Arvostelu: Fantastic Four (2015)

FANTASTIC FOUR

Ohjaus: Josh Trank

Pääosissa: Miles Teller, Kate Mara, Michael B. Jordan, Jamie Bell, Reg E. Cathey, Toby Kebbell, Tim Blake Nelson ja Dan Castellaneta

Genre: scifi, jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Fantastic Four - tai kuten se yleensä tunnetaan nimellä "Fant4stic" - perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Ryhmästä oli jo tehty useampi elokuvasovitus, The Fantastic Four (1994), jota ei kuitenkaan koskaan virallisesti julkaistu, sekä Fantastic Four (2005) ja sen jatko-osa Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). 2000-luvun alun leffat eivät ihan olleet toivottuja hittejä ja niinpä alun perin ideoitu kolmososa peruttiin ja 20th Century Fox päättikin aloittaa koko homman alusta. Jeremy Slater pestattiin käsikirjoittajaksi ja Josh Trank ohjaajaksi, mutta Trank ei pitänyt yhtään Slaterin teksteistä, jolloin tämä potkittiin pihalle tuotannosta ja korvattiin Simon Kinbergillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja läpi tuotannon Trankin ja studion eriävät mielipiteet elokuvasta paisuivat ilmiriidoiksi. Studio ei ollut tyytyväinen Trankin työhön ja leikkasi leffaa mieleisekseen ilman ohjaajan tietämystä, minkä myötä Trank kirjoitti Twitterissä päivää ennen ensi-iltaa, että vuosi sitten hänellä oli käsissään hieno elokuva, jota kukaan ei tulisi näkemään Foxin takia. Fantastic Four sai ensi-iltansa elokuussa 2015 ja se oli kriitikoiden ja katsojien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja rebootin Razzie-palkinnot. Itse kävin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä ja olin ristiriitaisissa tunteissa sen päätyttyä. Vuosien varrella mielipiteeni elokuvaa kohtaan on muovautunut vain negatiivisempaan suuntaan. Nyt kun ryhmästä on tekeillä uusi elokuva The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset leffat uudestaan, etenkin kun vuoden 2005 Fantastic Four ja tämä vuoden 2015 Fantastic Four juhlivat nyt merkkivuosiaan.

Tiedemiesten ryhmä onnistuu rakentamaan portaalin toiseen maailmaan, mutta siellä he altistuvat vieraalle energialle, joka antaa heille erilaisia voimia.

Fantastic Four: Hopeasurffarin taloudellisen kömmähdyksen jälkeen Fox-studio päätti kolmosleffan sijaan käynnistää koko homman uusiksi ja niinpä näyttelijäkaartikin pistettiin vaihtoon. Tekijät päättivät kokeilla uudenlaista lähestymistapaa ja tehdä hahmoista nuoria, tieteestä intoilevia opiskelijoita. Miles Teller näyttelee Reed Richardsia, joka on lapsesta asti rakentanut portaalia toiseen todellisuuteen ja kun tohtori Franklin Storm (Reg E. Cathey) näkee hänen keksintönsä, Reed pääsee kunnon tutkimuslaitokseen jatkamaan projektiaan. Tiimiinsä Reed saa tohtori Stormin lapset, Suen (Kate Mara) ja Johnnyn (Michael B. Jordan), lapsuudenystävänsä Ben Grimmin (Jamie Bell), sekä Victor Von Doomin (Toby Kebbell). Valitettavasti niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä eivät liiemmin vakuuta, eikä heidän välilleen muodostu juuri minkäänlaista kemiaa, mikä olisi toki tärkeää tällaisessa tiimileffassa. Teller tekee Reedistä omahyväisen ja vaikeasti pidettävän, Mara on tylsä Suena, Bell ei alun jälkeen pääse vauhtiin Beninä ja moni fani närkästyi ihan syystä, kun yhdestä Marvelin sarjakuvahistorian parhaista pahiksista, Tohtori Doomista tehtiin angstinen teini, joka lähinnä haluaa kapinoida koko maailmaa vastaan. Fanit eivät myöskään innostuneet siitä, että sarjakuvissa valkoihoisen Johnny Stormin rooliin palkattiin tummaihoinen Jordan. Jordan omaa toisaalta hahmolle ominaista kapinahenkeä, mutta valinta tuntuu kieltämättä väkinäiseltä, etenkin kun hänen siskonsa Sue on pidetty valkoisena.

     Elokuvassa nähdään myös Tim Blake Nelson tutkimusprojektia johtavana tohtori Allenina ja Homer Simpsonin ääninäyttelijä Dan Castellaneta Reedin opettajana.

Pyörää ei aina tarvitsisi yrittää keksiä uudelleen, etenkään jos sen tekee niin väkinäisesti, että lopputulos muistuttaa pikemminkin kuutiota, jonka on turha edes odottaa rullaavan eteenpäin. Juuri tällainen tapaus on Fantastic Four vuosimallia 2015. Tai no vitut. Kutsutaan leffaa nyt Fant4sticiksi, sillä niin myös elokuvan julisteessa seisoo. Fant4stic on aivan käsittämätön räpellys, jota katsoessa on vaikea sanoa, missä mentiin vikaan. Ohjaaja Josh Trank on todennut, ettei lopputulos vastaa hänen visiotaan, mutta on vaikea kuvitella, että studiopamputkaan olisivat leffaa näin tosissaan paskoneet. Kyseessä on supersankarielokuva, jossa ei nähdä supersankarointia oikeastaan lainkaan ja jonka ainoa toimintakohtaus on sen lopputaistelu, joka on todellinen antikliimaksi.

Pari edellistä Fantastic Four -elokuvaa eivät olleet ihmeellisiä, mutta sentään ne olivat viihdyttäviä ja vauhdikkaita supersankariseikkailuja, joissa toimi se tärkein juttu, eli nimikkonelikon ryhmädynamiikka. Fant4sticissa kaikki tällainen loistaa poissaolollaan. Elokuva ei toisaalta ole mitään muuta kuin pitkää rakentelua huipennusta kohti, mutta tässä vain rakennellaan juonentapaista, ei hahmoja tai heidän välejään. Siinä, missä vuoden 2005 Fantastic Fourissa hahmot saivat voimansa ensimmäisen vartin jälkeen, Fant4sticissa tätä joutuu odottamaan ja odottamaan ja odottamaan. Jossain kohtaa saattaa jopa unohtaa, mitä leffaa onkaan katsomassa, sillä elokuvaa työstetään kuin jotain tieteisjännäriä.

Kun hahmot vihdoin saavat voimansa, on luvassa elokuvan huippuhetki, joka rakentuu kuin body horror -kohtaus, hahmojen kauhistellessa sitä, kuinka raajat venyvät yli-inhimillisesti, keho muuttuu näkymättömäksi, syttyy tuleen tai peittyy kiviin. Ja sitten elokuvan todellinen alamäki alkaa. Sen sijaan, että elokuva perehtyisi siihen, kuinka hahmot opettelevat käyttämään voimiaan ja työskentelemään tiiminä maailman hyväksi, leffa vain hyppää vuodella ajassa eteenpäin, jonka jälkeen tuntuu siltä kuin katsoisi jo jatko-osaa. Liekö sitten käsikirjoittajien inspiraatio loppunut kesken tai Foxin rahahanat pistetty kiinni, mutta piiiiitkän pohjustuksen jälkeen loppuleffa viedään juostenkusten maaliin.

Ja kuten jo totesin, kaiken kasvattelun jälkeen lopputaistelu on totaali lässähdys. Kohtaus on jännityksetön ja innoton. Elokuva sanoo, että maailman ja kaikkien ihmisten kohtalo olisi nyt vaakalaudalla, mutta kun tappelu koostuu vain päänelikosta antamassa ja ottamassa turpaan tylsästi toteutetulta Tohtori Doomilta tylsän viimeistelemättömän näköisessä digiympäristössä, supersankarileffakliseen, eli sinisen säteen ampuessa kohti taivasta, ei millään oikein tunnu olevan väliä ja lopputekstejä alkaa odottamaan yhä vain enemmän. Loppukohtaus on sanoinkuvailemattoman kökkö ja korni, eikä ihme, että sen pökkelö yritys olla päheä on edelleen elossa olevaa meemimateriaalia. Lähes täysin huumorittomassa elokuvassa hauskinta on se, että tekijät ihan oikeasti luulivat, että tämän haisevan roskakasan jälkeen kukaan haluaisi tälle jatkoa. Fox peruikin kesälle 2017 suunnittelemansa "Fant4stic 2:n" vähin äänin pian fiaskoensi-illan jälkeen.

Minun on vaikea kuvitella, että Trankilla olisi ollut hyvä elokuva hyppysissään, vaikka Fox ei olisikaan häirinnyt leffan tekoa ja kuvannut ja leikannut sitä uuteen uskoon. Man of Steeliä (2013) matkien Trank lähti tekemään synkistelevää sarjakuvafilmatisointia, Zack Snyderin tavoin ymmärtämättä juuri yhtään lähdemateriaalia. Murjottaminen synkkyyksissä ei sovi Ihmenelosiin ja jo ilmapiirinsä puolesta leffaa on ankea seurata. Fant4stic on sentään kelvollisesti kuvattu ja Marco Beltramin ja Philip Glassin säveltämät musiikit ovat mukiinmenevät. Puvustuksessa on kuitenkin menty mönkään ja pahasti, eivätkä tietokonetehosteet ole häävit. Möykky on toimiva digiolento, mutta siihenpä efektirahat on selvästi tuhlattu, jolloin kaikki muu visuaalisuudessa ontuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four, 2015, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Constantin Film, TSG Entertainment, Marv Films, Kinberg Genre, Genre Films, Moving Picture Company

Arvostelu: The Mask - naamio (The Mask - 1994)

THE MASK - NAAMIO

THE MASK

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Jim Carrey, Peter Greene, Cameron Diaz, Richard Jeni, Peter Riegert, Jim Doughan, Amy Yasbeck, Orestes Matacena, Jeremy Roberts, Ben Stein, Reg E. Cathey ja Ivory Ocean

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Mask - naamio perustuu Dark Horse Comicsin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu epäsäännöllisestä vuodesta 1991 lähtien. Jo ennen kuin ensimmäistä numeroa oli edes julkaistu, sarjakuvafirmalle työskentelevät Mike Richardson ja Todd Moyer alkoivat kaupitella sarjakuvan elokuvaoikeuksia. New Line Cinema tarttui projektiin, mutta elokuvan suunnitteluprosessi kesti ajateltua kauemmin. Aluksi elokuvasovituksen oli tarkoitus olla synkkä kuin sarjakuva ja jossain kohtaa suunnitteilla oli kauhuleffa, kunnes ohjaajaksi valittu Chuck Russell päätti viedä filmatisoinnin kevyempään suuntaan. Päärooliin suunniteltiin Rick Moranista, Robin Williamsia ja Martin Shortia, kunnes roolin nappasi tuohon aikaan lähes tuntematon Jim Carrey. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta The Mask - naamio sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen menestys, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin, minkä lisäksi elokuva sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Mask - naamion vasta vajaa kymmenen vuotta sitten Netflixistä ja pidin sitä hauskana hömppänä. Pitkän metsästyksen jälkeen onnistuin löytämään hyllyyni elokuvan kotimaisen Blu-ray -julkaisun, yhden harvinaisimmista Suomessa ja olen pitkään pohtinut leffan uudelleenkatselua. Kun huomasin The Mask - naamion täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen!

Stanley Ipkiss saa haltuunsa eriskummallisen vihreän naamion, joka kasvoille puettuna muuttaa tästä epävarmasta ja epäonnisesta pankkivirkailijasta riehakkaan ja supervoimaisen veijarin. Stanley joutuu ongelmiin, kun hänen uusi yöllinen alter egonsa sekaantuu paikallisen rikollisorganisaation bisneksiin.

Vielä vuonna 1993 Jim Carrey oli lähes tuntematon koomikonalku, joka tiedettiin lähinnä In Loving Color -ohjelmasta (1990-1994). Seuraavan vuoden helmikuussa Carrey nousi kuuluisaksi komediallaan Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994). Koomikosta innostuneiden ei tarvinnut kauaa odottaa Carreyn uutta leffaa, sillä The Mask - naamio ilmestyi jo puoli vuotta myöhemmin ja se oli jättihitti. Carrey on täydellinen valinta elokuvan päärooliin Stanley Ipkissiksi. Siis niin täydellinen, että on täysi mahdottomuus kuvitella ketään muuta rooliin. Hän taitaa oivallisesti hönön reppanan osan, Stanleyn ollessa varsinainen epäonnen ja epävarmuuden lähettiläs. Kuitenkin kun mystinen vihreä naamio saapuu kuvioihin, Stanley muuttaa itsensä sen avulla hyperenergiseksi ja räävittömäksi sekopääksi, jota ei pidättele mikään ja joka pystyy oikeastaan kaikkeen - vain Stanleyn oma mielikuvitus on rajana. Ace Venturassa Carrey osoitti riehakkaat lahjansa naaman, äänen ja koko kehon vääntelyssä ja hän vie tämän vielä pidemmälle Stanleyn uutena alter egona, Naamiona. Jos siis Carrey kutitteli enemmän ärsytys- kuin nauruhermoja lemmikkidekkarina, on turha odottaa, että hän voittaa puolelleen Stanleynä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Richard Jeni Stanleyn turhan itsevarmana työkaverina Charliena, Peter Riegert komisario Kellawayna, Amy Yasbeck journalisti Peggynä, Peter Greene gangsteri Dorian Tyrellinä, joka suunnittelee kaappaavansa vallan pomoltaan, mafioso Nikolta (Orestes Matacena), sekä Cameron Diaz ihka ensimmäisessä elokuvaroolissaan Dorianin tyttöystävänä Tinana, joka laulaa Nikon klubilla ja johon Stanley iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti, joskin kaikki jäävät Carreyn räväkän show'n varjoon. Debyyttirooliksi Diaz hoitaa hommansa erityisen mainiosti.

Nykyään sarjakuviin perustuvat elokuvat ovat yksi Hollywoodin moderneista peruspilareista ja niitä pusketaan teattereihin suunnilleen joka toinen kuukausi. 1990-luvun puolessa välissä sarjakuvasovituksia oli kuitenkin vain kourallinen, niistä tunnetuimpina DC Comicsin ikonisimmista hahmoista tehdyt Teräsmies (Superman - 1978) ja Batman (1989), sekä niiden ailahtelevan vastaanoton saaneet jatko-osat. Näiden perässä, mutta muutamia vuosia ennen kuin sarjakuvaleffojen suosio räjähti, ilmestyi The Mask - naamio, joka on edelleen yksi vekkuleimmista tapauksista genressään. Vaikka filmatisointi on lukemani perusteella huomattavasti kepeämpi ja perheystävällisempi kuin synkkää huumoria ja roisia väkivaltaa sisältävä lähdemateriaali, lopputulos on silti ilahduttava ja elokuva jaksaa viihdyttää makeasti yhä kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Leffa lähtee vielä aika rauhallisesti liikkeelle, esitellen hyvän tovin Stanleyn elämää ja rakentaen mysteeriä vihreän naamion ympärille. Kun Stanley vihdoin pistää maskin naamalleen, nupit väännetään saman tien kaakkoon ja lähes koko loppuelokuva onkin sitten hurjaa tykitystä. Osaamattomissa käsissä elokuva voisi lässähtää pahasti, mutta ohjaaja Chuck Russell hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Hän yhdistelee veikeästi totisempaa gangsterimeininkiä Looney Tunesia kopioiviin kohelluksiin. Piinkovat roistot yliherkkien liipaisinsormien kanssa kohtaavat Naamio-Stanleyn, joka pystyy täysin älyttömiin ihmetekoihin. Kontrasti on hauska ja Naamion kohtaukset pitävät hymyä huulilla, vaikka toisinaan hahmo meneekin liian pitkälle estottoman käytöksensä kanssa. Loppuhuipennus ei ole kaiken jälkeen täysi napakymppi, vaikka se sisältääkin hyvät hetkensä. Siitä huolimatta kokonaisuus riemastuttaa.

Pitkän prosessin jälkeen Mike Werb kirjoitti käsikirjoituksen, joka päätyi tuotantoon. Werbin teksti on kelvollinen pohja, josta Russell ja Carrey kumppaneineen ovat voineet ammentaa suorituksiinsa. The Mask - naamio on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot, joskin ihan alun vedenalainen kohtaus ei näytä kovin uskottavalta merenpohjalta. Puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä Carreyn kanssa, tehdessään Stanleystä harmaan arkisen ja Naamiosta värikkään ja hullunkurisen. Elokuvan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toisaalta juuri hieman kököt efektit lisäävät filmin viehätystä ja piirroselokuvamaisuutta. Äänimaailma hyödyntää myös paljon looneytunesmaisia tehosteita ja säveltäjä Randy Edelman tunnelmoi menevästi musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mask, 1994, New Line Cinema, Dark Horse Entertainment