Roommates (2026) - elokuva-arvostelu

ROOMMATES

Ohjaus: Chandler Levack

Näyttelijät: Sadie Sandler, Chloe East, Sarah Sherman, Natasha Lyonne, Nick Kroll, Storm Reid, Ivy Wolk, Billy Bryk, Aidan Langford, Janeane Garofalo, Carol Kane, Josh Segarra, Martin Herlihy ja Megan Thee Stallion

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 13

Roommates on Adam Sandlerin tyttären Sadie Sandlerin tähdittämä komediaelokuva. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesällä 2025 New Jerseyssä, samaan aikaan Sandlerin toisen tyttären Sunnyn tähdittämän Don't Say Good Luckin (2026) kanssa. Nyt Roommates on julkaistu Netflixissä, mutta itse en ole juuri odottanut leffan näkemistä. Elokuva tuntui etukäteen pelkältä Adam Sandlerin yritykseltä luoda tyttärelleen väkisin uraa Hollywoodissa. Toivoin kuitenkin, että elokuva olisi edes tarinaltaan hyvä ja hieman skeptisenä pistin Roommatesin pyörimään heti sen julkaisupäivänä.

Ujo Devon aloittaa collegen ja saa huonetoverikseen energisen Celesten. Aluksi tytöt tulevat erinomaisesti toimeen ja Devon uskoo vihdoin löytäneensä ensimmäisen todellisen ystävänsä, mutta kouluvuoden edetessä hän saakin nopeasti huomata, että Celestellä ei olekaan puhtaat jauhot pussissaan.

Adam Sandlerilla on diili lastensa kanssa, että hän ei varallisuudestaan huolimatta anna heille rahaa, vaan hänen mielestään tytärten tulee itse tehdä työt elantonsa eteen. Ei siinä, mielestäni tämä on varsin hyvä kasvatusmalli julkkisvanhemmalta... paitsi että, Sandlerin lasten työt ovat sitä, että mies palkkaa heidät näyttelemään omissa elokuvissaan. Sadie Sandler täyttää vasta 20 vuotta, mutta hän on ehtinyt näytellä jo 23:ssa elokuvassa ennen Roommatesia. Arvaatteko, kuinka monessa hänen isänsä on joko päätähti tai vähintään tuottaja? Jep, joka ikisessä. Ja tuottajana Sandler toimii myös tässä, antaen Sadien tähdittää leffaa. Kuten etukäteen epäilinkin, elokuva todella tuntuu Sandlerin yritykseltä tehdä myös tyttärestään elokuvatähteä, mutta Sadien puolustukseksi on pakko sanoa, että hän istuu kyllä oikein passelisti rooliinsa ujoksi Devoniksi, jolla ei ole koskaan ollut ystäviä ja joka aloittaakin jännittyneenä collegen, peläten saman ulkopuolelle jäämisen käyvän taas kerran.

     Elokuvassa nähdään myös Natasha Lyonne ja Nick Kroll Devonin vanhempina ja Aidan Langford hänen veljenään Alexina, Chloe East Devonin collegekämppiksenä Celestenä, Billy Bryk Devonin ihastuksenkohteena Michaelina, sekä Sarah Sherman collegen opinto-ohjaaja Schillinginä ja Storm Reid ja Ivy Wolk riitelevinä kämppiksinä Lunana ja Augustena, joille Schilling kertoo varoittavan tarinan Devonista ja Celestestä. Parhaan suorituksen tarjoaa East, joka oikein herkuttelee eksentrisenä ja yhä vain ikävämmäksi muuttuvana Celestenä, joskin hahmo jää lopulta harmillisen puolitiehen. Sherman, Reid ja Wolk ovat kuitenkin tuskastuttavan epähauskat ja heidän turhan osionsa olisi voinut leikata leffasta kokonaan.

Roommates ei pääse missään kohtaa eroon räikeästä nepotismipuolestaan, mitä ei auta nepotismia kritisoiva kuvio leffan aikana. Elokuva osoittautui silti ihan katsottavaksi kertakäyttökomediaksi, johon on ujutettu mukaan myös vivahteita psykologisesta trilleristä, kun Celesten teot ja manipuloiva käytös muuttuvat kierommiksi. Ihan The Roommate -kauhuelokuvan (2011) tasolle ei mennä, mutta kohtaus kohtaukselta katsojana epäilee yhä vain enemmän, että Celeste ei todennäköisesti olekaan niin hyvä ystävä kuin hän esittää olevansa. Tilanteen eskaloitumista on kiinnostavaa seurata, vaikka se kulkeekin turhan ennalta-arvattavia latuja, tarjoamatta juuri mitään yllättävää. Katsojan on nopeasti helppo hoksata, miten tarina tulee etenemään ja luultavasti myös huipentumaan.

Elokuvan todelliseksi ongelmaksi käy kuitenkin se, ettei se pääse oikeasti vauhtiin oikein missään osa-alueessa. Leffa ei ole erityisen hauska ja parhaimmillaan se tarjoaa vain muutamat huvittuneet hymähdykset. Vitsien taso on aika heikkoa, mistä kertoo esimerkiksi toistuva läppä erään hahmon mustasukkaisesta poikaystävästä, joka soittelee koko ajan, halutessaan tietää, onko paikalla muita poikia. Elokuva ei myöskään mene psykologisessa jännäriosastossa niin pitkälle kuin voisi toivoa. Ja koko hommaa tosiaan rikkoo se, että vähän väliä leikataan opinto-ohjaaja Schillingiin, joka kertoo tätä tarinaa Lunalle ja Augustelle. Tämä koko kuvio tuntuu totaalisen tarpeettomalta, joka ei tee muuta kuin jumittaa kerronnan jouhevuutta, pidentää leffan kestoa tarpeettomasti ja aiheuttaa pään pudistelua myötähäpeällisen huonoilla vitseillään ja näyttelijäsuorituksillaan. Heikkouksineenkin Roommates on silti ihan mukiinmenevä tapaus kertaalleen katsottavaksi.

Elokuvan on ohjannut Chandler Levack, joka rakentaa kelpo tunnelmaa ja saa näyttelijät irrottelemaan sopivasti. Jimmy Fowlien ja Ceara O'Sullivanin työstämä käsikirjoitus on kuitenkin hitusen ontuva ennalta-arvattavuutensa, löyhiksi jäävien motiivien ja vähiin jäävän huumorinsa puolesta. Teknisesti Roommates ajaa passelisti asiansa. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja efektitkin toimivat kelpuutettavasti. Äänimaailma kuulostaa hyvältä ja Ryan ja Hays Holladayn säveltämät musiikit tuovat toimivan lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roommates, Yhdysvallat, 2026, Happy Madison Productions, Netflix Studios, Range Media Partners

Arvostelu: Nunna II (The Nun II - 2023)

NUNNA II

THE NUN II

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Taissa Farmiga, Jonas Bloquet, Katelyn Rose Downey, Storm Reid, Anna Popplewell, Suzanne Bertish, Léontine d'Oncieu, Anouk Darwin Homewood, Peter Hudson, Maxime Elias-Menet, Pascal Aubert ja Bonnie Aarons

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama "tositapahtumiin" perustuva kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kirottu 2:ssa (The Conjuring 2 - 2016) esitelty nunnademoni Valak nousi niin suosituksi, että hahmon ympärille päätettiin tehdä oma elokuvansa. Nunna-leffa (The Nun - 2018) sai lähinnä negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatko-osaa ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Nunna II on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin Valak-nunnaa karmivana Kirottu 2:ssa, mutta mielestäni hahmon oma elokuva oli turhauttava pettymys. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat todella matalat, mutta päätin silti käydä katsomassa Nunna II:n heti sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kun nunnaa esittävän Valak-demonin riivaama Maurice kylvää tuhoa kirkoissa halki Euroopan, sisar Irene matkustaa Pariisiin, yrityksenään pysäyttää demoni lopullisesti.

Taissa Farmiga, Jonas Bloquet ja Bonnie Aarons palaavat rooleihinsa sisar Ireneksi, Frenchienäkin tunnetuksi Mauriceksi, sekä nunnana esiintyväksi Valak-demoniksi, joka palaa aiheuttamaan ikävyyksiä, tällä kertaa Mauricea hyödyntäen, kuten ykkösleffan lopussa kävi ilmi. Farmiga suoriutuu toistamiseen hyvin osastaan ja hänen hahmoaan ryhdytään syventämään elokuvan edetessä. Kun Valakin paluu käy selväksi, Irene empii ensin, mutta kokee sitten vastuukseen päihittää demonin pysyvästi. Bloquet vakuuttaa ykköselokuvaa paremmin Mauricena, joka ei ole enää pelkkä vitsiniekka, vaan joutuu kamppailemaan Valakin riivaamana. Aarons jatkaa pätevästi karmivana nunnana patsastelua, joskin kun demoni ryhtyy ärjymään kohti kameraa, meno muuttuu tälläkin kertaa enemmän koomiseksi kuin pelottavaksi.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään muun muassa Irenen mukaan lähtevä sisar Debra (Storm Reid), sekä ranskalaisessa koulussa opettava Kate (Anna Popplewell), hänen tyttärensä Sophie (Katelyn Rose Downey), sekä koulua johtava Madame Laurent (Suzanne Pertish). Reid toimii hyvin Farmigan rinnalla ja nuori Downey on mainio löytö sympaattisen, joskin elokuvan loppupäässä jatkuvalla kirkumisellaan ärsyttävämmäksi käyvän Sophien osaan. Narnia-fantasialeffoista (2005-2010) tuttu Popplewell jää pienempään rooliin, mutta ajaa tonttinsa hyvin, kuten tekee Pertishkin.

Nunna II on yllättäen parempi elokuva kuin ensimmäinen Nunna, mutta ei se silti erityisen hyvä teos ole. Tekijät ovat kuitenkin selvästi ottaneet opikseen ykkösosan saamista moitteista ja esimerkiksi itse nunnademonia näytetään paljon säästeliäämmin ja sitä kautta tehokkaammin. Valakin karmivuus perustuu enemmänkin taustalla pimeydessä virnuiluun ja hitaisiin liikkeisiin, mutta heti, kun demoni ryhtyy rääkymään kohti kameraa, näky lähinnä huvittaa. Elokuva on muutenkin kauhuosastollaan onnistuneempi, eikä se luota jatkuvasti samoihin kuvauskikkoihin tai pelkkiin kovaäänisiin säikäytyksiin. Niitäkin kyllä löytyy, mutta onneksi hieman monipuolisemmin. Kauhukliseiltä ei vältytä millään, vaan heti ensikohtauksesta asti, missä poika käväisee pimeässä kellarissa ja siellä pimeyden keskeltä jokin tuntematon potkaisee hänen pallonsa takaisin, ovat säikyttelyt varsin peruskauraa genren ystäville. Pari ihan tehokastakin pelottelua mahtuu sekaan ja yleisesti leffa onnistuu pitämään yllä karmivaa ilmapiiriä, toisin kuin nopeasti pliisuksi muuttunut ykkösosa.

Elokuva kompastelee kuitenkin käsikirjoitukseensa, joka kiertää pitkälti kehää, saadakseen hahmot yksi kerrallaan kohtaamaan Valakin. Kohtaukset kierrättävät hieman itseään, jonkun yksinäisen kuullessa jostain kolauksen tai nähdessä jonkin vilauksen ja lähtiessä tutkimaan asiaa, mikä tietty johtaa äänten katoamiseen ja siihen, että jokin hyppää esiin. Böö! Vaikka teksti yrittääkin pohjustaa merkittäviä asioita, tekee se homman hieman kömpelösti, joutuen lopulta puhtaasti selittämään katsojalle kaiken, jottei mikään jäisi epäselväksi. Elokuvan todellinen kompastuskivi on kuitenkin sen loppuhuipennus, mikä tuntuu vaivaavan lähes kaikkia Kirottu-universumin leffoja. Lopputaistelu Valakia vastaan on aika tylsä ja ratkaisuiltaan jopa koominen, etenkin kun Valak lähinnä vain seisoskelee jättimäisenä taustalla ja heittelee hahmoja erilaisilla esineillä kuin mikäkin videopelivastus.

Nunna II:n ohjauksesta vastaa Kirottu-universumin nykyinen luottotekijä, Michael Chaves, joka ohjasi myös Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019) ja Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021). Chaves jatkaa keskinkertaisella linjallaan, rakentaen pelottelut aika geneeristen tekniikoiden varaan. Koko universumin käynnistänyt James Wan hyödynsi myös paljon kliseitä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin, mitä hänen seuraajansa eivät taida. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, mutta todella turhauttavasti valaistu. Jopa päiväsaikaan sijoittuvat kohtaukset ovat ajoittain niin himmeitä, että ruudulla tapahtuvasta on toisinaan vaikea saada tolkkua. Lavasteet ovat oivalliset, joskin ranskalainen sisäoppilaitos ei ole lokaationa yhtä vaikuttava kuin ykkösleffan romanialaisluostari. Asut ja maskeeraukset ovat myös mainiot. Etenkin eräs asulla ja maskein toteutettu mörökölli on hieno ilmestys. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on rakennettu tyypilliseen kauhutyyliin korostamaan kaikkia narinoita ja kolahduksia, kun ryhdytään kasvattelemaan kohti säikäytystä. Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, jäämättä mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Nunna II on ykkösosaa parempi, mutta silti aika keskinkertainen kauhuelokuva. Sen löyhä käsikirjoitus kiertää suuren osan ajasta kehää, tarjotakseen joka hahmon kautta pelotteluja nunnademoni Valakin kanssa. Pelottelut rakentuvat tuttuihin kliseisiin, mutta osa niistä ovat jopa varsin toimivia. Yleisesti ilmapiiri on karmivampi kuin viimeksi, vaikkei kouluasetelma olekaan tapahtumapaikkana yhtä hyytävä kuin ykkösleffan luostari. Itse nunnaa on ymmärretty käyttää huomattavasti säästeliäämmin ja vasta lopussa videopelivastusta muistuttavaksi patsastelijaksi muuttuva Valak menettää tehonsa. Näyttelijät toimivat passelisti rooleissaan ja lukuun ottamatta turhankin pimeää valaisua, leffa on myös teknisiltä puoliltaan toimiva. Nunna II on askel parempaan suuntaan Valakin omien elokuvien puolella, mutta jää silti varsin keskinkertaiseksi kauhurainaksi. Jos olet tykästynyt Kirottu-universumiin, veikkaisin Nunna II:kin toimivan ja suosittelen käymään katsomassa leffan vaikkapa kaveriporukalla - mutta totta kai asiallisesti käyttäytyen. Ennakkonäytös, jossa itse olin leffaa katsomassa, oli täynnä ääneen keskustelevia, hihitteleviä, valkokangasta kuvaavia ja muuten vain puhelimiaan räplääviä ryhmiä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Nun II, 2023, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Missing (2023)

MISSING

Ohjaus: Will Merrick ja Nick Johnson

Pääosissa: Storm Reid, Nia Long, Joaquim de Almeida, Ken Leung, Megan Suri, Amy Landeacker, Daniel Henney, Michael Segovia ja Tim Griffin

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

John Chon tähdittämä, omalaatuisesti tehty trillerielokuva Searching (2018) oli kehuttu jättihitti, joten sille ryhdyttiin suunnittelemaan jatkoa. Elokuvan käsikirjoittajat Sev Ohanian ja ohjaaja Aneesh Chaganty ilmoittivat pian, että uusi leffa seuraisi täysin uusia hahmoja, eikä liittyisi tarinallisesti Searchingiin. Alkuvuodesta 2020 levinnyt koronaviruspandemia kuitenkin viivästytti tuotantoa ja leffan teko käynnistyi tosissaan vasta maaliskuussa 2021. Nyt Missing-nimen saanut filmi saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin sen näkemistä positiivisin mielin, pidettyäni paljon Searchingistä. Meninkin innokkaana katsomaan Missingiä sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kun June-tytön äiti katoaa, tämän ollessa lomamatkalla Kolumbiassa uuden miesystävänsä kanssa, June päättää tehdä kaikkensa löytääkseen hänet.

Missing ei tosiaan jatka Searching-elokuvan hahmojen tarinaa, vaan kertoo täysin uusista henkilöistä, jotka joutuvat keskelle sieppausjännäriä. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat tosin bongata viittauksia Searchingiin ja John Chon näyttelemään David Kimiin. Missingin päähenkilö on nuori June Allen, jota näyttelee muun muassa Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Storm Reid. Reid on nappivalinta päärooliin ja tulkitsee hyvin hahmoaan, joka ei aluksi vaikuta voivan sietää äitiään (Nia Long), mutta kun tämä katoaa, todellisuudessa erittäin rakas äiti on pakko löytää. Kun viime leffassa vanhempi etsi kadonnutta lastaan, on kiinnostavaa kääntää tilanne päinvastoin ja pistää lapsi etsimään vanhempaansa. On myös mielenkiintoista seurata, kuinka nuori päähenkilö hyödyntää tekniikkaa ja muutenkin resurssejaan eri lailla kuin aikuinen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Junen äidin uusi miesystävä Kevin (Ken Leung), Junen kaveri Veena (Megan Suri), äidin asianajajaystävä Heather (Any Landeacker), FBI-agentti Park (Daniel Henney), sekä Junea auttava kolumbialaismies Javier (Joaquim de Almeida). Muut näyttelijät ovat myös pääasiassa oivallisia rooleissaan, joskin syyllisen paljastuessa tämän näyttelijä ampuu hieman yli roolihahmonsa häijyydessä.

Searchingin tapaan myös Missing on toteutettu hyvin erikoisesti, näyttämällä koko elokuva hahmojen, pääasiassa Junen, tietokoneen ja puhelimen näytön kautta. Näemme Junen laitteiden ruuduilta hänen Facetime-puheluitaan muiden kanssa, WhatsApp-keskusteluja, lähetettyjä Snapchat-kuvia, sähköposteja, Google-hakuja, digitaalisten muistilappujen kirjoitteluja sun muuta. Toteutus erottaa nämä leffat lähes sataprosenttisesti kaikista muista filmeistä ja on jälleen veikeää päästä seuraamaan uutta jännäriä tällä tavalla tehtynä. Katsojille selviää asioita samaan aikaan kuin Junelle, kun tämä neuvokkaasti pyrkii pääsemään käsiksi vaikkapa äitinsä tai tämän uuden miehen tileihin, julkisten paikkojen valvontakameroihin jne., selvittääkseen, minne nämä ovat kadonneet. Pääasiassa kikkailu toimii, joskin on epäuskottavaa, että joku pitäisi näin aktiivisesti itsestään videokuvaa esillä tietokoneensa näytöllä. Suuri osa nuoremmista tutuistani pitää tarraa tai laastaria läppärinsä videokameran esteenä, mutta elokuva totta kai vaatii sen, että pääsemme näkemään Junen lähes kaiken aikaa.

Elokuva ei kuitenkaan rakennu pelkän toteutustapakikkailun varaan, vaan siihen on saatu kehiteltyä kiva katoamismysteeri, jonka selvittelyyn katsoja voi uppoutua. Missing ei ole yhtä vahva tapaus kuin Searching, mutta se on varsin passeli vastaavanlainen trilleri. Ongelmaksi muodostuu osittain leffan käsikirjoitus, joka venyttää hommaa turhan pitkäksi ja sisältää joitain hieman turhauttavia juttuja. Välillä June on erittäin neuvokas ja keksii juttuja, jotka eivät tulisi ikinä mieleeni, mutta sitten taas hän ei saa hoidettua joitain omasta mielestäni päivänselviä juttuja. Esimerkiksi hän jää kohtauskaupalla pohtimaan äitinsä salasanaa, joka oli täysin ilmiselvä itselleni. Elokuva ei myöskään jaksa kantaa lähes kahden tunnin kestoaan, vaan se kaipaisi hieman tiivistämistä. Leffaa venytellään useilla käänteillä, joita viljellään tasaisin väliajoin, jotta katsojaa saataisiin mahdollisimman hyvin johdettua harhaan. Ennen lopputekstejä leffa on käyttänyt pitkät tovit rakentaakseen jokaisesta hahmosta vuoronperään uuden epäillyn.

Leffan ohjaajina toimivat ensikertalaiset Will Merrick ja Nick Johnson, jotka ovat myös käsikirjoittaneet elokuvan ykkösosan tehneiden Aneesh Chagantyn ja Sev Ohanianin tarinan pohjalta. Kaksikko hoitaa tonttinsa ohjaajina paremmin kuin käsikirjoittajina ja suoriutuvat mallikkaasti varmasti hyvin haasteellisesta tuotannosta. Toisin kuin voisi kuvitella, näyttelijät eivät ole esittäneet roolejaan tietokoneen äärellä, jota nauhoitettaisiin ruudunkaappauksella, vaan näyttelijöiden roolit on kuvattu kunnon kameroin ja kaikki ruudulla nähtävä on tehty digitehostein. Efektitiimi ansaitseekin aplodit, sillä leffa on lähes täysin heidän käsialaansa ja heidän on pitänyt tutkia kaikenlaiset alustat Facetimesta Gmailiin, kuinka ne toimivat ja miltä ne näyttävät, mitä vain vahvistaa oiva äänimaailma - joskin välillä Julian Scherlen säveltämät jännitysmusiikit pauhaavat turhankin megalomaanisesti.

Yhteenveto: Missing on kelpo itsenäinen jatko-osa positiivisesti yllättäneelle ja veikeän omaperäisesti toteutetulle trillerille. Leffan katoamismysteeri nappaa aluksi koukuttavasti mukaansa, mutta hieman ylipitkäksi venytetty käsikirjoitus liian monen pakotetun juonenkäänteen kera saa tason hiipumaan leffan edetessä. Elokuva yrittää hieman jopa epätoivoisesti johtaa katsojaa harhaan, maalailemalla vuoronperään suunnilleen jokaisesta hahmosta syyllistä. Kun todellinen syyllinen paljastuu, ei näyttelijä oikein vakuuta roolissaan. Storm Reid on kuitenkin loistovalinta haastavaan päärooliin. Tekninen toteutus ansaitsee aplodit, sillä niin vakuuttavasti efektitiimi on luonut uudelleen tietokoneen ja puhelimen näytöt monien eri sovellustensa ja äänitehosteidensa kera. Vaikka toteutustavan vuoksi leffan katselu tuntuisi autenttiselta tietokoneelta katsottuna, suosittelen silti vilkaisemaan Missingin elokuvateatterissa, jos Searching onnistui säväyttämään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Missing, 2023, Stage 6 Films

Arvostelu: The Invisible Man (2020)

THE INVISIBLE MAN

Ohjaus: Leigh Whannell
Pääosissa: Elisabeth Moss, Aldis Hodge, Harriet Dyer, Storm Reid, Oliver Jackson-Cohen ja Michael Dorman
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

The Invisible Man perustuu H. G. Wellsin kirjaan "Näkymätön mies" ("The Invisible Man") vuodelta 1897. Vuosien varrella Wellsin kirja on kääntynyt useaan otteeseen elokuvamuotoon, tunnetuimpina Claude Rainsin tähdittämä Näkymätön mies (The Invisible Man) vuodelta 1933 ja Kevin Baconin tähdittämä Hollow Man - mies ilman varjoa (Hollow Man) vuodelta 2000. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2007, kun David S. Goyer kiinnitettiin sen tekijäksi. Goyer ei kuitenkaan vienyt projektia eteenpäin ja se pistettiinkin  jäihin. Vuonna 2016 Universal Pictures ilmoitti aloittavansa elokuvasarjan tunnetuimmista elokuvahirviöistään, joiden joukkoon Näkymätön mies kuuluu. Hahmoksi oli jopa kiinnitetty Johnny Depp. Kuitenkin kun Dark Universe -sarjan ensimmäinen osa, The Mummy (2017) sai vastaansa murska-arvostelut, eikä se ollut kummoinen hitti lippuluukuilla, Universal päätti miettiä ideansa uusiksi. Blumhouse-yhtiö nappasikin Näkymättömän miehen uusintaversion ja sen tekijäksi valittiin Leigh Whannell. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 uuden näyttelijäkaartin kera, ilman Johnny Deppiä ja nyt The Invisible Man vuosimallia 2020 saa ensi-iltansa. Itse en ollut kovin innoissani leffasta, sillä sen tuotantoprosessi vaikutti niin epätasaiselta. Vaikka The Mummy ei ollut kaksinen teos, harmittelin, että Dark Universe päättyi, ennen kuin se ehti alkaakaan. Traileritkaan eivät vakuuttaneet minua, joten menin aika alhaisin odotuksin katsomaan The Invisible Mania sen ennakkonäytökseen Finnkino Itiksen mahtavassa IMAX-salissa.

Toksisessa parisuhteessa elävä Cecilia pakenee keskellä yötä ja piiloutuu peloissaan. Pian hän saa kuulla, että hänen väkivaltainen miehensä on tehnyt itsemurhan. Hetken huojennuksen jälkeen Ceciliasta alkaa kuitenkin tuntua, että hänen miehensä on yhä elossa ja vainoaa häntä ilman, että kukaan pystyy näkemään tätä...

The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjasta (The Handmaid's Tale - 2017-) tuttu Elisabeth Moss nähdään leffan pääroolissa Ceciliana. Moss on nappivalinta rooliin, tuoden upeasti esille inhottavat asiat, joita Cecilia koki suhteessaan. Elokuvan ei edes tarvitse näyttää Cecilian miehen Adrianin (Oliver Jackson-Cohen) tekevän mitään pahaa suhteen aikana, vaan Mossin suoritus yksinään saa katsojan ahdistumaan ja pelkäämään. Moss osoittaa hahmonsa pelkotiloja muutenkin hienosti, saaden katsojankin kauhistelemaan. Hahmo on mielenkiintoisesti rakennettu ja hänen matkaansa läpi leffan on kiehtovaa seurata.

Elokuvassa nähdään myös Harriet Dyer Cecilian siskona Alicena, Aldis Hodge etsivä Jamesina, sekä Storm Reid tämän tyttärenä Sydneynä. Sivunäyttelijätkin tekevät oivallista työtä ja heidänkin hahmonsa ovat yllättävän onnistuneet kauhuelokuvan henkilöiksi. Dyer ja Moss sopivat siskoksiksi, kun taas Hodge istuu erinomaisesti poliisin rooliin. Storm Reid oli yksi kamalan Hyppy ajassa -elokuvan (A Wrinkle in Time - 2018) harvoista hyvistä puolista ja osoittaa tässä olevansa kelpo näyttelijänalku, kunhan saa hyvän elokuvan ympärilleen.

The Invisible Man onnistui yllättämään minut todella positiivisesti. En millään uskonut, että filmi olisi kovinkaan kummoinen, mutta kyseessä on pirun hyvä kauhuelokuva, mikä onnistuu monissa asioissa suorastaan täydellisesti. Elokuva osoittaa heti alussa, mistä se on tehty, lähtien käyntiin piinaavan jännittävällä kohtauksella. Heti alussa elokuva onnistui voittamaan minut puolelleen ja mitä pidemmälle leffa eteni, sitä paremmin se imaisi minua mukaansa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Leigh Whannell on ollut mukana työstämässä 2000-luvun kauhun merkkiteoksia, kuten Sawia (2004) ja Riivattua (Insidious - 2010), mutta The Invisible Manissa hän todella näyttää lahjakkuutensa. Tunnelma on huikean hyvin rakennettu. Painostava henki on kaiken aikaa läsnä ja vain voimistuu, mitä enemmän kummallisia asioita alkaa tapahtumaan.

Yölliset kohtaukset, missä päähenkilö astelee pimeydessä hiljaa ympäri taloa, mielletään helposti kauhun kliseeksi, mutta Whannell onnistuu tuomaan niihin jotain erikoisen raikasta. Nämä kohtaukset ovat aidosti pelottavia ja Whannell todella ymmärtää, kuinka jokin näkymätön on paljon karmivampi uhka kuin demoni tai jokin muu hirviö. Kohtausten tehokkuutta lisää hämmästyttävän taidokas kameratyöskentely. Todella pitkät, Ceciliaa seuraavat kuvat herättävät vahvemmin tunteen siitä kuin olisi itse tapahtumissa mukana ja se jos mikä tekee kohtauksista vieläkin jännittävämpiä. Suorastaan rakastan sitä, ettei elokuva sorru käyttämään typeriä äkkisäikäytyksiä, kuten suuri osa nykypäivän kauhusta. Mukana on kyllä pari äkillistä pelottelua, mutta yksi niistä on niin mestarillisesti pohjustettu ja tunnelma niin hienosti kasvatettu, että se on esimerkillinen tapa käyttää böö-säikäytystä.

Lisäksi Whannell hyödyntää yhtä kauhun parhaista puolista, eli psykologista pelkoa. Paikoitellen elokuva toimii vertauskuvana henkisille arville, mitä tällainen kauhea parisuhde teettää uhrille. Kuinka pahan tekijä tuntuu seuraavan kaikkialle ja pitävän uhria otteessaan, vaikka tätä ei näy missään. Välillä katsoja saattaakin pohtia, onko elokuvassa edes mitään näkymätöntä miestä, vai kuvitteleeko Cecilia kaiken? Tämä psykologinen puoli tuo filmiin tehokkaan lisävahvuuden, mikä nostaa sen tasoa entistä korkeammalle. Heikkouksina leffasta on pakko sanoa, että tietyt juonenkäänteet ovat liiankin arvattavia, toisin kuin Whannell on tainnut toivoa. Loppupää ei myöskään ole enää yhtä tehokas kauhupuolellaan. Lopussa vahvuutena on kuitenkin edelleen mukaansatempaava tarina ja hyvät hahmot, joiden takia on pakko nähdä, miten hommassa lopulta käy?

Whannell tekee siis ohjaajana erinomaista työtä, rakentaen tunnelmaa paremmin kuin hän on koskaan ennen tehnyt. Hänen käsikirjoituksesta löytyy omat kompastuskivensä, mutta siitä huolimatta paketti pysyy hienosti kasassa. Tekninen toteutus ansaitsee valtavat kehut, sillä harvemmin kauhuelokuvat ovat näin upeasti tehtyjä. Kuvaus todella on fantastista läpi elokuvan. Kuvien sommittelu on huolellista ja etu- ja taka-alaa hyödynnetään tyylikkäästi. Kamera-ajot ovat täysin sulavia ja etenkin todella pitkissä kuvissa liike vain tehostaa tunnelmaa. Valaisu on tietty tärkeä osanen kauhuelokuvaa ja sekin on tässä erittäin onnistunutta. On hieman ironista todeta, että The Invisible Man on niitä kauhuleffoja, missä katsojan annetaan nähdä asiat, eikä peitetä niitä pimeyteen... vaikkakaan itse uhkaa ei näe. Leikkaus on sujuvaa ja kauhuelokuvaksi The Invisible Man toimii hyvin kahden tunnin kestossaan. Lavasteet ja asut ovat oivallisesti toteutetut ja efektitiimi on tehnyt taidokasta työtä. Äänimaailma on huikeasti rakennettu kaikenlaisten lattialautojen narinoiden, tuulen hiljaisen äänen, painostavan hengityksen, sun muun kautta. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikitkin yllättävät laadukkuudellaan, mutta elokuvan äänipuoli on kuitenkin tehokkaimmillaan pelkkien efektien varassa.

Yhteenveto: The Invisible Man on yllättävän erinomainen kauhuteos. Ohjaaja-käsikirjoittaja Leigh Whannell näyttää tosissaan kyntensä ja rakentaa tunnelmaa upeasti. Whannell ei luota typeriin äkkisäikäytyksiin, vaan luo hitaasti painostavaa ja jopa piinaavaa henkeä. Pitkät, hitaat kuvat, joissa Cecilia kävelee pimeässä talossa, ovat todella ahdistavia. Filmissä on myös panostettu psykologiseen kauhuun, mikä vain tehostaa pelottavuutta. Elokuvassa käsitellään kiehtovin tavoin toksisia parisuhteita ja se välittää inhottavan tunteen ilman, että elokuvan tarvitsee näyttää, mitä suhteessa on tapahtunut. Elisabeth Moss loistaa pääroolissa ja tuo Cecilian kokemat tunteet hienosti esiin. Teknisesti elokuva on todella vaikuttava upean visuaalisen ilmeensä, pitkien kuviensa ja karmivan äänimaailmansa kautta. Tietyt käänteet eivät kuitenkaan ole niin yllätyksellisiä kuin voisi toivoa, eikä leffan loppupää ole enää kovin pelottava. Whannell pitää elokuvaa kasassa kuitenkin hämmästyttävän hyvin jo nyt. The Invisible Man on yksi parhaista kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinneista, tuoden moderneja puolia klassikkotarinaan tehokkaasti, pitäen kuitenkin vanhanaikaisen tyylin keskittymällä pelottavaan tunnelmaan, eikä viljellen nykypäivän urpoja böö-säikäytyksiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Invisible Man, 2020, Universal Pictures, Dark Universe, Blumhouse Productions, Goalpost Pictures

Arvostelu: Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018)

HYPPY AJASSA

A WRINKLE IN TIME

Ohjaus: Ava DuVernay
Pääosissa: Storm Reid, Deric McCabe, Levi Miller, Reese Witherspoon, Oprah Winfrey, Mindy Kaling, Chris Pine, Gugu Mbatha-Raw, Zach Galifianakis, Michael Peña, Andre Holland, Rowan Blanchard ja David Oyelowo
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

A Wrinkle in Time, eli suomalaisittain Hyppy ajassa perustuu Madeleine L'Englen samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Elokuvan tehnyt Walt Disney -yhtiö oli tehnyt kirjan pohjalta jo aiemmin filmatisoinnin, vuonna 2003 suoraan televisioon ilmestyneen A Wrinkle in Timen, mikä ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa. Vuonna 2010 Disney ilmoittikin kokeilevansa tarinan kääntämistä uudestaan. Elokuvan teko kuitenkin venähti, sillä käsikirjoittajaa jouduttiin vaihtamaan pariinkin otteeseen. Lopulta teksti saatiin kasaan, ja työryhmä ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016. Hyppy ajassa sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018, mutta sen heikon menestyksen ja kriitikoilta saaman täystyrmäyksen vuoksi elokuva ei ilmestynytkään Suomen teattereissa, vaan saapui loppukesästä suoraan vuokrattavaksi eri palveluihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja minua harmitti, kun Suomen ensi-iltaa siirrettiin yhä myöhemmäksi ja myöhemmäksi, kunnes se lopulta katosi kokonaan. Kun Hyppy ajassa viimeinkin ilmestyi vuokrauspalvelu Blockbusteriin, pääsin vihdoin katsomaan sen.

Megin ja Charles Wallacen tiedemies-isä katosi mystisesti neljä vuotta sitten. Eräänä päivänä kolme yliluonnollista olentoa saapuvat sisarusten luo ja kertovat heidän isänsä olevan eksyksissä toisella puolella maailmankaikkeutta, jolloin sisarukset lähtevät etsintäretkelle halki universumin.

Murryn sisaruksia, nuorta Meg-tyttöä ja hänen pikkuveli Charles Wallacea näyttelevät Storm Reid ja Deric McCabe. Tiedemiehen lapsina Meg ja Charles Wallace ovat näköjään automaattisesti kiinnostuneita tieteestä ja he ovat molemmat aika nerokkaita. Älykkyytensä vuoksi Meg ei ole kovin suosittu koulussa ja joutuu isänsä kaipuun lisäksi kärsimään kiusaajista. Hahmo on kiinnostava, mutta valitettavasti hänen kaarensa leffan aikana on hyvin kömpelösti kirjoitettu. Reid kuitenkin tekee parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus hänelle antaa. Megin pikkuveli Charles Wallace taas elää vain täysillä ja poukkoilee innokkaasti sinne sun tänne. Hahmo ei tunnu kyseenalaistavan mitään, vaan lähtee heti seikkailuun, kun siihen tulee mahdollisuus. Ei ole kovin mukavaa kritisoida lapsinäyttelijän suoritusta, sillä lapset eivät ole vielä ehtineet saamaan kokemusta alalta samalla lailla kuin aikuiset vastanäyttelijänsä, mutta nyt minun täytyy ikävä kyllä sanoa, että McCabe on todella huono tässä leffassa. Hän tuo hahmon innokkuuden aika ärsyttävästi esille, minkä lisäksi hän on armottoman kehno elokuvan loppupäässä. Tässä täytyy tosin syyttää lähinnä tekijöitä, jotka nostavat hahmon liian massiiviseen osaan, eivätkä ole älynneet, ettei McCabe vain pärjää niin merkittävässä roolissa.
     Megin ja Charles Wallacen kohtaamat kolme erikoista olentoa ovat olomuotoaan muuttava rouva Whatsit (Reese Witherspoon), kokoaan muuttava ja viisaita puhuva rouva Who (Oprah Winfrey) ja ihmisten lausahduksia lainaillen puhuva rouva Which (Mindy Kaling). Nämä olennot tuodaan mukaan oudon kömpelösti, eivätkä he koskaan ole niin kiehtovia kuin tekijät ovat selvästi luulleet. Tämän lisäksi olen häkeltynyt, kuinka kehnoja näyttelijät tässä ovat. Kalingista ja Winfreystä huomaa, että he tajusivat virheensä vasta, kun olivat sopimuksensa tehneet ja esiintyvät todella väkinäisesti. Witherspoon taas lähtee täysillä mukaan ja ylinäyttelee minkä kerkeää.
     Mukaan seikkailuun lähtee myös nuori poika Calvin (Levi Miller), joka on todella huonosti kirjoitettu hahmo. Calvin vain ilmestyy tarinaan ja heti tavattuaan Megin ja Charles Wallacen, hän on valmis lähtemään retkelle halki universumin pelastaakseen heidän isänsä. Hahmo vain roikkuu mukana, jotta mukaan saataisiin pientä ihastuksentynkää hänen ja Megin välille. Millerkään ei ole kummoinen roolissaan ja vaikuttaisi siltä, että hänkin on ihmetellyt hahmonsa tarkoitusta.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Gugu Mbatha-Raw Megin ja Charles Wallacen äitinä, Zach Galifianakis erikoisena meediona, Michael Peña pahana Redinä, Andre Holland sisarusten koulun rehtorina ja Rowan Blanchard Megin kiusaajana. Äitihahmo saa harmillisen vähän ruutuaikaa, eikä Mbatha-Rawille jää muuta tekemistä kuin harmitella miehensä katoamista. Galifianakis vetää tuttuun tapaansa homman täysin yli ja aiheuttaa suurta myötähäpeää. Yleensä loistava Michael Peña tekee yllättävänkin sieluttoman roolityön. Holland taas kärsii surkeasti kirjoitetusta roolihahmosta. Megin pitäisi tehdä jollekulle valitus rehtorista, sillä tämä sanoo oikeasti inhottavia asioita. Loppujen lopuksi koko elokuvan paras näyttelijä on kadonnutta isää esittävä Chris Pine, joka osoittaa lahjakkuutensa, miksi onkin sääli, että hänen ruutuaikansa on todella minimaalinen.

Nyt kun olen vihdoin nähnyt Hyppy ajassa -elokuvan, minua ei todellakaan enää harmita, ettei se saapunut Suomen teattereihin. Lyttäävien arvostelujen ja kehnon menestyksen takia odotukseni eivät olleet korkeat, mutten silti voinut olla hämmästelemättä sitä, kuinka huono leffa tämä on. Kyseessä on ehdottomasti yksi surkeimmista Disney-filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt - kenties jopa surkein! Miten ihmeessä tämä edes sai studion hyväksynnän? Disneyn kaltaisen megayhtiön luulisi pohtivan tarkkaan, mihin sijoittaa rahaa, mutta tämä tuntuu siltä, että studiopomot ovat vain ajatelleet kääräisevänsä helpot miljoonat taskuun. Hyppy ajassa on yksi sieluttomimmista, innottomimmista ja mitäänsanomattomimmista filmeistä, minkä olen aikoihin katsonut. Tiedän kyllä, että fantasia on todella vaikea genre. Tehtynä oikein se voi johtaa huikeisiin asioihin, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003), mikä kuuluu ehdottomien suosikkileffojeni joukkoon, sekä J. K. Rowlingin "Harry Potter" -kirjasarjaan (1997-2007) ja sen pohjalta tehtyihin elokuviin (2001-2011), mitkä merkitsevät minulle enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Hyppy ajassa vajoaa kuitenkin aivan käsittämättömän pohjalle ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin.

Elokuva kuvittelee kyllä olevansa kiehtova, eeppinen, nokkela, koskettava, hauska ja jännittävä, mutta se ei oikeastaan ole mitään näistä asioista. Leffan tarina voisi kiinnostaa, jos sen hahmot tekisivät vaikutuksen tai jos se olisi kerrottu hyvin. Tarina vain loikkii eteenpäin ja heittää henkilöitä paikasta toiseen erilaisten maailmojen ja olentojen luokse, joita elokuva pitää mahdottoman erikoisina, mutta mitkä eivät tarjoa katsojalle minkäänlaista vau-efektiä. Leffasta tuntuu puuttuvan täysin Disney-taika, eikä missään ole sellaista ihmettä, mitä yhtiön filmeissä on totuttu näkemään. Huumori ei todellakaan iske, vaan aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eivätkä toiminnalliset kohtaukset ole jännittäviä, sillä ne ratkeavat naurettavan helposti, eikä niissä tunnu oikeasti olevan minkäänlaista vaaraa. Yhdessä kohtauksessa leffa onnistuu hieman koskettamaan, sen voin myöntää. Koko rainassa on siis yksi aidosti hyvä hetki, mutta harmillisesti sekin menee pilalle, kun sen jälkeen nähdään mitä tylsin loppuhuipennus. Elokuvan paha voima, mitä kolme rouvaa kutsuvat nimellä "Se" (kyseessä ei valitettavasti ole se "Se", eli Pennywise-klovni) on käsittämättömän tylsä ja unohdettava vastus.

Leffan on ohjannut Ava DuVernay, joka on aiemmin tehnyt lähinnä realistisempaa draamaa, kuten parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Selman (2014). Hyppy toisiin maailmoihin ja fantasiasatuihin ei ole luonnistunut häneltä lähes lainkaan. DuVernayn draamataidot pääsevät esille elokuvan ainoassa hyvässä kohtauksessa, mutta muuten hän tekee laimeaa työtä, eikä saa edes konkarinäyttelijöitä kiinnostumaan projektista. Jeff Stockwellin ja Jennifer Leen työstämä käsikirjoitus vaatisi myös paljon viilaamista ja he olisivat voineet oikeasti miettiä käytännöllisyyttä kirjoittaessaan Charles Wallacen roolia. Sentään Hyppy ajassa on kuvattu kelvollisesti. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia ja suurimmaksi osaksi efektit näyttävät ihan hyviltä. Jotkut tehosteet, kuten King Kongin kokoinen Oprah ovat kuitenkin aika kehnosti toteutettuja. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat päässeet leikittelemään rouvien ja muiden yliluonnollisten hahmojen kanssa. Ääniporukka taas on luonut hyvän audiomaailman filmille. Säveltäjä Ramin Djawadin työ taas tuntuu valuvan täysin hukkaan, kun elokuva käyttää niin paljon jo olemassa olevia kappaleita, jotka yrittävät epätoivoisesti luoda haikeaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Hyppy ajassa on yksi kaikkien aikojen surkeimmista Disney-elokuvista, ellei jopa surkein. Satuelokuvista tunnetun yhtiön taikuus ja ihme eivät ole millään tavalla läsnä tässä rainassa, vaan lopputuloksena on yksi innottomimmista ja sieluttomimmista fantasialeffoista, minkä olen joutunut katsomaan. Elokuva ei koskaan tarjoa minkäänlaista vau-efektiä, eikä sen seikkailu koukuta lainkaan. Jännitystä ei löydy, eivätkä vitsit naurata. Suurimmaksi osaksi filmi on todella myötähäpeällistä katsottavaa, etenkin Winfreyn, Witherspoonin, Kalingin, Peñan ja etenkin nuoren McCaben takia. Käsikirjoittajat ottivat riskin pistäessään McCaben roolihahmon todella tärkeään rooliin ja se kostautuu mitä ikävimmällä tavalla, tekemällä elokuvan loppupäästä tuskastuttavan kiusallisen. Elokuva sisältää yhden ainoan hyvän kohtauksen, joka onnistui pienesti koskettamaan, mutta siinä se. Hyppy ajassa on aivan kauhea pohjanoteeraus Disneyltä, enkä voi käsittää, miten tämä alunperin edes saatiin tehtyä? On varmaan sanomattakin selvää, etten todellakaan suosittele tätä kenellekään. Lapset saattavat löytää tästä jonkinlaista riemua, mutta tuskinpa hekään muistavat tästä mitään enää seuraavana päivänä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Wrinkle in Time, 2018, Walt Disney Pictures, Whitaker Entertainment

Yhteistyössä