Arvostelu: Valon valtakunta (Empire of Light - 2022)

VALON VALTAKUNTA

EMPIRE OF LIGHT

Ohjaus: Sam Mendes

Pääosissa: Olivia Colman, Micheal Ward, Colin Firth, Toby Jones, Tom Brooke, Hannah Onslow, Tanya Moodie, Crystal Clarke, Sara Stewart ja Monica Dolan

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Empire of Light, eli suomalaisittain Valon valtakunta on ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Mendesin uusi elokuva. Mendes ilmoitti elokuvan teosta keväällä 2021 ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Valon valtakunta sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla viime syyskuussa, minkä jälkeen se on hiljalleen levinnyt teatterikierrokselle ympäri maailman ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Mendesin tekevän uutta filmiä ja kiinnostuin lisää, kun elokuva sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Meninkin katsomaan Valon valtakuntaa positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

1980-luvun alussa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava elokuvateatterityöntekijä Hilary rakastuu teatterin uuteen työntekijään, Stepheniin.

Olivia Colman näyttelee Hilary Smallia, pienen englantilaisen rantakaupungin elokuvateatterissa, Empiressä työskentelevää naista. Hilarylla on takanaan vaikea menneisyys liittyen hänen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöönsä. Colman on tuttuun tapaansa pääasiassa erittäin mainio roolissaan. Hänestä löytyy tuttua ihastuttavaa lempeyttä ja lämpöä, mutta tällä kertaa hän myös päästää itseään räväkämmin valloilleen. Parissa kohtaa Colmanin raivokkaammat kohtaukset lipsahtelevat ylinäyttelemisen puolelle, mutta pääasiassa hän suoriutuu hyvin osastaan.

     Muita Empiren työntekijöitä ovat muun muassa elokuvateatteria johtava herra Ellis (Colin Firth), koneenhoitaja Norman (Toby Jones), lippuja myyvät Neil (Tom Brooke) ja Janine (Hannah Onslow), sekä uutena menoon mukaan hyppäävä Stephen (Micheal Ward). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti. Firth suoriutuu mainiosti epämiellyttävän Elliksen osasta, Jones vakuuttaa muutamassa kohtaa todella hyvin iäkkäänä koneenhoitajana ja elokuvauraansa aloitteleva Ward pärjää oivallisesti konkareiden seurassa. Häneltä ja Colmanilta löytyy kemiaa, kun keski-ikäisen teatterityöntekijän ja nuoren tulokkaan välille muodostuu kipinöitä.

Hyvistä näyttelijäsuorituksistaan huolimatta Valon valtakunta osoittautui aikamoiseksi pettymykseksi. Elokuvan päätyttyä luin, että leffa on saanut aika nuivan vastaanoton, enkä yhtään ihmettele, että miksi. Kyseessä on äärimmäisen keskinkertainen rakkausdraama, joka kompuroi lähes kaikilla osa-alueillaan. Ensinnäkin filmin romanttinen puoli lipsahtaa jatkuvasti imelän siirappiseksi ja vaikka pääparilta löytyykin kemiaa, on heidän kuvionsa kirjoitettu hieman ontuvasti. Itse elokuvateatteripuoli on elokuvan parempaa antia ja leffateatterissa työskennelleenä löysin paljon samaistuttavia juttuja hommasta, vaikeista asiakkaista ja taukohuoneessa hupsuttelusta lähtien. Tosin loppupäässä elokuvien taian ja kauneuden kuvaus sukeltaa oikein tosissaan siirappisuuden syvään päätyyn. Vähän samanlaista, italialaisklassikko Cinema Paradison (Nuevo Cinema Paradiso - 1988) upeaa kohtausta yritettiin matkia myös vastikään ilmestyneessä Babylonissa (2022), myöskin aika kiusallisesti.

On vaikea kuvitella, että elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta on vastuussa Sam Mendes - sama herra, joka heti esikoisleffallaan, American Beautylla (1999) voitti parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnot ja joka on sen jälkeen tehnyt muun muassa yhden parhaista James Bond -elokuvista, 007 Skyfallin (2012) ja viimeisimpänä vaikuttavan sotaelokuvan Taistelulähetit - 1917 (1917 - 2019). Valon valtakunnassa Mendesin työ jää kaikin tavoin puolitiehen. Hänen ohjauksensa on ailahtelevaa ja katsojan tunteiden tavoittelu väkinäistä. Yritys kertoa mielenterveysongelmista on erityisen kömpelö ja kuvaukset Stephenin kohtaamasta rasismista jotenkin huokuvat sitä, että valkoinen kertoo, miltä tummaihoisista tuntuu. Mendes onnistuu yksittäisissä kohtauksissa ja saa näyttelijöistä paljon irti, mutta kokonaisuus jää auttamattoman keskinkertaiseksi.

Edes teknisiltä ansioiltaan Valon valtakunta ei säväytä. Roger Deakins nappasi elokuvasta parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden ja vaikka yleensä olenkin sitä mieltä, että pysti kuuluu Deakinsille, alansa maestrolle, tässä leffassa jopa hänen työnsä tuntui innottomalta. Kuvaus näyttää hyvältä, mutta ei siitä mitään kovin erityistä tai mieleenpainuvaa löydy. Valaisu on sujuvaa, lavasteet ovat oivalliset ja asut taidokkaasti tehdyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Yhteenveto: Valon valtakunta on käsittämättömän keskinkertainen draamaelokuva lahjakkailta elokuvantekijöiltä. Näyttelijät konkari Olivia Colmanista nuoreen Micheal Wardiin suoriutuvat oivallisesti rooleistaan, Colmanin ajoittaisesta ylinäyttelemisestä huolimatta. Leffa kuitenkin kompuroi kaiken aikaa Sam Mendesin käsikirjoitukseen ja sen pohjalta hänen ohjaukseensa. Mendesin teksti sisältää useita juonikuvioita, jotka eivät oikein osaa yhdistyä ja jäävätkin hieman raakileiksi. Niissä käsitellään kömpelösti, ajoittain jopa kiusallisesti mielenterveysongelmia ja rasismia. Romanttinen puoli taas äityy siirappiseksi, vaikka pääparin väliltä löytyykin hyvää kemiaa. Edes teknisiltä ansioiltaan elokuva ei pahemmin säväytä ja jopa kuvaajalegenda Roger Deakinsin työ on tällä kertaa ponnetonta. Valon valtakunta sisältää silloin tällöin hyviä hetkiä ja roolisuorituksia, mutta kokonaisuutena se on harmillisen lattea leffa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Empire of Light, 2022, Searchlight Pictures, Neal Street Productions

Arvostelu: The Dig (2021)

THE DIG

Ohjaus: Simon Stone

Pääosissa: Carey Mulligan, Ralph Fiennes, Lily James, Archie Barnes, Johnny Flynn, Ben Chaplin, Ken Stott ja Monica Dolan

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 13

The Dig perustuu John Prestonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007, joka pohjautuu tositarinaan vuonna 1939 Sutton Hoossa tehdystä merkittävästä arkeologisesta löydöstä. Jo vuonna 2006 tuottaja Ellie Wood sai lukea Prestonin tekstin ja kiinnostui sen mahdollisuudesta kääntyä elokuvan muotoon. Päärooleihin valittiin Nicole Kidman ja Ralph Fiennes, mutta juuri ennen kuvausten alkua Kidman poistui projektista ja hänen tilalle roolitettiin Carey Mulligan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja nyt The Dig on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta vasta, kun se oli jo ollut Netflixissä parin päivän ajan. Huomattuani, että siinä näyttelee Ralph Fiennes, päätin heti katsoa leffan.

Vuonna 1939 maanomistaja Edith Pretty palkkaa arkeologi Basil Brownin tutkimaan erikoisia kumpareita hänen maillaan, toiveenaan löytää sieltä jotain arvokasta. Basilin löytö ylittää molempien odotukset.

Kidmanin poistuttua elokuvasta, päärooleissa Edith Prettynä ja Basil Brownina nähdään tosiaan Carey Mulligan ja Ralph Fiennes, jotka tekevät molemmat tuttuun tapaansa erittäin hyvää työtä. Mulliganin esittämästä Edithistä paljastuu leffan aikana enemmän, mikä tekee hänestä kiinnostavamman hahmon ja syventää hänen mielenkiintoaan tutkia, mitä hänen omistamaltaan maalta löytyy. Fiennes on erinomainen vahvan korostuksensa kanssa ja myy heti hahmonsa innostuksen arkeologiaa kohtaan. Mulliganin ja Fiennesin kemiat osuvat hyvin yhteen.

     Mulliganin ja Fiennesin lisäksi elokuvassa nähdään myös Archie Barnes Edithin poikana Robertina, Monica Dolan Basilin vaimona Mayna, Lily James arkeologiasta kiinnostuneena Peggynä ja Ben Chaplin tämän miehenä Stuartina, Johnny Flynn fiktiivisenä valokuvaaja Rorynä, sekä Ken Stott British Museumilla työskentelevänä Charles Phillipsinä. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta sivuhahmot eivät ole yhtä kiinnostavia kuin pääkaksikko.

Itse asiassa juurikin sivuhahmot saavat muuten erittäin mainion elokuvan tason laskemaan. Peggyn mukana leffaan tuodaan tylsä romanttinen sivujuoni, joka tuntuu jatkuvasti vievän huomiota pois itse tarinasta. Sivujuonen tunkeminen mukaan on outo ratkaisu lähinnä sen takia, että sitä ei tosielämässä tapahtunut ja romanttisen juonikuvion toista osapuolta ei ollut edes oikeasti olemassa. Kenties tekijät (tai alkuperäinen kirjailija) luulivat, että elokuvan arkeologiaihe olisi liian kuiva, jos siihen ei toisi mukaan lisädraamaa ja romantiikkaa. Itse taas koin juuri tämän lisäyksen kuivaksi ja pitkäveteiseksi muuten yllättävänkin mielenkiintoisessa teoksessa. Eikä romanttisen tarinan lisääminen häiritsisi niin paljon, jos se tuotaisiin jo aiemmin mukaan, mutta kun se alkaa vasta toisella puoliskolla, on se vain sekoittamassa pakkaa täysin turhaan.

Ilman tätä sivujuonta The Dig olisi kokonaisuutena todella hyvä leffa. Vaikka se kulkeekin rauhassa ja hitaasti eteenpäin, onnistuu se jo päänäyttelijöiden lahjojen ansiosta nappaamaan katsojan mukaansa. On kiinnostavaa seurata kaivuuprosessia ja mitä tapahtuu, kun suuri löytö paljastuu. British Museumin kiinnostuminen löydöstä ja sen aiheuttamat ongelmat luovat toimivaa konfliktia. Samalla toisen maailmansodan alkaminen luo oman lisänsä pieneen jännitteeseen. Kun nämä kaksi vaaraa uhkaavat Edithin ja Basilin menestystä löydön kanssa, on todella kummallista, että kirjoittajat päättävät ryhtyä keskittymään fiktiiviseen rakkaustarinaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa lähinnä teatteria tehnyt Simon Stone, jonka teatteritausta sopii hyvin tällaisen filmin tekoon. Stone rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja hänellä on silmää tyylikkäälle visuaaliselle ilmeelle. Kuvaus on taidokasta ja mukana on paljon kekseliäitä ja epätyypillisiä kuvasommitteluja. Leikkaus on sujuvaa ja vajaan kahden tunnin kesto menee nopeasti ohi rauhallisesta temmosta huolimatta. Upeilla lavasteilla ja asuilla 1930- ja 1940-lukujen taite loihditaan vaikuttavasti takaisin eloon. Stefan Gregoryn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla, joskin eivät nouse erityisen selvästi esille. Moira Buffinin käsikirjoitus on mainio, vaikkakin hän olisi voinut miettiä romanttisen sivujuonen paikkaa kaiken ohessa uudestaan. 

Yhteenveto: The Dig on mainio historiallinen draama, joka kuitenkin kompastelee tekijöiden kaivamaan kuoppaan, kun toisella puoliskolla ryhdytään kehittelemään täysin tarpeetonta romanttista sivujuonta. Erityisen häiritsevää tässä on, että koko juonikuvio on keksitty tarinaa varten, kuten myös romanssin toinen osapuoli, eikä hommaa oikeasti tapahtunut. Tämä rikkoo muuten todella hyvän elokuvan sujuvuutta ja häiritsee päätarinaa. Sivujuonen poistamisella olisi saatu aikaan parempi filmi. Ensimmäinen puolisko on erittäin oivallinen ja katsoja lähtee mielenkiinnolla arkeologisiin puuhiin mukaan. Löydön kohtalolla muodostetaan sujuvaa jännitettä ja toisen maailmansodankin alkaminen tuo oman lisänsä. Lahjakkaat Carey Mulligan ja Ralph Fiennes ovat tietty nappivalinnat päärooleihin ja heidän kertomustaan seuraa mielellään. Tietyin muutoksin The Digistä olisi saatu eheämpi kokonaisuus. Jo tällaisenaan se on kuitenkin oikein kelvollinen elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Dig, 2021, Netflix, Magnolia Mae Films, Clerkenwell Films