Orava (2026) - elokuva-arvostelu

ORAVA

Ohjaus: Markus Lehmusruusu

Näyttelijät: Miro Lopperi, Mimosa Willamo, Eero Ritala, Hannu-Pekka Björkman, Roderick Kabanga, Pirjo Lonka, Pirjo Heikkilä ja Ella Mettänen

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Orava on Markus Lehmusruusun ohjaama ja käsikirjoittama satiirinen scifidraamakomedia. Lehmusruusu sai Bufo-yhtiön tuottajat Misha Jaarin ja Mark Lwoffin tarttumaan projektiin, sekä rahoitusta Suomen elokuvasäätiöltä, sekä saksalaiselta Pallas Filmiltä, hollantilaiselta Volya Filmsiltä ja ruotsalaiselta Zentropa Swedeniltä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Orava on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti sen vekkulilta kuulostavan juonikuvauksen takia ja kävinkin katsomassa Oravan sen ensi-iltapäivänä.

Lähitulevaisuudessa ihmiset elävät tarkkaan kontrolloidussa ympäristössä ilman luontoa ja oikeita eläimiä. Keinotekoisia lemmikkejä suunnittelevan Pasin elämä mullistuu, kun hän kohtaa ihka aidon oravan - kenties viimeisen laatuaan.

Miro Lopperi näyttelee Pasia, joka työskentelee firmassa, missä tehdään keinotekoisia eläimiä. Eletään nimittäin lähitulevaisuudessa, missä ihmiset ovat luopuneet luonnosta, eläimet ovat ainakin näennäisesti kuolleet sukupuuttoon ja kaikki on erittäin kontrolloitua. Lemmikit ovat koirilta näyttäviä robotteja, jotka on suunniteltu kivoiksi karvakavereiksi ilman sotkua tai mielialamuutoksia. Kaikkialla on mahdollisimman siistiä, ihmiset käyttäytyvät mahdollisimman järjestyksellisesti ja tekoäly ohjaa aika lailla kaikkea. Pasi ei edes tajua olevansa tylsistynyt tähän kaikkeen keinotekoisuuteen, ennen kuin hän eräänä iltana kotiin palatessaan törmää ihka aitoon oravaan. Oravasta muodostuu Pasin salainen lemmikki ja yhtäkkiä hänen elämänsäkin alkaa näyttää valoisammalta. Lopperi on hyvä valinta rooliinsa ja hän välittää onnistuneesti hahmonsa ihmetystä oravan ilmestyttyä kuvioihin. Eikä pidä tietenkään unohtaa erinomaisesti koulutettuja oravan näyttelijöitä, Alwinia, Mr. Thiefiä, Wheeleriä ja Bravea.

     Elokuvassa nähdään myös Eero Ritala ja Pirjo Lonka Pasin kollegoina Tonynä ja Verana, Roderick Kabanga heidän pomonaan Sebastianina, Hannu-Pekka Björkman ihmiskunnan historiasta kiinnostuneena Jiminä, sekä Mimosa Willamo järjestystä valvovana Emiliana, johon Pasi iskee toki silmänsä heti ensinäkemältä. Sivunäyttelijätkin ovat kelpo vedossa, puhaltaen yhteen hiileen tietyssä tarkoituksellisessa jäykkyydessä. Oikeastaan ainoa, joka pääsee kunnolla revittelemään, on Kabanga keinotekoisten eläinten firman eksentrisenä pomona.

Orava osoittautui oikein hyväksi scifiä, yhteiskuntasatiiria ja romantiikkaa yhdisteleväksi draamakomediaksi. Elokuvan esittelemä maailma on samanaikaisesti kiehtova, että myös hieman kauhistuttava. Ihmiset ovat kadottaneet yhteytensä luontoon niinkin pahasti, että Pasi ei edes tiedä, minkä eläimen on kohdannut, vietyään oravan kotiinsa. Kaikki paikat ovat valkoisilla pinnoilla päällystettyjä, joka paikassa sinua suihkutetaan ties millä desinfiointiaineilla ja ruokakin näyttäisi olevan keinotekoista. Dystooppisia vivahteita on siellä ja täällä, vaikkei leffa täysin hyppääkään sinne syvään päätyyn.

Tähän hyvin luotuun maailmaan on saatu rakennettua oiva tarina. Pasin ja oravan välille muodostuva ystävyys nostaa hymyn huulille hellyttävyydessään, kun taas Pasin ja Emilian välille syntyvä romanssi huvittaa pökkelyydellään. Tämä on nimittäin myös maailma, missä seksistä on tehty laitonta sen epäpuhtauden takia ja niin sanotusti "hormoniepätasapainot" käydään yksinkertaisesti korjauttamassa masiinassa. Kaiken tämän seuraaminen on kivaa ja elokuva toimii passelisti jo näin, mutta jos jotain jäin itse kaipaamaan, niin hieman enemmän jännitettä loppusuoralle, kun vaarallisena pidetyn jyrsijän olemassaolo paljastuu. On eräs laiturikohtaus, josta voisi saada paljon enemmän irti, mutta tällaisenaan se jää puolitiehen.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Markus Lehmusruusu, jonka aiempiin töihin kuuluu lastenleffa Risto Räppääjä ja pullistelija (2019). Oravan kanssa Lehmusruusu tekee hyvää työtä ja on selvää, että hänen esikuvinaan toimivat esimerkiksi Wes Andersonin kaltaiset ohjaajat. Mukana on paljon samanlaista kuvasommittelua ja tarkoituksellista jäykkyyttä. Elokuva on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja onnistuneen futuristiset, samanaikaisesti sekä tyylikkäät että jotenkin inhottavan kolkot. Puvustus on oivallista ja tehosteet näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu Freya Ardenin säveltämiä leikitteleviä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.b-plan.fi ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Orava, Suomi, Ruotsi, Saksa, Alankomaat, 2026, Oy Bufo Ab, Pallas Film, Volya Films, Zentropa International Sweden

Arvostelu: Ei koskaan yksin (2024)

EI KOSKAAN YKSIN

Ohjaus: Klaus Härö

Pääosissa: Ville Virtanen, Nina Hukkinen, Rony Herman, Naemi Latzer, Kari Hietalahti, Peter Kanerva, Hannu-Pekka Björkman, Carl-Kristian Rundman ja Satu Tuuli Karhu

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Ei koskaan yksin perustuu Rony Smolarin kirjaan Setä Stiller: Valpon ja Gestapon välissä (2003), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin juutalaisen Abraham Stillerin teoista toisen maailmansodan aikaan Suomessa. Klaus Härö kiinnostui Abraham Stillerin tarinasta ja ryhtyi kynäilemään siitä elokuvaa yhdessä Jimmy Karlssonin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2023 ja nyt Ei koskaan yksin on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin Härön tekevän uutta elokuvaa, etenkin kun luin sen tarinasta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Ei koskaan yksin -leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Suomessa asuvien juutalaisten asema ja elämä vaarantuvat, kun toinen maailmansota rantautuu maahan ja natsien marssiessa Lappiin. Abraham Stiller päättää yrittää auttaa maan juutalaisia, ettei heitä lähetettäisi Saksaan keskitysleireille.

Pääroolissa Abraham Stillerinä, juutalaisena kauppiaana ja rabbina nähdään Ville Virtanen, joka oli ohjaaja Klaus Härön ykkösvalinta rooliin. Virtanen suoriutuukin osastaan ansiokkaasti. Sen lisäksi, että hän on oppinut puhumaan sujuvan kuuloisesti useampaa kieltä, hän myös tulkitsee hahmonsa vaikeita tunteita taidokkaasti. Kun toisen maailmansodan aikana Suomi liittoutui Saksan kanssa taistellakseen Neuvostoliittoa vastaan ja natsit saapuivat Suomeen, paikallisten juutalaisten elämä vaarantui kertaheitolla. Kun monet tärkeissä asemissa olleet halusivat mielistellä Saksaa ja olivat valmiita karkottamaan juutalaiset, Abraham päätti tehdä kaikkensa auttaakseen tovereitaan. Virtanen tuo hyvin esille hahmonsa sinnikkyyden, mutta myös tuskan ja tietyn voimattomuuden isompien mahtien edessä.

     Elokuvassa nähdään myös Nina Hukkinen Abrahamin vaimona Verana, Rony Herman ja Naemi Latzer juutalaispariskuntana Georgina ja Jankana, Kari Hietalahti Suomen Valtiollisen poliisin päällikkönä Arno Anthonina, Hannu-Pekka Björkman ministeri Väinö Tannerina, sekä Satu Tuuli Karhu journalistina, joka vuosia myöhemmin haastattelee Stilleriä kokemuksestaan toisen maailmansodan aikaan. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan. Isoin yllättäjä on yleensä komediarooleista tuttu Hietalahti häikäilemättönä ja antisemitistisenä Valpon päällikkönä, joka uskoo täysillä Saksan voittavan sodan ja haluaakin parhaansa mukaan mielistellä natseja, vaikka sitten lähettämällä juutalaiset laivalla Saksaan. Hietalahti tekee hahmostaan onnistuneen inhottavan.

Ei koskaan yksin on jälleen laadukas teos Klaus Häröltä, uppoutuen aiheeseen, jota Suomessa häpeillen nostetaan esille - jos edes nostetaan lainkaan. Historiantunneilla kuunnelleet kyllä tietävät, että Suomi joutui turvautumaan natsi-Saksan apuun toisessa maailmansodassa, mutta harva - Härö mukaan lukien - tuskin uskoo tai haluaa uskoa Suomen tehneen osansa holokaustin edistämisessä. Tämä puoli on kuitenkin hyvä tuoda esille. Historian virheistä ei voi oppia, jos ne lakaisee maton alle ja toivoo asian unohtuvan. Nykypäivänkin maailmantilanteessa ja erilaisten konfliktien keskellä - mukaan lukien Israelin hirmuteot Gazassa - itse kunkin pitäisi pohtia, onko nyt historian oikealla vai väärällä puolella.

Olen jo nähnyt joidenkin tituleeraavan Ei koskaan yksin -elokuvaa Suomen Schindlerin listaksi (Schindler's List - 1993). Itse vertaisin elokuvaa vielä vahvemmin vuosi sitten ilmestyneeseen Anthony Hopkinsin elokuvaan, One Lifeen (2023). Kaikki nämä kolme ovat hienoja teoksia urheista ihmisistä, jotka pistivät oman elämänsä vaakalaudalle auttaakseen muita. Abrahamin kertomukseen uppoutuu heti mukaan ja jännite kasvaa kohtaus kohtaukselta. Konflikti muodostuu myös juutalaisten sisällä, kun sinisilmäinen Abraham on vannottanut, ettei Suomen juutalaisille voisi käydä mitään, mutta totuus onkin lopulta toinen ja Abraham joutuu kohtaamaan suuttuneet juutalaiset, jotka kokevat miehen pettäneen heidät. Loppua kohti elokuva käy erittäin tunteikkaaksi ja nessut kannattaakin varata mukaan - sen verran ympäri salia kuului niiskutusta viimeisen vartin aikana.

Klaus Härö saa näyttelijänsä antamaan kaikkensa kameran edessä, minkä lisäksi hän rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti. Hänen ja Jimmy Karlssonin käsikirjoitus on onnistunut, oli kyse sitten hyvin kielestä toiseen hyppivästä dialogista tai ytimekkäästä kerronnasta, jota vahvistaa hyvä leikkaus. Elokuvalla on kestoa alle puolitoista tuntia, mikä on vastaaviin leffoihin verrattuna todella lyhyt. Esimerkiksi aiemmin mainittu Schindlerin lista on tuplasti pidempi filmi. Härö saa kuitenkin tarinan kerrottua tiiviisti, ilman että lopputulos tuntuu koskaan kiirehdityltä. Oikeastaan lopulta ainoaksi roikkuvaksi langaksi jää Arno Anthonin kohtalo, joka pitää käydä googlettamassa leffan jälkeen. Olisi ollut hyvä, jos edes lopputekstien alussa olisi kerrottu lyhyesti, mitä miehelle kävi natsi-Saksan hävittyä sodan. Ei koskaan yksin on myös taidokkaasti kuvattu ja kameratyöskentelyssä vakuuttavinta on tyylikäs etu- ja taka-alan hyödyntäminen. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa jälkeä ajankuvan kanssa ja äänimaailma on hyvin työstetty Matti Byen nätisti säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Ei koskaan yksin, 2024, Matila Röhr Productions, Hobab, Penned Pictures, Taska Film, Samsara Filmproduktion

Arvostelu: Niko ja myrskyporojen arvoitus (2024)

NIKO JA MYRSKYPOROJEN ARVOITUS

Ohjaus: Kari Juusonen ja Jørgen Lerdam

Pääosissa: Pauli Halonen, Viola Käki, Hannu-Pekka Björkman, Vuokko Hovatta, Petteri Summanen, Antti Reini, Puntti Valtonen, Elina Knihtilä ja Riku Nieminen

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalainen animaatioelokuva Niko - Lentäjän poika (2008) oli kehuttu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Niko 2 - Lentäjäveljekset (2012) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, mutta suunnitelmat kolmannesta elokuvasta käynnistyivät silti. Hiljalleen käsikirjoitus valmistui, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja neljän maan yhteistyönä animaatioprosessi alkoi. Nyt, kahdentoista vuoden odotuksen jälkeen Niko ja myrskyporojen arvoitus saapuu elokuvateattereihin ja rehellisesti sanottuna kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista loppuvuodelta. Pidän paljon kahdesta ensimmäisestä Niko-elokuvasta ja kolmas osa näytti trailerin perusteella hyvältä. Ilahduinkin, kun pääsin katsomaan Niko ja myrskyporojen arvoituksen kuukautta ennen ensi-iltaa Finnkinon Lasten sunnuntai -erikoisnäytöksessä.

Niko valmistautuu ottamaan paikkansa joulupukin lentojoukoissa, kun juuri ennen joulua pukin reki katoaa. Etsintäretki johtaa katkerien myrskyporojen luokse.

Nuori Niko-poro (äänenä tällä kertaa Pauli Halonen) tekee jälleen paluun ja hän on nyt lähellä saavuttaakseen unelmansa ja tulla osaksi joulupukin lentojoukkoja. Ensin hänen täytyy kuitenkin osallistua haastavaan kilpailuun, minkä lisäksi hänen pitää hyväksyä se tosiasia, ettei hän voisi enää viettää ainuttakaan joulua perheensä kanssa. Koska jostain syystä Nikolle ja hänen äidilleen (Elina Knihtilä) tulee yllätyksenä, että osana lentojoukkoja Niko olisi töissä aina jouluisin... eli juuri sinä ainoana päivänä vuodesta, kun niitä lentojoukkoja tarvitaan. Niko on vanha tuttu tykättävä poropoika, jonka uuteen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muina tuttuina hahmoina paluun tekevät Julius-liito-orava (Hannu-Pekka Björkman palaa rooliinsa, jätettyään Niko 2:n väliin) ja Wilma-lumikko (Vuokko Hovatta), Oona-äidin uusi mies Lenni (Riku Nieminen), sekä tietty joulupukin lentojoukot, tärkeimpänä toki Nikon isä Raavas (Petteri Summanen). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Nikon kanssa paikasta lentojoukoissa kisaava Stella-porotyttö (Viola Käki), myrskyporojen johtaja Ilmari (Antti Reini), sekä höpsöt sopulit, jotka etsivät itselleen johtajaa. Niin vanhat tutut kuin uudet tuttavuudet toimivat mainiosti. Ilmari on oiva antagonisti tarinalle ja hänen motiivinsa ovat ymmärrettävät.

Yli vuosikymmenen odotus onneksi palkitaan ja Niko ja myrskyporojen arvoitus on oikein mainio koko perheen elokuva, joka osoittaa edellisten osien tapaan, että Suomessa osattaisiin tehdä laadukkaita animaatioita, jos vain viitsittäisiin. On ilo hypätä jälleen kerran Nikon ja muiden Korvatunturin lähistöllä asuvien eläinhahmojen pariin ja lähteä mukaan uuteen seikkailuun, kun juuri jouluaaton alla pukin reki varastetaan. Lennokas tarina nappaa hyvin mukaansa ja viihdyttää mukavasti läpi vajaan puolentoista tunnin keston, tarjoten runsaasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, sekä jännittäviä tilanteita ahmojen kanssa, jotka korvaavat edellisissä Niko-leffoissa nähdyt sudet pakollisina petoeläiminä.

Vauhdikas seikkailu täynnä huumoria ja jännittäviä vaaratilanteita ei kuitenkaan tarkoita, että puoleentoista tuntiin ei mahtuisi myös jotain sanottavaakin. Kahden edellisen osan monille samaistuttavia, tyypillisiä ydinperheasetelmia haastavia kuvioita ei niinkään nähdä, mutta syvällisyyttä löytyy erityisesti Nikon isän puolelta ja myrskyporoja johtavasta Ilmarista, joiden vaikea menneisyys aiheuttaa ongelmia edelleen. Elokuvassa pohditaankin, kuinka vanhat riidat voivat kulkea sukupolvelta toiselle, jos kukaan ei älyä sopia asioita ja katkaista kierrettä. Kun leffa pureutuu syvemmälle näihin teemoihinsa, loppuhuipennuksesta on saatu aikaan onnistuneen liikuttava.

Niko ja myrskyporojen arvoitus on myös visuaalisesti mainio. Yleisilme on periaatteessa sama kuin kahdessa edellisessä elokuvassa, mutta taitoa on selvästi tullut lisää vuosien varrella. Animaatiojälki on oivallista, eläinhahmojen liikkuessa sulavasti ja pohjoisen luontomaisemien näyttäessä hyviltä. Parit tyylikkäät revontulikohtaukset tuovat mukavaa vaihtelua valkoisen lumisuuden sekaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit ovat jälleen kerran tunnelmalliset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.nordiskfilm.fi, www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Niko ja myrskyporojen arvoitus, 2024, Anima Vitae, Animaker, Ulysses Filmproduktion, Moetion Films, A. Film

Arvostelu: Niko - Lentäjän poika (2008)

NIKO - LENTÄJÄN POIKA

Ohjaus: Kari Juusonen ja Michael Hegner

Pääosissa: Olli Jantunen, Hannu-Pekka Björkman, Vuokko Hovatta, Vesa Vierikko, Risto Kaskilahti, Minttu Mustakallio, Jussi Lampi, Elina Knihtilä, Juulia Rönkkö, Aarre Karén, Tommi Korpela, Juha Veijonen, Puntti Valtonen, Mika Ala-Panula, Janus Hanski, Jussi Chydenius, Kari Hietalahti ja Veikko Honkanen

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 7

Niko - Lentäjän poika on suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalainen animaatioelokuva. Projekti lähti liikkeelle kotimaisessa, Itse valtiaat -animaatiosarjaa (2001-2008) tehneessä Anima Vitae -yhtiössä, joka ryhtyi työstämään ensimmäistä koko illan elokuvaansa. Hannu Tuomainen kynäili elokuvan tarinan ja Kari Juusonen hyppäsi ohjaajan hommiin. Animointiprosessi käynnistyi Anima Vitaella, mutta siinä auttoivat tanskalainen A. Film, irlantilainen Magma Films ja saksalainen Ulysses. Usean vuoden työstön jälkeen elokuva saatiin valmiiksi ja Niko - Lentäjän poika sai ensi-iltansa lokakuussa 2008. Elokuva keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta ja siitä tuli kansainvälinen menestys, joka voitti parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen Jussi-palkinnot. Itse kävin katsomassa Niko - Lentäjän pojan, kun se ilmestyi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan - viime kerrasta on tosin kulunut jo varmaan vuosikymmen. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Niko ja myrskyporojen arvoitus (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Pistinkin vuosien tauon jälkeen ilomielin Niko - Lentäjän pojan pyörimään.

Nuori Niko-poro uskoo isänsä olevan yksi Joulupukin lentojoukkojen poroista. Uhmaten äitinsä käskyjä, myrskyjä ja nälkäisiä susia, Niko päättää löytää isänsä.

Olli Jantunen ääninäyttelee Nikoa, poronvasaa, joka on syntymästään lähtien kuunnellut äitinsä (Elina Knihtilä) tarinoita siitä, että Nikon isä olisi yksi itse Joulupukin lentojoukkojen jäsenistä. Niko uskookin kohtalonsa olevan jatkaa isänsä jalan... tai siis sorkanjäljissä ja nousta isona Joulupukin uudeksi lentoporoksi. Eräänä päivänä Niko päättääkin uhmata äitinsä käskyä ja lähteä vaaralliselle matkalle kohti Korvatunturia ja toteuttaa unelmansa. Sinnikäs Niko on oiva päähahmo, jonka kanssa lähtee mielellään lumiseen seikkailuun. Poropojan haluaa nähdä toteuttavan haaveensa ja onnistuvan lentoyrityksissään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Nikon avuksi matkalle lähtevä lento-orava Julius (Hannu-Pekka Björkman), nälkäistä laumaa johtava paha Musta Susi (Vesa Vierikko), tätä seuraavat sudet häijy Räyskä (Jussi Lampi) ja sympaattinen Rimppa (Risto Kaskilahti), sekä matkan varrella tavatut laulava lumikko Wilma (Vuokko Hovatta) ja villakoira Essie (Minttu Mustakallio). Tiukka, opettavainen, ymmärtäväinen ja myös hauska Julius nousee helposti suosikkihahmoksi koko joukosta. Julius pitää Nikoa kuin omana poikanaan ja päättää auttaa tätä etsintäretkellään, sillä, noh, pieni lento-orava ei pysty väkisin pitämään poroa paikoillaan. Poronlihaa himoitseva Musta Susi on onnistuneen uhkaava pahis ja voikin herkästi tarjota painajaisia perheen pienimmille katsojille. Höpsö jäkälää mussuttava Rimppa taas näyttää, että sudet eivät ole yksinomaan pahoja. Wilma ja Essie tuovat mukaan oivaa naispuolta, Korvatunturilla vierailleen Wilman toimiessa Nikon ja Juliuksen oppaana ja Essien ajauduttua vahingossa susien joukkoon.

Minun pitäisi ottaa Niko - Lentäjän poika osaksi säännöllisen epäsäännöllistä joululeffaperinnettäni, sillä yhä aikuisiällä katsottuna kyseessä on todella mainio ja ilahduttava koko perheen animaatio. Ihan aluksi elokuva tuntuu ottaneen liikaa mallia Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) hahmojensa ja asetelmansa puolesta. Afrikan savannien sijaan ollaan Suomen tuntureilla, mutta Nikosta tulee herkästi mieleen Simba-leijona, kummankin ihaillessa isäänsä ja haaveillessa nousevansa tämän ammattiin. Nikon paras kaveri Saaga (Juulia Rönkkö) on vähän kuin Nala ja Julius muistuttaa paljon Simbaa vahtivaa Zazua. Nikoa varoitellaan kulkemasta turvallisen alueen ulkopuolelle, sillä siellä vaanii nälkäisiä susia samaan tapaan kuin Leijonakuninkaassa nähtiin hyeenoja. Onneksi alkupään esittelyjen jälkeen Niko - Lentäjän poika nousee omille jaloilleen ja löytää oman suuntansa, kun varsinainen seikkailu alkaa.

Ja ai että, kuinka mukaansatempaava seikkailu onkaan kyseessä. Alle puolentoista tunnin kesto ei juuri jätä sijaa tyhjäkäynnille, vaan jokainen minuutti tuntuu tärkeältä Nikon etsiessä vimmaisesti isäänsä. Poropojan eteen asetetaan monenlaisia haasteita ja vaaroja, jotka tarjoavat jännittäviä tilanteita kaikenikäisille. Kuten jo sanoin, Musta Susi voi helposti tunkeutua lasten uniin, mutta jotkut susikohtaukset saavat takuulla aikuisenkin sydämen tykyttämään lujempaa. Varsinkin loppuhuipennus äityy varsin tiivistunnelmaiseksi. Vastapainona leffasta löytyy kuitenkin runsaasti huumoria, niin hyviä vitsejä kuin fyysistä kohellusta. Sitten taas yhdessä kohtaa elokuva uskaltaa jopa tarjota toimivaa henkilödraamaa. Riemastuttava seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kun lopputekstit rullaavat, on katsojan kasvoja korostava leveä hymy taattu.

Michael Hegnerin avustuksella elokuvan ohjaajana toimii Kari Juusonen, joka ei ollut aiemmin tehnyt täyspitkää leffaa. Juusosen ja Hegnerin työ toimii ja he uskaltavat liikkua yllättävänkin synkissä vesissä susien ilmestyessä kuvaan. Hannu Tuomaisen ja Marteinn Thorissonin käsikirjoitus on oivallinen ja siitä löytyy hyvää teemaa muun muassa siitä, etteivät omat idolit ole välttämättä sitä, mitä odottaisi ja toivoisi. Visuaalisessa puolellaan Niko - Lentäjän poika on nähnyt parhaat päivänsä, mutta animaatiojälki on silti kelvollista. Eläinhahmot ovat vekkulinnäköisiä ja lumiset maisemat nättejä. Stephen Mckeonin säveltämät musiikit säestävät seikkailua oikein mainiosti, nousten loppuhuipennuksessa jopa varsin mahtipontisiin mittoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.moviemeter.nl

Niko - Lentäjän poika, 2008, Yle, Cinemaker Oy, Anima Vitae, A. Film, Animaker, Europool, Magma Films, TV2 Danmark, The Weinstein Company, Ulysses Filmproduktion, Universum Film, ZDF Tivi