernthal ovat kummatkin hyvät valinnat rooleihinsa ja he ovat erityisen vahvoilla, kun Anna ja Harper kohtaavat pitkän ajan jälkeen ja vaikeat tunteet puskevat eri tavoin pintaan.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Annan muistisairas äiti Alice (Crystal Fox), Harperin uusi työpari, rikostutkija Patel (Sunita Mani), sekä Annan kilpailija, uutisankkuri Lexy (Rebecca Rittenhouse) ja tämän mies, uutiskuvaaja Richard (Pablo Schreiber). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, etenkin Ireland aika heikosti pärjäävänä yksinhuoltajaäitinä.
His & Hers on kelpo jännäri, joka ei kuitenkaan mielestäni ihan yltänyt lupaavan alustuksen viitoittamaan potentiaaliin. On kiinnostavaa ryhtyä selvittämään tätä paikallisen naisen kuolemaa, etenkin kun hän liittyy jollain tavalla sekä Annaan että Harperiin, tehden tapauksesta henkilökohtaisen. Katsojaa johdatellaan varsin ovelasti osoittelemaan syyttävää sormeaan suurin piirtein jokaista hahmoa kohtaan - jopa pääkaksikkoa. Kaikilla vaikuttaisi olevan jotain salailtavaa ja luvassa onkin yhä enemmän ja yhä mojovampia paljastuksia tarinan edetessä.
Minisarja koostuu vain kuudesta, noin kolmen vartin mittaisesta jaksosta, mikä on oikein passeli mitta. Toisaalta vähän päälle neljän tunnin yhteiskestossa tarina pääsee hengittämään, mutta toisinaan tuumin, että kenties His & Hers olisi toiminut yhtä hyvin parin tunnin elokuvanakin. Tämä toisi tiettyä napakkuutta, mitä paikoitellen hieman löysäksi jäävä sarja kaipaisi. Finaalijaksossa sarja onneksi palkitsee vastauksillaan ja käänteillään, jotka kieltämättä nostavat kokonaisuutta hieman. Kaiken tämän murhamysteerin keskellä tarinan vahvinta antia on kuitenkin Annan ja Harperin vaikea suhde ja ajoittain sen selvittely on mielenkiintoisempaa kuin itse murhaajan henkilöllisyyden ja motiivin hoksaaminen.
Sarjan luoja William Oldroyd toimii myös yhtenä sarjan ohjaajista ja käsikirjoittajista. Oldroydin johdolla molemmat tiimit hoitavat menevästi tonttinsa, pitäen jännitettä passelisti yllä. Teknisestikin His & Hers toimii hyvin. Sarja on oivallisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pätevät, puvustus mainiota ja maskeeraukset sopivan rujot. Äänityöskentely on kanssa vakuuttavaa ja Mac Quaylen säveltämät musiikit tuovat kelpo lisäyksensä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Pääosissa: Dakota Johnson, Chris Evans, Pedro Pascal, Zoë Winters ja Marin Ireland
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 7
Materialists on Celine Songin uusi elokuva. Saatuaan palkintoehdokkuuksia kahmineen esikoiselokuvansaPast Livesin(2023) valmiiksi, Song sai idean uuteen tarinaan, josta hän ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta. A24-yhtiö tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024. Nyt Materialists on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin, pidettyäni Past Livesista. Kävin katsomassa elokuvan Finnkinon järjestämässä After Work -ennakkonäytöksessä.
New Yorkin menestynein matchmaker joutuu itse vaikeaan paikkaan, kun hänen täytyy valita kumpi olisi hänelle sopivampi poikaystävä; rikas ja karismaattinen Harry, vai köyhä ex-poikaystävä John?
Marvelin sarjakuviin perustuvasta Madame Web -elokuvasta (2024) tuttu Dakota Johnson näyttelee Lucyä, joka on työskennellyt pitkään Adore-yhtiöllä matchmakerina. Hänen toimenkuvansa on tavata sinkkunaisia ja -miehiä ja heidän toiveidensa perusteella etsiä heille sopivat parit. Lucy on vieläpä erittäin hyvä työssään ja jo yhdeksän hänen toisilleen esittelemistä pareista on mennyt naimisiin. Lucy ei kuitenkaan usko rakkauteen omalla kohdallaan... kunnes eräissä hääjuhlissa hän kohtaa ensin rikkaan ja karismaattisen Harryn, jota näyttelee Marvelin sarjakuviin perustuvasta The Fantastic Four: First Steps-elokuvasta (2025) tuttu Pedro Pascal ja sitten entisen poikaystävänsä, köyhän näyttelijäpyrkyri Johnin, jota näyttelee Marvelin sarjakuviin perustuvista Captain America- ja The Avengers -elokuvista tuttu Chris Evans. Johnson ei valitettavasti vieläkään vakuuta minua näyttelijänä, vaan hän on jälleen kerran aika puinen roolissaan, eikä häneltä löydy kemiaa kummankaan miesvastanäyttelijänsä kanssa. Sen sijaan tämän hetken naiskatsojien suursuosikki Pascal on kuin kotonaan rikkaana hurmurina - rooli on kuin valettu miehelle, jota tosielämässäkin naiset kiertävät kuin hai laivaa. Evans istuu myös passelisti symppiksen Johnin osaan, joka koiranpentukatseellaan haikailee yhä Lucyn perään.
Erittäin mainion Past Livesin jälkeen Materialists osoittautui itselleni aikamoiseksi pettymykseksi ja harmillisen, jopa turhauttavan keskinkertaiseksi rainaksi. Siinä, missä Past Livesista huokui ohjaaja-käsikirjoittaja Celine Songin palo kertoa osittain omaan elämäänsä perustuvaa rakkaustarinaa miehestä ja naisesta, jotka olivat oikeat ihmiset toisilleen väärään aikaan, Materialistsista tämä palo jää uupumaan täysin. Ainekset vahvaan suoritukseen kyllä löytyy, mutta Song ei ole saanut pyöriteltyä aineksista järin hyvää kokonaisuutta, vaan leffassa ontuu lopulta monikin seikka.
Temaattisesti elokuva on erittäin lupaava, Materialistsin kommentoidessa sitä kuinka pinnalliseksi nykydeittailu on muuttunut. Ihmiset kokevat, että he ovat oikeutettuja niin täydelliseen pariin, että yhtään vähempi ei enää kelpaa. Miehet haluavat nuoren, supermallin keholla varustellun naisen, kun taas naiset haikailevat rikkaiden ja pitkien miesten perään. Tämä kuvaus on osuva, joskin samalla loppua kohti kompasteleva ja jopa hieman pinnallinen. Elokuvan alussa nähtävä kohtaus maailmanhistorian ensimmäisestä kihlauksesta on periaatteessa ihan hauska, mutta kun tähän ei palata ennen finaalia, koko homma jää erittäin irralliseksi muusta kokonaisuudesta. Tämän olisi voinut kirjoittaa läpi leffan kulkevaksi jutuksi, jossa heijasteltaisiin enemmänkin esihistoriallista avioliittoa moderniin deittailuun.
Materialistsin suurin synti on kuitenkin se, kuinka tylsän ennalta-arvattava Songin käsikirjoitus on, ilman mitään twistiä tai omaperäisyyttä juonenkuljetuksessa. Katsoja arvaa välittömästi Harryn ja Johnin nähdessään, kumman Lucy tulee lopulta valitsemaan. Osalle katsojista taatusti riittää nähdä hyvännäköisiä ihmisiä deittailemassa toisiaan parin tunnin ajan, mutta kun Johnsonin, Pascalin ja Evansin väliltä ei löydy kemiaa ja heidän keskustelunsakin ovat oudon puisia, on itse elokuvakin hämmentävän kuiva. Songin tarinankerronta ja erityisesti hahmokehitysten käännekohdat ovat vieläpä aika tönkösti laadittuja. Sääli, sillä Materialistsissa olisi ollut rahkeet parhaaseen romanttiseen komediaan pitkään aikaan ja nyt lopputulos oli itselleni pelkkä hukattu mahdollisuus.
Teknisellä osastollaan elokuva kuitenkin toimii. Se on pätevästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Äänimaailma on pätevästi työstetty ja Daniel Pembertonin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Sophie Thatcher, Vivien Lyra Blair, Chris Messina, Madison Hu, LisaGay Hamilton, Maddie Nichols, Marin Ireland ja David Dastmalchian
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
The Boogeyman perustuu Stephen Kingin kauhunovelliin Mörkö (The Boogeyman), joka julkaistiin Cavalier-lehdessä vuonna 1973. Vuonna 2018 20th Century Fox ilmoitti työstävänsä elokuvaa kirjan pohjalta, Scott Beckin ja Bryan Woodsin käsikirjoittamana. Kuitenkin kun Disney hankki Foxin vuotta myöhemmin, elokuva pistettiin jäihin. Vuonna 2021 studio päätti sittenkin tehdä elokuvan ja Mark Heyman pestattiin kirjoittamaan leffa uusiksi. Rob Savage valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä suoratoistossa, mutta kun tekijät näyttivät elokuvan Stephen Kingille, tämä piti siitä niin paljon, että studio tuli toisiin ajatuksiin ja päätti siirtää leffan teatterilevitykseen. Nyt The Boogeyman saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin sitä positiivisin mielin. Kingin alkuperäinen tarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta elokuvan traileri näytti onnistuneen karmivalta. Kävin katsomassa The Boogeymanin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Lisäksi pääsin osallistumaan elokuvan näyttelijöiden ja tekijöiden virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, josta voitte lukea lisää tästä.
Terapeutti Will Harper lapsineen suree vaimonsa menehtymistä, kun hän saa eräänä päivänä vastaanotolleen syvästi traumatisoituneen miehen, jonka mukana Harperin perheeseen tarttuu paha olento, joka havittelee Willin lapsia.
Chris Messina näyttelee Will Harperia, terapeuttia, jonka vaimo on vastikään kuollut. Siitä huolimatta, että Will ammatikseen kuuntelee potilaidensa huolia ja auttaa heitä, hän ei itse ole valmis keskustelemaan omista murheistaan, eikä kykene olemaan lastensa tukena, jotka surevat kuollutta äitiään. Yellowjackets-sarjasta (2021-) tuttu Sophie Thatcher näyttelee teini-ikäistä Sadieta, Obi-Wan Kenobi -sarjan (2022) nuorena Leiana tutun Vivien Lyra Blair esittäessä pientä Sawyer-tyttöä. Thatcher ja etenkin Blair varastavat show'n leffassa. Kummatkin tulkitsevat hyvin hahmojensa surua ja sitten taas kauhua, kun tytöt hoksaavat, että jokin ihmisten pahalla ololla ja surulla itseään ruokkiva olento on alkanut vainoamaan heitä. Messina jää hieman taka-alalle isäroolissa, mutta tuo parissa kohtaa hyvin esille hahmonsa kiinnostavan konfliktin surunkäsittelyynsä ja ammattiinsa liittyen.
Elokuvassa nähdään myös David Dastmalchian Willin vastaanotolle yllättäen tupsahtavana Lesterinä, joka kertoo menehtyneiden lastensa pelänneen komerossa ja sängyn alla lymyilevää mörköä, LisaGay Hamilton Sadien ja Sawyerin terapeuttina, tohtori Wellerinä, sekä Madison Hu ja Maddie Nicholas Sadien luokkatovereina Bethanynä ja Nataliena. Sivunäyttelijät ovat lähinnä kelvollisia rooleissaan, eikä yksikään vakuuta samalla lailla kuin pääosien esittäjät. Natalie jää aika tylsäksi ja turhauttavaksi kiusaajahahmoksi.
The Boogeyman ei ole mikään maata järisyttävä tapaus, vaan elokuva pelaa aika pitkälti kauhukliseiden varassa. Siitä löytyy paljon moneen otteeseen käytettyjä kikkoja ja vähän väliä genren fani voi todeta, että "tämä on lainattu tästä ja tuo on otettu siitä". Silti kyseessä on tavallista parempi kauhuraina ja onnistuneempi King-adaptaatio kuin jotkut viime vuosien räpellyksistä, kuten aivan kamala Firestarter(2022). Elokuva tarjoaa vähän päälle puolentoista tunnin ajan menevää monsterikauhua. Itse Boogeymania, eli suomalaisittain hieman huvittavalta kuulostavaa "mörköä" pidetään tehokkaasti piilossa suuren osan ajasta ja pääasiassa katsojalle näytetään pelkkiä sekunnin mittaisia välähdyksiä perhettä piinaavasta oliosta. Ohjaaja Rob Savage on ymmärtänyt, että "vähemmän on enemmän" ja pelottavinta onkin pälyillä laajojen otosten taustoja ja miettiä, että näkyykö tuolla taustalla nyt kiilusilmät vaanimassa uhriaan? Elokuva hyvin ruokkii varmasti jokaisella meistä lapsena esiintynyttä pelkoa siitä, että mitä jos sängyn alla tai vaatekaapissa lymyileekin jotain karmivaa?
On myös hienoa, kuinka toisinaan tämä "mörkö" on enemmänkin allegoria Harperin perheenjäsenten surulle ja tuskalle, ja siitä eteenpäin pääsemiselle. Tämä tuo oivaa syvyyttä muuten hyvin tavanomaiseen kauhutarinaan. Käsikirjoittajatrio Scott Beck, Bryan Woods ja Mark Heyman onnistuvat näissä joissain aspekteissa hyvin, mutta joissain toisissa jutuissa he kompastelevat. Leffassa on omat kauneusvirheensä, jotka nostelevat ajoittain päätään häiritsevästi. Mörön kohtaaminen johtaa usein kiljumiseen, mutta tämä ei melkeinpä kertaakaan herätä muiden kotona lojuvien hahmojen mielenkiintoa mennä katsomaan, mikä on hätänä? The Boogeyman olisi kaivannut hieman viilausta ja vähän potkua, mutta jo tällaisenaan elokuva on oikein kelvollinen.
Ohjaaja Rob Savage tuli tunnetuksi pari vuotta sitten korona-aikana tehdystä, Unfriended-elokuvaa (2014) muistuttavasta Host-kauhuleffasta (2020). The Boogeymanissa hän tekee ensimmäisen ison studioleffansa ja hyppääkin hommaan menevästi. Hienointa on, ettei Savage puske elokuvaa täyteen äkkisäikäytyksiä ja vaikka böö-pelotteluja onkin muutama, ohjaaja panostaa pääasiassa epämiellyttävän ilmapiirin rakentamiseen. Teknisiltä ansioiltaankin The Boogeyman on mainio. Se on taidokkaasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet näyttävät hyviltä, samoin maskeeraukset. Efektitiimi on tehnyt vakuuttavaa työtä monsterinsa kanssa. Mörköä näytetään suuren osan ajasta säästeliäästi, mutta sen teho ei onneksi katoa, kun digihirviö esitetään loppuhuipennuksessa kunnolla. Ainoa sääli on, että viekkaalta vaikuttava olio muuttuu finaalissa lähinnä ärjyen kameraa kohti hyppiväksi tylsimykseksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu Patrick Jonssonin musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The Boogeyman on kelpo kauhuelokuva, jonka karmivuus rakentuu onneksi pääasiassa epämiellyttävään ilmapiiriin, eikä kovaäänisiin halpissäikäytyksiin. Ohjaaja Rob Savage tarjoaa parit onnistuneet pelottelut, mutta panostaa enemmän tunnelmaan ja hyödyntää itse mörköä säästeliäästi. Katsojalle herää väkisinkin tunne, että taustalla lymyilee jatkuvasti jokin paha olento. Pääasiassa elokuva kuitenkin keskittyy hahmojensa suruun ja mörkö on toisinaan enemmän vertauskuva henkiselle tuskalle. Tekijät lainailevat paljon muualta, mutta saavat tutuista aineksista leivottua varsin toimivan monsterirainan, vaikka elokuvasta löytyy myös vikansa. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, Sophie Thatcherin ja etenkin Vivien Lyra Blairin vakuuttaessa parhaiten mörön piinaamina siskoksina. The Boogeyman on passelia kauhuviihdettä ja yksi viime vuosien paremmista Stephen King -adaptaatioista. Voi olla, että tämän jälkeen saattaa aikuinenkin tarkistaa seuraavana iltana sängynalusen ja pistää kodin kaikki ovet, etenkin komeron visusti kiinni ennen nukkumaanmenoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Boogeyman, 2023, 20th Century Studios, Twentieth Century Fox, 21 Laps Entertainment, NeoReel
Pääosissa: James Badge Dale, Marin Ireland, Sasha Frolova, Robert Aramayo, Aaron Poole, Evan Jonigkeit, Virginia Kull, Jessica Matten, Joel Courtney, Samatha Logan, Owen Teague, Ron Canada ja Stephen Root
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16
The Empty Man perustuu löyhästi Cullen Bunnin ja Vanesa R. Del Rayn samannimiseen sarjakuvaan (2014-2019). Vuonna 2016 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2017, mutta jälkituotannossa filmi jäi jumiin, kun Disney osti Fox-yhtiön ja elokuvan perään kannustanut Foxin tuotannon varajohtaja Mark Roybal erosi studiolta. Muut yhtiöllä eivät lämmenneet filmille ja siitä kasattiin parikin eri leikkausversiota, jotka erosivat yli puolella tunnilla kestossaan, kunnes lopulta yhtiö päätti, että The Empty Manin voisi vihdoin julkaista lokakuussa 2020. Elokuvaa ryhdyttiin mainostamaan vasta viikkoa ennen ensi-iltaa, mikä yhdistettynä koronapandemiaan johti siihen, että lähes kukaan ei käynyt katsomassa elokuvaa. Leffa myös sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin kauhufaneilta. Itse näin elokuvan trailerin viime lokakuussa ja mielestäni leffa näytti sen perusteella samanlaiselta roskalta kuin esimerkiksi The Bye Bye Man (2017) jaSlender Man (2018). Ajattelinkin pitkään, etten tuhlaisi aikaani elokuvan katsomiseen, kunnes suosikkikriitikkoni Chris Stuckmann julkaisi videon, missä hän puhui siitä, kuinka hänkin oli trailerin perusteella uskonut filmin olevan surkea, mutta katsottuaan elokuvan hän oli todella positiivisesti yllättynyt. Niinpä päätin antaa The Empty Manille mahdollisuuden.
Myytti kertoo, että jos löydät yöllä rikkinäisen pullon ja puhallat siihen ajatellen samalla Tyhjämiestä, ensimmäisenä iltana kuulet hänet, toisena iltana näet hänet ja kolmantena iltana hän lähtee perääsi. Entinen etsivä James Lasombra ryhtyy tutkimaan nuorten itsemurhia, jotka ovat kaikki kokeilleet Tyhjämiehen kutsumista.
James Badge Dale näyttelee entistä etsivää, James Lasombraa, joka päättää tutkia, mistä on oikein kyse, kun joukko nuoria tekee itsemurhan, kirjoittaen viestin "Tyhjämies pakotti minut tekemään sen". Dale sopii mainiosti etsiväksi, jota painaa oman menneisyytensä traumat, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti vakuuta. Lasombra on aika kliseinen etsivähahmo, joka on vieläpä henkilönä tylsä, eikä hänen puolestaan jaksa jännittää.
Dalen lisäksi leffassa nähdään myös mm. Marin Ireland äitinä, jonka tytär on kadonnut, Sasha Frolova, Joel Courtney, Samantha Logan, Owen Teague ja Robert Aramayo Tyhjämiestä kutsuvina nuorina, Ron Canada poliisipäällikkönä, sekä Aaron Poole, Evan Jonigkeit, Virginia Kull ja Jessica Matten patikointiryhmänä, joka löytää leffan alussa luolan ja sieltä kummallisen luurangon. Jos Lasombra ei ole kaksinen päähenkilö, niin eivät sivuhahmotkaan kummoisia ole. Näyttelijät tekevät tarpeeksi kelvollista työtä, mutta yhdenkään hahmon kohtalo ei kiinnosta.
Tässä kohtaa täytyy kyllä sanoa, että The Empty Man joutui aivan surkean markkinoinnin uhriksi. On vaikea kuvitella, että yksikään itse elokuvan parissa työskennelleistä olisi pistänyt kasaan leffan traileria. Siitä saa täysin väärän kuvan siitä, millainen filmi on kyseessä, eikä ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti. Traileri todella herättää mielikuvia viime vuosien kauhukammotuksista, kuten Slender Manista, mikä on varmasti aiheuttanut sen, että ne kauhufanit, jotka inhosivat Slender Mania, eivät mene katsomaan leffaa, vaikka heille se luultavasti toimisi. Sitten taas ne kauhufanit, jotka pitivät Slender Manista, menevät katsomaan leffan ja kun se onkin jotain täysin muuta, on reaktio negatiivinen. Samaa on käynyt erikoisemmille kauhuelokuville ennenkin, esimerkkinä vuoden 2017 It Comes at Night, joka markkinointiin väärälle yleisölle kuin mille leffa oli oikeasti tarkoitettu.
Mutta millainen sitten on itse elokuva? Vaikka olinkin positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva ei olekaan samaa kastia vaikkapa Slender Manin kanssa, täytyy silti todeta, etten erityisemmin pitänyt filmistä. Vaikka on hienoa, että halpojen äkkisäikäyttelyjen sijaan ensikertalaisohjaaja David Prior haluaa panostaa tunnelmaan, en paria kohtausta lukuunottamatta kokenut pelkääväni tai edes jännittäväni leffan aikana. Ne pari kohtausta (erityisesti puolen välin metsäkohtaus) ovat todella tehokkaita ja ahdistavia, mutta muuten kauhupuoli ei toimi. Hahmojen puolesta ei tosiaan jaksa jännittää, mikä todella vie tehoa monista kohtauksista. Tehoa vie myös leffan ylipitkä kesto. Elokuvalla on kestoa jopa kaksi tuntia ja 17 minuuttia, mikä on kauhuelokuvalle sellainen pituus, että se pitää perustella leffan sisällä todella hyvin. The Empty Man on kuitenkin liian pitkäksi venytetty teos, mitä katsellessa voi herkästi huomata tylsistyvänsä.
Vaikka elokuva on toisaalta piristävän erilainen ja kummallinen leffa lajityypissään, se kompastuu pahasti moniin kliseisiin, joita Prior kierrättää. Itse Tyhjämies on harmillisesti aika mitäänsanomaton mörökölli, jonka legenda on aivan liian tuttu kauhutarinoista. On Bloody Marya ja Candymania, joiden nimen sanominen useamman kerran peilin edessä saa heidät ilmestymään ja sitten taas on esimerkiksi japanilainen Ringu (リング - 1998) ja tietty sen jenkkiversio The Ring (2002), jossa hahmot katsovat kirotun videokasetin ja saavat sitten puhelun, että he kuolevat seitsemän päivän päästä. Tyhjämiehen legenda tuntuu liian tavanomaiselta ja siksi jopa aika mielikuvituksettomalta ja tylsältä. Vaikka siihen yritetäänkin loppupäässä tuoda omaa twistiään, loppupää muuttuu kaiken maailman kulttikuvioissaan ja filosofisissa pohdiskeluissaan liian sekavaksi yhdistelmäksi vähän sitä sun tätä. Elokuvalla on vaikeuksia rakentaa ytimekästä tarinaa ja kauhuoliota, vaan lopputulos tuntuu liian monien ideoiden summalta.
Ensikertalaiseksi David Prior tekee kelvollista työtä filmin ohjaksissa, vaikkei lopulta saavutakaan paria kohtausta lukuunottamatta sitä piinaavuuden tasoa, mitä hän on selvästi tavoitellut. Priorin käsikirjoitus on aika heikkoa kamaa, eikä paketti tunnu lopulta pysyvän kasassa. Priorilla on kuitenkin silmää visuaaliselle tyylikkyydelle ja vaikka leffa kestääkin liian kauan, on sitä silti miellyttävää katsoa. Kuvaus on pääasiassa todella taidokasta ja sitä tukee erinomainen valojen ja pimeyden, sekä värien hyödyntäminen. Mukana on myös yksi erittäin vaikuttava otos, missä kuva kartasta sulautuu pikkuhiljaa maisemaotokseksi kartan näyttämästä lokaatiosta. Lavasteet ovat oivalliset ja luolasta löytyvä Tyhjämies-luuranko karmiva ilmestys. Efektit ajavat asiansa ja äänimaailma on huolellisesti rakennettu ilman typeriä böö-pelästyksiä. Christopher Youngin ja Lustmordin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan sujuvasti, mutta heidän työnsä ei lopulta nouse kunnolla esille.
Yhteenveto: Vaikka The Empty Man onkin onneksi parempi elokuva kuin surkeisiin kauhuleffoihin viittaava nimi ja mitä huono markkinointi antoivat ymmärtää, on se silti harmillisen epätasainen paketti. Elokuva lähtee liikkeelle oivallisen tiivistunnelmaisesti, mutta jo pitkän prologin jälkeen alkaa alamäki. Tarinankerronta on tönkköä, hahmoista ei jaksa kiinnostua, eikä yhtä piinaavaa metsäkohtausta lukuunottamatta leffa ole edes jännittävä. Yli kahden tunnin ja vartin kestossaan se on myös aivan liian pitkä. Erityisesti elokuva kompastuu loppupäässä, kun se yrittää vihdoin selitellä Tyhjämiehen legendaa ja mistä kaikessa on ollut kyse. Itse Tyhjämies on aika tylsä kauhuolento, josta herää aivan liikaa mielleyhtymiä aiempiin kauhulegendoihin, jotka ovat vieläpä paremmin toteutettuja. Sentään teknisesti elokuva on toimiva, vaikka leikkausta olisi pitänyt tiivistää reippaammin. On hyvä, että ohjaaja David Prior yrittää panostaa enemmän tunnelmaan, eikä vain käytä tympiviä äkkisäikäyttelyjä, mutta lopputulos jää juurikin pelkäksi yritykseksi ensikertalaiselta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Empty Man, 2020, Boom! Studios, Out of Africa Entertainment
