Arvostelu: Supertyttö (Supergirl - 1984)

SUPERTYTTÖ

SUPERGIRL

Ohjaus: Jeannot Szwarc
Pääosissa: Helen Slater, Faye Dunaway, Maureen Teefy, Brenda Vaccaro, Hart Bochner, Peter Cook, Marc McClure, Peter O'Toole, David Healy, Mia Farrow ja Simon Ward
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia / International Version: 2 tuntia 4 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 18 minuuttia / TV Version: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Supertyttö perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon. Hahmo luotiin alunperin naisversioksi DC:n Teräsmiehestä, josta oli jo tehty kolme elokuvaa (1978-1983). Tämä leffa toimii lisäosana niille elokuville ja se on ensimmäinen supersankarileffa, jonka pääosassa on naissankari. Ostaessaan oikeudet Teräsmiehen elokuvaa varten, Alexander Salkind osti myös oikeudet Supertyttöön, jos hahmo vaikka esiintyisi jossain jatko-osassa. Alunperin Supertytön olikin tarkoitus esiintyä Teräsmies III:ssa (Supergirl III - 1983), mutta suunnitelmat muuttuivat ja hahmosta päätettiin tehdä oma filmatisointi. Aluksi ohjaajaksi yrittiin saada kaksi edellistä Teräsmies-leffaa ohjannut Richard Lester, mutta hän ei suostunut, joten tilalle palkattiin ranskalainen Jeannot Szwarc. Kuvaukset alkoivat kesällä 1983 ja lopulta Supertyttö ilmestyi seuraavana kesänä (Suomessa vasta keväällä 1985). Kriitikot kuitenkin haukkuivat elokuvaa, eikä se tuottanut kuin puolet budjetistaan takaisin, joten sille ei koskaan tehty jatkoa. Elokuva jopa sai kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta miesnäyttelijästä ja huonoimmasta naisnäyttelijästä. Filmi onkin jäänyt elämään yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana supersankarileffana. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt elokuvaa ja ensimmäisen kerran kun lapsena kuulin siitä, pidin sitä vitsinä, kunnes tajusin että kyseessä on ihan oikea elokuva. Olin nähnyt vanhat Teräsmiehet, mutten koskaan törmännyt Supertyttöön missään, joten en katsonut sitä. Vasta syksyllä 2017 löysin leffan ja päätin, että minun on vihdoin aika nähdä se, vaikka leffaa onkin haukuttu paljon. Katsoinkin elokuvan ja yllätyin, etten inhonnut elokuvaa katsoessani sitä. Inhotus alkoi vasta, kun aloin todella miettiä, mitä juuri näin...

Kun mystisiä voimia sisältävä omegahedroni päätyy Maahan, nuoren Karan täytyy lähteä etsimään sitä, sillä muuten hänen kotimaailmansa tuhoutuu. Valitettavasti omegahedronin saa käsiinsä paha Selena-noita, joka aikoo käyttää sitä vallatakseen maailman. Karan täytyy pysäyttää Selena muuttumalla naissankariksi, Supertytöksi.

Pääroolissa Karana, eli Supertyttönä nähdään Helen Slater, joka sopii ihan hyvin rooliinsa. Kovin ihmeellistä näyttelijäntyötä Slater ei tee, mutta verrattuna kaikkeen muuhun, mitä leffalla on tarjottavanaan, on hän elokuvan parasta antia. Kuten varmaan voi arvata, Supertyttö on tietty Teräsmiehelle sukua, tarkemmin sanottuna hänen serkkunsa. Supertyttö on selvästi aina ihaillut serkkuaan, joten omegahedronin päätyessä Maahan (minne muuallekaan?), hän lähtee innokkaasti sen perään, jos vaikka törmäisi sukulaiseensa siinä samalla. Hahmo on muutenkin todella innostunut ja hän tutkii kaikkea kiehtoutuneena kuin lapsi. Valitettavasti hahmolle ei ole luotu kunnon syytä sille, miksi hän kokee, että hänen täytyy olla sankari. Kaikkein oudointa on kuitenkin, että Maassa Supertyttö vaikuttaa unohtaneen täysin, että hänen kotinsa tuhoutuu, jos hän ei palauta omegahedronia nopeasti takaisin, sillä hän alkaa lähinnä tutkimaan maapalloa ja jopa menee opiskelemaan esittäen Teräsmiehen alter ego Clark Kentin serkkua Linda Leetä (ei sentään Linda Kentiä).
     Koulussa Supertyttö tapaa heti ensimmäisenä Maureen Teefyn näyttelemän Lucy Lanen, joka on tietysti Teräsmies-leffoista tutun Lois Lanen (Margot Kidder) pikkusisko. Päähenkilö on Supermanin serkku ja päähenkilön kaveri on Teräsmiehen "tyttöystävän" sisko, niinpä tietysti. Lucy Lane tuntuu todella laiskalta ratkaisulta aluksi, mutta onneksi hänen hahmonsa tavallaan toimii. Lucy on kapinahenkinen, mikä on oiva kontrasti Supertytölle, joka uskoo kaikesta hyvää. Teefy on ihan kelpo valinta rooliinsa, muttei hänkään saa aikaiseksi mitään kovin ihmeellistä.
     Elokuvan pahis on tosiaan Selena-niminen noita, jota näyttelee Faye Dunaway, joka "voitti" ihan ansaitusti huonoimman naisnäyttelijän palkinnon. Dunaway on nimittäin todella kamala pahiksen roolissa, mitä ei yhtään auta se, kuinka surkea hahmo Selena on. Hän on tottakai maailmanvalloittajapahis, joka haluaa pitää koko maailmaa vallassaan, sillä hän omistaa taikavoimia, joita ei koskaan selitetä elokuvassa. Selenan maailman valloitus -suunnitelma on kuitenkin kaikista kauhein, sillä siinä ei oikeastaan ole järkeä. Hän lähinnä toivoo, että omegahedroni tekisi jotain pahaa, jonka kautta hän olisi voitokas. Selenalle on myös luotu tyhmä kätyri Bianca (Brenda Vaccaro), jonka on kai tarkoitus olla hauska... ei hän ole.
     Leffassa nähdään myös Marc McClure kolmesta aiemmasta Teräsmies-leffasta tuttuna valokuvaaja Jimmy Olsenina, Mia Farrow ja Simon Ward Supertytön vanhempina Alurana ja Zor-Elinä, Peter O'Toole Supergirlin (kai) ystävänä Zaltarina, David Healy koulun rehtori Danversina, Hart Bochner Ethan-miehenä, joka rakastuu Supertyttöön, ja Peter Cook Nigelinä, joka on sekä Selenan jonkinlainen avustaja tai kaveri että yksi koulun opettajista. Nigel, Ethan ja Zaltar jäävät todella mitäänsanomattomiksi hahmoiksi. Heille on annettu todella paljon ruutuaikaa, mutta heistä ei silti opi melkein mitään. Etenkin Ethanille olisi toivonut jotain, ottaen huomioon miten hänen ja Supertytön välille syntyy lähes tyhjästä jonkinlaista romanssintynkää.

Supertyttö on täysin selvä lisäosa, joka yrittää rahastaa sarjan pääelokuvien rinnalla. Päähenkilö on Teräsmiehen serkku ja Maassa hän esittää Clark Kentin serkkua. Siellä hän myös tutustuu Lois Lanen pikkusiskoon. Itse Teräsmiestä ei kuitenkaan nähdä kuin ihmisten ihailemissa valokuvissa. Tekijät ovat sentään miettineet, mitä jos katsojat alkavat kyselemään, miksei Teräsmies itse ole mukana, joten alkupäässä kuullaan radiosta, että hahmo on lähtenyt miljoonien valovuosien päähän suorittamaan tärkeää tehtävää. Mukaan on vielä tungettu yksi tunnettu hahmo aiemmista filmeistä, jottei kukaan voisi sanoa, ettei tämä kuuluisi sarjaan. Kyseessä onkin todella laiska yritys laajentaa Teräsmies-elokuvien maailmaa, eikä ole ihme, ettei tämä leffa saanut ikinä jatkoa. Supertyttö on todella sekava teos, jossa on juuri ja juuri tarina pyörimässä taustalla. Selenan ilkeässä suunnitelmassa ei tosiaan ole mitään järkeä. Vai miltä kuulostaa se, että hänen on aivan pakko saada joku mies rakastumaan häneen, sillä jotenkin se auttaisi häntä valtaamaan maailman? Tätä juonikuviota vielä pyöritellään todella kauan. Sen lisäksi on aivan typerää, miten elokuva vain unohtaa, että Supertytön pitää löytää omegahedroni, jottei hänen kotinsa tuhoudu ja tuttunsa kuole. Etsimisen sijaan Supertyttö tekee kaikkea muuta.

Yksi huonoimmista asioista elokuvassa on se, miten se yrittää vedota naisyleisöön. Kun Supertyttö saapuu Maahan, hän ihastelee kaikkia kauniita juttuja ja käyttää voimiaan saadakseen kukan puhkeamaan nupustaan. Voi kuinka söpöä! On myös aika kamalaa katsoa, kun hahmo kokeilee lentää ensimmäisen kerran. Se näyttää lähinnä siltä kuin hän tanssisi balettia ja joku vetäisi välillä köydestä, mikä nostaa hänet korkealle maasta. Koko romantiikkapuoli on myös todella teennäisesti toteutettu, jolloin tuntuu siltä, ettei tekijöinä edes ole ollut naisia. Miehet ovat vain tuumineet, mitä tytöt haluaisivat nähdä supersankarifilmissä. "Kaikkea suloista ja ihqua varmaan!" Toimintakohtauksetkaan eivät saa olla liian hurjia ja esimerkiksi yhdessä kohtaa Supertyttö joutuu taistelemaan jonkinlaista näkymätöntä olentoa vastaan. Tai kai se on näkymätön olento, eikä vain vaarallinen tuulenpuuska... Tai sitten tekijöillä ei vain ollut budjettia luoda mitään vastusta. Toimintaa ei sinänsä edes ole mukana, ja kun on, se on lähinnä naurettavan kökköä. Itse vitsit eivät varsinaisesti ole hauskoja, vaan pääasiassa katsojana hekottelee sille, miten tätä leffaa edes voitiin tehdä ja myydä ihmisille tosissaan?

Elokuva kärsii tietty samasta asiasta kuin edelliset Teräsmies-aiheiset filmit, eli se on paikoitellen turhan pitkäveteinen. Tässä leffassa lähinnä lopetus käy tylsäksi. Suurimmaksi osaksi tylsyys johtuu siitä, ettei elokuva saa katsojaa välittämään siitä, mitä siinä tapahtuu ja mitä hahmoille käy. Se on myös liian sekava, jolloin se ei onnistu edes viihdyttämään hieman. Ainoa asia, mikä minua aidosti kiinnosti leffassa on se, että siinä näytetään vihdoin, mitä tapahtuu kun joutuu vangiksi Haamuvyöhykkeelle, mistä on aiemmin vain puhuttu Teräsmiehessä (Superman - 1978) ja Teräsmies II:ssa (Superman II - 1980). Valitettavasti sekin tuottaa pettymyksen, kuten suunnilleen kaikki muukin elokuvassa. Toisaalta onko mahdollista pettyä, jos ei edes ollut mitään odotuksia? Supertyttöä tehdessä ei ihan aidosti oikeasti ole onnistuttu melkein missään. Se on surkea elokuva, jonka ainoa hyvä puoli on se, että sen huonoudelle voi nauraa. En vihannut filmiä sitä katsoessani ja vaikka inhoni sitä kohtaan on kasvanut, löytyi siitä kuitenkin jotain arvoa, jottei se saa alhaisinta pistemäärää.

Kuten jo sanoin, elokuva tuntuu siltä kuin sen teossa ei olisi ollut naisia mukana ja niinhän se myös on. Ainakin melkein. Supertytön on ohjannut Jeannot Szwarc, käsikirjoittanut David Odell, tuottanut Timothy Burill, kuvannut Alan Hume, lavastanut Peter Young ja leikannut Malcolm Cooke. Puvustus- ja maskeerauspuolelta löytyy naisia, mutta heillä ei ole ollut kovin paljoa päätösvaltaa filmin teossa. Jeannot Szwarc ei ole selvästi tiennyt yhtään, mitä hän oli tekemässä elokuvan kanssa. Toisaalta Odellin tekstistä on vaikea saada aikaiseksi mitään hyvää. Repliikit ovat usein huonoja, minkä lisäksi Odell on vain keksinyt päästään kaikenlaista, eikä ole miettinyt, ovatko ratkaisut loogisia tai edes toimivia. Elokuvan kuvaus on paikoitellen huonoa, minkä lisäksi leikkaus on todella usein kömpelöä, kun siirrytään kohtauksesta toiseen. Sen huomaa myös äänileikkauksesta, joka on erittäin tönkköä. Parissa kohtaa jopa säveltäjä Jerry Goldsmithin unohdettavat musiikit katkeilevat kesken. Lavastus- ja puvustustiimit ovat sentään saaneet aikaiseksi ihan toimivia juttuja. Supertytön asu näyttää tietty todella paljon Teräsmiehen puvulta. Visuaaliset tehosteet ovat kuitenkin ihan hirveitä. Taustakankaan käyttöä ei voi olla huomaamatta, minkä lisäksi useat Selenan taikatemput ovat aivan kauheasti toteutetut. Kökköä visuaalista ilmettä eivät lainkaan paranna kamalat alku- ja lopputekstit, joista jälkimmäiset on kopioitu suoraan Teräsmies III:sta.

Supertytöstä on olemassa muutama erilainen leikkausversio. Alunperin elokuva kesti kaksi tuntia ja 15 minuuttia, mutta testiyleisöt pitivät sitä ihan liian pitkänä, jolloin siitä poistettiin puoli tuntia. Kun elokuva julkaistiin myyntiin, siitä löytyi sekä hieman yli kaksituntinen International Version, että alkuperäistä leikkausversiota muistuttava ohjaajan versio. Esimerkiksi leffan prologi kestää kauemmin, minkä lisäksi Selenalle luodaan enemmän taustatarinaa ja Haamuvyöhykkeellä vietetään enemmän aikaa. Filmistä näytettiin televisiossa kymmenen minuuttia lyhyempää versiota, josta oli pätkitty pois joitain kohtauksia.

Yhteenveto: Supertyttö on surkea yritys laajentaa vanhojen Teräsmies-elokuvien maailmaa. Leffa tuntuu vain rahastuksen takia tehdyltä lisäosalta, johon ei ole jaksettu panostaa lähes yhtään. Filmi sisältää jatkuvasti yhä typerämpiä asioita ja hetkiä, jotka saavat katsojan vakavasti harkitsemaan katselun lopettamista. Elokuvan kökköydestä on valitettavasti hankala löytää mitään viihdearvoa, sillä taustalla pyörivä tarina on niin kamalan sekava. Toimintakohtauksetkaan eivät viihdytä, eivätkä todellakaan jännitä, etenkään kun Supertytön täytyy taistella näkymätöntä pahaa vastaan. Jotkut huonoudet naurattavat, mutta kunnon vitseiksi tarkoitetut jutut aiheuttavat lähinnä vain suurta häpeää. Leffaa on yritetty tehdä naiskatsojia ajatellen, mutta siinä on epäonnistuttu pahasti, sillä tekijöinä on ollut lähinnä miehiä. Sen takia useat kohdat ovat vain todella noloja. Supertyttöä esittävä Helen Slater on elokuvan paras puoli, vaikka hän ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Muihin näyttelijöihin - etenkin Selena-pahista esittävään Faye Dunawayhyn - verrattuna hän on kuitenkin ihan tarpeeksi hyvä. Tekninen toteutus elokuvassa ei ole kovin kummoista ja kehnosta äänileikkauksesta syntyy vahvasti tunne siitä, että leffa on todella hätäisesti "viimeistelty". Efektit ovat aika järkyttäviä, mikä vain vaikeuttaa katselukokemusta. David Odellin käsikirjoitus koostuu lähinnä ideoista, jotka on tungettu yhteen ilman logiikkaa, joten ei ole ihme, että ohjaaja Jeannot Szwarc ei ole saanut siitä aikaiseksi mitään hyvää. En suosittele Supertytön katsomista muille kuin supersankarielokuvia suuresti rakastaville faneille, sillä heidän on hyvä nähdä, millaista kuraa hahmoista on aikoinaan saatu aikaiseksi. Tämän jälkeen arvostaa 2000-luvun kehnompiakin supersankarileffoja hieman enemmän. Jopa kehno Suicide Squad (2016) vaikuttaa oikein mainiolta Supertyttöön verrattuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Supergirl, 1984, Artistry Limited, Investors In Industry PLC, Robert Fleming Leasing Limited, St. Michael Finance Limited, Warner Bros. Pictures

Arvostelu: Kubo and the Two Strings / Kubo ja samuraiseikkailu (2016)

KUBO AND THE TWO STRINGS (2016)

KUBO JA SAMURAISEIKKAILU

Ohjaus: Travis Knight
Pääosissa: Art Parkinson, Charlize Theron, Matthew McConaughey, Rooney Mara, Ralph Fiennes, George Takei ja Brenda Vaccaro
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

En erityisemmin ollut kiinnostunut Kubo and the Two Stringsistä (tai kuten se on hämärästi suomennettu Kubo ja samuraiseikkailuksi) vielä viikko sitten. Olen tietty nähnyt elokuvan tehneen Laika-yhtiön kaikki aiemmat elokuvat, eli Coralinen (2009), ParaNormanin (2012) ja The Boxtrollsin (2014), mutta koska taso on vain tuntunut laskevan hienon Coralinen jälkeen, niin en erityisemmin innostunut, että yhtiöltä oli taas tulossa leffa. Julisteet eivät erityisemmin saaneet minua kiinnostumaan ja ajattelinkin käydä katsomassa elokuvan vain, jos sattuisi olemaan aikaa. Sitten tapahtuikin ihmeitä ja Kubo and the Two Stringsin arvosteluja alkoi sadella. Monet sanoivat, että kyseessä on tämän vuoden animaatiotapaus ja että Kubo jättäisi jopa Zootopian (2016) varjoonsa. Se oli jo tarpeeksi kova väite, jolloin minun oli aivan pakko päästä katsomaan elokuva. Kun vielä Rotten Tomatoesin arvioprosentti oli 97 ja Internet Movie Databasessa käyttäjäarvioiden keskiarvo oli 8,3/10, niin en vain voinut olla missaamatta tätä elokuvaa. Niin siinä kuitenkin kävi, etten päässyt katsomaan elokuvaa lehdistönäytöksessä, mutta onneksi pääsin katsomaan elokuvan jo viime tiistaina.

Yksisilmäinen Kubo-poika asuu psykoottisen äitinsä kanssa vuorella ja käy päivisin kertomassa tarinoita lähikylän asukkaille. Tapahtumat johtavat toiseen, jolloin Kubon täytyy nousta tarinoidensa sankariksi ja etsiä kolme samuraivarustetta, joiden avulla hän voisi päihittää pahan Kuukuninkaan.

Elokuvan pääosassa nähdään tosiaan Kubo, jonka äänenä kuullaan Art Parkinson. Alkupuolella Kubo tuntuu esittävän rohkeampaa kuin onkaan ja hän haaveilee olevansa vahva eri tavoin kuin vain henkisesti. Tietysti elokuvan aikana Kubo kerää rohkeutensa ja alkaa pikkuhiljaa muuttua sankariksi, vaikkei olisikaan täysin samanlainen sankari kuin hänen oma idolinsa. Kubolla on käytössä jonkinlainen "taikakitara", jolla hän pystyy muokkaamaan maailmaa ja tekemään tyylikkäitä origameja. Aluksi "kitara" tuntuu hieman hölmöltä, mutta se muuttuu uskottavammaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee.
     Kubon mukana matkalla on puutalismaanista eläväksi muuttunut Apina, joka on erittäin ylisuojeleva Kuboa kohtaan. Aluksi Apinan hahmo on hieman ärsyttävä, mutta hahmosta alkaa pitää, mitä enemmän hänen taustansa aukeavat katsojalle. Hän osoittaa myös olevansa hyvä taistelija, jos niin haluaa. Apinan äänenä kuullaan Charlize Theron.
     Mukana matkalla on myös Kuoriainen, joka on puoliksi ötökkä ja puoliksi samurai. Kuten Apina, niin myös Kuoriainen ärsyttää aluksi, mutta onneksi myös hänestä kehkeytyy pidettävä hahmo. Kuoriaisen kykyjä olisi mielestäni voinut käyttää hieman monipuolisemmin, eikä hahmo tuntunut kunnolla hyödyntävän neljää kättään. Kuoriaisen äänenä kuullaan Matthew McConaughey ja vaikka McConaugheylla on erittäin persoonallinen ääni yhdistettynä vahvaan korostukseen, niin minulla kesti todella kauan yhdistää Kuoriaisen ääni itse näyttelijään.
     Ralph Fiennes on osoittanut olevansa hyvä pahiksen rooleissa - oli hän sitten julma natsi Amon Göth elokuvassa Schindler's List (1993) tai pimeyden velho lordi Voldemort Harry Potter -sarjassa (2001-2011), niin hän tuntuu osaavan vihattavan hahmon elkeet ja ilmeet. Tässä hän ei kuitenkaan pääse erityisemmin esille. Fiennes kuullaan elokuvan pahiksen, eli Kuukuninkaan äänenä, eikä hän oikein saa vakuutettua katsojaa siitä, että kyseessä olisi erittäin synkkä ja paha hahmo. Syy tosin johtuu lähinnä käsikirjoituksesta, sillä hahmoa pohjustetaan todella paljon ja hänestä saa erittäin vaarallisen kuvan, mutta kun hahmo vihdoin saapuu ruudulle, niin häntä lähinnä vain alikäytetään.
     Kuukuninkaan lisäksi pahiksia ovat myös pimeyden voimia käyttävät siskot, joiden äänenä kuullaan Rooney Mara. Siskot tuntuvat oikeasti pahoilta ja heidän esittelynsä on jopa hieman karmiva. Muita hahmoja elokuvassa on mm. kylän vanha nainen Kameyo (Brenda Vaccari), joka on erittäin ystävällinen Kubolle, sekä vanha mies Hosato (George Takei).

Elokuva alkaa synkällä kohtauksella, jossa Kubon äiti matkaa merellä pakoon jotakin, samalla kun kuullaan kertojaääni, joka sanoo katsojille, että heidän täytyy kiinnittää kaiken aikaa tarkkaan huomiota siihen, mitä tapahtuu. Jos nimittäin katseen kääntää edes hetkeksi, niin sankarillemme koituu tuho. Elokuva ottaa alussa kiinni katsojasta näillä lauseilla, sillä katsojana tietysti uskoo, että elokuvaan täytyy keskittyä koko ajan täysillä. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole. Alkukohtauksen jälkeen meille esitellään lähes teini-ikäinen Kubo, joka yrittää pitää äidistään huolta, sillä tämä on vajonnut jonkinlaiseen psykoosiin, eikä kykene toimimaan lähes ollenkaan itse. Aamuisin hän kulkee lähistöllä olevaan kylään ja kertoo tarinaa Hanzo-samuraista, soittaen samalla taikakitaraansa, joka saa origamihahmot liikkumaan itsekseen. Tarinassa Hanzo taistelee pahaa Kuukuningasta vastaan ja tarvitsee avukseen hienoilla lisänimillä varustetut miekan, haarniskan ja kypärän. Iltaisin Kubon on kuitenkin palattava takaisin äitinsä luo vuorelle, jossa he asuvat, sillä hänen äitinsä on kertonut, että Kuukuningas on todellinen ja tämä yrittää siepata Kubon. Eräänä iltana Kubolla menee liian myöhään kylässä ja siskot hyökkäävät tämän kimppuun. Kubo joutuu pakomatkalle, joka alkaa muovata hänestä sankaria.

Elokuvan alkupuoli on hieman liian hidastempoinen. Aluksi mietin, että kyseessä olisi vain hieman rauhallisempi aloitus, mutta rauhallisuutta on jopa liikaa. Kubon tarinakin tuntuu kestävän hieman liian kauan, eikä elokuva saa enää samalla tavalla otetta katsojasta. Katsojille pyritään kertomaan kaikki tarvittava pitkällä dialogilla, jolloin itse ei tarvitse kovin paljoa päätellä. Kun siskot vihdoin ilmestyvät, niin elokuva ottaa uudestaan otteen, mutta valitettavasti menettää senkin, kun käydään jälleen aivan liian pitkä keskustelu. Tämän jälkeen minulla kesti hieman aikaa lämmetä uudestaan elokuvalle, sillä mietin, että milloin seuraavan kerran siinä tapahtuisi lässähdys. Onneksi sellaisia ei erityisemmin enää tule, jos ei lasketa mukaan Kuukuninkaan paljastusta. Mukaan tulee esimerkiksi jännittävä kohtaus suuren luurankohirviön kanssa ja intensiivinen taistelu merellä, jotka ovat erittäin hienoja pätkiä. On myös hienoa, ettei elokuvan loppu ole mistään perinteisimmästä päästä, vaan luo jotain erilaista. Onneksi alkupuoleltakin löytyy jotain hienoa ja siinä on ymmärretty, ettei se hienous edes tarvitse puhetta. Kohtaus, jossa Kubo joutuu vain katsomaan avuttomana sivusta, kun hänen äitinsä on jähmettynyt paikoilleen ja tuijottaa tyhjillä silmillään kaukaisuuteen, on hyvin surullinen ja kaunis.

Kaunista on myös animointi. Edellisten Laikan elokuvien tapaan myös tämä on nukkeanimaatio ja pakko vain sanoa, että visuaalisesti elokuva on aivan upea! Välillä suun liikkeet eivät tunnu täysin täsmäävän puheen kanssa, mutta se on yleinen ongelma kaikkien muiden paitsi tietokoneanimaatioiden kanssa. Taustat näyttävät huikeilta ja etenkin vesi on toteutettu todella ihmeellisesti. Aiemmin mainitsemani kohtaukset luurankohirviön kanssa ja meritaistelu näyttävät mielettömän hienoilta ja välillä on vaikea käsittää, että kyseessä on oikeasti nukkeanimaatio. Laikan tuttuun tyyliin muutamat kohdat ovat hieman synkempiä kuin yleensä animaatioissa ja mielestäni elokuvassa olisi voitu ottaa vielä muutama harppaus eteenpäin ja tuoda esimerkiksi synkkyyttä enemmän esille. Dialogia olisi voitu jättää pois ja katsojat olisivat siten päässeet itse täyttämään aukkoja, joita ei heti paljasteta. Tekijöiden olisi pitänyt paremmin miettiä tarkoitus alun höpötykselle siitä, ettei huomio saa herpaantua ja hyödyntää sitä enemmän, jolloin katsoja ei voisi millään irrottaa katsettaan ruudulta. Elokuvassa on myös pari juonenkäännettä, jotka ovat valitettavasti hieman liian ennalta-arvattavat, mutta sen voi toisaalta katsoa sormien läpi, kun kyseessä on koko perheen elokuva. Huumoria on tietty mukana keventämässä elokuvaa. Jotkut vitsit toimivat selkeästi paremmin kuin toiset. Tällaisenaan kyseessä on viihdyttävä ja mainio pätkä, mutta kun juttua olisi viety vielä eteenpäin kunnolla, niin Kubo and the Two Strings voisi nousta yhtä hienoksi tarinaltaan kuin animoinniltaan. Elokuvan on ohjannut Travis Knight ja tämä on hänen esikoisohjauksensa. Hän on aiemmin toiminut Laikalla animointipuolella, joten häneltä selvästi löytyy kunnollinen näkemys visuaalisuuteen.

Yhteenveto: Kubo and the Two Strings on kyllä hyvä, muttei niin ihmeellinen kuin monet muut väittävät. Se taistelee mielestäni ParaNormanin kanssa Laikan toiseksi parhaan elokuvan tittelistä, mutta jää selvästi Coralinen varjoon. Elokuvalla ei ole myöskään mitään mahdollisuuksia päihittää Zootopiaa, niin kuin jotkut ovat sanoneet. Animointi on aivan tolkuttoman huikeaa ja on sääli, ettei itse tarina ole yhtä huikea. Kun juttua olisi uskallettu viedä vielä pidemmälle, niin lopputulos olisi parempi. Kubon hahmo toimii ja loppujen lopuksi niin toimivat myös Apinan ja Kuoriaisen hahmot. Fiennesin esittämä Kuukuningas on aikamoinen pettymys, mutta hahmo ei onneksi fyysisesti esiinny kovin paljoa. Dialogia on välillä liikaa ja kohtaus, jossa Kubo on luolassa äitinsä kanssa, on todella hyvä osoitus siitä, että joskus olisi ihan hyvä olla vain hiljaa. Puhtaasti lapsille tätä ei olla suunnattu ja perheen pienimmille tämä voi olla paikoitellen liiankin jännittävä. Jos pidät Laikan aiemmista elokuvista tai ylipäätään nukkeanimaatioista ja seikkailuista, niin kannattaa tämä käydä vilkaisemassa. Hieman epäselväksi elokuvassa jää elokuvan nimen merkitys. Lopputeksteissä lukee, että elokuva on omistettu ohjaajan "two stringsille", eli hänen vanhemmilleen, mistä voisi päätellä, että Kubon "two strings" ovat hänen äitinsä ja isänsä. Tavallaan suomalainen nimi Kubo ja samuraiseikkailu kuulostaa kaikessa hölmöydessään paremmalta, vaikka olisikin voinut olla jotain luovempaa. Sentään suomennos ei ole "Kubo ja kahdet stringit".

Kirjoittanut: Joonatan, 16.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wegotthiscovered.com
Kubo and the Two Strings, 2016, Laika Entertainment