Arvostelu: Don't Worry Darling (2022)

DON'T WORRY DARLING

Ohjaus: Olivia Wilde

Pääosissa: Florence Pugh, Harry Styles, Olivia Wilde, Chris Pine, Gemma Chan, KiKi Layne, Nick Kroll, Kate Berlant, Asif Ali, Sydney Chandler, Douglas Smith ja Timothy Simons

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

Don't Worry Darling on Florence Pugh'n ja Harry Stylesin tähdittämä mysteerielokuva. Leffa lähti liikkeelle Carey Van Dyken, Shane Van Dyken ja Katie Silbermanin ideasta, jota he yrittivät kaupitella elokuvantekijöille ja studioille. Olivia Wilde kiinnostui tekstistä ja suostui ohjaamaan siitä elokuvan. Kun Wilden esikoisohjaus Booksmart (2019) keräsi paljon kehuja, studiot ryhtyivät kilpailemaan siitä, kuka saisi Wilden seuraavan elokuvan itselleen. New Line Cinema nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020. Elokuvan tuotanto ei kuitenkaan ollut helppo. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään koronavirustartunnan takia, näyttelijä Shia LaBeoufin sanottiin saaneen potkut filmistä, mutta myöhemmin hän paljasti todisteiden kera, että hän lähti itse projektista ja että häntä aneltiin jäämään mukaan, ja ohjaaja Wilde otti useasti yhteen päätähti Pugh'n kanssa, minkä takia Pugh ei halunnut olla paljoa mukana leffan pressikiertueella. Lisäksi elokuvan maailmanensi-illassa Venetsian elokuvajuhlilla kohuttiin, että Styles olisi sylkenyt näyttelijä Chris Pinen päälle, mutta näyttelijät kielsivät huhun. Nyt Don't Worry Darling saa ensi-iltansa Suomessa ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen ohjaajan, näyttelijäkaartin ja ympärillä liikkuvien kohujen takia, tietämättä yhtään mitään itse tarinasta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Don't Worry Darlingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Alice ja Jack Chambers asuvat onnellisesti idyllisessä pikkukaupungissa 1950-luvulla. Päivät Alice viettää kotona, pohtien, mitä Jack oikein tekee töissään, mysteerisessä Victory-operaatiossa?

Päärooleissa Alice ja Jack Chambersina nähdään viime vuosina kovassa nosteessa ollut Florence Pugh ja entinen One Direction -tähti Harry Styles, joka korvasi projektista poistuneen Shia LaBeoufin ja joka päätyi seurustelemaan ohjaaja Wilden kanssa kuvausten aikana. Pugh on roolissaan tuttuun tapaansa erinomainen, osoittaen jälleen olevansa yksi tämän hetken parhaista nuorista näyttelijöistä. Hän tekee hyvää työtä esittäessään 1950-luvun rikasta kotirouvaa, joka käyttää aikansa siivoilleen ja kokaten, hänen miehensä ollessa töissä. Pugh myös tulkitsee onnistuneesti hahmonsa voimistuvia tunnetiloja, kun hän alkaa epäillä, että hänen miehensä työt liittyvät johonkin todella hämärään. Styles on kelpo valinta Jack-mieheksi, päästen parissa kohtaa näyttämään muutakin kuin hurmuripuoltaan. Pugh'n ja Stylesin kemiat osuvat hyvin yhteen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Wilde Chambersien naapurina ja Alicen läheisimpänä ystävänä Bunnynä ja Nick Kroll tämän miehenä, Jackin parhaana kaverina Billinä, Kate Berlant juoruilevana Peginä, KiKi Layne kummallisena Margaretina, sekä Chris Pine kaupunkia pyörittävänä, salaperäisenä Frankina ja Gemma Chan tämän Shelley-vaimona. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti - varsinkin Pine, josta löytyy sopivasti karismaa ja epäilyttävyyttä ison bisneksen johtajaksi.

Kaikenlaisten kohujen keskellä Don't Worry Darlingista kuoriutuu ihan menevä jännäri, joka ei kuitenkaan tunnu yltävän potentiaaliinsa. Siitä löytyy kehuttavaa Pugh'n näyttelijäsuorituksesta lähtien, mutta myös harmillista moitittavaa. Itse tuotannolliset vaikeudet ja ihmisten väliset konfliktit eivät onneksi näy lopputuloksessa, ja jos ei ole seurannut mediasta kohuja, ei välttämättä edes uskoisi, kuinka vaikeaa filmin tekoprosessi oli. Elokuvan ongelmat löytyvät lähinnä Van Dyken sisarusten ja Silbermanin tarinan pohjalta työstetystä käsikirjoituksesta, jossa lainaillaan liikaa huomattavasti paremmista elokuvista. En voi kertoa, mistä kaikista filmeistä on otettu inspiraatiota, sillä se olisi jo suuri spoileri. Sen verran uskallan sanoa, että alkupään balettikohtauksista tulee herkästi mieleen esimerkiksi Black Swan (2010) ja Suspiria-uudelleenfilmatisointi (2018). Lisäksi vaikka teksti sisältää onnistuneita kauhukuvioita monien miesten tarpeesta kontrolloida naisiaan, tietyt motiivit kaiken taustalla jäävät liian pimentoon.

Elokuva lähtee vahvasti liikkeelle, eikä kestä montaakaan minuuttia, kun katsojalla on jo vahva tunne, että tässä pikkukaupungissa on jotain vialla. Kaikki on liian hyvää ja ihanaa ollakseen totta. On mielenkiintoista ryhtyä selvittämään Alicen kanssa, mistä kaikessa onkaan kyse. Elokuva ei ole käänteinen ja yllätyksineen ihan niin ovela kuin se luulee, sillä varastaessaan liikaa muilta, nämä käänteet ja yllätykset tuntuvat turhankin ennalta-arvattavilta ja yllätyksettömiltä. Vaikka tutkimusprosessi onkin kiinnostavaa puuhaa ja elokuva nostattaa jännitettä paikoin varsin tehokkaasti, puolivälin paikkeilla leffa tuntuu hieman junnaavan paikoillaan. Loppupää kiristää taas tahtia, mutta siinä kohtaa lainailut muualta ovat liian selviä ja jopa mielikuvituksettoman tylsiä.

Olivia Wilde tekee parhaansa ailahtelevan käsikirjoituksen kanssa. Ohjaus on pätevää ja vaikkei elokuva yllä Booksmartin loistokkuuteen, Wilde näyttää, ettei hän ollut kameran takana pelkkä yhden filmin ihme. Wilde rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, joskin välillä hänen kannattaisi luottaa hiljaisuuteen tehokeinona turhankin mahtipontiseksi paisuvan musiikin sijaan. John Powellin sävellykset toimivat pääasiassa mainiosti, mutta välillä hän voisi hillitä hieman. Don't Worry Darling on kuvattu erittäin tyylikkäästi. Kuvauksessa on usein näyttävää symmetriaa, esimerkiksi heti alussa, kun miehet lähtevät aamulla samanaikaisesti töihin, vaimojen jäädessä talojensa etupihoille vilkuttelemaan. Lavasteet ja asut ovat hienot, ja niillä herätetään 1950-luku upeasti takaisin henkiin.

Yhteenveto: Don't Worry Darling on harmillisen epätasainen trilleri, joka käynnistyy todella vahvasti, mutta menettää hiljalleen tehoaan. Vaikka mysteerin selvittäminen onkin kiinnostavaa puuhaa ja elokuva onnistuu välillä olemaan jännittävä, puolenvälin paikkeilla homma alkaa hieman junnata paikoillaan. Toisen puoliskon käänteet eivät ole niin yllättäviä kuin tekijät ovat varmasti toivoneet, etenkin kun ne rakentuvat liikaa lainailuihin muista, huomattavasti paremmista filmeistä. Lopulta leffa tuntuu aika mielikuvituksettomalta ideoidensa kanssa. Florence Pugh on erinomainen pääroolissa ja vain vahvistaa asemaansa tämän hetken parhaimpien näyttelijöiden joukossa. Harry Styles on kelvollinen hänen miehensä osassa ja Chris Pine sopii hyvin rooliinsa epäilyttävänä kaupunginjohtajana. Olivia Wilden ohjaus on pääasiassa mainiota ja teknisiltä ansioiltaan leffa on taiturimaisesti pistetty kasaan. Elokuvan käsikirjoitus vain on harmillisen ontuva. Don't Worry Darling pääsee kuitenkin täpärästi plussan puolelle tiettyjen onnistumisiensa ansiosta. Vahvemman käsikirjoituksen ja yllättävämpien käänteiden kanssa filmi voisi edustaa vuoden parhaimmistoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Worry Darling, 2022, New Line Cinema, New Line Productions, Vertigo Entertainment, Warner Bros.

Arvostelu: Ouija (2014)

OUIJA (2014)

Ohjaus: Stiles White
Pääosissa: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff, Douglas Smith, Bianca A. Santos, Shelley Hennig, Vivis Colombetti ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16

Ouija on spiritismissä käytettävä lauta, jolla voi ottaa yhteyttä henkimaailmaan. Lautaan on merkitty aakkoset, numerot, sekä sanat "kyllä", "ei" ja "hyvästi". Henkilöt, jotka käyttävät lautaa, pistävät sormensa osoittimen päälle, joka on laudalla ja esittävät hengille tai demoneille kysymyksiä ja nämä vastaavat siten, että osoitin liikkuu itsekseen joko suoraan myönteisen tai kielteisen sanan päälle tai muodostaa sanoja kirjaimista. Lautaa käytettäessä tärkeimmät säännöt ovat, ettei sitä saa käyttää yksin, sitä ei saa käyttää hautausmaalla, eikä laudan luota saa koskaan lähteä sanomatta hyvästejä, sillä muuten kanava henkimaailmaan jää auki ja mitä tahansa hirveyksiä voi päästä vapaaksi. Jotkut tosissaan uskovat Ouija-laudan voimiin, eivätkä suostu koskemaan kyseisiin kapistuksiin pitkällä tikullakaan, kun taas jotkut pitävät koko juttua hölynpölynä. Internet on täynnä kertomuksia Ouija-laudan käytöstä, joita voi joko uskoa tai ei. Ne jotka suhtautuvat koko juttuun paljon kevyemmin, ovat päättäneet pitää sitä pelinä, jolloin Hasbron myymiä Ouija-lautoja voi ostaa ties mistä. Suosittu asia kun on, on Ouija-lauta pitänyt saada mukaan erilaisiin tarinoihin ja elokuviin - etenkin kauhuun. Esimerkiksi elokuvat The Exorcist (1973), Alison's Birthday (1981) ja Paranormal Activity (2007) sisältävät laudan. Kokonaan laudan ympärille keskittyy esimerkiksi The Ouija Experiment (2011), mutta kaikkein tunnetuin on vuoden 2014 kauhuelokuva, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä Ouija. Muistan, kun leffa ilmestyi ja näin useaan otteeseen sen trailerin käydessäni elokuvissa. Silloin en ollut erityisen innoissani kauhusta, joten en katsonut itse elokuvaa. Kuitenkin ajan kuluessa genre on alkanut kiinnostaa minua. En kuitenkaan käynyt katsomassa Ouijan jatko-osaa, Ouija: Origin of Evil (2016), kun se ilmestyi viime vuonna. Jatko-osan ilmestyessä vuokrattavaksi, tiesin, että jossain kohtaa minun täytyisi katsoa kummatkin osat ja kirjoittaa niistä. Ensimmäinen osa löytyikin kätevästi C Moresta, josta katsoin sen tyttöystäväni kanssa.

Lainen paras ystävä Debbie tekee itsemurhan, mutta kun Laine ja hänen kaverinsa alkavat tutkia kuolemaa tarkemmin, he huomaavat, että siihen liittyy mystinen Ouija-lauta...

Pääosassa Lainena nähdään Olivia Cooke, joka ei oikein tunnu osaavan tuoda kunnon tunnetta hahmoon. Hahmo itsessään ei ole erityisen kiinnostava, eikä hänessä olekaan mitään muuta erityistä kuin että hän asuu kolmistaan siskonsa ja isänsä kanssa, eikä äitiä enää ole. Muuten hahmo on vain tavallinen teinityttö. Se voisi olla kiinnostavaa, jos näyttelijästä löytyisi jotain ihmeellistä, mutta kun ei. Hahmon muistaa lähinnä vain sen takia, että hän oli leffan päähenkilö.
     Muita nuoria, eli Lainen kavereita ovat treenaavan oloinen Trevor (Daren Kagasoff), kuolleen Debbien poikaystävä Pete (Douglas Smith), pelokas Isabelle (Bianca A. Santos) ja Lainen sisko Sarah (Ana Coto), joka ei pidä yhtään koko spiritismistä, eikä haluaisi liittyä muiden mukaan viestimään hengille. Nuoria ei erityisemmin syvennetä, vaan heistä annetaan lähinnä vain pintaraapaisut ja nopeat persoonallisuudet. Yksi on esimerkiksi selkeästi muita rohkeampi, kun taas toinen pelästyy muita helpommin. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan saa katsojaa välittämään hahmoista, jolloin ei oikein hetkauta, kun nuoria alkaa kuolla Ouija-laudan käytön takia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Shelley Hennigin esittämä Debbie, joka tekee itsemurhan leffan alussa, Lin Shayen näyttelemä Paulina Zander, joka elää mielisairaalassa, Vivis Colombettin näyttelemä Nona, joka varoittaa nuoria laudan käytöstä ja tietää henkimaailmasta, sekä Matthew Settlen esittämä Lainen ja Sarahin isä, joka on todella pienessä roolissa. Hauskaa on, että Colombettin Nona-hahmo muistuttaa pienesti näyttelijän hahmoa elokuvassa Paranormal Activity 2:ssa (2010), jossa hän yritti karkottaa demonia päähahmojen talosta.

Heti elokuvan alusta asti katsojalle syötetään tunne siitä, että jotain hämärää tulee tapahtumaan. Jo ensimmäisten minuuttien aikana leffa yrittää pelästyttää muutamaan otteeseen ja riippuen siitä, kuinka herkkä katsoja on, elokuva myös onnistuu. Elokuvan ensimmäiset puoli tuntia kulkevat nopeasti eteenpäin, kun hahmoja esitellään, eikä aikaakaan, kun nuoret jo yrittävät Ouija-laudan kautta ottaa yhteyttä Debbieen, sillä Laine uskoo, että tämä haluaisi kertoa heille jotain kuolemastaan. Vähitellen nuoret huomaavat, että laudalla todella on karmivia voimia, nähdessään kummallisia hahmoja varjoissa ja peileissä, löytäessään outoja kirjoituksia ja seuraavan henkilön kuollessa. Lähtökohdat tarinalle ovat mielenkiintoiset, vaikka laudan käytöstä herääkin muutamia kysymyksiä. Kummallisuudet voi kuitenkin katsoa sormien läpi, sillä elokuva tuntuu osaavan jännittää toimivasti. Ensimmäisen tunnin ajan leffa onkin ihan kiva kauhupätkä, mutta viimeiset puoli tuntia lässähtävät täysin. Viimeisen puolen tunnin ajan kohtaukset hyppivät kiireellä eteenpäin, ihan kuin käsikirjoitusvaiheessa olisi tullut kiire tai leikkaajia olisi pakotettu pätkimään leffa puoleentoista tuntiin. Ihan sama, milloin on menty vikaan, sillä lopussa on menty niin pahasti vikaan, että katsojaa jää lähinnä ärsyttämään. Lopun kohtaukset kulkevat kuin pikakelauksella, eikä enää mistään osaa oikein ottaa kiinni, jolloin on pudonnut tunnelmasta lähes kokonaan pois.

Vaikka Ouija saakin katsojan jännittämään useasti, ei kovin kummoista kauhua ole mukana, paitsi alussa, jolloin ei vielä täysin tiedä, millainen elokuva on kyseessä. Valitettavasti suurimmaksi osaksi kauhu perustuu kliseisiin, eikä koko jutussa ole oikein mitään uutta. Alkupäässä kerrotaan, että henget voi nähdä vain laudan mukana tulevan osoittimen läpi, jolloin toivoisi, että jossain kohtaa hahmojen täytyy kulkea eteenpäin pimeydessä, vilkuillen osoittimesta nähdäkseen, mitä heillä on vastassa. Tällaista tapahtuu kuitenkin vain parissa kohtaa ja todella nopeasti, jolloin koko pohjustus tuntuu turhalta. Useaan otteeseen luotetaan siihen, että pimeys pelottaa katsojaa, sillä hengillä on tietysti kyky sammuttaa valot koko asunnosta, jotta mukaan saataisiin piinaava tunnelma. Mukana on tietysti myös karmiva ullakko ja jos se ei ole tarpeeksi, niin samasta talosta löytyy vielä karmivampi kellari. Pääasiassa Ouija luottaa äkkisäikäytyksiin, jolloin jotain hyökkää yhtäkkisesti jostain kovan äänen saattelemana, jolloin katsoja sätkähtää tuolissaan. Mitään yllättävää leffa ei tarjoa ja suuri juonenkäännekin on arvattavissa, kun elokuvaa on vielä yksi kolmannes jäljellä ja jotain pitäisi vielä tapahtua. Ja kun hahmoilla ei ole erityisemmin väliä, niin katsojana ei jännitä, mitä heille käy, vaan lähinnä lyö katsojakavereidensa kanssa vetoa siitä, kuka kuolee seuraavaksi. Ei Ouija huono ole, mutta ei se erityisen hyväkään ole. Heikko se kuitenkin on, eikä sitä tarvitse toista kertaa katsoa.

Elokuvan on ohjannut Stiles White, joka toimi myös toisena käsikirjoittajana yhdessä Juliet Snowdenin kanssa. Aiemmin White on toiminut kirjoittajana, sekä efektitiimissä esimerkiksi elokuvissa The Sixth Sense (1999) ja Jurassic Park III (2001). Elokuvasta huomaa, ettei Whitella ole kummoista kokemusta, sillä leffasta näkee epävarmuuden ja niinä harvoina hetkinä, kun mukana on varmuutta, luottaa elokuva liikaa kauhukliseisiin. White ja Snowden ovat luoneet hyvän idean, mutta he olisivat voineet antaa muiden toteuttaa sen. Ouija on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauspöydällä on pätkitty lopetus aivan liian kiireiseksi. Lavasteet ovat mainiot, minkä lisäksi maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut. Elokuvan lopussa nähtävä karmiva hahmo on erinomaisesti maskeerattu ja hahmosta tekee todella karmivan se, että hänen ulkonäköään ei olla muuteltu tietokoneella. Visuaaliset efektit eivät ole kovin kummoiset, mutta tarpeeksi toimivat. Anton Sankon musiikki sisältää uhkaavaa tunnelmaa, mutta se tuntuu paljastavan liikaa, milloin alkaa tapahtua jotain jännää.

Yhteenveto: Ouija alkaa ihan kivasti ja siitä löytyy karmivia hetkiä, mutta viimeisen puolen tunnin kiirehtiminen pilaa rytmityksen ja jättää pahan maun katsojan suuhun, jolloin lopputuloksena on heikko elokuva. Monet kauhujutut ovat kliseisiä aina äkkisäikäytyksistä karmiviin ullakoihin ja vielä karmivampiin kellareihin. Hahmot eivät ole kummoisia, eivätkä heidän näyttelijänsä ole kovin ihmeellisiä. Hahmoista on tehty lähinnä vain pintaraapaisuja, jolloin heistä ei erityisemmin kiinnosta välittää. Elokuva ei tarjoa yllätyksiä, eikä kovin paljoa mitään uutta. Jos haluat nähdä lyhyen kauhuleffan, niin kyllähän Ouija aina välillä säikäyttää, mutta olisi niitä parempiakin kauhupätkiä olemassa. Lähinnä jää vain harmittamaan, ettei mielenkiintoisista lähtökohdista oltu saatu aikaan parempaa teosta. Toivottavasti elokuvan jatko-osa Ouija: Origin of Evil olisi parempi. Ainakin olen lukenut useasta paikasta sen olevan paljon parempi kuin tämä heikko tekele.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.screencritix.com
Ouija, 2014, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Hasbro Studios, Dentsu, Fuji Television Network, Media Rights Capital, White Noise Factory

Arvostelu: Percy Jackson: Sea of Monsters / Percy Jackson: Hirviöidenmeri (2013)

PERCY JACKSON: SEA OF MONSTERS (2013)

PERCY JACKSON: HIRVIÖIDENMERI

Ohjaus: Thor Freudenthal
Pääosissa: Logan Lerman, Alexandra Daddario, Brandon T. Jackson, Douglas Smith, Leven Rambin, Jake Abel, Anthony Head, Stanley Tucci ja Nathan Fillion
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Rick Riordanin "Percy Jackson" -kirjoista (2005-2009) joskus joko vuonna 2008 tai 2009. Fantasia- ja seikkailujutut toimivat minulle, joten innostuin todella. Kirjoista tehtiin tietenkin elokuva, eli Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief (2010), jonka kävin katsomassa välittömästi leffateatterissa ja vaikka se ensimmäisillä katselukerroilla olikin mielestäni loistava, sen hienous katosi mielessäni jo vuodessa ja tajusin, millainen pettymys se oli. En siis ollut erityisen innoissani, kun kuulin, että leffa saa jatkoa elokuvalla Percy Jackson: Sea of Monsters (eli suomalaisittain Percy Jackson: Hirviöidenmeri). Olin lähinnä hämmentynyt siitä, että jatko-osa edes tehtiin, sillä ensimmäinen elokuva ei ollut erityisen suosittu. En siis mennyt katsomaan Percy Jackson: Sea of Monstersia, kun se ilmestyi kesän lopussa vuonna 2013. Kuulin, ettei kyseessä olisi kovin hyvä elokuva, eikä innostukseni "Percy Jacksonia" kohtaan ollut enää kovin suuri, joten leffa tuntui unohtuvan mielestäni. Kuitenkin syyslomalla 2014 kun etsin itselleni katsottavaa Makuunista, törmäsin Percy Jackson: Sea of Monstersiin ja kun se oli kerran mahdollista vuokrata kahdella eurolla, niin ajattelin, että "nojoo" ja leffa lähti mukaani. Katsoin sen, enkä ollut erityisen innoissani, enkä katsonut sitä enää uudestaan... kunnes vuoden alussa päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa kummatkin Percy Jackson -elokuvat, sillä hän ei ollut niitä nähnyt. Ensimmäisen katsoimme Netflixista ja toisen kohdalla apuna oli jälleen Makuuni.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief!

Puoliveristen leiriin tunkeudutaan ja sitä suojeleva puu myrkytetään, jolloin Percy, Annabeth, Grover ja kyklooppi Tyson lähtevät etsimään parantavaa Kultaista taljaa, jonka olinpaikka on Hirviöidenmerellä.

Percy Jacksonina jatkaa Logan Lerman, joka on jälleen ihan hyvä roolissaan, muttei mikään ihmeellinen. Percya harmittaa, ettei hän tunnu saavan minkäänlaista vastausta Poseidon-isältään, vaikka hän kuinka yrittää pyytää neuvoa. Häntä harmittaa myös, että vaikka hän pelasti Olympoksen ja puolijumalat edellisessä elokuvassa, häntä ei juhlita suurena sankarina ja hän tuntuu jälleen olevan pelkkä nolla. Tuolla lailla kirjoitettuna Percy kuulostaa aika itsekeskeiseltä mulkulta, mutta kyllä hän on se hyvä sankari. Tässä elokuvassa Percysta vihdoin väännetään "valittu", jonka kohtalona on joko pelastaa tai tuhota kaikki. Koska sellaisiahan sankarit tuppaavat olemaan.
     Alexandra Daddario vetää yllättävän heikon roolisuorituksen Annabethina, josta on tullut hieman rasistinen tapaus. Hän ei nimittäin hyväksy Tysonia, koska Tyson on kyklooppi ja Annabethilla on huonoja kokemuksia kykloopeista. Ja koska kaikki tietynlaisethan ovat stereotypisesti samanlaisia, ei Tyson voi Annabethin silmissä olla yhtään sen parempi kuin muutkaan kykloopit. Annabeth ei erityisemmin tee kovin paljoa - lähinnä vain sanoo, mitä eri vastaantulevat otukset ovat nimeltään. Daddario ei ole ollenkaan vakuuttava ja tuntuu olevan kaiken aikaa enemmän tai vähemmän teennäinen.
     Brandon T. Jacksonin näyttelemä Grover-satyyri ei ole yhtä hauska heppu enää, vaikka hänellä onkin puolensa. Grover ei paljoa elokuvassa tee, mutta Jackson on roolissa yhä mainio.
     Uutena hahmona esitellään kyklooppi Tyson, jota näyttelee Douglas Smith. Tyson on aika kömpelö ja hömelö heppu, eikä Percy ole erityisen innostunut, että hän roikkuu kolmikon mukana. Tai siitä että Tyson on Percyn velipuoli. Kykloopiksi Tyson on aika lyhyt. Jos ette tienneet, kykloopit ovat myyttisiä olentoja, joilla on vain yksi silmä. Yleensä kyklooppien yksisilmäisyys ei ole elokuvissa erityisen hyvin toteutettu, eikä ole tässäkään. Onneksi hahmo käyttää sumu-ainetta, jolloin hänen silmänsä näyttää muuttuvan kahdeksi. Smith on roolissaan ihan hyvä, vaikka hahmo tuntuukin turhalta.
     Toinen uusi hahmo on Leven Rambinin näyttelemä Clarisse, joka on sodanjumala Areksen tytär. Hahmo esiintyi jo ensimmäisessä kirjassa, mutta jostain syystä hänet oli poistettu leffasta. Nyt kun tarina vaatii hänen mukanaolonsa, Clarisse on kirjoitettu mukaan kuin hän olisi aina ollut sarjassa. Clarisse on aikamoinen ämmä ja kettuilee Percylle kaiken aikaa. Hän uskoo olevansa paras ja pyrkii olemaan muiden yläpuolella. Rambin suoriutuu roolista erinomaisesti.
     Luke-pahis (Jake Abel) on jälleen mukana ja hän on ihan yhtä kehno päävastus kuin ensimmäisenkin elokuvan lopussa. Abel ei kykene lainkaan tuomaan uskottavuutta tai tunnetta hahmoonsa, jolloin Lukea ei haluaisi nähdä ruudulla ollenkaan. Luke jatkaa samalla "tahdon tappaa jumalat ja olla maailman hallitsija" -linjalla.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Anthony Headin näyttelemä Kheiron-kentauri (hahmoa ensimmäisessä osassa esittänyt Pierce Brosnan ei yllättäen palannut rooliinsa...), Stanley Tuccin näyttelemä leirinjohtaja herra D, joka ei muista kenenkään nimeä, eikä välitä oikein mistään ja Nathan Fillion näyttelemä Hermes-jumala. Hermes on hölmösti tuotu tarinaan mukaan, eikä Fillion ole kovin erikoinen roolissaan. Tucci on kuitenkin hyvä roolissaan ja hahmo on hauska lisäys.

Percy on jäänyt Puoliveristen leirille, jossa hän on kahden ystävänsä suosiossa, mutta muut eivät tunnu edes tietävän häntä, vaikka hän pelastikin kaikki. Kun leiriä suojeleva puu myrkytetään, Percy kokee, että uudella etsintäretkellä hän voisi tuoda toimintaa elämäänsä ja että hänestä tulisi jälleen tärkeä, jos hän löytää Kultaisen taljan. Tiedossa on seikkailuja, jotka loppuvat aika lyhyeen, sillä elokuva ei ole kovin pitkä. Sen sijaan, että leffa kiirehtisi ensimmäisen osan tapaan, Percy Jackson: Sea of Monsters menee eteenpäin sujuvaa vauhtia. Siinä ei vain ole kovin paljoa tapahtumia. Tarinaa onkin pitkitetty sillä, että toisesta sarjan kirjasta on otettu mukaan Luken suunnitelma palauttaa Kronos-titaani takaisin henkiin. Kronos olisi ultimaattinen vastus kaikille ja hänen avullaan Luke saisi vallan. Kun tämä juttu tuodaan vahvasti esille elokuvan puolessa välissä ja siitä eteenpäin, katsojana voi unohtaa, että mitä elokuvassa oikeasti etsittiinkään.

Jälleen kerran kyseessä on viihdyttävä ja ihan kiva fantasialeffa, mutta tekijät eivät selvästi ole odottaneet suurta suosiota, jolloin monet asiat on tehty vähän sinnepäin. Idea on mielenkiintoinen ja toimintaosuuksien aikana katsoja jää katsomaan kiinnostuneena, että mitä tapahtuu. Toimintakohtauksien huono puoli on, että lähes jokaisessa niistä taistellaan jonkinlaista hirviötä - esimerkiksi Kolkhiin härkää tai Polyfemos-kyklooppia - vastaan, eivätkä tehosteet ole kovin kummoiset, jolloin oliot näyttävät liian digitaalisilta. Hengähdystaukoja on taas vain muutama, jotta katsojan huomio ei herpaannu. Paikoitellen elokuva tuntuu ihan oikeasti hyvältä seikkailupätkältä, mutta valitettavasti mukana on jälleen tyhmiä ja heikkoja juttuja, joiden takia taso laskee. Esimerkiksi Kadotuksen vaunut ja niiden kolme kuljettajaa toimivat kirjassa, mutta elokuvaan tuotuna juttu ei vain tunnu toimivan. Jotkut kohdat ratkeavat hieman liian helposti, mutta mikäs siinä. Lopussa tarina jätetään pahasti kesken, mikä on sääli, sillä jatkoa ei mitä luultavimmin ole ilmestymässä.

Maailmaa laajennetaan jälleen ja uusina asioina nähdään Kadotusten vaunujen ja kyklooppien lisäksi vesiolento hippokamppi, merihirviö Kharybdis ja ennustuksia laativa oraakkeli. Hirviöidenmeri itsessään sijaitsee Bermudan kolmiossa. Tarinassa siis samalla luodaan selitystä sille, miksi kolmioon katoaa laivoja. Jotkut uudet asiat ovat toimivia, mutta jotkut taas eivät, kuten Hermeksen kepissä olevat kaksi puhuvaa käärmettä. Myös Kolkhiin härkä tuntuu oudolta, sillä on outoa miettiä jonkun myyttisen olennon olevan mekaaninen robottieläin.

Elokuvasarjan ohjaus on vaihtunut Chris Columbukselta Thor Freudenthalille, joka oli tätä ennen ohjannut mm. ensimmäisen Diary of a Wimpy Kidin (2010), eli suomalaisittain Neropätin päiväkirja -elokuvan. Vaikea sanoa, oliko Freudenthal oikeasti innostunut sarjasta, vai tarvitsiko tuotantoyhtiö vain jonkun hepun toimimaan ohjaajana. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkauksessa on käytetty muutamia outoja keinoja. Visuaaliset tehosteet eivät tosiaan ole mitä parhaimmasta päästä ja lähes kaikki oliot näyttävät lähinnä tietokonepelien päävastuksilta. Äänitehosteet ovat kuitenkin hyviä. Musiikista vastaa Andrew Lockington. Sävellykset toimivat elokuvan aikana, mutteivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Percy Jackson: Sea of Monsters on ihan kiva seikkailupätkä, mutta välillä tuntuu, että se yrittää kertoa kahta juonta samaan aikaan - ja niin se tekeekin, sillä osa elokuvan tarinasta on otettu eri kirjasta. Kyllähän elokuvan katsoo, mutta ei sitä välttämättä tarvitse nähdä enää uudestaan. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi ihan toimivia, vaikka Alexandra Daddario on useasti todella teennäinen. Tyson ei ole kovin toimiva lisä. En yhtään ihmettele, ettei elokuvassa nähdä samalla lailla isoja nimiä, kuten ensimmäisen leffan Sean Bean, Pierce Brosnan ja Uma Thurman. Toisaalta Stanley Tucci on hauska lisä. Loppupuoli leffasta tuntuu kiireiseltä ja viimeinen taistelu on aika laimea. Huipennuksessa tarina jätetään auki, mikä tuntuu tietenkin tyhmältä, sillä jatkoa ei ole luvassa. Toivon kylläkin, että joskus Percy Jacksonit tehtäisiin uudestaan ja ne noudattaisivat kirjoja. Ja tehosteet olisivat parempia... Jos ensimmäinen elokuva toimi, niin kannattaa Percy Jackson: Sea of Monsterskin vilkaista ja ala-asteikäisten fantasiafanien leffailtaan tämä voi sopia vallan mainiosti. Vanhemmat eivät tästä luultavasti riemastu. Sentään tekijät tajusivat lyhentää elokuvan nimeä, eikä tämä ole ensimmäisen tyylillä "Percy Jackson & the Olympians: Sea of Monsters".

Kirjoittanut: Joonatan, 3.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Percy Jackson: Sea of Monsters, 2013, Fox 2000 Pictures, TSG Entertainment, Sunswept Entertainment, 1492 Pictures