KOOMIKKOJEN KUNINGAS
THE KING OF COMEDY
Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Robert De Niro, Jerry Lewis, Sandra Bernhard, Diahnne Abbott, Shelley Hack, Margo Winkler, Kim Chan ja Frederick De Cordova
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12
The King of Comedy, eli suomalaisittain Koomikkojen kuningas on ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron viides yhteistyöelokuva. Elokuvakriitikko Paul D. Zimmerman oli kiehtoutunut Esquire-lehden artikkelista Johnny Carsonin pakkomielteisestä fanista, joka seurasi häntä kaikkialle. Zimmerman alkoi tästä kehitellä tarinaa ja työstikin käsikirjoituksen. Samaan aikaan Scorsese ja De Niro olivat juuri julkaisseet filminsä Kuin raivo härkä (Raging Bull - 1980) ja Scorsese oli aikeissa jättäytyä pois fiktioelokuvista tehdäkseen dokumentteja. De Niro sai kuitenkin käsiinsä Zimmermanin tekstin ja suostutteli Scorsesen ohjaamaan siitä elokuvan. Siitä huolimatta, että Scorsese oli pahasti uupunut viime elokuviensa myötä ja joutunut jopa sairaalahoitoon, hän päätti tarttua projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Koomikkojen kuningas sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta kehuvan vastaanoton, mutta se oli järkyttävä floppi taloudellisesti. Elokuvan budjetti oli lähes 20 miljoonaa dollaria ja elokuva sai tienattua lippuluukuilla vaivaiset kaksi miljoonaa. Itse en ollut ennen nähnyt Koomikkojen kuningasta - itse asiassa kuulin koko elokuvasta vasta syksyllä 2019, kun Joaquin Phoenixin tähdittämää Jokeria verrattiin siihen vahvasti. Kun huomasin Koomikkojen kuninkaan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan juhlavuoden kunniaksi.
Rupert Pupkin uskoo, että hänessä voisi olla ainesta uudeksi koomikkotähdeksi. Itse asiassa hän on varma, että se on hänen kohtalonsa ja hän on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen unelmansa.
Elokuvan pääroolissa nähdään ohjaaja Scorsesen 1900-luvun lopun luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro oli aiemmin esiintynyt Scorsesen elokuvissa Sudenpesä (Mean Streets - 1973), Taksikuski (Taxi Driver - 1976), New York, New York (1977) ja Kuin raivo härkä ja tässä hän näyttelee Rupert Pupkinia, mielenterveysongelmaista koomikkopyrkyriä, jolla on pakkomielle idolistaan, koomikko Jerry Langfordista (roolissa koomikkojen kuninkaaksi aikoinaan kutsuttu Jerry Lewis). De Niro on aivan fantastinen roolissaan, tehden hahmostaan samanaikaisesti todella kiehtovan, lystikkään ja jopa ahdistavan. Aluksi Rupertia kannustaa saamaan tuulta siipiensä alle urallaan ja häntä säälii, kun näkee, kuinka epäilijät kohtelevat häntä, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että tämä herra tarvitsisi hoitoa ja nopeasti. Lewis on myös nappivalinta osaansa Jerry Langfordina, joka saa Rupertin riesakseen. Mielenkiintoinen ja yllättävänkin toimiva ratkaisu hahmossa on, ettei hän oikeastaan koskaan vitsaile leffan aikana, vaan hän on jopa aika tyly persoona. Emme siis näe sitä, mikä Rupertia niin inspiroi.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Sandra Bernhard Jerryä myös kipeästi fanittavana Mashana, Diahnne Abbott Rupertin ihastuksen kohteena Ritana, Shelley Hack Jerryn sihteerinä, Frederick De Cordova Jerryn ohjelman tuottajana, sekä itse Martin Scorsese todella pienessä cameoroolissa Jerryn ohjelman ohjaajana. Scorsesen äiti Catherine taas kuullaan Rupertin äidin äänenä. Jälleen on kiehtova kikka, ettemme koskaan pääse näkemään jotain asiaa leffasta.
Koomikkojen kuningas osoittautui todella ilahduttavaksi yllätykseksi. Toisaalta kun kyseessä on Scorsesen ja De Niron yhteistyö siltä ajalta, kun molemmat olivat kenties kovimmassa iskussa, mitä muutakaan voi odottaa? Ehkä se, ettei leffasta oikein puhuta mitään ja että se otti takkiinsa niin pahasti taloudellisesti, saivat minut epäilemään sen laadukkuutta. Kyseessä on kuitenkin suorastaan erinomainen filmi, josta en keksi erityisemmin kritisoitavaa. Vahvan satiirin keinoin elokuva ottaa hyvin kantaa showbisnekseen ja kuinka häikäilemätöntä se on. Samalla se on myös todella onnistunut kuvaus häiriintyneen ihmisen mielenmaisemasta. Leffa tunkeutuu vaikuttavasti Rupertin pään sisälle ja katsojakin pääsee usein näkemään, mitä niissä aivoissa oikein liikkuu. Rupert elää niin täysillä omassa kuplassaan, että katsojankin on välillä vaikea sanoa, mikä ruudulla tapahtuvasta on totta ja mikä ei. Fantastinen esimerkki tästä on alussa nähtävä kohtaus, jossa leikataan todellisen maailman ja Rupertin mielikuvituksen välillä, Rupertin unelmoidessa tulevaisuuttaan maailmankuuluna koomikkona.
Tarina kulkee hyvällä tempolla eteenpäin ja saa pikkuhiljaa kummallisempia ja synkempiä kierroksia. Samalla myös tunnelma muovautuu. Elokuva lähtee liikkeelle aika hilpeänä ja kevyenä, mutta mitä enemmän Rupertia torjutaan, sitä painostavammaksi ja epämiellyttävämmäksi tunnelma muuttuu. Ei leffasta koskaan mitään puhdasveristä kauhua tai edes trilleriä pääse muovautumaan, mutta elokuvassa silti vallitsee tietty olon vaikeaksi tekevä henki. Tämä henki pitää katsojaa tiukasti otteessaan ja leffan vajaan parin tunnin kesto kulkeekin nopeasti ohi. Elokuvan lopetus toimii kirsikkana kakun päällä ja huipentaa hienosti loistokkaan hahmotutkielman.
Vaikka tässäkin elokuvassa on elementtejä rikoselokuvista, tämä on huomattavasti erilainen verrattuna moniin Scorsesen tunnetuimmista teoksista ja erottuukin siten hyvin edukseen. Scorsesen ohjaus on todella lahjakasta ja kuten jo sanoin, hänen ratkaisunsa näyttää ja olla näyttämättä tiettyjä juttuja vain lisää filmin kiehtovuutta. Paul D. Zimmermanin käsikirjoitus on jo itsessään vahva, eikä ihme, että hän voitti tekstistään BAFTA:n käsikirjoituspalkinnon - ihka ensimmäisen laatuaan! Myös tekninen puoli on taidokas. Kuvaus on sujuvaa ja sitä tukee usein tyylikkään synkkä valaistus. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin toimii todella hyvin. Robbie Robertsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille, vaan pääasiassa elokuvassa kuullaan kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä, kuten Ray Charlesilta, The Pretendersiltä ja Bob Jamesilta.
Yhteenveto: Koomikkojen kuningas on erinomainen elokuva ja onnistunut satiiri showbisneksestä ja sen varjopuolista. Paul D. Zimmermanin väkevän käsikirjoituksen pohjalta Martin Scorsese on ohjannut todella tehokkaan ja koukuttavan filmin, joka käynnistyy varsin hilpeänä, mutta uiskentelee pikkuhiljaa kohti synkempiä vesiä. Epämiellyttävä ilmapiiri kasvaa ja katsojan on pakko saada tietää, kuinka hommassa lopulta käy. Finaali onkin kaiken odotuksen arvoinen. Elokuvan aikana katsoja viedään hienosti tutkimaan päähenkilön mielenmaisemaa ja filmissä jätetään oivasti epäselväksi, mikä kaikki on totta ja mikä vain Rupert Pupkinin pään sisällä. Robert De Niro on fantastinen pääroolissa, tulkiten onnistuneesti hahmonsa monia puolia. Aluksi kaltoinkohdeltua hahmoa säälii, mutta pikkuhiljaa tämä alkaa muuttua suorastaan ahdistavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. Koomikkojen kuningas tuntuu harmillisen unohdetulta teokselta ja on sääli, ettei iso yleisö löytänyt sitä ilmestyessään. Omissa kirjoissani elokuva nousi Scorsesen töiden parhaimmistoon ja suosittelen filmiä erittäin lämpimästi, etenkin näin 40-vuotisjuhlan kunniaksi!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King of Comedy, 1982, Embassy International Pictures
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti