Black Sheep - musta lammas (Black Sheep - 2006) - elokuva-arvostelu

BLACK SHEEP - MUSTA LAMMAS

BLACK SHEEP

Ohjaus: Jonathan King

Näyttelijät: Nathan Meister, Danielle Mason, Peter Feeney, Tammy Davis, Glenis Levestam, Tandi Wright, Oliver Driver, Matthew Chamberlain, Nick Fenton ja Eli Kent

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Black Sheep - musta lammas on uusiseelantilainen kauhukomedia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan King kasvoi lammasfarmilla ja ryhtyikin kynäilemään kauhutarinaa lampaista. Hän sai käsikirjoituksensa läpi ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2006. Lopulta Black Sheep - musta lammas sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 10. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei ollut kaksinen menestys lippuluukuilla, mutta se sai positiivista palautetta kriitikoilta ja sille on vuosien varrella noussut kulttistatus. Itse katsoin Black Sheep - mustan lampaan joitain vuosia sen ilmestymisen jälkeen, kun leffa tuli televisiosta ja pidin näkemääni erittäin lystikkäänä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta siitä on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, minkä lisäksi Black Sheep - musta lammas on yllättäen saamassa jatkoa, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Henry Oldfield palaa vuosien jälkeen Uuteen-Seelantiin, myydäkseen osansa perhefarmista menestyneelle veljelleen Angusille. Jälleennäkeminen muuttuu kuitenkin selviytymistaisteluksi, kun paikalliset lampaat muuttuvat verenhimoisiksi ja alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun.

Nathan Meister näyttelee Henry Oldfieldiä, uusiseelantilaista miestä, joka traumatisoitui lapsena lampaista ja päättikin heti aikuistuessaan muuttaa mahdollisimman kauas farmeja pullollaan olevasta maasta. Henry on päättänyt jättää maatilaelämän niin kauas taakseen kuin mahdollista ja osana tätä hän matkustaa vielä viimeistä kertaa kotiseudulleen, myydäkseen osansa perhetilasta veljelleen Angusille (Peter Feeney), josta on aikuisiällä kehkeytynyt menestynyt liikemies. Veljekset ovat onnistuneen erilaiset toisistaan. Henry on herkkä ja haluaa toimia oikein, kun taas Angus on röyhkeämpi, eikä hänen lapsuutensa kiusaajaluonne ole koskaan täysin kadonnut. Meister ei ole näyttelijänä kaksinen, mutta ajaa menevästi asiansa hieman vässykkänä Henrynä, joka alkaa kerätä rohkeuttaan, kun hänen täytyy päästä yli lammasfobiastaan, mikäli hän mielii päästä elävänä takaisin kotiin. Feeney sen sijaan toimii oikein passelisti tämän tympeänä veljenä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Glenis Levestam Oldfieldin maatilasta huolta pitävänä rouva Macina, Tammy Davis Henryn kaverina Tuckerina, sekä Danielle Mason ja Oliver Driver eläinaktivistikaksikko Experiencenä ja Grantina, jotka vastustavat Tandi Wrightin näyttelemän tohtori Astrid Rushin tekemiä geenimanipulaatiokokeita, jotka aiheuttavat lampaiden hurjan villiintymisen. Sivunäyttelijöidenkin työ on ailahtelevaa, mutta kaikki hoitavat tonttinsa tarpeeksi hyvin. Paras on Levestam herttaisena, mutta tiukan paikan tullen kiväärin nopeasti kouriinsa nappaavana rouva Macina.

Black Sheep - musta lammas on mielestäni edelleen erittäin lystikäs ja mainio kauhukomedia, joka saa nämä pehmoiset ja hieman höpsöt määkijät näyttäytymään jopa aidosti pelottavilta, kun nämä vain tuijottelevat yhä isompina laumoina laitumelta uhrejaan. Elokuva periaatteessa teki saman lampaille, minkä Alfred Hitchcockin Linnut (The Birds - 1963) teki, noh, linnuille, joskin kyseinen elokuva on puhdasverisempi kauhuelokuva. Black Sheep - musta lammas tanssahtelee onnistuneesti kauhun ja komedian välimaastossa, tarjoten toisinaan aidosti jännittäviä hetkiä, mutta pitäen kielen visusti poskessa lampaiden hyökkäillessä, tiedostaen konseptin pöhköyden. Menosta ei onneksi ole tehty lapsiystävällistä, vaan kun lampaat pääsevät uhreihinsa kiinni, veri roiskuu, raajoja purraan poikki ja suolia revitään hampailla esille.

Puolitoistatuntinen on juuri sopivan napakka mitta tälle meiningille ja Black Sheep - musta lammas viihdyttääkin hyvin läpi kestonsa. Se käyttää jonkin tovin esitelläkseen hahmoja ja rakennellakseen jännitettä, mutta kun lampaat hyökkäävät, kierroksia vain kasvatellaan kohtaus kohtaukselta. Mukaan mahtuu joitain aivan mahtavia hetkiä, kuten hahmojen yritys päästä eroon autoonsa tunkeutuneesta lampaasta, mikä johtaa siihen, että lammas päätyy ajamaan autoa jonkin matkaa. Huvittunut hymy nousee vähän väliä huulille - kunhan osaa katsoa elokuvaa oikeassa mielentilassa. Sekaan mahtuu perinteistä syvempää sanomaa siitä, ettei ihmisten kannata leikkiä jumalaa, sillä tämä kolahtaa aina omaan nilkkaan, mutta pääasiassa leffa on tarkoitettu kaveriporukan hauskaan illanviettoon. Black Sheep - musta lammas on todella hyvä siinä, mitä se lähti tekemään... mutta ei minulta silti löydy mitään mielenkiintoa jatko-osaa kohtaan. Harvoinpa tällaisten neronleimausten vuosia myöhemmin tehdyt jatko-osat toimivat.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasi ensikertalainen Jonathan King, joka sai idean leffaan omasta lapsuudestaan lammasfarmilla. Kingin teksti on sopivan itseironinen ja hänen ohjauksessaan elokuva tasapainottelee toimivasti eri lajityyppien välillä. Black Sheep - musta lammas on myös ihan hyvin kuvattu ja leikattu, lavasteet näyttävät oivallisilta ja puvustus toimii. Tehoste- ja maskeeraustiimit ovat tehneet mainiota työtä lampaiden parissa, etenkin niiden geenimanipuloitujen yksilöiden kohdalla. Kun tekijät luottavat enemmän käsityöhön kuin tietokonegrafiikoihin, lopputulos muistuttaa ihastuttavalla tavalla kasarin hirviöleffoista. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Victoria Kellyn säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Sheep, Uusi-Seelanti, 2006, New Zealand Film Commission, New Zealand On Air, The Daesung Group, Escapade Pictures, Singlet Films

Evil Dead Burn (2026) - elokuva-arvostelu

EVIL DEAD BURN

Ohjaus: Sébastien Vaniček

Näyttelijät: Souheila Yacoub, Tandi Wright, Hunter Doohan, Luciane Buchanan, Erroll Shand, Maude Davey, George Pullar, Victory Ndukwe, Keanu Karim, Greta Van Den Brink ja Alyssa Sutherland

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Sam Raimin kauhuelokuva Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981) nousi genrensä klassikoksi ja synnytti franchisen, johon kuuluvat jatko-osat Evil Dead II (1987) ja Pimeyden armeija (Army of Darkness - 1992), uudelleenfilmatisointi Evil Dead (2013) ja televisiosarja Ash vs Evil Dead (2015-2018). 2020-luvulla elokuvasarja päätettiin herättää takaisin eloon ja koska Evil Dead Rise (2023) oli sekä kriitikoiden mieleen että taloudellinen hitti, New Line Cinema päätti ryhtyä takomaan rahaa sarjalla oikein kunnolla. Raimi palkkasi Sébastien Vaničekin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi, nähtyään miehen hämähäkkikauhuleffa Infestedin (Vermines - 2023). Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Evil Dead Burn on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt leffasarjan aiemmista osista, jopa Evil Dead Risesta. Aloin kuitenkin huolestua, kun New Line Cinema ilmoitti työstävänsä useampaa elokuvaa aiheesta samaan aikaan. Vaikka Evil Dead Burn keräsi maailmalta positiivisia reaktioita, olin silti skeptinen, mennessäni katsomaan leffaa heti sen ensi-iltana.

Pricen perheen pojan hautajaiset saavat ikävän käänteen, kun poika ei pysykään kuolleena.

Evil Dead Burn nostaa esiin jälleen uudet hahmot, jotka joutuvat häijyjen deaditejen riepoteltavaksi. Keskiössä on Pricen perhe, jonka esikoispoika Will (George Pullar) on juuri kuollut hirvittävässä auto-onnettomuudessa. Hahmoja ovat Willin leskeksi jäänyt vaimo Alice (Souheila Yacoub), Willin vanhemmat Susan-äiti (Tandi Wright) ja Edgar-isä (Erroll Shand), muistisairas isoäiti Polly (Maude Davey), sekä pikkuveli Joseph (Hunter Doohan) ja tämän tyttöystävä Thya (Luciane Buchanan). Yhdessä he muodostavat aika epämukavan joukon, joista suuri osa ei juuri edes pidä toisistaan. Hiertävät suhteet tekevät näistä hautajaisista vaivaannuttavat jo ennen kuin käy selväksi, että Will ei välttämättä olekaan ihan niin kuollut kuin he luulivat. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, erityisesti he, joiden esittämät hahmot joutuvat ilkikuristen deaditejen riivaamiksi. Hahmot jäävät kuitenkin harmillisen yhdentekeviksi ja aika lailla kaikkien kohtalot voi arvata heti ensinäkemiseltä.

Jos todella kovasti odotit Evil Dead Risen jälkeen näkeväsi lisää samanlaista verimättöä, eiköhän uusi Evil Dead Burn tyydytä tämän nälän. Itse koin Evil Dead Risen eduksi sen, että kyseessä oli elokuvasarjan ensimmäinen osa kymmeneen vuoteen, jolloin deaditejen metkut tuntuivat pitkästä aikaa taas tuoreilta. Evil Dead Burn ilmestyy jo kolme vuotta myöhemmin ja tarjoaa aika lailla sitä samaa vanhaa ällöttävistä raakuuksista hankaliin perhesuhteisiin, muttei jaksanut innostaa minua samalla kieron vinksahtaneella tavalla kuin edeltäjänsä.

Evil Dead Burn on oudon raskas lisäys elokuvasarjaan, niin aiheiltaan kuin ilmapiiriltään. Leffa oikein velloo masentavassa synkistelyssään (mitä ei helpota ankean harmaa värimaailma), kaivaten enemmän Raimin alkuperäisklassikoiden pilkettä silmäkulmaansa. Mukana on muutamia todella synkän huumorin hetkiä, mutta minulle tuli ikävä niitä aikoja, kun katsojalla oli hauskaa deaditejen parissa. Nyt ne ovat kuin minkä tahansa tusinakauhuleffan riivattuja ihmisiä. Kun deaditet pääsevät vauhtiin, on luvassa erittäin brutaaleja näkyjä, jotka pistävät kyllä ihmettelemään, että miten leffalle ei lätkäisty korkeaa K18-ikärajaa. Mutta samalla minun on myönnettävä, että joistain aika kekseliäistäkin raakuuksista huolimatta Evil Dead Burnin meno alkoi jossain kohtaa jopa hieman puuduttamaan. Se, mikä oli pari leffaa takaperin shokeeraavaa, aiheuttaa nyt enää lieviä puistatuksia. On sääli, jos Evil Dead taantuu studion tehtailuksi ja odotukseni vajaan parin vuoden päästä ilmestyvää Evil Dead Wrathia (2028) kohtaan laskivat nyt aikamoisesti.

Sébastien Vaničekin työstämä käsikirjoitus jäi mielestäni aika vaisuksi ja viimeistään leikkaushuoneessa leffaa olisi pitänyt älytä tiivistää lähes kahden tunnin kestostaan. On kuitenkin myönnettävä, että Vaničekilla on ehdottomasti silmää hurjille kohtauksille. Evil Dead Burnin kirkkaasti parasta antia on nimittäin sen tekninen toteutus. Kameratyöskentely on ajoittain jopa todella luovaa ja ränsistyneen talon lavasteet ovat hienot. Maskeeraajat ja käytännön tehosteiden tiimi taas tarjoaa toinen toistaan inhottavampia (ja teknisellä tasolla vaikuttavampia) näkyjä. Loppusuoran tietokone-efektit tosin jättävät hieman toivomisen varaa. Äänimaailma luottaa turhan paljon kovaäänisiin böö-äkkisäikyttelyihin, mutta ranskalaisyhtye Double Dangerin työstämät musiikit toimivat ihan kivasti taustalla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi, mahdollista jatko-osaa pohjustavaa kohtausta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evil Dead Burn, Yhdysvallat, 2026, Ghost House Pictures, New Line Cinema, New Zealand Film Commission, Ontario Creates, Screen Gems, Sony Pictures Releasing

Arvostelu: Pearl (2022)

PEARL

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Tandi Wright, David Corenswet, Matthew Sunderland, Emma Jenkins-Purro ja Alistair Sewell

Genre: draama, kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Ti Westin ohjaama ja Mia Gothin tähdittämä kauhuelokuva X (2022) oli kehuttu menestys. Elokuvaa tehdessään West ja Goth keskustelivat ideoista koskien Gothin näyttelemän Pearl-hahmon taustoja ja kaksikko ryhtyi kynäilemään esiosaleffan käsikirjoitusta, kun X:ää vielä kuvattiin. West esitteli ideat tuotantoyhtiö A24:lle, joka innostui ja rahoitti elokuvan, vaikkei X:ää oltu vielä julkaistu. Välttääkseen uudet koronakaranteenit, West päätti, että esiosa kuvattaisiin saman tien X:n perään, kun koko kuvausryhmä oli vielä paikalla. Pearl sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2022, jo puoli vuotta X:n jälkeen ja tämäkin elokuva sai osakseen kehuja. Itse pidin X:stä todella paljon, kun se ilmestyi Suomen teattereihin vuosi sitten ja innostuin, kun kuulin tekijöiden työstäneen heti perään esiosan. Minua harmittikin suuresti, kun elokuva ei rantautunut Suomeen pitkiin aikoihin ja ilahduin vihdoin, kun Night Visions -festivaali paljasti ohjelmistonsa, johon Pearl kuului ja kävinkin katsomassa elokuvan festivaaleilla.

Vuonna 1918 nuori Pearl haaveilee urasta show-tanssijana, mutta hänen tiukka äitinsä ei sellaista hyväksy, vaan haluaa Pearlin työskentelevän perheen maatilalla ja auttavan halvaantunutta isäänsä. Pearl kuitenkin päättää, ettei anna kenenkään tulla hänen ja unelmiensa tielle...

Monille tuli varmasti yllätyksenä, kun X:n lopputeksteissä paljastui, että päähenkilö Maxinea näytellyt Mia Goth nähtiin tuplaroolissa myös elokuvan pahana Pearlina. Nyt Goth palaa Pearlin rooliin, mutta tulkiten hahmon nuoruusvuosia, leffan sijoittuessa vuoteen 1918, 61 vuotta ennen X:n tapahtumia. Goth teki vaikutuksen jo X:ssä, etenkin kun hänen tuplaroolinsa paljastui. Pearlissa Goth on suorastaan ilmiömäisen upea. Hän heittäytyy aivan mielettömällä palolla tanssijaurasta haaveilevan Pearlin vietäväksi. Goth kasvattelee hahmoaan pikkuhiljaa, samalla kun hulluudenkiilto hänen silmissään roihahtaa yhä vain suurempiin liekkeihin. Hän herättää katsojassa monia tunteita säälistä kannustukseen ja pelkoon, Pearlin muuttuessa kaiken aikaa arvaamattomammaksi tavoitteisiinsa pyrkiessään. Ja jos Gothin intensiivisyys ei jo itsessään vakuuttanut, hänen suorituksensa loppupään useamman minuutin kestävän katkeamattoman monologin aikana olisi ansainnut palkintoehdokkuuksia.

     Elokuvassa nähdään myös Tandi Wright Pearlin tiukkana äitinä ja Matthew Sunderland Pearlin halvaantuneena isänä, Alistair Sewell Pearlin ensimmäiseen maailmansotaan lähteneenä miehenä Howardina, Emma Jenkins-Purro Pearlin kälynä Mitsynä, sekä David Corenswet läheisen kaupungin elokuvateatterin koneenhoitajana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan. Wright on hyytävä äitiroolissa, jota toisaalta ymmärtää, mutta jota kohtaan katsojakin alkaa muodostaa vihamielisiä tunteita. Sunderland on erittäin vakuuttava isän osassa, tarjoten paljon pelkillä katseillaan. Jenkins-Purro ja Corenswet hoitavat tonttinsa myös mallikkaasti, mutta loppupeleissä Pearl on täysin Gothin show.

Pearl osoittautui erittäin mainioksi esiosaksi yllättävän hyvälle kauhuleffalle, joskin en pysty yhtymään monien kehuihin, että kyseessä olisi jopa parempi elokuva kuin X. Pearl toimii kuitenkin vallan oivallisena taustatarinana X:n karmivalle mummelille ja nämä kaksi leffaa muodostavat yhden vuosituhannen parhaista kauhuelokuvasarjoista, jonka kolmatta osaa, parhaillaan työn alla olevaa MaXXXinea jää odottamaan vesi kielellä. Vaikka West ja Goth käsikirjoittivat elokuvan X:ää kuvatessaan ja esiosan kuvaukset käynnistyivät heti, kun X oli kuvattu loppuun, on ihailtavaa, ettei West lähde pahemmin toistamaan itseään Pearlissa, vaikka elokuva sisältääkin paljon samanlaisia elementtejä. Siinä, missä X kopioi 1970- ja 1980-lukujen slasher-kauhuleffoja, ottaen inspiraatiota muun muassa Texasin moottorisahamurhista (The Texas Chain Saw Massacre - 1974), Pearl matkii Hollywoodin kulta-ajan teoksia. Synkän ja rosoisen sijaan elokuva paistattelee kirkkaissa ja lämpimissä Technicolor-väreissä. Kun Pearl haaveilee eläimiä ruokkiessaan show-elämästä, mieleen juolahtaa helposti vaikkapa satuklassikko Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz - 1939).

West ei selvästi ole halunnut lokeroida elokuvaansa yhtä vahvasti kauhugenreen kuin edeltäjäänsä, vaan on pyrkinyt luomaan jotain hyvin omalaatuista. Pitkään katsojana saattaakin pohtia, että onkos tämä nyt kauhua laisinkaan? Elokuva kasvatteleekin kierroksiaan vähitellen. Pearlia koetellaan kuin ampiaispesää tökittäisiin kepillä ja katsoja vain odottaa, missä kohtaa nuori nainen purkautuu tosissaan. Seasta löytyy muutama erittäin intensiivinen kohtaus, mutta todelliset kauhun tunteet jäävät harmillisesti tällä kertaa vähiin. Kun X:n aikana katsoja jännitti hahmojen selviytymisen puolesta, Pearlia seuratessa katsoja asettuu nimikkohahmon puolelle ja odottaa näkevänsä tämän murhaavan ihmisiä. Vaikka elokuva onkin pääosin onnistunut, minun on pakko todeta, että lopputekstien alkaessa päällimmäinen ajatukseni oli "siinäkö se nyt oli?" X:n jatkuvan yllättävyyden ja sekopäisyyden jälkeen olisin kaivannut Pearlilta hieman isompaa revittelyä.

Ti Westin ohjaus on oivallista ja hän onnistuu toistamiseen kopioimaan tiettyä aikakautta tyylikkäästi - elokuva kun tuntuu ja näyttää usein siltä, että se olisi tehty vuosikymmeniä sitten. Hänen ja Gothin käsikirjoitus rakentuu mallikkaasti ja syventyy väkevästi nimikkohahmon mielenmaisemaan, johon liittyy X:stäkin tuttua tukahdutettua seksuaalisuutta, joka tälläkin kertaa purkautuu häiriintynein tavoin. Mielenkiintoisen lisän tekstiin tuo vertailu elokuvaa tehdessä jyllänneen koronapandemian ja vuoden 1918 espanjantaudin välillä. Pearl on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Toisin kuin pääasiassa yöhön sijoittuva X, useat Pearlin kauhukohtauksista sijoittuvat päiväsaikaan. Läheisessä lammessa vaaniva Theda-alligaattori on tälläkin kertaa pelottava ilmestys kellonajasta riippumatta. Hieman ränsistynyttä maatilalavastetta on ehostettu näyttämään uudemmalta ja puvustajat tekevät hyvää työtä ajankuvan kanssa. Maskeeraajien luomukset leffan loppupäässä ovat oivallisen inhottavat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja X:nkin musiikeista vastannut Tyler Bates tunnelmoi suorastaan lumoavasti Tim Williamsin kanssa.

Yhteenveto: Pearl on todella hyvä esiosaelokuva yllättävän mainiolle X:lle, joskin se ei ihan tarjoa samanlaisia yllättävyyksiä ja shokkeja kuin edeltäjänsä. Ehdottomasti parasta elokuvassa on nimikkohahmoa tulkitseva Mia Goth, joka on ilmiömäisen hyvässä vedossa läpi leffan. Hulluudenkiilto silmissään Goth on toisinaan sympaattinen ja toisinaan karmiva. Hahmon kehityskaari on oivallinen ja katsojana huomaa jopa kannustavansa Pearlia, kun tämä alkaa pohtia hirmutekoja paremman tulevaisuuden varmistamiseksi. Ohjaaja Ti West lainaa mallikkaasti Hollywoodin kulta-ajan elokuvista ja onnistuu tarjoamaan jännitystä kirkkaassa päivänvalossa. Erityisen pelottavasta leffasta ei kuitenkaan ole kyse. Vahvojenkin puoliensa kanssa jokin jää uupumaan Pearlista ja X:n jälkeen elokuvan odottaisi uskaltavan irrotella enemmän. Silti kyseessä on todella hyvä esiosaleffa - yllättävänkin hyvä, kun muistaa, että se käsikirjoitettiin X:ää kuvatessa ja kuvattiin sitten samaan putkeen. Jäänkin nyt innolla odottamaan trilogian päätösosaksi ilmoitettua MaXXXinea, toivoen, että sitäkin ei tarvitsisi odottaa Suomessa yli puoli vuotta pidempään. Night Visions, napatkaa jooko kolmas elokuva seuraaville festivaaleillenne heti, kun on mahdollista, kiitos!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pearl, 2022, A24, Bron Creative, Little Lamb