Arvostelu: The Amateur (2025)

THE AMATEUR

Ohjaus: James Hawes

Pääosissa: Rami Malek, Laurence Fishburne, Holt McCallany, Julianne Nicholson, Caitríona Balfe, Danny Sapani, Jon Bernthal, Rachel Brosnahan, Barbara Probst, Marc Rissmann, Adrian Martinez ja Michael Stuhlbarg

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

The Amateur perustuu Robert Littellin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Jo kirjan ilmestymisvuonna julkaistiin kanadalainen elokuvasovitus The Amateur. Yhdysvaltalaisen adaptaation teko käynnistyi lähes 20 vuotta sitten, jolloin Hugh Jackman kiinnitettiin päärooliin. Alkuperäisistä suunnitelmista kuitenkin luovuttiin vuosien varrella ja lopulta Rami Malek nappasi pääroolin, kun alkuvuodesta 2023 elokuvan teko starttasi oikein tosissaan. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja nyt The Amateur on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut Littellin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvasovitusta, mutta kiinnostuin uudesta leffasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa The Amateurin sen ensi-iltapäivänä positiivisin mielin.

CIA:n kryptoanalyytikko Charlie Hellerin elämä romahtaa, kun hänen vaimonsa tapetaan terroristien hyökkäyksessä. Kun CIA ei vaikuta tekevän elettäkään syyllisten nappaamiseksi, kostonhimoinen Charlie päättää tappaa vaimonsa murhaajat itse.

Pääroolissa Charlie Hellerinä nähdään Rami Malek, jolle tietokoneneron esittäminen ei tule minään uutena juttuna - tekihän mies läpimurtonsa Mr. Robot -sarjassa (2015-2019). Malek istuukin rooliin täydellisesti ja vakuuttaa, kun Charlie kuulee suru-uutiset vaimostaan (Rachel Brosnahan) ja ajautuu kostonhimon tielle. Vaikka Charlie työskentelee CIA:lla, hän ei todellakaan ole mikään kentällä toimiva vakooja tai kylmäverinen tappaja, joten kostoreissu ei tule helppona nakkina tietokoneen takana istuvalle hissukalle. Malek tulkitsee erityisen mainiosti hahmonsa sisäistä moraalista pohdintaa, sillä hän ei toisaalta pysty riistämään toisen ihmisen henkeä, mutta samalla hän haluaa saada vaimonsa murhaajat hautaan.

     Elokuvassa nähdään myös Julianne Nicholson CIA-johtaja Samantha O'Brieninä, Holt McCallany Charlien pomona Alex Moorena, Danny Sapani tämän oikeana kätenä Caleb Horowitzinä, Jon Bernthal CIA-agentti Jackson O'Brieninä, Laurence Fishburne Charlielle pikaisen kenttäkoulutuksen antavana Robert Hendersonina, sekä Caitríona Balfe salaperäisenä Inquilinena. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti, joskin Bernthalin hahmo tuntuu hieman ylimääräiseltä. On jopa aika huvittavaa kuulla nimenomaan Bernthalin suusta repliikkejä siitä, että "ethän sinä nyt voi mennä noin vaan tappamaan vaimosi murhaajia", kun mieshän on parhaiten tunnettu perheensä kuolemaa kostavan Punisherin roolista Marvelin sarjoissa. On myös hassua, että Fishburne on markkinoinnissa nostettu isosti esille, sillä hänen ruutuaikansa jää lopulta aika vähäiseksi. Veikkaankin, että Charlien koulutusosiosta on saksittu leikkaushuoneen lattialle useita minuutteja Fishburnen kohtauksista.

Jos sinulla on ollut ikävä ysäritrillereitä, The Amateur voi toimia juuri sinulle. Itse pidin elokuvasta, ajoittain jopa aika paljonkin, vaikka sekaan mahtui joitain töksähtäviä ratkaisuja, kuten Bernthalin hahmo ja Charlien selvästi typistetty koulutus, kun tekijät taisivat hoksata, että itse kostoreissuun pääseminen kestää liian kauan. Kun Charlie vihdoin pääsee matkaan, elokuva nappaa hyvin otteeseensa ja onkin erittäin kiinnostavaa seurata tapahtumaketjun etenemistä. Kuten jo kerroin, Charlie ei tosiaan ole mikään kenttäagentti tai tappaja, joten hän on aikamoisen suorituksen edessä, jos hän mielii saada ehtoja terroristeja ja palkkatappajia hengiltä. Tappelukyvyttömyyttään mies kuitenkin paikkaa älykkyydellään ja mukana on joitain hyvin nokkeliakin hetkiä, kun Charlie keksii keinon hoitaa jonkun homman tai päästä pälkähästä. Tästä saadaan mukaan myös hyvää huumoria muutoin varsin ankean aihepiirin keskelle.

Lisäjännitettä elokuvaan tuo Charlien perässä oleva CIA, joka ei tietenkään tykkää siitä, että yksi heidän työntekijöistään on päättänyt käyttää heidän resurssejaan henkilökohtaiseen kostoretkeensä. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kaikilla CIA:ssa ei ole puhtaat jauhot pussissaan ja elokuvantekijät ovatkin onneksi tajunneet, että tämä olisi loppupään käänteenä aivan liian kliseinen ja asia tulee ilmi jo varhaisessa vaiheessa. Sen sijaan yllättävää on, kuinka merkittävässä roolissa Suomi ja suomalaiset ovat elokuvan lopputuloksen kannalta. Tuskin elokuvaa on kuvattu sekuntiakaan lähelläkään Suomea, eikä työryhmässäkään ole välttämättä ollut ainuttakaan suomalaista, mutta kyllä sitä voisi silti torille lähteä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Hawes, jonka edellinen työ oli liikuttava draamaleffa One Life (2023). The Amateur ei ole yhtä vahva suoritus, mutta näyttää Hawesin taitavan myös jännärin. Ken Nolanin ja Gary Spinellin käsikirjoitus on oiva ja tuo hyvin selväksi sen, kuinka ihmisiä vahditaan nykyään ihan kaikkialla koko ajan. Teknisiltä ansioiltaankin The Amateur on mainio, vaikka leikkaus kaipaisikin joistain kohdista viilausta. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Amateur, 2025, 20th Century Studios, Hutch Parker Entertainment, Joel B. Michaels Productions

Arvostelu: Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988)

MIES JA ALASTON ASE

THE NAKED GUN: FROM THE FILES OF POLICE SQUAD!

Ohjaus: David Zucker

Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, Ricardo Montalbán, George Kennedy, O. J. Simpson, Susan Beaubian, Nancy Marchand, Raye Birk, Jeannette Charles, Ed Williams ja Tiny Ron

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

David Zuckerin, Jim Abrahamsin ja Jerry Zuckerin luoma televisiosarja Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) jäi kehuistaan huolimatta heikoille katsojaluvuille, jolloin sarjan teko päätettiin keskeyttää jo kuuden jakson jälkeen. ZAZ-kolmikko ei kuitenkaan halunnut luovuttaa helpolla, vaan he työstivät sarjan pohjalta elokuvasovituksen, josta he saivat Paramount Picturesin kiinnostumaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1988 ja lopulta Mies ja alaston ase sai ensi-iltansa jo samana vuonna, joulukuussa 1988. Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka on vuosien varrella vakiinnuttanut asemansa kaikkien aikojen suosituimpien komedioiden joukosta. Itse näin Mies ja alastoman aseen jo lapsena ja olen tainnut katsoa sen vuosien varrella uudestaankin. Nyt kun on tulossa uusi Mies ja alaston ase -elokuva (The Naked Gun - 2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen trilogian uudestaan ja arvostella elokuvat läpi.

Komisario Frank Drebin rikospoliisista saa tehtäväkseen turvata Ison-Britannian kuningattaren Elisabet II:n vierailun Los Angelesissa, samaan aikaan kun hän selvittää, kuka hyökkäsi hänen uskollisena apunaan toimineen konstaapeli Nordbergin kimppuun.

Leslie Nielsen palaa rooliinsa rikospoliisin komisario Frank Drebiniksi Hei, me pamputetaan! -sarjasta, josta hän sai Emmy-ehdokkuuden parhaasta miespääosasta komediasarjassa. Nielsen on tuttuun tapaansa kuivan huumorin mestari, laukoessaan toinen toistaan hauskempia sutkautuksia jäykästi ja takuuvarman pokerinaaman kera. Nielsen on täydellinen roolissaan, heittäytyen menoon visusti mukaan ja tehden pöljästä, mutta silti toisinaan jopa ihan pätevästä Drebinistä välittömästi pidettävän tyypin.

     Elokuvassa nähdään myös George Kennedy poliisipäällikkö Ed Hockenina, myöhemmin vaimonsa murhasta syytetty O. J. Simpson konstaapeli Nordberginä, jonka pahoinpitelyä Drebin ryhtyy tutkimaan, Nancy Marchand pormestari Barkleynä, Jeannette Charles Ison-Britannian kuningattarena Elisabet II:na, Ricardo Montalbán Drebinin epäiltynä, rikkaana Vincent Ludwigina, sekä valkokangasdebyyttinsä elokuvassa tehnyt Elviksen ex-vaimo Priscilla Presley Ludwigin assistenttina Jane Spencerinä, johon Drebin toki iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, joskin voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on mennyt pilalle, kun he ovat purskahtaneet nauruun Nielsenin seurassa. Alkuperäisessä Star Trek -sarjassa (1966-1969) ja Star Trek II: Khanin vihassa (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) pahaa Khania näytellyt Montalbán istuu tietty erinomaisesti roiston rooliin ja Presley pärjää hyvin esikoisroolissaan. Häneltä ja Nielseniltä löytyy jopa pientä kemiantynkää.

Usein voi kuulla sanottavan, että "aiemmin tehtiin se ja tämä ja tuo paremmin" ja että "miksei tätä ja tuota tehdä enää kuten ennen". Vaikka eteneminen uusiin suuntiin voikin pitää asioita raikkaina ja johtaa parempiin lopputuloksiin, aina silloin tällöin olen itsekin voivottelemassa samaa asiaa ja komediagenre on yksi näistä tapauksista. Voi, miksei enää tehdä samanlaisia hyvän mielen hassuttelukomedioita, kuten Mies ja alaston ase? Kyseessä on aivan mahtava ja todella hauska, parhaimmillaan suorastaan hulvaton elokuva, jota pidetään ihan syystäkin yhtenä lajityyppinsä merkkiteoksista.

Zucker-Abrahams-Zucker -trion työt olivat jotain aivan omaa luokkaansa, eikä Mies ja alaston ase ole poikkeus. Läpi vajaan puolitoistatuntisen kestonsa se on sullottu täyteen hillittömän hupsuja juttuja ja vitsejä, joita viljellään siihen tahtiin, ettei ihme, jos osa menee ensimmäisellä katselulla ohi. On fyysistä koheltamista, pikkunokkelaa sanailua, genreparodiointa ja paljon taustalle piilotettuja lisävitsejä. Mitään ideaa ei ole pidetty liian absurdina ja läpi elokuvan katsoja ei voi kuin nauraessaan kummastella, mistä näitä juttuja oikein keksitään yhä vain lisää ja lisää? Osa jutuista ovat koomisen tyhmiä ja lapsellisia, toiset taas suorastaan nerokkaita, eli jokaiselle pitäisi löytyä jotain nauramisen aihetta. Itse kuningattaren salamurhaan liittyvällä juonikuviolla ei ole juurikaan niin väliä, mutta se pitää tapahtumaketjun hyvässä liikkeessä ja johtaa toinen toistaan naurattavampiin tilanteisiin. Taustalle lisätty Drebinin hieman noir-mainen yksinpuhelu tuo oman vekkulin lisänsä fiilikseen.

ZAZ-kolmikon käsikirjoitus on aivan mahtava kekseliäisyydessään ja se on täynnä unohtumattomia kohtauksia ja kuolemattomia repliikkejä. Loistotekstin pohjalta ohjaajana toiminut David Zucker rakentaa letkeää ilmapiiriä ja näyttää jälleen kykyjään komediallisen ajoituksensa kanssa. Mies ja alaston ase on myös kelvollisesti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus on oivallista ja puvustus mainiota. Erikoistehosteet ovat tarkoituksellisen höpsöjä ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Ira Newbornin säveltämät musiikit tunnelmoivat mahtavasti taustalla, lähtien Hei, me pamputetaan! -sarjasta tutusta tunnusmelodiasta, jonka varrella Drebinin auto partioi Los Angelesin kaduilla... ja vähän siellä sun täällä muuallakin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun: From the Files of Police Squad!, 1988, Paramount Pictures

Arvostelu: Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004)

RAKKAUTTA ENNEN AURINGONLASKUA

BEFORE SUNSET

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke ja Julie Delpy

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 3

Richard Linklaterin ohjaama ja Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) oli pienimuotoinen menestys ja kriitikoiden ylistämä elokuva, joten sille ryhdyttiin työstämään jatkoa. Aluksi Linklater suunnitteli huomattavasti isompaa filmiä, mutta kun hän ei saanut sille rahoitusta, hän pienensi leffan skaalaa huomattavasti. Linklater, Hawke, Delpy ja käsikirjoittaja Kim Krizan kirjoittivat tarinan yhdessä vanhojen ideoidensa ja omien elämänkokemustensa pohjalta ja seuraavien vuosien ajan he muovasivat käsikirjoitusta sähköpostien välityksellä. He saivat tekstin valmiiksi ja kerättyä parin miljoonan dollarin rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Before Sunset, eli suomalaisittain Rakkautta ennen auringonlaskua sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Elokuva ei menestynyt taloudellisesti yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta se sai runsaasti kehuja kriitikoilta ja nappasi jopa parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Rakkautta ennen aamua vasta nyt, kun huomasin sen täyttävän tänä vuonna 30 vuotta. Pidin elokuvasta aivan valtavasti ja vaikka tiesin jatko-osienkin olevan kehuttuja, minua jännitti katsoa ne, sillä koin alkuperäisleffan toimivan täydellisesti omillaan. Minulta kestikin useita kuukausia, ennen kuin katsoin vihdoin Rakkautta ennen auringonlaskua.

On kulunut yhdeksän vuotta Jessen ja Célinen yhteisestä yöstä Itävallassa, kun he yllättäen tapaavat uudelleen kirjakaupassa Pariisissa.

Ethan Hawke ja Julie Delpy palasivat rooleihinsa Jesseksi ja Célineksi, amerikkalaismieheksi ja ranskalaisnaiseksi, jotka tapasivat sattumalta junassa ja viettivät yön Itävallan pääkaupungissa, Wienissä, kuljeskellen pitkin kaupungin katuja ja jutellen niitänäitä. Ensimmäisen elokuvan päätteeksi Jesse ja Céline lupasivat toisilleen tapaavansa juna-asemalla puoli vuotta myöhemmin ja leffa jättikin tehokkaasti auki, pitivätkö he lupauksensa, vai ajoiko elämä heidän erilleen. Kuten jo sanoin, koin Rakkautta ennen aamua toimivan täydellisesti yksittäisenä elokuvana, joka ei olisi juuri jatkoa kaivannut. Yhdeksän vuoden ajan katsojat saivatkin itse omassa päässään kuvitella, mitä hahmoille tapahtui sen jälkeen, ennen kuin Rakkautta ennen auringonlaskua saapui teattereihin vuonna 2004 ja vahvisti joidenkin teoriat todeksi. Jesse ja Céline eivät tavanneet puoli vuotta myöhemmin, eivätkä he ole nähneet toisiaan lähes vuosikymmeneen. Siinä ajassa Jesse on mennyt naimisiin, saanut lapsen ja kirjoittanut kirjan, jota hän on nyt mainostamassa Pariisissa, kun hän tapaa jälleen Célinen, jolla on poikaystävä ja joka toimii ympäristöaktivistina. Lähes vuosikymmenen tauonkin jälkeen Hawke ja Delpy hyppäävät fantastisesti takaisin rooleihinsa ja tälläkin kertaa katsoja unohtaa pian katsovan elokuvaa roolihahmojen kera, sillä kaikki tuntuu niin todelta. Hawken ja Delpyn välinen kemia ei ole vuosien varrella haihtunut mihinkään ja vaikka kummankin hahmon elämä on vienyt uusiin suuntiin, kun Jessen ja Célinen katseet kohtaavat kirjakaupassa, heidän välillä syttyy jälleen se ihastuttava liekki.

Rakkautta ennen aamua tuntui mielestäni niin aidolta, paljastavalta ja syvälliseltä, että se nousi kertaheitolla kenties jopa rakkauselokuvien suosikikseni. Auki jäävä lopetus oli mielestäni täydellinen ja minua pelotti katsoa Rakkautta ennen auringonlaskua, sillä en toisaalta edes halunnut tietää vastausta kysymykseen "tapasivatko Jesse ja Céline enää". Minun pitikin suorastaan valmistella itseäni henkisesti, että nyt minulle annettaisiin vastaus, jota en periaatteessa halunnut ja minun täytyi vain hyväksyä, että tämä jatko-osa on olemassa. Minulta kestikin hetki lämmetä jatko-osalle, mitä auttoi se, että kun Jesse elokuvan alussa markkinoi kirjaansa, joka pohjautuu yöhön Wienissä, hän itsekin pohtii sitä, onko tarinan voima siinä, että lukija saa itse päättää haluamansa lopun tarinalle.

Rakkautta ennen auringonlaskua ei todellakaan tehnyt minuun sellaista lähtemätöntä vaikutusta kuin edeltäjänsä, mutta se osoittautui lopulta oikein mainioksi jatkotarinaksi. Kun olin päässyt yli siitä, että hahmojen kohtalolle oli annettu konkreettinen vahvistus, uppouduin hiljalleen takaisin näiden kahden upeasti näytellyn ja kirjoitetun hahmon väliseen keskusteluun. Jatko-osa on rakennettu periaatteessa hyvin samanlaisista palikoista kuin edeltäjänsä, mutta sillä erolla, että tällä kertaa kuljetaan ja höpötetään Pariisissa Wienin sijaan ja elokuva tapahtuu päiväsaikaan. Yksi leffan parhaista puolista on se, että koko elokuva tapahtuu reaaliaikaisesti, näyttäen viimeisen vähän päälle tunnin, ennen kuin Jessen täytyy kiirehtiä lentokoneeseen ja seuraavaan maahan promokiertueellaan.

Elokuvalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia ja leffa tuntuukin olevan nopeasti ohi, osittain siksi, että näiden hahmojen keskusteluja on taas kerran niin kiinnostavaa kuunnella. Dialogi tuntuu tälläkin kertaa aidolta ja Jesse ja Céline avaavat onnistuneesti uudenlaisia elämiään ilman, että puhe muuttuu koskaan kömpelöksi selittämiseksi. Kiinnostavinta antia ovat tälläkin kertaa hahmojen filosofisemmat dialogit ja monologit elämästä, rakkaudesta, maailmasta ja seksistä sun muusta. Vaikka hahmot tekevät nopeasti selväksi olevansa parisuhteissa toisten ihmisten kanssa, heidän välille muodostuu saman tien vahva jännite ja katsojana toivookin, että he antaisivat tunteilleen vallan. Elokuvan lopetus on nätti ja se jättää jälleen asiat katsojan päätöksen varaan... tai jätti siihen asti, että trilogian päätösosa, Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight) sai ensi-iltansa taas yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 2013.

Richard Linklaterin ohjaus on tälläkin kertaa herkkää ja intiimiä, mutta realistista. Hän ei ole halunnut tehdä jatko-osastakaan mitään tavanomaista Hollywood-siirappia, mikä näkyy myös käsikirjoituksessa, jota Hawke ja Delpy olivat tällä kertaa työstämässä ihan nimellisesti. Kolmikon teksti heijastaa tekijöidensä henkistä kasvua vuosikymmenen varrella ja se saikin ansaitusti Oscar-ehdokkuuden. Rakkautta ennen auringonlaskua on hienosti kuvattu. Ei voi muuta kuin nostaa hattua kuvaajalle; hänen on pitänyt kävellä helteisen Pariisin katuja takaperin, kantaa painavaa kameraa ja pitää näyttelijät hyvin sommitellusti kuvassa jopa yli vartin ajan kerrallaan. Otot ovat jälleen pitkiä, antaen näyttelijöille todella tilaa näytellä. Valaisutiimille ja äänittäjille tämä on ollut myös haaste, mutta oivassa lopputuloksessa pitkä pinna palkitaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Sunset, 2004, Warner Independent Pictures, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction

Arvostelu: Fantastic Four (2005)

FANTASTIC FOUR

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Ioan Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans, Michael Chiklis, Julian McMahon, Hamish Linklater, Kerry Washington ja Laurie Holden

Genre: toiminta, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Fantastic Four perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Sarjakuvien pohjalta oli jo 1990-luvulla tehty elokuva The Fantastic Four (1994), jota ei koskaan virallisesti julkaistu, mutta joka on levinnyt esimerkiksi internetissä. Vuonna 1995 sarjakuvien filmatisointioikeudet napannut 20th Century Fox palkkasi Chris Columbusin ohjaamaan elokuvan. Pari vuotta myöhemmin hän kuitenkin siirtyi pelkän tuottajan hommiin ja hänet korvattiin ensin Peter Segalilla, sitten Sam Weismanilla, Raja Gosnellilla ja Peyton Reedillä, kunnes lopulta pestin nappasi Tim Story keväällä 2004. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja lopulta Fantastic Four sai ensi-iltansa kesällä 2005. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai kriitikoilta aika nuivan vastaanoton, sekä huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin Fantastic Fourin vasta vuokralta ja pidin siitä lapsena paljon. Olen katsonut sen useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo useampia vuosia. Nyt kun on tulossa jälleen uusi elokuva tästä tiimistä, The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin katsoa ja arvostella aiemmat elokuvat aiheesta, etenkin kun huomasin tämän vuoden 2005 Fantastic Fourin täyttävän jo 20 vuotta tänä kesänä.

Neljä tutkijaa saavat supervoimat tutkiessaan kosmista energiaa avaruudessa. Voimille tulee käyttöä, kun tutkimusmatkan rahoittajana toiminut Victor Von Doom ryhtyy hyödyntämään omia uusia kykyjään pahoihin tarkoituksiin.

Fantastic Four kertoo samannimisestä tiimistä, johon nimen mukaisesti kuuluu neljä ihmeelliset kyvyt omaavaa hahmoa. Ioan Gruffudd näyttelee huippuälykästä Reed Richardsia, joka saa voiman venyttää kehoaan kuin kumia. Jessica Alba näyttelee geneettistä tutkijaa Susan Stormia, joka saa kyvyn muuttua näkymättömäksi ja luoda voimakenttiä. Chris Evans esittää Susanin rämäpää-pilottiveljeä Johnnyä, joka saa kyvyn hallita tulta. Michael Chiklis taas nähdään Reedin parhaana ystävänä Ben Grimminä, joka saa kosmiselta energialta pahimman tällin ja muuttuu kivimäiseksi Möykyksi. Alba on ajoittain tylsän yksipuolinen roolissaan Susanina, eli Näkymättömänä naisena, mutta muuten tiimin roolitus toimii. Gruffudd istuu hyvin sosiaalisesti kömpelön Reedin, eli Herra Fantastisen osaan ja Chiklis on helposti samaistuttava hanttihommiin jatkuvasti päätyvänä Beninä. Myöhemmin Marvelin toiseksi supersankariksi, Kapteeni Amerikaksi siirtynyt Evans revittelee veikeästi Johnnyn, eli Liekin roolissa, joka yrittää hurmata suunnilleen jokaisen vastaansa tulevan naisen ja muutenkin toimii ennen kuin ajattelee. Gruffuddin, Alban, Evansin ja Chiklisin kemiat toimivat hyvin yhteen ja he muodostavatkin mainion nelikon.

     Vastaansa nämä Ihmeneloset saavat Julian McMahonin näyttelemän rikkaan Victor Von Doomin, joka saa myös metalliset supervoimat ja ryhtyy kutsumaan itseään Tohtori Doomiksi. Siinä, missä päänelikko toimii mainiosti, Tohtori Doom jättää toivomisen varaa. Hahmoon on yritetty hieman tuoda sarjakuvista tuttua juonittelua, mutta hahmo tuntuu silti köykäiseltä adaptaatiolta. McMahon ei ole järin vakuuttava osassaan ja hahmon motiivitkin jäävät lopulta varsin löyhiksi.

Fantastic Four ei ole ihmeellinen elokuva, mutta täytyy sanoa, että on se parempi kuin muistin. Se ei yllä samalle tasolle kuin edellisvuosina ilmestyneet, Marvelin sarjakuviin myös pohjautuneet elokuvat Blade (1998), X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002), mutta on se kevyesti parempi kuin Daredevil (2003) tai Hulk (2003). Ilmestymisensä aikaan se näyttäytyi yhtenä lajityyppinsä heikoimmista, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin, kun sarjakuviin pohjautuvia supersankarileffoja on tehty monia kymmeniä, koin yllättävänkin miellyttäväksi palata tämän Fantastic Fourin pariin. Sen tietty pienimuotoisuus ja yksinkertaisuus tuntuu viehättävältä, kun pääpaino on ollut yhden elokuvan tekemisessä, eikä laajemman elokuvauniversumin rakentelussa - vaikkakin Marvelilla oli jo tuolloin pohdinnassa, saisivatko he yhdistettyä vanhat Ryhmä-X:n, Hämähäkkimiehen ja Ihmeneloset yhteen jättielokuvaan.

Muiden supersankarileffojen rinnalla Fantastic Four erottuu sen (pseudo)tiedepuolen avulla. Vaikka lopulta poppoosta vain Reed tuntuu oikeasti tiedemieheltä, elokuva keskittyy tavallista supersankarirainaa enemmän hahmojen kykyjen tieteelliseen tutkimiseen, sekä yritykseen kumota kyvyt. Sen sijaan, että nelikko vetäisi trikoot saman tien niskaansa ja lähtisi pelastamaan maailmaa, he lukittautuvat laboratorioon ja yrittävät keksiä keinoa päästä voimistaan eroon. Toisaalta perinteikästä supersankarointia jää kaipaamaan, mutta samalla pidän siitä, kuinka leffa keskittyy nimenomaan näihin neljään hahmoon, niin yksilöinä kuin tiiminä. Reedin, Susanin, Johnnyn ja Benin välejä rakennellaan onnistuneesti ja sekaan heitetään niin oivaa konfliktia kuin tietty loppupäässä myös ryhmähengen petrausta, kun ne sankarihommat vihdoin kutsuvat.

Onkin sääli, että yksi Marvel-sarjakuvien parhaista vihollisista, Tohtori Doom on näin mitäänsanomaton leffassa. Jos hahmo saisi enemmän tuulta siipiensä alle ja McMahon olisi vakuuttavampi roolissaan, oiva tiimi saisi vastaansa oivan pahiksen. Elokuvan heikointa antia onkin sen lopputaistelu. Vaikka toisaalta Doom osoittaa pärjäävänsä neljääkin sankaria vastaan ja Ihmeneloset pääsevät kaikki hyödyntämään omia vekkuleita kykyjään taiston aikana, tuntuu loppuhuipennus silti hieman lattealta antikliimaksilta kaiken jälkeen. Jotain potkua Fantastic Four kaipaisi, mutta olen siitä huolimatta sitä mieltä, että heikkouksineenkin kyseessä on aliarvostettu supersankarielokuva ja suosittelenkin uutta versiota odotellessa antamaan sille uuden mahdollisuuden.

Monen mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Tim Story, jonka Taxi-uudelleenfilmatisoinnista (2004) Foxin pomot olivat tykänneet. Story rakentaa tunnelmaa ja ryhmädynamiikkaa hyvin, mutta ontuu pahis- ja toimintaosastolla. Johnny tuo runsaasti huumoria sekaan, Tohtori Doomin kohtauksissa on kauhuvivahteita ja parasta ihmisdraamaa tarjoaa uutta ulkonäköään häpeilevä Möykky. Mark Frostin ja Michael Francen työstämä käsikirjoitus ajaa menevästi asiansa, mutta siitä puuttuu tiettyjä syvällisyyksiä, jotka nostivat esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestyneen Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004) niin korkeaan arvoon, puhumattakaan Pixarin animaatioleffa Ihmeperheestä (The Incredibles - 2004), joka oli monin paikoin saanut inspiraationsa Fantastic Four -sarjakuvista. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja ihan sulavasti leikattu kasaan. Puvustajat ja maskeeraajat ansaitsevat aplodit oranssin kivikasa Möykyn upeasta toteutuksesta ja vaikka Tohtori Doom ei muuten vakuuta, sentään hahmo näyttää lopussa hyvältä vihreän hupun ja rautanaamionsa kanssa. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta äänimaailma toimii. John Ottmanin säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, joskin tunnusmelodiasta kuulee, että Ottman oli tehnyt musiikit myös parin vuoden takaiseen X-Men 2:een (X2: X-Men United - 2003).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four, 2005, Twentieth Century Fox, Marvel Enterprises, Constantin Film, 1492 Pictures, Bernd Eichinger Productions, Kumar Mobiliengesellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 3 KG

Arvostelu: Minecraft-elokuva (A Minecraft Movie - 2025)

MINECRAFT-ELOKUVA

A MINECRAFT MOVIE

Ohjaus: Jared Hess

Pääosissa: Jack Black, Sebastian Hansen, Jason Momoa, Emma Myers, Danielle Brooks, Jennifer Coolidge, Rachel House, Jemaine Clement, Kate McKinnon ja Matt Berry

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

A Minecraft Movie, eli suomalaisittain Minecraft-elokuva perustuu ruotsalaisen Mojang-yhtiön videopeliin Minecraft, joka julkaistiin vuonna 2011 ja joka on kaikkien aikojen myydyin videopeli. Jo vuonna 2014 Minecraftin luoja Markus "Notch" Persson paljasti, että Warner Bros. Pictures oli hankkinut pelin filmatisointioikeudet ja että elokuva-adaptaatio oli tekeillä. Shawn Levy pestattiin ohjaajaksi ja Kieran ja Michele Molroney ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta, mutta lopulta he jättivät projektin. Kesällä 2015 Rob McElhenney korvasi Levyn ohjaajana, Jason Fuchs kirjoitti uuden käsikirjoituksen ja Steve Carell roolitettiin pääosaan. Elokuvan ensi-illaksi ehdittiin ilmoittaa toukokuu 2019, mutta lopulta tämäkin yritys kaatui ja tekijätiimi pistettiin jälleen vaihtoon. Tammikuussa 2019 Peter Sollett palkattiin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan elokuva, joka oli tarkoitus julkaista maaliskuussa 2022, mutta vuonna 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia sotki suunnitelmat. Huhtikuussa 2022 Jared Hess vahvisti paikkansa ohjaajana ja käsikirjoitus muodostui lopulta Chris Bowmanin, Hubbel Palmerin, Neil Widenerin, Gavin Jamesin ja Chris Gallettan kynästä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt viimeinkin Minecraft-elokuva saapuu teattereihin. Itse olen tykännyt Minecraftista lapsesta asti ja peli on ollut jo kolme vuotta putkeen eniten pelaamani peli. Elokuvasovitukseen olen kuitenkin suhtautunut epäilevästi, pitkään jopa tuumien, että tuskin sitä ikinä edes saadaan aikaiseksi. Elokuvan mainokset ovat herättäneet minussa voimakkaan ristiriitaisia tunteita ja meninkin lopulta katsomaan Minecraft-elokuvaa sen ennakkonäytökseen Finnkinon IMAX-salissa pelonsekaisin fiiliksin.

Neljä hylkiötä päätyvät kummalliseen palikkamaailmaan, missä voi päästää luovuutensa valloilleen. Nelikon täytyy lyöttäytyä yhteen paikallisen Steven kanssa palatakseen kotiinsa ja päihittääkseen pahan Malgoshan, joka aikoo syöstä koko palikkamaailman pimeyteen ja mielikuvituksettomuuteen.

Jo kolmatta vuotta putkeen Jack Black on mukana videopeliin perustuvassa elokuvassa. Vuoden 2023 The Super Mario Bros. Moviessa hän oli Bowser, vuoden 2024 Borderlandsissa hän oli Claptrap ja nyt hän on Steve, tuo turkoosipuseroinen mainari, joka sattui vuosia aiemmin löytämään erikoisen palikkatodellisuuden, Ylämaailman, minne hän on jäänyt asustelemaan ja rakentelemaan. Alun perin Black roolitettiin possuksi, mutta hänet päätettiinkin lopulta ylentää koko elokuvan keulakuvaksi. Blackin hommaksi jää lähinnä huutaa Minecraft-pelistä tuttuja juttuja, kuten "tulukset", "kanaratsastaja", "työpöytä" ja "äärenhelmi" ja selittää tätä outoa maailmaa niin katsojille kuin neljälle tyypille, jotka myös päätyvät portaalista Ylämaailmaan. He ovat Jason Momoan näyttelemä entinen huippupelaaja Garrett "The Garbage Man" Garrison, Emma Myersin ja Sebastian Hansenin esittämät sisarukset Natalie ja Henry, sekä Danielle Brooksin näyttelemä erilaisia bisneksiä pyörittävä Dawn. Black ja Momoa kilpailevat siitä, kumpi vetää isomman show'n pystyyn ja heidän on annettu heittäytyä niin täysillä kuin he pystyvät. Myers, Hansen ja Brooks jäävät hieman enemmän taustalle, mutta jokaiselle hahmolle on kuitenkin keksitty oma pointtinsa elokuvan aikana.

     Vastaansa Steve ja nelikko eivät saa pelin ikonista pääpahista, Ääriliskoa, vaan elokuvaa varten kehitellyn pahiksen, synkässä Hornassa asuvia ja kultaa rakastavia piglineitä johtavan Malgosha-possun (Rachel House). Malgosha vihaa kaikenlaista luovuutta ja hän haluaakin muuttaa Ylämaailman Hornan kaltaiseksi helvetiksi. Malgosha ajaa kelvollisesti asiansa teatraalisena pahiksena.

No mitäs Minecraft-elokuvasta sitten sanoisi? Kääntyikö maailman myydyin videopeli onnistuneesti elokuvamuotoon, vai onko luvassa kamala fiasko ja häpeäpilkku itse kunkin elokuvaan osallistuneen henkilön CV:ssä? Jos Minecraft ei ole jo pelinä sen kummemmin tuttu, voi elokuvaan olla vaikea päästä mukaan, vaikka leffan ensimmäinen kymmenminuuttinen onkin aikamoinen informaatiovyöry. Jos taas Minecraftiin on tullut tuhlattua elämästä enemmän tunteja kuin kehtaisi sanoa (tätä kirjoittaessa 501 tuntia. Ai kamala, sehän on lähes 21 päivää!), luvassa on varsin viihdyttävä seikkailuleffa. Kun pakollinen ihmishahmojen tylsän maanpäällisen elämän esittely on saatu alta pois ja nelikko päätyy Ylämaailmaan, Minecraft-elokuva starttaa oikein tosissaan ja riepotteleekin hahmoja monenlaiseen kommellukseen ja vaaratilanteeseen, joista ei zombeja, hämähäkeillä ratsastavia luurankoja ja toki niitä pelin ikonisimpia otuksia, eli vihreitä creepereitä puutu.

Minecraft-elokuva on totaalisen pöhkö leffa, mikä on nimenomaan osa elokuvan viehätystä. Itse pelikin on pöhkö ja elokuva oikein syleilee sen pöhköyttä. Ei hätää, vaikka putoaisit kymmenien metrien korkeudesta maata kohti, jos taskustasi löytyy ämpärillinen vettä pehmentämään laskua. Kannattaa varoa, minne juokset, sillä maaperästä saattaa löytyä yllättäviä kuoppia. Yö tulee täysin puskista ja silloin kannattaa olla mökki valmiina. Joitain vapauksia elokuva ottaa, mutta muuten siitä näkyy tekijöiden into ja ihastus peliä kohtaan, enkä voinut muuta kuin seurata tapahtumia typerän leveä virne kasvoillani. Juoni on ohkainen, näyttelijöiden on turha edes haaveilla Oscareista ja osa vitseistä aiheuttaa puhdasta myötähäpeää, puhumattakaan Jack Blackin varmaan jo sopimuksessa pakollisista laulunumeroista, mutta ai että Minecraft-elokuva viihdyttää ja lämmittää fanin sydäntä. Vähän päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vauhdikasta vyörytystä ja mahdollista jatko-osaa jää odottamaan mielellään.

Monen mutkan kautta elokuvan ohjauksesta vastasi lopulta mahtavan Dynamiitti Napoleonin (Napoleon Dynamite - 2004) ohjaaja Jared Hess, joka on selvästi saanut vapaat kädet lopputuloksen kanssa. Hessin omantakeinen höpsö tyyli paistaa leffasta ja hän on tehnyt elokuvasta tykättävän kaikessa vilpittömässä hupsuudessaan. Ja vaikka olinkin etukäteen todella varautunut sen suhteen, että Minecraft-elokuva päätettiinkin tehdä näyteltynä oikeiden ihmisten kera, eikä animaationa, en voi kuin kehua lavastustiimiä, joka on nähnyt paljon vaivaa siirtääkseen pelistä tutun värikkään palikkamaisen maailman sujuvasti kameran eteen. Myös liikkeenkaappausteknologiaa hyödyntäen luodut hahmot kyläläisistä ja heitä suojelevasta rautagolemista erilaisiin mörökölleihin näyttävät pääasiassa hyvältä. Toisinaan taustakankaan käyttö on tosin kiusallisenkin selvää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että Mark Mothersbaugh hyödyntää rauhallisemmissa kohtauksissa pelin tuttua seesteisesti maalailevaa pianonpimputtelumusiikkia, kun toiminnallisemmissa kohtauksissa miehen sävellykset menevät liikaa turhan tavanomaisen bulkkimekastuksen puolelle.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Minecraft Movie, 2025, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Vertigo Entertainment, On The Roam, Mojang AB

Arvostelu: Presence (2024)

PRESENCE

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Callina Liang, Chris Sullivan, Lucy Liu, Eddy Maday, West Mulholland, Julia Fox, Natalie Woolams-Torres ja Lucas Papaelias

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Presence on ohjaaja Steven Soderberghin uusi elokuva. David Koepp kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2023. Presence sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, tammikuussa 2024 Sundancen elokuvajuhlilla. Nyt, yli vuotta myöhemmin elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse odotin positiivisin mielin elokuvan näkemistä. Pidän Soderberghin elokuvista ja innostuin, kun kuulin, miten leffa oli toteutettu. Kävinkin katsomassa Presencen heti sen ensi-iltapäivänä.

Paynen perhe muuttaa uuteen taloon ja alkaa vähitellen uskoa, että talossa kummittelee.

Presence keskittyy uuteen taloon muuttavaan Paynen perheeseen, johon kuuluvat äiti Rebekah (Lucy Liu) ja isä Chris (Chris Sullivan), tytär Chloe (Callina Liang) ja poika Tyler (Eddy Maday). Perheellä ei mene erityisen hyvin. Rebekah-äidillä on meneillään jotain hämärää, mikä on saanut Chris-isän varpailleen, eikä pariskunnan välillä vaikuta pahemmin enää lempi leiskua. Chloe-tytär taas on masentunut parhaan ystävänsä kuoleman jälkeen, mitä ei auta se, että äiti ei anna juuri mitään tukea hänelle, keskittyessään vain Tyler-pojan lupaavaan urheilu-uraan. Perheen ankea arki saa kuitenkin aikamoisen käänteen, kun he alkavat yksi kerrallaan huomata, että heidän talossaan huonekalut liikkuvat itsestään ja jokin "presenssi" vaikuttaisi vahtivan heitä. Perheen näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin Chloeta näyttelevä Liang, joka huomaa kummat tapahtumat ensimmäisenä ja isää esittävä Sullivan, joka yrittää pitää perhettä epätoivoisesti kasassa. Sen sijaan elokuvan aikamoiseksi kompastuskiveksi muodostuu Tylerin kaveria ja Chloesta kiinnostunutta Ryan-poikaa esittävä West Mulholland, joka on kiusallisen huono ja jopa karikatyyrimaisen yliampuva roolissaan.

Presencen juonikuvaus voi kuulostaa miljoonaan kertaan nähdyltä kauhurainalta. Perhe muuttaa uuteen kotiin ja pikkuhiljaa he huomaavat, että jokin yliluonnollinen on läsnä talossa. Presence on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavanomainen kummitteluleffa ja onkin heti kättelyssä selvää, että elokuva jakaa katsojat taatusti voimakkaasti kahtia. Toiset pitävät elokuvan poikkeavaa lähestymistapaa aiheeseensa tylsänä, kun taas toiset innostuvat sen raikkaasta visiosta.

Elokuvan isoin täky on se, että koko elokuva on kuvattu kummituksen vinkkelistä. Seuraamme siis tapahtumia kaiken aikaa kuin leijuen vieressä tai tarkkaillen kauempaa. Jokainen kohtaus on toteutettu yhdellä pitkällä otoksella, jossa Soderbergh itse on kuljetellut kameraa näyttelijöiden ympärillä ja hän onkin pääasiassa onnistuneesti luonut fiiliksen siitä kuin katsoisi tapahtumia jonkin näkymättömän olennon kautta. Tällä herätetään katsojaan epämukavan tunkeileva, jopa hitusen perverssi fiilis. Toteutustapa on mainio ja elokuva pistääkin pohtimaan, onko kyseessä jokin paha voima, joka haluaa perheelle ikävyyksiä, vai joku talon aiempi asukas, joka on kuollut, eikä yksinkertaisesti pääse talosta minnekään, vai ehkä jopa jonkin sortin suojelusenkeli?

Vaikka Presence sisältääkin kiehtovan omalaatuisen lähestymistavan kummitustalokonseptiin, elokuva ei silti ollut sellainen loistotapaus kuin olisin toivonut. En mieltänyt elokuvaa missään kohtaa tylsäksi, mihin vaikuttaa myös napakan tiukka, jopa alle puolentoista tunnin kesto, mutta pakko sanoa, etten missään kohtaa myöskään kokenut leffaa pelottavaksi. Se, mistä leffan todellisen jännitteen pitäisi syntyä, kaatuu rähmälleen surkean näyttelijäsuorituksen takia. Toinen, ei nyt välttämättä kompastuskivi, mutta mielestäni loppujen lopuksi täysin turha seikka, oli äitihahmon mahdollinen hämäräbisnes, jolla yritetään väkisin luoda konfliktia vanhempien välille, kun jo se, että äiti ei huomioi juuri yhtään masentunutta tytärtään olisi ollut tarpeeksi.

Steven Soderbergh ei saa rakennettua erityisen pelottavaa ilmapiiriä, vaan kauhuosastolla leffa jää lähinnä vain epämukavaksi. Enemmänkin se on kummitustarinana aika haikea ja paikoin jopa nätti, vähän samaan tapaan kuin liki kymmenen vuotta sitten ilmestynyt A Ghost Story (2017), jolle Presence ei tosin vedä lainkaan vertoja. David Koeppin käsikirjoitus jättää dialogin puolesta paikoin toivomisen varaa ja etenkin nuorten dialogi kuulostaa juuri siltä kuin iäkkäämpi kirjoittaja yrittäisi laatia repliikkejä teineille: vaivaannuttavalta. Elokuvan tekninen toteutus ansaitsee kuitenkin vielä lisäkehut. Soderberghin kameratyöskentely on tyylikkään sulavaa ja hieman pyöristävä laajakuva vahvistaa mielikuvaa siitä, että katsoisi tapahtumia jonkun silmien kautta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Zack Ryanin kaihoisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Presence, 2024, Extension 765, The Spectral Spirit Company