Arvostelu: Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005)

NARNIAN TARINAT: VELHO JA LEIJONA

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE LION, THE WITCH AND THE WARDROBE

Ohjaus: Andrew Adamson

Pääosissa: Georgie Henley, William Moseley, Skandar Keynes, Anna Popplewell, Tilda Swinton, James McAvoy, Ray Winstone, Dawn French, Jim Broadbent, Liam Neeson, Kiran Shah, Elizabeth Hawthorne, Michael Madsen, Patrick Kake, Rupert Everett ja James Cosmo

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, eli suomalaisittain Narnian tarinat: Velho ja leijona perustuu C. S. Lewisin kirjaan Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe) vuodelta 1950. Kirjan pohjalta oli jo tehty muutama televisiosarjasovitus ja näytelmä, ja 1990-luvulla siitä suunniteltiin elokuvaa tuottajakaksikko Frank Marshallin ja Kathleen Kennedyn toimesta. He kuitenkin tulivat lopulta siihen tulokseen, ettei teknologia ollut tarpeeksi kehittynyt elokuvan toteuttamiseen ja projekti jäi kesken. He olivat myös suunnitelleet tarinan siirtämistä nykypäivän Yhdysvaltoihin, mistä Lewisin perikunta ei pitänyt. Vuonna 2001 julkaistujen Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring) menestyksen myötä tuottaja Mark Johnson koki, että Lewisin työt voitaisiin kääntää uskollisiksi elokuviksi. Walt Disney -studio halusi päästä ratsastamaan fantasiaelokuvien uudella suosiolla ja nappasikin projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Narnian tarinat: Velho ja leijona sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet), joista se voitti parhaan maskeerauksen palkinnon, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musiikki ja laulu). Itse näin elokuvan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä, joskaan en innostunut Narniasta samalla lailla kuin Harry Potterista ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Sotaa pakenevat Pevensien sisarukset päätyvät elämänsä seikkailuun, kun he löytävät professorin vaatekaapista portin satumaailma Narniaan, missä heidän täytyy pysäyttää paha Valkea velho, joka on kironnut Narnian ikuiseen talveen.

Lähes kolmentuhannen hakijan joukosta Pevensien sisaruksia valittiin lopulta esittämään William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley. Moseley näyttelee sisaruksista vanhinta, Peteriä, joka yrittää ottaa vanhemman roolin, kun sisarukset joutuvat pakenemaan toista maailmansotaa nelistään. Popplewell esittää Susania, kirjaviisasta siskoa, joka jää vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa pienimpään rooliin nelikosta. Keynes esittää Edmundia, kapinahenkistä poikaa, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi perheessä. Henley taas näyttelee sisaruksista nuorinta, Lucyä, joka löytää Narnian ja joka onkin tavallaan sisaruksista merkittävin tässä ensimmäisessä leffassa. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi suurin osa ensikertalaisia kameran edessä, mutta he suoriutuvat rooleistaan vähintään kelvollisesti. Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat oivallisen erilaiset hahmot, erottuen hyvin toisistaan, mutta myös tukien toisiaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat vain alussa nopeasti nähtävä sisarusten äiti (Judy McIntosh), professori Kirke (Jim Broadbent), jonka luokse Pevensiet muuttavat sodan ajaksi ja professorin tiukka taloudenhoitaja Macready (Elizabeth Hawthorne), sekä Narnian satumaailmassa kohdatut erilaiset tyypit ja olennot, kuten suuri ja mahtava Aslan-leijona (äänenä Liam Neeson), fauniherra Tumnus (James McAvoy), mukavat herra ja rouva Majava (Ray Winstone ja Dawn French), kentaurikenraali Oreius (Patrick Kake), sekä paha Valkea velho Jadis (Tilda Swinton) ja tämän kätyrit Ginarrbrik (Kiran Shah) ja Maugrim (Michael Madsen). Sivuhahmotkin ovat oivia. Neesonin ääni on sekä täydellisen lempeä että jylhä Aslanille ja Swinton on nappivalinta katalan noita-akan rooliin.

Olen aina pitänyt Narnian tarinat: Velhosta ja leijonasta, mutta siitä ei edes lapsena muodostunut minulle kova juttu, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Harry Potter -kirjoista ja -elokuvista, jotka olivat sytyttäneet intoni fantasiagenreä kohtaan. Niiden rinnalla Narnia ei erityisemmin säväyttänyt, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin katseltuna täytyy myöntää, että joko vuodet ovat muodostaneet elokuvalle nostalgia-arvoa tai sitten myöhemmin ilmestyneistä fantasialeffoista on tullut vielä heikompia ja ennen kaikkea muovisia, jolloin Narnian satumaisuus pääsee viehättämään paremmin edukseen kuin ilmestyessään.

Jos jossain Narnian tarinat: Velho ja leijona onnistuu hyvin, niin toistamaan C. S. Lewisin kirjan satumaisen hengen. Katsoja voi tuntea Pevensien sisarusten ihmetyksen ja ihastuksen, kun nämä ensi kertaa astuvat professorin vaatekaapin läpi Narniaan. Maailma on täynnä erilaisia olentoja ja taikuutta, joihin tutustutaan läpi elokuvan. Seikkailun tunne on myös valloillaan, imaisten katsojan hyvin mukaansa. Valkea velho taas tuo omat synkät puolensa kertomukseen ja kuten Lewisin kirjasta, myös elokuvasta voi löytää selviä viittauksia raamatullisiin tarinoihin, lähtien Jeesuksen kertomusta mukailevasta uhrautumisesta ja ylösnousemisesta. Lewisin inspiraationlähde Narniaan olivat sotaa paenneet lapset, jotka hän itse otti asumaan luokseen 1940-luvun alussa. Etenkin leffan alkupäässä tätä sota-aspektia puidaan kiinnostavasti, joskin se jää lopulta varsin taka-alalle seikkailun alkaessa.

Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja parikymmentä minuuttia, mikä kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, eikä aika ehdi juurikaan käydä pitkäksi leffan aikana. Elokuva tekee alkupäässä hyvää työtä ensin sisarusten esittelemisessä ja sitten Narnian. Kun matka halki satumaan käynnistyy, on sitä mukavaa seurata ja onpa loppuhuipennukseksi saatu varsinainen suuri sotakohtaus. Elokuvan voimavara ovat tietty itse Pevensien sisarukset ja parasta antia ovat heidän väliset konfliktinsa, joita setvitään läpi leffan. Heikkoutena taas voisi pitää sitä, että Velho ja leijona ei tunnu toisinaan osaavan päättää, minkä ikäisille se on tehty. Puhuvien eläintensä ja tiettyjen söpöstelyhetkien kera elokuva voi olla turhan lapsellinen aikuisille, mutta jotkut varsin tummasävyiset jutut ovat todennäköisesti liian hurjia lapsille.

Elokuvan ohjaajaksi valittiin Andrew Adamson, joka oli aiemmin toiminut ohjaajana DreamWorksin Shrekissä (2001) ja Shrek 2:ssa (2004). Adamsonin loihtima ilmapiiri on pääasiassa mainio. Hänen, Ann Peacockin, Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on oiva, joskin he olisivat voineet laatia Susanille selkeämmän tarkoituksen tarinassa. Narnian tarinat: Velho ja leijona on hyvin kuvattu ja suurimmaksi osaksi sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus komeaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Erikoistehosteiden taso on kuitenkin ailahtelevaa. Aslan on edelleen vakuuttava digileijona ja mukana on joitain muitakin hyvin aikaa kestäneitä tietokoneluomuksia, mutta sitten taas taustakankaiden käyttö ja osa taustalla nähtävistä digiotuksista pistävät paikoin varsin ikävästi silmään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, 2005, Walt Disney Pictures, Walden Media

Arvostelu: Underworld: Rise of the Lycans (2009)

UNDERWORLD: RISE OF THE LYCANS

Ohjaus: Patrick Tatopoulos

Pääosissa: Michael Sheen, Bill Nighy, Rhona Mitra, Steven Mackintosh, David Aston, Kevin Grevioux, Elizabeth Hawthorne, Craig Parker, Larry Rew, Timothy Raby ja Kate Beckinsale

Genre: fantasia, jännitys, romantiikka

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Len Wisemanin kauhutoimintaelokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Screen Gems -yhtiö ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi elokuvaa lisää, heti kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi. Wiseman ryhtyi työstämään elokuvalle niin jatko-osaa, Underworld: Evolutionia (2006) kuin esiosaa, joka kertoisi vampyyrien ja ihmissusien sodan syntytarinan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Underworld: Rise of the Lycans sai ensi-iltansa tammikuussa 2009. Elokuva sai hieman positiivisempaa palautetta kuin lytätty kakkosleffa, mutta se ei ollut yhtä iso kassamagneetti. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta sen jatko-osat vasta myöhemmin. Tuolloin pidin Underworld: Rise of the Lycansista eniten. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko Underworld-sarjan läpi. Puolitoista viikkoa Underworld: Evolutionin jälkeen katsoin Underworld: Rise of the Lycansin.

Vuosisatoja ennen Selenen ja Michaelin kohtaamista vampyyrit ovat orjuuttaneet ihmissudet. Ihmissusi Lucian on rakastunut vampyyrijohtaja Viktorin tyttäreen, Sonjaan. Kun parin rakkaus estetään, Lucian johtaa ihmissudet sotaan vampyyrejä vastaan.

Underworld: Rise of the Lycans ei jatka Selene-vampyyrin (Kate Beckinsale) ja Michael-hybridin (Scott Speedman) tarinaa kahdesta edellisestä osasta, vaan elokuva sijoittuu aikaan satoja vuosia ennen edellisten leffojen tapahtumia ja keskittyy vampyyrien ja ihmissusien sodan alkuun. Bill Nighy ja Michael Sheen tekevät kuitenkin paluun rooleihinsa Viktorina, yhtenä ensimmäisistä vampyyreistä ja Lucianina, ensimmäisenä lycanina, joka pystyi muuttumaan ihmisestä sudeksi ja takaisin tahtonsa voimalla, eikä jämähtänyt hirviömuotoonsa. Nighy on mainion teatraalinen ja jylhä vampyyrijohtajana, joka halveksuu ihmissusia, nähden heidät pelkkinä alempina elämänmuotoina. Sheen taas tekee yllättävänkin hyvää työtä Lucianina, joka esitetään tällä kertaa huomattavasti sympaattisempana tapauksena kuin Varjojen valtakunnassa, jossa hän edusti pahiksen virkaa.

     Elokuvassa nähdään myös Rhona Mitra Viktorin tyttärenä Sonjana, jolla on salainen suhde Lucianiin, sekä Steven Mackintosh, David Aston ja Elizabeth Hawthorne vampyyreinä ja yksi elokuvasarjan idean isistä, Kevin Grevioux tutussa roolissaan Luciania seuraavana Razena, joka on tässä kohtaa vielä tavallinen ihminen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti, joskin Mitra ei onnistu korvaamaan Beckinsalea vampyyrisaagan uutena naistähtenä.

Taidan edelleen seistä aiempien sanojeni takana, kutsuen Rise of the Lycansia omaksi suosikikseni Underworld-elokuvasarjasta. Jo lähtökohtaisesti pidän enemmän siitä, kun vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaiskykyjään taistelussaan, eikä meno ole The Matrixista (1999) häpeilemättömästi kopioitua tuliaseräiskintää. Lisäksi nämä legendaariset monsterit istuvat paremmin vuosisatojen taakse goottilinnoihin ja synkkiin metsiin kuin moderniin maailmaan. Elokuva on myös tarinaltaan toimiva, joskin puolentoista tunnin kestossaan kerronta on turhan hyppivää. Siinä, missä Underworld: Evolutionissa ei tuntunut olevan tarpeeksi tarinaa tunnin ja kolmen vartin kestoon, Underworld: Rise of the Lycans kaipaisi vartin tai puoli tuntia lisää, vahvistaakseen menoa.

Elokuva kompastelee hieman perinteisiin esiosa-ongelmiin. Jos on nähnyt alkuperäisen Varjojen valtakunnan, jossa selitettiin Lucianin ja Sonjan traagista rakkaustarinaa, ei elokuva pääse yllättämään. Rise of the Lycans ei kuitenkaan ole tarpeeksi vahva teos, jotta sen voisi katsoa omillaan, ennen kuin ryhtyy katsomaan muuta Underworld-sarjaa. Se on kuitenkin oikein kiva ja mielenkiintoinen katsaus tämän hirviösodan juuriin. Erityisen mielenkiintoista on, kuinka se kääntää asioita katsojan silmissä päälaelleen. Siinä, missä Varjojen valtakunnassa katsoja pistettiin kannustamaan vampyyreitä ja ihmissudet esiteltiin pahiksina, Rise of the Lycans näyttää vampyyrit huonossa valossa, ihmissusien ylimielisinä orjuuttajina. Katsoja onkin täysin Lucianin ja muiden kuu-ulvojien puolella, kun kapina vihdoin käynnistyy. Loppuhuipennus on kuitenkin harmillisen hutiloitu, jo lähtien siitä, että lopputaistelu alkaa auringon laskettua, mutta lyhyeltä tuntuvan hetken päästä aamu sarastaakin jo.

Len Wisemanin sijaan elokuvan ohjauksesta vastaa Patrick Tatopoulos, joka työsti aiempiin Underworld-leffoihin hirviöefektejä. Rise of the Lycans on Tatopoulosin ensimmäinen elokuvaohjaus ja paikoitellen sen myös huomaa. Hän ei onnistu rakentamaan mukaan kummoista jännitettä, mutta tekee kuitenkin tarpeeksi pätevää monsteriviihdettä. Danny McBride jatkaa käsikirjoittajana, yhdessä Dirk Blackmanin ja Howard McCainin kanssa. Kolmikon tekstistä löytyy onnistumisensa ja he ottavat hyvin kantaa siihen, kuinka voittajat yleensä kirjoittavat historiaa näyttääkseen skenaariossa parhaimmilta. Leffa on kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtauksissa kamera on paikoitellen liian lähellä näyttelijöitä ja taistelut on leikattu hieman liian vauhdikkaasti. Muutenkin leikkaus voisi hengittää enemmän. Lavasteet ovat näyttävät, samoin ihmissusien toteutus. Erikoistehosteet eivät tässäkään filmissä pahemmin vakuuta ja etenkin taustakankaan käytön huomaa vähän väliä. Äänimaailma jyrisee mukavasti ja säveltäjän penkille palaava Paul Haslinger tunnelmoi musiikeillaan oivallisesti.

Yhteenveto: Underworld: Rise of the Lycans on oivallinen esiosaelokuva, joka perehtyy mielenkiintoisesti vampyyrien ja ihmissusien konfliktin syntyyn. Toisaalta Varjojen valtakunnan nähneille leffa ei tarjoa pahemmin mitään uutta, mutta kertomus on silti toimiva, etenkin kun se kääntää katsojan vinkkelin nurinkurin, saaden tällä kertaa kannustamaan aiemmin pahiksina esitettyjä ihmissusia. Elokuva on turhan vauhdikkaasti kerrottu ja se kaipaisi enemmän aikaa ja tilaa hengittämiseen. Toimintakohtaukset ovat ihan passeleita ja pidän kovasti siitä, että modernien tuliaseiden sijaan vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaisvoimiaan. Koen myös, että nämä klassiset monsterit istuvat paremmin vanhempaan aikaan, synkkiin linnoihin ja metsiin, eivätkä nykypäivän suurkaupunkeihin. Näyttelijät ovat passeleita rooleissaan, mutta tekninen toteutus on ailahteleva. Underworld: Rise of the Lycans on heikkouksineenkin oma suosikkini elokuvasarjasta ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka tykkäsivät kahdesta edellisestä osasta, mutta halusivat nähdä klassisempaa vampyyri-ihmissusi-meininkiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Rise of the Lycans, 2009, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, UW3 Film Productions, Sketch Films

Arvostelu: Adrift (2018)

ADRIFT

Ohjaus: Baltasar Kormákur
Pääosissa: Shailene Woodley, Sam Claflin, Jeffrey Thomas ja Elizabeth Hawthorne
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Adrift perustuu Tami Oldham Ashcraftin ja Susea McGearhartin kirjaan "Red Sky at Mourning: A True Story of Love, Loss and Survival at Sea" (2002), joka taas pohjautuu tositapahtumiin. Elokuvan teko lähti liikkeelle alkuvuodesta 2017, STX Entertainmentin hankkiessa kirjan filmatisointioikeudet. Sen päärooleihin valittiin Shailene Woodley ja Miles Teller, jotka olisivat näytelleet jo viidettä kertaa yhdessä, jos Teller ei olisikaan yhtäkkiä jättänyt projektia. Hänen tilalle valittiin Sam Claflin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Nyt Adrift saa vihdoin ensi-iltansa. Itse kuulin elokuvasta ensimmäisen kerran, kun näin siitä jättimäisen mainoslakanan Tennispalatsilla. Näyttelijät ja aihe vaikuttivat kiinnostavilta, joten halusin tietty mennä katsomaan leffan ja niin myös tein.

Nuori pariskunta Tami ja Richard ovat purjehtimassa, kun he joutuvat rajun myrskyn kouriin. Richard luokkaantuu pahasti, jolloin Tamin täytyy keksiä, miten hän saisi rikkoutuneen veneen takaisin maihin keskeltä avomerta.

Shailene Woodley on omasta mielestäni ollut näyttelijänä joko hitti tai huti. Ensimmäisen kerran näin hänet teiniromantiikkaleffassa Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars - 2014), missä hän osoitti lahjakkuutensa, mutta Outolintu -sarjassa (Divergent - 2014-2016) hän on ollut kehnompi joka leffan myötä. Olinkin huojentunut, että Woodley suoriutuu oikein mainiosti Tamin osasta, joka tulee rikkinäisestä perheestä ja yrittää paikata elämänsä aukkoja matkustamalla paikasta toiseen. Muutama heikompi hetki Woodleyltä kyllä löytyy, mutta pääasiassa hän on uskottava, etenkin purjehtijana ja tiukan paikan tullen taistelijana.
     Richardia taas näyttelee tosiaan Sam Claflin, joka on myös tuttu romanttisesta elokuvasta Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You - 2016). Vaikka Claflinkin on kelpo näyttelijä, sortuu hän tässä roolissa hieman samanlaiseen ärsyttävään itsesääliin kuin Kerro minulle jotain hyvää -leffassa. Siinä missä Tami ahertaa reippaasti saadakseen venettä paikkailtua, Richard valittaa vahingoittuneen jalkansa kanssa sitä, että on ihan turha yrittää mitään, he kuitenkin kuolevat. Kaksikolle on kuitenkin onnistuttu luomaan ihan hyvää kemiaa.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Jeffrey Thomas ja Elizabeth Hawthorne vanhempana pariskuntana, jonka kanssa Tami ja Richard viettävät aikaa Fidžillä. Hahmot esiintyvät vain takaumissa, joita nähdään, kun Tami muistelee elämäänsä ennen onnettomuutta.

Adrift nimittäin alkaa siitä, kun myrsky on jo ohi ja Tami herää veneestä, jonka kyljissä on pahoja naarmuja, jonka masto on katkennut ja jonka sisätiloihin on päätynyt ikävät määrät vettä. Katsoja vetäistään välittömästi pahaan tilanteeseen ja filmi nappaakin oivallisesti mukaansa, kun Tami yrittää keksiä keinoa, jotta pariskunta voisi selvitä elävänä. Veneellä oleilusta on tehty karua ja läpi elokuvan kulkee hyvin lohduton tunnelma. Niinpä onkin hyvä, että aina välillä palataan takaumien kautta ajassa taaksepäin, kun Tami ja Richard vasta tapasivat ja rakastuivat. Paikoitellen nämä takaumat ovat tosin turhankin siirappisia, mutta ne luovat silti tarpeeksi toimivaa vastapainoa synkälle ajalle onnettomuuden jälkeen. Katsojana kykenee välillä jopa tuntemaan hahmojen kokeman kärsimyksen ja usein alkaa pohtimaan, voisiko itse selviytyä tuollaisesta tilanteesta? Minä olen täysin varma, etten ikinä pääsisi takaisin rantaan. Minulle teki jo nyt todella pahaa katsoa kohtauksia, joissa Tami poistuu veneestä korjatakseen sitä vedestä käsin, eikä ympärillä näkynyt muuta kuin pelkkää avomerta. Itse pysyisin vain sisätiloissa ja odottaisin, että vene saattaisi ehkä joskus päätyä jonnekin.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kovin ihmeellinen teos. Vaikka elokuva saa katsojan toivomaan, että hahmot pääsevät turvallisesti kotiinsa, se ei saa katsojaa kunnolla välittämään pariskunnasta. Ja vaikka onnettomuuden jälkeiset ajat saavat katsojan tuntemaan kuin olisi veneessä mukana, katkaisevat takaumat tunnelmaa liian usein, jolloin elokuvan henkeenkään ei pääse täysin mukaan. Jotkut takaumista tuntuvat olevan mukana vain tuomassa vaadittavaa lisäpituutta leffalle. Adrift kestää juuri ja juuri yli puolitoista tuntia, miksi onkin yllättävää, kuinka pitkäveteinen se paikoitellen on. Elokuva käyttää aikaansa tarpeettomampiin asioihin, kun se voisi kunnolla näyttää, millaista elämä on keskellä ei-mitään. Tarina myös hyppii välillä liian nopeasti eteenpäin. Yhdessä kohtaa oli kolmas päivä onnettomuuden jälkeen ja seuraavaksi onkin jo kymmenes. Ainakin itseäni kiinnostaisi tietää, mitä pariskunta teki nämä päivät ja yöt. Onneksi siirappisuuksista ja pitkäveteisistä osioista huolimatta voin todeta, että kyseessä on kuitenkin tarpeeksi kelvollinen ja mielenkiintoinen tositarina, jotta sen jaksaisi katsoa joskus uudestaankin. Olin myös yllättynyt, että mukaan oli saatu iso juonenkäänne, joita ei tositarinoista yleensä löydy.

Elokuvan on ohjannut Baltasar Kormákur, joka on aiemmin tehnyt mm. toisen tositapahtumiin perustuvan selviytymiskamppailun, Everestin (2015). Omasta mielestäni Adrift on selkeä parannus siihen filmiin verrattuna ja osoittaa, että herra voisi jatkaa samanlaisten tarinoiden kertojana. Aaron ja Jordan Kandellin, sekä Ralph Winterin työstämä käsikirjoitus toimii pääasiassa, mutta he olisivat voineet keksiä enemmän tapahtumia veneelle ja vähemmän täytettä takaumiin. Turhia hetkiä olisi voinut myös karsia leikkauksessa, jotta elokuva kulkisi sujuvammin eteenpäin. Filmi on hyvin kuvattu ja onkin yllättävää, että se toteutettiin suurimmaksi osaksi oikeasti avomerellä, eikä vain studiolta löytyvässä vesialtaassa. Eräässä haastattelussa Shailene Woodley kertoikin, että vuorollaan jokainen työryhmästä tuli ainakin kerran merisairaaksi ja oksenteli laidan yli. Valitettavasti elokuvan tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä. Kun odotettu myrsky vihdoin näytetään, toivoin, että se olisi ohi paljon nopeammin, koska digitaalinen meritausta näyttää siinä hyvin viimeistelemättömältä. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit toimivat hyvin läpi leffan.

Yhteenveto: Adrift ei ole ihmeellinen elokuva, mutta sen selviytymiskamppailu on tarpeeksi kiehtovaa katseltavaa, jotta leffan jaksaisi katsoa joskus uudelleenkin. Shailene Woodley on mainio rohkeana Tamina, joka ottaa äärimmäisen vaikea tilanteen haltuunsa, eikä luovuta kuten moni muu tekisi. Sam Claflinkin on pääasiassa hyvä, mutta häneltä löytyy myös ärsyttäviäkin hetkiä. He kuitenkin saavat katsojan kiinnostumaan hahmojen kohtalosta tarpeeksi. Vaikka on oiva ratkaisu, että synkän masentavaa onnettomuuden jälkeistä aikaa kevennetään romanttisilla takaumilla, ovat ne jopa turhankin yliampuvaa söpöstelyä ja katkovat tunnelmaa liikaa. Suurimmaksi osaksi takaumat myös tuntuvat ylimääräiseltä täytteeltä, mikä saa puolitoistatuntisen teoksen tuntumaan oudon pitkältä. Filmin tehosteet eivät myöskään ole kummoiset, mikä tekee myrskykohtauksesta lähinnä vaivaannuttavaa katsottavaa. Lopun juonenkäänne kuitenkin nosti leffan arvoa hieman silmissäni ja voinkin todeta nähneeni ihan hyvän elokuvan. Jos siis pidätte leffan päätähdistä tai teitä kiinnostaa tositapahtumiin perustuvat selviytymistaistelut, voi Adrift olla juuri teidän elokuvanne. En usko, että tämän jälkeen kovin moni haluaisi lähteä purjehtimaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Adrift, 2018, Huayi Brothers, Lakeshore Entertainment, RVK Studios, STX Entertainment