Arvostelu: The Whale (2022)

THE WHALE

Ohjaus: Darren Aronofsky

Pääosissa: Brendan Fraser, Sadie Sink, Hong Chau, Ty Simpkins, Samantha Morton ja Sathya Sridharan

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

The Whale perustuu Samuel D. Hunterin samannimiseen näytelmään vuodelta 2012. Aluksi Tom Fordin oli tarkoitus tehdä näytelmän pohjalta elokuva, jota olisi tähdittänyt James Corden, mutta idea ei koskaan edennyt tuotantoon. Ohjaaja Darren Aronofsky näki näytelmän ja paloi halusta kääntää se elokuvamuotoon. Projekti ei kuitenkaan edennyt vuosiin, sillä Aronofsky ei tiennyt, kenet haluaisi esittämään pääosaa, ennen kuin hän näki Brendan Fraserin tähdittämän Yön pimeän puolen (Journey to the End of the Night - 2006). Fraser suostui mukaan ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021. The Whale sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, minkä jälkeen sitä on esitetty eri tapahtumissa ja hiljalleen se on saanut teatterilevityksen. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta filmiä ja että sitä tähdittäisi pitkään parrasvaloista poissa ollut ysäritähti Brendan Fraser. Meninkin positiivisin mielin katsomaan The Whalen sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vakavasti ylipainoinen verkkokurssiopettaja Charlie saa kuulla tekevänsä kuolemaa. Ennen menehtymistään hän päättää löytää uuden yhteyden tyttäreensä, jota hän ei ole tavannut moneen vuoteen.

1990-luvulla muun muassa Viidakon ykä -parodian (George of the Jungle - 1997) ja Muumio-seikkailuleffan (The Mummy - 1999) myötä tähdeksi noussut Brendan Fraser päätyi syöksykierteeseen 2000-luvulla. Hänen äitinsä kuolema, satoja tuhansia dollareita maksanut ero vaimostaan Afton Smithistä, ahdistelusyytökset Hollywood-journalisti Philip Berkiä kohtaan, sekä lukuisat elokuvien kuvauksista saadut vammat aiheuttivat Fraserille masennuksen, minkä takia hän hiljalleen hiipui parrasvaloista. Nyt Fraser tekee kuitenkin paluun valkokankaille The Whalessa, näytellessään Charlieta, sairaalloisen ylipainoista miestä, jonka ylensyönti johtaa tietoon pian lähestyvästä kuolemasta. Viimeisten puolen vuoden aikana roolityö on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Fraserin roolityötä ylistetään ja sille heitellään palkintoehdokkuuksia yhdestä suunnasta, kun taas toisesta kuuluu kritiikkiä siitä, että Fraser on pistetty käyttämään ns. "läskipukua", sen sijaan, että rooliin olisi palkattu joku oikeasti ylipainoinen näyttelijä. Toisaalta ymmärrän kritisoijia, mutta samalla olen sitä mieltä, ettei Charlieksi voitaisi valita niin ylipainoista näyttelijää kuin rooli vaatisi - kyseessä kun on kuitenkin kuoleman kielissä oleva tapaus. Jopa reilusti ylipainoiselle näyttelijälle jouduttaisiin mitä luultavimmin pukea "läskipuku". Kritiikin ymmärtää myös siksi, koska yleensä "läskipukua" käytetään elokuvissa komediallisiin ja pilkkaaviin tarkoituksiin, mutta The Whalessa kyse ei todellakaan ole sellaisesta. Ja vaikka roolin voisikin yhtä hyvin antaa jollekulle ylipainoiselle, ei käy kieltäminen, etteikö Fraser tekisi uransa hienoimman ja koskettavimman roolityön The Whalessa. Hän on huikean erinomainen, tulkitessaan moniulotteista hahmoaan.

Elokuvassa nähdään myös Hong Chau Lizinä, Charlien teräväsanaisena hoitajana, lapsitähdestä aikuiseksi varttunut Ty Simpkins lähetyssaarnaaja Thomasina, Netflixin hittisarja Stranger Thingsistä (2016-) tuttu Sadie Sink Charlien tyttärenä Ellienä, sekä Samantha Morton tämän äitinä, Charlien ex-vaimona Maryna. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin vakuuttavasti rooleistaan, mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin pidettäviä tapauksia. Vaikka nuori Sink osoittaa jälleen lahjansa, on hänen esittämästä rasittavasta, muita jatkuvasti solvaavasta ja heille tökerösti tekevästä Ellie-tyttärestä äärimmäisen vaikea tykätä.

Kun kyseessä on Darren Aronofskyn elokuva, on varmaan sanomattakin selvää, että kyseessä ei ole mitenkään helppo katselukokemus. Aronofskyn epätasaisesta filmografiasta löytyy mestariteoksia, kuten pirun ahdistava Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) ja kaunis mutta kauhistuttava Black Swan (2010), emämunauksia, kuten Noah (2014) ja katsojia täysin ääripäihin jakavia leffoja, kuten Mother! (2017). Aronofsky ei päästä katsojaa helpolla The Whalessakaan, vaikka Charliesta onkin tehty lähes loputtoman optimistinen ja ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen uskova. Nessuvaroitus on paikoillaan, sillä elokuvasta tuskin selviää kuivin silmin. Elokuva riipaisee syvältä, vaikkakin toisinaan sen surupuoli velloo liikaa melodramaattisuudessa, aivan kuin Aronofsky pilkkoisi sipulia suoraan katsojan naaman edessä.

Ei elokuva kuitenkaan pelkkää nyyhkytystä ole, vaan siitä löytyy myös yllättävän paljon huumoria. Komediaa ei sinänsä revitä Charlien lihavuudesta, joskin hänen ympärillään olevat, aika raskaat ihmiset siitä vähän väliä huomauttavat. Sanoinko jo, kuinka paljon Ellie-tyttären suoltama törkysanaisuus kävi hermoilleni? Lihavuusaspekti tuodaan tragedian ja traagisuuden kautta. Aronofsky on aiemminkin käsitellyt elokuvissaan addiktiota ja tässä hän käsittelee aihetta liikasyönnin kautta. Muuten vahva teos kompasteleekin hieman käsittelemiinsä aiheisiin ja teemoihin, kuten rehellisen ihmisen autenttisuuteen ja väärälle polulle astuneen pelastukseen. Ensimmäinen näistä herättää varmasti ristiriitaisia tuntemuksia, kun Charlie kannustaa vähän väliä räikeiden mielipiteiden esille tuomiseen, ilman että pohtii sanomisten poliittista korrektiutta. Charlien ja hänen tyttärensä tarina lipsahtelee hieman epäuskottavan puolelle, kun miettii, kuinka lyhyen aikajakson elokuva kertoo ja kuinka monien vuosien traumoja hahmot setvivät.

Elokuvan on käsikirjoittanut Samuel D. Hunter oman näytelmänsä pohjalta ja Hunter on yhdessä Aronofskyn kanssa saanut pidettyä tiettyä näytelmän henkeä leffassa. Kun lähes koko leffa tapahtuu Charlien asunnossa, on se helppo kuvitella teatterin lavalle. Joitakin ratkaisu voi häiritä, mutta itseäni nuorisoteatteritaustaisena toteutus ihastutti. The Whale on taitavasti kuvattu ja pätevästi leikattukin. Lavasteet ovat vakuuttavat ja samoin asut ja maskeerauksetkin. "Läskipuvun" käyttöä voi toki kritisoida, mutta sitä ei voi kieltää, etteivätkö maskeeraajat olisi tehneet ällistyttävää työtä Fraserin kanssa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Rob Simonsenin kaihoisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Whale on erittäin mainio ja koskettava draamaelokuva, jossa Brendan Fraser tekee vaikuttavan paluun valkokankaille. Fraser tulkitsee hienosti hahmoaan Charlieta ja tämän moniulotteisuutta heltymättömän optimismin takana. Muutkin näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, joskin heidän hahmonsa ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä tapauksia. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi leffan ja katsoja uppoutuu yhä syvemmälle sen tunteikkuuteen. Toisinaan leffa käy turhan melodramaattiseksi ja välillä se kompastelee käsittelemissään teemoissa. Elokuvan näytelmällisyys voi häiritä joitakuita, mutta itseäni toteutus viehätti. Maskeeraajat tekevät erinomaista työtä Fraserin kanssa, joskin "läskipuvun" käyttö voi aiheuttaa joissain katsojissa myös pahennusta. The Whale ei päästä katsojaansa helpolla, mutta silti se on Aronofsky-leffa helpommasta päästä. Jos pidät ohjaajan aiemmasta tuotannosta, olet kaivannut Fraseria takaisin parrasvaloihin ja/tai intoilet muuten pienimuotoisista perhedraamoista, suosittelen The Whalea lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Whale, 2022, A24, Protozoa Pictures