Masters of the Universe (2026) - elokuva-arvostelu

MASTERS OF THE UNIVERSE

Ohjaus: Travis Knight

Näyttelijät: Nicholas Galitzine, Camila Mendes, Jared Leto, Idris Elba, Alison Brie, Kristen Wiig, James Purefoy, Charlotte Riley, Morena Baccarin, Jóhannes Haukur Jóhannesson, Christian Vunipola, Sasheer Zamata, Gary Martin, James Wilkinson, Hafþór Júlíus Björnsson, Kojo Attah, Tom Wilton, Jon Xue Zhang, Sam C. Wilson, Hung Dante Dong ja James Apps

Genre: fantasia, toiminta, seikkailu, scifi, komedia

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Masters of the Universe perustuu Mattelin leluihin ja niiden pohjalta tehtyyn piirrossarjaan He-Maniin (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1984). Lelujen pohjalta oli jo tehty animaatioelokuva The Secret of the Sword (1985), sekä näytelty elokuva Masters of the Universe (1987), mutta kun jälkimmäinen oli paha taloudellinen epäonnistuminen, koko brändi koki ikävän kolauksen. Vuonna 2007 John Woo yritti tehdä elokuvan aiheesta, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2009 Sony hankki elokuvaoikeudet Warner Brosilta, joka ei ollut saanut aikaiseksi leffaa. Käsikirjoitusta kävi työstämässä useampi henkilö ja ohjausvastuu siirtyili John Stevensonilta Jon M. Chulle, Jeff Wadlow'lle, McG:lle, David S. Goyerille ja Aaron ja Adam Neelle. Keväällä 2019 päärooliin He-Maniksi valittiin Noah Centineo, mutta hän jätti elokuvan kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 2022 Netflix hankki franchisen oikeudet ja ryhtyi työstämään näyteltyä leffaa parin animaatiosarjansa ohelle. Kyle Allen roolitettiin He-Maniksi ja hän ehti aloittaa tiukan treenin, ennen kuin Netflix perui elokuvan kesällä 2023. Alkuvuodesta 2024 Amazon MGM Studios ilmoitti hankkineensa oikeudet ja ryhtyneensä työstämään elokuvaa. Chris Butler viimeisteli lopullisen käsikirjoituksen, Travis Knight palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025. Nyt Masters of the Universe on vihdoin saapunut elokuvateattereihin, sen jälkeen kun moni fani ehti jo ajatella, ettei leffa tulisi ikinä näkemään päivänvaloa. Itse katsoin joitain jaksoja He-Manista lapsena, mutten ollut koskaan erityisen innoissani franchisesta ja Dolph Lundgrenin tähdittämän kasarielokuvankin näin vasta tänä vuonna. Odotukseni uutta Masters of the Universea kohtaan eivät ole olleet korkeat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun prinssi Adam oli lapsi, hän joutui pakenemaan Maahan, universumin mahtavimmat voimat sisältävän miekan kanssa, pahan Skeletorin valloitettua hänen kotiplaneettansa Eternian. Aikuisena Adamin on saatava kadottamansa miekka takaisin, päästäkseen takaisin kotiinsa ja pelastaakseen Eternian Skeletorin kynsistä.

Usean mutkan kautta päärooliin Eternian prinssi Adamiksi, eli sankari He-Maniksi valittiin vastikään Lammasetsivissä (The Sheep Detectives - 2026) nähty Nicholas Galitzine. Kun Adam oli vielä lapsi, hänen kotiplaneettansa joutui häikäilemättömän julman Skeletorin (Jared Leto) ja tämän armeijan hyökkäyksen kohteeksi, minkä takia Adam lähetettiin piiloon Maa-planeetalle Skeletorin tavoitteleman voimamiekan kanssa. Galitzine tulkitsee hyvin hahmonsa kaksijakoisuutta, Adamin vartuttua kahden eri maailman poikana ja kun hänestä on tullut aikuinen mies, on hänen otettava itseään niskasta kiinni, pelastaakseen Eternian Skeletorilta. Adamin kasvutarina on kelvollisesti rakennettu ja Galitzine onnistuu olemaan uskottava niin aluksi pelokkaana Adamina kuin hissuksiin rohkaistuvana ja voimamiekan myötä suureksi sankariksi nousevana lihaksikkaana He-Manina. Oivallinen on myös Jared Leto, joka onnistuu tekemään Skeletorista niin päheän pahiksen kuin yllättävän koomisenkin hahmon, pitämällä silti tietyn kierouden koko ajan mukana.

     Elokuvassa nähdään myös James Purefoy ja Charlotte Riley Adamin vanhempina, eli Eternian kuningas Randorina ja kuningatar Marlenana, Idris Elba kuninkaankaartin päällikkönä Duncanina ja Camila Mendes hänen tyttärenään Teelana, Morena Baccarin pyhää Harmaakallon linnaa suojelevana Velhottarena, sekä Alison Brie Skeletoria uskollisesti seuraavana Evil-Lyninä. Lisäksi menossa ovat mukana monet muutkin tutut Masters of the Universe -hahmot, kuten taistelurobotti Roboto (äänenä Kristen Wiig) ja Adamin uskollinen tiikeriratsu Battle Cat (Tom Wilton), jotka jäivät Lundgrenin leffasta pois budjettisyistä. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa vähintään kelvollisia rooleissaan, Elban ollessa vähemmän yllättäen näyttelijäkaartin karismaattisin esiintyjä Asemiehenä.

Masters of the Universe vuosimallia 2026 oli hitusen ristiriitainen elokuva, jonka parissa viihdyin kuitenkin suurimmaksi osaksi ajasta oikein hyvin, vaikka leffa onkin lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan liian pitkäksi venytetty. Isoin ristiriitaisuuden aihe itselleni on elokuvan huumori. Leffa nojaa vahvasti komediaan, mutta vitsien taso heittelee villisti ääneen naurattavista hetkistä silmien pyörittelyä aiheuttaviin juttuihin. Välillä komediaosasto menee sieltä, mistä aita on matalin ja leffassa on etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana turhan paljon kompurointia ja naamalleen lässähdyksiä, sekä hetkiä, joissa katsojana ehtii luulla näkevänsä jotain vakavampaa tai eeppistä, mutta kohtaus muutetaankin vitsiksi. Osa vitseistä myös toistuu aivan liian monta kertaa, kuten läppä siitä, miksi Eternian hahmot ovat saaneet veikeät nimensä, kuten "Fisto", "Mekaneck" ja "Ram-Man".

Jos jostain kuitenkin pidin todella paljon, niin siitä, kuinka avoimesti ja lämpimästi elokuva syleilee Masters of the Universe -franchisea sen höpsömpienkin puolten kanssa. Olemme selvästi päässeet yli ajasta, jolloin sarjakuvien ja piirrossarjojen elokuva-adaptaatioiden piti olla mahdollisimman synkkiä ja totisia. Uusi leffa uskaltaa olla värikkyyttä pursuava seikkailuleffa, jonka hahmot näyttävät eläviltä leluilta ja joka tiedostaa, kuinka hupsuja juttuja brändi sisältää. Hymy nousee vähän väliä huulille ja veikkaisin monien kasarilasten pyyhkivän onnen kyyneliä teatterissa, kun pääsee vihdoin ja viimein näkemään (pääasiassa) lähdemateriaalilleen uskollista leffaa.

Elokuva pyrkii olemaan kuin lauantain lastenohjelmat näytellyssä muodossa ja siinä se onnistuu suurimmaksi osaksi oivallisesti. Vioistaan huolimatta Masters of the Universe on viihdyttävä paketti, joka tarjoaa parhaimmillaan hauskoja juttuja, mainion vauhdikasta toimintaa, sekä toisella puoliskollaan myös onneksi hieman painavampiakin hetkiä, kun leffa malttaa olla vääntämättä kaikkea vitsiksi. Kohtaus, jossa Adam muuttuu ensi kertaa He-Maniksi, nostattaa taatusti ihon kananlihalle monilla katsojilla, mutta mukana on myös hetki, jonka aikana saattaa huomata pyyhkivänsä kyyneltä poskeltaan. Seikkailun ohesta löytyy myös kelpo teemoja esimerkiksi maskuliinisuudesta ja sen monista eri puolista, Adamin pohtiessa, millaista miestä hänestä on odotettu koko hänen ikänsä.

Leffan ohjausvastuun sai lopulta Travis Knight, jolle leluihin ja piirrossarjoihin perustuvat elokuvat eivät ole mikään uusi juttu - olihan hän ohjannut aiemmin erittäin hyvän Transformers-leffa Bumblebeen (2018). Knightin työ Masters of the Universen parissa on epätasaisempaa, mutta lopputuloksesta näkyy aito palo ja into projektia kohtaan. Monen käsikirjoittajan työstä lopulta muovautunut teksti kaipaisi viilausta ja tiivistystä, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyvät raamit lystikkäälle fantasiaseikkailulle, jolle näkisi ihan mielellään jatkoakin. En tosin tiedä, onko Masters of the Universelle sen vertaa kysyntää enää vuonna 2026, jotta elokuva voisi tienata tarpeeksi, että jatko-osalle näytettäisiin vihreää valoa - leffa kun vieläpä maksoi jopa noin 200 miljoonaa dollaria! Käytetyt taalat näkyvät kyllä leffasta ja Eternia tarjotaan visuaalisesti pääasiassa näyttävänä maailmana. Toisinaan on selvää, että näyttelijät patsastelevat pelkän taustakankaan edessä, mutta mukana on myös hienoja lavasteita ja vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin toteutettuja hirviöitä. Leffa on myös osaavasti kuvattu, äänimaailma rymisee hyvin ja leffan parasta antia taitavat olla Daniel Pembertonin mukaansatempaavat musiikit, jotka jäävät nykypäivälle poikkeuksellisesti jopa päähän soimaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustavat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Masters of the Universe, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Escape Artists, Mattel Studios, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: Bumblebee (2018)

BUMBLEBEE

Ohjaus: Travis Knight
Pääosissa: Hailee Steinfeld, John Cena, Jorge Lendeborg Jr., Angela Bassett, Justin Theroux, Pamela Adlon, Jason Drucker, Stephen Schneider, John Ortiz, Len Cariou, Glynn Turman, Jon Bailey, Dylan O'Brien ja Peter Cullen
Genre: seikkailu, toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron leluihin ja niiden pohjalta tehtyihin televisiosarjoihin perustuva Michael Bayn elokuva Transformers (2007) oli keskinkertaisista arvioistaan huolimatta iso hitti, joten ei ollut ihme, että elokuva päätettiin muuttaa elokuvasarjaksi. Vaikka jatko-osatkin olivat isoja menestyksiä - Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) ja Transformers: Tuhon aikakausi (Transformers: Age of Extinction - 2014) tuottivat molemmat yli miljardi dollaria - saivat ne yhä tylympiä arvosteluja. Lopulta sarjan viides osa, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli sekä kriitikoiden haukkuma leffa, eikä se menestynyt lainkaan toivotulla tavalla ja Bay päätti vihdoin lopettaa sarjan ohjaamisen. Hahmojen oikeudet omistava Paramount Pictures halusi kuitenkin jatkaa sarjaa jollain tavalla ja ilmoitti lopulta, että seuraava filmi olisi lisäosaleffa yhdestä sankarihahmoista, Bumblebeestä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja nyt Bumblebee on vihdoin saanut ensi-iltansa (Yhdysvaltoihin elokuva tosin saapui jo joulukuussa). Itse olen jollain tavalla fanittanut Transformersia pienestä pitäen - en tosin sillä lailla, että olisin kerännyt leluja ja opetellut koko maailman ulkoa, vaan katsoin innoissani eri sarjoja monen vuoden ajan. Leffojen huonosta maineesta huolimatta olen aina pitänyt Bayn ensimmäistä Transformersia ja Kuun pimeää puolta erittäin viihdyttävinä toimintaseikkailuina ja viihdyn ihan hyvin myös sarjan toisen osan, Transformers: Kaatuneiden koston (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009) parissa. Tuhon aikakausi oli kuitenkin ylipitkä ja puuduttava jatkuvassa mätössään ja Viimeinen ritari oli aivan hirveän huono sekasotku, mikä sai minut menettämään maun sarjaa kohtaan, enkä enää odottanut tulevia leffoja. Kiinnostukseni alkoi vähitellen palata, kun Bumblebee alkoi saamaan yllättävänkin paljon kehuja; leffalla jopa oli hetken aikaa täydet 100% Rotten Tomatoes -sivulla! Kehujen lisääntyessä myös innostukseni kasvoi ja meninkin todella positiivisin mielin katsomaan Bumblebeen Finnkinon upeaan IMAX-saliin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1987 suuntaa elämälleen etsivä tyttö Charlie Watson löytää Bumblebeen, keltaiseksi kuplavolkkariksi naamioituneen Autobot-robotin, joka on paennut kotiplaneettansa Cybertronin sotaa Maahan.

Pääroolissa Charliena nähdään laulajanakin tunnettu Hailee Steinfeld, joka sopii täydellisesti rooliinsa itseään etsivänä nuorukaisena. Charlien isä on menehtynyt jokin aika sitten ja vaikka hänen muu perheensä on siirtynyt eteenpäin elämässä, Charlie ei ole siihen kyennyt ja siksi hänen elämänsä tuntuu junnaavan paikoillaan. Charlie saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen ja hahmon kehitystä on äärimmäisen mielenkiintoista seurata läpi leffan. Hänestä on tehty erittäin samaistuttava tapaus, minkä vuoksi hänen kanssa lähtee mielellään seikkailuun. En ole vielä nähnyt Kovaa kuin kiveä (True Grit - 2010), mistä Steinfeld jopa sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden, mutta muiden roolisuoritusten perusteella olen pitänyt häntä kelpo näyttelijänalkuna. Tässä Steinfeld todella pääsee näyttämään taitonsa ja hän on yllättävänkin aito ja herkkä roolissaan.
     Elokuvan nimikkohahmo Bumblebee on varmasti monien suosikkihahmo Transformersista, eikä mikään ihme. Kaikkien machoilevien ja siistien taistelijarobottien keskellä pienikokoinen, ujo ja leikkisämpi Bumblebee on huomattavasti samaistuttavampi hahmo. Itse "rakastuin" hahmoon nähdessäni Bayn ensimmäisen Transformers-leffan ja tätä leffaa katsoessani innostuin Bumblebeestä entistäkin enemmän. Kyseessä on mitä suloisin, ihanin ja mahtavin tyyppi, jonka kiinnostusta Maan asioita kohtaan on hauska seurata. Bumblebeestä on luotu erittäin persoonallinen, eikä hänestä voi olla pitämättä. Suloisuudestaan huolimatta hahmosta löytyy myös rajumpi puoli ja tosipaikan tullen hän on valmis ottamaan lasertykit käyttöön ja taistelemaan pahoja Decepticon-robotteja vastaan.
     Pahoista Decepticoneista puheenollen, tämän elokuvan pahikset ovat Angela Bassettin ääninäyttelemä Shatter ja tämän kätyri, Justin Therouxin esittämä Dropkick. Harmillisesti tarinan roistot ovat sen heikoin lenkki, sillä Shatter ja Dropkick ovat aika geneerisiä tapauksia. Hahmoihin on saatu pientä erilaisuutta sillä, että Shatter on juonittelevampi, kun taas Dropkick tykkää käyttää raakaa voimaa, mutta muuten he ovat aika tylsät vastukset.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Charlien äiti (Pamela Adlon) ja tämän uusi mies, hömelö Ron (Stephen Schneider), sekä Charlien karatea harrastava pikkuveli Otis (Jason Drucker), transformereita vihaava agentti Burns (John Cena), transformereista kiehtoutunut tohtori Powell (John Ortiz), Burnsin pomo, kenraali Whalen (Glynn Turman), Charlieen ihastunut naapurinpoika Memo (Jorge Lendeborg Jr.), ja Charlien romuvarastolla työskentelevä setä Hank (Len Cariou). Charlien äiti ja Ron tarjoavat ihan hauskoja hetkiä mukaan, samalla kun yrittävät saada Charlien elämää pienesti takaisin raiteilleen. John Cena taas on alkanut parantamaan näyttelijänlahjojaan vuosien varrella ja vaikkei hän ole vieläkään erityisen ihmeellinen, sopii hän tylyn sotilaan rooliin kuin valettu.

Michael Bayn Transformers-leffoja on kritisoitu toiminnan ja räjähdysten pistämisestä etusijalle, kun itse tarina ja hahmojen kehittäminen jätetään lähes unohduksiin. Lisäksi leffat ovat saaneet paljon kritiikkiä stereotyyppisistä ulkomaalaisista hahmokuvauksista, typerästä huumorista, armeijan ihannoimisesta, nuorten naisten esittämisestä seksiobjekteina, liian pitkistä kestoistaan, yhä vain massiivisemmista taisteluistaan, sekä periaatteessa saman juonen kierrättämisestä joka leffassa. Nyt Bay on kuitenkin saatu pois ohjaajan paikalta ja tilalle on tullut Travis Knight, joka näyttää, kuinka homma hoidetaan. Bumblebee on huomattavasti aiempia Transformers-elokuvia pienimuotoisempi tarina, mikä sopii täydellisesti sen nimikkohahmoon. Leffa on puoli tuntia lyhyintä Transformersia lyhyempi kestoltaan. Räjähdyksiä ja toimintaa on kyllä mukana, mutta ne on säästetty lähinnä alkuun, missä näytetään Cybertronin sotaa ja lopputaisteluun, mikä on osattu pitää pienessä mittakaavassa, eikä tällä kertaa pistetä kokonaisia kaupunkeja maan tasalle. Mutta mikä tärkeintä, Bumblebee on hahmovetoinen tarina. Kaikkien ennakkokehujen jälkeen odotin näkeväni todella viihdyttävän leffan, mutta olin erittäin yllättynyt, sillä Bumblebee ei ole vain viihdyttävä, vaan se on oikeasti todella hyvä elokuva. Itse asiassa, kehtaisinko jopa sanoa, että se on aivan mahtava! Kyseessä on ehdottomasti koko Transformers-sarjan paras elokuva ja fantastinen aloitus tälle leffavuodelle!

Ison toimintarymistelyn sijaan kyseessä on kasarihenkinen seikkailu, missä on mukana kunnon sydäntä, oikeasti hauskaa huumoria, sekä niin hyvä mieli, että katsoja hymyilee leffan jälkeen vielä pitkään. Vaikka itse robottimäiskeitä on aika vähän, kulkee leffa vauhdikkaasti eteenpäin, osaten kuitenkin pysähtyä oikeissa kohdissa syventämään hahmoja. Itse tarina ei sinänsä ole mitään uutta, vaan Bumblebee on lähes suora kopio E.T. the Extra-Terrestrialista (1982), mutta viiden itseään toistavan Transformers-filmin jälkeen Bumblebee tuntuu silti todella raikkaalta kokemukselta. Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on Charlien ja Bumblebeen välille muodostuva ystävyys, mikä on käsinkosketeltavan aitoa. Hahmot ovat niin erinomaisesti kirjoitetut, Steinfeld tekee niin loistokasta työtä näyttelijänä ja efektitiimi on pistänyt parastaan luodessaan Bumblebeen, että tytön ja robotin ystävyys menee täysillä läpi. Ystävyys luo vahvan tunnepanoksen mukaan ja muutamassa kohtaa elokuva onnistui olemaan jopa todella liikuttava. Jos en jotain odottanut, kun menin katsomaan Bumblebeetä, niin sitä, että se onnistuisi koskettamaan syvästi.

Elokuvan on ohjannut tätä ennen vain mainion nukkeanimaation Kubo ja samuraiseikkailu (Kubo and the Two Strings - 2016) ohjannut Travis Knight, joka osoittaa jälleen taidokkuutensa. Knightilla on ollut kovat paineet jatkaa haukuttua Transformers-sarjaa ja hän onkin päättänyt näyttää, että sarjalla on vielä paljonkin potentiaalia... kunhan Michael Bay pysyy vain tuottajana. Knight luo kunnon tunteita mukaan ja yhdessä käsikirjoittaja Christina Hodsonin kanssa panostaa hahmoihin täysillä, jotta elokuva todella imaisee katsojan tapahtumiinsa. Vaikka Hodsonin teksti lainailee voimakkaasti E.T. -leffaa, on hän tuonut mukaan oman puolensa esimerkiksi hupaisan dialogin myötä. Teknisesti Bumblebee on tietty todella vaikuttava teos. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Taistelukohtauksissa käytetään paljon laajoja kuvia, jolloin saa selvää, mitä roboteille tapahtuu, mutta mukaan mahtuu myös harmillisen tiukkoja lähikuvia, joista on vaikea saada tolkkua. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja efektitiimi on tehnyt huikeaa työtä luodessaan todentuntuiset transformerit ja näyttävät toimintakohtaukset. Fanit tulevat takuuvarmasti riemastumaan, että robotit näyttävät samanlaisilta kuin ikonisessa G1-sarjassa. Vain yhdessä kohtaa on täysin selvää, että Steinfeld juoksee taustakankaan edessä ja robotit on lisätty taustalle jälkikäteen, mutta muuten efektit ovat huippuluokkaa, kuten ovat myös päräyttävät ääniefektit. Säveltäjä Dario Marianelli on saanut hauskaa henkeä musiikkeihinsa.

Yhteenveto: Bumblebee on mitä erinomaisinta viihdettä ja selvästi Transformers-sarjan paras elokuva. Leffasta löytyy sarjalle tuttua toimintaa ja räjähdyksiä, mutta huomattavasti pienemmissä määrin ja kyseessä on enemmänkin hahmovetoinen seikkailu, mikä on aivan mahtava ratkaisu. Tarina itsessään ei ole mitään uutta, mutta se on saatu tuntumaan raikkaalta ja siihen on saatu niin vahva tunnelataus Charlien ja Bumblebeen ihanan ystävyyden kautta, ettei E.T.:ltä lainailu erityisemmin häiritse. Elokuva onnistuu jopa aidosti koskettamaan ja suloisen Bumblebeen tavoin itse elokuvastakin löytyy paljon sydäntä. Tarina vie täysillä mukanaan ja leffa tarjoaa useita hauskoja hetkiä, kuten myös innostusta ja jännitettä. Ainuttakaan tylsää pätkää ei ole luvassa, vaan Bumblebee toimii alusta loppuun mahtavasti. Efektitiimi on tehnyt uskomattoman taidokasta työtä robottien kanssa, minkä lisäksi myös näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Hailee Steinfeld on jopa loistava pääroolissa. Vain tarinan pahikset jättävät hieman kylmäksi, mutta muuten Bumblebee on hieno seikkailuleffa, mikä kaikkien Transformers- ja toimintaseikkailu-fanien täytyy nähdä. Jos olit pettynyt Bayn leffoihin, tämä on luultavasti se Transformers-filmi, mitä olet kaivannut. Ja kun kyseessä on esiosa, ei edes tarvitse nähdä Bayn leffoja ennen Bumblebeen katsomista. Toisin kuin Transformers: Viimeisen ritarin jälkeen, nyt minä todella toivon lisää Transformers-elokuvia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bumblebee, 2018, Paramount Pictures, Hasbro, Allspark Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tencent Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Production

Arvostelu: Kubo and the Two Strings / Kubo ja samuraiseikkailu (2016)

KUBO AND THE TWO STRINGS (2016)

KUBO JA SAMURAISEIKKAILU

Ohjaus: Travis Knight
Pääosissa: Art Parkinson, Charlize Theron, Matthew McConaughey, Rooney Mara, Ralph Fiennes, George Takei ja Brenda Vaccaro
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

En erityisemmin ollut kiinnostunut Kubo and the Two Stringsistä (tai kuten se on hämärästi suomennettu Kubo ja samuraiseikkailuksi) vielä viikko sitten. Olen tietty nähnyt elokuvan tehneen Laika-yhtiön kaikki aiemmat elokuvat, eli Coralinen (2009), ParaNormanin (2012) ja The Boxtrollsin (2014), mutta koska taso on vain tuntunut laskevan hienon Coralinen jälkeen, niin en erityisemmin innostunut, että yhtiöltä oli taas tulossa leffa. Julisteet eivät erityisemmin saaneet minua kiinnostumaan ja ajattelinkin käydä katsomassa elokuvan vain, jos sattuisi olemaan aikaa. Sitten tapahtuikin ihmeitä ja Kubo and the Two Stringsin arvosteluja alkoi sadella. Monet sanoivat, että kyseessä on tämän vuoden animaatiotapaus ja että Kubo jättäisi jopa Zootopian (2016) varjoonsa. Se oli jo tarpeeksi kova väite, jolloin minun oli aivan pakko päästä katsomaan elokuva. Kun vielä Rotten Tomatoesin arvioprosentti oli 97 ja Internet Movie Databasessa käyttäjäarvioiden keskiarvo oli 8,3/10, niin en vain voinut olla missaamatta tätä elokuvaa. Niin siinä kuitenkin kävi, etten päässyt katsomaan elokuvaa lehdistönäytöksessä, mutta onneksi pääsin katsomaan elokuvan jo viime tiistaina.

Yksisilmäinen Kubo-poika asuu psykoottisen äitinsä kanssa vuorella ja käy päivisin kertomassa tarinoita lähikylän asukkaille. Tapahtumat johtavat toiseen, jolloin Kubon täytyy nousta tarinoidensa sankariksi ja etsiä kolme samuraivarustetta, joiden avulla hän voisi päihittää pahan Kuukuninkaan.

Elokuvan pääosassa nähdään tosiaan Kubo, jonka äänenä kuullaan Art Parkinson. Alkupuolella Kubo tuntuu esittävän rohkeampaa kuin onkaan ja hän haaveilee olevansa vahva eri tavoin kuin vain henkisesti. Tietysti elokuvan aikana Kubo kerää rohkeutensa ja alkaa pikkuhiljaa muuttua sankariksi, vaikkei olisikaan täysin samanlainen sankari kuin hänen oma idolinsa. Kubolla on käytössä jonkinlainen "taikakitara", jolla hän pystyy muokkaamaan maailmaa ja tekemään tyylikkäitä origameja. Aluksi "kitara" tuntuu hieman hölmöltä, mutta se muuttuu uskottavammaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee.
     Kubon mukana matkalla on puutalismaanista eläväksi muuttunut Apina, joka on erittäin ylisuojeleva Kuboa kohtaan. Aluksi Apinan hahmo on hieman ärsyttävä, mutta hahmosta alkaa pitää, mitä enemmän hänen taustansa aukeavat katsojalle. Hän osoittaa myös olevansa hyvä taistelija, jos niin haluaa. Apinan äänenä kuullaan Charlize Theron.
     Mukana matkalla on myös Kuoriainen, joka on puoliksi ötökkä ja puoliksi samurai. Kuten Apina, niin myös Kuoriainen ärsyttää aluksi, mutta onneksi myös hänestä kehkeytyy pidettävä hahmo. Kuoriaisen kykyjä olisi mielestäni voinut käyttää hieman monipuolisemmin, eikä hahmo tuntunut kunnolla hyödyntävän neljää kättään. Kuoriaisen äänenä kuullaan Matthew McConaughey ja vaikka McConaugheylla on erittäin persoonallinen ääni yhdistettynä vahvaan korostukseen, niin minulla kesti todella kauan yhdistää Kuoriaisen ääni itse näyttelijään.
     Ralph Fiennes on osoittanut olevansa hyvä pahiksen rooleissa - oli hän sitten julma natsi Amon Göth elokuvassa Schindler's List (1993) tai pimeyden velho lordi Voldemort Harry Potter -sarjassa (2001-2011), niin hän tuntuu osaavan vihattavan hahmon elkeet ja ilmeet. Tässä hän ei kuitenkaan pääse erityisemmin esille. Fiennes kuullaan elokuvan pahiksen, eli Kuukuninkaan äänenä, eikä hän oikein saa vakuutettua katsojaa siitä, että kyseessä olisi erittäin synkkä ja paha hahmo. Syy tosin johtuu lähinnä käsikirjoituksesta, sillä hahmoa pohjustetaan todella paljon ja hänestä saa erittäin vaarallisen kuvan, mutta kun hahmo vihdoin saapuu ruudulle, niin häntä lähinnä vain alikäytetään.
     Kuukuninkaan lisäksi pahiksia ovat myös pimeyden voimia käyttävät siskot, joiden äänenä kuullaan Rooney Mara. Siskot tuntuvat oikeasti pahoilta ja heidän esittelynsä on jopa hieman karmiva. Muita hahmoja elokuvassa on mm. kylän vanha nainen Kameyo (Brenda Vaccari), joka on erittäin ystävällinen Kubolle, sekä vanha mies Hosato (George Takei).

Elokuva alkaa synkällä kohtauksella, jossa Kubon äiti matkaa merellä pakoon jotakin, samalla kun kuullaan kertojaääni, joka sanoo katsojille, että heidän täytyy kiinnittää kaiken aikaa tarkkaan huomiota siihen, mitä tapahtuu. Jos nimittäin katseen kääntää edes hetkeksi, niin sankarillemme koituu tuho. Elokuva ottaa alussa kiinni katsojasta näillä lauseilla, sillä katsojana tietysti uskoo, että elokuvaan täytyy keskittyä koko ajan täysillä. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole. Alkukohtauksen jälkeen meille esitellään lähes teini-ikäinen Kubo, joka yrittää pitää äidistään huolta, sillä tämä on vajonnut jonkinlaiseen psykoosiin, eikä kykene toimimaan lähes ollenkaan itse. Aamuisin hän kulkee lähistöllä olevaan kylään ja kertoo tarinaa Hanzo-samuraista, soittaen samalla taikakitaraansa, joka saa origamihahmot liikkumaan itsekseen. Tarinassa Hanzo taistelee pahaa Kuukuningasta vastaan ja tarvitsee avukseen hienoilla lisänimillä varustetut miekan, haarniskan ja kypärän. Iltaisin Kubon on kuitenkin palattava takaisin äitinsä luo vuorelle, jossa he asuvat, sillä hänen äitinsä on kertonut, että Kuukuningas on todellinen ja tämä yrittää siepata Kubon. Eräänä iltana Kubolla menee liian myöhään kylässä ja siskot hyökkäävät tämän kimppuun. Kubo joutuu pakomatkalle, joka alkaa muovata hänestä sankaria.

Elokuvan alkupuoli on hieman liian hidastempoinen. Aluksi mietin, että kyseessä olisi vain hieman rauhallisempi aloitus, mutta rauhallisuutta on jopa liikaa. Kubon tarinakin tuntuu kestävän hieman liian kauan, eikä elokuva saa enää samalla tavalla otetta katsojasta. Katsojille pyritään kertomaan kaikki tarvittava pitkällä dialogilla, jolloin itse ei tarvitse kovin paljoa päätellä. Kun siskot vihdoin ilmestyvät, niin elokuva ottaa uudestaan otteen, mutta valitettavasti menettää senkin, kun käydään jälleen aivan liian pitkä keskustelu. Tämän jälkeen minulla kesti hieman aikaa lämmetä uudestaan elokuvalle, sillä mietin, että milloin seuraavan kerran siinä tapahtuisi lässähdys. Onneksi sellaisia ei erityisemmin enää tule, jos ei lasketa mukaan Kuukuninkaan paljastusta. Mukaan tulee esimerkiksi jännittävä kohtaus suuren luurankohirviön kanssa ja intensiivinen taistelu merellä, jotka ovat erittäin hienoja pätkiä. On myös hienoa, ettei elokuvan loppu ole mistään perinteisimmästä päästä, vaan luo jotain erilaista. Onneksi alkupuoleltakin löytyy jotain hienoa ja siinä on ymmärretty, ettei se hienous edes tarvitse puhetta. Kohtaus, jossa Kubo joutuu vain katsomaan avuttomana sivusta, kun hänen äitinsä on jähmettynyt paikoilleen ja tuijottaa tyhjillä silmillään kaukaisuuteen, on hyvin surullinen ja kaunis.

Kaunista on myös animointi. Edellisten Laikan elokuvien tapaan myös tämä on nukkeanimaatio ja pakko vain sanoa, että visuaalisesti elokuva on aivan upea! Välillä suun liikkeet eivät tunnu täysin täsmäävän puheen kanssa, mutta se on yleinen ongelma kaikkien muiden paitsi tietokoneanimaatioiden kanssa. Taustat näyttävät huikeilta ja etenkin vesi on toteutettu todella ihmeellisesti. Aiemmin mainitsemani kohtaukset luurankohirviön kanssa ja meritaistelu näyttävät mielettömän hienoilta ja välillä on vaikea käsittää, että kyseessä on oikeasti nukkeanimaatio. Laikan tuttuun tyyliin muutamat kohdat ovat hieman synkempiä kuin yleensä animaatioissa ja mielestäni elokuvassa olisi voitu ottaa vielä muutama harppaus eteenpäin ja tuoda esimerkiksi synkkyyttä enemmän esille. Dialogia olisi voitu jättää pois ja katsojat olisivat siten päässeet itse täyttämään aukkoja, joita ei heti paljasteta. Tekijöiden olisi pitänyt paremmin miettiä tarkoitus alun höpötykselle siitä, ettei huomio saa herpaantua ja hyödyntää sitä enemmän, jolloin katsoja ei voisi millään irrottaa katsettaan ruudulta. Elokuvassa on myös pari juonenkäännettä, jotka ovat valitettavasti hieman liian ennalta-arvattavat, mutta sen voi toisaalta katsoa sormien läpi, kun kyseessä on koko perheen elokuva. Huumoria on tietty mukana keventämässä elokuvaa. Jotkut vitsit toimivat selkeästi paremmin kuin toiset. Tällaisenaan kyseessä on viihdyttävä ja mainio pätkä, mutta kun juttua olisi viety vielä eteenpäin kunnolla, niin Kubo and the Two Strings voisi nousta yhtä hienoksi tarinaltaan kuin animoinniltaan. Elokuvan on ohjannut Travis Knight ja tämä on hänen esikoisohjauksensa. Hän on aiemmin toiminut Laikalla animointipuolella, joten häneltä selvästi löytyy kunnollinen näkemys visuaalisuuteen.

Yhteenveto: Kubo and the Two Strings on kyllä hyvä, muttei niin ihmeellinen kuin monet muut väittävät. Se taistelee mielestäni ParaNormanin kanssa Laikan toiseksi parhaan elokuvan tittelistä, mutta jää selvästi Coralinen varjoon. Elokuvalla ei ole myöskään mitään mahdollisuuksia päihittää Zootopiaa, niin kuin jotkut ovat sanoneet. Animointi on aivan tolkuttoman huikeaa ja on sääli, ettei itse tarina ole yhtä huikea. Kun juttua olisi uskallettu viedä vielä pidemmälle, niin lopputulos olisi parempi. Kubon hahmo toimii ja loppujen lopuksi niin toimivat myös Apinan ja Kuoriaisen hahmot. Fiennesin esittämä Kuukuningas on aikamoinen pettymys, mutta hahmo ei onneksi fyysisesti esiinny kovin paljoa. Dialogia on välillä liikaa ja kohtaus, jossa Kubo on luolassa äitinsä kanssa, on todella hyvä osoitus siitä, että joskus olisi ihan hyvä olla vain hiljaa. Puhtaasti lapsille tätä ei olla suunnattu ja perheen pienimmille tämä voi olla paikoitellen liiankin jännittävä. Jos pidät Laikan aiemmista elokuvista tai ylipäätään nukkeanimaatioista ja seikkailuista, niin kannattaa tämä käydä vilkaisemassa. Hieman epäselväksi elokuvassa jää elokuvan nimen merkitys. Lopputeksteissä lukee, että elokuva on omistettu ohjaajan "two stringsille", eli hänen vanhemmilleen, mistä voisi päätellä, että Kubon "two strings" ovat hänen äitinsä ja isänsä. Tavallaan suomalainen nimi Kubo ja samuraiseikkailu kuulostaa kaikessa hölmöydessään paremmalta, vaikka olisikin voinut olla jotain luovempaa. Sentään suomennos ei ole "Kubo ja kahdet stringit".

Kirjoittanut: Joonatan, 16.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wegotthiscovered.com
Kubo and the Two Strings, 2016, Laika Entertainment