Arvostelu: G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation - 2013)

G.I. JOE: KOSTO

G.I. JOE: RETALIATION

Ohjaus: Jon M. Chu
Pääosissa: Dwayne Johnson, Ray Park, Adrianne Palicki, D. J. Cotrona, Byung-hun Lee, Jonathan Pryce, Élodie Yung, Ray Stevenson, Bruce Willis, Channing Tatum, Walton Goggins, RZA ja Luke Bracey
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron lelusarjaan perustuva toimintaseikkailu G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009) oli menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Paramount Pictures alkoikin työstää jatkoa samantien, kun ensimmäinen oli todettu hitiksi. Monet näyttelijöistä eivät kuitenkaan halunneet palata jatko-osaan, joten tekijöiden piti luoda uusia hahmoja ja kirjoittaa tarinaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2011, mutta niissä tuli ongelmia, kun yksi työryhmästä kuoli onnettomuudessa kuvauspaikalla lavasteiden vaihdon aikana. Lopulta leffa saatiin valmiiksi ja sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2012, mutta kun Paramount halusikin muuttaa elokuvan 3D:ksi, julkaisua päätettiin viivästyttää. G.I. Joe: Retaliation, eli suomalaisittain G.I. Joe: Kosto sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2013 ja se oli edeltäjäänsä isompi menestys rahallisesti, mutta sai kriitikoilta tylymmän vastaanoton. Minäkin kävin katsomassa leffan kaverini kanssa, kun se ilmestyi ja olin aivan raivoissani, sillä pidin sitä todella surkeana. Olin sitä ennen pitänyt sarjan ensimmäisestä osasta, mutta G.I. Joe: Koston nähtyäni en pitkään halunnut katsoa kumpaakaan uudestaan. Viime vuoden ajan olen kuitenkin pohtinut G.I. Joe: The Rise of Cobran uudelleenkatselua ja kun huomasin elokuvan täyttävän tänä vuonna 10 vuotta, päätin sen tekosyyn varjolla katsoa leffan pitkästä aikaa. Olin selvästi kasvanut yli kohdeikäryhmästä, enkä pitänyt filmiä enää kovinkaan hyvänä. Päätin kuitenkin antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden ja pari viikkoa ensimmäisen osan jälkeen katsoin G.I. Joe: Koston.

Kun lähes koko G.I. Joe -joukko tuhotaan, henkiin jääneet Joet saavat selville, että paha Cobra-järjestö hallitsee Valkoista taloa. Pienen Joe-tiimin täytyy pysäyttää Cobra, ennen kuin maailma ajautuu tuhoisaan sotaan.

Edellisestä osasta vain muutama näyttelijä palaa tuttuihin rooleihinsa, eikä muiden puuttumista vaivauduta selittämään sanallakaan. Channing Tatum nähdään toistamiseen Dukena, josta on nyt tullut oman Joe-joukkonsa johtaja. Yllättäen Tatumin osuus leffassa jää hyvin pieneksi ja hänen tehtävänään on lähinnä tutustuttaa uudet hahmot katsojille. Tämän elokuvan päähenkilö on nimittäin ex-showpainija Dwayne Johnsonin esittämä Roadblock, kova, lihaksikas ja tuima heppu, joka vetää vastustajiaan turpaan ja näyttää siistiltä... eli periaatteessa täsmälleen samanlainen hahmo, jota Johnson esittää lähes kaikissa leffoissaan. Nykyään Johnson kuitenkin tiedostaa asemansa toimintastarana ja hän on muuttunut rennommaksi elokuvissaan. Tässä leffassa hän on kuitenkin vielä aikamoinen tosikko. Johnson sopii osaansa täydellisesti - lähinnä siksi, että on vaikea kuvitella kenenkään muunkaan esittävän hahmoa.
     Roadblockin kanssa Cobraa vastustamaan lähtevät sotilaat Lady Jaye (Adrianne Palicki) ja Flint (D. J. Cotrona), sekä fanisuosikki Snake Eyes -ninja (Ray Park). Tai no, Snake Eyesilla on lähes koko leffan ajan oma juonikuvionsa ninjanainen Jinxin (Élodie Yung) kanssa, mutta sekin liittyy Cobran päihittämiseen. Snake Eyes on yhä kaikista coolein Joe, mutta valitettavasti uudet tuttavuudet Lady Jaye, Jinx ja etenkin Flint ovat todella tylsät lisäykset. Lady Jayelle yritetään luoda pientä taustatarinaa, mutta Flint on vain totaalisen persoonaton tapaus. Jinx on hyvä taisteluissa, mutta hahmona täysin unohdettava. Palicki, Cotrona ja Yung ovat kaikki aika mitäänsanomattomia rooleissaan.
     Cobra-järjestöstä nähdään enemmän vanhoja tuttuja kuin G.I. Joe -tiimistä. Cobra Commander (näyttelijä vaihtunut Joseph Gordon-Levittistä Luke Braceyhyn) toimii johtajana pöhkön kypäränsä kera, muttei harmillisesti pääse lainkaan oikeuksiinsa koko elokuvan aikana. Kyseessä on itse asiassa todella alikäytetty ja tylsä pahis, joka käy pari kertaa kääntymässä ruudulla, jotta katsoja muistaa hänen olemassaolonsa. Soluttautumisen mestari Zartan onnistui The Rise of Cobrassa muuttumaan Yhdysvaltain presidentiksi (Jonathan Pryce) ja yrittääkin presidentin vallan kautta lopettaa G.I. Joen ja nostaa Cobran uudeksi erikoisryhmäksi. Storm Shadow (Byung-hun Lee) tekee yllättäen paluun, vaikka hän vaikutti kuolleen edellisen osan lopussa. Hahmoa kuitenkin hyödynnetään niin huonosti, että katsojana lopulta toivoo, että hän olisi vain pysynyt kuolleena. Uutena tärkeänä Cobran sotilaana esitellään Ray Stevensonin näyttelemä Firefly, joka nimensä mukaisesti käyttää robottitulikärpäsiä aseinaan.
     Uusina hahmoina elokuvassa nähdään myös huippuvankilan johtaja James (Walton Goggins), Snake Eyesin ja Jonxin mestari (rap-artisti RZA), sekä alkuperäinen Joe (Die Hard -tähti Bruce Willis).

Kun näin G.I. Joe: Koston leffateatterissa, olin äärimmäisen pettynyt, sillä elokuva ei sisältänyt lähes lainkaan vanhoja tuttuja hahmoja, minkä lisäksi elokuva ei ollut läheskään yhtä scifiä kuin G.I. Joe: The Rise of Cobra. Onhan tässäkin toki teknologiaa, mitä tosimaailmasta ei vielä löydy (toivottavasti), mutta tällä kertaa mukana ei ole superpukuja, jotka tekevät käyttäjästään pysäyttämättömän, nano-ohjuksia, joilla voi syövyttää Eiffel-tornin tai vedenalaisia tukikohtia, joiden ympärillä käydään taisteluita vauhdikkailla aluksilla. Varhaisteininä nämä huipputeknologiset härpättimet tekivät ensimmäisestä osasta siistin kokemuksen ja kun jatko-osa olikin "realistisempi" (jos niin vain voi sanoa), pidin sitä huomattavasti tylsempänä. Onkin erittäin huvittavaa, että nyt kuusi vuotta myöhemmin ne asiat, jotka saivat minut aikoinaan pitämään The Rise of Cobrasta, saavat minut nyt pitämään G.I. Joe: Kostoa edeltäjäänsä parempana teoksena. Ei tämäkään vielä kovin kummoinen filmi ole, mutta on tämä monilla tavoilla edeltäjäänsä laadukkaampi elokuva.

G.I. Joe: The Rise of Cobra yritti tunkea mahdollisimman paljon toimintaa kahteen tuntiin, unohtaen samalla kertoa selkeän ja hyvin rytmitetyn tarinan kiinnostavien hahmojen kera. G.I. Joe: Kostollakin on ongelmia hahmojen kanssa, mutta tarina on paljon paremmin kerrottu kuin viimeksi. Elokuva osaa rauhoittua oikeissa kohdissa ja antaa tilaa hengittää, kun edellinen osa vain paineli turbovauhtia menemään. Tämän ansiosta toimintakohtauksiin on saatu pientä jännitettäkin mukaan ja lopputaisteluun rakennetut panokset tuntuvat joltakin, kun katsoja saadaan imaistua paremmin tapahtumiin. Omasta mielestäni elokuvan paras taistelu on kuitenkin vuorilla käytävä ninjataisto. Koko vuoriosio on tunnelmaltaan oudon irrallinen muusta leffasta, mutta sen aikana elokuva onnistuu viihdyttämään parhaiten. Jos mukaan ei mahtuisi ärsyttäviä hölmöyksiä, kuten kaikki kohtaukset Snake Eyesin ja Jinxin mestarin luona, pakotettu romanssi leffan tylsimpien hahmojen välillä, sekä Storm Shadowiin liittyvä juonikuvio, G.I. Joe: Kosto olisi kelpo toimintaleffa. Jo tällaisenaan sitä katsoo mielellään ja se viihdyttää hyvin, mutta elokuvana se on lopulta vain ihan kiva.

Leffan ohjaajana toimii tällä kertaa Jon M. Chu, joka oli tätä ennen tehnyt tanssileffat Step Up 2 The Streets (2008) ja Step Up 3D (2010). Niistä toimintaelokuvan pariin hyppääminen on aikamoinen muutos, mutta kenties koreografioista tietäminen auttoi Chuta esimerkiksi ninjataistojen teossa. Chu toimii ohjaajana selvästi paremmin kuin The Rise of Cobrasta vastannut Stephen Sommers, vaikkei erityisen taidokasta työtä teekään. Rhett Reesen ja Paul Wernickin työstämä käsikirjoitus on selkeästi tasokkaampi kuin edellisen osan teksti ja vaikka mukana onkin hölmöyksiä ja kehnoja repliikkejä, pysyy tarina paremmin kasassa. Kuvaukseltaan leffa on ihan tyylikäs, etenkin vuoriosiossa. Jotkut lähitappelut ovat kömpelösti leikattuja, mutta muuten editointi on sujuvaa. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat hyvin toteutetut ja efektit ovat huomattavasti näyttävämmät kuin edellisessä elokuvassa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, mutta säveltäjä Henry Jackman ei ole saanut mitään muistettavaa aikaiseksi musiikkipuolella.

Elokuvasta on olemassa noin 10 minuuttia pidempi versio. Pidennetty versio sisältää mm. leikkimielisen kilpailun Joe-tiimin jäsenten välillä, pidennetyn harjoitustaistelun Snake Eyesin ja Jinxin välillä, kohtauksen presidenttiä esittävän Zartanin ja presidentin pojan tapaamisesta, sekä pidennettyjä taisteluita, jotka ovat hieman väkivaltaisempia kuin lähes verettömässä teatteriversiossa.

Yhteenveto: G.I. Joe: Kosto on edeltäjäänsä parempi viihdepläjäys, vaikka jää lopulta vain ihan kivaksi leffaksi. Tarinankerronta on laadukkaampaa ja rauhallisemmin etenevä käsikirjoitus ja leikkaus antavat elokuvalle tilaa hengittää toimintakohtausten väliin. Harmillisesti tätä aikaa ei hyödynnetä hahmojen syventämiseen, vaan pääasiassa leffan hahmot jäävät todella yhdentekeviksi, eivätkä heidän näyttelijänsäkään tarjoa kummoisia roolisuorituksia. Dwayne Johnson sopii tosin passelisti tällaisen toimintaviihteen pääosaan. Elokuvan pahisosastokaan ei onnistu vakuuttamaan, mutta Joe-tiimin ja Cobra-järjestön väliset yhteenotot viihdyttävät silti ihan mukavasti. Pientä jännitettä onnistutaan nostattamaan loppua kohti, mutta erityisen mukaansatempaava paketti ei ole kyseessä. Teknisesti leffa on G.I. Joe: The Rise of Cobraa laadukkaammin tehty, mutta lopputulokseen jää silti paljon parannettavan varaa. Jos pidit kovasti sarjan ensimmäisestä osasta, voi olla, ettei tämä toimi sen "realistisemman" otteen vuoksi, mutta jos ensimmäinen osa tuotti ison pettymyksen, voi G.I. Joe: Kosto kenties olla se G.I. Joe -filmi, minkä alunperin halusitkin nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
G.I. Joe: Retaliation, 2013, Paramount Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Skydance Media, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Saints LA, Spyglass Entertainment

Arvostelu: The Hitman's Bodyguard (2017)

THE HITMAN'S BODYGUARD (2017)

Ohjaus: Patrick Hughes
Pääosissa: Ryan Reynolds, Samuel L. Jackson, Elodie Yung, Salma Hayek ja Gary Oldman
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuulin The Hitman's Bodyguardista ensimmäisen kerran, kun näin yllä olevan, The Bodyguard -leffaa (1992) parodioivan julisteen muutama kuukausi sitten. Ajattelin, että Samuel L. Jacksonin ja Ryan Reynoldsin tähdittämä toimintakomedia kuulostaa todella mainiolta. En kuitenkaan erityisemmin alkanut odottamaan elokuvan ilmestymistä, kunnes näin sen trailerin ennen kuin kävin katsomassa Dunkirkin (2017) toisen kerran. Leffa vaikutti erittäin hauskalta ja toiveikkaana odotin sen näkemistä. Toivoin jopa, että kyseessä olisi yksi vuoden hauskimmista komedioista. Jopa hyvä komedialeffa riittäisi minulle, sillä tämän vuoden komediatarjonta ei ole ollut kovin kummoista... köh Rough Night (2017), köh The House (2017)!

Tärkeitä henkilöitä kuljettava Michael Bryce saa tehtäväksi viedä vaarallisen palkkatappaja Darius Kincaid Hollantiin, todistamaan oikeudessa valkovenäläistä diktaattorihallitsijaa vastaan.

Pääosassa Michael Brycenä nähdään Deadpoolin (2016) nimikkoroolista tunnettu Ryan Reynolds, joka on aika lailla samanlainen tässä leffassa kuin millainen hän on monissa muissakin komedioissa. Sen lisäksi että hän puhuu paljon, Reynoldsilta löytyy lähes joka filmissä tietynlainen asenne, aivan kuin hän haluaisi jokaisen roolinsa olevan Deadpool. Hän kuitenkin onnistuu tarpeeksi hyvin ja osoittaa jälleen toimivansa päänäyttelijänä. Michael tosiaan kuljettaa tärkeitä asiakkaita hyvistä hinnoista eri paikkoihin ja hänestä on tullut erinomainen työssään. Hänen alallaan ei kuitenkaan mene erityisen hyvin, mikä masentaa häntä ja vie innokkuuden hommasta. Hahmo ei ole mitä mielenkiintoisin, eikä filmi saa kertaakaan erityisemmin välittämään siitä, että Michaelilla menee huonosti, mutta Reynoldsin ansiosta katsoja saa aikaiseksi jonkinlaisen tunnesiteen hahmoon.
     Jos Reynolds vetää tuttuja maneereitaan, niin saman tekee myös Samuel L. Jackson, joka on ihan samanlainen kova (mutta huumorintajuinen) kiroileva äijä, mitä hän esittää melkein aina. Jackson näyttelee tässä tietysti palkkatappaja Darius Kincaidia, mutta eipä roolilla väliä, sillä Jackson on tehnyt itsestään sellaisen hahmon vuosien aikana, ettei katsojana koskaan ajattele henkilön olevan Darius, vaan kaiken aikaa katsoja näkee ruudulla Samuel L. Jacksonin - varsinkin kun hän pääsee useaan otteeseen lausumaan tavaramerkkinsä "motherfucker". Elokuvassa jopa vitsaillaan sitä, että Darius kulutti sanan loppuun, minkä Jackson on tosiaan tehnyt näytellessään Quentin Tarantinon elokuvissa. Eipä siinä, Reynoldsin tavoin myös Jackson sopii osaansa ja kaksikkoa katsoo mielellään, sillä heidän vihakaveruussuhteensa on niin hauskasti luotu.
     Mitä olisivatkaan toiminnalliset miekkoset ilman heidän naikkosiaan? Michael on yhä ihastunut ex-tyttöystäväänsä, Interpol-agentti Rousseliin (Elodie Yung), kun taas Dariuksen vaimo Sonia (Salma Hayek) lusii vankilassa miehensä takia. Agentti Roussel ei ole kovin mielenkiintoinen hahmo. On kyllä kiva nähdä myös nainen toiminnassa, mutta hän pääsee siihen puuhaan niin vähän, että jää hieman harmittamaan. Soniasta taas ei oikein osaa sanoa, onko kyseessä ärsyttävä vai mahtava hahmo. Hän nimittäin osoittaa mieltänsä kaiken aikaa ja haukkuu vartijoita, mikä käy hieman rasittavaksi, mutta hän on usein myös todella hauska. Kyllä hän kuitenkin päätyy mahtavan puolelle, sillä Soniaa haluaisi nähdä leffassa enemmän, etenkin erään baarikohtauksen jälkeen.
     Elokuvassa nähdään myös mahtava Gary Oldman, joka esittää Valko-Venäjän diktaattoria, Vladislav Dukhovichia. Oldman on tunnettu siitä, että hän näyttelee usein pahista, joten hänet voi helposti kuvitella esittämässä julmaa hallitsijaa. Valitettavasti Oldmania nähdään todella vähän elokuvan aikana, jolloin voi usein ihmetellä, miksi niin kovan luokan näyttelijä täytyi saada mukaan? Miksei rooliin vain palkattu joku oikea valkovenäläinen tai venäläinen? Tai joku ruotsalainen tai suomalainen, kuten Mission: Impossible - Ghost Protocolissa (2011) tehtiin. Olisi Samuli Edelmann varmaan ihan mielellään tullut mukaan tähänkin.

The Hitman's Bodyguard alkaa oivallisen hilpeästi ja näyttää, että tiedossa tulee olemaan jotain erilaista ja hauskaa. Elokuva sisältääkin hauskoja hetkiä, jotka lähinnä syntyvät Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin yhteisistä kohtauksista, kun kaksikko huutaa toisilleen, ihan sama ajelevatko he rauhassa jonnekin, vai ovatko vihollisten tulituksen kohteena. Myös Sonia tosiaan naurattaa, minkä tekee myös hänen sellitoverinsa. Mukana on julmia ja yllättäviä juttuja, jotka saavat hekottelemaan ääneen, minkä lisäksi leffa sisältää kiehtovia ja koomisia tyyliratkaisuja, jotka poikkeavat normaaleista elokuvista. Yhtäkkiä nähdään erikoinen takaumakohtaus ja jossain kohtaa hypitään katoilta niin, että katsoja voi oikein tuntea kivun, muttei voi olla nauramatta sille, että leffa osoittaa olevansa munakas. Verta lentää ja paljon kiroillaan, joten koko perheen pätkäksi tätä ei onneksi olla suunniteltu.

Valitettavasti nämä asiat ympäröivä kokonaisuus ei oikein toimi. Koko juoni Valko-Venäjän julmasta perheitä murhaavasta diktaattorista tuntuu liian rankalta muuten viihdyttävän kevyeen kokonaisuuteen. Oikeussalikohtaukset ja hetket, joissa Dukhovich uhoilee, mitä tekee vapautuessaan, ovat jopa tylsiä ja työntävät katsojaa pois hilpeästä tunnelmasta. The Hitman's Bodyguardin hienot - vaikkakin todella hölmöt - kohdat menevät täysin hukkaan, kun elokuva muuttuu tavalliseksi tusinatoimintapätkäksi. Harmillisesti edes toiminta ei ole kovin kummoista ja loppupään suurempi taistelu on jokseenkin jopa pitkästyttävä (jos erästä kaksintaistelua Michaelia vastaan ei lasketa mukaan). Vaikka pääkaksikko toimiikin yhdessä, eivät heidän omat tekonsa, tunteensa ja halunsa liikuta katsojaa, jolloin lopputekstien alkaessa rullata, leffasta jää aika ontto olo. Poistuessani teatterista olin pettynyt, vaikken edes odottanut mitään kovin erityistä. Minua harmitti myös, että olin nähnyt trailerin, sillä sinnehän ne parhaat palat elokuvasta olivat päätyneet.

Tuntuu siltä kuin ohjaaja Patrick Hughesilla olisi ollut mainio visio, jota hän on päässyt välillä toteuttamaan, mutta yhtiö on halunnut The Hitman's Bodyguardista massatoimintaleffan, jotta se iskee varmasti mahdollisimman laajaan yleisöön. Mutta koska toimiva visio ja tusinatoiminta eivät kohtaa leffassa lähes kertaakaan osuvasti, ei lopputulos iske välttämättä kovinkaan moneen. Elokuva on onneksi kuvattu ihan hyvin, vaikka toimintakohdissa kuva heiluukin välillä liikaa, minkä lisäksi leikkaus on toiminnan aikana liian nopeatempoista. Ne ovat kuitenkin toteutettu upeasti, jos vertaa visuaalisiin efekteihin, jotka ovat yllättävän surkeat. Varsinkin räjähdykset näyttävät naurettavan digitaalisilta, minkä lisäksi muutamassa kohtaa huomaa selkeästi, että homma on kuvattu studiossa taustakangasta vasten. Luulisi, että tällaisella toimintafilmillä olisi tarpeeksi budjettia vakuuttavampiin efekteihin, varsinkin kun eletään vuotta 2017. Toisaalta voi olla, että kaikki budjetti meni Reynoldsiin, Jacksoniin ja Oldmaniin. Tai noh, budjetti loppui Oldmanin kohdalla kesken, minkä takia hän esiintyy vain muutaman minuutin leffassa. Valaistuskin on paikoitellen kehnoa. Sisäkohtauksissa ulkoa tuleva valo on sumennettu ärsyttävästi, jolloin valot luovat oudon "taivaallisen" ilmeen perinteikkäälle toimintafilmille. Äänitehosteet sentään toimivat, mutta säveltäjä Atli Örvarssonin musiikit eivät tarjoa mitään erityistä, vaikka toimivatkin taustalla ihan tarpeeksi kivasti.

Yhteenveto: The Hitman's Bodyguard tarjoaa muutamat naurut ja oivallisesti tehdyt kohtaukset, mutta kokonaisuus jää kuitenkin unohdettavaksi toimintahömpäksi. Ryan Reynolds ja Samuel L. Jackson toimivat pääosissa, vaikka näyttelevätkin samalla lailla kuin monissa muissakin leffoissa. Salma Hayek on myös mainio, mutta Gary Oldman on todella pahasti alikäytetty. Taustalla kulkeva tarina ei ole erityisen kiinnostava, eikä elokuva saa katsojaa kiinnostumaan koko oikeudenkäynnistä. Tietokoneräjähdykset ovat todella huonosti tehtyjä, minkä lisäksi taustakankaan käytön huomaa usein ja valaistus on välillä aika kehnoa. Ohjaaja Patrick Hughesilla on varmaan ollut tyylikäs visio, joka pääsee paikoitellen esille, mutta jostain syystä (kenties studion pakottamana) lopputulos on kuitenkin tusinatavaraa, jonka katsoo kerran, mutta jonka takia ei tarvitse lähteä teatteriin asti. The Hitman's Bodyguard ei onneksi ole yhtään lastenleffa, joten kiroilua ja verta kaipaavat voivat olla tyytyväisiä. Lopputekstien lopussa nähdään vielä lyhyt pätkä leffan kuvauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
The Hitman's Bodyguard, 2017, Campbell Grobman Films, Cristal Pictures, East Light Media, Millenium Films, Nu Boyana Film Studios, Skydance Media, TDMP

Arvostelu: Gods of Egypt (2016)

GODS OF EGYPT (2016)

Ohjaus: Alex Proyas
Pääosissa: Brenton Thwaites, Nikolaj Coster-Waldau, Gerard Butler, Elodie Yung, Courtney Eaton, Rufus Sewell, Chadwick Boseman, Geoffrey Rush, Bryan Brown ja Goran D. Kleut
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Gods of Egypt perustuu löyhästi Egyptin mytologiaan ja jumaliin. Elokuvan teko alkoi 2010-luvun alussa ja lähti kunnolla käyntiin vuonna 2012, kun ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Tarkoituksena oli tehdä eeppinen teos, jossa olisi vaikutteita merkkiteoksista ja joka yhdistelisi niitä hienoksi kokonaisuudeksi. Lionsgate-yhtiö uskoi leffan aloittavan uuden hittisarjan, kun heidän levittämänsä suursuosikki The Hunger Games -sarja (2012-2015) loppui. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan muu uskonut niin käyvän. Jo elokuvan ensimmäinen trailer herätti kohua, kun yksikään näyttelijä ei ollut egyptiläinen, minkä lisäksi monet hämmästelivät, kuinka surkealta koko juttu näytti. Itsekin muistan, kun näin leffan trailerin, enkä meinannut uskoa silmiäni. Vuosi on 2016 ja näin hirveältä näyttävä kura olisi saamassa elokuvalevityksen? Muut mainokset olivat ihan yhtä kehnoja, enkä mennyt katsomaan leffaa. Ajattelin, etten koskaan katsoisi Gods of Egyptia, vaan säästäisin itseni mahdolliselta kärsimykseltä. Kuitenkin kun oli kulunut puoli vuotta elokuvan ilmestymisestä ja suuri viha teosta kohtaan oli muuttunut pelkäksi pilkaksi, mielenkiintoni alkoi herätä. Yhtäkkiä halusinkin nähdä Gods of Egyptin, koska se olisi mitä luultavimmin ripulia! Olin jopa valmis vuokraamaan sen, kun se ilmestyi myyntiin, mutta yllätyksekseni sitä ei ollut saatavilla Makuunissa tai Filmtownissa, eikä ole vieläkään. Tämän takia kiinnostukseni kasvoi entistäkin enemmän ja halusin todella tietää, millainen katastrofi olisi luvassa. Eräänä toukokuun viikonloppuna sain kuitenkin tunnukset Viaplay-palveluun ja huomasin leffan olevan sen tarjonnassa. Gods of Egypt olikin ensimmäinen leffa, jonka katsoin Viaplaysta ja samalla päätin tietenkin kirjoittaa siitä.

Osiris on kruunaamassa poikansa Horuksen Egyptin uudeksi kuninkaaksi, kun Osiriksen vallanhimoinen veli Set saapuu paikalle tappamaan Osiriksen, tekee itsestään kuninkaan ja karkottaa Horuksen aavikolle sokeana. Nuoren Bekin täytyy varastaa Horuksen silmät Setin temppelistä ja viedä ne Horukselle, jotta tämä saisi voimaa päihittämään Setin.

Bekiä näyttelee Brenton Thwaites, joka ei erityisemmin häikäise taidoillaan. Bek on leffan alkupäässä erittäin innokas nuorukainen, joka varastelee rakkaalleen. Harmi vain, että hahmon innostus tulee esille ärsyttävänä energiana, jolloin Bekistä on vaikeaa pitää. Onneksi kun elokuva kulkee eteenpäin, hahmo alkaa muuttua vakavammaksi ja sankarilliseksi, jolloin hänestä tulee pidettävämpi. Bek on itse asiassa lähestulkoon koko elokuvan ainoa pidettävä hahmo, sillä hänellä on selkeä kaari, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen kuin leffan muut henkilöt.
     Ilman valtias Horuksena nähdään Game of Thrones -sarjasta tuttu Nikolaj "Jaime Lannister" Coster-Waldau. Toisin kuin Bek, Horus on elokuvan alussa jokseenkin pidettävä ja vaikuttaa tarinan sankarilta, mutta menettäessään näkönsä, hänestä tulee kusipää. Hahmo on nimittäin kaiken aikaa valmis huijaamaan Bekiä, jolloin on hankalaa pitää hänestä. Bekin tavoin myös Horuksen täytyy muokata itsestään sankari, mutta Horuksen versio muuttumistarinasta ei ole erityisen kiinnostava, eikä Coster-Waldau ole kovin hyvä roolissaan.
     Elokuvan pahiksena, eli Setinä nähdään Gerard Butler, joka on jo aiemmin nähty jumalmyytteihin perustuvassa teoksessa, nimittäin leffassa 300 (2006). Voi olla, että idealtaan jollain tapaa samanlainen elokuva herätti näyttelijän mielenkiinnon ja siksi Butler on tähän päätynyt, mutta varmaa syytä on vaikea sanoa. Butler on näyttelijänä ehdottomasti elokuvan paras, sillä hänestä löytyy niin vahva usko itseensä, että hän on uskottava todella yliampuvana pahishahmona ja sopii rooliin. Set on ihan toimiva pahis ja hänelle on annettu kelpo syy siihen, miksi hän kokee olevansa oikeutettu hallitsija, mutta hahmon tapa toimia on paikoitellen liioiteltua. Set ei ole kertaakaan uhkaava, vaan lähinnä aika koominen.
     Elodie Yung esittää rakkauden jumalatar Hathoria, Horuksen entistä rakasta, jota Set pitää orjanaan. Leffan puoleen väliin asti Hathor on tylsä tapaus, joka tuntuu vain patsastelevan dramaattiset ilmeet kasvoillaan, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen hahmolle alkaa olla käyttöäkin. Hathor kykenee saamaan miehet pauloihinsa, mikä on kiinnostavinta hänessä, mutta valitettavasti hän ei käytä kykyään kuin pariin otteeseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Courtney Eatonin näyttelemä Bekin rakas Zaya, joka motivoi Bekistä sankaria, Rufus Sewellin esittämä inhottava arkkitehti Urshu, Captain America: Civil Warista (2016) tutun Chadwick "Black Panther" Bosemanin näyttelemä tiedon jumala Thoth, Bryan Bransonin esittämä elämän jumala Osiris ja Goran D. Kleutin esittämä kuoleman jumala Anubis. Jostain syystä elokuvaan on saatu myös mainio Geoffrey Rush, joka nähdään auringon jumala Ra'na. Rush ei sovi rooliin millään lailla ja lähinnä käy vain sääliksi, että hänet on houkuteltu tällaiseen roskaan mukaan, etenkin siinä kohtaa, kun Ra muuttuu jättimäiseksi tulihepuksi.

Muistatteko elokuvan Clash of the Titans (2010)? Leffa jonka tarinassa hyödynnettiin kreikkalaista mytologiaa? Joka ei ollut erityisen hyvä, mutta ihan menettelevä? Entäpä sen jatko-osan Wrath of the Titans (2012), jota kaikki tuntuvat inhoavan? Gods of Egypt on aika lailla samaa tasoa Wrath of the Titansin kanssa, muttei onneksi ihan yhtä hirveä. Gods of Egypt on nimittäin monin tavoin viihdyttävä elokuva, minkä lisäksi se naurattaa usein - ei leffassa esiintyvien vitsien takia, ne ovat vain myötähäpeällisiä, vaan sen takia kuinka kehno teos on kyseessä. Parhaimmillaan elokuva on, kun se ei ota itseään liian vakavasti ja kulkee nopeatempoisella seikkailuhengellä eteenpäin. Silloin kun näyttelijöillä tuntuisi olevan hauskaa, niin myös katsoja nauttii olostaan. Tai noh, ei nauti, vaan lähinnä unohtaa hetkeksi päässään tekemänsä listan kaikista asioista, joita olisi kivempi tehdä kuin katsoa Gods of Egyptiä. Kuitenkin lähes kaikki elokuvan "hyvätkin" asiat ovat huonoja tai vähintäänkin hölmöjä, jolloin leffa ei ole koskaan parempi kuin ihan kiva. Mukana on naurettavan toimivia juttuja siellä täällä, mutta siihen se jääkin. Jo leffan ensimmäisten minuuttien aikana tietää, että kaikki ei ole kunnossa.

Gods of Egyptin suurin ongelma on sen pituus. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian kauan tällaiselle teokselle. Jos tässä edes yritettäisiin tehdä jotain muuta kuin kallista B-leffaa, niin pituus olisi jokseenkin ymmärrettävä. Tällainen teos ei saisi lain mukaan olla pidempi kuin puolitoista tuntia, sillä jokainen lisäminuutti voi aiheuttaa katsojalle henkisiä traumoja. Puolitoista tuntia on melkein kuin raja sille, kuinka pitkään kehnoa elokuvaa kykenee katsomaan, ainakin omalla kohdallani. Vaikka viimeisen puolen tunnin aikana ruudulle pamautellaankin ties mitä jättimörköjä ja jumalrobotteja taistelemassa toisiaan vastaan, niin viihdyttävyysarvo alkaa laskea kohti nollaa. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen hyviä tai mukaansatempaavia, ne vain ovat mukana, koska on pakko. Ne ovat niin yliampuvia, ettei niistä voi edes nauttia enää. Ei siinä mitään, jos ne olisivat oikeasti eeppisiä, jolloin katsojan kaikki karvat olisivat ihmetyksestä pystyssä, mutta kun ne ovat vain typeriä ja myötähäpeää aiheuttavia. Hirveintä ja idioottimaisinta oli kuitenkin Ra'n käymä taistelu Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chestin (2006) Krakenilta näyttävää pilvimonsteria vastaan. Yllätyksekseni kaikkein parasta koko elokuvassa oli Bekin ja Zayan rakkaustarina. Kaikki taistelut tuntuivat vain pitkittävän tiedon saamista siitä, miten nuorelle parille käy. Loppujen lopuksi koko suurella taistelulla Egyptin herruudesta ei ole mitään väliä, kun haluaisi nähdä todellista rakkautta. Ja arvatkaapa vain, painottuuko leffa enemmän rakkaustarinaan vai katsojan älykkyysosamäärää laskevaan toimintaan? Annan vihjeen: se on se jälkimmäinen vaihtoehto.

Katsojan älykkyysosamäärää laskevan teoksen ohjauksesta vastaa Alex Proyas, joka on tehnyt aiemmin mm. viihdyttävän I, Robotin (2004) ja ihan menevän jännityspätkä Knowingin (2009). Proyas ei selvästi tiedä, minkä takia nuo kaksi teosta toimivat ja onkin kadonnut suuruudenhulluuteen, luullensa tehneen erittäin eeppisen ja huikean mestariteoksen. Hän luultavasti todella uskoo tehneensä hyvän elokuvan, sillä murska-arvioiden ilmestyessä hän haukkui kaikkia leffaa kritisoineita. Vaikea sanoa kuinka moni muu Gods of Egyptiä tehnyt oikeasti uskoi projektiin. Luulisi, että jo Matt Sazaman ja Burk Sharplessin surkea käsikirjoitus olisi pistänyt hälytyskellot soimaan niille, joita pyydettiin tuotantoon mukaan. Noh, sentään leffasta löytyy hyviä kuvia... joista tosin jokaista on muuteltu digitaalisesti. Taustakankaan käytön huomaa todella usein, minkä lisäksi leffa on visuaalisesti kökkö. Tietokonehirviöt ja -robotit eivät ole millään lailla vakuuttavia, vaan lisäävät myötähäpeän määrää. Visuaalisesti hienointa oli, miten monistuva Thoth oli toteutettu, mutta muuten efektit näyttävät siltä, että ne kuuluisivat 2000-luvun ensimmäisten vuosien leffoihin. Äänitehosteet ovat onneksi toimivia. Valitettavasti säveltäjä Marco Beltram ei ole edes yrittänyt luoda mitään uutta, vaan suurin osa melodioista on lähes suoraan kopioitu muista teoksista. Useaan otteeseen elokuvan aikana yritinkin miettiä, mistä leffoista musiikit olivat ryöstetty?

Yhteenveto: Gods of Egypt on kehno ja aivan liian pitkä elokuva. Parhaimmillaan leffa on, kun se ei ota itseään liian vakavasti, mutta valitettavasti tekijät ovat kokeneet olevansa mukana jossain oikeasti eeppisessä, jolloin se on lähinnä tahattoman koominen. Myötähäpeän määrä on suuri, minkä lisäksi mukana on todella paljon typeriä ja katsojia tyhmentäviä hetkiä. Käsikirjoitus on kuraa, tehosteet ovat huonoja, musiikit on muualta ryöstetty ja hahmot eivät ole kovin kiinnostavia. Gerard Butler on osuva valinta rooliinsa, mutta muiden kohdalla lähinnä ihmettelee, miten he päätyivät mukaan tähän? Etenkin Geoffrey Rush -raukka, voi poloista! Onneksi mukana on joitain toimivia hetkiä, eikä kyseessä ole vime vuoden huonoin elokuva, vaikka kymmenen huonoimman joukkoon se pääsee. Gods of Egyptiä ei voi oikein suositella kenellekään. Nekin jotka pitävät B-roskaleffoista, eivät luultavasti nauti tästä, sillä tämä tuntuu liian ison luokan teokselta. Ainoa syy, miksi tämä pitäisi nähdä, on jos haluaa tietää, kuinka huono elokuva oikeasti onkaan. Jatko-osan vaaraa ei taida olla, kun ensimmäinenkään osa ei menestynyt.

Kirjoittanut: Joonatan, 10.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Gods of Egypt, 2016, Pyramania, Summit Entertainment, Mystery Clock Cinema, TIK Films, Thunder Road Pictures