Arvostelu: Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973)

ELÄ JA ANNA TOISTEN KUOLLA

LIVE AND LET DIE

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Jane Seymour, Yaphet Kotto, Julius Harris, David Hedison, Gloria Hendry, Clifton James, Geoffrey Holder, Bernard Lee, Lois Maxwell, Roy Stewart ja Earl Jolly Brown
Genre: toiminta, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Elä ja anna toisten kuolla on kahdeksas James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1954. Jo edellistä Bond-leffaa, Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) tehdessään, tuottajat päättivät tehdä "Elä ja anna toisten kuolla" -kirjan elokuvaversion seuraavaksi, koska he halusivat tuoda sarjaan mukaan voodoota harjoittavia roistoja. Tuottajat yrittivät saada Sean Conneryn palaamaan päärooliin seitsemättä kertaa, mutta Connery kieltäytyi jyrkästi, jolloin elokuvaa varten täytyi löytää uusi Bond-näyttelijä. Aluksi rooliin pohdittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Billingtonia, mutta lopulta roolin sai Roger Moore, joka oli ollut jo pariin otteeseen aiemmin tekijöiden vaihtoehto. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1972 ja lopulta Elä ja anna toisten kuolla sai ensi-iltansa kesällä 1973 (Suomeen leffa saapui vasta jouluna). Elokuva oli suuri menestys, mutta se sai edellisiä osia kehnomman vastaanoton kriitikoilta. Itse näin leffan muiden Bond-filmien kanssa eräänä kesänä ja pidin siitä muistaakseni paljon. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Olen pitkään pohtinut James Bond -elokuvien katsomista ja arvostelemista, ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin vihdoin toteuttaa ideani. Katsoinkin Elä ja anna toisten kuolla pari viikkoa Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen.

Kun kolme MI6:n agenttia kuolee yllättäen tehtävällään Amerikassa, agentti James Bond lähetetään tutkimaan, mistä on kyse.

Muutamassa viimeisessä Bondissaan Sean Connerylle tuotti selvästi vaikeuksia peitellä kyllästymistään elokuvasarjaan, joten on oikein hyvä ratkaisu, että agentti 007:ksi on valittu uusi näyttelijä. Ja vielä parempi juttu on se, että Roger Moore on huomattavasti parempi valinta kuin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytellyt George Lazenby. Moore tekee roolista hienosti omannäköisensä, eikä lähde kopioimaan edeltäjiään, vaikka pitää tutut piirteet hahmosta tallella, kuten älykkyyden kiperissä tilanteissa, taistelutaidot vahvojen vastustajien kanssa, herrasmiesmäisen esiintymisen hienostuneessa seurassa ja kyseenalaisen käyttäytymisen naisten kanssa. Moore tuntuu kuitenkin olevan edeltäjiään parempi hurmuripuolella, minkä lisäksi hän sopii myös vitsiniekaksi paremmin.

Nyt kun SPECTRE-järjestö on raivattu pois tieltä, Bond voi keskittyä muihin roistoihin kuin Blofeldiin. Tällä kertaa salainen agentti saa vastaansa karibialaisen tohtori Kanangan (Yaphet Kotto) ja tämän kätyrit, robottikädellä varustetun Tii Hiin (Julius Harris), voodoota harjoittavan paroni Samedin (Geoffrey Holder), todella hiljaa puhuvan Kuiskaajan (Earl Jolly Brown), sekä salaperäisen gangsteripomo herra Bigin. Valitettavasti tämänkertainen pahisporukka ei tee erityisen suurta vaikutusta, lukuunottamatta Tii Hiitä, joka pystyy erikoiskätensä avulla katkaisemaan ihmiseltä käden yhdellä puristuksella. Tohtori Kananga on aika tylsä tapaus, etenkin kun käy selville, mitä hän loppujen lopuksi pyrkii tekemään. Kuiskaaja on hyvin mitäänsanomaton ja niin on harmillisesti myös paroni Samedi, joka vaikuttaa aluksi todella kiehtovalta karmivien maskeeraustensa takia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, mutta hahmoina heihin olisi voinut keksiä paljon enemmänkin.
     Matkallaan Bond kohtaa tietty myös neitokaisia, kuten selvännäkijä Solitairen (Jane Seymour), joka lukee korteistaan tulevaisuuden, sekä CIA-agentti Rosie Carverin (Gloria Hendry), joka on keltanokka kenttätehtävissä. Naishahmot ovat eri tavoin kiinnostavat lisäykset ja heitä onnistutaan jopa syventämään hyvin elokuvan aikana. Paikoitellen Solitairen taikatemput tuntuvat kuitenkin oudon yliluonnollisilta James Bond -seikkailuun, mutta tavallaan ne tuovat oman toimivan lisänsä.
     Elokuvassa nähdään myös Bernard Lee MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteerinä Moneypennynä, Roy Stewart Salainen agentti 007 ja tohtori No -leffasta (Dr. No - 1962) tutun Quarrelin poikana, sekä Clifton James sheriffi J. W. Pepperinä, joka ei todellakaan tunnu kuuluvan mukaan elokuvaan. James on hulvaton osassaan, mutta aina kun hän on ruudulla, ei voi olla pohtimatta, tiesikö hän, ettei kyseessä ole komedia vaan uusi James Bond -leffa? Mukana on myös Bondin CIA-kaveri Felix Leiter, jonka näyttelijä on taas kerran vaihtunut ja tällä kertaa häntä esittää David Hedison. Bondille erilaisia vempaimia valmistavaa Q:ta ei valitettavasti nähdä tässä leffassa lainkaan.

Elä ja anna toisten kuolla toimii mainiona esittelynä Roger Mooren versiolle James Bondista, eikä vain sen takia, että Moore nappaa roolin välittömästi itselleen, vaan koska elokuva muistuttaa paikoitellen vahvasti Sean Conneryn ensimmäistä Bond-seikkailua, Salainen agentti 007 ja tohtori No'ta. Molemmissa leffoissa Bond lähtee suorittamaan tehtävää, kun MI6:n agentti tapetaan ja molemmat sijoittuvat Karibialle (vaikkakin tässä leffassa vietetään myös paljon aikaa New Orleansissa). Joko tämä on huvittava sattuma tai sitten tekijät päättivät tietoisesti palata sarjan ensimmäisen elokuvan kuviin ja tunnelmiin. Seikkailuna kyseessä on kuitenkin hyvin erilainen tarina, sillä tässä ei luoda niinkään mysteeriä siitä, kuka pelottelee kyläläisiä saareltaan käsin, vaan tässä tuodaan mukaan voodootaikoja ja huumekauppaa. Bond päätyy pariinkin vaikeaan paikkaan - hän joutuu mm. krokotiilien ja alligaattorien keskelle - ja löytää vaarojen lisäksi tietty myös romantiikkaa, kirjaimellisesti kielletyn hedelmän.

Valitettavasti itse elokuva ei ole kovinkaan ihmeellinen. Elä ja anna toisten kuolla on oiva lisäys Bond-elokuvien sarjaan, mutta se erottuu joukosta lähinnä sen vuoksi, että se sisältää Mooren ensiesiintymisen agenttina. Tarina muuttuu paikoitellen hieman pitkäveteiseksi, roistot eivät erityisemmin kiinnosta, romanssit ovat jokseenkin kömpelösti luotuja, eikä huumori erityisemmin naurata. Moore kyllä ajoittaa vitsinsä paremmin kuin edeltäjänsä, mutta ne ovat pääasiassa niin kehnosti rustattuja, etteivät ne onnistu naurattamaan kuin huonoudellaan. Loppuhuipennuksesta ei valitettavasti ole saatu aikaiseksi kovinkaan koukuttavaa tai jännittävää tilannetta. Ainoaksi tiivistunnelmaiseksi kohtaukseksi jää tosiaan Bondin ja nälkäisten krokojen kohtaaminen - varsinkin kun krokotiilit ovat oikeita. Krokotiilifarmin (missä kohtaus kuvattiin) omistaja Ross Kananga päätyi leffaan mukaan suorittamaan vaarallista stunttia ja yhden krokotiilin leuat kävivät todella lähellä Kanangan jalkaa. Kuten joku saattaa varmaankin pohtia, elokuvan pahis tohtori Kananga nimettiin Rossin mukaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Hamilton, joka ohjasi edellisenkin Bond-leffan, Timantit ovat ikuisia, kuten myös suosikkini Conneryn Bondeista, 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964). Hamilton tekee tässä selvästi parempaa työtä kuin edellisessä leffassa, muttei yllä samalle tasolle, millä hän hienosti työsti 007 ja Kultasormea. Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus laahustaa välillä, minkä lisäksi mukana on useita kehnoja repliikkejä. Tekniseltä puoleltaan Elä ja anna toisten kuolla on kuitenkin mainiosti toteutettu. Kuvaus on hyvää ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, vaikka kokonaisuutta voisikin pienesti tiivistää. Lavasteet ja puvut ovat hyvin toteutettu, mutta ehdoton suosikkini filmin visuaalisesta toteutuksesta on Tii Hiin mekaaninen käsi. Venetakaa-ajo on taidokkaasti tehty ja se on toimintakohtauksista vauhdikkain ja koukuttavin. Äänimaailma on hyvin rakennettu, mutta harmillisesti leffaan sävelletyt musiikit eivät pääse lainkaan samalle tasolle edellisten Bond-filmien musiikkien kanssa. Vanha säveltäjä John Barry on vaihtunut George Martiniin, joka ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa. Elä ja anna toisten kuolla sisältää kuitenkin mielestäni yhden parhaimmista Bond-lauluista, Paul McCartney and Wingsin esittämän "Live and Let Dien". Kappale on täynnä menoa ja meininkiä, se jää soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa ja rehellisesti sanottuna laulu on mielestäni paljon parempi kuin itse elokuva...

Yhteenveto: Elä ja anna toisten kuolla toimii oivallisesti Roger Mooren James Bond -tulkinnan esittelyyn, mutta jää tarinaltaan kuitenkin hieman unohdettavaksi. Voodoo-puoli on toimiva lisä, vaikka samalla tietty "yliluonnollisuus" on vähän hassua Bond-leffassa. Pahikset ovat aika latteita, vaikka Tii Hiin robottikäsi onkin veikeä. Clifton James on erittäin hauska sheriffi Pepperinä, mutta hahmo ei tunnu kuuluvan leffaan lainkaan. Moore on erinomainen valinta Bondiksi ja Conneryn tympääntymisen jälkeen on hienoa nähdä innokas näyttelijä roolissa. Alligaattorikohtaus on selvästi filmin parasta antia tapahtumien puolesta, mutta loppujen lopuksi tämänkertainen tunnuslaulu "Live and Let Die" on parempi kuin itse elokuva. Kappale on yksi Bond-historian parhaista, mutta valitettavasti itse leffa ei ole. Se on kuitenkin tarpeeksi menevä ja selvä parannus keskinkertaisen Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen. Silti on suuri harmi, ettei ohjaaja Guy Hamilton päässyt kahden jälkimmäisen Bond-leffansa kanssa lähellekään 007 ja Kultasormen erinomaista tasoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Live and Let Die, 1973, Eon Productions