Arvostelu: Space Jam: Uusi legenda (Space Jam: A New Legacy - 2021)

SPACE JAM: UUSI LEGENDA

SPACE JAM: A NEW LEGACY

Ohjaus: Malcolm D. Lee

Pääosissa: LeBron James, Jeff Bergman, Don Cheadle, Cedric Joe, Eric Bauza, Sonequa Martin-Green, Zendaya, Khris Davis, Ceyair J. Wright, Harper Leigh Alexander, Bob Bergen, Jim Cummings, Gabriel Iglesias, Candi Milo, Klay Thompson, Anthony Davis, Damian Lillard, Diana Taurasi ja Nneka Ogwumike

Genre: komedia, urheilu, animaatio

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

Niken kenkämainoksista alunperin lähtenyt Michael Jordanin ja Väiski Vemmelsäären tähdittämä urheilukomedia Space Jam (1996) oli suuri hitti, vaikkei se voittanut kriitikoita puolelleen. Pian ilmestymisen jälkeen Warner Bros. alkoi suunnitella jatko-osaa leffalle, mutta kun Michael Jordan ei halunnutkaan esiintyä toisessa elokuvassa, studio keskeytti suunnitelmansa. Studiolla ryhdyttiin suunnittelemaan erilaisia muita versioita saman idean ympärillä, jotka kulkivat nimillä "Spy Jam", "Race Jam" ja "Skate Jam", mutta ne peruttiin, kun Warner Bros. tekikin komedian Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action - 2003). 2010-luvulla Space Jamin jatko-osan suunnittelu alkoi taas ja vuonna 2014 Warner Bros. ilmoitti tekevänsä jatko-osaa koripallotähti LeBron Jamesin kanssa. Aluksi ohjaajaksi valittiin Justin Lin, joka kuitenkin jätti projektin vuonna 2018, jolloin hänet korvattiin Terence Nancella, joka lopuksi korvattiin Malcolm D. Leellä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja nyt Space Jam: Uusi legenda on ilmestymässä elokuvateattereihin. Itselleni alkuperäinen Space Jam ei ole koskaan ollut erityisen tärkeä leffa, enkä koe minkäänlaista nostalgiaa sitä kohtaan, joten en innostunut (tai suuttunut), kun kuulin, että sille tehdään vihdoin ihan oikeasti jatkoa. Elokuvan traileri herätti minussa ristiriitaisia tunteita ja meninkin samoin tuntein katsomaan Space Jam: Uutta legendaa sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kun Warner Bros. -studion paha algoritmi Al G. Rytmi sieppaa koripallotähti LeBron Jamesin pojan serveriversumiinsa, LeBronin täytyy kasata tiimiinsä serveriversumin kovimmat pelaajat ja haastaa Al G. Rytmi koripallo-ottelussa, joka määrää pelaajien kohtalot. Supermanin, King Kongin ja Rautajätin kaltaisista pelaajista haaveileva LeBron joutuu kuitenkin tyytymään Väiski Vemmelsääreen ja muihin Looney Tunes -piirroshahmoihin.

Alkuperäisen Space Jamin tähti Michael Jordan ei halunnut palata tekemään jatko-osaa, joten hänen sijaan Space Jam: Uutta legendaa tähdittää tuoreempi koripallostara LeBron James, joka esittää omaa itseään. Koska en seuraa koripalloa lainkaan, en osaa sanoa juuta tai jaata siitä, kumpi on parempi pelaaja, mutta mielestäni näyttelemisen puolella James hoitaa tonttinsa taidokkaammin kuin Jordan - vaikka hän yhdessä kohtaa vitsaileekin, että urheilijan siirtyminen näyttelemiseen voi johtaa vain fiaskoon. Hahmona LeBron James ei ole erityisen pidettävä, hänen ollessa niin intohimoinen koripallosta, ettei vaikuta hyväksyvän muuta tulevaisuutta lapsilleen, Dariukselle (Ceyair Wright) ja Domille (Cedric Joe), joista jälkimmäinen siepataan Warner Brosin serveriversumiin. Elokuvan aikana LeBronin täytyy tietty oppia asioita jokaisen oman suunnan kulkemisesta, sun muita latteuksia, joilla hänelle saadaan rustattua jonkin sortin kehityskaari.

     Elokuvan pahiksena toimii Warner Brosin kehittelemä algoritmi Al G. Rytmi, jota näyttelee Don Cheadle yhdessä uransa kököimmistä rooleistaan. Cheadle yrittää aivan liikaa olla uhkaava pahis, sekä cool tyyppi, jolloin yrittäminen käy jo surkuhupaisaksi. Al G. Rytmi on kiusallisen huono pahis, jonka suunnitelmat todistaa itsensä LeBronin ja Warner Brosin edessä eivät jaksa vakuuttaa.

Itseäni ainakin näissä filmeissä kiinnostaa lähinnä klassiset Looney Tunes -hahmot ja lähes kaikki tutut ovatkin ilahduttavasti kehissä. Haisunäätä Henry Haisulia leffassa ei nähdä, sillä hahmon on viime vuosien aikana kritisoitu esittävän seksuaalista ahdistelua positiivisessa ja humoristisessa valossa. Väiski Vemmelsääri (Jeff Bergman), Repe Sorsa (Eric Bauza), Marvin Marsilainen (Bauza), Sylvesteri-kissa (Bergman), Tipi-lintu (Bob Bergen), Viiksi-Vallu (Bergen), Putte Possu (Bauza), Tasmanian tuholainen (Jim Cummings), Elmeri-metsästäjä (Bauza), Kelju K. Kojootti, Maantiekiitäjä ja alkuperäistä Space Jamia varten luotu Lola-pupu (Zendaya) päätyvät jälleen avuksi koripallo-otteluun, jossa vaakalaudalla on heidän oma selviytymisensä. Näitä vekkulimaisen pöljiä piirroshahmoja on aika ajoin ilo seurata, mutta heistä ei valitettavasti riitä hupia pelastamaan koko elokuvaa.

Kuten alussa kerroin, itselleni alkuperäinen Space Jam ei ole koskaan ollut kova juttu, eikä minulla ole minkäänlaista nostalgia-arvoa sitä leffaa kohtaan. Mielestäni se on lähinnä keskinkertainen hassuttelu ja hieman kyseenalainen Niken kenkämainos. Eli se, että nyt kritisoin Space Jam: Uutta legendaa ei missään nimessä johdu siitä, että pidän alkuperäistä niin suuressa arvossa, etten hyväksy edes ajatusta sen jatko-osasta noin 25 vuotta myöhemmin. Ei, kritisointini johtuu ihan vain siitä, että kyseessä on ylipitkä ja pitkästyttävä kohellus, joka on lähinnä täysin hävytöntä mainostamista Warner Brosille. Jos muutama vuosi sitten ilmestynyt Ready Player One -elokuva (2018) vaikutti aika ajoin perustuvan sille, kuinka paljon siihen on saatu tungettua populaarikulttuuriviittauksia, Space Jam: Uusi legenda on lähinnä studion egopönkitystä kahden tunnin ajan. Kyllä, siinä missä alkuperäinen Space Jam kesti alle puolitoista tuntia, jatko-osalla on kestoa liki kaksi tuntia.

Väiski Vemmelsääri ja kumppanit saapuvat mukaan yllättävänkin myöhään ja sitä ennen katsojan täytyy lähinnä kärvistellä, kun Warner Bros kehuskelee omistavansa maailman parhaat leffat ja kuljettaa LeBron Jamesia ja katsojaa läpi omistamiensa franchisejen. DC-sarjakuvahahmojen, kuten Batmanin, Supermanin, Wonder Womanin, Aquamanin ja Jokerin lisäksi on Harry Potteria (2001-2011), King Kongia, Rautajättiä (The Iron Giant - 1999), Kivisiä ja Sorasia (The Flintstones - 1960-1966), Scooby-Doota (1969-), Ihmemaa Ozia (The Wizard of Oz - 1939), Riiviöitä (Gremlins - 1984), sekä perheleffaksi hassusti kaikenlaista, mikä ei kuuluisi vielä lapsille, kuten Game of Thronesia (2011-2019), Kellopeliappelsiinia (A Clockwork Orange - 1971), Mad Max: Fury Roadia (2015), Se-kauhuleffojen (It - 2017-2019) Pennywise-klovnia ja Kirottu-kauhuleffoista (2013-) tuttua Valak-nunnaa. The Matrix (1999-) mainitaan useasti, jotta katsoja varmasti muistaa, että uusi Matrix-elokuva on tulossa joulukuussa. Casablancaan (1942) liittyvä kohtaus menee varmaan monilta aikuisiltakin ohi. 

Alkuperäinen Space Jam tuntui sentään tekevän mainostamisen itseironisesti ja kieli poskessa. Jatko-osa vain tunkee mukaan ihan kaikkea täysin häpeilemättä. Elokuvan ongelmallisuuden huomaakin siitä, että vaikka koin tämän mainostamin kiusalliseksi, mielenkiintoni itse suurta (ja aivan liian pitkää ja ärsyttäväksi äityvää) koripallo-ottelua kohtaan oli niin vähäinen, että yritin lähinnä tutkia, keitä kaikkia muita voin bongata ottelun yleisöstä. Kappas, nimikkohahmot yhdestä suosikkisarjastani, Rick and Mortysta (2013-)! Senhän uusi kausi on juuri alkanut HBO:lla, joka on Warner Brosin omistuksessa, pitääpä mennä katsoma... ei, apua, aivopesumainonta onnistui! 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Malcolm D. Lee, jonka aiempiin töihin kuuluu esimerkiksi Scary Movie 5 (2013)... eikä Lee ole paljoa sen jälkeen kehittynyt elokuvantekijänä. Hän ei saa leffasta innostavaa, ei yhtään jännittävää, eikä edes hauskaa. Naurahdin kaksi kertaa koko elokuvan aikana. Kerran ensimmäisen tunnin aikana ja uudestaan toisen tunnin aikana. Muuten tuijotin tapahtumia yhä vain tylsistyneempänä. Käsikirjoitusta taas on ollut työstämässä sen kokoinen porukka, etten jaksa edes luetella kaikkia tähän. Liiankin ison kirjoitustiimin lopputuloksena on aikamoinen sekamelska, joka loppujen lopuksi on vain laiska toisinto alkuperäisen elokuvan tapahtumista. Sentään Space Jam: Uusi legenda on kuvattu ihan hyvin ja mukana on kelpo lavasteita ja asuja. Perinteisellä piirrosanimaatiolla toteutetut Looney Tunes -hahmot ovat ilahduttavia, mutta hahmojen muuttuessa tietokoneanimaatioksi, erityisesti Väiski Vemmelsääri näyttää välillä karmivalta. Äänimaailma paisuu yhä vain isommaksi meteliksi. Musiikeista vastaa Kris Bowers, jonka työ peittyy täysin tunnettujen leffa- ja sarjamusiikkien alle. Kun elokuvan harvoihin hyviin hetkiin kuuluu vaikkapa pätkä Danny Elfmanin säveltämästä Batman-elokuvan (1989) tunnusmusiikista, liikutaan aika heikoilla jäillä.

Yhteenveto: Space Jam: Uusi legenda on kehno elokuva, jota on vaikea edes kutsua elokuvaksi, sillä se tuntuu niin vahvasti kaksi tuntia kestävältä Warner Brosin mainokselta. LeBron Jamesin, Väiski Vemmelsäären ja muiden tuttujen Looney Tunes -hahmojen koripallo-ottelu jää lopulta täysin toissijaiseksi, kun pääasiassa huomio kiinnittyy kaikkiin muihin elokuviin, sarjoihin ja niiden hahmoihin, joita Warner Bros. omistaa. Leffa on täynnä studion egopönkitystä, mikä käy kiusalliseksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Ja elokuvahan kestää tosiaan lähes kaksi tuntia. Jo ensimmäinen Space Jam oli pelkkä mainos, mutta sentään se ei kaiken aikaa hieronut Niken tuotteilla katsojan naamaa ja se osasi jopa olla itseironinen. Jatko-osaa on tehty täysin tosissaan ja epäonnistuminen on siten suurempi. Huumori on erittäin kökköä ja leffa sai minut naurahtamaan vain kahdesti. Muuten se on jopa tylsä ja vähän väliä ärsyttävämmäksi muuttuva kohellus. Perinteisellä piirrostyylillä toteutettuja Looney Tunes -hahmoja on ilo katsoa, mutta sekin vähäinen ilo pilataan muuttamalla heidät kammottaviksi digiluomuksiksi. Loppuun en voi muuta kuin pohtia, mikä on Space Jam: Uuden legendan kohderyhmä? Jos tämä on tehty nykylapsille, mietin, tuntevatko he edes kunnolla Väiski Vemmelsäärtä ja kumppaneita, jotka ovat olleet vuosia kateissa valtavirtaviihteestä? Vai onko tämä vain tehty ysärilapsille, jotka saattavat ehkä kokea jonkin sortin nostalgiapärinöitä tätä katsoessaan? Nämä ysärilapset ovat vuosien saatossa tehneet alkuperäisestä Space Jamista suositumman, joten voikohan sama käydä Uudelle legendalle tulevaisuudessa, kun nykylapset kasvavat aikuisiksi?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Space Jam: A New Legacy, 2021, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, SpringHill Entertainment, Proximity

Arvostelu: Pikkujalka (Smallfoot - 2018)

PIKKUJALKA

SMALLFOOT

Ohjaus: Karey Kirkpatrick
Pääosissa: Channing Tatum, James Corden, Zendaya, Common, LeBron James, Gina Rodriguez, Ely Henry, Danny DeVito, Jimmy Tatro ja Yara Shahidi
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, musikaali
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Pikkujalka on Warner Bros. -yhtiön uusi animaatioelokuva. Käsikirjoittajat Glenn Ficarra ja John Requa saivat idean siihen tutkiessaan isojalan ja lumimiehen mytologiaa. He veivät ideansa Warnerille, mikä kiinnostui siitä ja alkoi työstämään leffaa. Kesällä 2016 projekti lähti tosissaan käyntiin, kun Karey Kirkpatrick valittiin ohjaajaksi ja lopulta Pikkujalka sai ensi-iltansa tämän vuoden lokakuussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä, sillä idea vaikutti erittäin hauskalta. Odotukseni kuitenkin laskivat, kun aloin nähdä mainoksia filmistä, mitkä eivät näyttäneet kovin laadukkailta. Luin siitä myös hyvin ristiriitaisia arvioita, joissa jotkut kehuivat leffaa ja toiset taas lyttäsivät sen. Meninkin aika varautunein mielin katsomaan Pikkujalan, kun se oli jo pyörinyt pari viikkoa teattereissa.

Korkealla vuoren huipulla asustaa lumimiesten, eli jetien yhteiskunta. Jetit asustavat rauhassa ja onnellisina, kunnes eräänä päivänä jeti nimeltä Migo kohtaa kauhistuttavan olennon, mitä jetit ovat luulleet pelkäksi myytiksi: ihmisen.

Elokuvan päähenkilö Migo (äänenä Channing Tatum) on nuori lumimies, jolla on suuret unelmat periä isänsä (Danny DeVito) ammatti aamugongin hakkaajana, sekä täysi luotto jetiyhteiskunnan johtoon. Vasta urbaanilegendaksi luullun ihmisen eli pikkujalan kohtaaminen saa Migon kyseenalaistamaan ikivanhat lakitekstit, joissa pikkujalkojen olemassaolo kielletään ja kun hänet tämän takia potkitaan pihalle jetikommuunista, hänen täytyy todistaa ihmisten olemassaolo muille kaltaisilleen. Hahmolle kirjoitettu tarina on kiinnostava, mutta harmillisesti samaa ei oikeastaan voi sanoa itse hahmosta. Migo on päähenkilöksi yllättävän tylsä tapaus, joka ei koskaan tee kummoista vaikutusta. Tatum kuitenkin sopii osaansa ja Migon äänestä paistaa Tatumin innokkuus leffaa kohtaan.
     Paljon Migoa mielenkiintoisempi hahmo on nimikkohahmo pikkujalka, eli itseään täynnä oleva TV-persoona Percy (James Corden), joka yrittää kaikkensa nostaakseen ohjelmansa katsojalukuja. Aluksi hieman turhamaisena ääliönä nähtävä Percy on oudolla tavalla pidettävämpi hahmo kuin Migo ja on paljon kiinnostavampaa seurata, kuinka Percy alkaa oppia elämän oikeasti tärkeistä asioista.
     Migon lisäksi muita jetihahmoja ovat jetiyhteiskuntaa johtava Kivenhaltija (Common), tämän ihmisistä kiinnostunut tytär Meechee (Zendaya) ja hieman pöljä poika Thorp (Jimmy Tatro), sekä jokseenkin erikoinen kolmikko Gwangi (LeBron James), Kolka (Gina Rodriguez) ja Fleem (Ely Henry). Thorpin hauskoista jutuista huolimatta sivuhahmot ovat unohdettavia ja Fleemin tapauksessa jopa aika ärsyttäviä. Kivenhaltijasta arvaa heti, että hänellä on jotain hämärää meneillään. Migon ja Meecheen välille yritetään tietysti kehitellä jonkin sortin ihastusta, mutta tämä on kömpelösti toteutettu. Myös Percy-ihmiselle on yritetty luoda romanssintynkää hänen assistenttinsa Brendan (Yara Shahidi) kautta, mikä on vielä kömpelömpi yritys.

Kuten arvelinkin, Pikkujalka ei todellakaan ole mikään maata järisyttävä kokemus, mutta oli se hieman parempi kuin odotin. Omalla tavallaan se on hyvin geneerinen lastenleffa, mutta siitä löytyy kuitenkin asioita, joista vanhemmatkin voivat nauttia, mitä arvostan aina perhe-elokuvissa. Lapsille on luvassa hassua koheltamista höpsön näköisten hahmojen kanssa ja vauhdikasta seikkailua, mutta aikuiset löytävät leffasta yhteiskunnallisiakin viestejä. Kuten jo nopeasti sanoin, jetiyhteiskunta uskoo sokeasti siihen, mitä heidän johtajansa sanoo, eikä kyseenalaista oudoimpiakaan lakeja, joita pyhiin kiviin on kirjoitettu. Kaikkea uutta pidetään vaarallisena ja Kivenhaltija haluaa pitäytyä siinä, minkä on todennut tutuksi ja turvalliseksi (puhumattakaan helposta). Elokuva viestii ennakkoluulojen ylittämisestä ja rajojen rikkomisesta. Maailma ei edisty junnaamalla paikoillaan, vaan kokeilemalla rohkeasti uusia asioita. Tämä syvällisempi puoli tuo leffaan paljon lisää ja sitä ilman kyseessä olisi aika keskinkertainen ja unohdettava tekele. Nyt elokuvan muistaa siis hieman kauemmin kuin yhden päivän ajan. Syvällisyys nostaa Pikkujalan hieman monia muita ei-Disneyn tai -Pixarin tekemiä animaatioita korkeammalle, vaikkakaan Warner Bros. -yhtiön Lego elokuvan (The LEGO Movie - 2014) tasolle ei ylletä millään. Onhan tämä paljon laadukkaampi kuin esimerkiksi kesällä ilmestynyt Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018), mutta mistään parhaan animaatioelokuvan Oscar-pystistä tekijöiden on turha haaveilla.

Sen lisäksi, että pidin filmin syvällisemmistä teemoista, on myös pakko sanoa, että elokuvan idea on erittäin mainio. On nokkela keksintö kääntää ihmisten ja lumimiesten asemat päälaelleen, vaikkakin tämän olisi voinut hoitaa paremmin ja selkeästi kiinnostavampien hahmojen kanssa. Pakkohan se on myöntää, että leffa saa hekottelemaan ja hymähtelemään useaan otteeseen, oli kyse sitten Migon kohelluksesta, hänen ensi kertaa päätyessään ihmiskylään tai hauskoista vitseistä, mitkä saattavat mennä lapsilta ohi. Rääkyvä vuohi oli jopa hulvaton lisäys. Sen sijaan asia, mistä en pitänyt lainkaan, on, että Pikkujalka on väkisin päätetty muuttaa musikaaliksi (mikä ei tosin tule yllätyksenä, kun katsoo laulajista koostuvaa näyttelijäkaartia). Syvällisemmät aiheet tekevät elokuvasta jo ajankohtaisen, sitä ei tarvitse painottaa tunkemalla mukaan modernia pop- tai rap-musiikkia, mikä ei vain istu leffaan. Ja mikä pahinta, nämä laulut ovat sieltä tylsemmästä ja unohdettavasta päästä, eikä todellakaan mitään radiohittejä. Aikuisille elokuva yrittää tarjota myös tällä osa-alueella jotain, mutta uudelleensanoitettu Queen-hitti "Under Pressure" saa välittömästi toivomaan, että se olisi jo ohi. Joitakin muita laulut eivät tietenkään tule häiritsemään. Näytöksessä, missä näin Pikkujalan, parin penkin päässä itsestäni vasemmalla istui kaksi nuorta naista, jotka alkoivat tanssimaan laulujen aikana, mikä oli tietty jokseenkin häiritsevää (ei tosin läheskään yhtä ärsyttävää kuin se, että toinen heistä otti kymmenen minuutin välein puhelimensa esiin tarkistaakseen Snapchatinsa). Samalla tosin ajattelin, että onhan se kiva, että tämä toimii heille.

Samalla tavoin kuin elokuva ei ole sisällöltään yhtä laadukas teos kuin Disneyn tai etenkään Pixarin animaatioleffat, se ei ole myöskään visuaalisesti samalla tasolla. Jeteihin on kyllä selvästi panostettu ja heidän turkkiensa yksittäiset karvat erottuvat hienosti, mutta jostain syystä filmi ei ole visuaalisesti kovin näyttävä. Tämä saattaa johtua siitä, että värimaailma luottaa paljon valkoiseen ja siniseen, mikä ei ole erityisen kiinnostavaa. Valkoinen lumimies valkoisessa lumessa on aika tylsä näky. Ihmisten kylä tuo onneksi hieman väriä mukaan, mutta eipä siellä paljoa vietetä aikaa. Pikkujalan ohjaaja Karey Kirkpatrick on aiemmin ohjannut animaation Yli aidan (Over the Hedge - 2006), mikä ei sekään ole kovin ihmeellinen teos. Kirkpatrick taitaa visuaalisen hauskuuttamisen, mutta hän ja käsikirjoittaja Clare Sera olisivat voineet miettiä uudestaan, kannattaako lähinnä kestoa pidentäviä lauluja tunkea mukaan. Äänimaailma on oivallisesti luotu ja Heitor Pereiran säveltämät musiikit sopivat mukaan hyvin.

Yhteenveto: Pikkujalka on kelpo animaatiofilmi, mistä löytyy jotain sekä lapsille että aikuisille. Perheen pienemmille on tarjolla vauhdikasta seikkailua hassunnäköisten hahmojen kera ja aikuiset voivat huomata syvällisempää puolta, kun leffa viestii yhteiskunnallisista asioista. Vitsejä on luvassa kaikenikäisille ja elokuva onnistuu viihdyttämään lähes koko kestonsa ajan. Tunnelmaa lyttäävät lähinnä täysin tarpeettomat musikaaliosiot, joiden laulut eivät istu elokuvaan lainkaan ja jotka ovat totaalisen unohdettavia. Lähes yhtä unohdettavia ovat tarinan hahmot, joista vain Percy jää mieleen ylimielisen persoonansa takia. Jetit Migo ja Meechee ovat aika tylsiä tapauksia, eikä heidän juttunsa oikein kiinnosta. Tavallaan leffa on oivallisesti animoitu, sillä jeteihin on panostettu tuomalla esiin heidän turkkinsa jokainen karva, mutta värimaailmaltaan elokuva on hieman tylsää seurattavaa. Loppujen lopuksi Pikkujalka on siis helposti kerran katsottava ja ihan yhtä helposti unohdettava animaatio, minkä parissa koko perhe voi viihtyä puolentoista tunnin keston ajan. Ei tämän takia tarvitse kuitenkaan teattereihin asti raahautua, vaan filmin voi ihan hyvin katsoa omalta kotisohvalta, kun siihen tulee mahdollisuus. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smallfoot, 2018, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Zaftig Films