Blondien kosto (Legally Blondes - 2009) - elokuva-arvostelu

BLONDIEN KOSTO

LEGALLY BLONDES

Ohjaus: Savage Steve Holland

Näyttelijät: Milly Rosso, Becky Rosso, Brittany Curran, Christopher Cousins, Lisa Banes, Curtis Armstrong, Bobby Campo, Chad Broskey, Chloe Bridges, Rose Abdoo ja Amy Hill

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Reese Witherspoonin tähdittämä komediaelokuva Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Blondin kosto 2 (Legally Blonde 2: Red, White & Blonde - 2003) sai kuitenkin nuivan vastaanoton, joten Witherspoon ei suostunut enää tekemään kolmososaa. Metro-Goldwyn-Mayer halusi silti jatkaa sarjan parissa ja päätti tehdä lisäosaleffan, joka julkaistaisiin suoraan kotikatseltavaksi DVD:llä. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2007 ja lopulta Blondien kosto julkaistiin huhtikuussa 2009. Elokuva sai kuitenkin negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin aiempin leffojen faneilta, eikä se menestynyt kummoisesti, vaan vaipui nopeasti unholaan. Itse olin aiemmin nähnyt vain alkuperäisen Blondin koston, josta olin tykännyt enemmän kuin olin etukäteen uskonut. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin vihdoin katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Pidin edelleen paljon alkuperäisestä leffasta, mutta jo Blondin kosto 2 oli mielestäni keskinkertainen ja aloitinkin skeptisenä Blondien koston katselun.

Elle Woodsin brittiläiset serkut Izzy ja Annie muuttavat Los Angelesiin, opiskelemaan arvostetussa Pacific Preparatory -koulussa.

Reese Witherspoonkaan ei pahemmin piitannut Blondin kosto 2:sta, eikä hän suostunut enää palaamaan rooliinsa Elle Woodsiksi kolmatta kertaa, joten hän jättäytyi pelkän tuottajan osaan. Ellen sijaan Blondien kosto kertoo nimensä mukaan kahdesta blondista, Ellen brittiserkuista Izzystä ja Anniesta, joita näyttelevät oikean elämän identtiset kaksoset Becky ja Milly Rosso. Ellen tapaan Izzy ja Anniekin rakastavat vaaleanpunaista, shoppailua ja pieniä koiria, jotka mahtuvat käsilaukkuihin. Valitettavasti Izzysta ja Anniesta ei ole saatu läheskään niin tykättäviä hahmoja kuin heidän serkustaan, eivätkä Rosson siskokset ole läheskään yhtä hyviä rooleissaan kuin Witherspoon. Rossot ovat suorastaan vaivaannuttavan huonoja, eikä ole ihme, että Blondien kosto jäi kummankin ainoaksi elokuvaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Christopher Cousins siskosten isänä Richardina, Lisa Banes Pacific Preparatory -koulun rehtori Higginsinä, Curtis Armstrong historianopettaja Goldenina, Brittany Curran koulun suosituimpana tyttönä Tiffanyna, Chad Broskey Tiffanyn poikaystävänä Justinina, Chloe Bridges Tiffanya seuraavana Ashleyna, sekä Bobby Campo Chrisinä, johon Annie ihastuu. Sivunäyttelijät ovat piirun verran parempia kuin päätähdet. Banesista löytyy oikeaa auktoriteettia tiukan rehtorin rooliin ja Curran herkuttelee toimivasti geneerisenä suosittuna, mutta sitäkin ilkeämpänä tyttönä.

Blondien kosto on aika lailla sellainen elokuva, millaiseksi etukäteen kuvittelin alkuperäisen Blondin koston. Pinkki, bimbo, höttöinen ja tuskastuttavan muka-hauska. Leffasta löytyy aika lailla kaikki uuteen kouluun saapuvista teinitytöistä kertovien elokuvien kliseet ilkikurisesta koulun suosituimmasta tytöstä lähtien, eikä tutuista aineksista ole saatu kokkailtua mitään tuoretta tai mielenkiintoista. Elokuva on vain väkisin helppojen rahojen perässä väännetty turhake, joka saa jopa alle puolentoista tunnin keston laahaamaan.

Harva elokuva saa minut jo ensimmäisten parin minuutin aikana painamaan pausea ja pohtimaan, että haluanko ihan oikeasti tuhlata seuraavat puolitoista tuntia tähän, mutta Blondien kosto onnistui siinä. Rossot ovat rooleissaan niin käsittämättömän teennäisiä, että minun teki saman tien mieli uppoutua sohvan sisään, järkyttävän myötähäpeän täyttäessä minut päästä varpaisiin. Elokuvan huumori se vasta vaivaannuttavan kornia onkin. Naurut jäivät nolliin, vaikka keskelle leffaa sullottu täysin irrallinen trampoliinikohtaus huvittaa kaikessa kamaluudessaan ja nopeutustehosteissaan. Kaikista turhauttavinta kuitenkin on, että tämän vaaleanpunaisen hattaran sisältä ei löydy mitään syvällisempää. Alkuperäinen elokuva oli pinkin kuorensa alla väkevä feministinen kannanotto, joka kommentoi oikeusjärjestelmän epäkohtia ja kaikissa heikkouksissaan Blondin kosto 2 sentään käsitteli eläinkokeiden epäeettisyyttä. Blondien kostossa ei ole mitään sisältöä. Se vain on, tylsistyttäen ja ärsyttäen läpi kestonsa ja unohtuen sitten toivottavasti pian mielestä.

Elokuvan ohjaaja Savage Steve Hollandin työ on todella ponnetonta, eikä häneltä löydy yhtään tyylitajua. Chad Gomez Creaseyn ja Dara Resnik Creaseyn työstämä käsikirjoitus menee kaiken aikaa siitä, mistä aita on matalin, eikä edes päähahmoihin ole jaksettu panostaa Annien esiintymiskammoa enempää, joka sekin toki ratkeaa tiukan paikan tullen kuin itsestään. Kaiken tämän päälle Blondien kosto on teknisesti surkea. Kuvaus, valaisu ja värimäärittely on kaikki hoidettu laiskasti vähän siihen suuntaan, mikä johtaa visuaalisesti paikoin jopa rumaan lopputulokseen. Leikkauskin on tönkköä, PowerPointia muistuttavine siirtymisineen ja nopeutettuine otoksineen. Sentään lavasteet ja asut ovat toimivat. John Codan säveltämät musiikit yrittävät parhaansa pitääkseen tekopirteää ilmapiiriä yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Legally Blondes, Yhdysvallat, 2009, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions, Type A Films, Brookwell-McNamara Entertainment, Dreayer-Papish Productions

Arvostelu: Lilo & Stitch (2025)

LILO & STITCH

Ohjaus: Dean Fleischer Camp

Pääosissa: Maia Kealoha, Chris Sanders, Sydney Elizebeth Agudong, Zach Galifianakis, Billy Magnussen, Kaipo Dudoit, Amy Hill, Courtney B. Vance, Hannah Waddingham ja Tia Carrere

Genre: seikkailu, komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Lilo & Stitch on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch) vuodelta 2002. Vuonna 2018 Disney-yhtiö ilmoitti työstävänsä animaatiosta näyteltyä versiota. Aluksi Mike Van Waes kirjoitti käsikirjoituksen ja Jon M. Chu valittiin ohjaajaksi, mutta molemmat jättivät projektin. Chris Kekaniokalani Bright ryhtyi muokkaamaan Van Waesin tekstiä ja Dean Fleischer Camp korvasi Chun ohjaajana. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2023, mutta kun asuja sisältänyt vaunu poltettiin, tuotantoa täytyi viivästyttää kuukaudella. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa, mutta heinäkuussa ne keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Disney+ -palvelussa, mutta leffa päätettiinkin siirtää teattereihin. Nyt Lilo & Stitch on saanut ensi-iltansa ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä. Olen kyllästynyt Disneyn uudelleenfilmatisointivillitykseen, minkä lisäksi koin, että Lilo ja Stitch oli liian tuore elokuva, eikä kaivannut uutta versiota. Epäilystäni huolimatta kävin katsomassa uuden Lilo & Stitchin heti ensi-iltapäivänä.

Pienellä Havaijin saarella asustavan Lilo-tytön elämä mullistuu, kun hänen uusi koiransa Stitch paljastuu avaruusolennoksi, jota jahtaa Galaktinen Federaatio.

Lukuisat tytöt hakivat Lilon rooliin, kunnes pestin nappasi alle kouluikäinen Maia Kealoha. Kealoha onkin nappivalinta rooliin. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa rasavilliä luonnetta, mutta samalla myös tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta, kun Lilon ikätoverit katsovat häntä nenänvartta pitkin. Kealoha tekee Lilosta sympaattisen, minkä lisäksi on ihailtavaa, kuinka luontevasti hän esiintyy, ottaen huomioon että kyseessä on hänen debyyttiroolinsa ja että pitkät pätkät hänen vastanäyttelijänään on ollut nukke tai muu vastaava, mikä on jälkikäteen korvattu tietokoneanimoidulla Stitchillä. Stitch on karkuteillä oleva avaruusolento, joka on suunniteltu tuhoamaan kaiken tieltään. Stitchin äänenä kuullaan alkuperäisleffan tapaan Chris Sanders, jonka luoma ääni onkin jo varsin ikoninen, puhumattakaan Stitchin pahantahtoisesta naurusta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lilon isosisko Nani (Sydney Elizebeth Agudong), joka on huolehtinut Lilosta heidän vanhempiensa menehdyttyä, heidän naapurinsa David (Kaipo Dudoit) ja tämän isoäiti Tūtū (Amy Hill), avaruusolioihin erikoistunut CIA-agentti Cobra Bubbles (Courtney B. Vance), sosiaalityöntekijä Kekoa (alkuperäisleffassa Nania ääninäytellyt Tia Carrere), sekä Galaktisen Federaation johtaja (Hannah Waddingham), sekä Stitchin luoja Jumba (Zach Galifianakis) ja tieteilijä Pleakley (Billy Magnussen), jotka lähtevät jahtaamaan Stitchiä. Kealohan tapaan myös Agudong on hyvä valinta osaansa ja he muodostavat oivan siskoskaksikon. Cobra Bubblesin jakaminen kahdeksi hahmoksi on ihan toimiva veto, mutta sen sijaan on harmi, että alkuperäisleffan pahis, Stitchiä jahtaava kapteeni Gantu on jätetty pois ja hänen häijyt piirteensä on siirretty Jumballe, joka oli alkuperäisessä vain vinksahtanut tiedemies. Nanin ja Davidin välisestä romanssista on lähes täysin luovuttu, mikä pistääkin paikoin pohtimaan, mikä virka nuorella miehellä edes on leffassa?

Uusi näytelty Lilo & Stitch -elokuva sisältää joitain muutoksia alkuperäiseen elokuvaan nähden, osa toimivia, toiset taas turhauttavia. En pitänyt siitä, että Jumbasta on tehty pahis, minkä lisäksi minua harmitti, että sen sijaan, että Jumba ja Pleakley olisivat yrittäneet soluttautua ihmisten joukkoon naurettavan kehnoilla valeasuilla, he muuttavatkin itsensä ihmisiksi. Paras muutos on se, kuinka Nani saa enemmän sisältöä ja elokuvassa näytetään, mitä unelmia Nani on joutunut uhraamaan, kun hänestä tuli yhtäkkiä Lilon huoltaja. Lilon ja Nanin sisaruussuhde, sekä Lilon ja Stitchin välille muodostuva ystävyys ovat elokuvan kantava voima, jolloin lopputulos ei tunnu vain laiskalta rahastukselta. Lähinnä minua jäi harmittamaan, että kun Disneyllä selvästi osataan kertoa tarinaa näistä siskoista ja heidän "koirastaan" kunnon sydämellä, miksei studio olisi voinut rohkaistua kertoa kokonaan uutta tarinaa heistä? Lilossa ja Stitchissä kun olisi potentiaalia monenlaisiin seikkailuihin.

Siinä, missä parin kuukauden takainen Lumikki-uudelleenfilmatisointi (Snow White - 2025) aiheutti lähinnä silmienpyörittelyä vaivaannuttavilla ratkaisuillaan, muutoksillaan ja korjausliikeyrityksillään, Lilo & Stitch on varsin harmiton ja kelvollinen uusi versio elokuvasta, joka ei olisi uutta versiota kaivannut. Alkuperäinen elokuva on edelleen yhtä riemastuttava, ihana, hauska ja jopa hiukan jännittävä, eikä sen ilmestymisestä ole vierähtänyt vielä kuin parisenkymmentä vuotta. Tosin jos tämä uudelleenfilmatisointi tuntuu tulevan turhan pian alkuperäisen jälkeen, niin seuraavaksi Disneyllä on luvassa näytelty versio Vaianasta (Moana - 2016). Jep, animaatiosta, jonka ilmestymisestä tulee kuluneeksi vasta yhdeksän vuotta ja joka viime vuonna osoitti, että senkin elokuvan hahmoissa on potentiaalia uusiin seikkailuihin, eikä vain saman tarinan kierrättämiseen.

Chris Sandersin sijaan uuden Lilo & Stitchin on ohjannut Dean Fleischer Camp, joka onnistuu tärkeimmässä, eli päähenkilöiden tunnesiteen muodostamisessa niin, että myös katsoja tykästyy näihin versioihin Lilosta, Stitchistä ja Nanista. Campista myös näkyy selvä ilo tehdä leffaa, eikä homma tunnu vain tuttujen kohtausten sieluttomalta läpikäynniltä. Chris Kekaniokalani Brightin ja Mike Van Waesin työstämä käsikirjoitus ontuu hieman tarpeettomien muutosten takia. Teknisiltä ansioiltaan uusi Lilo & Stitch on kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota ja äänimaailma hyvin työstetty. Dan Romerin säveltämät musiikit mukailevat Alan Silvestrin työtä alkuperäisleffan parissa ja mahtuupa mukaan muutamat Elviksen biisit. Tietokonetehosteiden taso ailahtelee. Itse Stitch näyttää hyvältä, mutta etenkin ihmisten vierellä Jumba ja Pleakley eivät vakuuta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lilo & Stitch, 2025, Walt Disney Pictures, Rideback