Arvostelu: Dual (2022)

DUAL

Ohjaus: Riley Stearns

Pääosissa: Karen Gillan, Beulah Koale, Aaron Paul, Maija Paunio, Sanna-Jude Hyde, Kris Gummerus ja Theo James

Genre: draama, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Dual on Hollywoodin ensimmäinen kokonaan Suomessa kuvattu elokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Riley Stearns työsti leffan tarinan ja sai kerättyä tuotantotiimin ja näyttelijät ympärilleen. Hän yritti löytää kuvauspaikkaa Kanadasta ja Uudesta-Seelannista, mutta sen osoittauduttua koronaviruspandemian takia liki mahdottomaksi, hän päätti kuvata leffan Suomessa Tampereella. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja lopulta Dual sai ensi-iltansa tämän vuoden alussa. Leffa sai todella pienimuotoisen teatterilevityksen Suomessa ja minulta meni elokuva kokonaan ohi, kun siitä esitettiin parit näytökset Helsingissä keväällä. Minua toki kiinnosti Suomessa kuvattu Hollywood-elokuva ja olin seurannut siitä nousseita uutisia ja sosiaaliseen mediaankin levinneitä juttuja muun muassa tamperelaisravintolasta, jonka eteen oli pystytetty kyltti, että näyttelijä Aaron Paul voisi syödä siellä ilmaiseksi. Katsoinkin Dualin, kun se oli vihdoin saapunut vuokrattavaksi.

Sarah saa tietää olevansa kuolemansairas ja hän teettää itsestään kloonin, joka ottaisi hänen paikkansa kuoleman jälkeen. Kuitenkin kun Sarah saa kuulla, että hän on yllättäen parantunut, hänen täytyy keksiä, mitä tehdä kloonille.

Doctor Who -sarjalla (1963-) kuuluisuuteen noussut ja nykyään parhaiten Marvelin elokuvauniversumin Nebulana tunnettu Karen Gillan nähdään elokuvan pääroolissa Sarahina, alkoholisoituneena ja masentuneena naisena, joka saa tietää sairastavansa tappavaa tautia ja ettei hänellä olisi enää kauaa elinaikaa. Gillan näyttelee myös Sarahin kloonia, jonka hän teettää auttamaan läheistensä surun poistossa. Gillan on osoittanut osaamistaan vuosien varrella, mutta Dualissa hän tekee tähän asti heikoimman roolisuorituksensa. Ohjaaja Riley Stearnsin tyyliin selvästi kuuluu puisen näyttelemisen tavoittelu, mutta tässä tapauksessa homma ontuu. Pökkelömäinen roolityö tekee Sarahista aika tylsän, eikä niin hänen kuin hänen klooninsakaan puolet tarinasta jaksa napata mukaansa. On ymmärrettävää, että Gillan tulkitsee kloonia aluksi todella puisesti, mutta kun hän tarjoaa kummatkin roolit yhtä elottomasti, tuntuu herkästi siltä kuin katsoisi kertomusta roboteista.

     Gillanin lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Beulah Koale Sarahin miehenä Jamesina, Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Aaron Paul taistelulajikouluttaja Trentinä, sekä suomalaisnäyttelijöitä, kuten Maija Paunio Sarahin äitinä, Andrei Alén kloonitehtaan työntekijänä, Kris Gummerus lakimiehenä, sekä suomalaisamerikkalainen Sanna-Jude Hyde lääkärinä. Koale tuo hieman eloa muuten jäykkien roolitöiden keskelle. Monelle on varmasti harmi, kuinka vähän ruutuaikaa Paul lopulta saa. Suominäyttelijät hyppäävät jenkkitähtien vierelle menoon mukaan kelvollisesti.

Dual on ollut varmasti kaikille elokuvista kiinnostuneille suomalaisille kiehtova projekti, sillä kyseessä on tosiaan ihka ensimmäinen Hollywood-elokuva, joka on kuvattu kokonaan Suomessa. Ja koska suomalaiset sattuvat olemaan sellaista kansaa, jotka huutavat "torille!" vaikka maan nimi kuultaisiin ulkomaiden uutisissa negatiivisessa mielessä, on ymmärrettävää, että Dualin kuvausten aikaan suomalaismediat puskivat joka tuutista juttua produktiosta. Harmillisesti yleensä hyvät näyttelijät ja kuvauspaikkana toimiva Tampere haaskataan täysin pitkäveteisessä tieteiskertomuksessa, joka kaatuu omien fiksujen ideoidensa alle.

Puinen näytteleminen on lähestulkoon oma taiteenmuotonsa, jonka hallitseminen voi johtaa erittäin vangitsevaan esitykseen. The Lobsterin (2015) ja The Favouriten (2018) ohjaaja, kreikkalainen Yorgos Lanthimos on suorastaan mestari sillä alalla, puhumattakaan Jim Jarmuschista, jonka leffaa Night on Earth (1991) on myös kuvattu Suomessa. Vasta kolmatta täyspitkää elokuvaansa tekevä Riley Stearns voi vain kuvitella pääsevänsä samalle tasolle. Ponnettomat roolityöt ovat vain yksi tekijä, jonka takia Dual on jopa hieman tylsä raina. Se on lähtökohdiltaan kiehtova ja elokuvassa pohditaan oivallisesti syvällisiä muun muassa keinotekoisen henkilön ihmisyydestä. Meno on hoidettu hieman kompuroivan satiirin kautta. Leffaa markkinoidaan tieteistrillerinä, mutta se on enemmänkin draamakomedia, jonka huumori on absurdia ja rutikuivaa. Sekin on taiteenmuoto, jota Stearns ei oikein hallitse.

Dual on hyvin kuvattu, mutta suomalaisille tulee varmasti isona pettymyksenä, kuinka vähän Tampere onkaan lopulta esillä leffassa. Paikalliset voivat varmasti bongata parit tutut paikat ja suomalaiset tienviitat ja suojatiemerkit nostavat väkisinkin hymyn huulille, mutta muuten elokuva sijoittuu liiaksikin asti pieniin asuntoihin. Nättiä metsämaisemaa mahtuu sentään mukaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta äänimaailma jää aika mitäänsanomattomaksi. Emma Ruth Rundlen säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille.

Yhteenveto: Dual on mielenkiintoisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen lattea elokuva, joka tarjoaa valitettavan vähän Karen Gillanin, Aaron Paulin tai tieteistarinoiden ystäville, puhumattakaan suomalaisista, jotka odottivat innolla näkevänsä Tampereen edustettuna ihka oikeassa Hollywood-elokuvassa. Elokuvan juoni on kiinnostava, mutta sen pohjalta laadittu käsikirjoitus on hieman ponneton. Asiaa ei auta Riley Stearnsin tönkkö ohjaus. Puinen näytteleminen ja kuiva huumori ovat taiteenlajeja, joita Stearns ei hallitse ja lopputulos on lähinnä vaivaannuttava ja tylsä. Gillan ei saa mitään irti tuplaroolistaan, eivätkä muutkaan näyttelijät säväytä. Elokuva on tekniseltä puoleltaan menevä, vaikkakin suomalaiskatsojat jäävät varmasti toivomaan, että Tampere olisi paremmin esillä kohtauksissa. Dual on valitettavan heikko scifiraina erittäin hyvistä lähtökohdista, eikä sitä voi oikeastaan suositella muusta syystä kuin jos välttämättä haluaa nähdä Suomessa kuvatun Hollywood-leffan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dual, 2022, XYZ Films, Film Service Finland Oy, Metrol Technology, BondIt Media Capital, Head Gear Films, Kreo Films FZ, Business Finland, Film Tampere, IPR.VC, Resolute Films and Entertainment

Arvostelu: Rendel (2017)

RENDEL

Ohjaus: Jesse Haaja
Pääosissa: Kris Gummerus, Rami Rusinen, Renne Korppila, Matti Onnismaa, Johnny Vivash, Bianca Bradey, Minna Nevanoja, Alina Tomnikov, Tero Salenius, Sami Huhtala ja Marko Pesonen
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Rendel on Jesse Haajan luoma supersankarihahmo, josta hän piirsi kuvia jo lapsena, haaveillessaan sarjakuvapiirtäjän ammatista. Vuosia myöhemmin hän törmäsi hahmoonsa uudestaan ja päätti hetken mielijohteesta ilmoittaa tekevänsä siitä elokuvan. Seuraavina päivinä tieto Suomen ensimmäisestä kunnon supersankarifilmistä lähti liikkeelle ja ihmiset alkoivat innostuneina kyselemään Haajalta lisätietoa. Ainoa ongelma oli, että Haaja oli unohtanut kertoa kyseessä olevan lyhytleffa. Hän kuitenkin päätti, että tekisi Rendelistä koko illan elokuvan ja tuotanto lähti liikkeelle. Haaja ei ollut aiemmin tehnyt elokuvia, joten Rendelin teko oli raskasta ja sen takia hän kulutti itsensä ihan loppuun. Elokuvan hän kuitenkin sai aikaiseksi ja se on vihdoin saamassa ensi-iltansa Suomessa. Itse en yleisesti pidä suomalaisista leffoista, vaikka on niitä tullut pari hyvääkin nähtyä. Kuitenkin kun kuulin, että Suomessa tehdään supersankarifilmiä, niin tiesin heti, että pakkohan se on nähdä. Trailerin ilmestyessä innostuin teoksesta oikeasti ja aloin odottaa sen näkemistä. Hieman minua kyllä jännitti, sillä vaikka on hienoa, että Suomessa on alettu kokeilemaan erilaisia lajityyppejä, ovat lopputulokset olleet kehnoja, kuten scifileffa Iron Sky (2012) ja kauhuleffa Bodom (2016). Toivoin todella, että Rendel olisi hyvä, sillä olisi niin hienoa, jos se johtaisi jatko-osiin ja sarjakuviin, joilla Suomea voisi ylpeänä mainostaa ulkomailla.

Rikollisjärjestö Vala valmistaa vaarallista NH25-rokotetta ja vie sitä kehitysmaihin. Vain naamiota käyttävä Rendel voi lopettaa Valan pahat suunnitelmat.

Elokuvan päätähti Rendeliä, eli Rämö-nimistä miestä näyttelee Kris Gummerus, joka suoriutuu hyvin roolistaan. Hänen lahjansa pääsevät paremmin esille Rämönä; rakastavana ja huolehtivana isänä, joka menettää työnsä ja miettii, miten voisi elättää perheensä. Naamio päässään Gummeruksen täytyy nimittäin vain näyttää siistiltä, sillä Rendel ei (paria kertojaäänihetkeä lukuunottamatta) sano sanaakaan ja vain silmät kiiluvat tumman maskin takaa. Rendelin hiljaisuus on erinomainen päätös, sillä mystisen naamiokostajan tunnelman rikkoisi, jos hän alkaisi yhtäkkiä höpistä suomeksi. On harmi, että vaikka leffassa selitetään syyt, miksi hän päättää ryhtyä "supersankariksi", ei koskaan selitetä, miten hän on niin paljon parempi kuin huippukoulutetut tappajat.
     Leffan pahiksia ovat Vala-järjestön rikolliset, joihin kuuluu esimerkiksi pääpomo Erola (Matti Onnismaa), tämän hulttiopoika Rotikka (Rami Rusinen), isokokoinen Lahtaaja (Renne Korppila), sekä yksittäiset tehotappajat kuten Radek (Johnny Vivash) ja Stacy (Bianca Bradey). Erolan ja Rotikan välille on luotu kiinnostava isä-poika-suhde, kun arvokas Erola ei voi sietää hölmön poikansa puuhia. Onnismaasta löytyykin sopivaa arvokkuutta, kun taas Rusisesta on tehty risupartansa kanssa todella suomalainen mies. Korppila on kokonsa puolesta oiva valinta Lahtaajaksi. Ulkomaalaiset Vivash ja Bradey ovat mukana, jotta leffaa voi markkinoida paremmin ulkomailla. Bradey esittää todella hyvin kovan mimmin roolia, joka ei tunnu väkisin väännetyltä, vaan luontevalta. Harmi vain, että tappajahahmot ovat äärimmäisen alihyödynnetyt, vaikka jokaisen esittelyyn käytetäänkin paljon aikaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rämön vaimo Anette (Minttu Tamski) ja hänen tyttärensä Enni (Roosamaria Mäkinen), naistoimittaja (Minna Nevanoja), Valassa toimiva Kurikka (Tero Salenius), sekä hölmöt rosvohahmot (Sami Huhtala ja Marko Pesonen), jotka ovat yksi elokuvan parhaista asioista, joten on harmi, että hekin ovat pahasti alikäytetyt.

Rendelin luoja, ohjaaja Jesse Haaja on kuvaillut hahmoa omaksi versiokseen DC Comicsin Batmanista ja sen kyllä huomaa. Heti leffan alkupäässä nähdään taistelukohtaus, jossa Rendel hyökkää varjoista hölmistyneiden rikollisten kimppuun, mistä tulee helposti mieleen Batman Begins (2005). Sen lisäksi alkupuoliskon kohdat, joissa rikolliset miettivät, mikä naamioheppu pilaa heidän bisneksiään, ovat hyvin tuttuja Batman-tarinoissa. Rendel itsessään jo näyttää pienesti Lepakkomieheltä, minkä lisäksi viittauksia ja lainauksia on otettu paljon muistakin supersankarileffoista. Aihe on siis selvästi ollut lähellä Haajan sydäntä lapsesta asti. Harmi, että Rendel on loppujen lopulta vain pienen fanipojan filmi, eikä oikein mitään sen enempää. Leffan synkkyys ja raakuus, sen veriset kohdat, seksi ja huorat, kiroilu sekä tappaminen ovat varmasti tulleet mukaan myöhemmällä iällä, mutta muuten elokuva voisi olla ala-asteikäisen kirjoittama.

Elokuvan yksi isoimmista ongelmista on sen käsikirjoitus. Filmi on niin yksinkertainen, ettei siitä löydy mitään syvällistä. Kostoa janoava naamiomies käy pahan rikollisjärjestön kimppuun ja siinä se. Lapsellisuutta vielä korostaa se, että monet kohtaukset on ihan varmasti suunniteltu tyylillä: "Hei se Rendel voisi tehdä tällä lailla siististi!" "Joo ja sitten se voisi tehdä tuolla lailla coolisti!" "Joo vähänkö mageeta!" Tarina kulkee eteenpäin erilaisten tappelukohtausten myötä, vaikka välillä käydäänkin takaumissa selittämässä Rendelin motiiveja. Pientä lisäsisältöä on yritetty luoda toimittajahahmolla, joka yrittää selvittää Valan ja Rendelin puuhia, mutta se jää niin mitäänsanomattomaksi juonikuvioksi, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa. Pahisten pahuutta on myös päätetty korostaa sillä, että he vain tappavat kaikki, jotka ärsyttävät. Ymmärrän, että jos joku kätyri on tehnyt tyhmästi, niin hänet ammutaan esimerkkinä muille, mutta pitikö se yksi harmiton karaokelaulaja ihan oikeasti tappaa? Jo pelkästään se, miten leffassa tapetaan niin, ettei se tunnu kenestäkään miltään (ei näköjään edes Rendelistä), vei yhden pisteen.

Elokuva valitettavasti myös näyttää siltä kuin vartissa käsikirjoituksen kirjoittaneet kaverukset olisivat saaneet kameran käteen ja lähteneet heti kuvaamaan kaikkea siistiä. Leffassa on niin vahva kouluprojektin tunne, että on äärimmäisen outoa, kun välillä mukaan ilmestyy kuvia, jotka ovat kuin suurista Hollywood-tuotannoista repäistyjä. No mutta, kuten sanoin, Haaja on supersankarifilmit kyllä katsonut. Mukana on tietysti magee kuva, jossa Rendel kävelee tyylikkäästi poispäin hidastetusta räjähdyksestä. Yhdistettynä Suomihenkeen kaikki tällainen tekee leffasta vain tahattoman koomisen. Muuten hauskoja vitsejä ei oikeastaan ole, jos ei lasketa urpon kuuloisia repliikkejä. Tietyt asiat eivät vain kuulosta niin toimivalta suomeksi kuin englanniksi, joten ihan kaikkea ei tarvitse Hollywoodista kopioida. Harmillisesti tunnelmakaan ei ole onnistunutta kuin muutamassa hassussa kohtauksessa, jolloin leffa tuntuu lattealta. Latteus on sinänsä outoa, sillä elokuva on läpikotaisin niin ylidramaattinen, että teoksen tahaton koomisuus vain kasvaa.

Kun elokuvan tarina on surullisen yksinkertainen, sen tunnelma heikko ja useat repliikit surkeita, niin toivoin, että edes toimintakohtaukset pelastaisivat kokonaisuutta. Valitettavasti ei. Taisteluissa on mukana joitain hyviä juttuja ja niistä huomaa, ettei kyseessä ole aito Hollywood-tuotanto, sillä naisiakin hakataan, mutta toimintakohtaukset ratkeavat niin helposti, eikä kenestäkään ole Rendelille mitään vastusta, jolloin niissä ei ole yhtään jännitystä mukana. Loppupäässä kun pitää tapella isoa Lahtaajakorstoa vastaan, niin ei jaksa enää edes kiinnostaa, miten käy. Ja kun lopussa ei edes tule kohtausta, jossa pahikset tajuavat, kuka Rendel on, ei millään koko elokuvassa tunnu olevan mitään merkitystä. Ja kun millään ei ole katsojalle merkitystä, ei kovin hyvästä filmistä ole kyse. Lopputuloksena on todella kamala ja typerä tekele, josta löytyy useat supersankarileffojen kliseet, muttei osaamista hyödyntää niitä, minkä lisäksi filmistä puuttuu kokonaan tietyt tärkeät kohtaukset, joiden ansiosta monet supersankaripätkät ovat niin hyviä. Koska leffa on kokonaisuutena niin amatöörimäinen, on kummallista, että se edes pääsee teatterilevitykseen, eikä sitä vain pistetty Youtubeen tai korkeintaan DVD:nä suoraan kaupan alennuslaatikkoon.

Leffasta kyllä huokuu Jesse Haajan intohimo koko hommaa kohtaan, eli asia ei siis ole niin, etteikö elokuvaa olisi tehty tunteella. Käsikirjoitus vain on surkea, minkä lisäksi monet asiat teknisessä toteutuksessa ovat kehnoja. Kuvauksesta ei tosin ole pahaa sanottavaa ja suurimmaksi osaksi kuvat näyttävät hienoilta. Leikkauskin on pääasiassa sujuvaa, etenkin kun siirrytään ajassa taaksepäin. Valaisussa ja värimäärittelyssä on yritetty korostaa Hollywood-leffojen tavoin oranssia ja sinistä, mutta se on tehty niin tökerösti, että lähinnä hävettää. Visuaaliset efektit ovat toimivia ja huomaamattomia, mutta äänitehosteet menevät pahasti yli. Taistelukohtauksissa on ihan sama, lyökö joku toista tyyppiä naamaan, potkaiseeko tätä vatsaan, vai hakkaako tätä puukalikalla, osumasta kuultava ääniefekti on aina joko luiden murtuminen tai ääni joka kuulostaa siltä kuin jotakuta survottaisiin kirveellä. Tuomas Kantelisen säveltämät musiikit korostavat ylidramaattisuutta ja useissa kohdissa musiikit ovat yliampuvia nähtäviin kohtauksiin verrattuna. Noh, lavastus ja maskeeraus ovat sentään onnistuneesti toteutetut, minkä lisäksi onhan se pakko myöntää, että Rendelin asu on todella tyylikäs ja "cool".

Yhteenveto: Rendel on valitettavasti surkea elokuva. Sen hyviä puolia ovat pahisten isä-poika-suhde, hölmö rosvokaksikko ja se, ettei Rendel puhu naamio päässään. Kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat myös tyylikkäästi toteutetut ja näytteleminen on ihan toimivaa, mutta siihen ne hyvät jutut sitten jäävät. Jos käsikirjoituksesta ottaisi kiroilun ja seksin pois, voisi se olla ala-asteikäisen kirjoittama, niin kehno se on. Tarina on jo itsessään yksinkertainen, mutta asiaa ei helpota, ettei mukaan ole laitettu lähes yhtään täytettä. Edes toimintakohtaukset eivät auta pelastamaan kokonaisuutta, sillä kun mikään ei tunnu kunnon vastukselta Rendelille, ei yhdessäkään taistelussa ole jännitettä. Eikä katsojaa jaksa enää lopussa kiinnostaa, varsinkin kun kliseisen tarinan loppuratkaisun arvaa heti alussa. Oikeat vitsit eivät naurata, mutta leffa on ylidramaattisuudessaan niin koominen, että sitä on vaikea ottaa tosissaan, vaikka siinä kuinka synkistellään. Ääniefektit ja värimaailma ovat huonosti toteutetut. Jesse Haaja ja kumppanit selvästi rakastavat supersankarielokuvia, mutta eivät ole itse saaneet aikaiseksi muuta kuin kalliilta kouluprojektilta näyttävän juosten kustun tekeleen, josta on unohdettu tärkeimmät jutut genrestä. En siis vain voi suositella tämän näkemistä. Joku voisi sanoa, että näitä pitää tukea, jotta joskus nämä tehtäisiin Suomessa hyvin, mutta se ei näytä tapahtuvan. Jotkut luultavasti tykkäävät tästä ihan vain siksi, ettei se ole Hollywood-leffa, mutta mitä muuta siinä sitten kopioidaan alusta loppuun? Mukana on tietysti jopa lopputekstien aikana nähtävä lyhyt kohtaus, joka pohjustaa mahdollista jatko-osaa. Sen lisäksi leffassa viitataan mahdolliseen laajempaan elokuvauniversumiin, sillä erään sanomalehden isossa otsikossa puhutaan natseista kuun takana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Rendel, 2017, Black Lion Pictures, Frozen Flame Pictures, Bad Beaver Productions, Haaja & Arwo Design