MANAAJA: USKON MERKKI
THE EXORCIST: BELIEVER
Ohjaus: David Gordon Green
Pääosissa: Leslie Odom Jr., Lidya Jewett, Ann Dowd, Jennifer Nettles, Norbert Leo Butz, Olivia Marcum, Raphael Sbarge, Danny McCarthy, Okwui Okpokwasili, E.J. Bonilla, Tracey Graves, Ellen Burstyn ja Linda Blair
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16
William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli ylistetty jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden ja joka listataan usein kaikkien aikojen pelottavimmaksi elokuvaksi. Sille tehtiin tietysti siis jatkoa. Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) tuotti kuitenkin vain murto-osan ykkösleffaan verrattuna ja se sai pääasiassa negatiivista palautetta. Sen tapahtumat unohdettiinkin Plattyn itsensä ohjaamassa Manaaja III:ssa (The Exorcist III - 1990). Elokuville tehtiin myös esiosa Dominion: Prequel to the Exorcist (2005), joka kuitenkin peruttiin hetkellisesti, kunnes se julkaistiin sen pohjalta työstetyn toisen esiosan, Manaaja: Alun (The Exorcist: Beginning - 2004) jälkeen, jotka kummatkin haukuttiin ja jotka tienasivat heikosti lippuluukuilla. Lisäksi Foxilla pyöri syksystä 2016 syksyyn 2017 The Exorcist -televisiosarja, jonka teko kuitenkin keskeytettiin toisen tuotantokauden jälkeen. Vuonna 2020 Morgan Creek Entertainment ilmoitti työstävänsä uutta Manaaja-elokuvaa, joka sivuuttaisi aiemmat jatko- ja esiosat kokonaan. Samanlaisen kohtelun Halloween-elokuville (1978-2022) tehnyt David Gordon Green pestattiin leffan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja nyt Manaaja: Uskon merkki on saapunut elokuvateattereihin. Alkuperäinen Manaaja on yksi suosikkikauhuelokuvistani, enkä ole uskaltanut koskea sen jatko- ja esiosiin, jotka ovat kolmosta lukuun ottamatta lähinnä haukuttuja. Olin epäileväinen heti, kun kuulin uuden Manaajan olevan tuloillaan ja odotuksiani vain laski, kun näin, kuinka huonosti David Gordon Green suoriutui Halloween Killsin (2021) ja erityisesti Halloween Endsin (2022) kanssa. Kävinkin skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Manaaja: Uskon merkin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Kaksi tyttöä katoavat mysteerisesti koulupäivän päätteeksi. Kolmen päivän jälkeen tytöt löytyvät ja kaikki vaikuttaisi aluksi olevan hyvin, mutta pian lasten vanhemmille käy selväksi, että jokin paha voima on takertunut tyttöihin.
Manaaja: Uskon merkkiä on lähdetty tekemään sanonnan "kaksin aina kaunihimpi" pohjalta - tai kenties tässä tapauksessa voisi sanoa "kaksin aina kauheampi". Yhden riivatun tytön sijaan leffassa onkin kaksi manaajaa kaipaavaa lasta, Lidya Jewettin näyttelemä Angela ja Olivia Marcumin esittämä Katherine. Tytöistä Angela pääsee huomattavasti paremmin esille, kun taas Katherine jätetään oudosti sivuun. Samoin käy myös lasten vanhemmille. Angelan yksinhuoltajaisä Victor (Leslie Odom Jr.) nousee periaatteessa elokuvan päähenkilöksi, kun taas Katherinen vanhemmat Miranda (Jennifer Nettles) ja Tony (Norbert Leo Butz) jäävät lähinnä yksiulotteisiksi, periamerikkalaisiksi kristityiksi. Siinä, missä alkuperäisessä Manaajassa onnistuttiin vakuuttavasti syventymään useampaankin hahmoon, Uskon merkki kompuroi laajan hahmogalleriansa kanssa ja lopulta vain Victorin kohdalla on saatu jotain aikaiseksi. Tyttöjen riivauksen eteneminen hoidetaan hätäisesti ja kun Katherineen keskitytään näin minimaalisesti, katsoja pohtii läpi leffan, että miksi mukaan edes piti ottaa toinenkin riivattu lapsi? Odom Jr. hoitaa pitkään tonttinsa hyvin, mutta muuttuu loppua kohti tylsän yksi-ilmeiseksi. Jewett ja Marcum suoriutuvat pätevästi riivattuina, mutta heidän hahmojaan ei näe tarpeeksi, jotta lasten traagisesta koettelemuksesta jaksaisi erityisemmin välittää.
Asiaa eivät auta useat yksiulotteiset sivuhahmot, kuten Victorin ja Angelan naapurit Ann (Ann Dowd) ja Stuart (Danny McCarthy), Katherinen perheen pastori Don (Raphael Sbarge), rituaaliparantaja Beehibe (Okwui Okpokwasili) ja isä Maddox (E.J. Bonilla), jotka yrittävät kaikki auttaa tyttöjä uskonsa kautta. Sekaan on myös heitetty alkuperäisestä elokuvasta riivatun Reganin äitiä näytellyt Ellen Burstyn, joka palasi rooliinsa Chris MacNeiliksi omien sanojensa mukaan puhtaasti rahan takia. Jos Burstynin paluulta odottaa samaa kuin uusissa Halloweeneissa Jamie Lee Curtisin paluusta Laurie Strodeksi, luvassa on ikävä pettymys. Burstynilla on ruutuaikaa vain muutama minuutti ja hänen hahmonsa kohtelu saa luultavasti jokaisen Manaaja-fanin suuttumaan.
David Gordon Greenin Halloween-trilogia käynnistyi lupaavasti. Vuonna 2018 ilmestyneestä Halloweenista paistoi ohjaajan into projektia kohtaan, halu todistaa kykynsä ja aito yritys tehdä kunniaa alkuperäiselle kauhuklassikolle. Jatko-osat Halloween Kills ja Halloween Ends olivat kuitenkin toinen toistaan kehnompia räpellyksiä, joista viimeisessä punainen lanka katosi kokonaan ja trilogiasta tuli aika lailla katselukelvoton kokonaisuus. Nyt Green on yrittänyt samaa Manaajan kanssa, mutta valitettavasti hän lähtee suoraan liikkeelle pohjanoteerauksella. Manaaja: Uskon merkistä ei ole nähtävissä minkäänlaista yritystä, vaan elokuvasta paistaa, että se on tehty puhtaasti rahan takia. Green kulkee läpi leffan siitä, mistä aita on matalin, eikä herätä missään kohtaa intoa tulevia jatko-osia kohtaan. Itse asiassa lopputekstien alkaessa itse ainakin halusin vain pyyhkiä juuri näkemäni kokonaan mielestäni.
No mikä Manaaja: Uskon merkissä on sitten niin pahasti pielessä? Lähdetään liikkeelle sen kiireessä väsätystä käsikirjoituksesta täynnä ontuvaa kerrontaa ja kömpelöitä ratkaisuja. Idean tasolla on ihan vekkulia, että tällä kertaa riivattuja tyttöjä onkin kaksi, mutta ennen viimeisiä minuutteja tällä idealla ei saada oikein mitään aikaiseksi. Katherine jätetään tosiaan täysin paitsioon, eikä edes Angelan kohdalla jakseta näyttää tytön vajoamista riivauksen vietäväksi. Alkuperäisessä Manaajassa Reganin muuttumista oli pelottavan lisäksi myös surullista seurata. Angelan ja Katherinen tilanne ei jaksa paljoa hetkauttaa sen jälkeen, kun tytöt vihdoin löydetään. Sen lisäksi, että käsikirjoitus keskittyy hahmoihin ontuvin tavoin, se myös kertoo tarinaansa takkuilevasti. Alkupää rakentelee katoamista jopa turhankin pitkällä kaavalla, mutta kun tytöt löytyvät, leffa kiirehtii lopun pakolliseen manauskohtaukseen. Vähän väliä herää tunne siitä, että seasta puuttuu kohtauksia.
Toinen merkittävä ongelma on elokuvan kauhuosasto. Manaaja: Uskon merkki ei nimittäin ole pelottava leffa. Se on itse asiassa ajoittain jopa pitkäveteinen. Green rakentaa kauhuosaston täysin kliseiden varaan, eikä edes yritä tuoda mukaan mitään mielikuvituksellista. Alkuperäinen Manaaja oli luomassa näitä kliseitä ja yhä tänäkin päivänä se saa katsojan kiemurtelemaan epämukavuudessa. Ei ole mikään ihme, että viimeisten 50 vuoden aikana leffa on saanut satoja kopioita. Manaaja: Uskon merkki tuntuu enemmänkin näiden kopioiden kopiolta kuin Manaajan jatko-osalta. Se ei edes tunnu ylipäätään Manaaja-elokuvalta, vaan joltain täysin yhdentekevältä tusinamanausrainalta. Green luottaa aivan liikaa typeriin äkkisäikäytyksiin, sen sijaan, että hän rakentaisi oikeasti jännittävää ilmapiiriä. On myös naurettavaa, että 50 vuotta vanha alkuperäisteos on huomattavasti rohkeampi kuin tämä vuonna 2023 tehty leffa. Regan pistettiin huutamaan rivouksia, oksentamaan litratolkulla, virtsaamaan lattialle, masturboimaan ristillä ja aidosti piinaamaan ympärillään olevia. Pahinta, mitä nämä tytöt pääsevät tekemään, on keskeyttää sunnuntaikirkko toistamalla "ruumis ja veri" -lausahdusta uudelleen ja uudelleen. No voi hui kamala. Loppuhuipennuksen manauskohtaus on kenties jopa tylsintä antia, eikä viimeinen ratkaisu saa aiheutettua katsojassa toivottuja tunnetiloja. Tahatonta komiikkaakin on luvassa. Alkuperäisleffan temaattiset syvyydet uskosta, sen menettämisestä ja sen löytämisestä ovat tässä mukana korkeintaan pintaraapaisuina.
Niin Greeniä kuin muitakaan Halloweeneissäkin työskennelleitä kirjoittajia, Scott Teemsiä ja Danny McBrideä ei tunnu kiinnostavan tehdä Manaajalle jatkoa tai minkäänlaista oikeutta. Teksti on niin vasemmalla kädellä hutaistu, että oikein pöyristyttää. "The power of Christ compels you" ja muut vastaavat ikoniset repliikit alkuperäisestä osasta on pakotettu mukaan niin väkisin, että hävettää. Asiaa ei auta saksien silputtu leikkaus, joka rikkoo kaiken soljuvuuden kerronnasta. Sentään Manaaja: Uskon merkki on ihan kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset ja loppupäässä tyttöjen maskeeraukset mainiot. Erikoistehosteet eivät huimaa päätä ja äänimaailman luottaminen kovaäänisiin pamauksiin saa lähinnä pyörittelemään silmiä. David Wingon ja Amman Abbasin säveltämät musiikit ovat muuten geneeristä kauhutunnelmointia, mutta kaksikko on tietty pistänyt leffasarjan tunnusmelodiana toimivan Tubular Bellsin soimaan silloin tällöin.
Yhteenveto: Manaaja: Uskon merkki on myötähäpeällisen huono kauhuraina, joka on selvästi tehty puhtaasti rahan takia. Siinä, missä vuoden 2018 Halloweenista näkyi vielä ohjaaja David Gordon Greenin halu kunnioittaa alkuperäisteosta, sekä aito palo projektia kohtaan, vastaavaa ei näy Uskon merkissä missään. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin, eikä lopputulos edes tunnu Manaaja-elokuvalta, pikemminkin kopiolta alkuperäisleffaa seuranneista sadoista kopioista. Kauhuosasto rakentuu täysin tylsien äkkisäikäytysten varaan ja aito piinaavuus loistaa poissaolollaan. On myös hämmentävää, kuinka kiltti ja kesy leffa tämä on alkuperäiseen verrattuna. Tarina on todella kömpelösti rakennettu, jolloin se laahaa ensimmäisellä puoliskollaan ja sitten kiirehtii loput ajasta, päästäkseen geneeriseen manauskohtaukseen, joka ei aiheuta katsojassa toivottuja tunnetiloja, vaan pikemminkin huvittaa tahattomalla komiikallaan. Siitä huolimatta, että riivatut tytöt ovat tarinan keskiössä, he jäävät yllättävänkin pahasti sivuun, jolloin katsojana ei pääse oikeasti seuraamaan heidän traagista vajoamista pimeyteen. Idea kahdesta riivatusta tytöstä on kiehtova, mutta sillä ei saada oikein mitään aikaiseksi, etenkin kun toista tyttöä hädin tuskin näytetään elokuvan aikana. Hahmoja on lopulta liikaa ja vain toisen tytön isästä saadaan oikeasti jotain irti. Ellen Burstynin paluuta rooliinsa Chris MacNeilinä odottaville on luvassa karvas pettymys. Manaaja: Uskon merkistä on todella vaikea löytää positiivista sanottavaa yksittäisiä teknisiä onnistumisia tai kelvollisia näyttelijäsuorituksia lukuun ottamatta. Elokuva on kiusallinen räpellys, jonka päätteeksi vain toivoo, että koko roska olisi jätetty tekemättä. Jatko-osa The Exorcist: Deceiver on kuitenkin jo ilmoitettu ilmestyväksi vuonna 2025 ja kolmatta leffaa suunnitellaan parhaillaan. Lisäksi uudet Halloween- ja Manaaja-trilogiat tuottanut Blumhouse-yhtiö on jo vihjaillut, että seuraavaksi olisi tiedossa Perjantai 13. päivä -elokuvien (Friday the 13th - 1980-2009) uudelleenkäynnistys. Jippii...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Exorcist: Believer, 2023, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Morgan Creek Entertainment, Rough House Pictures
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti