Kalevala: Kullervon tarina (2026) - elokuva-arvostelu

KALEVALA: KULLERVON TARINA

Ohjaus: Antti J. Jokinen

Näyttelijät: Elias Salonen, Eero Aho, Ilkka Koivula, Olli Rahkonen, Krista Kosonen, Johannes Holopainen, Aino Sihvonen, Ronja Orasta, Jesse Gyllenbögel, Sergei Zdoronkov, Suvi-Maaria Virta ja Leo Kortelainen

Genre: draama, jännitys, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kalevala: Kullervon tarina perustuu Suomen kansalliseepokseen, Elias Lönnrotin kokoamaan Kalevalaan vuodelta 1835. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty muun muassa elokuva Sampo vuonna 1959 ja televisiosarja Rauta-aika vuonna 1982. Kullervo-hahmon kertomuksesta alettiin Solar Filmsin toimesta työstämään filmatisointia jo yli vuosikymmen sitten, jolloin sen käsikirjoitusta laati Jorma Tommila. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin projekti pääsi kunnolla vauhtiin ja rahoituksen elokuva sai kesällä 2024, missä välissä Solar Films oli jättänyt elokuvan ja tilalle olivat tulleet SF Studios ja ReelMedia. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Kalevala: Kullervon tarina on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin, että Kalevalan pohjalta työstetään uutta elokuvaa. Kullervon kertomus ei ollut erityisemmin jäänyt mieleen lapsuudesta, Akseli Gallen-Kallelan maalausta lukuun ottamatta, mutta odotin silti positiivisin mielin leffan näkemistä. Kävin katsomassa elokuvan lopulta noin viikko sen ilmestymisen jälkeen.

Kun Kullervo oli pieni lapsi, hänen setänsä Untamo tappoi Kullervon vanhemmat ja päätti kasvattaa Kullervon omana poikanaan. Kun Kullervo kasvaa aikuiseksi, unohtuneet lapsuudentraumat kummittelevat painajaisina ja ovat tehneet hänestä loputtoman vihaisen miehen.

Nimikkoroolissa Kullervona nähdään Elias Salonen, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta joka tekee tässä elokuvassa pääasiassa hyvää työtä. Salosen ongelmaksi muodostuu hieman se, että käsikirjoitus ei kaipaa häneltä juuri muuta kuin jatkuvaa ärtymystä, tympeitä katseita ja perkeleen huutamista, mutta tuon hän hoitaa passelisti. Kullervo on toimiva hahmo ja hyvä kuvaus nykypäivän monista nuorista miehistä, joissa kytee tietty ärtymys ja tunne, että koko maailma on kääntynyt vastaan vaikka mitä tekisi.

     Elokuvassa nähdään myös Johannes Holopainen ja Aino Sihvonen Kullervon vanhempina Kalervona ja Mariana, Eero Aho Kullervon setänä Untamona, joka katkerana tappaa veljensä ja tämän vaimon ja päättää ottaa Kullervon omaksi pojakseen, Ilkka Koivula Wäinönä, eli paremmin tunnettuna vaka vanhana Väinämöisenä, sekä Olli Rahkonen seppä Ilmarisena ja Krista Kosonen tämän vaimona. Elokuvan karismaattisin näyttelijä on vähemmän yllättäen Aho Untamona, jota kohtaan niin katsojalle kuin Kullervolle muodostuu ristiriitaiset tunteet. Vaikka Ahon muminasta ja ähkimisestä on välillä vaikea ottaa selvää, hänestä löytyy tiettyä vangitsevuutta kameran edessä. Näyttelijäkaartin heikoimmaksi suoriutujaksi puolestaan jää Rahkonen Ilmarisena. Etenkin Rahkosen tekonauru on kiusallisen kehno.

Kalevala: Kullervon tarina osoittautui hyväksi kotimaiseksi suurelokuvaksi, josta olisi tietyin viilauksin voinut saada vieläkin paremman. Kalevala-puristeille leffan ottamat vapaudet voivat toki aiheuttaa harmaita hiuksia. Siinä, missä Lönnrotin runoelmassa Untamo tappaa Kalervon ja ottaa tämän raskaana olevan vaimon omakseen, elokuvassa Kullervo on jo syntynyt ja hän todistaa kummankin vanhempansa kuoleman. Alkuperäistarinassa on ymmärrettävämpää, että Kullervo luulee Untamoa isäkseen, mutta leffassa herättää kummastusta, miksei nuorimies muista todellisia vanhempiaan? Myös tarinan loppusuoran ratkaisuja on muuteltu.

Mutta jos unohtaa lähdemateriaalin ja poikkeavuudet siitä, Kullervon tarina kompastelee silti ajoittain, lähinnä tarinankerronnassaan. Kokonaisuudessaan Kalevalassahan olisi ammennettavaa tuntikausiksi, mutta Kullervon osuus ei mielestäni perustellut pitkää kahden ja puolen tunnin kestoa, vaan leffassa olisi ajoittain tiivistämisen varaa. Lisäksi koin, että dramaturgisesti leffa takkuilee hieman, erityisesti loppupäässä, kun mukaan tulee nainen nimeltä Aino (Ronja Orasta). Hahmon funktion arvaa nopeasti ja hänellä pitäisi olla valtava merkitys Kullervon tarinassa, mutta tällaisenaan Ainon osuus tuntuu oudon pikakelatulta ja sitten välittömästi unohdetulta.

Kritiikistäni huolimatta pidin Kalevala: Kullervon tarinasta ja löysin siitä paljon ansioita, erityisesti näyttelijöistä ja teknisestä toteutuksesta. Elokuvalla on hyvää sanottavaa nuoria miehiä vaivaavasta pahoinvoinnista, vaikkei se lähdekään pohtimaan sille  ratkaisua. Untamon ja Kullervon vaikea "isä"-poika-suhde on hyvin kuvattu ja se saa varsin tunteikkaan lopetuksen. Elokuvan taistelukohtaukset ovat mainioita; niin onnistuneesti koreografioituja kuin sopivan tylyjäkin. Vaikkei Kalevala: Kullervon tarina ollutkaan mikään napakymppi, on se osoitus siitä, että tällaisen suurleffan voi toteuttaa Suomessakin. Toivon, että elokuva menestyisi jo ihan sen takia, että ohjaaja-käsikirjoittaja Antti J. Jokinen on vihjaillut halusta tehdä toisen Kalevala-elokuvan, joka kertoisi Sammon ryöstöstä. Sen kyllä haluaisin nähdä! Jos elokuva jääkin tappiolle ja tämä Kalevala-leffasaaga jää tähän, toivon, että seuraava tulkinta aiheesta olisi animaatio Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan (1992) pohjalta.

Elokuvan tekniset ansiot nousevat melkeinpä sen parhaiksi puoliksi. Kalevala: Kullervon tarina on erittäin hyvin kuvattu. Suomalaisia metsämaisemia esitellään oikein koko rahan edestä ja lennokki on tosiaan pistetty hyötykäyttöön, sillä niin paljon tyylikkäitä ilmakuvia mahtuu sekaan. Lavasteet ovat myös hienot - elokuvaa varten rakennettiin useampi kunnon mökki keskelle ei-mitään. Puvustusvalinnat ovat herättäneet voimakasta keskustelua jo ennen leffan julkaisua ja onhan se kieltämättä huvittavaa, että muuten suomalaiselta tuntuvassa elokuvassa on näin hollywoodmaiset fantasiavarustukset. Maskeeraukset ovat oivalliset ja tehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jean Sibeliuksen lapsenlapsenlapsen Lauri Porran säveltämät musiikit ovat hienon mahtipontiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com, www.filmikamari.fi, www.yle.fi, www.episodi.fi ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Kalevala: Kullervon tarina, Suomi, 2026, Suomen elokuvasäätiö, YLE, SF Studios, ReelMedia

Arvostelu: Häjyt (1999)

HÄJYT

Ohjaus: Aleksi Mäkelä

Pääosissa: Samuli Edelmann, Juha Veijonen, Teemu Lehtilä, Kalevi Haapoja, Sari Havas, Arttu Kapulainen, Eero Aho, Kari Väänänen, Vesa Mäkelä, Pia Latomäki ja Risto Salmi

Genre: rikos, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Häjyt on Aleksi Mäkelän ohjaama rikoselokuva. Mäkelä oli lapsesta asti tykännyt westerneistä ja halusikin tehdä Suomen oman western-elokuvan. Hän kypsytteli tarinaa useamman vuoden, ennen kuin ryhtyi työstämään sitä käsikirjoittaja Aleksi Bradyn kanssa, ottaen inspiraatiota tosielämän "häjyjen" Antti Rannanjärven ja Antti Isotalon puuhista. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Häjyt sai ensi-iltansa tammikuussa 1999. Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai seitsemän Jussi-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, pukusuunnittelu ja äänisuunnittelu), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, sekä vielä lisäksi yleisö-Jussin. Vuosien varrella Häjyille on muodostunut maine yhtenä Suomen parhaista rikoselokuvista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Häjyjä, mutta nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan, Häjyt 2:n (2025), päätin korjata asian. Ilokseni alkuperäinen elokuva esitettiin ihan leffateattereissa ja kävinkin kokemassa Häjyt ensi kertaa oikein isolta kankaalta.

Jussi Murikka ja Antti Karhu vapautuvat vankilasta ja huomaavat kauhukseen rahakätkönsä tyhjentyneen, joten he päättävät tienata pätäkkää muilla tavoin. Pakkaa saapuu sekoittamaan kaksikon entinen ystävä ja rikoskumppani Heikki Grönberg, joka on siirtynyt kaidalle polulle ja työskentelee nyt kylän nimismiehenä.

Samuli Edelmann ja Juha Veijonen näyttelevät Jussi Murikkaa ja Antti Karhua, kahta miestä jotka ryöstivät pankin, jäivät kiinni ja passitettiin vankilaan. Viiden vuoden jälkeen miehet vapautuvat ja matkaavat kotikyläänsä, minne he onnistuivat hautaamaan ryöstösaaliinsa. Siellä he kuitenkin joutuvat järkytyksekseen huomaamaan, että heidän kätkönsä on tyhjentynyt sillä aikaa, kun he olivat lukemassa tiilenpäitä. Vielä suurempi järkytys on se, että miehiä ryöstössä auttanut Heikki (Teemu Lehtilä), joka onnistui livahtamaan karkuun ja josta Jussi ja Antti eivät vasikoineet, onkin siirtynyt lain toiselle puolelle, käynyt koulunsa ja toimii nyt paikallisena nimismiehenä. Edelmann, Veijonen ja Lehtilä ovat kaikki mainioita rooleissaan ja heidän hahmonsa Jussi, Antti ja Heikki muodostavat mielenkiintoisen kolmikon. Jussi on kunnon tuittupää, jota ei kiinnosta tippaakaan toimia sääntöjen mukaan tai käydä rehdissä työssä ansaitakseen elantonsa, kun taas Heikki yrittää päästä menneisyydestään eroon ja näyttää arvonsa yhteiskunnassa. Antti jää siihen välimaastoon, ajautuen yhä ongelmiin Jussin kanssa, mutta samalla myös pohtien kaidan tien kulkemista. Edelmann on erityisen vakuuttava osassaan, tuoden monia puolia pintapuoleisesti rettelöitsijältä vaikuttavaan hahmoonsa, näyttäen tietyn haavoittuvaisuuden kovan kuoren alla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kalevi Haapoja Antin isoisänä, Arttu Kapulainen Antin veljenä Roopena ja Sari Havas Antin siskona... öh, Siskona, sekä Eero Aho Siskon miehenä Stiginä, joka haluaisi Jussin ja Antin takaisin kiven sisään välittömästi. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Jussi-palkinnon voittanut Haapoja isoisänä, jolla on jo valmiina rikollinen bisnesidea vankilasta vapautuville pojille.

Enpä ihmettele, miksi Häjyt on nostettu niin korkeaan arvoon ja miksi sitä pidetään yhtenä parhaista, ellei jopa parhaana rikoselokuvana, mitä Suomessa on tehty. Elokuvan hahmot ovat mainiot kaikessa junttiudessaan ja vaikkei Jussi Murikan ja Antti Karhun tekoja hyväksy, heidän vankilanjälkeistä elämäänsä on mielenkiintoista seurata. Lain koura ei heihin tunnu ulottuvan ja etenkin Jussista tulee kaiken aikaa vain itsevarmempi törttöilyssään. Hahmojen kautta on myös kiehtovaa syventyä näiden häjyjen, eli puukkojunkkareiden elämään - voisiko sanoa jopa että "kulttuuriin" - kuinka erilaista se on ja mistä sellainen johtuu. Pintapuoleisesti kyse on hauskanpidosta vailla mietteitä siitä, toimiiko nyt oikein ja saattaako sivulliselle käydä huonosti, mutta taustalta löytyy jotain vaikeampaa ja kun nämä miehet laskevat muurejaan elokuvan edetessä, tietyt tragediat puskevat pintaan. Loppupäässä nähdään parikin varsin liikuttavaa hetkeä, kun Jussin ja Antin ajattelemattomat tekoset iskevät kierteellä takaisin kuin karma konsanaan.

Tarina vie mukavasti mukanaan ja tunnin ja kolmen vartin kesto on sopivan ytimekäs, antaen kuitenkin aikaa syventyä hahmoihin ja viedä heitä väkevästi eteenpäin. Tunnelmakin on hyvin rakennettu ja vaikka lopussa tuleekin surumielisempiä hetkiä, pitkään elokuvassa vallitsee lystikäs ilmapiiri. Vaikkei niitä tekoja tosiaan hyväksyisi, katsojankin kasvoille leviää vähän väliä virne, etenkin räävittömän Jussin menoa seuratessa ja nauramaan pääsee useampaankin otteeseen.

Aleksi Mäkelällä oli takanaan jo pari elokuvaa, mutta Häjyt nosti hänet uuteen asemaan ohjaajana - asemaan, mitä miehen myöhemmät työt Pahat pojat (2003) ja Vares - yksityisetsivä (2004) vahvistivat. Mäkelän rakentama tunnelma on vahva ja hän saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Aleksi Bradyn työstämä käsikirjoitus on täynnä veikeää dialogia. Häjyt on kelvollisesti kuvattu, mutta hitusen tönkösti leikattu kasaan, lähes joka kohtauksen alkaessa ja päättyessä mustaan ruutuun. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat, mutta äänityöskentely on varsin heikkoa, oli kyse sitten ailahtelevasta äänityksestä tai kömpelöistä ääniefekteistä. Kalle Chydeniuksen säveltämät musiikit ovat kuitenkin erittäin mainiot, niiden lisätessä paljon tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Häjyt, 1999, Solar Films, YLE