Näytetään tekstit, joissa on tunniste Petteri Summanen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Petteri Summanen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. lokakuuta 2026

Lapin sota (2026) - elokuva-arvostelu

LAPIN SOTA



Ohjaus: Aku Louhimies
Näyttelijät: Luukas Niskanen, Sannah Nedergård, Peter Franzén, Volker Bruch, Pyry Kähkönen, Olli Rahkonen, Hilma Kotkaniemi, Ronja Kuoppamäki, Amelie Bleuberg, Emma Kilpimaa, Aino Louhimies, Elli Arstila, Panu Mikkola, Akseli Reimaluoto, Onni Parviainen, Taisto Oksanen ja Petteri Summanen
Genre: sota, historia
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Lapin sota perustuu Antti Tuurin kirjaan Rauta-antura vuodelta 2012. Uuden Tuntemattoman sotilaan (2017) ohjaaja Aku Louhimies kiinnostui Tuurin kirjasta ja kuinka se kertoi usein vaietuista asioista toisesta maailmansodasta Suomessa. Louhimies ja Tuuri ryhtyivät yhdessä kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitusta ja saivat rahoituksen tuotannolle. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Lapin sota on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä uteliaana, sillä traileri vaikutti lupaavalta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lapin sodan heti sen ensi-iltapäivänä.

Syksy 1944. Sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä on päättynyt rauhansopimukseen. Sopimukseen kuitenkin kuuluu ehtona, että Suomea auttaneet saksalaiset pitää häätää maasta, mistä saksalaiset taas suuttuvat, aloittaen uuden sodan suomalaisten ja heidän entisten liittolaistensa välillä.




Lapin sota kertoo syksyn 1944 tapahtumista muutamasta eri vinkkelistä. On panssarintorjuntaosastoon kuuluva nuori sotamies Heikki (Luukas Niskanen), vähän aikaa sitten vankilasta vapautunut ja suoraan rintamalle lähtenyt Arvo (Pyry Kähkönen) ja heitä komentava alikersantti Ilola (Olli Rahkonen), sekä pastori Vainio (Peter Franzén), hänen vaimonsa Saara (Sannah Nedergård) ja Saaran uusi rakas, saksalaismajuri Duisberg (Volker Bruch). Heikki, Arvo ja Ilola ovat vain muutama sotilas tuhansista, jotka ovat juuri taistelleet Neuvostoliittoa vastaan, kun uuden rauhansopimuksen myötä heidän pitäisikin yhtäkkiä kääntyä entisiä liittolaisiaan, eli natsi-Saksaa vastaan. Tilanne on haastava myös Saaralle, joka työskenteli tulkkina saksalaisten esikunnassa ja rakastui siellä majuri Duisbergiin, joka pitäisi nyt nähdä vihollisena. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja sopivan erilaisia toisistaan. Kenties eniten esillä oleva Heikki jää henkilönä toisaalta hieman ohueksi, mutta samalla hiljaisen nuorukaisen kautta esitetään täydellisesti sodan kamaluuksia. Niskanen ei paljoa pääse puhumaan, mutta hän tekee todella paljon pelkillä katseillaan. Näyttelijäkaarti on muutenkin hyvässä vedossa. Rahkonen tulkitsee mainiosti alikersantin väsymystä, Franzén taas pastorihahmonsa vaikeita tunteita hänet pettänyttä vaimoaan kohtaan ja Kähkönen tuo hieman huumoria synkkyyden keskelle. Nedergårdin ja Babylon Berlin -televisiosarjasta (2017-) tutun Bruchin väliltä löytyy hyvää kemiaa.




Tässä kohtaa voisin varmaan tunnustaa, että en ole vieläkään nähnyt Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta. Tämä arvostelu ei siis tule millään lailla vertailemaan pitkään kyseenalaisten metodiensa takia kohujen keskellä ryvenneen ohjaajan kahta sotaelokuvaa. Lapin sodan nähtyäni aion kyllä mahdollisimman pian saada katsottua myös Tuntemattoman sotilaan, sillä olin ajoittain niin vaikuttunut tästä teoksesta. Vielä elokuvan alkupää hapuilee hieman, kun se tuntuu hetkittäin filmatulta Wikipedia-artikkelilta. Pitkään jokainen kohtaus alkaa tekstillä, joka selittää missä ollaan, mikä päivä on ja mitä merkittävää Suomessa on juuri tapahtunut. Hetken jännitin, että tuleeko koko leffa olemaan sellainen. Onneksi elokuva kuitenkin rauhoittuu edetessään ja vahvistaa otettaan kaiken aikaa.

Hieman töksähtelevästä tarinankerronnasta huolimatta elokuvan ensimmäinen tunti säväytti sotakohtauksillaan, joista näki että rahaa on kyllä palanut. Taistelukuvaukset ovat myös onnistuneen jännittäviä. Todellinen koukkuhan leffaan kuitenkin saadaan, kun rauhansopimus on solmittu ja yhtäkkiä suomalaisten pitäisi kääntyä vanhoja liittolaisiaan vastaan. Natsi-Saksan kanssa toveeraaminen on toki asia, mitä harva maa haluaisi muistella, mutta valitettavasti Suomi ei olisi pärjännyt taistelussa Neuvostoliittoa vastaan ilman heitä. Natsien teot Euroopassa olivat etäisesti tiedossa, mutta Suomeen saapuneet saksalaiset tuntuivat olevan hyviä miehiä, jotka auttoivat paikallisia taistelemisen lisäksi myös muissa hommissa. Ja yhtäkkiä seuraavana päivänä nämä miehet olivat vihollisia, jotka pitäisi joko saada ulos maasta tai ampua.




Elokuvan parasta antia on tämä kuvaus tilanteen absurdiudesta ja samalla hurjuudesta suomalaisten vinkkelistä. Entinen vihollinen onkin nyt liittolainen ja entinen liittolainen onkin nyt vihollinen. Elokuva näyttää raastavasti, miten suomalaisten pitää puheellaan epäinhimillistää saksalaiset ja venäläiset, jotta voivat perustella itselleen tekonsa ja käytöksensä. Samalla elokuva muistuttaa, että hirmutekoihin pystyy jokainen kansalaisuudesta riippumatta. Kun nuoret sotilaat saavat käskyn viedä saksalaisia auttaneet ja heihin rakastuneet suomalaisnaiset Rovaniemelle, jännite on korkeampi kuin sotakohtauksissa, sillä kuka tahansa vastaantuleva voi olla vihamielinen, niin naisille, jotka mielletään nyt pettureiksi ja vakoojiksi, sekä miehille, jotka heitä saattavat ja suojelevat. Siis suojelevat, vaikka naisia ollaan todennäköisesti viemässä tapettaviksi.

Kestoa Lapin sodalla on vähän päälle kaksi ja puoli tuntia, mutta itse en mieltänyt elokuvaa missään kohtaa liian pitkäksi tai tylsäksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, että sotimiskohtaukset loppuvat periaatteessa kokonaan puolenvälin paikkeilla ja loppuleffa on lähinnä matkaamista Ouluun, joko jalan tai hyvän onnen sattuessa auton kyydissä. Minut tämä matka - sen vaiheet ja sen vaikutukset hahmoihin - koukuttivat täysin mukaansa. Pidin paljon siitä, että sodan päättyminen ei genreleffalle poikkeuksellisesti juuri saanut aikaan sotilaissa riemunkiljahduksia, vaan enemmänkin sellaisia "ai tässäkö tämä nyt oli, lähdetäänkö kotiin?" -kysymyksiä. Leffan loppu onnistui myös liikuttamaan.




Louhimies rakentaa ilmapiiriä väkevästi ja on saanut aikaan kohtauksia, jotka todella tuntuvat suurilta skaalaltaan. Hänen ja Tuurin käsikirjoitus hieman takeltelee alkumetreillä, mutta voi toki olla, että myös Lapin sodasta julkaistaan joskus Tuntemattoman sotilaan tapaan pari pidennettyä versiota, jotka rauhoittavat alkupään kerrontaa hieman. Teknisesti Lapin sota on hieno. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja mukana on niin näyttäviä maisemaotoksia, taitavaa siluettien ja värien, sekä värittömyydenkin käyttöä. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja maskeeraajat ovat päässeet peittämään näyttelijät mutaan ja ruhjeisiin. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma jylisee onnistuneesti. Lasse Enersenin säveltämät musiikit tunnelmoivat niin jännittävästi kuin haikeastikin taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lapin sota, Suomi, 2026, Backmann & Hoderoff, MTV Oy


tiistai 2. syyskuuta 2025

Arvostelu: Fleak: Kekseliäs ystäväni (2025)

FLEAK: KEKSELIÄS YSTÄVÄNI



Ohjaus: Jens Møller
Pääosissa: Urho Kuokkanen, Ella Jaakkola, Valtteri Turunen, Petteri Summanen, Sanna-June Hyde, Usva Kärnä, Ella Pyhältö, Pinja Hanski, Kaycie Chase, Barbara Weber-Scaff ja David Coburn
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

Fleak: Kekseliäs ystäväni on uusi suomalainen animaatioelokuva, jonka taustalla toimii Niko-poroanimaatioelokuvistakin (2008-2024) vastannut Anima Vitae -yhtiö. Antti Haikala kehitteli leffan tarinan ja sai sille rahoituksen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja Fleak: Kekseliäs ystäväni sai maailmanensi-iltansa Ranskassa Annecyn animaatiofestivaaleilla kesäkuussa 2025. Nyt elokuva saapuu Suomenkin teattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Niko-leffojen tekijöiltä oli tulossa uusi animaatioelokuva. Tietämättä juuri mitään elokuvan tarinasta, kävin katsomassa Fleak: Kekseliään ystäväni sen ennakkonäytöksessä Finnkinon Lasten sunnuntaissa.

11-vuotias Tuomas-poika menettää kävelykykynsä onnettomuudessa. Surun keskellä Tuomas saa uuden ystävän, kun ruostuneesta lampusta ilmestyy Fleak, pinkki otus toisesta ulottuvuudesta, joka vie Tuomaksen seikkailuun.




Fleak: Kekseliään ystäväni keskiössä on Tuomas (äänenä Urho Kuokkanen), yksitoistavuotias poika, joka on kyllästynyt siihen, että hänen isoveljensä Miki (Valtteri Turunen) ja isosiskonsa Ceci (Ella Jaakkola) unohtavat hänet jatkuvasti, hengaillakseen coolin Jaskan (Riku Leskinen) kanssa. Eräänä päivänä turhautunut Tuomas päättää salaa seurata kolmikkoa näiden salamajaan, mutta joutuu onnettomuuteen ja menettää siinä samalla kävelykykynsä. Tuomas on tykättävä hahmo, jonka puolesta harmittaa, kun tämä sysätään vähän väliä sivuun. Onnettomuuden myötä elokuva uskaltaa uiskennella varsin synkissäkin vesissä hahmon kanssa. Miki ja Ceci ovat sen sijaan varsin rasittavat sisarukset ja Jaska aiheuttaa lähinnä silmienpyörittelyä niin Tuomaksessa kuin katsojassakin, nuorukaisen esittäessä olevansa niin magee ja kova jätkä pyöränsä kanssa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tuomaksen, Mikin ja Cecin vanhemmat (Petteri Summanen ja Sanna-June Hyde), sekä tietty nimikkohahmo Fleak, pinkki ja pörröinen olento toisesta ulottuvuudesta, joka saapuu Tuomaksen kotiin keksien perässä ja ottaa pyörätuolilla kulkevan pojan seikkailuun, joka voi ehkä antaa hänelle uudelleen kyvyn kävellä. Fleak on söpö ja hassu veijari, joka nousee takuulla monen suosikiksi leffan hahmokattauksesta. Siksi on harmi, että tämä pinkki otus on ruudulla yllättävänkin vähän. Loppujen lopuksi tuntuu siltä, että koko Fleak kirjoitettiin mukaan vain, jotta Suomessa voitaisiin yrittää rahastaa siitä tehdyillä pehmoleluilla esimerkiksi Disneyn tapaan.




Kaikki kolme Niko-leffaa - Lentäjän poika (2008), Lentäjäveljekset (2012) ja Myrskyporojen arvoitus (2024) - olivat mielestäni erittäin mainioita, joten odotin innolla näkeväni, mitä osittain sama poppoo saisi aikaan uuden idean kanssa. Mielestäni Suomessa pitäisi tehdä enemmänkin animaatioleffoja, kun taitoa näköjään löytyy. Valitettavasti Fleak: Kekseliäs ystäväni ei ole Niko-elokuvien tasoinen koko perheen animaatioseikkailu, vaan se jäi lähinnä kelvollisesti kertakatseluksi, jossa olisi kyllä ollut ainesta parempaankin. Elokuvan selkeä vahvuus on siinä, että se uskaltaa mennä hieman synkemmille poluille, kun päähenkilö Tuomas menettää kävelykykynsä ja joutuu pyörätuoliin. Tällaista harvemmin näkee lastenleffassa, mutta se on tärkeää edustusta. Elokuva näyttää lapsikatsojalle, että vaarallisissa leikeissä voi käydä täysin yhtäkkiä erittäin huonosti, mutta se myös näyttää, ettei pyörätuoliin joutuminen ole se maailmanloppu, millaiselta se voi aluksi tuntua.

Hyvät teemat kantavat jonkin verran, sillä itse seikkailu Fleak-otuksen kanssa jättää paljon toivomisen varaa. Tämä ulottuvuuksien välinen matka tuntuu loppuvan ennen kuin se on ehtinyt edes alkaa ja loppuleffa vietetäänkin taas Tuomaksen kotona ja sen lähistöllä. Elokuva ei oikein missään kohtaa ampaise kunnolla vauhtiin, vaan se tuntuu jarruttelevan turhaan. Tämä johtuu niin Jens Møllerin pidättelevästä ohjauksesta, kuten myös Antti Haikalan ideasta syntyneestä Haikalan, Melli Maikkulan, Ilja Rautsin ja Teemu Auersalon käsikirjoituksesta. Joko mielikuvitus tai raha loppuivat kesken ja se tekee Fleak: Kekseliäästä ystävästäni hitusen vaisun teoksen.




Visuaalisesti Fleak: Kekseliäs ystäväni ajaa asiansa. Hahmot näyttävät ihan hyviltä ja liikkuvat sulavasti. Taustat ovat kivan yksityiskohtaisia ja leffa yleisesti mukavan värikäs, mutta valaisua ja varjostuksia olisi voinut viilata vielä lisää. Fleak itse on söpö veijari ja hänen maailmansa hauskan näköinen, miksi onkin harmi, että leffa jumittaa niin paljon arkisessa ympäristössä älypuhelimien kera. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, mutta Lukasz Targoszin säveltämistä musiikeista ei jää oikeastaan mitään mieleen. Lähinnä päähän jää jumputtamaan elokuvassa useastikin kuultava Käärijän Euroviisu-kappale Cha Cha Cha. Koska mitä muutakaan suomalaiset skidit kuuntelisivat juhlissaan? Kappaleen sanoitukset eivät tosin juuri sovi lastenleffaan, joten biisi kuullaan vain instrumentaaliversiona.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi
Fleak: Kekseliäs ystäväni, 2025, Anima Vitae, Impossible Dream Entertainment, Anima Point, Animoon, Godo Films


keskiviikko 9. lokakuuta 2024

Arvostelu: Niko ja myrskyporojen arvoitus (2024)

NIKO JA MYRSKYPOROJEN ARVOITUS



Ohjaus: Kari Juusonen ja Jørgen Lerdam
Pääosissa: Pauli Halonen, Viola Käki, Hannu-Pekka Björkman, Vuokko Hovatta, Petteri Summanen, Antti Reini, Puntti Valtonen, Elina Knihtilä ja Riku Nieminen
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

Suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalainen animaatioelokuva Niko - Lentäjän poika (2008) oli kehuttu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Niko 2 - Lentäjäveljekset (2012) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, mutta suunnitelmat kolmannesta elokuvasta käynnistyivät silti. Hiljalleen käsikirjoitus valmistui, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja neljän maan yhteistyönä animaatioprosessi alkoi. Nyt, kahdentoista vuoden odotuksen jälkeen Niko ja myrskyporojen arvoitus saapuu elokuvateattereihin ja rehellisesti sanottuna kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista loppuvuodelta. Pidän paljon kahdesta ensimmäisestä Niko-elokuvasta ja kolmas osa näytti trailerin perusteella hyvältä. Ilahduinkin, kun pääsin katsomaan Niko ja myrskyporojen arvoituksen kuukautta ennen ensi-iltaa Finnkinon Lasten sunnuntai -erikoisnäytöksessä.

Niko valmistautuu ottamaan paikkansa joulupukin lentojoukoissa, kun juuri ennen joulua pukin reki katoaa. Etsintäretki johtaa katkerien myrskyporojen luokse.




Nuori Niko-poro (äänenä tällä kertaa Pauli Halonen) tekee jälleen paluun ja hän on nyt lähellä saavuttaakseen unelmansa ja tulla osaksi joulupukin lentojoukkoja. Ensin hänen täytyy kuitenkin osallistua haastavaan kilpailuun, minkä lisäksi hänen pitää hyväksyä se tosiasia, ettei hän voisi enää viettää ainuttakaan joulua perheensä kanssa. Koska jostain syystä Nikolle ja hänen äidilleen (Elina Knihtilä) tulee yllätyksenä, että osana lentojoukkoja Niko olisi töissä aina jouluisin... eli juuri sinä ainoana päivänä vuodesta, kun niitä lentojoukkoja tarvitaan. Niko on vanha tuttu tykättävä poropoika, jonka uuteen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.
     Muina tuttuina hahmoina paluun tekevät Julius-liito-orava (Hannu-Pekka Björkman palaa rooliinsa, jätettyään Niko 2:n väliin) ja Wilma-lumikko (Vuokko Hovatta), Oona-äidin uusi mies Lenni (Riku Nieminen), sekä tietty joulupukin lentojoukot, tärkeimpänä toki Nikon isä Raavas (Petteri Summanen). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Nikon kanssa paikasta lentojoukoissa kisaava Stella-porotyttö (Viola Käki), myrskyporojen johtaja Ilmari (Antti Reini), sekä höpsöt sopulit, jotka etsivät itselleen johtajaa. Niin vanhat tutut kuin uudet tuttavuudet toimivat mainiosti. Ilmari on oiva antagonisti tarinalle ja hänen motiivinsa ovat ymmärrettävät.




Yli vuosikymmenen odotus onneksi palkitaan ja Niko ja myrskyporojen arvoitus on oikein mainio koko perheen elokuva, joka osoittaa edellisten osien tapaan, että Suomessa osattaisiin tehdä laadukkaita animaatioita, jos vain viitsittäisiin. On ilo hypätä jälleen kerran Nikon ja muiden Korvatunturin lähistöllä asuvien eläinhahmojen pariin ja lähteä mukaan uuteen seikkailuun, kun juuri jouluaaton alla pukin reki varastetaan. Lennokas tarina nappaa hyvin mukaansa ja viihdyttää mukavasti läpi vajaan puolentoista tunnin keston, tarjoten runsaasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, sekä jännittäviä tilanteita ahmojen kanssa, jotka korvaavat edellisissä Niko-leffoissa nähdyt sudet pakollisina petoeläiminä.

Vauhdikas seikkailu täynnä huumoria ja jännittäviä vaaratilanteita ei kuitenkaan tarkoita, että puoleentoista tuntiin ei mahtuisi myös jotain sanottavaakin. Kahden edellisen osan monille samaistuttavia, tyypillisiä ydinperheasetelmia haastavia kuvioita ei niinkään nähdä, mutta syvällisyyttä löytyy erityisesti Nikon isän puolelta ja myrskyporoja johtavasta Ilmarista, joiden vaikea menneisyys aiheuttaa ongelmia edelleen. Elokuvassa pohditaankin, kuinka vanhat riidat voivat kulkea sukupolvelta toiselle, jos kukaan ei älyä sopia asioita ja katkaista kierrettä. Kun leffa pureutuu syvemmälle näihin teemoihinsa, loppuhuipennuksesta on saatu aikaan onnistuneen liikuttava.




Niko ja myrskyporojen arvoitus on myös visuaalisesti mainio. Yleisilme on periaatteessa sama kuin kahdessa edellisessä elokuvassa, mutta taitoa on selvästi tullut lisää vuosien varrella. Animaatiojälki on oivallista, eläinhahmojen liikkuessa sulavasti ja pohjoisen luontomaisemien näyttäessä hyviltä. Parit tyylikkäät revontulikohtaukset tuovat mukavaa vaihtelua valkoisen lumisuuden sekaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit ovat jälleen kerran tunnelmalliset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.nordiskfilm.fi, www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi
Niko ja myrskyporojen arvoitus, 2024, Anima Vitae, Animaker, Ulysses Filmproduktion, Moetion Films, A. Film