Arvostelu: Space Jam (1996)

SPACE JAM

Ohjaus: Joe Pytka

Pääosissa: Michael Jordan, Billy West, Wayne Knight, Dee Bradley Baker, Bob Bergen, Theresa Randle, Bill Murray, Bill Farmer, Danny DeVito, Maurice LaMarche, June Foray, Kath Soucie, Jocelyn Blue, Charity James, June Melby, Catherine Reitman, Colleen Wainwright, Dorian Harewood, Joey Camen, T. K. Carter, Darnell Suttles, Steve Kehela, Eric Gordon, Charles Barkley, Shawn Bradley, Patrick Ewing, Larry Johnson ja Muggsy Bogues

Genre: komedia, urheilu, animaatio

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Space Jam on koripallotähti Michael Jordanin ja piirroshahmo Väiski Vemmelsäären tähdittämä koripallokomedia. Elokuva lähti liikkeelle Niken mainoskampanjoista "Hare Jordanista" ja "Aerospace Jordanista" vuosilta 1992 ja 1993, joissa Jordan ja Vemmelsääri esiintyivät yhdessä. Mainokset olivat niinkin suosittuja, että Warner Bros. päätti luoda niiden pohjalta kokonaisen elokuvan. Ohjaajaksi pestattiin mainokset tehnyt Joe Pytka ja kuvaukset alkoivat. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä leffoista, jotka kuvattiin virtuaalistudiossa, 360-asteisen vihreän kuvausseinän ja liikkeentunnistimien kera. Tekoprosessinsa aikana elokuva rikkoi ennätyksen siitä, kuinka monta digitaalista erikoistehostekuvaa siinä esiintyi. Space Jam ilmestyi marraskuussa 1996 ja se oli valtava hitti, minkä pohjalta tehtiin tietty valtava määrä kaikenlaisia oheistuotteita peliasusteista sarjakuviin ja videopeleihin. Kriitikot eivät kuitenkaan elokuvalle lämmenneet. Itse olen muistaakseni nähnyt Space Jamin lapsena, mutta se ei todellakaan kuulunut suosikkieni joukkoon, eikä minulla ole siihen mitään nostalgista sidettä. Varmaan noin viitisen vuotta takaperin katsoin leffan uudestaan Netflixistä, mutten pitänyt siitä ja ajattelin sen jäävän viimeiseksi katselukerraksi. Kuitenkin nyt, kun elokuva on saamassa jatko-osan Space Jam: A New Legacy (2021), päätin antaa ensimmäiselle filmille uuden mahdollisuuden.

Avaruushuvipuisto Möllimöykkylän johtaja lähettää käskyläisensä Maahan, sieppaamaan Väiski Vemmelsäären ja muut piirroshahmot huvipuiston uusiksi vetonauloiksi. Väiski ja kumppanit eivät kuitenkaan noin vain suostu ja ehdottavat, että he voisivat päättää kohtalostaan koripallopelin äärellä. Voittaakseen piirroshahmot tarvitsevat kuitenkin koripallolegenda Michael Jordanin apua.

Entinen koripallomestari Michael Jordan nähdään leffassa omana itsenään. Elokuva sijoittuu siihen aikaan, kun Jordan päätti jättää koripallon taakseen ja kokeilla onneaan pesäpallon parissa... ja tämän leffan myötä myös näyttelijänä. No, sanotaan vaikka näin, että Jordan ajaa asiansa elokuvassa. Mutta ei hän missään nimessä vakuuta näyttelijänä. Hän on puinen ja pökkelömäinen, eikä asiaa auta, että suurimmaksi osaksi ajasta hänen vastanäyttelijänsä ovat pelkkiä piirroshahmoja, jotka hänen täytyi kuvitella ympärilleen kuvauksissa.

     Koska en todellakaan ole mikään koripallofani, ei Jordanin mukanaolo tarjoa minulle minkäänlaista innostuksen tunnetta. Sen sijaan Looney Tunes -hahmot ovat kyllä erittäin tuttuja lapsuudesta ja onkin hilpeää nähdä heidän sekoilujaan. Muutaman ikonisimman hahmon alkuperäinen ääninäyttelijä Mel Blanc oli kuitenkin menehtynyt muutamaa vuotta ennen elokuvan tekoa, joten hänet on korvattu parillakin eri näyttelijällä. Billy West toimii kelvollisesti hänen korvaajanaan Väiski Vemmelsäärenä, veikeänä jänöjussina, joka tykkää iskeä silmää katsojalle. Dee Bradley Baker taas kuullaan mm. Repe Sorsana ja Tasmanian tuholaisena. Myös mm. Putte Possu (Bob Bergen), Marvin Marsilainen (Bergen), Sylvesteri-kissa (Bill Farmer), Tipi-lintu (Bergen), Viiksi-Vallu (Farmer), Elmeri-metsästäjä (West) ja haisunäätä Pepé le Pew (Maurice LaMarche) käyvät vähintään kääntymässä ja tarjoavat muutamat mukavat naurut niin lapsille kuin aikuisille Looney Tunes -faneille. Uutena hahmona filmi tarjoaa Lola Pupun (Kath Soucie), jota monet aikoinaan lapsena elokuvan nähneet miettivät aikuisiällä oudolla lämmöllä.

Elokuvassa nähdään myös Wayne Knight Jordanin assistenttina Podolakina, Theresa Randle Jordanin vaimona, sekä komedianäyttelijä Bill Murray ja koripalloilijat Charles Barkley, Shawn Bradley, Patrick Ewing, Larry Johnson ja Muggsy Bogues omana itsenään. Pahisosastoa taas edustavat Danny DeViton ääninäyttelemä huvipuisto Möllimöykkylän johtaja Swackhammer, sekä tämän kätyrit Pound (Jocelyn Blue ja Darnell Suttles), Blanko (Charity James ja Steve Kehela), Bang (June Melby ja Joey Camen), Bupkus (Catherine Reitman ja Dorian Harewood) ja Nawt (Colleen Wainwright ja T. K. Carter). Knight on yllättävänkin hauska assistenttina, joka yrittää epätoivoisesti tehdä kaikkensa pitääkseen työnsä. Murraykin tarjoaa parit naurut, mutta jää jotenkin tylsäksi kaiken keskellä. DeVito ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa tylsänä ja liian vähän ruutuaikaa saavana Swackhammerina.

Kuten jo alussa totesin, minulla ei ole nostalgista sidettä Space Jamiin, eikä se ollut millään lailla merkittävä teos itselleni lapsena. Muutama vuosi sitten katsottuna en edes pitänyt filmistä. En siis kovinkaan innokkaasti aloittanut leffan katselua nyt. Kenties juuri siksi Space Jam toimikin jopa yllättävän mukavasti. Eihän tämä nyt todellakaan kovin hyvä leffa ole, mutta aivot narikkaan -viihteenä se on oikein passeli pätkä. On selvää, että elokuva tehtiin pelkkänä mainoskikkana (mukana on välillä jopa aivan hävytöntä mainostusta), mutta kenties juuri se selkeys viehättää. Ainakaan leffa ei lähde valehtelemaan ja esittämään jotain muuta, vaan se on täysin avoimesti ja rehellisesti hölmö mainos elokuvan vaatteissa. 

Elokuvan juoni on todella hölmö, absurdi ja älyvapaa, sopien aika lailla täydellisesti Looney Tunes -hahmoille. Harmi, että Michael Jordanin uramasennus on siinä samassa laimentamassa pakettia. Toisaalta oikeiden näyttelijöiden ja hassujen piirroshahmojen yhdistely toimii, toisaalta ei. Paikoitellen elokuva on hauska, paikoitellen se ärsyttää ylivilkkaalla ja nopeatempoisella menollaan. Jotkut vitseistä eivät luultavasti menisi enää läpi koko perheen leffassa tänä vuonna, minkä vuoksi myhäilinkin tyytyväisenä niiden aikana. Kun lapset kikattavat hahmojen pöhköilylle, aikuiset voivat löytää riemua varttuneempaan makuun tarkoitetuista vihjailuista. Outoa kyllä, kenties eniten nauroin, kun Swackhammerin kätyrit ovat varastaneet NBA-pelaajien koripallokyvyt ja pelaajat yrittävät löytää sille syytä erilaisissa tutkimuksissa ja sitten etsivät elämälleen uutta suuntaa psykologin luona. Sitten taas on hetkiä, joiden aikana lähinnä painaa päänsä kämmeneen myötähäpeän kourissa. Kriitikoiden ristiriitaisen vastaanoton ymmärtää, sillä itsekin olin jatkuvasti venymässä kahteen suuntaan, että pidänkö elokuvasta vai en. 

Leffan ohjauksesta vastaa tosiaan alkuperäiset Nike-Jordan-Väiski-mainokset tehnyt Joe Pytka, joka ei vakuuta elokuvantekijänä. Eipä tällaisen leffan teko tosin paljoa vaadi ja Pytka saa edes jotenkin pidettyä hömelön viihdyttävän hengen yllä. On hämmentävää, että elokuvalla on jopa neljä käsikirjoittajaa, ottaen huomioon, kuinka tyhjänpäiväinen tarina siinä on ja kuinka monet vitseistä eivät osu maaliinsa. Teknisesti Space Jam on osittain nähnyt parhaat päivänsä. Piirroshahmojen kulkeminen oikeiden näyttelijöiden vierellä vielä toimii, mutta jotkut tietokonetehosteet ovat joutuneet ajan julmien hampaiden nakertamiksi. Rumat digitaalisesti luodut taustat ovat kuin suoraan ensimmäisen PlayStationin grafiikoista, mutta pahinta ovat parit hetket, joissa oikeita näyttelijöitä yritetään väkisin venyttää digitaalisesti eri suuntiin. Äänimaailma on täynnä hupaisia piirrosäänitehosteita, sekä ysärin hittikipaleita. Alkutekstien mukaan musiikeista vastaisi James Newton Howard, mutta eipä elokuvasta koskaan erotu siihen varta vasten sävelletyt melodiat.

Yhteenveto: Space Jam on ihan hassu koripallokomedia, joka yhdistää tarpeeksi sujuvasti oikeita näyttelijöitä ja ikonisia animoituja hahmoja. Michael Jordan on aika puinen roolissaan, mutta tavallaan silti sopii osaansa. Tutut Looney Tunes -hahmot tarjoavat iloa ja riemua, ja jokainen Väiski Vemmelsäärestä haisunäätä Pepé le Pew'hun asti saa oman tähtihetkensä. Parhaat naurut tarjoaa kuitenkin Wayne Knight Michael säälittävänä assistenttina. Komedian taso vaihtelee roimasti läpi leffan. Osa vitseistä saa nauramaan, toiset taas tuskailemaan myötähäpeässä. Välillä elokuvan ylivilkas meno viihdyttää, toisinaan se ärsyttää. Vähän kuten elokuva tekee parissa kohtaa hahmoilleen, se venyttää myös katsojaansa moneen suuntaan. Loppupeleissä ei oikein edes tiedä, pitikö näkemästään vai ei. Se on kuitenkin selvää, että elokuva on pelkkä häpeilemätön mainoksen jatke. Jo se voi määrittää pitkälti sitä, pitääkö Space Jamista. Vaikka pidinkin leffasta nyt enemmän kuin viimeksi, en silti innostunut siitä tarpeeksi, että alkaisin erityisemmin odottamaan tulevaa jatko-osaa. Toisaalta Väiskiä ja kumppania ei ole hetkeen nähnyt oikein missään, joten heidän vuoksi pitäähän Space Jam: A New Legacy katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Space Jam, 1996, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Feature Animation, Warner Bros. Family Entertainment, Northern Lights Entertainment, Courtside Seats Productions