Arvostelu: Pixels (2015)

PIXELS

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Adam Sandler, Michelle Monaghan, Kevin James, Josh Gad, Peter Dinklage, Brian Cox, Sean Bean, Matt Lintz, Jane Krakowski, Affion Crockett, Ashley Benson, Dan Aykroyd, Nick Swardson, Fiona Shaw ja Serena Williams

Genre: scifi, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixels perustuu Patrick Jeanin samannimiseen ranskalaiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2010. Adam Sandler innostui lyhäristä ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä täyspitkän elokuvan. Tim Herlihy kirjoitti ensimmäisen käsikirjoitusversion elokuvasta, mutta se torjuttiin täysin, jolloin Timothy Dowling palkattiin muokkaamaan tekstiä. Sandlerin hankittua oikeudet lukuisiin videopelihahmoihin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja lopulta Pixels sai maailmanensi-iltansa 16. heinäkuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman elokuvan, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Pixelsin vasta myöhemmin vuokralta ja mielsin sen ihan katsottavaksi hömpäksi. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Pixelsin juhlan kunniaksi.

Kun avaruusolennot hyökkäävät Maahan vanhojen videopelien muodossa, vain ryhmä nörttejä voi pelastaa planeetan.

Adam Sandler näyttelee Sam Brenneriä, joka asentaa työkseen teknologisia laitteita ihmisten koteihin ja joka oli lapsena lähes mestari vanhojen videopelien kanssa, huomatessaan pelien liikekuviot ja kääntäessään ne pelejä vastaan. Ottaen huomioon, että Sandler itse hankki oikeudet Pixelsiin ja sai siitä vielä uransa kalleimman elokuvan, hän hoitaa hommansa kameran edessä yllättävänkin laiskasti. Hänestä löytyy energiaa aina silloin tällöin, mutta monessa kohtaa tuntuu siltä kuin hän olisi vain paikalla hakemassa helppoja rahoja.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin James Samin lapsuudenystävänä ja nykyisenä Yhdysvaltain presidenttinä Will Cooperina, Josh Gad videopeleistä edelleen intoilevana ja salaliittoteorioihin hurahtaneena Ludlow "Ihmepoika" Lamonsoffina, Peter Dinklage videopelimestari Eddie "Tulittaja" Plantina, Michelle Monaghan Samin asiakkaana Violet van Pattenina, Brian Cox amerikkalaiskenraali Porterina ja Sean Bean brittieversti Hillinä. Myös muun muassa Sandlerin kamu Nick Swardson, sekä Ghostbusters-tähti Dan Aykroyd käyvät kääntymässä. Sivunäyttelijöidenkään suorituksissa ei ole pahemmin hurraamista, eivätkä hahmot ole kaksiset. Gad on todella ärsyttävä eksentrisenä Ludlow'na, yrittäessään aivan liian kovasti olla hauska. James ei vakuuta presidenttinä, mihin vaikuttaa se, että koko kansa näyttäisi inhoavan Cooperia. Miten ihmeessä hänet edes valittiin työhön? Game of Thronesista (2011-2019) tutulla Dinklagella sentään näyttäisi olevan hauskaa ketkun Eddien osassa.

Valitettavasti kulunut vuosikymmen ei ole juuri tehnyt hyvää Pixelsille, vaan olin pitkälti samaa mieltä elokuvasta kuin sen ilmestymisen aikoihin. En inhoa elokuvaa kuten monet, sillä pidän sen vekkulista konseptista. Onhan se aivan totaalisen pöljää, että Maahan hyökkäävät avaruusoliot tekeytyisivät kasarin hittivideopeleiksi, kuten Pac-Maniksi, Space Invadersiksi, Galagaksi tai Donkey Kongiksi, mutta onhan se pakko myöntää, että idea on veikeä ja ennen kaikkea uniikki. Ideasta olisi tosin taatusti saanut paremman elokuvan kuin tämä, jo ihan vain pistämällä lähes koko näyttelijäkaartin vaihtoon.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen epähauskuus. Seasta löytyy parit hassut hetkensä tai vitsinsä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta komediapuoli on lähinnä vaivaannuttavaa - erityisesti jos Josh Gad on äänessä, enkä edes halua miettiä hänen kiusallista laulunumeroaan. Monet vitsit ovat vain väsyneitä ja suuri osa Sandlerin popkulttuuriviittauksista jää täysin latteiksi. Leffasta löytyykin pätkiä, jotka olisi mielellään voinut leikata pois, jolloin lopputuloksesta olisi saanut ytimekkäämmän. Sekaan mahtuu silti myös joitain helmentapaisia. Pidän elokuvan sympaattisesta alusta, jossa vuonna 1982 nuoret Sam ja Cooper käyvät ensimmäistä kertaa elämässään pelihallissa ja osallistuvat videopeliturnaukseen, minkä lisäksi leffan puolivälin tietämiltä löytyvä Pac-Man -kohtaus on varsin viihdyttävä. Tekijät ovat keksineet hauskan tavan siirtää pelistä tutut haamut ja sokkelomaisen pelikentän sääntöineen oikeaan maailmaan.

On vaikea kuvitella, että Pixelsin on ohjannut sama heppu kuin kaksi ensimmäistä Yksin kotona -leffaa (Home Alone - 1990-1992) ja kaksi ensimmäistä Harry Potteria (2001-2002). Chris Columbus tarttui projektiin innoissaan, sillä mielsi käsikirjoituksen niin omaperäiseksi. Columbuksen ote ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan leffa tuntuu täysin tavanomaiselta Sandler-rainalta - tosin efektipainotteisempana. Pixels on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus menettelevää. Erikoistehosteet ajavat toimivasti asiansa ja tutut videopelihahmot on siirretty onnistuneesti esiintymään oikein ihmisten rinnalla. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten, joskin Henry Jackman olisi voinut hyödyntää enemmän videopeleistä tuttuja sävelmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pixels, 2015, Columbia Pictures, LStar Capital, China Film Group Corporation, Happy Madison Productions, 1492 Pictures, Film Croppers Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 5 - PAINAJAISTEN LAPSI

A NIGHTMARE ON ELM STREET 5: THE DREAM CHILD

Ohjaus: Stephen Hopkins

Pääosissa: Lisa Wilcox, Robert Englund, Kelly Jo Minter, Danny Hassel, Erika Anderson, Joe Seely, Beatrice Boepple, Whit Hetford ja Nicholas Mele

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) oli myös hitti ja Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987) ja Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) menestyivät kumpikin edeltäjäänsä paremmin, joten lisää oli tiedossa. Idea vitososaan syntyi jo Unien sotureita suunnitellessa, mutta tuolloin New Line Cineman tuottaja Sara Risher ei ollut pahemmin piitannut kuulemastaan. Kuitenkin saatuaan lapsen, Risher tuli toisiin ajatuksiin ja pestasi idean keksineen Leslie Bohemin työstämään käsikirjoituksen. Tuotanto kärsi sekä alati muuttuvasta tekstistä että Motion Picture Association of American tahdosta vähentää raakuuksia Hollywood-elokuvissa, jolloin leffaa piti leikata useasti uudestaan. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi sai ensi-iltansa elokuussa 1989. Elokuva sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja huonoimman laulun Razzie-palkinnon, minkä lisäksi se menestyi huonommin kuin aiemmat osat sarjasta. Itse katsoin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä jo nuorempana ja olen pitänyt siitä paljon. Kun viime vuonna huomasin sen täyttäneen 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Muutama kuukausi Unien valtiaan jälkeen katsoin vihdoin Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsen.

On kulunut vuosi siitä, kun Alice päihitti Freddy Kruegerin. Kuitenkin kun Alice saa tietää olevansa raskaana, painajaiset palaavat jälleen ja Alice pelkää Freddyn yrittävän käyttää lasta uudelleensyntymiseensä.

Lisa Wilcox tekee paluun Alice Johnsoniksi, joka edellisessä elokuvassa onnistui päihittämään Freddy Kruegerin (Robert Englund). Vuoden ajan Alice on ehtinyt uskoa, että painajaiset ovat päättyneet, mutta totta kai Freddy tekee jälleen kerran paluun. Wilcox ei tässäkään elokuvassa pahemmin vakuuta Alicena, eikä hänen hahmonsakaan ole erityisen mielenkiintoinen. Englundiltakin näyttäisi jo alkavan puhti loppua, mihin vaikuttaa varmasti se, ettei Freddylle oikein keksitä mitään kiinnostavaa tekemistä, vaan tämä unien valtias jää leffassa pahasti taka-alalle.

     Painajainen Elm Streetillä 4:stä paluun tekee myös Danny Hasselin esittämä Dan, joka on nyt parisuhteessa Alicen kanssa. Uusia tuttavuuksiakin on luvassa, kuten sairaanhoitajan hommia tekevä Yvonne (Kelly Jo Minter), äitinsä painostamana malliksi pyrkivä Greta (Erika Anderson) ja sarjakuvista intoileva Mark (Joe Seely), jotka ensiksi tietty pyörittelevät silmiään Alicen kertomuksille nuoria unissa jahtaavasta raitapaidasta, mutta jotka joutuvat toki ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan Freddyn omissa painajaisissaan ja taistelemaan hengestään. Dan jää tässäkin leffassa tylsäksi tyypiksi, eikä muissakaan uusissa hahmoissa (tai heidän näyttelijöissään) ole juuri kehumista. Gretan vaikeassa perhekuviossa olisi potentiaalia, mutta homma jää vain pintaraapaisuksi. Markin sarjakuvaintoilua hyödynnetään ihan vekkulisti, mutta hahmo itsessään on aika mitäänsanomaton.

Lukuun ottamatta yllättävän mainiota kolmososaa, Unien sotureita, Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarjan taso on luisunut aikamoista alamäkeä. En juuri piitannut suomalaisen Renny Harlinin ohjaamasta neljännestä elokuvasta ja nyt Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi tuotti jo aikamoista tuskailua saada tuijotettua loppuun asti. Leffassa on pari ihan menevää hetkeä, kuten näyttävästi toteutettu moottoripyöräkohtaus ja M. C. Escherin ikonista portaikkotaideteosta mukaileva osio loppuhuipennuksessa, mutta muuten kyseessä on varsin surkea raina, jota ei voi suositella muille kuin Freddyn vannoutuneimmille fanittajille.

Elokuvasta paistaa, että käsikirjoitusta työstettiin läpi kuvausten, että tekijät joutuivat saksimaan leffaa MPAA:n uusien raakuuksia koskevien sääntöjen mukaisesti ja että koko raina pistettiin kasaan vain muutamassa kuukaudessa. Elokuva on niin kiirehditty sillisalaatti, että useammankin kerran sitä tulee kummasteltua, mitä ihmettä tässä oikein tapahtuu? Tutut säännöt Freddyn toiminnasta unien sisällä saavat kyytiä ja nyt tuntuu siltä, etteivät hahmot ole koskaan turvassa, vaan veitsikätinen heppu saattaa iskeä missä vain, milloin vain. Koko vauvakuvio on kirjoitettu turhankin monimutkikkaaksi ja ennen kaikkea typeräksi. Mutta mikä pahinta, kyseessä on pitkästyttävän tylsä elokuva, joka ei pelota tai edes jännitä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Stephen Hopkins, joka oli tätä ennen tehnyt vain yhden elokuvan, Dangerous Game -slasherin (1987). Myöhemmin Hopkins tultaisiin tuntemaan parhaiten Predator 2 - Saalistajan (Predator 2 - 1990) ohjaajana, missä hän tekikin huomattavasti parempaa työtä. Hopkins ei saa rakennettua minkäänlaista jännitettä, eikä asiaa ole taatusti auttanut napakka aikataulu tai Leslie Bohemin alati muovautuva käsikirjoitus eri kirjoittajien toimesta. Sentään Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi on kelvollisesti kuvattu, siinä on muutamia oivallisia erikoistehosteita ja maskeerauksia ja Jay Fergusonin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child, 1989, New Line Cinema, Heron Communications, Smart Egg Pictures, The Fourth New Line-Heron Joint Venture

Arvostelu: The Island (2005)

THE ISLAND

Ohjaus: Michael Bay

Pääosissa: Ewan McGregor, Scarlett Johansson, Sean Bean, Djimon Hounsou, Steve Buscemi, Ethan Phillips, Brian Stepanek, Michael Clarke Duncan, Kim Coates ja Glenn Morshower

Genre: scifi, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Island on Michael Bayn ohjaama scifitoimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle Caspian Tredwell-Owenin ideasta, jonka pohjalta hän kynäili käsikirjoituksen ja ryhtyi kaupittelemaan sitä studioille. DreamWorks Pictures nappasi projektin itselleen ja palkkasi Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin viilaamaan tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2004 ja lopulta The Island sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, josta kriitikot eivät pahemmin piitanneet. Itse kuitenkin pidin leffasta paljon, kun näin sen ensi kertaa jo lapsena, muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Olen katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin The Islandin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vuonna 2019 suuri osa ihmiskunnasta on kuollut hirvittävän taudin takia. Eloonjääneet asuvat maanalaisessa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle, ainoaan paikkaan missä tartuntaa ei ole. Kaksi eloonjäänyttä saavat kuitenkin selville kaamean huijauksen ja päättävät paeta laitoksesta.

The Islandin päärooleissa nähdään Ewan McGregor ja Scarlett Johansson, jotka esittävät Lincoln Six Echoa ja Jordan Two Deltaa, kahta tartunnalta selviytynyttä, jotka elävät muiden eloonjääneiden kanssa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle. Mutta kun Lincolnille ja Jordanille selviää kauhistuttava totuus laitoksesta, he päättävät paeta. McGregor ja Johansson istuvat oivallisesti rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy mainiota kemiaa. McGregor tulkitsee erittäin hyvin hahmonsa muuttuvia tunteita, kun totuudet hiljalleen paljastuvat Lincoln Six Echolle. Johansson jää roolissaan selvästi McGregorin varjoon ja vaikka näyttelijältä löytyy hyvät hetkensä, on Johansson ajoittain hieman puinen osassaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean eloonjääneiden terapeuttina, tohtori Merrickinä, Djimon Hounsou karkuteille lähteneitä Lincolnia ja Jordania jahtaavana Laurentina, Ethan Phillips, Brian Stepanek ja Michael Clarke Duncan muina selviytyjinä Jones Three Echona, Gandu Three Echona ja Starkweather Two Deltana, sekä Steve Buscemi Lincolnin teknikkokaverina Macina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan. Bean on nappivalinta lempeäksi, mutta selvästi jotain salailevaksi tohtoriksi ja Hounsousta löytyy karismaa palkkasoturiksi, joka on kaiken aikaa pääkaksikon kintereillä.

Ennen kuin pistin The Islandin pitkästä aikaa pyörimään, jännitin, että mitä jos en enää pitäisikään elokuvasta? Ja mitä vielä. Kyseessähän on oikein mainio toimintaseikkailu, joka sisältää erittäin hyvän konseptin, sekä ehdottomasti yksi Michael Bayn paremmista teoksista. Elokuvan tulevaisuudenkuva (joka tosin on nyt vuonna 2025 meille jo menneisyyttä) on mielenkiintoinen ja laitos, jossa eloonjääneet asuvat, unelmoiden pääsystä paratiisimaiselle Saarelle, on kiehtova paikka. Kun Lincoln Six Echo eräänä päivänä harhailee väärään paikkaan ja saa selville jotain, mitä eloonjääneiden ei kuuluisi saada tietää, alkaa todella mukaansatempaava ajojahti, josta ei vauhdikasta toimintaa ja jännittäviä tilanteita puutu. Katsojan on parasta tietää elokuvasta mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä sen paljastukset ja käänteet ovat oivallista seurattavaa.

Elokuva alustaa kertomustaan ja hahmojaan onnistuneesti, päästen silti nopeasti itse asiaan. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa nopeasti ja vasta loppupäässä hurjat takaa-ajot ja isommaksi paisuva toiminta alkaa aiheuttamaan pientä ähkyä. Moniin muihin Bay-rainoihin verrattuna The Island pysyy kuitenkin suhteellisen maltillisena, sekä passelin tiukkana. Siinä on myös tavallista enemmän pohdiskeltavaa katsojalle ja vaikka sen tietyt moraaliset dilemmat eivät olisikaan täysin uniikkeja tai mitään tajunnanräjäyttävää pureskeltavaa, on se tässäkin syvällisempää ja kiinnostavampaa kamaa kuin likimain kaikki muut ohjaajan teoksista.

Vaikka Caspian Tredwell-Owenin ideasta lähtenyt Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin työstämä käsikirjoitus onkin parempi kuin suuressa osassa Michael Bayn tuotantoa, ohjauksesta paistaa läpi, kuka puikoissa pyörii. The Islandista löytyy kaikki Bay-maneerit, oli kyse sitten värimäärittelyn voimakkaasta saturaatiosta, alhaalta kuvatuista dramaattisista hidastuksista, suurista räjähdyksistä tai tuotesijoittelusta (ainakin Xbox ja Ben & Jerry's ovat olleet sponsoroimassa leffaa). Bay kuitenkin osaa parhaimmillaan tehdä koukuttavaa toimintaviihdettä, sen hän osoittaa usean kerran. The Island on kameratyöskentelyltään ailahtelevaa ja välillä toivoisi, ettei kuvaus äityisi niin sähäkäksi, mitä ei auta nopeatempoinen leikkaus, jossa kuvat saavat kestää ehkä sekunnin ajan. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja erikoistehosteet ovat kestäneet paremmin aikaa kuin jotkut viime vuosien toimintaspektaakkeleista. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Steve Jablonsky kasvattelee tunnelmaa hyvin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Island, 2005, Warner Bros., Dreamworks Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, K/O Paper Products

Arvostelu: Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 2005)

JALI JA SUKLAATEHDAS

CHARLIE AND THE CHOCOLATE FACTORY

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Freddie Highmore, Johnny Depp, David Kelly, Helena Bonham Carter, Noah Taylor, Deep Roy, Julia Winter, James Fox, AnnaSophia Robb, Missi Pyle, Jordan Fry, Adam Godley, Philip Wiegratz, Franziska Troegner, Christopher Lee, Blair Dunlop, Liz Smith, Eileen Essell ja David Morris

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

Charlie and the Chocolate Factory, eli suomalaisittain Jali ja suklaatehdas perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1964. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1971 tehty elokuva Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory), mutta Dahl itse inhosi sitä. 1990-luvulla Warner Bros. Pictures ja Brillstein-Grey Entertainment yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja tehdäkseen filmatisoinnin, jonka Dahl olisi hyväksynyt. Scott Frank ryhtyi työstämään käsikirjoitusta ja ohjaajaksi pohdittiin muun muassa Ang Leetä ja Terry Gilliamia, kunnes pestin sai hetkellisesti Gary Ross. Ross ja Frank kuitenkin jättivät projektin ja Gwyn Lurie pestattiin uudeksi käsikirjoittajaksi, Rob Minkoffin saadessa ohjaajan hommat. Hekin poistuivat projektista ja Warner Bros. yritti taivutella Tom Shadyacia ohjaamaan elokuvan ja Jim Carreyn tähdittämään sitä, mutta Dahlin perikunta ei suostunut heihin. Vuonna 2003 Tim Burton vahvisti paikkansa elokuvan ohjaajana ja tämä valitsi John Augustin kirjoittamaan uuden käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Jali ja suklaatehdas sai maailmanensi-iltansa 10. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva keräsi positiivista palautetta kriitikoilta ja se oli iso menestys. Itse kävin katsomassa Jalin ja suklaatehtaan leffateatterissa, kun se saapui Suomeen ja pidin siitä. Olen katsonut leffan useasti uudelleen, joskin viime katselusta on tainnut vierähtää lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Jalin ja suklaatehtaan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella elokuvan.

Salamyhkäinen suklaatehtailija Villi Vonkka järjestää kilpailun, jossa viisi onnekasta voivat päästä vierailulle hänen hulppeaan suklaatehtaaseensa. Köyhän perheen Jali-pojalla käy elämänsä tuuri, kun hän löytää erään suklaalevyn välistä kultaisen voittokupongin.

Kun Tim Burton valikoitui Jali ja suklaatehtaan ohjaajaksi, elokuvan keulakuvaksi ajautui totta kai Johnny Depp, Burtonin luottonäyttelijä. Depp esittää Villi Vonkkaa, eksentristä suklaatehtailijaa, joka joitain vuosia sitten sulki tehtaansa vakoojien takia, mutta on nyt päättänyt yllättäen tarjota mahdollisuuden viidelle onnekkaalle päästä vierailemaan hänen tehtaassaan. Depp on roolissaan... hmmm... mitenköhän sen nyt sanoisi. Toisaalta Depp istuu hyvin osaansa ja useat hänen ilmeistään ovat onnistuneita. Miehen valitsema puheääni on kuitenkin kummallinen, eikä asiaa auta käsikirjoitukselliset erikoisuudet, repliikeistä lähtien.

     Nimikkohahmo Jalin rooli taas meni Freddie Highmorelle, jonka kanssa Depp oli näytellyt Finding Neverland - tarinan lähteillä -elokuvassa (Finding Neverland - 2004) ja joka oli tehnyt Deppiin niin suuren vaikutuksen, että Depp suostutteli Burtonin valitsemaan Highmoren. Highmore olikin nappivalinta Jaliksi, tulkiten esimerkillisesti hahmonsa hyveellisyyttä, viattomuutta ja sinisilmäisyyttä. Jali tulee rutiköyhästä perheestä, johon kuuluvat muun muassa Jalin vanhemmat (Helena Bonham Carter ja Noah Taylor), Jalia tsemppaava isoisä Justus (David Kelly) ja höpsö isoäiti Elviira (Liz Smith). Jalin haluaa nähdä kokevan onnen ja katsojanakin meinaa liikuttua, kun poika löytää kuin löytääkin suklaalevystään kultaisen pääsylipun Vonkan tehtaalle.

Elokuvassa nähdään lisäksi Philip Wiegratz, Julia Winter, AnnaSophia Robb ja Jordan Fry Aukusti Lihavistona, Marina Hillona, Orvokki Jauhiaisena ja Ari Telkkarina, neljänä muuna onnekkaana lapsena, jotka pääsevät vierailulle Vonkkan tehtaalla, Franziska Troegner Aukustin äitinä, James Fox Marinan isänä, Missi Pyle Orvokin äitinä ja Adam Godley Arin isänä, sekä Christopher Lee Villi Vonkan hammaslääkäri-isänä Vilpurina. Eikä pidä missään nimessä unohtaa Deep Royta, joka esittää yksinään lukuisia Umppa-Lumppia, pienikokoisia miehiä, jotka työskentelevät Vonkan tehtaalla. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan pääasiassa hyvin, jylhä-äänisen Leen uhkuessa karismaa Vonkan suklaata vihaavana isänä.

Monet eivät paljoa piittaa tästä Burtonin Jalista ja suklaatehtaasta, useinmiten sen takia, että heille vuoden 1971 elokuvasovitus on niin lähellä sydäntä. Liekkö kyse siitä, että näin Burtonin version monia vuosia aiemmin, joten se on minulle se tutuin versio Dahlin kirjan pohjalta, vai puhtaasta nostalgiasta, mutta minä kyllä pidän tästä elokuvasta. Ei se ole yhtä hyvä kuin vuoden 1971 elokuva, mutta ei myöskään mikään vaivaannuttava pohjanoteeraus, jota ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Deppin roolityö on ailahteleva, mutta silloin kuin Villi Vonkan kanssa onnistutaan, niin sitten myös onnistutaan. Parasta antia hahmossa on hänelle kirjoitettu taustatarina vaikean isäsuhteen kera, joka auttaa ymmärtämään, miksi kummallinen erakko-Vonkka on sellainen kuin hän on.

Tämän lisäksi leffa on muutenkin mainio. Se vetäisee heti mukaansa ja vaikka tarina olisikin tuttu, seikkailu tässä ihmeellisessä suklaatehtaassa täynnä ties minkälaisia huoneita, on viihdyttävää seurattavaa. Kun kehuin Deppin ilmeitä, meinasin erityisesti sitä, kuinka Vonkka salakavalasti pistää voittajalapset koetukselle ja katsoo, kuinka nämä setvivät tiensä erilaisista pulmista. Tehtaassa Vonkka vie aika lailla kaiken huomion, mutta ei pidä unohtaa Jaliin keskittyvää alku- ja loppupäätä, joista löytyy runsaasti ihastuttavaa sydäntä ja lämpöä. Jalin arvomaailmat ovat niin erilaiset kuin leffan muiden ylimielisten ja töykeiden kakaroiden, ettei katsojana voi muuta kuin tsempata poikaa onnistumaan. Elokuvasta leviää hyvä fiilis ja se sopii täydellisesti katseltavaksi etenkin talviaikaan, lämpimän peiton, villasukkien ja kaakaomukin kera. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä suklaata. Tähän elokuvailtaan kannattaa varata suklaalevy jos toinenkin.

Tim Burtonin rakentama tunnelma on niin satumainen ja hurmaava kuin leikkisä ja ohjaajalle ominaisesti myös hieman vinksahtanutkin. Burtonilta löytyy myös jälleen silmää visuaaliselle tyylittelylle, lähtien elokuvan värimaailmasta. Muu maailma esitetään ankeana ja harmaana, kun taas Vonkan tehdas on täynnä väriloistoa, lisäten paikan taianomaisuutta. Elokuvan lavasteet ovat upeat. Vonkan tehdas vie toki lähes kaiken huomion, mutta haluan myös huomioida Jalin perheen talon, joka on niin vinksallaan joka suuntaan ja täynnä reikiä lahoissa puissaan, etten tiedä, millä tahdonvoimalla se edes pysyy pystyssä. Puvustus on pääasiassa oivaa, joskin Vonkan yleisilme on hiukan kyseenalainen. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten ja digitaalisuudet ja taustakankaan käytöt paistavat läpi monessa kohtauksessa. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin työstämät musiikit tunnelmoivat mahtavasti (ja paikoitellen jopa vähän karmivasti) taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Charlie and the Chocolate Factory, 2005, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, The Zanuck Company, Plan B Entertainment, Theobald Film Productions, Craig Miller Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: Superman (2025)

SUPERMAN

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: David Corenswet, Rachel Brosnahan, Nicholas Hoult, Edi Gathegi, Skyler Gisondo, Nathan Fillion, Sara Sampaio, Isabela Merced, Anthony Carrigan, Wendell Pierce, Mikaela Hoover, Terence Rosemore, Pruitt Taylor Vince, Neva Howell, Alan Tudyk, Michael Rooker, Pom Klementieff, Jennifer Holland, Bradley Cooper, Angela Sarafyan, Sean Gunn ja Milly Alcock

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Superman perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1938. Hahmo on esiintynyt lukuisissa elokuvissa ja sarjoissa, ja hahmon viimeisin sooloelokuva, Henry Cavillin tähdittämä Man of Steel (2013) käynnisti DC:n oman elokuvauniversumin Marvelin vastaavan rinnalle. Elokuvauniversumi ei kuitenkaan ottanut tuulta siipiensä alle toivotulla tavalla, eikä Cavill koskaan saanut toista omaa Superman-elokuvaansa. Pitkän yrityksen ja usean taloudellisen epäonnistumisen jälkeen koko DC-elokuvauniversumi päätettiin käynnistää uudestaan alusta alkaen. DC-leffa The Suidice Squadin (2021) ohjaaja James Gunn palkattiin työstämään uusi Superman-elokuva, minkä lisäksi mies pestattiin myös johtamaan uutta DC Studiosia. Cavillille ei nähty käyttöä tässä uudessa universumissa ja tilalle valittiin David Corenswet. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 työnimellä "Superman: Legacy" ja nyt Superman saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa erittäin innolla. Pidin Henry Cavillista Supermanina ja minua harmitti, kuinka näyttelijää kohdeltiin vuosien varrella roolin tiimoilta. Koin kuitenkin, että elokuvat Cavillin ympärillä eivät kuvastaneet Supermania oikealla tavalla ja odotinkin positiivisena näkeväni, mitä Gunn saisi aikaan hahmosta. Trailerit saivat minut vakuuttuneeksi ja kävin erittäin hyvillä mielin katsomassa Supermanin sen kutsuvierasnäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Tuhoutuneelta Krypton-planeetalta Maahan vauvana lähetetty Kal-El, eli Clark Kent on toiminut ihmiskuntaa suojelevana Supermanina kolme vuotta. Kun sankarille katkera Lex Luthor saa kansan kääntymään Supermania vastaan, hänen täytyy miettiä uudelleen paikkaansa maailmassa.

Kovasta yrityksestä huolimatta Henry Cavillin taival Kal-Elinä, eli Clark Kentinä, eli Supermanina päättyi cameoon Black Adamin (2022) lopputeksteissä ja uusi Superman-elokuva esittelee nimikkohahmon rooliin David Corenswetin, joka on aiemmin nähty muun muassa Netflixin Hollywood-minisarjassa (2020), Pearl-kauhuelokuvassa (2022) ja Twisters-katastrofileffassa (2024). Corenswet istuu rooliin kuin valettu. Hän omaksuu täydellisesti Supermanin tietyn sinisilmäisyyden, rehtiyden ja ylipäätään puhtoisen sankarillisuuden, minkä lisäksi niissä parissa kohtauksessa kun hänet nähdään ihan vain toimittaja Clark Kentinä, hän myy hahmon yrityksen esittää kömpelöä, jotta muut ympärillä eivät hoksaisi kyseessä olevan sama mies. Vaikka tavallaan pidinkin Cavillin tulkinnasta, on Corenswetin sarjakuville uskollisempi sankari tervetullut ja odotan innolla näkeväni miestä lisää tässä roolissa.

     Vastaansa Superman saa arkkivihollisensa, rikkaan supernero Lex Luthorin, jota näyttelee Nicholas Hoult. Muiden ylistäessä Supermania suurena sankarina, Lex näkee tässä vain ihmiskunnan suurimman uhkan, josta on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hoult pyrki alun perin näyttelemään toista DC-sankaria, Batmania vuoden 2022 The Batmanissa ja tähänkin elokuvaan hän haki itse Supermaniksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lex Luthor oli täydellinen rooli miehelle. Kaukana on kiusallisesti äännähtelevä tulkinta Jesse Eisenbergiltä ja Hoult on aidosti uhkaava Lexinä, jota ei kiinnosta kuinka monta ihmistä täytyy uhrata, kunhan hän saa tavoitteensa läpi.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Rachel Brosnahan toimittaja Lois Lanena, Skyler Gisondo toimittaja Jimmy Olsenina ja Wendell Pierce Daily Planet -uutislehteä johtavana Perry Whitena, Sara Sampaio Lexin tyhmänä tyttöystävänä Eve Teschmacherina ja María Gabriela de Faría Lexin kätyrinä Engineerinä, Edi Gathegi, Nathan Fillion ja Isabela Merced Justice Gang -supersankariryhmään kuuluvina Mr. Terrificinä, Green Lanternina ja Hawgirlinä, sekä Bradley Cooper ja Angela Sarafyan Kal-Elin kryptonilaisina vanhempina Jor-Elinä ja Lara Lor-Vanina, ja Pruitt Taylor Vince ja Neva Howell Clarkin adoptiovanhempina Jonathan ja Martha Kentinä. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa mainioita, etenkin Brosnahan Loisina. Corenswetiltä ja Brosnahanilta vieläpä löytyy ehtaa kemiaa.

Uusi Superman-elokuva oli ennakkointooni nähden pienoinen pettymys, mutta kyseessä on silti oikein mainio supersankarileffa. Zack Snyderin "realistisempaa" otetta hakenut synkistely on enää kaukainen muisto ja James Gunnin kipparoimana Superman on kuin eloon herännyt sarjakuva tai kuin katsoisi lauantain piirrettyjä näytellyssä muodossa. Elokuva syleilee tämän DC-universumin hullunkurisempiakin puolia ja pistää Supermanin vastakkain niin muiden supervoimaisten tyyppien kuin myös jättimäisen tulta syöksevän hirviön ja toisten ulottuvuuksien vaarojen kanssa. Omaa päänvaivaansa aiheuttaa ensi vuonna oman elokuvansa saavalta serkulta lainaan otettu superkoira Krypto, jota ei kiinnosta tippaakaan kuunnella ohjeita.

Superman on ilahduttavan värikäs, mukaansatempaava ja toiminnantäyteinen, mutta siitä löytyy myös sopivissa määrin aikaa rauhoittua ja syventää hahmojaan. Seasta löytyy aitoa sydäntä, joskin jäin kaipaamaan tunneosastolta hieman enemmän. Myös ne kunnon vau-elämykset jäivät omalla kohdallani saamatta. Huumoriakin mahtuu mukaan, mutta olin tyytyväinen, ettei komedia ollut niin isossa roolissa kuin Gunnin muissa sarjakuvafilmatisoinneissa. Meno ei myöskään ole yhtä räävitöntä, mikä on hyvä, koska mielestäni Superman on aina ollut koko perheen sankari. Hymy leviääkin huulille niissä pienissä hetkissä, kun Superman nähdään taistelun tiimellyksessä siirtävän lapsia ja jopa eläimiä turvaan, ja kun taistelun jälkeen nämä innokkaat lapset säntäävät tapaamaan sankariaan. Gunn ymmärtää Supermanin ydintä, tuoden mukaan myös konfliktia, kun Lex keksii keinon kääntää kansan Supermania vastaan.

Leffa ei kuitenkaan ole ongelmaton tapaus ja siinä on kerronnallisia juttuja, jotka katsojasta riippuen voivat häiritä enemmän tai vähemmän. Koska Supermanista on tehty jo useampia elokuvia ja sarjoja, ymmärrän täysin että Gunn ei ole halunnut kertoa tuttua syntytarinaa uusiksi, vaan käynnistää leffan siitä hetkestä, kun Clark on jo toiminut Supermanina muutaman vuoden ajan. Paikoin kuitenkin tuntuu siltä, että Gunn luottaa liikaa siihen, että kaikki nämä sivuhahmotkin ovat tuttuja katsojalle entuudestaan, eikä Superman lähde pahemmin esittelemään ketään. Leffan alkaessa voi jopa tuntua siltä kuin katsoisi jo jatko-osaa. Oma isoin ongelmani kuitenkin on se, että paikoin elokuva tuntuu liian tähteen ahdetulta lukuisten sankarien ja pahistensa kanssa. Ja kun kestoakin on vain pari tuntia, elokuvalla on välillä turhan kova kiire lentää kohtauksesta, hahmosta ja skenaariosta toiseen.

James Gunnin käsikirjoitus jää epätasaiseksi, mutta siitä löytyy myös selvät vahvuutensa. Merkittävänä osana tarinaa toimiva kahden fiktiivisen valtion välinen konflikti tuo väkisinkin mieleen tämänhetkisen tulenaran tilanteen Lähi-idässä. Järjettömässä taistelussa rikkaat vain rikastuvat ja jostain syystä Supermania katsotaan oudosti, kun tämä haluaisi pelastaa syyttömät sivulliset. Kommentaari on osuvaa, joskin se on toki valitettavasti omiaan karkottamaan osan yleisöstä. Epätasaista tekstiä Gunn korvaa vahvalla ohjauksella. Hänen rakentamansa ilmapiiri on suorastaan ilahduttava. Myös tekniseltä osastoltaan Superman toimii... pääasiassa. Joissain lentokohtauksissa kamera on asetettu häiritsevän lähelle Corenswetin kasvoja, eikä hieman pyöristävä linssi ole aina kovin imarteleva. Toisinaan taas leikittelevä kameratyöskentely toimii tyylikkäästi. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa (kyllä, pidän todella paljon tämän Supermanin kiistellystä asusta) ja maskeerauksetkin mainiot. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa näyttävää katseltavaa ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. John Murphyn ja David Flemingin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen ja musiikkien osalta mieleen jää lähinnä vain John Williamsin fantastinen Superman-tunnari, jota leffa hyödyntää eri tavoin pitkin kestoaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Superman, 2025, DC Studios, Troll Court Entertainment, The Safran Company, Warner Bros.

Arvostelu: Elio (2025)

ELIO

Ohjaus: Madeline Sharafian, Domee Shi ja Adrian Molina

Pääosissa: Yonas Kibreab, Zoe Saldaña, Remy Edgerly, Brad Garrett, Brandon Moon, Jameela Jamil, Dylan Gilmer, Jake Getman, Matthias Schweighöfer, Ana de la Reguera, Atsuko Okatsuka, Shirley Henderson, Brendan Hunt, Naomi Watanabe ja Bob Peterson

Genre: animaatio, seikkailu, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 7

Elio on Pixarin uusi animaatioelokuva. Adrian Molina kehitteli elokuvan tarinan oman lapsuutensa pohjalta ja rakkaudestaan scifileffoihin. Molina halusi elokuvan myös heijastelevan sitä, kuinka ulkopuolista on varttua queer-nuorena. Kuitenkin kun Pixarin ja Disneyn seksuaalivähemmistöjä sisältäneet elokuvat, kuten Lightyear (2022) ja Ihmeellinen maailma (Strange World - 2022) floppasivat lippuluukuilla, Disney päätti poistaa animaatioistaan seksuaalivähemmistöihin liittyvät jutut. Niinpä Eliota ryhdyttiin muovaamaan, eikä Molina ollut tyytyväinen ja päättikin jättää projektin. Myös osa animaattoreista ja ääninäyttelijä America Ferrera jättivät elokuvan, osoittaakseen tyytymättömyyttään Disneytä kohtaan. Molina korvattiin Domee Shillä ja Madeline Sharafianilla ja leffan teko käynnistyi uudelleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2024, mutta kun tuotanto jouduttiin keskeyttämään keväällä 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia, julkaisua siirrettiin yli vuodella eteenpäin. Nyt Elio on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut suurella mielenkiinnolla sen näkemistä. Vaikka Pixarin taso onkin laskenut, olen aina kiinnostunut näkemään, mitä yhtiöllä on tarjottavanaan, erityisesti jos kyseessä on täysin uusi elokuva, eikä osa jotain franchisea. Lomamatkani ja muuttokiireideni takia minulta kesti kuitenkin puolitoista viikkoa, kunnes vihdoin ehdin käydä katsomassa Elion.

Nuori Elio-poika on koko ikänsä intoillut avaruudesta ja hänen suurin unelmansa onkin joutua avaruusolentojen sieppaamaksi. Kun tämä eräänä yönä toteutuu, Elio päätyy elämänsä seikkailuun ja setvimään intergalaktista konfliktia.

Elio kertoo, noh, Eliosta (äänenä Yonas Kibreab), nuoresta pojasta, joka on intoillut koko ikänsä kaikesta avaruuteen liittyvästä. Kun hänen vanhempansa menehtyvät auto-onnettomuudessa ja hän joutuu armeijan leivissä työskentelevän tätinsä Olgan (Zoe Saldaña) hoteisiin, Elio alkaa tosissaan toivoa, että avaruuden muukalaiset sieppaisivat hänet, sillä hän kokee ettei Maalla ja ihmisillä ole enää mitään tarjottavanaan hänelle. Yksinäiseen Elioon on helppo samaistua ja vaikka avaruusoliot eivät katsojaa kiinnostaisikaan, voi hyvin ymmärtää pojan palavaa halua kuulua omanlaistensa joukkoon. Elio on heti pidettävä hahmo, jonka kanssa hyppää mielellään seikkailun pyörteisiin, kun ihka aito avaruusalus vie pojan mennessään... luullessaan Eliota Maan johtajaksi ja tarjotessaan pojalle paikkaa intergalaktisen Yhteisversumin neuvostossa.

     Avaruusmatkansa aikana Elio tapaa muun muassa Yhteisversumin neuvostoon kuuluvat lähettiläät Helixin (Brandon Moon), Questan (Jameela Jamil) ja Tegmenin (Matthias Schweighöfer), supertietokone Ooooon (Shirley Henderson), universaalin tietokirjan (Bob Peterson), toukkamaisen Glordonin (Remy Edgerly), sekä sotaisaa heimoaan johtavan lordi Grigonin (Brad Garrett), joka on katkera Yhteisversumille, koska nämä eivät suostu ottamaan häntä neuvostoonsa ja haluaakin siksi tuhota koko Yhteisversumin. Sivuhahmoista suosikiksi nousee ehdottomasti Glordon, jonka kanssa Elio ystävystyy ja jota syvennetään onnistuneesti elokuvan edetessä.

Kuten odotin ja toivoin, Elio osoittautui oikein mainioksi koko perheen scifiseikkailuksi. Elokuva ei ihan yllä siihen potentiaaliin, mitä siitä löytyisi, mutta jo tällaisenaan homma toimii tyydyttävästi. Leffalla kestää oma aikansa päästä käyntiin, mutta kun Elio vihdoin tempaistaan pois Maasta, seikkailu nappaa hyvin mukaansa. On kiinnostavaa päästä tutkimaan tätä Yhteisversumia, missä eri planeettojen edustajat kohtaavat ja pyrkivät pitämään rauhan koko maailmankaikkeudessa. Konflikti elokuvaan syntyy, kun neuvosto toteaa lordi Grigonin olevan liian vihamielinen neuvoston jäseneksi ja lordi päättää ryhtyä sotajalalle. Tilanteen ratkaisu jääkin Elion harteille.

Elokuvassa riittää vauhtia ja vaaratilanteita, joista osa voi olla yllättävänkin hurjia ja jännittäviä perheen pienimmille katsojille. Pari kohtausta muistuttivat jopa kauhuleffoista. Sekaan mahtuu myös runsaasti huumoria, joskin hyvin epätasaista sellaista. Elokuvan hauskimmaksi anniksi koin sen, kun Eliosta tehdään hitusen kömpelö klooni, joka lähetetään Maahan, jottei kukaan ihmettele pojan katoamista. Ja toki tuttuun Pixar-tyyliin loppupäässä voi herkästi tulla tippa linssiin, joskin meno ei ihan äidy todellisiksi itkukekkereiksi, kuten yhtiön elokuvissa pahimmillaan - tai siis parhaimmillaan.

"Olemmeko yksin universumissa" on kysymys, joka on vuosisatojen varrella mietityttänyt lukemattomia ihmisiä, mukaan lukien Elion nimikkohahmoa. Sen lisäksi, että elokuva käsittelee tätä kysymystä sen tunnetuimman tulkinnan kautta, eli "onko Maan ulkopuolella elämää", kysymystä käsitellään myös huomattavasti intiimimmin, kun elokuvassa käsitellään kirjaimellisesti yksinäisyyttä tässä valtavassa maailmankaikkeudessa. Elio on pitkään kokenut, ettei hän kuulu minnekään, mutta tämä muuttuu, kun hän pääsee toivomalleen seikkailulle. Mutta ovatko avaruuden loputtomat mahdollisuudet sittenkään juuri sitä, mistä poika on haaveillut, vai saako matka hänet vain arvostamaan sitä, mitä hänellä on jo?

Temaattisesti Elio on ollut viime aikoina kohujen keskellä, kun kävi ilmi, että elokuvan idean isä ja alkuperäinen ohjaaja Adrian Molina lähti kävelemään, kun Disney pakotti poistamaan elokuvasta kaikki viittaukset seksuaalivähemmistöihin. Vaikka aiheesta onkin saksittu, voi elokuvan onneksi edelleen tulkita kertovan queer-nuoresta, joka kokee, ettei kuulu yhteiskuntaan sellaisena, miten "normit" on määritelty. Avaruusolennot taas voi mieltää vertauskuvaksi HLBTIQA+ -yhteisöstä, jonka seurassa Elio ei enää koe itseään ulkopuoliseksi ja oudoksi. Omalla tavallaan se, ettei elokuva sano suoraan, mihin tämä kaikki on vertauskuva, mahdollistaa sen, että tarinaa voi tulkita monipuolisemmin. Oli kyse sitten vaikkapa autisminkirjosta tai ADHD:sta tai mistä tahansa "normaalista poikkeavasta", kuka tahansa erinäisistä syistä ulkopuolisuutta kokenut voi nähdä itsensä Eliossa. Ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys ovat todella rankkaa, mutta pitää vain uskoa ja luottaa siihen, että jostakin ne omanhenkiset tyypit löytyvät. Ei välttämättä ulkoavaruudesta, mutta jostakin.

Kuten arvata saattaa, visuaalisesti Elio on aikamoista silmäkarkkia, joskin en missään kohtaa täysin lämmennyt ihmishahmojen ulkoiselle toteutukselle. Avaruusolennot ovat sen sijaan toinen toistaan mielikuvituksellisempia ja taustat ovat pullollaan upeita yksityiskohtia. Maassa tapahtuvat kohtaukset on niin taitavasti animoituja, että välillä maisemat näyttävät oikeassa luonnossa kuvatulta videomateriaalilta. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös vakuuttavaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Rob Simonsenin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elio, 2025, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Clueless (1995)

CLUELESS

Ohjaus: Amy Heckerling

Pääosissa: Alicia Silverstone, Paul Rudd, Stacey Dash, Brittany Murphy, Dan Hedaya, Jeremy Sisto, Breckin Meyer, Justin Walker, Wallace Shawn, Twink Caplan, Julie Brown, Donald Faison, Elisa Donovan ja Aida Linares

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Clueless pohjautuu löyhästi Jane Austenin kirjaan Emma vuodelta 1815. 1990-luvun alussa Twentieth Century Fox halusi tehdä televisiosarjan siisteistä teineistä ja pyysi Amy Heckerlingiä kehittelemään idean. Heckerling oli lukenut Emmaa ja piti erityisesti sen päähenkilöstä, haluten tuoda hahmon nykyaikaan. Heckerling vieraili Beverly Hillsin kouluissa, nähdäkseen millaisia tuon ajan teinitytöt olivat ja ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, joka kulki aluksi nimellä "No Worries". Heckerlingin agentti Ken Stovitz luki tekstin ja ehdotti, että sarjan sijaan siitä tehtäisiin elokuva. Fox ei ollut kuitenkaan kiinnostunut naisvetoisesta komediaelokuvasta, jolloin teksti päätyi tuottaja Scott Rudinin kautta Paramount Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1994 ja lopulta Clueless sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, josta on muodostunut yksi ysärin merkittävimmistä teinileffoista, jonka myötä elokuvan pohjalta on myöhemmin tehty kirjoja, sarjakuvia, televisiosarja, musikaalinäytelmä ja videopeli. Itse katsoin Cluelessin joskus vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Koulunsa suosituin tyttö Cher Horowitz päättää ryhtyä "hyväntekijäksi" ja parittaa koulunsa oppilaita ja opettajia, joiden hän uskoo sopivan toisilleen.

Päärooliin Cher Horowitziksi pohdittiin muun muassa Angelina Jolieta, Reese Witherspoonia ja Gwyneth Paltrow'ta, kunnes lopulta roolin sai Alicia Silverstone, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä Aerosmith-yhtyeen musiikkivideoista. Silverstone on nappivalinta rooliin ja hän pystyy tekemään periaatteessa aika epämiellyttävästä hahmosta hassun pidettävän. Cher tulee rikkaasta perheestä ja hän on nätti, mitkä ovat nousseet hänellä pahasti päähän. Hän ei tiedä asioista läheskään niin paljon kuin luulee ja hän on erittäin itsekeskeinen, pinnallinen ja teennäinen. Cheristä on kuitenkin saatu myös varsin huvittava, minkä lisäksi hänelle kirjoitettu kasvutarina vie häntä onneksi parempaan suuntaan ihmisenä.

     Elokuvassa nähdään myös Dan Hedaya Cherin juristi-isänä Melinä, Stacey Dash Cherin parhaana ystävänä Dionnena ja Donald Faison tämän poikaystävänä Murrayna, Jeremy Sisto monien tyttöjen ihastuksenkohteena Eltonina, Breckin Meyer pilviveikko Travisina, Elisa Donovan Cherin inhoamana Amberina, Justin Walker vuorotellen kahta koulua käyvänä Christianina, Brittany Murphy uutena kouluun tulevana Taina, Wallace Shawn ja Twink Caplan opettajina herra Hallina ja neiti Geistinä, Julie Brown valmentaja Stoegerinä, sekä Paul Rudd Cherin ex-velipuolena Joshina, joka oli hetken osa Horowitzin perhettä, kun Mel-isä oli jonkin aikaa naimisissa Joshin äidin kanssa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti, mutta lopulta Clueless on puhtaasti Silverstonen show.

Kuten alussa kerroin, en juuri tykännyt Cluelessista, kun katsoin sen ensi kertaa varmaan kymmenisen vuotta sitten. Kun pistin elokuvan nyt pyörimään uudestaan, pohdin, että noinkohan olisin edelleen negatiivinen sitä kohtaan? As if! Uusintakatselulla Clueless oli erittäin positiivinen yllätys, enkä yhtään ihmettele nyt, miksi se nousi ysärinuorten keskuudessa niin suosituksi. Kyseessä taitaa jopa olla oman vuosikymmenensä määrittelevä teinielokuva, samaan tapaan kuin The Breakfast Club (1985) oli kymmenen vuotta aiemmin ja Mean Girls (2004) kymmenen vuotta myöhemmin.

Clueless lainailee ja modernisoi lystikkäästi Jane Austenin Emma-kirjasta, siirtäen tapahtumat Beverly Hillsin hienostoalueelle. Vaikka hahmojen käytökselle tosielämässä pyörittelisi silmiä, leffassa heidän puuhiaan on hupaisaa seurata. On huvittavaa, kuinka Cher kokee kaikkien muiden ympärillään olevan ihan hukassa ja päättää auttaa näitä kohti oikeaa suuntaa, mutta todellisuudessa nimenomaan hän on täysin ulapalla asiasta jos toisesta. Clueless onkin täynnä hauskoja tapahtumaketjuja, juonikuvioita, hahmoja ja kohtauksia, joiden parissa puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Sekaan mahtuu hyvää kommentaaria pissistyttöhahmoista ja satiiria näiden rikkaiden lasten naurettavan pröystäilevistä elämistä. Omalla tavallaan elokuvan voi myös tulkita parodiaksi aikansa teinirainoista. Se on nokkela, näppärä ja jaksaa viihdyttää passelisti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Niin Amy Heckerlingin energinen ohjaus kuin hänen oivaltava käsikirjoituksensa ovat mainiot. Heckerling on panostanut hyvin hahmoihin ja heidän kuvioihinsa, sekä kirjoittanut todella lystikästä dialogia. Heckerling saa näyttelijät irrottelemaan hupsusti ja hänen rakentama ilmapiirinsä vie hyvin mukanaan. Clueless on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus on tarkoituksellisen yliampuvaa ja äänimaailma on hyvin työstetty David Kitayn sävellyksiä ja muita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clueless, 1995, Paramount Pictures, Robert Lawrence Productions, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Kuokkavieraat (Wedding Crashers - 2005)

KUOKKAVIERAAT

WEDDING CRASHERS

Ohjaus: David Dobkin

Pääosissa: Owen Wilson, Vince Vaughn, Rachel McAdams, Isla Fisher, Christopher Walken, Jane Seymour, Bradley Cooper, Keir O'Donnell, Ellen Albertini Dow, Henry Gibson, Ron Canada, Jenny Alden ja Will Ferrell

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Unrated Version: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Wedding Crashers, eli suomalaisittain Kuokkavieraat on Owen Wilsonin ja Vince Vaughnin tähdittämä komediaelokuva. Tuottaja Andrew Panay oli nuorena vieraillut innostuneena häissä, toiveenaan tavata siellä naisia ja koki, että tästä voisi kehitellä komedialeffan. Hän palkkasi Steve Faberin ja Bob Fisherin kynäilemään idean pohjalta kunnon tarinan. New Line Cinemalla innostuttiin elokuvasta ja kuvaukset pyörähtivät käyntiin maaliskuussa 2004. Lopulta Kuokkavieraat sai maailmanensi-iltansa 4. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai jopa kriitikoilta positiivista palautetta. Itse katsoin elokuvan vuosia sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin Kuokkavieraiden täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella elokuvan.

Avioeroihin erikoistuvat lakimiehet John ja Jeremy ovat hoksanneet takuuvarman keinon iskeä naisia: he kuokkivat häissä ja etsivät sieltä petiseuraa. Kaverusten elämä kuitenkin mullistuu, kun he päätyvät kuokkimaan merkittävän ministerin tyttären häissä.

Owen Wilson ja Vince Vaughn olivat näytelleet jo pari kertaa aiemmin samassa elokuvassa, Zoolanderissa vuonna 2001 ja Starsky & Hutchissa vuonna 2004, mutta vuoden 2005 Kuokkavieraat loivat todellisen mielleyhtymän näistä kahdesta komedianäyttelijästä parivaljakkona. Wilson näyttelee rauhallisempaa John Beckwithiä ja Vaughn esittää hölösuista Jeremy Greytä. Miehet ovat olleet ystäviä yli viisitoista vuotta ja työskentelevätkin samassa firmassa avioerolakimiehinä. Vapaa-aikansa miehet viettävät kuokkien lukuisissa häissä, pokatakseen sieltä sänkykumppaneita. Ja hommahan toimii. Wilson ja Vaughn ovat oivat valinnat rooleihin. He toimivat hyvin niin yksin kuin kaveruksina.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Christopher Walken valtiovarainministeri William Clearynä ja Jane Seymour tämän vaimona Kathleeninä, Jenny Alden, Rachel McAdams ja Isla Fisher heidän tyttärinään Christinana, Clairena ja Gloriana, joista ensimmäisen häissä pääduo kuokkii ja joista jälkimmäisiin he iskevät silmänsä, Keir O'Donnell Clearyjen poikana Toddina, sekä Bradley Cooper yhtenä ensimmäisistä rooleistaan Clairen poikaystävänä Sackina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita, jotkut jopa lystikkäämpiä kuin Wilson ja Vaughn. Walken istuu hyvin tärkeän ministerin osaan, McAdams sopii passelisti rauhaisan Clairen rooliin, Fisher on hauska yllättäviä piirteitä omaavana Gloriana ja Cooper on sopivan mulkero poikaystäväroolissa, jolloin katsoja toivookin, että Claire vaihtaisi tämän Johniin.

Kuokkavieraat on yhä kaksi vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen oikein toimiva ja lystikäs komedia. Sen premissi on vekkuli, vaikka ovathan John ja Jeremy puuhissaan todella kyseenalaisia. Sen lisäksi, että he ovat seksin ja ilmaisen juhlaruoan perässä, he myös valehtelevat minkä ehtivät, keksien ties mitä identiteettejä itselleen nyyhkytarinoineen kaikkineen. Elokuva nappaa kunnolla mukaansa, kun miehet päätyvät häiden jälkeen Clearyn perheen huvilalle viettämään viikonloppua. Pystyykö kaksikko pitämään huijaustaan yllä ja pystyvätkö he pitämään tunteensa kurissa, vai alkaako pian molemman miehen sydän sykkiä ministerin tyttärille?

Tarina kulkee varsin arvattavia latuja ja yllättävät puolet löytyvät lähinnä Clearyn perheen hahmoista, joista lähes jokaisesta löytyy jotain varsin persoonallista ja häröä viikonlopun aikana. Elokuvan hauskimmat hetket ovatkin nämä mojovat yllätykset ja parhaimmillaan leffan parissa pääsee nauramaan makeasti ääneen. Joitakin kohtauksia seuratessa ei tosin voi olla ajattelematta, että hupaisten sijaan ne olisivat enemmänkin karmivia, jos hahmojen sukupuolet kääntäisi toisin päin. Pääasiassa Kuokkavieraat viihdyttää ja pitää mukanaan onnistuneesti, mutta etenkin loppupään pakollisten draamailuosuuksien aikana elokuvan kahden tunnin kesto alkaa tuntua liialliselta. Leffasta olisi voinut helposti leikata joitakin turhempia, tylsempiä ja liian pitkäksi venytettyjä hetkiä pois ja se toimisi entistä paremmin napakassa, vähän päälle puolentoista tunnin mitassa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Dobkin, joka oli ohjannut aiemmin Owen Wilsonin tähdittämän Shanghai Knightsin (2003), minkä myötä hän saikin tämän pestin. Dobkinin rakentama ilmapiiri on lystikäs, mitä on auttanut Steve Faberin ja Bob Fisherin hauska käsikirjoitus. Kuvauksissa näyttelijöitä, etenkin pääkaksikkoa kehotettiin improvisoimaan ja varsinkin Vaughn tarjoaa hatusta aikamoisia pitkiä monologeja läpi leffan. Teknisiltä ansioiltaan Kuokkavieraat on kelvollisesti toteutettu. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat ja äänimaisema suurimmaksi osaksi hyvin rakennettu. Pakollisen draamaosuuden musiikkivalinnat ovat kuitenkin niin kornia surussa vellomista, että voi pojat.

Vaikka jo tällaisenaan Kuokkavieraat on turhan pitkä elokuva, löytyy siitä myös jopa seitsemän minuuttia pidempi versio. Pidennetyssä versiossa alun bilemontaasi jatkuu vieläkin kauemmin, Clearyn häissä John ja Jeremy joutuvat epämukavaan kohtaamiseen aiemman pokauksensa kanssa, parit keskustelut kestävät pidempään ja eräänä yönä Jeremy löytää Clearyn perheen poliittisesti epäkorrektin isoäidin (Ellen Albertini Dow) nukkumasta huoneessaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wedding Crashers, 2005, New Line Cinema, Tapestry Films, Avery Pix

Arvostelu: Jurassic World Rebirth (2025)

JURASSIC WORLD REBIRTH

Ohjaus: Gareth Edwards

Pääosissa: Scarlett Johansson, Jonathan Bailey, Rupert Friend, Mahershala Ali, Manuel Garcia-Rulfo, Luna Blaise, David Iacono, Audrina Miranda, Bechir Sylvain, Ed Skrein ja Philippine Velge

Genre: seikkailu, jännitys, scifi

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan Dinosauruspuisto (Jurassic Park - 1990) perustuva elokuva Jurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten jatkoa oli luvassa. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) oli vielä hitti, mutta Jurassic Park III (2001) ei menestynyt läheskään niin hyvin kuin edeltäjänsä, joten suunnitelmat neljännestä elokuvasta kariutuivat pitkäksi aikaa. Kuitenkin vuonna 2015 ilmestyi Jurassic World, joka oli taas suurhitti ja myös sen jatko-osat Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018) ja Jurassic World Dominion (2022) menestyivät hyvin lippuluukuilla. Siitä huolimatta, että näistä jälkimmäistä markkinoitiin elokuvasarjan huipennuksena, pian Dominionin ilmestymisen jälkeen paljastettiin, että uusi Jurassic World -elokuva oli tekeillä. Alkuperäisen Jurassic Parkin ohjaaja Steven Spielberg sai idean leffaan ja pyysi kyseisen elokuvan kirjoittanutta David Koeppia työstämään idean pohjalta käsikirjoituksen. Gareth Edwards pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Jurassic World Rebirth on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa ristiriitaisissa merkeissä. Jo heti kättelyssä elokuva tuntui vain rahastukselta, kun se päätettiin tehdä niin nopeasti sen jälkeen, kun Dominionia mainostettiin sarjan päätökseksi. Lisäksi elokuvan juonikuvaus, sekä idea uusista hybrididinosauruksista jättivät minut kylmäksi. Kävinkin skeptisin mielin katsomassa Jurassic World Rebirthin sen ensi-iltapäivänä. 

Pieni ihmisryhmä matkaa kielletylle saarelle etsimään käsiinsä isoimmat yksilöt maalla, merellä ja ilmassa kulkevista dinosauruksista, kerätäkseen niiden DNA:ta, jolla uskotaan pystyvän parantamaan sydänsairaudet.

Jurassic World Rebirth seuraa kahta joukkoa, joista ensimmäinen matkaa dinosaurusten testaukseen tarkoitetulle saarelle keräämään DNA:ta, jossa on potentiaalia lääkkeeksi sydänsairauksiin. On lääkefirmaa edustava Martin Krebs (Rupert Friend), dinosaurusekspertti Henry Loomis (Jonathan Bailey), yksityisiä erityiskeikkoja suorittava Zora Bennett (Scarlett Johansson), laivan kapteeni Duncan Kincaid (Mahershala Ali), sekä tämän miehistöön kuuluvat Bobby (Ed Skrein), LeClerc (Bechir Sylvain) ja Nina (Philippine Velge). Toinen joukko taas on epäonninen perhe, joka on samaan aikaan seilaamassa ja kun meressä elävä mosasaurus hyökkää heidän kimppuunsa, he ajautuvat samalle dinosaarelle. Perheeseen kuuluvat Reuben-isä (Manuel Garcia-Rulfo), tämän tyttäret Isabella (Audrina Miranda) ja Teresa (Luna Blaise), sekä jälkimmäisen poikaystävä Xavier (David Iacono). Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa passelisti, etenkin Bailey dinointoilijana. Hahmot ovat toimivan erilaisia persoonia toisistaan, joskin osa heistä jää turhankin tutuiksi arkkityypeiksi, kuten pelkkää rahaa ajatteleva Krebs, joka on toki valmis uhraamaan ihmisiä, mikäli se rikastuttaa häntä. Ajattelematon vätys Xavier on aluksi raivostuttava hahmo, jonka ei tarvitse montaa repliikkiä heittää, kun itse ainakin jo toivoin, että miehenalku joutuisi jonkun dinosauruksen ateriaksi. Yllättäen hahmolle kuitenkin lämpenee elokuvan edetessä ja tämä tuo lopulta ihan hyvää huumoria sekaan.

Jurassic World Rebirth oli onneksi hieman parempi elokuva kuin pelkäsin ja voittaa sarjan edellisosan, Jurassic World Dominionin jo ihan vain sillä, että pääpointtina ovat jälleen ne dinosaurukset, eivätkä jotkut esihistorialliset heinäsirkat. Ihan oikeasti, kenen mielestä se oli hyvä idea? Uutuuselokuva tuntuu jälleen hitusen raikkaalta, kun jonkin teemapuiston sijaan hahmot seikkailevat testisaarella samaan tapaan kuin Kadonnut maailma - Jurassic Parkissa. Syy tälle seikkailulle on kuitenkin suorastaan naurettava. Tutkijat uskovat, että lääke sydänsairauksiin tulee dinosaurusten DNA:sta, mutta koska nykypäivän ilmasto on dinoille haitallinen, nämä ovat joko kuolleet tai asustavat enää vain trooppisilla saarilla, joihin ei ihmisillä ole asiaa. Niinpä hahmojen täytyy matkata yhdelle näistä saarista ja saada DNA:ta kolmelta isoimmalta dinolta, jotka kulkevat maalla, merellä ja ilmassa. Paikoitellen juonikuvaus saa homman tuntumaan videopeliltä, mitä ei harmillisesti koskaan pääse pelaamaan.

Sen lisäksi, että juonikuvaus sai ainakin minut kohottelemaan kulmia huvittuneena, leffan oma täky, eli mainoksissakin esillä olleet dinomutantit saivat minut pyörittelemään päätäni. Onneksi enemmän jotain jättimäistä xenomorphia muistuttava D-Rex on mukana paljon vähemmän kuin odotin. Toki näillä mutanteilla yritetään jatkaa jo alkuperäisen kirjan sanomaa siitä, että kun ihminen yrittää leikkiä jumalaa, tämä yleensä kostautuu hirvittävin seurauksin, mutta sarjan jo seitsemännen elokuvan kohdalla sekaan voisi keksiä jotain uutta. Ian Malcolmin sanoja mukaillen, elokuvantekijät olivat liian innoissaan tekemässä elokuvaa, miettimättä että kannattaako sitä edes tehdä?

Kaikesta tästä negatiivisesta sanottavasta huolimatta Jurassic World Rebirth on ihan toimivaa kesän popcornviihdettä. Fanipalvelukset ovat päälleliimattuja, hahmojen kohtalot osaa sanoa aika lailla heti, kun he astelevat ruutuun ja pelaapa elokuva muutenkin korttinsa turhan turvallisesti. Seasta löytyy kuitenkin muutama todella mainio kohtaaminen dinosaurusten kanssa, kuten pitkä ja jännittävä osio merellä mosasaurusta jahdatessa ja hurja takaa-ajo, kun tyrannosaurus rex yrittää napata pelastuslautalla melovan perheen joenvarrelta. Jälkimmäinen kohtaus on muuten alkuperäisestä Dinosauruspuisto-kirjasta, mutta se jouduttiin jättämään pois ensimmäisestä Jurassic Park -elokuvasta, koska tuolloin sen toteuttaminen olisi ollut liian haastava ja tyyris. Kaiken kaikkiaan Jurassic World Rebirth on täysin harmiton seikkailu jälleen yhdellä dinosaarella (oikeasti kuinka monta näitä saaria voi olla?), jonka uskoisin miellyttävän sarjan vannoutuneimpia faneja. Jos taas et ole pitänyt näistä elokuvista Spielbergin ensimmäisen megahitin jälkeen, tämä tuskin voittaa sinua puolelleen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gareth Edwards, joka sai pestin Spielbergin tykättyä hänen Godzilla-leffastaan (2014). Edwards luo mukavaa seikkailun tuntua ja hän saa jälleen katsojan ihailemaan näitä esihistoriallisia otuksia. Kauhumaisilla kohtauksilla hän olisi voinut irrotella rohkeammin. David Koeppin käsikirjoitus on erittäin hutera ja onkin selvää, että alkuperäinen elokuva toimi niin hyvin laadukkaan lähdemateriaalin ansiosta, puhumattakaan toki Spielbergin taiasta. Teknisiltä ansioiltaan Jurassic World Rebirth on pääasiassa pätevä. Kameratyöskentely on oivaa, lavasteet mainiot, puvustus kelvollista ja tietokonetehostein loihditut dinosaurukset näyttävät suurimmaksi osaksi ajasta hyvältä - lukuunottamatta sitä D-Rexiä, joka tosin on jo ulkonäöltään ruma mölliäinen. Äänimaailma on hyvin rakennettu kaikenlaisia karjahduksia myöten ja Alexandre Desplat tunnelmoi mukavasti musiikeillaan. John Williamsin mahtavat melodiat ovat toki mukana, joskin ajoittain hieman hassuihin paikkoihin ujutettuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jurassic World Rebirth, 2025, Universal Pictures, Amblin Entertainment, India Take One Productions, Latina Pictures, The Kennedy/Marshall Company