Arvostelu: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird - 1962)

KUIN SURMAISI SATAKIELEN

TO KILL A MOCKINGBIRD

Ohjaus: Robert Mulligan
Pääosissa: Gregory Peck, Mary Badham, Phillip Alford, John Megna, Frank Overton, Rosemary Murphy, James Anderson, Estelle Evans, Brock Peters, Collin Wilcox, Ruth White, Alice Ghostley, Paul Fix, Crahan Danton ja Robert Duvall
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

To Kill a Mockingbird, eli suomalaisittain Kuin surmaisi satakielen perustuu Harper Leen samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1960. Tuottaja Alan J. Pakula kiinnostui Leen kirjasta ja osti sen elokuvaoikeudet. Alunperin tekijät halusivat kuvata elokuvan Leen lapsuuden kotikaupungissa Monroevillessa, joka toimi kirjan fiktiivisen Maycombin kaupungin esikuvana. Kuitenkin kun tekijät hoksasivat, että kaupunki oli muuttunut liian moderniksi, eikä soveltunut 1930-luvulla tapahtuvan elokuvan kuvauspaikaksi, leffa päätettiin toteuttaa studiolla. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Kuin surmaisi satakielen sai maailmanensi-iltansa 20. joulukuuta 1962 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista ja kriitikot ylistivät sitä. Leffa sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naissivuosa, kuvaus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan, käsikirjoituksen ja lavastuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, kuten myös erityispalkinnon parhaana elokuvana, jonka viesti on tärkeä koko maailmalle. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana klassikkona. Itse en ollut nähnyt tai lukenut Kuin surmaisi satakieltä, mutta olen toki tiennyt siitä jo kauan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla filmin ja arvostelemalla sen juhlan kunniaksi.

1930-luvun alussa Maycombin kaupungissa lapset Scout ja Jem kammoksuvat kadun päässä asuvaa eriskummallista Boo Radleyta, samalla kun heidän asianajajaisänsä Atticus Finch ryhtyy puolustamaan valheellisesti raiskauksesta ja pahoinpitelystä syytettyä tummaihoista miestä, Tom Robinsonia.

Mahtava ja karismaattinen Gregory Peck voitti parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolityöstään Atticus Finchinä, joka yrittää tasapainotella elämässä perheenisänä ja asianajajana. Voitot olivat täysin ansaitut. Peck on tuttuun tapaansa erinomainen roolissa, ollen niin rakastettava ja sympaattinen isänä kuin myös voimakas ja jylhä, pitäessään aivan mieletöntä monologiaan oikeussalissa.

     Phillip Alford ja Mary Badham taas näyttelevät leskeksi jääneen Atticusin lapsia, Jem-poikaa ja Scout-tytärtä, jota ei kiinnosta yhtään olla tyttömäinen, vaan joka haluaa tehdä poikien juttuja veljensä kanssa. Jem taas yrittää olla mahdollisimman huolehtivainen isoveli, vaikka usein hänen nuoruutensa paistaa läpi. Katsoja voi huomata kokevansa monenmoisia tunteita lapsihahmoja kohtaan. Paikoitellen he ovat ilahduttavan riemukkaita ja seikkailullisia, toisinaan taas hieman ärsyttäviä ja rasittavasti ongelmia aiheuttavia. Alford ja Badham ovat kuitenkin molemmat todella hyviä rooleissaan - Badham jopa niinkin hyvä, että hän oli ehdolla parhaan naissivuosan Oscar-palkinnosta vain 10-vuotiaana! Badham pitikin nuorimman naissivuosa-ehdokkaan titteliä hallussaan useamman vuoden, kunnes Tatum O'Neal päihitti hänen ennätyksensä roolillaan elokuvassa Paperikuu (Paper Moon - 1973).

     Elokuvassa nähdään myös John Megna lasten kaverina Dillinä, Estelle Evans Finchin perheen kodinhoitaja Calpurniana, Frank Overton sheriffi Tatena, Paul Fix tuomari Taylorina, Rosemary Murphy, Ruth White ja esikoisroolinsa tekevä Robert Duvall Finchien naapureina, sekä James Anderson Bob Ewellina, joka syyttää tummaihoista Tom Robinsonia (Brock Peters) tyttärensä Mayella Ewellin (Collin Wilcox) raiskauksesta ja pahoinpitelystä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä rooleissaan - etenkin Anderson, joka huokuu inhottavuutta rasistisena Bobina ja Peters sympaattisena Tomina, jonka syyllisyyteen katsoja ei Atticusin tavoin usko hetkeäkään.

Ei ole mikään ihme, että Kuin surmaisi satakielen on niin kehuttu ja rakastettu teos, ja että sitä pidetään nykyään ehtana klassikkona. Elokuvassa on tärkeitä teemoja, jotka iskevät katsojaan kuin katsojaan ja saavat helposti herkistymään. Edelleen valitettavan ajankohtaisesti elokuva ottaa kantaa rasismiin ja kuinka oikeusjärjestelmä on yhä liiankin sokeasti valkoisen puolella. Elokuvan paras kohtaus todella on Atticusin erinomainen ja voimaa täynnä oleva monologi valamiesten edessä oikeussalissa, kun hän yrittää vakuuttaa heidät Tomin syyttömyydestä. Päivänselviä faktojakin iskiessä pöytään katsoja voi kuitenkin nähdä monien valamiesten ilmeistä, että he ovat jo valmiiksi syyttäjän puolella. Läpi leffan Atticus myös antaa hyviä opetuksia ja ohjeita lapsilleen siitä, kuinka ihmisiä kuuluisi kohdella ja kuinka maailmaa pitäisi katsoa niin, että kaikilla ihmisillä olisi hyvä olla. Kaunis viesti iskee lujaa yhä 60 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen ja tulee iskemään vielä vuosikymmenienkin päästä.

Sen lisäksi, että elokuva on teemoiltaan voimakas ja tärkeä, se on muutenkin erittäin onnistunut filmi. Lasten puuhia seuraa mielellään, etenkin kun niihin tulee jatkuvasti uutta koukkua. Paikoitellen saattaa tuntua, että heidän kiinnostuksensa erikoista Boo Radleyta kohtaan vie huomiota Atticusin oikeustapauksesta, mutta se tuo mukaan sitä sanomaa ennakkoluuloista ja on niitä juonikuvioita, joissa odotus palkitaan lopussa. Atticusin oikeustapaus on todella mielenkiintoinen ja erityisen kiinnostavan siitä tekee, kuinka se esitetään Atticusin lasten vinkkelistä. Itse asiassa kaikki esitetään heidän vinkkelistään. Kun lapsihahmot lähtevät alussa liikkeelle naiiveina ja pikkuhiljaa he kasvavat elokuvan aikana, myös katsojasta tuntuu siltä kuin kasvaisi heidän mukanaan. Heidän ymmärryksensä myötä leffa uppoutuu syvemmälle sen vaativampaan puoleen.

Elokuvan on ohjannut Robert Mulligan, joka luo mukaan vahvaa tunnelmaa ja pitää filmiä hyvin kasassa. Harper Leen kirjan pohjalta Horton Foote on työstänyt käsikirjoituksen, jossa erilaiset teemat kulkevat käsi kädessä onnistuneen tarinankerronnan kanssa. Foote voittikin työllään parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Kuin surmaisi satakielen on myös taidokkaasti kuvattu ja jo kuvauksessa usein korostetaan sitä, kuinka asiat esitetään lasten näkökulmasta. Leikkaus on oivallista ja elokuvassa on paljon hienoja lavasteita ja asuja, joilla tekijät ovat tehneet aikamatkan omasta ajastaan 30 vuotta menneisyyteen. Ääniefektit toimivat myös ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit vain hienosti lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Kuin surmaisi satakielen on hieno elokuva, joka pitää sisällään oivia teemoja muun muassa ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä, sekä ihmisten kohtelemisesta. Isähahmon oikeudenkäyntikuvio ja lasten omat seikkailut käsittelevät näitä teemoja eri tavoin, kummatkin tehokkaasti. On mainio ratkaisu kertoa tarinaa lasten näkökulmasta ja vaikka muksut käyvätkin silloin tällöin hermoille, katsojana on täysillä heidän mukanaan ja tuntuu siltä kuin itsekin kasvaisi heidän parissaan. Mitä enemmän Scout ja Jem kasvavat henkisesti, sitä kypsemmäksi myös leffa heidän ympärillään muuttuu. Mary Badham ja Phillip Alford ovat hyvät valinnat lasten rooliin, mutta elokuvan todellinen tähtihän on totta kai Gregory Peck, joka huokuu karismaa roolissaan asianajajaisänä. Peckin pitämä monologi oikeussalissa on elokuvan parasta antia. Robert Mulliganin ohjaus on erittäin mainiota, Horton Footen käsikirjoitus toimii oikein hyvin ja teknisiltä ansioiltaankin Kuin surmaisi satakielen on pätevästi tehty. Se on edelleen ajankohtaiselta tuntuva, teemoiltaan tärkeä ja tunteikas teos, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Suosittelenkin filmiä kaikille laatudraamojen ja oikeussalitarinoiden ystäville - etenkin näin elokuvan 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
To Kill a Mockingbird, 1962, Pakula-Mulligan, Brentwood Productions