Verenperintö (Run Away - 2026) - sarja-arvostelu

VERENPERINTÖ

RUN AWAY

Luoja: Danny Brocklehurst

Näyttelijät: James Nesbitt, Ruth Jones, Alfred Enoch, Maeve Courtier-Lilley, Jon Pointing, Amy Gledhill, Minnie Driver, Ellie de Lange, Ingrid Oliver, Adrian Greensmith, Ellie Henry, Tracy-Ann Oberman, Lucian Msamati, Annette Badland, Marcus Fraser, Mark Bazeley, Finty Williams, Thomas Williams ja Sam Swainsbury

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 41 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 16

Run Away, eli suomalaisittain Verenperintö perustuu Harlan Cobenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2019. Tammikuussa 2024 Netflix ilmoitti työstävänsä sarjasovitusta kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät vuotta myöhemmin, tammikuussa 2025 ja nyt, jälleen vuotta myöhemmin, tammikuussa 2026 Verenperintö on julkaistu Netflixissä. Itse en ollut kuullutkaan kirjasta, mutta kiinnostuin sarjasta heti, kun näin Netflixin mainostavan sitä. Ryhdyinkin katsomaan Verenperintöä heti sen julkaisupäivänä.

Simon Greene on etsinyt huumeongelmaista tytärtään Paigea jo puoli vuotta. Etsintäretki vie Simonin hurjien paljastusten äärelle ja selviää, että katoamisessa on kyse jostain paljon isommasta.

Rimakauhua ja rakkautta -sarjasta (Cold Feet - 1997-2020) tuttu James Nesbitt näyttelee Simon Greeneä, hyvin menestyvää liikemiestä, jonka elämä on kuitenkin romahtanut, kun hänen huumeongelmainen tyttärensä Paige (Ellie de Lange) karkasi, eikä tyttöä ole löytynyt puoleen vuoteen. Paigen löytäminen on muuttunut Simonille epätoivoiseksi pakkomielteeksi. Nesbitt tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa vimmaista tahtoa, kun isä on valmis tekemään kaikkensa lapsensa eteen.

     Sarjan muita hahmoja ovat muun muassa Simonin vaimo Ingrid (Minnie Driver) ja heidän muut lapsensa Sam (Adrian Greensmith) ja Anya (Ellie Henry), Ingridin sisko ja Simonin työkumppani Yvonne (Ingrid Oliver), Paigen addiktipoikaystävä Aaron (Thomas Flynn), Ingridin lääkärityöpari Jay (Mark Bazeley), asianajaja Jessica Kinberg (Tracy-Ann Oberman), rikostutkijat Fagbenle (Alfred Enoch) ja Todd (Amy Gledhill), yksityisetsivä Elena Ravenscroft (Ruth Jones) ja häntä auttava Lou (Annette Badland), tappajapari Ash (Jon Pointing) ja Dee Dee (Maeve Courtier-Lilley), rikollinen Rocco (Marcus Fraser), sekä iäkäs Cornelius (Lucian Msamati). Hahmokattaus on laaja ja kestää oma aikansa, ennen kuin katsojalle alkaa selvitä, miten kaikki linkittyvät toisiinsa. Näyttelijäkaarti on mainiossa vedossa, etenkin Jones yksityisetsivä Elenana ja Enoch rikostutkija Fagbenlenä. Suosikikseni nousi kuitenkin Courtier-Lilley aidosti hyytävänä Dee Deenä. Nainen on saanut aikaiseksi maanisen tuijotuksen, jonka nähdessään katsoja arvaa heti, että nyt jollekulle käy huonosti.

Verenperintö osoittautui erittäin toimivaksi trilleriminisarjaksi, joka nappaa heti koukkuunsa, siitäkin huolimatta että pari ensimmäistä jaksoa tosiaan menevät ihmetellessä, että miten nämä kaikki muut hahmot omine juonikuvioineen liittyvät Paigen katoamiseen ja etsintään? Samalla juuri tämä ihmettely on omiaan pitämään koukussa tähän monimutkikkaaseen tapahtumaketjuun. Jaksojen edetessä risteilevät juonikuviot alkavat toki hiljalleen sulautua toisiinsa ja isompi kokonaiskuva vihdoin hahmottuu. Paigen katoamiseen liittyy jotain paljon mojovampaa ja tämän selvittely vie niin hyvin mennessään, että kolmen vartin mittaiset jaksot kulkevat pääasiassa kuin hujauksessa.

Sarja on oivallisen jännittävää seurattavaa, etenkin kun Ash ja Dee Dee saapuvat ruutuun. Uhkaavuuden lisäksi näissä kahdessa on jotain todella kiinnostavaa, kun heidän tukahdutetut lapsuudentraumansa nousevat esiin. Myös yksityisetsivä Elenalla on omat mielenkiintoiset varjonsa. Paikoitellen nämä kiinnostavat sivujuonet vievät liikaa huomiota itse Paigen löytämisestä, mutta ne ovat silti toimiva ja kokonaisuutta rikastuttava lisäys. Kaiken tämän eskaloituminen hoidetaan onnistuneesti ja ennen kaikkea yllättävästi, tarinan sekoitellessa pakkaa ovelasti. Ihan loppumetreillä sarja alkaa puskea turhankin dramaattista käännettä toisensa perään, kun vähempikin riittäisi. Tiettyine kauneusvirheineen pidin kyllä Verenperinnöstä. Kiinnostukseni heräsi myös saman tien työn alla olevaa toista Harlan Cobenin kirjaan perustuvaa Netflix-sarjaa, I Will Find You'ta kohtaan, joka saattaa ilmestyä jo myöhemmin tänä vuonna.

Sarjan ohjaajat Nimer Rashed ja Isher Sahota tekevät pätevää työtä tunnelman kanssa, samalla kun sarjan luojan Danny Brocklehurstin johdolla käsikirjoitustiimi kuljettaa useista kuvioista koostuvaa kertomusta hyvin eteenpäin. Verenperintö on myös teknisesti mainio. Sarja on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset äityvät jopa aika verisiksi. Äänimaailma on pätevästi pistetty kasaan ja Luke Richardsin ja David Buckleyn musiikit tunnelmoivat sopivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Run Away, Iso-Britannia, 2026, Final Twist Productions, ITV Studios, Quay Street Productions

Emily in Paris, kausi 5 (2025) - sarja-arvostelu

EMILY IN PARIS - KAUSI 5

Luoja: Darren Star

Näyttelijät: Lily Collins, Ashley Park, Philippine Leroy-Beaulieu, Samuel Arnold, Bruno Gouery, Lucien Lavinscount, Eugenio Franceschini, William Abadie, Lucas Bravo, Arnaud Binard, Paul Forman, Anna Galiena ja Minnie Driver

Genre: komedia, romantiikka

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 31 minuuttia - 38 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Darren Starin luoma romanttinen komediasarja Emily in Paris nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä lokakuussa 2020. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025, mutta ne jouduttiin keskeyttämään elokuussa, kun kesken kuvausten apulaisohjaaja Diego Borella menehtyi yhtäkkiä. Muutaman päivän jälkeen kausi kuvattiin loppuun ja lopulta Emily in Parisin viides tuotantokausi julkaistiin Netflixin suoratoistopalveluun joulukuussa. Itse olen pitänyt sarjaa ihan kivana hömppänä, joskaan en ole missään kohtaa juuri innostunut siitä. Ryhdyin katsomaan uutta kautta heti sen julkaisupäivänä.

Emily Cooper on muuttanut Roomaan, johtamaan Agence Grateaun Italian osastoa ja seurustelemaan Marcello Muratorin kanssa.

Lily Collins nähdään jälleen kerran Emily Cooperina, amerikkalaisinfluensserina, joka muutti Pariisiin työskennelläkseen ranskalaisessa muotifirmassa. Emily sai hiljalleen työtoveriensa hyväksynnän ja hänellä on ollut niin ystäviä kuin erilaisia rakkaussuhteita. Neljännen kauden päätteeksi tapahtui iso muutos, kun Emily muuttikin Italian pääkaupunkiin Roomaan, johtaakseen Agence Grateaun paikallista osastoa. Muutossa on plussapuolena myös se, että Emilyn nykyinen poikaystävä Marcello (Eugenio Franceschini) on italialainen. Collins istuu edelleen passelisti rooliinsa, joskin Emily käy tällä kaudella jopa aika tylsäksi hahmoksi. Hänen somepuolensa uupuu nyt lähes täysin ja hänen elämänsä tuntuu vain pyörivän erilaisten miesten ympärillä.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös Emilyn paras kaveri Mindy (Ashley Park), Emilyn pomo Sylvie (Philippine Leroy-Beaulieu), Emilyn työkaverit Julien (Samuel Arnold) ja Luc (Bruno Gouery), Emilyn ex-poikaystävä Alfie (Lucien Laviscount), sekä kokki Gabriel (Lucas Bravo), siitäkin huolimatta, että Bravo vihjaili aiemmin, että saattaisi jättää sarjan. Gabrielin ruutuaika jääkin tällä kaudella varsin lyhyeksi, lähinnä pariksi piipahdukseksi. Muut hahmot ovat kuitenkin kunnolla mukana ja heilläkin on jos jonkinmoista suhdesotkua jaksojen edetessä. Näyttelijäkaarti on ihan hyvässä vedossa ja parasta antia tarjoaa taas Park Mindynä, joka saa vähän väliä kaikenlaisia työkeikkoja, joista osa menee jo epäuskottavan puolelle.

Viidennellä kaudellaan Emily in Paris - vai pitäisikö oikeastaan sanoa "Emily in Rome", kuten kauden alkutekstitkin korjaavat - jatkaa sarjan tutuksi tulleella linjalla. Eli siis mielestäni ihan kiva hömppäsarja pysyy yhä ihan kivana hömppänä. Ajoittain sarja alkaa jo turhan paljon toistaa itseään, etenkin niissä iänikuisissa suhdesotkuissa, mutta on meno edelleen tarpeeksi viihdyttävää. Vaikka sekaan heitelläänkin (välillä hyvin kömpelösti) draamaa, yleisilmapiiri on varsin kepeä ja niinpä näitä puolen tunnin mittaisia jaksoja on taas helppoa tuijottaa muutamakin putkeen.

Juonikuvioidensa puolesta mielsin tämän kauden kuitenkin hieman edeltäjiään yhdentekevämmäksi. Vaikka Pariisi on vaihtunut Roomaan, ei kausi silti tunnu erityisen raikkaalta. Emilyn rakkauskuviot muuttuvat mies mieheltä tylsemmiksi, etenkin kun tässä kohtaa on vaikea uskoa, että se "kauden miesystävä" olisi mikään pysyvä tyyppi. Eri hahmojen suhdesotkut myös tuntuvat keskenään oudon samanlaisilta, kun suurella osalla hahmoista on parikin ihmistä, joista pitäisi osata päättää se mieluisampi. Sarjan vannoutuneimmille faneille tässä tuskin on ongelmaa ja jos pidit edelliskausista, niin en näe syytä, mikset pitäisi myös tästä uusimmasta. Kuudes kausi on jo työn alla ja vikoineenkin katson jatkoa ihan sujuvasti.

Tuotantokauden ohjaajat Erin Ehrlich ja Andrew Fleming pitävät kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, kun taas Darren Starin johtaman käsikirjoitustiimin työ jää taas aikamoiseksi hötöksi. Teknisestikin Emily in Paris pysyy ennallaan. Viides tuotantokausi on kelvollisesti kuvattu ja Italian maisemia esitellään oikein antaumuksella. Lavasteet ovat mainiot, puvustus ailahtelee tyylikkäästä kaameaan ja äänimaisemakin on sujuvasti rakennettu. Chris Alan Leen ja Gabriel Mannin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Emily in Paris, Yhdysvallat, 2020-, Jax Media, MTV Studios, Netflix

Arvostelu: Tarzan (1999)

TARZAN

Ohjaus: Chris Buck ja Kevin Lima
Pääosissa: Tony Goldwyn, Minnie Driver, Rosie O'Donnell, Wayne Knight, Brian Blessed, Glenn Close, Lance Henriksen, Nigel Hawthorne, Alex D. Linz ja Taylor Dempsey
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Tarzan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 37. osa. Elokuva perustuu Edgar Rice Burroughsin kirjaan "Tarzan, apinain kuningas" ("Tarzan of the Apes") vuodelta 1912. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty leffoja, kuten mykkäfilmit Tarzan of the Apes (1918) ja The Romance of Tarzan (1918), sekä tunnetuimpana Johnny Weissmullerin Tarzan-leffat (1932-1948), joita hän teki yhteensä 12. Walt Disney -yhtiölläkin tietty kiinnostuttiin tarinasta, jossa ihminen varttuu eläinten kanssa - olihan yhtiö tehnyt aiemmin elokuvasovituksen (1967) Rudyard Kiplingin hieman samankaltaisesta tarinasta, "Viidakkokirjasta" ("The Jungle Book" - 1894). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja joidenkin takaiskujen ja ongelmien (esim. animaattorit joutuivat luomaan uudenlaista teknologiaa saadakseen viidakon toimimaan) jälkeen Tarzan sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten (Suomeen leffa tosin saapui vasta joulukuussa)! Elokuva oli iso menestys, mistä myös kriitikot pitivät ja se voitti parhaan alkuperäiskappaleen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Menestyksen myötä Disney jatkoikin tarinaa kirjoilla, sarjakuvilla, Tarzanin legenda -televisiosarjalla (The Legend of Tarzan - 2001-2003) ja kahdella elokuvalla; Tarzan & Jane (2002) ja Tarzan 2 (2005). Itse näin Tarzanin useaan otteeseen lapsena ja pidin sitä yhtenä Disneyn parhaimpana teoksena. Viimeksi näin leffan 2014, kun ostin sen Blu-ray -julkaisun. Olen jo pidemmän aikaa pohtinut elokuvan katsomista uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla Tarzanin!

Vauvasta asti viidakossa gorillojen kanssa varttunut Tarzan on koko elämänsä luullut olevansa gorilla itsekin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun viidakkoon tupsahtaa gorilloja tutkiva professori Porter, hänen tyttärensä Jane ja liipaisinherkkä metsästäjä Clayton.

Elokuvan päähenkilö Tarzan (aikuisen äänenä Tony Goldwyn, lapsi-Tarzanin äänenä Alex D. Linz) muistuttaa tavallaan hyvin vahvasti Viidakkokirjan päähahmo Mowglia. Molemmat ovat vauvana joutuneet erilleen ihmisistä ja heidät on kasvattanut jokin eläinlauma. Aikuisena he joutuvat miettimään paikkaansa maailmassa; kuuluvatko he viidakkoon vai ihmisten pariin? Omasta mielestäni tämä hahmokaari on toteutettu hieman paremmin Tarzanin kanssa. Hahmosta löytyy muitakin puolia, mitkä tekevät hänestä kiinnostavamman persoonan kuin Mowglista. Tarzan osaa olla sekä kavereidensa kanssa hassutteleva heppu kuin leopardeja vastaan taisteleva soturi. Tarzanilla ei ole gorillojen synnynnäistä vahvuutta ja ruumiinrakennetta, minkä vuoksi hän on joutunut keksimään omia tapojaan pärjätäkseen luonnossa. Hahmo on alusta alkaen mielenkiintoinen ja hänen kanssaan lähtee mielellään seikkailuun.
     Viidakossa Tarzan elää gorillalauman kanssa, joista tärkeimpiä ovat Tarzanin äitinä toimiva Kala (Glenn Close), joka rakastaa syvästi poikaansa, välittämättä siitä että he ovat eri lajia, lauman johtaja Kerchak (Lance Henriksen), joka ei voi sietää ihmisiä ja halveksuu siksi Tarzania, sekä nuori gorillatyttö Terk (Rosie O'Donnell), joka on vähän väliä järjestämässä Tarzania ties minkälaisiin hankaluuksiin huolettoman luonteensa vuoksi. Tarzanin ja Terkin hullutteluihin on päätynyt mukaan myös elefantti Tantor (aikuisena Wayne Knight, lapsena Taylor Dempsey), joka on paljon arempi ja pelokkaampi tapaus kuin ystävänsä. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana eläinhahmot saavat hyvin ruutuaikaa ja heistä alkaa välittämään paljon, mutta toisen puoliskon aikana he jäävät enemmän sivuun ihmisten tullessa kuvioihin.
     Jane Porter (Minnie Driver) vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvin hienostuneelta leidiltä, mutta jo hetken päästä voi huomata, että hän on paikoitellen hieman hupsu ja usein todella innokas tapaus. Jane rakastaa eläimiä ja lähteekin tutkimusmatkoille isänsä, professori Archimedes Q. Porterin (Nigel Hawthorne) kanssa. Professori Porter vasta hupsu ja innokas onkin, eikä hän malta odottaa näkevänsä gorilloja omin silmin. Kiväärin kanssa kulkeva Claytonkaan (Brian Blessed) ei malta odottaa gorillojen näkemistä, mutta heti astuttuaan ruutuun katsoja tietää, ettei hän ole lainkaan yhtä mukavin tarkoituksin lähtenyt retkelle kuin Porterit...

Tarzan on erinomainen seikkailuelokuva, mikä tarjoaa vauhtia ja vaaroja koko kestonsa ajan. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa vaikuttavan alkunsa kanssa, mikä näyttää, kuinka Tarzan päätyi lapsena gorillojen mukaan. Leffa esittää taidokkaasti Tarzanin kasvun lapsesta aikuiseksi ja kertoo tarinansa muutenkin loistokkaasti. Tylsää hetkeä ei koskaan ole tiedossa, vaan leffa viihdyttää täysillä alusta loppuun. Huumoria on luvassa niin repliikeissä kuin hahmojen fyysisessä toiminnassa. Tarzanin lapsuus tarjoaa useat naurut, kuten myös se, kun hän pääsee tutustumaan ihmisten outoon maailmaan Janen kanssa. Jännitystä taas tuo viidakossa väijyvä leopardi, jonka kohtaukset ovat yllättävänkin tiivistunnelmaisia ja perheen pienimmille kenties liiankin pelottavia. Huomasin itsekin jännittäväni joka kerta, kun joku hahmoista joutuu kohtaamaan leopardin ja ihailin, kuinka hyvin tekijät ovat luoneet painostavaa henkeä koko perheen elokuvaan.

Romantiikkaakin tietty löytyy, eikä voi tulla yllätyksenä, että Tarzan ja Jane alkavat pikkuhiljaa ihastumaan toisiinsa - etenkin Tarzan, joka ei ole aiemmin nähnyt toista ihmistä. Tämä on myös leffan syvällisempi puoli, mikä viehätyttää enemmän aikuiskatsojaa, lasten innostuessa lähinnä seikkailusta. Kaiken vauhdikkuudenkin keskellä elokuva on erittäin henkilövetoinen kertomus ja se syventyy hienosti päähahmoonsa, joka etsii paikkaansa maailmassa. Leffan teema on tärkeä kaikille katsojille ja se onnistuu johtamaan pariin liikuttavaankin hetkeen. Elokuva osaa rauhoittua juuri oikeissa kohdissa ja se onkin rytmitetty todella taidokkaasti. Kaikin puolin Tarzan on erittäin onnistunut seikkailufilmi koko perheen yhteiseen leffahetkeen ja sen ainoa vika on mielestäni se, että Claytonin ilkeyttä ei edes yritetä piilotella mitenkään, mikä pistää miettimään, kuinka Porterit eivät tajunneet heti matkansa alussa, että tällä on pahat mielessään?

Monen muun Disney-animaation tavoin myös Tarzan on musikaali... tavallaan. Elokuvassa on vain yksi laulu, jonka joku hahmoista laulaa (Oscarin ja Golden Globen voittanut "You'll Be In My Heart"), mutta muuten kaikki kappaleet ovat Phil Collinsin laulamia. Elokuvan aloittaa "Two Worlds", joka luo hyvän pohjan itse tarinalle. "Son of Man" -laulun aikana Tarzan varttuu aikuiseksi ja "Strangers Like Me" soi, kun Tarzan oppii asioita ihmisten maailmasta. Musikaalinumeroiden sijaan elokuva tarjoaa yhden musiikkinumeron, missä gorillat ja Tantor pistävät pystyyn esityksen ihmisten leirissä. Vaikka laulut ovat oivallisia, on sinänsä harmi, ettei leffassa ole kunnon musikaalikohtauksia, vaan lauluja käytetään vain montaasien aikana. Toisaalta olen kuitenkin samaa mieltä tekijöiden kanssa, jotka pohtivat, ettei puolialastomaa Tarzania olisi välttämättä saatu laulamaan ilman, että hän olisi muuttunut hölmön näköiseksi.

Visuaalisesti Tarzan on todella näyttävä teos. Animaattorit ovat pistäneet parastaan piirtäessään ja herättäessään kirjoitettua tarinaa henkiin. Hahmot ovat tuttua Disney-tyyliä ja animaation voimin he saavat Tarzanin liikkumaan vikkelämmin viidakossa kuin kukaan oikea näyttelijä pystyisi kulkemaan. Tekijät joutuivat tosiaan luomaan uutta teknologiaa animaatiota varten, nimittäin Deep Canvas -menetelmän, millä he pystyivät rakentamaan digitaalisen viidakon, mikä näyttäisi silti maalaukselliselta. Tekniikkaa on käytetty hyödyksi erinomaisesti ja taustat ovat häikäisevän hyvin toteutettuja. Ohjaajakaksikko Kevin Lima ja Chris Buck ovat myös tehneet taidokasta työtä luodessaan elokuvan eri tunnelmia ja he ovatkin saaneet aikaiseksi loistavan paketin.

Perinteiseen Disneyn tapaan elokuva sisältää tietty muutamia viittauksia Disneyn muihin elokuviin. Professori Porterin taskusta putoaa yhdessä kohtaa Mulan-leffan (1998) Pikkuveli-koiraa esittävä lelu, minkä lisäksi ihmisten leiristä voi helposti bongata Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) rouva Pannun ja Kipon.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen, toisin kuin sen lisämateriaalitarjonta. Extroina Blu-raylla on vain vaihtoehtoinen alku, musiikkivideo "You'll Be In My Heart" -kappaleesta ja lyhyt dokumentti elokuvan eläimistä. Katsottavaa on vain noin kymmeneksi minuutiksi.

Yhteenveto: Tarzan on loistava seikkailuleffa koko perheelle, mikä tarjoaa juuri sopivissa määrin huumoria, jännitystä, romantiikkaa ja draamaa. Elokuva imaisee katsojansa mukaan seikkailuun välittömästi ja on mielenkiintoista seurata Tarzanin varttumista gorillojen parissa. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, mm. Tarzanin alkaessa oppimaan asioita ihmisten maailmasta. Leopardi taas tuo mukaan yllättävänkin jännittäviä kohtauksia, mitkä eivät välttämättä sovellu vielä pienemmille katsojille. Kaiken keskellä elokuva onnistuu olemaan todella hahmovetoinen kertomus, missä päähenkilö etsii paikkaansa maailmassa. Tämä puoli nostaa leffan arvoa entisestään. Hahmot ovat kaikki mainioita ja visuaalisesti filmi on todella hienon näköinen. Phil Collinsin laulut sopivat mukaan ihan hyvin, mutta paikoitellen katsojana jää kaipaamaan Disneylle tuttuja musikaalinumeroita. Pienistä vioistaan huolimatta Tarzan on erittäin toimiva paketti aika lailla kaikenikäisille, mikä viihdyttää yhä uudestaan ja uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tarzan, 1999, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation