Arvostelu: Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid - 1994)

KARATE KID SAA SEURAAJAN

THE NEXT KARATE KID

Ohjaus: Christopher Cain

Pääosissa: Hilary Swank, Pat Morita, Chris Conrad, Michael Cavalieri, Michael Ironside, Constance Towers, Sonny Trinidad ja Walton Goggins

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

The Karate Kid (1984) oli kehuttu hittielokuva, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986) ei saanut yhtä positiivista palautetta kriitikoilta, mutta se menestyi lippuluukuilla edeltäjäänsä paremmin. Sen sijaan Karate Kid III (The Karate Kid Part III - 1989) ei ollut kriitikoiden mieleen, eikä häävi menestys taloudellisesti. Sarjaa päätettiin silti jatkaa. Sen lisäksi, että elokuvien pohjalta tehtiin animaatiosarja The Karate Kid (1989), neljännen leffan suunnittelu käynnistyi. Päätähti Ralph Macchio koki kuitenkin olevansa jo liian vanha rooliinsa Daniel LaRussona, joten hänen tilalle kirjoitettiin uusi hahmo, jota esittämään valittiin Hilary Swank. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta The Next Karate Kid, eli suomalaisittain Karate Kid saa seuraajan sai ensi-iltansa elokuussa 1994. Elokuva sai kuitenkin täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin katsojilta, minkä lisäksi se otti tuntuvasti turpiinsa taloudellisesti, tienaten vain pienen osa alkuperäisleffan lipputuloista. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvista vain sen ensimmäisen The Karate Kidin, mutta olen halunnut tutustua muuhunkin sarjaan jo pidemmän aikaa. Nyt kun tekeillä on jälleen uusi The Karate Kid -elokuva (2024) ja elokuvia jatkanut Cobra Kai -sarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Alkuperäinen The Karate Kid oli mielestäni aivan mahtava, mutta sen jatko-osat olivat toinen toistaan selvästi heikompia. Aloitinkin Karate Kid saa seuraajan katsomisen varautunein fiiliksin.

Herra Miyagi matkustaa Bostoniin, osallistuakseen tapahtumaan, jossa kunnioitetaan toisessa maailmansodassa taistelleita amerikanjapanilaisia. Hän päätyy ottamaan vastuulleen vanhan sotatoverinsa lapsenlapsen, nuoren kapinahenkisen Julien ja ryhtyy opettamaan tälle karaten saloja.

Aiempia Karate Kid -elokuvia tähdittänyt Ralph Macchio koki olevansa liian vanha esiintyäkseen enää Daniel LaRussona, joten hahmoa ei päätetty hyödyntää enää neljännessä leffassa. Sen sijaan Pat Morita päätti vielä kerran tehdä paluun mitä mainioimman herra Miyagin rooliin. Morita on odotettavastikin elokuvan parasta antia, pitäen hahmonsa yhtä tykättävänä heppuna kuin ennenkin. Siitä huolimatta täytyy todeta, että Moritasta näkyy ajoittain, ettei ympärillä oleva elokuva vakuuta kuin edeltäjänsä ja hän vaikuttaisi myös kaipaavan Macchiota vastanäyttelijäkseen.

     Macchion sijaan uudeksi karate kidiksi nousee Hilary Swankin näyttelemä Julie Pierce, herra Miyagin vanhan sota-aikaisen ystävän lapsenlapsi. Nykyään Swank tunnetaan parhaiten vaikuttavasta ja palkintoja kahmineesta roolistaan Million Dollar Babyssa (2004), mutta vielä vuonna 1994 hän oli lähes tuntematon näyttelijänalku, joka oli tätä ennen esiintynyt vain yhdessä elokuvassa, Buffy, vampyyrintappajassa (Buffy the Vampire Slayer - 1992). Swank on ihan kelvollinen roolissaan, mutta hänen hahmonsa on aluksi hieman rasittava, valittaessaan jatkuvasti kaikesta. Hänelle on kuitenkin onneksi kirjoitettu kaari parempaan suuntaan elokuvan edetessä.

Elokuvassa nähdään myös Constance Towers Julien isoäitinä Louisana, Chris Conrad Julien koulutoverina Ericinä, Michael Cavalieri inhottava niljakkeena Nedinä, sekä Michael Ironside nuorille jonkin sortin armeijakoulutusta pitävänä eversti Duganina, joka tuntuu hallitsevan niin koulua kuin paikallisia poliisivoimia. Uudet hahmot ovat vain kierrätettyjä hahmoja alkuperäisleffasta. Louisa on karate kidin vanhempi, joka sysää nuoren Miyagin hoteisiin, Eric tuo pakollista romanssia Alin tapaan, Ned on ylimielinen kiusaajakusipää kuten Johnny ja eversti Dugan on naurettavan yliampuva versio Cobra Kai -dojoa johtavasta John Kreesestä. Siinä, missä alkuperäisleffassa Cobra Kain poppoo toimi mainioina pahiksina, tämänkertainen Duganin joukkio on outo ja jopa aika epäuskottava armeijakultti, jossa ihannoidaan myrkyllisiä ajatusmaailmoja miesten vahvuuksista ja muiden alistamisesta.

Ei ole erityinen ihme, että Karate Kid saa seuraajan sai ilmestyessään mojovan täystyrmäyksen niin katsojilta kuin kriitikoilta. Taloudelliseen epäonnistumiseen ei tarvitse syitä pahemmin etsiä. Vuonna 1994 pojat eivät menneet katsomaan uutta, tytöille markkinoitua Karate Kidiä, kun taas tyttöjen keskuudessa ei tainnut olla kysyntää nelososalle elokuvasarjasta, jonka aiempia filmejä pidettiin enemmän poikien juttuna. Tämän lisäksi elokuva tuntuu täysin turhalta rahastusyritykseltä ja kuten jo hahmoista voi päätellä, lopputulos on aika mielikuvitukseton ja jopa tylsä toisinto alkuperäiselokuvasta, vaikka filmien välillä on kyllä useita erojakin.

Kyseessä ei ole mikään totaali pohjakosketus ja läpimätä raina, mutta eipä elokuvasta paljoa hyvääkään sanottavaa löydy. Herra Miyagi viihdyttää yhä sananlaskuillaan ja asenteellaan, mutta hänen ympärille ei ole saatu kyhättyä oikein mitään kiinnostavaa. Julien yliampuvasti kuvatut konfliktit koulussa saavat pyörittelemään silmiä, eikä se jää ainoaksi puoleksi, jolloin elokuvaa katsoessa herää tunne tekijöiden amatöörimäisyydestä. Karatekoulutus munkkiluostarissa on monin tavoin kömpelösti esitetty jo ihan kuvakulmia ja leikkauksia myöten. Loppuhuipennus on erityisen kehno ja vaikkei luvassa olekaan mitään karateturnausta, erityisesti finaalissaan leffa tuntuu tylsältä toisinnolta aiemmin nähdystä. Mahtuu elokuvaan sentään yksi aidosti mainio kohtaus, Miyagin opettaessa Julielle vaivihkaa tanssiliikkeitä koulun tanssiaisia varten, naamioimalla prosessin karateharjoitteluksi. Tämä on hauska viittaus ykkösleffaan, jossa Miyagi pisti Danielin hoitamaan hänen pihatyönsä ja opetti siinä vaivihkaa torjuntaliikkeitä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Christopher Cain, joka ei onnistu rakentamaan yhtä vangitsevaa ja maalailevaa tunnelmaa kuin kolme ensimmäistä osaa ohjannut John G. Avildsen. Cain kopioi paljon edeltäjältään, mutta lattein lopputulemin. Mark Leen käsikirjoituksessa ei myöskään ole kehuttavaa. Lee on vain kopioinut edellisosia, vaihdellut nimiä ja esittänyt suorastaan raakavedokselta tuntuvan tekstinsä uutena. Monet kohtaukset eivät vaikuta viimeistellyiltä, dialogi on paikoitellen kiusallisen kamalaa ja muutenkin Lee taisi hoitaa hommansa kiireessä ja vain vähän sinne suuntaan. Karate Kid saa seuraajan ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Kameratyöskentely on hutiloitua ja liian lähellä kohteita olevat otokset viestivät stunttikohtauksissa siitä, ettei kameran edestä löydy todellista taitoa. Esimerkiksi kun Julie onnistuu hyppäämään pitkän välimatkan kiveltä toiselle useiden yritysten jälkeen, kuvista huomaa, ettei Swank ole oikeasti suorittanut stunttia, kameran pitäessä kummatkin kivet piilossa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kelvolliset ja äänimaailma toimii. Säveltäjä Bill Conti hyödyntää musiikeissaan paljon edellisosista, eikä luo mitään uutta ja kiinnostavaa mukaan.

Yhteenveto: Karate Kid saa seuraajan on harmillisen kehno rahastusraina, jota katsoessa lähinnä toivoo, että elokuvasarja oltaisiin osattu lopettaa kolmososaan. Vaikka elokuvasta löytyy omat uudet juttunsa, se kulkee monin tavoin turhan tuttuja latuja, lainaillen runsaasti ykkösleffasta. Hahmot ovat liian samanlaisia niin persooniltaan kuin dynamiikoiltaan muiden kanssa. Kaari on myös samanlainen ja vaikkei loppuhuipennuksesta löydykään karateturnausta, finaalikin tuntuu turhan tutulta. Mark Leen käsikirjoitus menee kopiointien ohessa muutenkin siitä, mistä aita on matalin ja teksti vaikuttaa usein raakavedokselta. Pahispuoli ontuu pahasti, eikä koulutusosio nappaa mukaansa - etenkään kun on jatkuvasti selvää, ettei kameran edessä tehty kunnon stuntteja. Pat Morita on leffan selvä valopilkku herra Miyagina, kun taas Hilary Swank toimii tarpeeksi kelvollisesti uutena karate kidinä. Karate Kid saa seuraajan -leffan voi katsoa kertaalleen, jos toden teolla innostuit alkuperäistrilogiasta, mutta muuten suosittelen vain hyppäämään koko elokuvan yli. Seuraavana on sitten luvassa Will Smithin pojan Jadenin ja Jackie Chanin tähdittämä The Karate Kid -uudelleenfilmatisointi (2010). Jännityksellä odotan, jatkuuko sarjan alamäki, vai onnistuuko elokuva kääntämään tason uuteen nousuun...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Next Karate Kid, 1994, Columbia Pictures

Arvostelu: Karate Kid III (The Karate Kid Part III - 1989)

KARATE KID III

THE KARATE KID PART III

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Thomas Ian Griffith, Robyn Lively, Sean Kanan, William Christopher Ford, Jonathan Avildsen, Martin Kove ja Randee Heller

Genre: draama, urheilu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Ralph Macchion ja Pat Moritan tähdittämä urheiludraama The Karate Kid (1984) oli suosittu menestys, joten sille tehtiin tietysti jatkoa. Jatko-osa Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986) oli vielä isompi hitti, vaikka se saikin ailahtelevaa palautetta, joten kolmannen osan teko lähti pian liikkeelle. Alun perin käsikirjoittaja Robert Mark Kamen halusi työstää esiosan, jossa päähenkilöt olisivat matkanneet unessa 1500-luvun Kiinaan, mutta studio torjui idean täysin. Aluksi Kamen ei ajatellut palata sarjan pariin, sillä hän ei halunnut kierrättää vanhoja ideoita, mutta kun hänelle luvattiin mojova rahasumma, hän päätti lopulta kirjoittaa vielä kolmannen osan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1988 ja lopulta Karate Kid III sai ensi-iltansa kesäkuussa 1989. Elokuva sai kuitenkin lähes murskaavan vastaanoton kriitikoilta, eikä se ollut yhtä iso menestys kuin edeltäjänsä. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain ensimmäisen osan ja nyt kun elokuvat ovat jälleen saamassa jatkoa uuden Karate Kid -elokuvan (2024) voimin, minkä lisäksi elokuvia jatkanut Cobra Kai -sarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin katsoa koko saagan läpi. Koin ensimmäisen elokuvan aivan mahtavaksi uudelleenkatselullakin ja pidin kakkososasta, mutta kesti muutama kuukausi, kunnes pistin vihdoin Karate Kid III:n pyörimään.

Daniel LaRusso ja herra Miyagi palaavat Okinawasta Yhdysvaltoihin ja joutuvat kamppailemaan taloudellisten haasteiden kanssa. Samalla Danielin nöyryyttämän Cobra Kai -karatedojon menettänyt John Kreese vannoo kostoa ja värvääkin vanhan ystävänsä Terry Silverin avukseen.

Ralph Macchio ja Pat Morita nähdään jo kolmatta kertaa yhdessä nuorena Daniel LaRussona ja tätä kouluttavana herra Miyagina, jotka päättävät siirtyä rauhallisemman elämän pariin bonsai-puukauppiaina, Danielin voitettua karatemestaruuden ja herra Miyagin selvitettyä asiansa kotimaassaan Okinawassa. Macchio ja Morita ovat edelleen hyvässä vedossa rooleissaan. Macchio on energinen Danielina, joka kuitenkin tuppaa tekemään toinen toistaan huonompia ratkaisuja läpi leffan. Morita on tuttuun tapaansa erinomainen Miyagi-mentorina, joka yrittää pitää Danielia oikealla tiellä.

     Vastaansa kaksikko saa ykkösleffasta tutun, Cobra Kaita valmentaneen John Kreesen (Martin Kove), joka vannoo kostoa, Danielin ja Miyagin nöyryytettyä häntä karatekisassa, mikä johti Kreesen uran tuhoutumiseen. Tai siis oikeastaan kaksikko saa vastaansa Terry Silverin (kamppailulajimestari Thomas Ian Griffith ensimmäisessä elokuvaroolissaan), Kreesen ystävän Vietnamin sodan ajoilta, jolta Kreese käy pyytämässä apua Danielin ja Miyagin päihittämiseen. Tai siis oikeastaan-oikeastaan kaksikko saa vastaansa nuoren karatetaituri Mike Barnesin (Sean Kanan), jonka Terry palkkaa taistelemaan Danielin kanssa niin kisassa kuin sen ulkopuolellakin. Kolmikon juonittelu on turhan monimutkikas, ollakseen kuitenkin todella yksinkertainen. Todellista kostoa janoava Kreese jää jopa yllättävän pieneen rooliin, Terryn ja Miken ottaessa jostain syystä suunnilleen koko elämänsä tehtäväksi tuhota Danielin ja herra Miyagin. Griffithin ensikertalaisuus paistaa läpi ja hän tekee Terry-hahmostaan yliampuvan sarjakuvapahiksen ilkikurisen naurun kera. Mike taas on tylsä kopio aiempien elokuvien uhmanuorista, Johnnystä (William Zabka) ja Chozenista (Yuji Okomoto).

Hieman samalla lailla kuin Rocky-nyrkkeilyelokuvien taso hiipui leffa leffalta, myös Karate Kid -elokuvat ovat heikentyneet edetessään. Maisemanvaihdoksen tehnyt Karate Kid II... kertomus jatkuu oli vielä kelpo filmi, mutta valitettavasti Karate Kid III on aika lattea ja pitkäveteinen tapaus. Käsikirjoittaja Robert Mark Kamenilla oli tosiaan varsin villi idea elokuvaan, mutta kun studio torjui tarinan unessa aikamatkan tekevistä Danielista ja herra Miyagista, Kamen päätti mennä siitä, mistä aita on matalin. Karate Kid III on lähinnä todella ponneton toisinto ykköselokuvasta. Leffa kulkee mielikuvituksettomasti samoja latuja, eikä kunnon panostusta tunnu enää löytyvän muilta kuin Macchiolta ja Moritalta.

Cobra Kai -poppoon ilkikurinen juoni on turhauttava ja hieman jopa tyhmä. Heidän yrityksensä saada Daniel ottelemaan uudelleen karateturnauksessa, jotta he voisivat tällä kertaa voittaa hänet, ovat kömpelöitä ja oudon radikaaleja. Heidän suunnitelmansa aiheuttaa eripuraa Danielin ja herra Miyagin välille on väkinäinen. Danielista tehdään aikamoinen tohelo, jotta hän päätyy tajuamattaan tanssimaan kohtaus toisensa perään Cobra Kain pillin tahtiin. Monen mutkan kautta kaikki huipentuu jälleen yhdessä karatematsissa, mutta tällä kertaa menosta puuttuu kaikki jännite ja kunnon konflikti. Karate Kid III on tylsän laskelmoitu joka suhteessa. Erityisesti elokuvan romanttinen puoli kummastuttaa toteutuksellaan. Mukaan on jälleen kirjoitettu uusi nuori neito, johon Daniel iskee silmänsä. Tällä kertaa kyseessä on Robyn Livelyn näyttelemä Jessica, joka työstää erilaisia ruukkuja. Kun kävi ilmi, että Lively olikin vain 16-vuotias ja Macchio oli jopa 27-vuotias, päätettiin romanssintynkä kirjoittaakin oudoksi ystävyydeksi.

Ohjaajan penkillä istuu edelleen John G. Avildsen, joka ei vaikuta olleen yhtään sen innokkaammin mukana kuin käsikirjoittaja Kamenkaan. Avildsen saa näyttelijät antamaan kaikkensa, mutta muuten meno jää varsin mitäänsanomattomaksi. Karate Kid III on kuvattu hyvin, joskin mukana ei ole yhtä tyylikkäitä otoksia kuin kahdessa aiemmassa osassa, kuvaajan vaihduttua, entisen kuvaajan, James Craben sairastuttua ja lopulta menehdyttyä AIDSiin. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset toimivan rujot. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Bill Conti tunnelmoi edelleen miellyttävästi musiikeillaan. Tästä leffasta todella uupuu kokonaan kunnon rallatuskappale ja viimeistään lopputeksteissä toivoisi, että Joe Espositon You're the Best pärähtäisi soimaan.

Yhteenveto: Karate Kid III on harmillisen laiskaa jatkumoa mahtavasti käynnistyneelle urheiludraamojen sarjalle. Elokuva tuntuu jatkuvasti menevän siitä, mistä aita on matalin ja käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin teksti turhauttaa ratkaisuillaan. John G. Avildsenin ohjauskin on tällä kertaa aika ponnetonta. Ralph Macchio ja Pat Morita suoriutuvat yhä mainiosti päärooleista, mutta Thomas Ian Griffith on sen sijaan aika naurettava sarjakuvamaisena pahishahmona. Elokuva ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, vaan sen katselu muuttuu ajoittain aika pitkäveteiseksi puuhaksi. Hahmojen välille rakennettu konflikti tuntuu löyhältä ja kun päästään vihdoin pakolliseen loppuotteluun, ei siitä löydy jännitettä. Karate Kid III on valitettavan puolivillaisesti tehty raina, jota voi suositella vain, jos innostuit kahdesta aiemmasta osasta todella paljon ja silloinkin varauksella. Tällä hetkellä jännitän lähinnä sitä, pystyvätkö seuraavat leffat, lähes täysin uusien näyttelijöiden kanssa tehty Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid - 1994) ja uudelleenfilmatisointi The Karate Kid (2010) kääntämään sarjan suuntaa takaisin ylöspäin, vai jatkuuko alamäki edelleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid Part III, 1989, Columbia Pictures, Weintraub International Group

Arvostelu: Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986)

KARATE KID II... KERTOMUS JATKUU

THE KARATE KID PART III

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Danny Kamekona, Yuji Okomoto, Nobu McCarthy, Tamlyn Tomita, Charlie Tanimoto, Joey Miyashima, Marc Hayashi, William Zabka ja Martin Kove

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Urheiluelokuva The Karate Kid (1984) nousi ilmestyessään suureen suosioon niin katsojien kuin kriitikoiden keskuudessa, joten jatkoa oli tietenkin tulossa. Robert Mark Kamen väsäsi pikavauhtia käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1985. The Karate Kid Part II, eli näin suomalaisittain Karate Kid II... kertomus jatkuu sai ensi-iltansa kesäkuussa 1986. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai parhaan laulun Oscar-ehdokkuuden, mutta se sai myös todella vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin alkuperäisen The Karate Kidin vasta muutama vuosi sitten ja pidin siitä paljon. Nyt kun elokuvasarja on jatkumassa uuden filmin voimin, päätin katsoa aiemmat Karate Kid -elokuvat läpi ja arvostella ne. Noin kuukausi ensimmäisen The Karate Kidin jälkeen pistin vihdoin pyörimään kakkososan Karate Kid II... kertomus jatkuu.

Daniel LaRusso lähtee mentorinsa herra Miyagin mukana Okinawan saarelle, Miyagin synnyinkaupunkiin, hyvästelemään Miyagin kuolevan isän, kun Miyagin menneisyys palaa kummittelemaan.

Ralph Macchio ja Pat Morita palaavat rooleihinsa nuorena Daniel LaRussona ja tämän iäkkäänä karateopettajana, talonmies herra Miyagina. Näyttelijäkaksikko jatkaa mainiota työtään ja heidän erikoinen kaverikemiansa on syventynyt entisestään. Daniel ja Miyagi muodostavat veikeän, mutta sydämellisen duon, jonka uuteen seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Macchiosta löytyy samaa energiaa ja intoa kuin viimeksi, Moritan vakuuttaessa upeasti dramaattisemmissa kohtauksissa. Elokuvassa syvennytään enemmän herra Miyagin menneisyyteen ja välillä tuntuukin siltä, että hän on päähenkilö Danielin, eli sen karatekakaran sijaan.

     Ykkösleffasta paluun tekevät myös pikaisesti Martin Kove ja William Zabka Cobra Kai -ryhmän vetäjänä Kreesenä ja Danielia kiusanneena Johnnynä. Danielin äiti (Randee Heller) ja Danielin mielitietty Ali (Elisabeth Shue) ainoastaan mainitaan ja muuten leffa keskittyy uusiin sivuhahmoihin, Danielin ja herra Miyagin matkatessa Okinawan saarelle. Siellä he kohtaavat muun muassa herra Miyagin kuolemaa tekevän isän (Charlie Tanimoto), Miyagin entisen mielitietyn Yukien (Nobu McCarty), tämän nykyisen miehen, Miyagin entisen parhaan ystävän Saton (Danny Kamekona), Saton karateoppilaan Chozenin (Yuji Okomoto), sekä nuoren Kumiko-tytön (Tamlyn Tomita), johon Daniel tietty iskee silmänsä. Herra Miyagin menneisyyteen liittyvä kolmiodraama Yukien ja Saton välillä toimii, joskin Satoa esittävä Kamekona on aika huvittava puupökkelö roolissaan. Sen sijaan Danielin uusi kuvio ihastuksenkohde Kumikon ja kiusaaja-Chozenin kanssa tuntuu liikaa ykkösleffan kierrätykseltä uusilla hahmoilla.

The Karate Kidin lainatessa paljon urheiluelokuvien kuninkaalta, myöskin John G. Avildsenin ohjaamalta Rockylta (1976), on oikeastaan vain osuvaa, että jatko-osa Karate Kid II... kertomus jatkuu lainaa aluksi Rockyn uusintaottelusta (Rocky II - 1979). Kumpikin elokuva kun jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen jäi, näyttäen suuren finaaliottelun jälkimainingit. Ei kestä kuitenkaan kauaa, kun Karate Kid II pääsee kulkemaan selvästi omia reittejään ja vie päähenkilöt uudenlaiselle seikkailulle Okinawaan. Maisemanvaihdos tekee hyvää ja leffa vaikuttaisi aluksi toimivan erilaiselta kuin ykkösosa. Herra Miyagin taustoja on kiinnostava selvittää ja on oiva ratkaisu nostaa hänet jatko-osan keulille oman juonikuvionsa kautta.

Elokuvasta löytyy selkeitä pidettäviä juttuja ja tykkään taas, että karate-aspektissa keskitytään enemmän sisäisen rauhan löytämiseen turpaanvedon sijaan ja niinpä leffassakin on useita seesteisesti maalailevia, aika nättejä hetkiä. Okinawaa kuvauksissa edustavan Havaijin kauniita maisemia ihastellessa silmä lepää. Silti välillä iskee sellainen fiilis, että elokuva kaipaisi hieman potkua. Tähän ei ole sentään tungettu mukaan uutta turnausta, vaikka lopputaistelu toki käydään. On kuitenkin tylsää, kuinka leffa muuten kierrättää juttuja ykkösosasta, kuten jo kerroin. Danielin, Chozenin ja Kumikon välille ei saada rakennettua läheskään niin vahvaa kolmiodraamaa kuin Danielin, Johnnyn ja Alin välille ensimmäisessä elokuvassa. Karate Kid II:a ryhdyttiin tekemään nopeasti ykkösosan osoittauduttua hitiksi ja lopputulos viestiikin kiireestä ja hosumisesta.

John G. Avildsen jatkaa ohjaajan hommissa ja käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Robert Mark Kamen. Kamenin teksti ei ole yhtä väkevä kuin viimeksi ja hän syyllistyy liikaa itsensä tylsään kopioimiseen, vaikka maisemanvaihdoksella olisi voitu siirtyä täysin uudenlaisiin kuvioihin. Hieman ontuvan tekstin pohjalta Avildsen suoriutuu ohjaajana pätevästi, vaikka hän olisi hieman ytimekkäämpää menoa voinut tarjota silloin tällöin. Karate Kid II... kertomus jatkuu on taidokkaasti kuvattu elokuva ja erityisesti hahmojen siluetteja hyödyntävät otokset ovat tyylikkäitä. Okinawalaisen kylän lavasteet ovat hienot ja puvustustiimikin suoriutuu oivasti hommastaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bill Conti tuo paljon rauhaisaan tunnelmaan säveltämillään musiikeilla. Harmillisesti laulupuolelta ei löydy yhtä sähäkkää rallatusta kuin viime leffan Joe Espositon esittämä You're the Best.

Yhteenveto: Karate Kid II... kertomus jatkuu on kelpo jatko-osa mahtavalle urheiludraamalle. Maisemanvaihdos Los Angelesista Okinawan saarelle tekee pääasiassa hyvää ja elokuva vaikuttaa ajoittain hönkivän uusia tuulahduksia menoon. Robert Mark Kamenin kiireessä rustattu jatkokäsikirjoitus alkaa kuitenkin jossain kohtaa kierrättää liikaa aineksia edelliselokuvasta ja etenkin nuorten kolmiodraama on tällä kertaa varsin pitkäveteistä seurattavaa. Sen sijaan herra Miyagin menneisyyden avaaminen on kiinnostavaa puuhaa. Lopusta ei onneksi löydy uutta turnausta, mutta jonkin sortin loppumatsi pitää tietty olla, eikä se ole ihan yhtä säväyttävä kuin viimeksi. Ralph Macchio ja Pat Morita ovat toistamiseen mahtava parivaljakko Daniel LaRussona ja herra Miyagina. Visuaalisesti elokuva on kaunista katseltavaa seesteisten maisemakuviensa ja tyylikkäiden siluettiotostensa puolesta. Käsikirjoitus ja ohjaus eivät ole yhtä napakan vahvat kuin viimeksi, mutta silti lopputuloksena on tarpeeksi toimiva jatko-osa. Jos siis pidit ensimmäisestä The Karate Kidistä, voi Karate Kid II:n katsoa oikein sujuvasti sen perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid Part II, 1986, Columbia Pictures, Delphi V Productions

Arvostelu: The Karate Kid (1984)

THE KARATE KID

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Elisabeth Shue, William Zabka, Martin Kove, Randee Heller, Chad McQueen, Ron Thomas, Tony O'Dell ja Rob Garrison

Genre: urheilu, draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

The Karate Kid perustuu käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin omaan nuoruuteen, kun hän joutui kiusaajien hakkaamaksi ja päätti opetella kamppailulajeja puolustaakseen itseään. Kun Kamen luki uutisartikkelin hieman samanlaisesta tapauksesta, hän päätti ryhtyä kirjoittamaan käsikirjoitusta elokuvalle. Kamen sai Columbia Picturesin kiinnostumaan elokuvasta ja ohjaajaksi napattiin parhaan elokuvan Oscar-voittaja Rockyn (1976) tehnyt John G. Avildsen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1983 ja lopulta The Karate Kid sai ensi-iltansa kesäkuussa 1984. Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka voitti myös kriitikot puolelleen ja sai parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään jo klassikkona. Itse katsoin The Karate Kidin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja pidin siitä todella paljon. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa uuden The Karate Kid -leffan (2024) myötä, minkä lisäksi elokuvia jatkanut Cobra Kai -televisiosarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin katsoa ja arvostella koko The Karate Kid -saagan läpi.

Teinipoika Daniel LaRusso muuttaa Los Angelesiin äitinsä kanssa, missä hän ihastuu välittömästi koulunsa tyttöön Aliin. Alin ex-poikaystävä, karatea harrastava Cobra Kai -jengiläinen Johnny ei kuitenkaan pidä tästä ja ottaakin Danielin silmätikukseen. Apu jatkuvaan mukilointiin tulee yllättävältä suunnalta, kun LaRussojen asunnon talonmies Miyagi päättää kouluttaa Danielille karaten jalon taidon.

Päärooliin itse karate kidiksi, eli Daniel LaRussoksi oli ehdolla muun muassa Robert Downey Jr:n, Charlie Sheenin, Tom Cruisen, Sean Pennin ja Nicolas Cagen kaltaisia nimiä, kunnes nuori Ralph Macchio teki elokuvantekijöihin suuren vaikutuksen. Vaikka Macchiosta ei kasvanut samanlaista jättistaraa kuin vastuksistaan roolitusprosessissa, on vaikea kuvitella ketään äsken mainitsemistani Danielin rooliin. Macchio hoitaa tonttinsa erinomaisesti. Hän tekee hahmostaan välittömästi tykättävän ja onnistuu välttämään ärsyttäväksi muuttumisen, kun elämä alkaa potkia Danielia, mikä johtaa useaan valituskohtaukseen. Katsoja on heti Danielin matkassa mukana ja haluaa nähdä tämän oppivan karaten ja näyttävän kiusaajilleen.

     Elokuvassa nähdään myös Randee Heller Danielin äitinä Lucillena, Elisabeth Shue Danielin ihastuksenkohteena Alina, William Zabka tämän tympeänä ex-poikaystävänä Johnnynä, Martin Kove Johnnyn karatekouluttajana, Cobra Kai -jengin johtajana John Kreesenä, sekä Pat Morita talonmies Miyagina, joka ryhtyy opettamaan Danielille karatea. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin. Heller on oiva äidin osassa, Shuen ja Macchion väliltä löytyy aitoa kemiaa ja niin Zabka kuin etenkin Kove tekevät hahmoistaan helposti vihattavat. Todellinen tähti on kuitenkin parhaan miessivuosaehdokkuuden Oscar- ja Golden Globe -gaaloissa napannut Morita herra Miyagina, jonka yrmyn ulkokuoren alta paljastuu lupsakka veikko. Alun perin rooliin haluttiin Akira Kurosawan samuraiklassikoita tähdittänyt Toshiro Mifune, mutta samalla lailla kuin Danielin rooliin oli ehdolla erittäin hyviä muitakin näyttelijöitä, tekijät tekivät oikean valinnan myös tämän roolituksen kanssa.

Nostetaan nyt tässä kohtaa kissa pöydälle ja sanotaan se päivänselvä juttu: The Karate Kid on todella paljon velkaa vajaa vuosikymmen aiemmin ilmestyneelle Rockylle. Rockyn jälkeen eri studiot halusivat tehdä omat kaavamaiset altavastaaja-urheilutarinat ja Columbia Pictures päätyi käsittelemään tätä aihetta karaten kautta. The Karate Kid ei keksi pyörää uudestaan, eikä se tarjoa mitään erityisiä yllätyksiä, jos Rockyt on tullut katsottua. Mielleyhtymiä ei auta se, että kummankin leffan puikoissa toimii John G. Avildsen, joka taisi haluta toistaa Rockyn yllättävän megasuosion. Tiedostan selvät yhtäläisyydet, mutta eipä tuo minua häiritse - pikemminkin hieman huvittaa. The Karate Kid ei ole yhtä erinomainen teos kuin alkuperäinen Rocky, mutta on se silti aivan mahtava ja pirun viihdyttävä filmi!

Tuttuun altavastaajatarinaan tuodaan onnistuneesti omat lisämausteensa, eikä elokuva selvien lainailujenkaan kanssa tunnu koskaan jo nähdyn kopiolta tai mielikuvituksettomalta. Alusta asti on kiinnostavaa seurata, kuinka Daniel yrittää aloittaa uutta elämäänsä Los Angelesissa ja kerta toisensa perään pistää vihaksi, kuinka epäonni tuntuu jatkuvasti olevan hänen puolellaan. Söpö mimmi löytyy heti ja kiinnostus on selvästi molemminpuoleista, mutta totta kai Alin mustasukkainen ja väkivaltaan taipuvainen exä ei ole sujut sen kanssa, että joku vikittelee sitä tyttöä, joka Johnnyn mielestä kuuluisi hänelle. Tämän myötä katsoja on täysillä Danielin mukana, kun tämä haluaa opetella karatea, puolustaakseen itseään. Herra Miyagin opetuskohtauksia tapittaa täysin koukussa. Ne ovat hilpeitä, kuten myös varsin yllättäviä, kekseliäitä ja hieman filosofisiakin. Karate kun ei ole vain turpaanvetoa, vaan myös mielenrauhaa ja tasapainoa. Tuskinpa kukaan leffan nähnyt myöskään unohtaa ikonista "Wax on. Wax off." -kohtausta. Danielin ja herra Miyagin välille syntyvä ystävyys tuo elokuvaan roimasti lämpöä ja sydäntä, kun taas Miyagin menneisyyden aukeaminen tarjoaa aitoa herkkyyttä.

The Karate Kid on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä teos, että hieman päälle kahden tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Aika lailla kaikki leffan puolet toimivat moitteettomasti, eikä leffasta selkeästi heikompia hetkiä löydy. Homma on rytmitetty mainiosti ja vauhti saa tasaisin väliajoin antaa tilaa tärkeille suvantohetkille, joissa hahmoista saadaan paljon irti. Juuri nämä hetket tekevät The Karate Kidistä tavallista kaavamaista urheilurainaa paremman teoksen. Kaikki tietty johtaa kohti suurta huipennusta karateturnauksessa, joka muuttuu hetki hetkeltä stressaavammaksi seurattavaksi. Loppuminuutit katsoja tuijottaakin jännittyneenä sohvan reunalla ja hikipisarat ohimollaan. Jos jotain selvästi töksähtävää leffassa on, niin sen äkillinen loppuminen turnauksen päätteeksi. Hyvin hengittävä elokuva olisi voinut vielä hieman käyttää lisäaikaa hahmojen parissa finaalin jälkeen, ennen lopputekstien pistämistä rullaamaan.

John G. Avildsen suoriutuu toistamiseen mallikkaasti altavastaaja-urheilukertomuksen kanssa, eikä The Karate Kidissä onneksi näy, että Avildsen hoitaisi tonttiaan jotenkin puolivillaisesti siihen suuntaan, vaan hän on panostanut jälleen kerran. Robert Mark Kamenin omakohtaisiin nuoruudenkokemuksiin rakentuva käsikirjoitus on oivallinen, syventäen hyvin hahmojaan ja pitäen sisällä vahvoja dialogeja. Kameratyöskentely on tyylikästä, paikoitellen jopa kaunista ja sitä tukee seesteinen leikkaus. Erityisen hienoa on, kuinka osa keskusteluista hoidetaan yhden pitkän otoksen varaan, antaen näyttelijöiden hoitaa homma kotiin. Pakollisesta treenimontaasista ei ole pilkottu sähäkkää ja energistä, vaan elokuvan oppien mukaan se on tyyni ja keskittynyt. Lavasteet, asut ja maskeerauksetkin ovat oivalliset ja äänimaailma kaikkia iskuja myöten hyvin rakennettu. Rockynkin musiikeista vastaava Bill Conti tekee jälleen hyvää työtä sävellyksiensä kanssa, mutta parhaiten leffasta jää mieleen Joe Espositon mahtava ja energinen You're the Best -kappale, joka kuullaan karateturnauksen edetessä.

Yhteenveto: The Karate Kid on mahtava urheiluelokuva, joka toistaa Rockyn kaavaa paremmin kuin mikään muu nyrkkeilyklassikon kopioijista. Valloittavan viihdyttävä elokuva nappaa heti mukaansa ja tiukentaa otettaan katsojasta tarinan edetessä. Danielin menoa seuraa mielellään, vaikka hänen kohtaamat koettelemuksensa pistävät yhä vain isommin vihaksi. Viimeistään kun karateoppitunnit alkavat, elokuva voittaa täysin puolelleen. Danielin ja mahtavan herra Miyagin yhteisiä kohtauksia on suuri ilo katsoa, ja nuori Ralph Macchio ja iäkäs Pat Morita toimivat täydellisenä parivaljakkona. Myös Macchiolta ja Elisabeth Shuelta löytyy hyvää kemiaa, William Zabkan ja Martin Koven toimiessa täydellisinä pahiksina. Elokuva on onnistuneesti rytmitetty ja siitä löytyy niin vauhtia kuin onnistuneita suvantokohtia, jotka istuvat karatemaailmaan ja syventyvät hyvin leffan hahmoihin. Kaikki huipentuu todella tiivistunnelmaisessa turnauksessa, jonka aikana revittelevä You're the Best -kappale soi vielä pitkään päässä. Turhan töksähtävää loppua lukuun ottamatta The Karate Kid on kaavamaisen ja yllätyksettömän käsikirjoituksensakin kanssa loistoleffa, joka täysin ymmärrettävästi voitti kasarinuorten sydämet ja on ansainnut paikkansa klassikkojen joukosta. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, suosittelen sitä oikein lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid, 1984, Columbia Pictures, Delphi II Productions, Jerry Weintraub Productions