Näyttelijät: Mason Thames, Kylr Hoffman, Ryan Foust, Keen Ruffalo, Jenna Fischer, Ignacio Diaz-Silverio, Mckenna Grace, Angela Kinsey, Fred Armisen, Sean Gunn, Bobby Lee, Billie Joe Armstrong, Tré Cool ja Mike Dirnt
Genre: komedia, seikkailu, musiikki
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: -
Nimrods: A Green Day Comedy on punk-yhtye Green Dayn ympärille rakennettu komediaelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Lee Kirk oli jo vuonna 2016 tehnyt yhtyeen solisti Billie Joe Armstrongin kanssa elokuvan Ordinary Worldin ja paljasti vuonna 2022 podcastissa työstävänsä uutta projektia koko bändin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 työnimellä "New Years Rev" ja leffaa varten Green Day järjesti faneilleen ilmaiskonsertin Los Angelesin Hollywood Palladiumissa, missä he esittivät samoja kappaleita uudestaan ja uudestaan tuntien ajan, saadakseen tarpeeksi materiaalia eri kuvakulmista. Lopulta Nimrods: A Green Day Comedy saatiin valmiiksi ja elokuva tuotiin Suomeen parin päivän ajaksi Finnkinon esittämänä. Itse pidän todella paljon joistakin Green Dayn kappaleista ja oli jopa lähellä, että olisin käynyt heidän keikallaan Norjassa kesällä 2025. Kiinnostuin leffasta kun luin siitä ja olin yllättynyt kun huomasin elokuvan Finnkinon sivuilla. Kävinkin katsomassa Nimrods: A Green Day Comedyn sen toisessa ja nähtävästi samalla viimeisessä näytöksessä.
Teinipoikien elämä mullistuu, kun he saavat Green Daylta kutsun esiintyä yhtyeen lämppärinä Los Angelesin uuden vuoden konsertissa. Pojat aloittavat matkansa kohti Hollywoodia, tietämättä että kutsu oli isoveli Waynen pila.
Nimrods: A Green Day Comedyn keskiössä ovat teinipojat Tommy (Mason Thames), Fred (Kylr Coffman) ja Chad (Ryan Foust), jotka ovat perustaneet punk-bändin nimeltä Analog Days. Kitaristi Tommy ja basisti Fred ovat aikamoisia sääntöjen rikkojia, joita ei koulu kiinnosta tuon taivaallista, mutta rumpali Chad on hieman kiltimpi kaveri, jota kaksi muuta usein kiusoittelevat mammanpoikana. Kolmikon elämä näyttää mullistuvan, kun itse Green Day vaikuttaa soittavan heille ja pyytävän poikia esiintymään lämppärinään viikon päästä järjestettävällä keikalla Los Angelesissa. Koko homma vaikuttaa olevan liian hyvää ollakseen totta ja matkalle lähtevien nuorukaisten epäonneksi se on juurikin sitä, eli pelkkä Tommyn isoveljen Waynen (Keen Ruffalo) häijy pila. Tommy, Fred ja Chad ovat erittäin mainiot hahmot, joiden matkaan hyppää innoissaan, vaikka katsojana tietääkin, että perille päästäessä vastassa on todennäköisesti vuosisadan pettymys. Kovaa nousua tekevän Thamesin, sekä tuntemattomien Coffmanin ja Foustin kemia pelaa erinomaisesti yhteen ja läpi leffan tuntuu siltä kuin katsoisi tosielämän pitkäaikaisia ystävyksiä.
Elokuvassa nähdään myös ohjaaja-käsikirjoittaja Lee Kirkin vaimo Jenna Fischer Tommyn ja Waynen yksinhuoltajaäitinä, Thamesin tosielämän tyttöystävä Mckenna Grace Oliviana, johon kaverukset törmäävät reissunsa aikana, keväällä Suomen Comic Conissa vieraillut Sean Gunn mekaanikkona, sekä toki itse Billie Joe Armstrong, Tré Cool ja Mike Dirnt omina itsenään. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan ja vähemmän yllättäen Thamesin ja Gracen kemiat kohtaavat täydellisesti, ovathan he tosiaan seurustelleet ihan oikeasti jonkin aikaa.
Nimrods: A Green Day Comedy on vanha kunnon road trip -kaverikomedia, joka nappaa ilahduttavasti mukaansa. Bändin faneille on luvassa aikamoista herkkua, koska kolmikon cameoiden lisäksi leffahan on toki täynnä Green Dayn kappaleita jättihiteistä American Idiot ja Wake Me Up When September Ends lähtien. Lopputekstien jälkeen luvassa on vieläpä muutama biisi Hollywood Palladiumin ilmaiskonsertin taltioinnista - joskin osalle voi tulla pettymyksenä, että esimerkiksi Boulevard of Broken Dreamsia ei elokuvassa kuulla lainkaan.
Leffan juoni on hupaisa ja katsojaa kiinnostaa toki nähdä, kuinka poikakolmikolle käy, kun he saavuttavat Los Angelesin ja isoveljen pila selviää heille. Sitä ennen reissun varrelle mahtuu monenmoisia kommelluksia, joista nähtävästi osa perustuu suoraan Green Dayn uran alkuvaiheiden sattumuksiin kiertueella. Nauraa saa vähän väliä, mutta autoreissun varrella pinnat ovat toki myös ajoittain kireällä ja kundien välille on rakennettu kelpo draamaa. Oikeastaan vain yöpyminen omituisessa motellissa on hieman kömpelösti ympätty mukaan. Tuntuu siltä, että tekijöillä ei ollut luottoa, että katsojat ymmärtäisivät mistä kohtauksessa on oikeasti kyse ja niinpä eräs hahmo pistetään kömpelöllä jälkiäänityksellä toteamaan että "pilailenpa nyt näiden poikien kustannuksella". Se on kuitenkin vain pieni kauneusvirhe muuten erittäin mainiossa elokuvassa.
Lee Kirkin rakentama ilmapiiri on onnistuneen energinen ja hän saa päätrion irrottelemaan riemastuttavalla tavalla. Hänen käsikirjoituksensakin on pääasiassa toimiva. Lisäksi Nimrods: A Green Day Comedy on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänimaailma on hyvin rakennettu matkaa säestäviä biisivalintoja myöten. Onkin sääli, ettei elokuva saanut tämän isompaa levitystä Suomessa. Jos pidät bändistä, suosittelen erittäin paljon leffan katsomista. Ja vaikkei Green Dayn musiikki juuri nappaa, voi Nimrodsia silti suositella oivallisena road trip -komediana.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nimrods, Yhdysvallat, 2025, Inaugural Entertainment, Legion M, Live Nation Studios, Process Productions
Pääosissa: Angourie Rice, Renée Rapp, Auli'i Cravalho, Jaquel Spivey, Avantika, Bebe Wood, Christopher Briney, Tina Fey, Tim Meadows, Jenna Fischer, Busy Phillips, Ashley Park ja Jon Hamm
Genre: komedia, musikaali
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12
Rosalind Wisemanin kirjaan Queen Bees and Wannabes (2002) löyhästi pohjautuva teinikomedia Mean Girls (2004) oli kehuttu jättihitti, josta on vuosien varrella muodostunut yksi merkittävimmistä elokuvista lajityypissään. Leffalle työstettiin suoraan televisiossa julkaistu jatko-osa Mean Girls 2 (2011), jonka kuitenkin haukkuivat lyttyyn niin kriitikot kuin alkuperäisleffan fanit. Elokuvan pohjalta työstettiin myös musikaaliesitys, jonka ensi-ilta oli loppuvuodesta 2017 ja joka nousi Broadwaylle seuraavana keväänä. Kun musikaali sai viimeisen esityksensä alkuvuodesta 2020, sekä alkuperäisen leffan kuin musikaalin käsikirjoittanut Tina Fey ilmoitti, että musikaalin pohjalta tehtäisiin uusi elokuvasovitus Mean Girlsistä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Paramount+ -suoratoistopalvelussa, mutta studio päättikin antaa elokuvalle kunnon teatterikierroksen ja nyt Mean Girls -uudelleenfilmatisointi saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Mean Girls on aivan mahtava elokuva, mutten odottanut uutta versiota lainkaan. En kokenut uudelleenfilmatisoinnille tarvetta, enkä lämmennyt ajatukselle musikaalisovituksesta. Kävin silti katsomassa uuden Mean Girlsin ennakkoon sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Koko lapsuutensa kotikoulussa viettänyt Cady Heron aloittaa ensi kertaa opinnot ihka aidossa high schoolissa. Koulussa hän kohtaa paikan suosituimman teinityttötrion, Plastikit, jotka vaikuttavat aluksi ottavan Cadyn joukkoonsa. Pian Cadylle kuitenkin selviää kolmikon todellinen luonne.
Pääroolissa Cady Heronina nähdään tällä kertaa Tom Hollandin Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tuttu Angourie Rice. Rice on osoittanut useasti sivurooleissa näyttelijäntaitojaan ja osoittaa Mean Girlsissä pärjäävänsä pätevästi pääroolissakin - suurimmaksi osaksi ajasta. Rice tulkitsee oivallisesti sinisilmäistä ja lähes kaikesta kokematonta Cadya, mutta kun tyttö muuttuu Plastikkien myötä ilkeämmäksi, Rice ei tuo tätä puolta esille erityisen vakuuttavasti.
Itse Plastikit, eli ne "ilkeät tytöt" ovat tietty tuttu kolmikko, joukon johtaja Regina George (Renée Rapp), salaisuuksista huolen pitävä Gretchen (Bebe Wood) ja tyhmä Karen (Avantika). Elokuvan kirkkaasti parasta antia on Reginaa esittävä Rapp, joka ainoana näyttelijäkaartista pystyy pistämään kampoihin alkuperäisleffan näyttelijälle. Eipä toisaalta ihme, sillä Rapp esitti Reginaa Broadway-musikaalissa yli vuoden ajan, jolloin hän pystyi omaksumaan katalan hahmonsa. Rapp oikein herkuttelee kierossa osassaan. Wood ja Avantika sen sijaan eivät täysin toimi rooleissaan. Erityisesti Avantika tekee idiootista Karenista tällä kertaa lähinnä ärsyttävän.
Paluun alkuperäisestä Mean Girlsistä tekevät käsikirjoittajankin hommaa hoitava Tina Fey opettaja Norburyksi ja Tim Meadows rehtori Duvalliksi. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jenna Fisher Cadyn äitinä, Auli'i Cravalho ja Jaquel Spivey Cadyn ensimmäisinä koulukavereina Janisina ja Damianina, Christopher Briney Cadyn ihastuksenkohde Aaronina, Jon Hamm valmentaja Carrina ja Broadway-esityksessä Gretcheniä näytellyt Ashley Park ranskanopettaja Parkina. Fey ja Meadows vetävät roolinsa uusintakierroksella aika tylsällä vaihteella. Muut näyttelijät ajavat asiansa, joskin Hamm ei pääse tekemään oikein mitään valmentajana, jonka kyseenalaista käytöstä on minimoitu.
Mean Girls oli hillittömän hauska, kekseliäs, näpäyttävä ja aivan mahtava elokuva. Suorastaan fetch. Niin, puhun siis siitä alkuperäisestä leffasta, jonka voi mieltää jo moderniksi klassikoksi. Uusi Mean Girls taas on kuin yksi Plastikeista. Se on muovia, kertakäyttöroinaa, jonka sysäät nopeasti syrjään ja unohdat, mutta joka jää kuitenkin elämään ympäristölle haitallisena. Se on pinnallinen, kolkko ja kaikin tavoin tylsä toisinto loistavasta alkuperäisleffasta. Siinä, missä alkuperäiselokuva kestää useita katselukertoja ja naurattaa joka kerralla yhtä makeasti, meinasin nukahtaa tylsyyteen uutta versiota katsoessani. Vitsit ovat samoja ja kohtauksia käydään läpi robottimaisesti kuin tarkistuslistaa rastien. Renée Rapp yrittää parhaansa kantaa elokuvaa harteillaan, mutta hän ei pysty poistamaan totaalista tarpeettomuuden ja sieluttoman rahastuksen lemua, joka leffaa ympäröi.
Uuteen Mean Girlsiin on tehty ihan vain muutamia muutoksia. Parit ikoniset repliikit on poistettu, sosiaalinen media on ymmärrettävästi tuotu mukaan ja jostain syystä Cadylla ei ole isää. Leffa on myös oudon himokas. Merkittävin muutos on toki se, että tällä kertaa kyseessä on musikaali. Minulla ei yleisesti ole mitään musikaaleja vastaan ja veikkaan, että homma toimisi Broadwayn puolella. Tässä leffassa musikaaliaspekti ei toimi, ei sitten yhtään. Kun musikaaleja tehdään, ne pitäisi alusta alkaen rakentaa niin, että laulut istutetaan mukaan. Alkuperäisessä Mean Girlsissä ei nähty musikaalinumeroita, joten tässä uudessa ne ovat erityisen väkinäisen tuntuisia. Elokuvan jo valmiiksi kömpelö kerronta rikkoutuu joka kerta, kun uusi laulu alkaa. Kun laulu päättyy, kerrontaa voidaan taas jatkaa. Näin leffa saadaan venytettyä liki kahden tunnin mittaan.
Ohjaajina toimivat ensikertalaiskaksikko Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr., joiden kokemattomuus paistaa läpi. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Tina Fey, jonka työ on nyt käsittämättömän laiskaa. Elokuvaa katsoessa tuntuukin siltä, ettei Fey olisi saanut muuta merkittävää urallaan aikaiseksi ja siksi lypsää nyt Mean Girlsiä rutikuivuuteen asti. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Eräs musikaalinumeroista jää laulultaan aika yhdentekeväksi, mutta sen aikana nähdään tyylikkäästi toteutettu, yhdeksi pitkäksi kuvaksi lavastettu otos. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, äänitehosteet myös. Laulut ovat samat Jeff Richmondin säveltämät ja Nell Benjaminin sanoittamat kuin musikaaliesityksessä. Kappaleet ovat toinen toistaan unohdettavampia, eikä oikeastaan yksikään jäänyt mieleen. Siitä jo tunnistaa epäonnistuneen musikaalin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mean Girls, 2024, Paramount Pictures, Broadway Video, Little Stranger
Ohjaus: Clint Eastwood Pääosissa: Spencer Stone, Anthony Sadler, Alek Skarlatos, Judy Greer, Jenna Fischer, William Jennings, Bryce Gheisar, Paul-Mikél Williams, P. J. Byrne, Thomas Lennon ja Ray Corasani Genre: draama Kesto: 1 tunti 34 minuuttia Ikäraja: 12
21. elokuuta 2015 marokkolainen mies alkoi ampumaan matkustajia junamatkallaan Amsterdamista Pariisiin. Hänet pysäytti kolme amerikkalaista miestä, Spencer Stone, Anthony Sadler ja Alek Skarlatos. Kolmikko palkittiin ja he kirjoittivat yhdessä Jeffrey E. Sternin kanssa tapahtumasta kirjan "The 15:17 to Paris: The True Story of a Terrorist, a Train, and Three American Soldiers" (2016). Keväällä 2017 näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood ilmoitti tekevänsä elokuvan kirjan pohjalta ja sen työstäminen lähti käyntiin. 15:17 Pariisiin sai ensi-iltansa kuukausi sitten ja monien yllätykseksi se sai murska-arviot. Itsekin hämmästyin, kun näin leffan Rotten Tomatoes -prosentin ja ajattelin, että mitä ihmettä Eastwood on oikein tehnyt. Aloin uskomaan filmin kehnouteen, kun sille ei järjestetty ollenkaan lehdistönäytöstä Suomessa ja ajattelin, että katsoisin sen vasta vuokralta. Kuitenkin eräänä perjantaina ollessani syömässä isäni kanssa, joka on iso Clint Eastwood -fani, puhuimme 15:17 Pariisiin -leffasta ja päätimme spontaanisti mennä katsomaan sen. Eikä kestänyt kauaa, kun jo ymmärsin, miksi elokuvasta ei oltu pidetty...
Tositarina kolmesta ystävyksestä, jotka tekivät urotyön matkatessaan Euroopassa.
Elokuvassa on tehty sillä lailla jännä ratkaisu, että sen pääkolmikkoa Spenceriä, Anthonya ja Alekia on valittu näyttelemään todelliset Spencer, Anthony ja Alek. Valitettavasti kyseessä on todella huono ratkaisu, sillä kolmikko ei osaa näytellä lähes ollenkaan. Etenkin Alek on todella luonnoton roolissaan, mikä on tavallaan erikoista, sillä monethan varmasti ajattelevat, että onhan se helppoa näytellä itseään. Ei, ei ole ja Alek on siitä hyvä osoitus. Alek myös jää täysin taka-alalle, jolloin hänestä ei opi oikeastaan mitään koko filmin aikana. Hän on armeijan hommissa ja hänellä on tyttöystävä, muttei se riitä luomaan kunnon persoonaa tai henkilöä, mistä katsojana voisi välittää. Pääasiassa elokuva seuraa vain Spenceriä, joka on lapsesta asti ollut kiinnostunut armeijan jutuista. Harmillisesti hänkin jää henkilönä hieman ontoksi ja tylsäksi, vaikka hän kuinka yrittääkin olla kaikista paras. Näyttelijänä Spencer yrittää kovasti läpi leffan, mikä muuttuu usein ylinäyttelemiseksi. Hieman rasittava Anthony taas on se kolmas tyyppi, joka ei ole armeijassa, mutta joka on kahden muun tuttu lapsuudesta asti. Koska kolmikko tekee niin kehnoa työtä esittäessään itseään, katsojana ei voi muuta kuin hävetä heitä, vaikka leffan olisi tarkoitus saada katsoja olemaan ylpeä heistä. Siis olenhan minä ylpeä siitä, mitä kolmikko teki junassa. Juuri sen takia olikin niin huono ratkaisu laittaa heidät elokuvan päätähdiksi, kun heistä ei löydy ainesta siihen. Ja ai niin, kolmikko nähdään myös lapsina, joita esittävät William Jennings (Spencer), Paul-Mikél Williams (Anthony) ja Bryce Gheisar (Alek), eivätkä he ole yhtään aikuisversioitaan parempia. Lasten työtä ei tosin tee helpommaksi se, että heille kirjoitetut repliikit ovat surkeita, mutta useina hetkinä heitä on vain myötähäpeällistä katsoa. Minusta oli sääli, että jopa Gheisar, jota pidin Wonderissa (2017) ihan lupaavana näyttelijänalkuna, suoriutuu todella huonosti. Kolmesta lapsinäyttelijästä hän kuitenkin tekee parempaa työtä kuin aikuisnäyttelijä, sillä lapsi-Alekille on jopa vaivauduttu antamaan jotain tekemistä. Spencer on aika samanlainen lapsena että aikuisena, mutta itse hämmästelin kovasti, kuinka kapinahenkinen Anthony muuttuu aikuisena tyypiksi, joka ei oikeastaan uskalla tehdä mitään väärin. Muita hahmoja elokuvassa ovat Spencerin äiti Joyce (Judy Greer) ja Alekin äiti Heidi (Jenna Fischer), jotka ovat pettyneitä Anthonyn esimerkkiä seuraaviin poikiinsa, sekä P. J. Byrnen näyttelemä opettaja, joka lähettää lapset jatkuvasti Thomas Lennonin esittämän rehtorin puheille. Itse junan ampujaa esittää Ray Corasani, joka on tarpeeksi hyvä hommaansa, eli näyttämään terroristilta.
En tiedä, mitä ihmettä Clint Eastwood on miettinyt elokuvaa tehdessään.15:17 Pariisiin on nimittäin aivan hirveä tekele, mikä ei tee mitenkään oikeutta kolmikon sankariteolle, vaikka itse sankarit esiintyvätkin leffassa. Filmi olisi toiminut paljon paremmin dokumenttina, missä kolmikko olisi voinut kertoa omista tunteistaan tapahtuman aikana ja siinä olisi voitu tutkia enemmän sitä, mikä luultavasti sai terroristin yrittämään sellaista kauheaa tekoa. Tätä leffaa tehdessä olisi pitänyt jo ihan alussa huomata, ettei tapahtumasta oikeastaan saisi koko illan elokuvaa. Terroristin hyökkäys kestää noin kaksi minuuttia ja junassa vietetään aikaa suunnilleen vartti. Ei siis ihme, ettei filmi kestä puoltatoista tuntia kauemmin. On itse asiassa ihme, että se kestää edes niin kauan, sillä siinä ei oikeastaan ole tarinaa kerrottavanaan. On hyvin vaikea sanoa, että 15:17 Pariisiin kertoisi junan tapahtumista, sillä se on jätetty ihan loppuun. Harmillisesti ei voi myöskään sanoa, että elokuva kertoisi kolmikosta, vaikka se seuraakin heidän elämäänsä lapsuudesta asti. Tai noh, Spencerin elämää, joka haluaa armeijaan, liittyy armeijaan ja on armeijassa. Ja siinä se. Elokuva ei todellakaan kerro kolmikosta, sillä se ei perehdy henkilöihin ollenkaan. Siinä vain näytetään, kun henkilöt tekevät asioita. Suuri osa leffasta on pelkkää täytettä, joka saa katsojan tylsistymään kuoliaaksi.
Lapsiosio on tosiaan todella myötähäpellistä katsottavaa, sillä lapsinäyttelijät ovat niin kehnoja, minkä lisäksi se on kirjoitettu ja ohjattu surkeasti. Yhdessä kohtauksessa Spencerin äiti sanoo pojalleen, että hän joutuu jatkuvasti pettymään Spenceriin. Miksei tätä hyödynnetä motivoimaan Spenceriä? Toisessa kohtauksessa kolmikko leikkii metsässä jotain sotajuttua ja yhtäkkiä Anthony sanoo, ettei jaksa elämäänsä siellä ja päättää lähteä tekemään jotain. Mitä, sitä emme tiedä. Ja yhtäkkiä hahmot ovatkin aikuisia ja tavallaan täysin eri henkilöitä. Spencer on armeijassa ja... no siinä se. Täytettä täytteen perään. Jossain kohtaa Spencer ja Anthony keksivät lähteä matkalle Eurooppaan ja... pääsemme seuraamaan, kun he ottavat selfieitä uudella selfietikullaan Roomassa. Ja kun he hengailevat Venetsiassa. Ja käyvät baarissa Berliinissä. Ja yhtäkkiä Alek on heidän kanssaan bilettämässä. Ja he ovatkin Amsterdamissa, koska joku tyyppi Berliinissä sanoi, että sinne kannattaa mennä. Turistiosio kestää varmaankin puoli tuntia, se ei syvennä hahmoja yhtään ja siitä täysin selvästi puuttuu kokonaisia kohtauksia, sekä jonkinlaiset tekstit, jotka ilmoittavat, missä maassa nyt ollaan, sillä kolmikko vaikuttaa teleporttaavan paikasta toiseen.
Tunnin ja vartin ajan 15:17 Pariisiin on pelkkää täytettä, jolla ei ole mitään painoarvoa. Miten tällainen roskakäsikirjoitus edes hyväksyttiin? Onko Eastwoodista tullut ihan vanhuudenhöperö, vai mitä hän mietti lukiessaan Dorothy Blyskalin kauheaa tekstiä? Tämä on muuten Blyskalin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus ja sen kyllä huomaa. Noh, siinä kohtaa kun vihdoin päästään junaan, ajattelin, että ehkä itse terroristin hyökkäys ja sankariteko olisivat jollain lailla hienoa, jotta elokuvan olemassaololle löytyisi syy. Sen hyökkäyksenhän näkemistä kaikki odottavat. Ei ketään kiinnosta, kun kaverukset ottavat kuvia Colosseumin edessä viiden minuutin ajan. Ja on muuten täysin naurettavaa, kuinka Euroopan matkalla junan tapahtumia yritetään hienovaraisesti pohjustaa repliikeillä, kuten "Pariisissa on tylsää, ei sinne kannata mennä", "tästä tulee varmaan hauska reissu" ja "mitä voisi muka sattua". Minua hävetti yhä enemmän ja enemmän, mutta toivoin silti jokseenkin palkitsevaa huipennusta. Mutta ei. Kuten sanoin, hyökkäys kestää pari minuuttia ja se oli siinä. Amerikkalaisia sankareita isosti ylistävä lopetuskohtaus käyntiin, kaikki taputtavat ja ovat ylpeitä ja lopputekstit alkavat. Ei helvetti, kun oli paska leffa. Raivostuttavan tyhjentävä kokemus. Säälittää Spencerin, Anthonyn ja Alekin puolesta. He tekivät sankarityön ja Eastwood teki siitä paskan työn.
En ole kaikkia Eastwoodin elokuvia nähnyt, mutta niistä (ainakin) neljästätoista, mitkä olen nähnyt, on tämä ehdottomasti surkein. Hän ei vaikuta edes yrittävän tässä leffassa, vaan ohjaa koko roskan todella väliinpitämättömästi. Ja onko hänellä oikeasti noussut kusi hattuun? Sen lisäksi, että Spencerin huoneen seinällä on Eastwoodin ohjaaman Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima - 2006) juliste, Alekilla on yhdessä kohtauksessa päällä paita, jossa on kuva Eastwoodista cowboy-hattu päässään. Kuten jo sanoin, Blyskalin käsikirjoitus on kauhea. Se on täynnä kaikkea ylimääräistä, eikä siinä pystytä tekemään todellisista henkilöistä todellisten henkilöiden tuntuisia, minkä lisäksi sen replikointi on läpi leffan kamalaa. Euroopan turistireissu tuntuisi merkittävämmältä, jos hahmojen keskustelut syventäisivät hahmoja ja kertoisivat heidän motiiveistaan, mutta ei. Leikkaus on kehnoa ja kuten sanoin, elokuvasta tuntuu puuttuvan kohtauksia. En kuitenkaan usko, että kuvattua materiaalia olisi mitenkään voinut pelastaa leikkaamossa. Sentään 15:17 Pariisiin on kuvattu taidokkaasti, kuten myös valaistu, lavastettu ja puvustettu. Se jäi tosin häiritsemään, ettei mukana ollut lainkaan kuvaa Amsterdamin asemalta, jossa näkyisi junan Pariisiin lähtevän kello 15:17. Äänimaailmakin on oivallinen, vaikka Christian Jacobin ja Thomas Newmanin musiikit eivät koskaan nouse esille millään lailla. Parissa kohtaa jopa mietin, että onko leffan aikana edes kuultu musiikkia?
Yhteenveto:15:17 Pariisiin on aivan kauhea pohjanoteeraus Clint Eastwoodilta, joka tekee pelkkää hallaa kolmelle tosielämän sankarille. Spencer Stone, Anthony Sadler ja Alek Skarlatos eivät osaa näytellä lähes ollenkaan, jolloin heidän "seikkailuaan" on erittäin myötähäpeällistä seurata. Harmillisesti jopa heidän lapsinäyttelijänsä ovat surkeita. Kaikkein kamalinta on kuitenkin Dorothy Blyskalin käsikirjoitus, joka ei kerro itse tapahtumasta, muttei myöskään syvennä hahmoja tarpeeksi, jotta voisi sanoa leffan kertovan kolmikon elämästä. Elokuva koostuu vain kohtauksesta toisen perään, joilla ei ole oikeastaan mitään väliä ja joista suurin osa ei kiinnosta lähes ketään. Turistiosio on kauhean tylsää täytettä ja vaikka se tuntuu kestävän ikuisuuden, puuttuu siitä selkeästi kohtauksia. Blyskalin kirjoittamat repliikit ovat myös hirveitä, mikä ei yhtään helpota katselukokemusta. Clint Eastwood ei ole jaksanut edes yrittää tämän kammotuksen kanssa. Tekninen toteutus on pääasiassa taidokasta, muttei se riitä pelastaan muuten täysin surkeaa teosta. Älkää menkö katsomaan tätä filmiä. Vain fanaattisimmille Eastwood-faneille tätä voi suositella, mutta he tietty katsovat tämän muutenkin. Elokuva saa todella toivomaan, että herran filmiura lähenisi jo loppua, sillä olisi kauheaa, jos kaiken jälkeen hän ei pysty tämän parempaan ja vieläpä toistaisi virheensä tulevaisuudessakin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The 15:17 to Paris, 2018, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Malpaso Productions
