Arvostelu: Muumiot: Seikkailu ajan halki (Mummies - 2023)

MUUMIOT: SEIKKAILU AJAN HALKI

MUMMIES

Ohjaus: Juan Jesús García Galocha

Pääosissa: Joe Thomas, Eleanor Tomlinson, Santiago Winder, Hugh Bonneville, Celia Imrie, Sean Bean, Shakka, Dan Starkey ja Karina Pasian

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Mummies, eli suomalaisittain Muumiot: Seikkailu ajan halki on espanjalaisen Atresmedia Cinen ja Warner Bros. -studion yhteistyössä tehty animaatioelokuva. Studiot ryhtyivät suunnittelemaan animaatioseikkailua muumioista, joka kulki alun perin nimellä "Moomios". Sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2021, mutta tuotanto koki muutoksia, kun sen haluttiin tavoittavan ulkomaalaiset markkinat paremmin, jolloin julkaisu viivästyi. Lopulta Muumiot: Seikkailu ajan halki saapui elokuvateattereihin tämän vuoden helmikuussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin vuodenvaihteessa sen trailerin, mutta jätin sen katsomatta, sillä se saapui teattereihin vain suomeksi dubattuna. Kuitenkin kun elokuva julkaistiin jo pari kuukautta myöhemmin HBO Maxissa, huomasin ilokseni, että leffan voisi vihdoin katsoa alkuperäisellä englanninkielellä ja pistinkin vihdoin Muumiot: Seikkailun ajan halki pyörimään.

Kolme muumiota päätyvät seikkailuun Lontooseen, kun he löytävät portin tuonpuoleisesta takaisin elävien maailmaan, etsiessään arkeologi Sylvester Carnabyn varastamaa kuninkaallista sormusta.

Elokuva kertoo muinaisten egyptiläisten tuonpuoleisessa asuvista muumioista. On Thut (äänenä Joe Thomas), entinen kilpa-ajuri, joka tuhansienkin vuosien jälkeen antaa nimikirjoituksiaan innokkaiden faniensa papyruksiin ja on hänen innokas, bumerangiaan heittelevä pikkuveljensä Sekhem (Santiago Winder). Ja sitten on prinsessa Nefer (Eleanor Tomlinson), joka haaveilee laulamisesta, mutta jonka faaraoisä (Sean Bean) on määrännyt, että tämän pitää mennä naimisiin miehen kanssa ja nousta isänsä tilalle valtaistuimelle. Kun häihin tarkoitettu kuninkaallinen sormus varastetaan, Thut, Sekhem ja Nefer, unohtamatta Sekhemin koiramaista krokotiililemmikkiä, Krokoa, päätyvät seikkailulle, lähtiessään hakemaan sormusta takaisin. Hahmot toimivat passelisti ja Thutille ja Neferille on kirjoitettu pienet kehityskaaret elokuvan varrelle.

     Pahisosastoa edustaa elävien maailmasta saapuva arkeologi, lordi Sylvester Carnaby (Hugh Bonneville) ja tämän tohelot kätyrit Danny ja Dennys (kummankin äänenä Dan Starkey). Lordi Carnaby haluaa todistaa arvonsa äkäiselle, teknologiataidottomalle äidilleen (Celia Imrie), sekä nostaa Carnabyjen nimen uuteen nousuun, esittelemällä kaikkien aikojen historiallisen löydöksen. Hahmolle esitetään tarpeeksi hyvät motiivit ja lordi Carnaby ajaa kelvollisesti asiansa leffan roistona. Disney-leffoista matkitut Danny ja Dennys ovat sen sijaan aika ärsyttävät yritykset tuoda mukaan huumoria.

Muumiot: Seikkailu ajan halki -elokuvassa olisi potentiaalia erittäin mainioon koko perheen animaatioleffaan, mutta harmillisesti tekijät kulkevat kerta toisensa perään siitä, mistä aita on matalin, mikä johtaa aika keskinkertaiseen, mutta silti ihan viihdyttävään kertakäyttörainaan. Muumioiden seikkailu nappaa kivasti mukaansa ja vajaa puolentoista tunnin kesto kulkee vauhdilla - toisinaan jopa liian vauhdilla, eikä kaikesta irtoa niin paljon kuin voisi toivoa. Myös moni leffan esittelemä yksityiskohta jää hieman kummalliseksi. Muumiot yrittävät matkallaan varoa kirkkaita valoja, koska ne paljastavat muumioiden todellisen, kuolleen ulkomuodon. Tämä juttu muistetaan elokuvassa vain silloin, kun käsikirjoittajien täytyy käyttää sitä juonellisesti oleellisena. Muuten muumiot voivat talsia vaikka kirkkaassa auringonpaisteessa tai näyttämöllä spottivaloissa ilman ongelmaa.

Elokuvasta ei vauhtia puutu ja perheen pienemmille homma toimii takuulla paremmin kuin aikuisille, joskin vanhemmat voivat sujuvasti tuijottaa elokuvaa vieressä. Myös huumoripuoli iskee lapsikatsojiin paremmin ja aikuiset saattavat nopeasti tylsistyä moneen kertaa kierrätettyihin vitseihin. Kun hahmot törmäävät johonkin, jäävät he tietty raajoiltaan asentoon, joka mukailee stereotyyppisiä egyptiläismaalauksia. Lordi Carnebyn soittoääni äidilleen taas on Psyko-kauhuelokuvan (Psycho - 1960) suihkukohtauksen viiltävät nuotit. Siinäpä oikeastaan ovatkin ne kaksi vitsiä, joiden varaan elokuva rakentaa komediaosastonsa. Teemojensa puolesta elokuva yrittää aluksi jotain, etenkin tytöille prinsessa Neferin kautta, sillä tämä haluaa laatia oman suuntansa, eikä perustaa koko elämäänsä muiden miesten, joko isänsä tai pakotetun aviomiehen varaan. Harmillisesti elokuva ei kehtaa mennä tässä loppuun saakka, vaan vaihtaa vanhanaikaisempaa ja perinteikkäämpää vaihdetta päälle, Thutin ja Neferin välien lämmetessä seikkailun aikana. Elokuvalla olisi myös hyvä sauma oikeasti sanoa jotain haudanryöstelyistä ja esimerkiksi British Museumin hävyttömistä teoista, mutta jää silläkin saralla ponnettomaksi.

Visuaalisesti Muumiot: Seikkailu ajan halki on mainio tapaus. Sen animaatiojälki ei ole yhtä vaikuttavaa kuin vaikkapa Pixarilla, mutta värikästä, hassuilla hahmoilla ja hienoilla maisemilla varustettua elokuvaa on silti pääasiassa miellyttävää katsella. Välillä taustat kaipaisivat lisäyksityiskohtia, vaikkapa ihan taustalla kulkevien ihmisten muodossa, minkä lisäksi itseäni häiritsivät muutamat selkeät jatkuvuusongelmat kuvien välillä. Ymmärrän, että klaffivirheitä sattuu näytellyissä elokuvissa, mutta animaatiossa tekijät nimenomaan luovat aivan kaiken ruudulla nähtävän. Ja kun tietää, kuinka monta ihmistä tätäkin leffaa on ollut työstämässä, ei voi kuin pohtia, miten kukaan ei ole tokaissut, että "hei, tuon laatikon päältä puuttuu tässä kuvassa esineitä, jotka olivat näkyvissä äsken ja seuraavassa kuvassa"? Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Fernando Velázquezin säveltämät musiikit säestävät seikkailua oivallisesti. Elokuvassa kuultavat laulut ovat sen sijaan aika unohdettavia ja geneerisiä pop-rallatuksia.

Yhteenveto: Muumiot: Seikkailu ajan halki on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta aika keskinkertainen kertakäyttöanimaatio, jossa olisi potentiaalia paljon parempaan. Käsikirjoittajat menevät jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, joko käsitellessään teemoja kömpelösti tai rakentaessaan koko komediapuolen parin ylikäytetyn vitsin varaan. Seikkailu nappaa ihan kivasti mukaansa ja viihdyttää tarpeeksi passelisti, jotta puolitoistatuntisen rainan jaksaa tuijottaa loppuun asti. Lapsia elokuvan luulisi riemastuttavan. Animaatiojälki on pääasiassa mainiota, vaikka muutamat klaffivirheet pistävät silmään ja ajoittain taustat kaipaisivat hieman enemmän yksityiskohtia. Hahmot toimivat ja ääninäyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Muumiot: Seikkailun ajan halki katsoo ihan sujuvasti kerran, mutta eipä se oikeastaan jää mieleen ja tuskin sen pariin palaa enää uudelleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mummies, 2023, Warner Bros. Entertainment España, 4 Cats Pictures, Anangu Grup, Moomios Movie AIE, Atresmedia Cine, Movistar+, Televisió de Catalunya (TV3)

Arvostelu: Jack the Giant Slayer (2013)

JACK THE GIANT SLAYER

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Nicholas Hoult, Eleanor Tomlinson, Ewan McGregor, Stanley Tucci, Ian McShane, Bill Nighy, Eddie Marsan Ewen Bremner, Christopher Fairbank, John Kassir, Cornell John, Andrew Brooke, Angus Barnett, Ben Daniels, Warwick Davis, Tim Foley ja Tandi Wright

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Fee-fi-fo-fum!"

Jack the Giant Slayer perustuu englantilaisiin kansantaruihin Jaakko jättiläisentappaja (Jack the Giant Killer), joka julkaistiin tekstinä ensi kertaa vuonna 1711 ja Jaakko ja pavunvarsi (Jack and the Beanstalk), joka julkaistiin tekstinä ensi kertaa vuonna 1734. Darren Lemke ehdotti New Line Cinemalle, että yhtiö tekisi elokuvan Jaakko-satujen pohjalta, mistä yhtiö kiinnostui. Elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö Lemkestä D. J. Carusoon, Mark Bombackiin, ohjaaja Bryan Singeriin, Christopher McQuarrieen ja Dan Studneyhyn, kunnes kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2011 työnimellä "Jack the Giant Killer". Lopulta hieman muunnetun nimen kanssa Jack the Giant Slayer sai maailmanensi-iltansa 26. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, jolle kriitikot antoivat aika heikkoa palautetta. Itse näin leffan vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen koulussa englanninkielen tunnilla lukuvuoden loppupäässä. Pidin elokuvaa aika keskinkertaisena fantasiaseikkailuna, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin Jack the Giant Slayerin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Cloisterin valtakunnassa asuva maatilan poika Jack saa haltuunsa taikapapuja. Kun niistä kasvava valtava pavunvarsi vie valtakunnan prinsessan mennessään taivaisiin, Jack ja kuninkaan sotilaat kiipeävät etsimään häntä... ja löytävät itsensä jättiläisten maailmasta!

Poika-elokuvalla (About a Boy - 2002) näyttelijäuransa aloittanut ja 2010-luvulla muun muassa X-Men: First Classilla (2011) kuuluisuuteen noussut Nicholas Hoult nähdään pääroolissa Jackina tai suomalaisittain Jaakkona. Jack on maalaispoika, joka haaveilee seikkailuista ja päätyykin sellaiselle, kun hän myy setänsä (Christopher Fairbank) hevosen papuja vastaan. Nämä pavut eivät ole mitään tavanomaisia yksilöitä, vaan niistä kasvaa jättimäinen pavunvarsi, joka ulottuu pilviin asti. Hoult on mainio valinta Jackiksi, josta alkaa filmin mittaan muodostumaan varsinainen sankaritapaus.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Cloisterin valtakunnan kuningas Brahmwell (Ian McShane), hänen tyttärensä, prinsessa Isabelle (Eleanor Tomlinson), kuninkaankaartin kapteeni Elmont (Ewan McGregor) ja hänen uskollinen soturinsa Crawe (Eddie Marsan), kuninkaan neuvonantaja, lordi Roderick (Stanley Tucci), sekä hänen assistenttinsa Wicke (Ewen Bremner). Jättiläisten päällikkönä, kaksipäisenä Fallonina taas kuullaan Bill Nighy ja John Kassir. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan passelisti. McShanesta ja Tomlinsonista löytyy arvokkuutta kuninkaallisiksi, McGregorissa on karismaa sotilaiden komentajaksi ja Tucci toimii lipevänä neuvonantajana. Nighyn ääni sopii täydellisesti pahojen jättiläisten johtajalle. Sivuhahmoista useampi jää kuitenkin aika sisällöttömiksi, miksi onkin elokuvan onni, että siihen on saatu palkattua näin hyviä esiintyjiä.

Ei Jack the Giant Slayer uusintakatselulla liki kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen miksikään loistoleffaksi vieläkään osoittautunut, mutta täytyy myöntää, että viihdyin sen parissa paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Siinä on selviä ongelmia pahvisista hahmoista yllätyksettömään tarinankerrontaan ja kehnoihin erikoistehosteisiin (puhutaan niistä tarkemmin vähän myöhemmin), mutta silti kyseessä on ihan passeli fantasiaseikkailu. Erityisesti pidän siitä, ettei tätäkin klassikkosadun filmatisointia tehty ylidramaattisesti synkistellen, kuten hieman tätä ennen ilmestyneiden Red Riding Hood - Punahilkan (Red Riding Hood - 2011) ja Lumikki ja metsästäjän (Snow White and the Huntsman - 2012) kohdalla pääsi käymään. Niihin harmaissa sävyissä murjottaviin rainoihin verrattuna Jack the Giant Slayer on varsin laadukas teos.

Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Siinä alustetaan hyvin taikapapujen ja jättiläisten maailman legendat, eikä aikaakaan, kun prinsessa Isabelle tempaistaan jo korkeuksiin jättiläisten luokse ja itse vaarallinen matka alkaa. Seikkailun henki on miellyttävästi läsnä läpi leffan ja siitä löytyy oivallisesti hyvien seikkailukertomusten aineksia jännittävistä tilanteista isoihin toimintakohtauksiin, huumoriin ja tietty romantiikkaan. Ei Houltin ja Tomlinsonin väliltä erityistä kemiaa löydy, mutta nuoret näyttelijät saavat silti aikaan tarpeeksi hyvän rakkaustarinan tyngän. Välillä jättiläiset tarjoavat jännittäviä tilanteita, toisinaan niitä hyödynnetään liikaa esimerkiksi pieruvitsien kautta, jotka vesittävät niiden uhkaavuutta. Kaikki johtaa kelvolliseen lopputaisteluun, sekä hieman hämmentävään viimeiseen minuuttiin, joka saa katsojan pohtimaan, että mistäs tässä nyt oli kyse?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Bryan Singer, joka tekee oivaa työtä tunnelman kanssa. Useiden käsikirjoittajien aikaansaamasta tekstistä ei syvällisyyksiä löydy, vaikka sitä kuinka kaivelisi, mutta se ajaa asiansa. Jack the Giant Slayer on mainiosti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät, puvut ovat läpikotaisin oivalliset ja maskeerauksetkin oivat, joskin parissa kohtaa itseäni hieman häiritsi, kuinka vähillä ruhjeilla hahmot tietyistä hetkistä selviävät, tekijöiden yrittäessä epätoivoisesti pitää filmiä lapsiystävällisenä. Ääniefektit rymistelevät tehokkaasti ja leikkaajanakin toimivan John Ottmanin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin. Elokuva kuitenkin kompastuu pahasti sen erikoistehosteisiin. Digitaalisesti tehdyt taustat ovat vielä ihan toimivia, mutta tietokoneilla tehdyt jättiläiset eivät missään kohtaa vakuuta. Ne ovat todella yksityiskohtaisesti tehtyjä, mutta silti jotenkin aika kökköjä. Usein näyttää siltä kuin oikeat näyttelijät taistelisivat PlayStation 3:n videopeliörkkejä vastaan. On käsittämätöntä, että elokuva maksoi lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta efekteistä ei ole saatu tämän parempia. Kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneessä Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) nähtiin huomattavasti uskottavammin luotuja satuolentoja.

Yhteenveto: Jack the Giant Slayer on kelpo fantasiaseikkailu, joka kompuroi pahvisiin sivuhahmoihinsa ja heikkoihin erikoistehosteisiin. Elokuva vie passelisti mukanaan ja viihdyttää toimivasti läpi parin tunnin kestonsa. Leffa alustaa kertomuksensa ja hahmonsa tarpeeksi hyvin, eikä aikaakaan, kun he jo päätyvät seikkailuunsa. Seikkailu pitää sisällään kaikki oleelliset jutut vauhdikkaasta menosta, miekkataisteluista, hurjista hirviöistä ja huumorista nuoreen romantiikkaan - joskin Nicholas Houltin ja Eleanor Tomlinsonin väliltä ei kaksista kemiaa löydy. Muuten näyttelijät suoriutuvat vähintään kelvollisesti rooleistaan ja ohuiksi jäävät hahmot hyötyvät hyvistä näyttelijöistä. Elokuva on puitteiltaan oivallinen ja sen musiikit ovat mainiot, mutta leffan erikoistehosteet eivät vakuuta. Jättiläiset näyttivät jo kymmenen vuotta sitten videopelipahiksilta. Jack the Giant Slayerista löytyy selvät vikansa, mutta niistä huolimatta se on varsin menevä satuleffa, jonka voi sujuvasti katsoa ainakin kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jack the Giant Slayer, 2013, Warner Bros., New Line Cinema, Legendary Entertainment, Original Film, Bad Hat Harry Productions, Big Kid Pictures

Arvostelu: Loving Vincent (2017)

LOVING VINCENT (2017)

Ohjaus: Dorota Kobiela ja Hugh Welchman
Pääosissa: Douglas Booth, Eleanor Tomlinson, Helen McCrory, Saoirse Ronan, Jerome Flynn, Chris O'Dowd, Cezary Lukaszewicz, John Sessions, Martin Herdman, Aidan Turner ja Robert Gulaczyk
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Vincent van Gogh on 1800-luvun loppupuoliskolla elänyt alankomaalainen taidemaalari. Vielä eläessään hän ei ollut kovin tunnettu, mutta nykypäivänä häntä pidetään mestarina ja hänen työnsä ovat monen miljoonan euron arvoisia. Arvostettu taiteilija kun kerran on, van Goghista on tietty tehty useita elokuvia, kuten Lust for Life (1956), Vincent & Theo (1990) ja ranskalainen Van Gogh (1991). Uusin taiteilijasta kertova filmi on Loving Vincent, jonka teko alkoi jo muutamia vuosia sitten. Elokuva sai ensiesityksensä kesällä useilla eri filmifestivaaleilla ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse näin leffan jo syyskuun lopussa hieman spontaanisti. Äitini oli joskus van Goghin fani ja osti tauluina hänen töitään, joten olen nähnyt herran tunnetuimmat työt useaan otteeseen. Kun kuulin, että on tulossa van Goghista kertova elokuva, olin heti kiinnostunut ja ajattelin mennä katsomaan sen vasta vähän ennen ensi-iltaa. Päädyin kuitenkin jo ensimmäiseen lehdistönäytökseen, mikä oli hienoa, sillä meille oli aluksi järjestetty pienet tarjoilut, minkä lisäksi pääsimme Tennispalatsin juuri sinä hetkenä avattuun näyttelyyn, jossa oli esillä elokuvassa käytettyjä maalauksia. Itse filmi oli todella erilainen kuin etukäteen kuvittelin. Ei kuitenkaan huonolla tavalla.

Postimiehen poika Armand Roulin lähtee viemään juuri menehtyneen Vincent van Goghin kirjettä tämän veljelle. Matkallaan Armand yrittää saada selville, miksi van Gogh ampui itsensä?

Yleensä jatkan juonikuvauksesta näyttelijöihin ja heidän esittämiinsä hahmoihin, mutta tällä kertaa on pakko aloittaa elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Loving Vincent on nimittäin animaatioelokuva, mutta ei todellakaan mikä tahansa animaatio, vaan se on jotain, mitä ei olla ennen nähty. Kaikki leffassa nähtävät kuvat ovat nimittäin aitoja maalauksia, jotka yli sata taiteilijaa ovat työstäneet van Goghin töiden pohjalta! Aluksi leffa kuvattiin studiossa, jotta taiteilijat saisivat ikuistettua näyttelijöiden ilmeet täydellisesti. Kuvattujen pätkien pohjalta elokuvaa varten maalattiin yli 65 TUHATTA kuvaa! Nyt jos koskaan on aihetta sanoa, että "ihan kuin maalaukset olisivat heränneet eloon", sillä leffa todella näyttää siltä kuin Vincent van Gogh olisi maalannut liikkuvaa kuvaa. Hänen tyylinsä on täysin selvästi esillä läpi elokuvan. Heti ensimmäisten kuvien kohdalla olin myyty. Loving Vincent on visuaalisesti äärimmäisen kaunis elokuva ja siitä huokuu rakkaus ja arvostus van Goghin maalauksia kohtaan. Tuttuja teoksia on hyödynnetty läpi leffan hahmoina ja lokaatioina, jolloin on vaikea kuvitella, että maalarin ihailija ei pitäisi tästä filmistä. Välillä - etenkin alussa - pienet pensselinvedot värisivät ja liikkuivat liian hurjasti minun makuuni, mutta kun tyyliin tottui, oli vaikea uskoa näkemäänsä. Elokuvassa oli pitkiä pätkiä, jolloin ihailin näkemääni taidetta (kirjaimellisesti taidetta) niin paljon, että unohdin kokonaan seurata tarinaa.

Harmillisesti leffan tarinapuoli ei ole mitä kiehtovin. Elokuva ei tosiaan edes kerro van Goghin elämästä, vaan siinä seurataan nuorta Armand Roulinia (Douglas Booth), joka tekee postimies-isälleen (Chris O'Dowd) palveluksen ja lähtee viemään van Goghin viimeistä kirjettä. Samalla hän alkaa pohdiskella, miksi van Gogh oli ampunut itseään ja päättää tiedustella asiaa ihmisiltä, joiden kanssa van Gogh oli viimeisten viikkojensa aikana tekemisissä. Heitä ovat mm. majatalon tyttö Adeline (Eleanor Tomlinson), tohtori Gachet (Jerome Flynn), tämän tytär (Saoirse Ronan), heidän taloudenhoitajansa (Helen McCrory), venemies (The Hobbit -trilogiasta, 2012-2014, tuttu Aidan "Kili" Turner), tarvikekauppias Père Tanguy (John Sessions) ja poliisi Gendarme Rigaumon (Martin Herdman). Hahmojen tarkoitus on lähinnä vain kertoa asioita Armandille, joka ei myöskään ole erityisen kiinnostava persoona. Armandista ei oikeastaan leffan jälkeenkään tiedä kovin paljoa. Leffassa ei kuitenkaan ole kyse hahmoista ja heidän tarinastaan, vaan van Goghista (Robert Gulaczyk) ja hänen töistään. Van Gogh nähdään pääasiassa vain mustavalkoisissa takaumissa, jotka ovat tyyliltään realistisempia kuin värikkäät osiot, mutta niistäkin löytyy maalauksellisuutta. Vaikka tarina ei ole mitä mukaansatempaavin, on visuaalinen ilme niin mielettömän hieno, että Loving Vincentiä on lumoavaa katsoa. Elokuvan päätyttyä oli vielä hienompaa käydä Tennispalatsin näyttelyssä, sillä vaikka siellä esillä olleet maalaukset eivät olleet van Goghin aitoja töitä, ne olivat juuri niitä maalauksia, jotka oli tehty elokuvaa varten.

Ohjaajakaksikko Dorota Kobiela ja Hugh Welchman ovat tehneet hienoa työtä leffan parissa. Kuitenkin heidän ja Jacek Dehnelin kirjoittama käsikirjoitus voisi olla kiinnostavampi. Keskustelukohtaukset (joita on todella paljon) eivät ole välillä mitä kiehtovimmat, vaikkei dialogi olekaan millään lailla kehnoa. Äänimaailma leffassa on mainio ja Clint Mansellin musiikit tuovat lisätunnelman upeisiin kuviin.

Yhteenveto: Loving Vincent on visuaalisesti aivan mielettömän huikeasti toteutettu, mutta kun animaatiojäljen tuottama ihmetys alkaa haihtua, ei tarina ole kovin kiehtova. Hahmot eivät ole mitä mielenkiintoisimmat ja jotkut keskustelukohtaukset eivät nappaa mukaansa. Leffa on kuitenkin niin kaunista silmäkarkkia, että tarinan seuraaminen unohtuu välillä joka tapauksessa. Paikoitellen pienet pensselinvedot liikkuvat ärsyttävän nopeasti, mutta suurimmaksi osaksi katsojana vain toljottaa leffaa, eikä oikeastaan voi uskoa näkemäänsä. Hämmästyttävän tyylinsä takia Loving Vincent on todellista taidetta ja jokaisen van Goghin fanin tai ylipäätään maalauksia arvostavan pitää nähdä tämä elokuva. Vaikka tänä vuonna ilmestyisikin tarinallisesti parempi animaatioelokuva, niin toivon todella, että tämä voittaa parhaan animaation Oscar-palkinnon, sekä ties mitä muita palkintoja, koska Loving Vincent on jotain, mitä ei olla ennen nähty!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.lovingvincent.com
Loving Vincent, 2017, BreakThru Productions, Trademark Films, Silver Reel, Odra Film, Centrum Technologii Audiowizualnych