Arvostelu: After the Hunt (2025)

AFTER THE HUNT

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Julia Roberts, Ayo Edebiri, Andrew Garfield, Michael Stuhlbarg, Chloë Sevigny, Lío Mehiel, Thaddea Graham ja David Leiber

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 12

After the Hunt on Luca Guadagninon uusi elokuva. Nora Garrett työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Guadagnino ilmoitti tekevänsä sen pohjalta leffan alkuvuodesta 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja After the Hunt sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla tämän vuoden elokuussa. Nyt elokuva saapuu Suomeen ja itse olen odottanut sen näkemistä kiinnostuneena ohjaajan ja näyttelijäkaartin vuoksi. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa After the Huntin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kun Yalen yliopistolla eräs opiskelijoista syyttää professoriaan seksuaalisesta ahdistelusta, arvostettu filosofian professori Alma Imhoff joutuu erikoiseen välikäteen.

Julia Roberts näyttelee Alma Imhoffia, filosofian professoria Yalen yliopistolla. Alma on ansioitunut urallaan ja häntä pidetään korkeassa arvossa niin opettajien kuin opiskelijoiden keskuudessa. Naisen asema kuitenkin horjuu, kun hänen oppilaansa Maggie (Ayo Edebiri) syyttää Alman kollegaa Hankia (Andrew Garfield) seksuaalisesta ahdistelusta eräiden illanistujaisten jälkeen. Vaikka Alma on naimisissa rakastavan miehensä Frederikin (Michael Stuhlbarg) kanssa, on naisella ollut jo pidemmän aikaa salasuhde Hankin kanssa. Nainen joutuukin pohtimaan, tukeeko salarakastaan, vai oppilastaan, potentiaalisesti vaarantaen uransa, jos hänen omat salaisuutensa paljastuvat. Roberts, Edebiri, Garfield ja Stuhlbarg ovat kaikki erittäin hyviä rooleissaan. Robertsista löytyy oikeaa arvokkuutta professorirooliinsa, Edebiri tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa ahdistusta, Garfield onnistuu olemaan niin hurmaava kuin lipeväkin ja Stuhlbarg varastaa show'n hupsuttelevana aviomiehenä, jolle toivoisi parempaa.

     Elokuvassa nähdään myös Chloë Sevigny yliopistolla työskentelevänä tohtori Kim Sayersina. Sevigny suoriutuu parista kohtauksestaan passelisti, mutta harmillisesti hän joutuu tyytymään aika raakileeksi jäävään hahmoon.

Jopa taitavat elokuvantekijät kompastelevat toisinaan, etenkin jos puskevat uusia teoksia teattereihin kuin liukuhihnalta. After the Hunt on jo kolmas elokuva Luca Guadagninolta puolentoista vuoden sisällä mahtavan tennisdraama Challengersin (2024) ja erittäin mainion Queerin (2024) jälkeen ja selvästi heikoin tästä kolmikosta. Suurin syy tälle on Nora Garrettin kertakaikkisen kömpelö käsikirjoitus, joka kompuroi vaivaannuttavasti käsitellessään isoja ja ajankohtaisia aiheita. On jo lähtökohtaisesti omituinen idea työstää tarinaa opiskelijasta, joka syyttää professoriaan ahdistelusta, mutta kertoa koko tarina toisen professorin vinkkelistä. On toki kiinnostavaa nähdä, miten Alma suhtautuu tähän, sillä hän ei tiedä kumman puolelle hän haluaisi kohun keskellä asettua, osittain johtuen omasta menneisyyden traumastaan. Mutta kun leffa ryhtyy maalailemaan Almasta tarinan uhria, koska hän joutui ikävän tapauksen välikäteen, kulmat kohoilevat katsomossa yhä useammin.

Elokuvassa olisi ainesta herkulliseen psykologiseen trilleriin ja ajoittain seasta löytyy hyviä kohtauksia ja vahvoja kohtaamisia hahmojen välillä. Mutta leffan tapa käsitellä aiheitaan Me Too -liikkeestä patriarkkayhteiskuntaan on turhauttavan tönkköä, etenkin kun lopulta tuntuu, ettei leffalla kuitenkaan ole paljoa sanottavanaan, eikä tapahtumilla ole pahemmin vaikutusta keneenkään. Guadagninon ohjaus on myös omituisen kuivaa. Hän on venyttänyt napakan jännäridraaman ylipitkäksi, jolloin After the Hunt tuntuu toisinaan jopa laahaavan. Hyvät näyttelijät pelastavat sen, minkä pystyvät, mutta lopulta leffa jää harmillisen latteaksi ja ainakin toistaiseksi heikoimmaksi elokuvaksi Guadagninolta, jonka olen nähnyt.

Teknisestikin After the Hunt on ailahteleva teos. Elokuva on pätevästi kuvattu, mutta leikkaus on jäänyt turhan venytetyksi. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa ansiokkaasti, mutta äänimaailma oli omasta mielestäni häiritsevä, toisinaan jopa ärsyttävä. Erikoisena tehokeinona käytetty kellontikitys kävi hermoilleni, minkä lisäksi Nine Inch Nailsinakin tunnettujen Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit kuulostavat lähinnä siltä, että joku lapsi olisi päästetty ensi kertaa pimpottelemaan pianoa miten sattuu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

After the Hunt, 2025, Big Indie Pictures, Frenesy Film Company, Imagine Entertainment

Arvostelu: Juokse tai kuole (The Running Man - 1987)

JUOKSE TAI KUOLE

THE RUNNING MAN

Ohjaus: Paul Michael Glaser

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, María Conchita Alonso, Richard Dawson, Yaphet Kotto, Marvin J. McIntyre, Jim Brown, Jesse Ventura, Erland Van Lidth, Gus Rethwisch ja Professor Toru Tanaka

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Running Man, eli suomalaisittain Juokse tai kuole perustuu Stephen Kingin salanimellä kirjoittamaan samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Tuottaja Rob Cohen hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Steven E. de Souza kirjoitti monta versiota käsikirjoituksesta, joka poikkesi lähdemateriaalista joka vedoksella enemmän ja enemmän. Ohjaajaehdokkaita oli useita ja hetkellisesti Andrew Davis oli palkattuna ohjaajaksi, mutta hänet erotettiin kahdeksan kuvauspäivän jälkeen, sillä budjetti oli ylittymässä ja tuotanto oli saman tien pahasti jäljessä. Davis korvattiin Paul Michael Glaserilla ja elokuva saatiin valmiiksi. Lopulta Juokse tai kuole sai ensi-iltansa marraskuussa 1987. Elokuva menestyi kohtalaisesti ja sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Juokse tai kuole -elokuvan jo lapsena ja pidin siitä. Nyt kun Kingin kirjan pohjalta on tulossa uusi elokuva The Running Man (2025), päätin sitä odotellessa katsoa tämän aiemman filmatisoinnin uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vaihtoehtoisessa vuodessa 2017 Yhdysvallat on muuttunut totalitaariseksi poliisivaltioksi. Joukkomurhan syntipukiksi joutunut Ben Richards päätyy osaksi "The Running Mania", sensuroidun median suosituinta televisio-ohjelmaa, jossa vangit pistetään epäreiluihin taisteluihin vapaudestaan.

Päärooliin Ben Richardsiksi oli alun perin palkattu Teräsmies-leffoista (Superman - 1978-1987) tuttu Christopher Reeve, mutta roolin nappasi lopulta tuon ajan isoin toimintastara Arnold Schwarzenegger. Ben on entinen kapteeni, joka menetti asemansa, kun hän ei suostunut tulittamaan ruokajonossa olevaa väkijoukkoa. Peitelläkseen jälkensä, valtio ampui väkijoukkoa ja leimasi Benin sairaaksi sadistiksi, joka olisi mukamas yksin teon takana. Tästä syystä Ben ajautuu maailman suosituimman ohjelman, "The Running Manin" uudeksi kilpailijaksi. Hän voi joko taistella tiensä vapauteen tai kuolla yrittäessä. Schwarzenegger ei turhaan nauttinut kasarilla suurta suosiota ja sen hän näyttää myös Juokse tai kuole -leffassa. Hölmöjä heittoja laukova Arska on karismaattinen tämänkin elokuvan keulakuvana ja uskottava toimintakohtauksissa, kun Benin eteen heitetään ties mitä teatraalista ja hurjilla aseilla varustettua vastustajaa.

     Elokuvassa nähdään myös María Conchita Alonso Amberina, johon Ben törmää karkumatkallaan, Yaphet Kotto ja Marvin J. McIntyre vastarintaliikkeeseen kuuluvina Laughlinina ja Weissinä, Richard Dawson "The Running Mania" juontavana Damon Killianina, sekä Professor Toru Tanaka, Gus Rethwisch, Erland Van Lidth, Jim Brown ja Schwarzeneggerin kanssa samana vuonna myös Predator -saalistajassa (Predator - 1987) nähty Jesse Ventura Beniä jahtaavina Subzerona, Buzzsaw'na, Dynamona, Fireballina ja Captain Freedomina. Sivunäyttelijöistä kirkkain tähti on Dawson, joka on nappivalinta suurieleiseksi televisiojuontajaksi, jota ei kiinnosta tippaakaan, että pelissä ovat ihmishenget, kunhan pätäkkää tulee ovista ja ikkunoista.

Stephen Kingin alkuperäistä kirjaa fanittavalle Juokse tai kuole voi näyttäytyä turhauttavana adaptaationa, elokuvan ottaessa runsaasti vapauksia lähdemateriaalistaan. Kingin kirjassa Ben Richards on tavallinen perheenisä, joka osallistuu "The Running Maniin" vapaaehtoisesti, toiveenaan käyttää voittorahat sairaan tyttärensä hoitamiseen, toisin kuin elokuvan entinen helikopteripilotti, joka kiristetään peliin. Kirjassa peli kestää jopa 30 päivää ja pelikenttänä toimii periaatteessa koko maailma, kun taas elokuvassa Ben heitetään tarkkaan vartioidulle gladiaattoriareenalle. Vaikka tekijät lähtivätkin sooloilemaan reippaasti, ovat he silti saaneet aikaiseksi erittäin mainion elokuvan, joka tuntuu paikoitellen ikävän ajankohtaiselta, vaikka samalla se onkin selvästi 1980-luvun tuotos asujensa, teknologiansa ja musiikkiensa kera.

Tietyistä muutoksista huolimatta tarinan ydin ja teemat ovat tallella. Juokse tai kuole esittelee kauhistuttavan vision tulevaisuudesta (tai nykyään pitäisi varmaan puhua menneisyydestä, leffan sijoittuessa vuoteen 2017), missä amerikkalaiset elävät pelokkaina hirmuhallinnon alla, jatkuvan propagandasyötteen uhreina. Leffa kuvaa onnistuneesti, kuinka valtio voi manipuloida kansaansa ja tehdä vastustajistaan vihattuja ympäri maan, vaikka nämä vastustajat nimenomaan ajaisivat kansan etua. Väkivallasta on tehty suosituinta viihdettä ja ihmiset lyövätkin innokkaina vetoa siitä, mitä "The Running Manissa" aina milloinkin tulee tapahtumaan. Entistä kauhistuttavamman tästä tekee se, että koko homma tuntuu yhä vain enemmän mahdolliselta.

Näiden ahdistavien visioiden keskelle on työstetty mukaansatempaava ja paikoitellen aika hauskakin toimintaleffa, joka vie hyvin mennessään läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Elokuva käyttää oman aikansa esitellessään tätä maailmaa ja näitä hahmoja, kunnes se viskaa Benin "The Running Maniin" ja loppuleffa onkin sitten aikamoista menoa ja meininkiä. Elokuva on sopivan jännittävä ja viihdyttävä, eikä Arskalta lopu kekseliäät repliikit edes hädän keskellä. Juokse tai kuole on erittäin mainio elokuva, mutta jään kyllä suurella mielenkiinnolla odottamaan tulevaa The Running Man -filmatisointia, jonka ainakin etukäteen on sanottu olevan huomattavasti uskollisempi kirjalle kuin tämä Schwarzeneggerin filmi.

Juokse tai kuole -leffan ohjausvastuu meni lopulta Paul Michael Glaserille, alkuperäisen ohjaajan, Andrew Davisin möhlittyä hommansa jo ensimmäisellä kuvausviikolla. Glaser hoitaa hommansa mainiosti, rakentaen hyvin tunnelmaa. Steven E. de Souzan työstämä käsikirjoitus on toimiva, de Souzan ottamista reippaista vapauksista huolimatta. Teknisesti Juokse tai kuole on pääasiassa oivallinen. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja "The Running Manin" kisaajien ja gladiaattorien puvustus veikeää. Tehosteet näyttävät yhä aika hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Harold Faltermeyerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Running Man, 1987, TAFT Entertainment Pictures, Keith Barish Productions, Home Box Office, Braveworld Productions

Arvostelu: Tron: Ares (2025)

TRON: ARES

Ohjaus: Joachim Rønning

Pääosissa: Jared Leto, Greta Lee, Evan Peters, Jodie Turner-Smith, Arturo Castro, Gillian Anderson, Hasan Minhaj, Sarah Desjardins, Selene Yun, Cameron Monaghan ja Jeff Bridges

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Disneyn scifielokuva Tron (1982) oli pienimuotoinen hitti, josta muodostui myöhemmin kulttiklassikko. Lähes 30 vuotta myöhemmin Disney päätti kokeilla uudestaan onneaan elokuvasarjan kanssa, mutta vaikka Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010) menestyi hyvin, kolmannen leffan teko osoittautui  haasteeksi. Alun perin Tron: Perinnön ohjaaja Joseph Kosinskin ja käsikirjoittajakaksikko Edward Kitsiksen ja Adam Horowitzin oli tarkoitus työstää suora jatko-osa, joka kulki työnimellä "Tron: Ascension", mutta Kitsis ja Horowitz jättivät projektin lopulta Olipa kerran -televisiosarjan (Once Upon a Time - 2011-2018) takia ja Kosinskikin siirtyi muihin leffoihin. Vuonna 2017 Disney ilmoitti käynnistävänsä kolmannen elokuvan teon puhtaalta pöydältä ja Jared Leto kiinnitettiin tuottajaksi ja päätähdeksi. Vuonna 2020 Garth Davis palkattiin ohjaajaksi, mutta tammikuussa 2023 hänet korvattiin Joachim Rønningilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden elokuussa ja nyt, viidentoista vuoden odotuksen jälkeen Tron: Ares on saapunut elokuvateattereihin. Itse miellän kaksi ensimmäistä Tronia ihan meneviksi tieteisseikkailuiksi, mutten ole koskaan erityisemmin innostunut tästä leffasarjasta. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa Tron: Aresin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kevin Flynnin ja hänen poikansa Samin katoamisen jälkeen ENCOM-yhtiö on kilpaillut Dillinger Systemsin kanssa siitä, kumpi keksii nopeammin keinon tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme. ENCOM-yhtiön johtajan Eve Kimin löydettyä koodin, jolla nämä ohjelmat voivat jäädä pysyvästi fyysiseen maailmaan, Dillinger lähettää soturinsa Aresin varastamaan koodin.

Fanien pettymykseksi Tron: Ares ei jatka Tron: Perinnön hahmojen tarinaa, vaan esittelee uuden hahmokattauksen, jotka jatkavat Flynnien ja Dillingerien perintöä. Yhdellä puolella ovat Flynnin yhtiön ENCOMin työntekijät, joihin kuuluvat muun muassa uusi johtaja Eve Kim (Greta Lee), tälle uskollinen Seth (Arturo Castro), Ajay (Hasan Minhaj) ja Erin (Sarah Desjardins), kun taas vastapuolella ovat Dillinger Systemsin uusi nuori pomo Julian Dillinger (Evan Peters) ja tämän äiti Elisabeth (Gillian Anderson). Yhtiöt ovat jo pitkään yrittäneet kääntää ajatusmaailmaansa ja sen sijaan, että he etsisivät keinoa päästä tietokonemaailmaan, he haluavat tuoda tietokonemaailman meidän maailmaamme. Osittain yhtiöt ovat jo onnistuneet, mutta ongelmana on, että nämä tietokoneohjelmat kestävät meidän maailmassamme vain 29 minuuttia, ennen kuin ne palaavat takaisin bittiavaruuteen. Yhtiöt kilpailevatkin siitä, kumpi keksii ensimmäisenä tehdä siirrosta pysyvän. Kuviossa ja hahmoissa olisi potentiaalia, mutta ihmishahmot jäävät aika tylsiksi ja pinnallisiksi tyypeiksi. Eve on kiva ja tahtoo tehdä hyvää, kun taas Julian on ilkimys ja haluaa tehdä pahoja. Ja siinäpä se. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Lee on menevä roolissaan, mutta Peters ei saa tuotua lihaa luiden ympärille tylsän pahishahmonsa kanssa.

     Elokuvan kiinnostavin hahmo on itse Ares, Dillingerien luoma turvaohjelma, jota näyttelee Thirty Seconds to Mars -yhtyeestäkin tunnettu ja ahdistelukohujen keskellä viime aikoina ryvennyt Jared Leto. Kun Ares tuodaan maailmaamme, tämän käsitykset minuudesta alkavat muovaantua ja on mielenkiintoista seurata tämän tietokoneohjelman kehityskaarta. Yleensä turhankin villisti roolinsa vetävä Leto on kerrankin onnistuneen pidättyväinen Aresina, joskin kuvauksissa miehellä oli tuttuun tapaansa meno päällä. Leto nimittäin vaati, että kaikki kohtelevat häntä kuin Aresta - jopa silloin kun kamerat eivät käyneet.

Tron: Ares on saanut maailmalla aika nihkeän vastaanoton ja lipputulot näyttävät jo nyt siltä, että Disney tuskin ryhtyy tekemään neljättä elokuvaa kovinkaan pian. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat matalat, joten minun täytyy yllätyksekseni tunnustaa, että pidin näkemästäni enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kyse on aika keskinkertaisesta elokuvasta, mutta on Ares silti ihan kiva lisäys Tron-sarjaan, viihdyttäen parhaimmillaan passelisti. Mukana on pari todella näyttävää toimintakohtausta, joiden parissa olin oikein tyytyväinen, istuessani IMAX-salissa ja ahmiessani popcornia. 

Tarinansa ja ihmishahmojensa puolesta leffa on hieman köykäinen, mutta itse nimikkohahmo Ares onneksi pelastaa paljon kiinnostavalla kehityskaarellaan. Vähemmän yllättäen tosimaailman kokevaa Aresta ei paljoa enää kiinnosta palata tietokoneeseen käskytettäväksi ja piankos tietokoneohjelma ryhtyy jo sooloilemaan, pistäen niin Dillingerien kuin ENCOMin aikomukset sekaisin. Lisäksi etukäteen kyseenalaistamani ratkaisu kääntää leffasarjan konsepti päälaelleen ja tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme, sen sijaan että me menisimme tietokonemaailmaan, toimii lopulta kivan erilaisena ideana sarjalle. Tron: Ares tekee vähän kuin käänteiset Jumanjit, kyseisen elokuvasarjan alkuperäisteoksessa (1995) pelien tunkeillessa meidän maailmaamme ja jatko-osissa meidän hypätessä itse peliin. Ei kuitenkaan hätää, tässä "Matriisissa" vieraillaan silti useamman kerran, jopa ihastuttavan retrosti, millä kosiskellaan alkuperäisen Tronin faneja innostumaan edes hetkeksi.

Ohjaaja Joachim Rønning tekee kelvollista työtä tunnelman ja isojen toimintakohtausten parissa, mutta Jesse Wigutow'n käsikirjoitus jättää paljon toivomisen varaa. Wigutow ei myöskään tunnu uskovan katsojan pysyvän kärryillä, jolloin hahmot on pistetty selittämään tapahtumia turhauttavuuteen asti. Jos jotain ei kuitenkaan voi kritisoida, niin elokuvan vaikuttavaa audiovisuaalista tarjontaa. Tron: Ares näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Leffa on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja tietokonetehosteet lukeutuvat vuoden parhaisiin. Äänityöskentely on pätevää ja Nine Inch Nailsin säveltämät musiikit jyskyttävät menemään todella iskevästi. Ihan Tron: Perinnössä kuultujen Daft Punkin melodioiden tasolle ei päästä, mutta kuten Daft Punk tuossa leffassa, myös Nine Inch Nails varmistaa, että musiikit ovat Tron: Aresin parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tron: Ares, 2025, Walt Disney Pictures, Paradox, Sean Bailey Productions

Arvostelu: A Big Bold Beautiful Journey (2025)

A BIG BOLD BEAUTIFUL JOURNEY

Ohjaus: Kogonada

Pääosissa: Colin Farrell, Margot Robbie, Phoebe Waller-Bridge, Kevin Kline, Jodie Turner-Smith, Lily Rabe, Hamish Linklater, Jennifer Grant, Billy Magnussen, Sarah Gadon ja Chloe East

Genre: romantiikka, fantasia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

A Big Bold Beautiful Journey on Colin Farrellin ja Margot Robbien tähdittämä romanttinen satudraama. Seth Reiss kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo useita vuosia sitten ja vuonna 2020 teksti pyöri Hollywoodin "mustalla listalla" suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Lopulta Columbia Pictures ja Sony Pictures tarttuivat projektiin ja kun työryhmä oli saatu kasaan, kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024. Nyt A Big Bold Beautiful Journey on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun luin sen premissistä ja päänäyttelijöistä, mutta maailmalta kantautunut vaisu vastaanotto on laskenut odotuksiani. Kävin silti uteliaana katsomassa A Big Bold Beautiful Journeyn sen ensi-iltaviikonloppuna.

David tapaa häissä Sarahin ja yhdessä he päätyvät isolle, rohkealle, kauniille matkalle vuokra-auton navigaattorin ohjaamana, joka saa heidät pohtimaan elämiään ja ajatusmaailmojaan uudelleen.

Colin Farrell ja Margot Robbie näyttelevät Davidia ja Sarahia, kahta rakkaudessa epäonnistunutta ihmistä, jotka saavat kutsut ystäviensä häihin ja kohtaavat toisensa siellä. Sinne päästäkseen he vuokraavat autot kummallisesta palvelusta, kummallisen navigaattorin (äänenä Jodie Turner-Smith) kera, joka johdattaa heidät hääseremonian jälkeen omaan, yhteiseen seikkailuunsa. Tämän matkan aikana David ja Sarah päätyvät käymään läpi elämänsä eri vaiheita, näkemään aiemmat valintansa ja mielenmaisemansa uudessa valossa ja kenties lähtemään siitä kohti yhteistä tulevaisuutta. Farrell ja Robbie ovat kummatkin erittäin hyviä näyttelijöitä, mutta toisinaan erittäin hyvätkään näyttelijät eivät pysty feikkaamaan välilleen kemiaa ja niin on valitettavasti käynyt A Big Bold Beautiful Journeyssä. Molemmat suoriutuvat muuten hyvin, tulkitessaan hahmojensa kohtaamia erilaisia muistojen tulvia, mutta kun Davidin ja Sarahin tunteiden kuuluisi lämmetä toisilleen, eivät Farrell ja Robbie onnistu vakuuttamaan, että heidän väliltä löytyisi jotain vahvaa vetovoimaa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Phoebe Waller-Bridge ja Kevin Kline autovuokraamon työntekijöinä, Lily Rabe Sarahin äitinä, Hamish Linklater ja Jennifer Grant Davidin vanhempina, sekä Billy Magnussen, Sarah Gadon ja Chloe East muina heidän elämiensä varrelta löytyneinä henkilöinä. Sivunäyttelijät hoitavat muuten tonttinsa oivallisesti, mutta Waller-Bridgen suoritus menee teennäisen aksenttinsa kanssa jopa todella kiusalliseksi.

A Big Bold Beautiful Journey vie katsojansa matkalle, joka ei ole järin iso, eikä kovinkaan rohkea, mutta sentään toisinaan ihan nätti. Ymmärrän kyllä leffan saaman vaisun vastaanoton, sillä kiehtovasta premissistään ja hyvistä päätähdistään huolimatta itse elokuvakin on aika vaisu. Davidin ja Sarahin matka vaikuttaa aluksi paljon lupaavammalta kuin mitä se lopulta onkaan. Navigaattori ohjaa heitä oville, joista kulkemalla he päätyvät kokemaan omia menneisyyksiään ja tilanteisiin, joita he kenties ovat katuneet jälkikäteen, oli kyse sitten vanhemman tai rakkaan kanssa riitelystä, väärälle ihmiselle tunteidensa tunnustamisesta ja niin edelleen. Erittäin potentiaalista materiaalia, mutta homma jää lopulta harmillisen puolitiehen.

Elokuvassa on kieltämättä hetkensä, oli kyse sitten joistain hauskoista vitseistä tai tapahtumista, tai sitten parista dramaattisemmasta kohtauksesta, joissa David ja Sarah kohtaavat vanhempansa tilanteissa, jotka eivät menneet kummoisesti. Kuitenkin Davidin ja Sarahin romanttinen puoli jättää paljon toivomisen varaa, leffan filosofinen pohdinta elämästä, rakkaudesta ja yksinäisyydestä tuntuu hieman teennäiseltä ja elokuva käy ajoittain hieman raskassoutuiseksi. Burger Kingin tuotesijoittelu saa myös kohottelemaan kulmia. A Big Bold Beautiful Journeyn latteuden tajusi viimeistään siinä kohtaa, kun lopputekstit lähtivät käyntiin, eikä elokuva ollut herättänyt juuri sen kummempia tunteita. Tämä on niitä elokuvia, jotka toivovat saavansa katsojan tunteiden vuoristorataan, jonka jälkeen teatterista poistuisi kyyneliä pyyhkien, muuttuneena ihmisenä. Valitettavasti tämä keskinkertainen teos alkaa katoilla mielestä jo kotimatkalla.

Elokuvan on ohjannut Kogonada, jonka edellistäkin elokuvaa, After Yangia (2021) tähditti Colin Farrell. A Big Bold Beautiful Journeyn parissa Kogonadan työ on ailahtelevaa, mihin vaikuttaa toki Seth Reissin pitkään valmiina ollut ailahteleva käsikirjoitus. Teknisesti leffa on kuitenkin mainio. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tehosteetkin pääasiassa toimivat. Äänityöskentely on pätevää ja leffan parhaisiin puoliin kuuluu Hayao Miyazakin luottosäveltäjä Joe Hisaishin nätit musiikit. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Big Bold Beautiful Journey, 2025, Columbia Pictures, 30WEST, Imperative Entertainment, Chapel Place Productions, Original Films

Arvostelu: The Witcher: Sirens of the Deep (2025)

THE WITCHER: SIRENS OF THE DEEP

Ohjaus: Kang Hei Chul

Pääosissa: Doug Cockle, Joey Batey, Christina Wren, Sh'eenaz, Camrus Johnson, Simon Templeman, Mallory Jansen, Cynthia Kaye McWilliams, Ramon Tikaram, Ray Chase ja Anya Chalotra

Genre: animaatio, fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Andrzej Sapkowskin fantasiakirjoihin perustuva Netflix-sarja The Witcher - Noituri (The Witcher - 2019-) nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppuvuodesta 2019. Jatkokausien lisäksi sarjaa päätettiin laajentaa animaatioelokuvilla, joista ensimmäinen, The Witcher: Nightmare of the Wolf julkaistiin elokuussa 2021. Jo kuukautta myöhemmin Netflixin Tudum-tapahtumassa ilmoitettiin seuraavan leffan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt The Witcher: Sirens of the Deep on julkaistu Netflixissä. Itse en ole ollut lainkaan innostunut Netflixin The Witcher -universumista, enkä pahemmin piitannut edellisestä animaatioleffasta, Nightmare of the Wolfista. Katsoin silti uuden The Witcher: Sirens of the Deepin heti sen julkaisupäivänä.

Geralt Rivialainen ja trubaduuri Jaskier auttavat Bremervoordin kuningaskuntaa, jolla on ongelmia paikallisessa meressä elävien olentojen kanssa.

Netflix-Noiturin päähenkilö Geralt Rivialainen on nyt varsinaisessa muutosvaiheessa. Sarjassa hahmoa kolmen kauden verran näytellyt Henry Cavill lähti kävelemään, oltuaan läpi sarjan tyytymätön sarjan tekijöiden totaaliseen välinpitämättömyyteen lähdemateriaalista ja jatkaakseen Supermanin esittämistä (kuinkas siinä sitten kävikään). Pääsarjassa Cavill korvattiin Liam Hemsworthilla, mutta Hemsworth ei kuitenkaan tarjoa Geralt-debyyttiään Sirens of the Deepissä, vaan elokuvassa Geraltia ääninäyttelee fanien riemuksi The Witcher -videopelien Geralt, eli Doug Cockle. Geralt on vanha tuttu yrmy noituri-itsensä, päätyen jälleen uuteen jahtiin, mikä pistää hänet pohtimaan uudelleen, mitkä ovatkaan niitä todellisia hirviöitä.

     Geraltin mukana kulkevaa trubaduuri Jaskieria ääninäyttelee sarjastakin tuttu Joey Batey ja myös Anya Chalotra käy kääntymässä Yennefer-velhon roolissa. Uusina hahmoina Geralt ja Jaskier kohtaavat Bremervoordin kuninkaan Usveldtin (Simon Templeman), hänen poikansa, prinssi Aglovalin (Camrus Johnson), paikallisen trubaduuri Essin (Christina Wren) ja komentaja Zelestin (Ray Chase), sekä merenneito Sh'eenazin (Emily Carey), johon prinssi Agloval on palavasti rakastunut, mutta jonka lajia kuningas Usveldt pitää vaarallisena ja hävitettävänä, Sh'eenazin äidin, kuningatar Dahutin (Cynthia Kaye McWilliams) ja Dahutin siskon, eli Sh'eenazin tädin Melusinan (Mallory Jansen). Sivuhahmot ovat oivalliset ja Essi hyppää menevästi mukaan kolmanneksi Geraltin ja Jaskierin rinnalle.

Edellinen animaatioelokuva, esiosatarinana toiminut The Witcher: Nightmare of the Wolf jätti minut tosiaan kylmäksi, mutta sen sijaan pidin uutta Sirens of the Deep -elokuvaa ihan positiivisena yllätyksenä. Ei leffa erityisen ihmeellinen ole, mutta Netflix-Noiturin mittapuulla se on oikein menevää kertakäyttöfantasiaa. Siinä, missä Nightmare of the Wolf kärsi lyhyestä puolentoista tunnin kestostaan, Sirens of the Deepille vastaava lyhyt mitta on oikein passeli ja luvassa onkin kiva yksittäinen seikkailu Geraltin huimien matkojen varrelta. Bremervoordin ja merenväen välinen konflikti on kelvollisesti rakennettu ja kuten heti voikin jo arvata, löytyy siitä syvemmältä enemmän kuin aluksi voisi luulla.

Tarina vie kivasti mukanaan, tarjoten alusta alkaen kelpo monsterimähinää. Toimintakohtaukset esimerkiksi vesihiisiä vastaan ovat varsin viihdyttävää seurattavaa. Kivikasvo-Geraltin ja jatkuvaa tunnelmankevennystä yrittävän Jaskierin kanssakäymiset tuovat sekaan oivaa huumoria ja löytyypä leffasta romantiikantynkääkin. Aglovalin ja Sh'eenazin rakkaus sotivien kansojen keskellä on mainio, joskin elokuvan edetessä se ryhtyy lainailemaan liikaa H. C. Andersenin Pieni merenneito -sadusta (Den lille havfrue - 1837) ja siihen perustuvasta Disneyn animaatioklassikosta (The Little Mermaid - 1989). Silmiä pyörittelee viimeistään siinä kohtaa, kun merinoita tarjoaa laulaen Sh'eenazille mahdollisuutta muuttua itsekin ihmiseksi, kunhan tämä luopuu jostain itselleen tärkeästä.

Visuaalisesti The Witcher: Sirens of the Deep on myös oivallinen. Piirrosjälki on mainiota, hahmot liikkuvat taisteluissa sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Etenkin Bremervoordin linna on hienosti luotu. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin erityisesti siitä, kuinka merenelävien puhettakin säestää tietty melodisuus. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit toimivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Witcher: Sirens of the Deep, 2025, Netflix, Netflix Studios, Hivemind, Studio Mir, Platige Image

Arvostelu: Ella ja kaverit - Operaatio Saukko (2025)

ELLA JA KAVERIT - OPERAATIO SAUKKO

Ohjaus: Elin Grönblom

Pääosissa: Elma Ufacik, Lauri Tilkanen, Santtu Karvonen, Elias Siiskonen, Vilma Tanskanen, Frida Seppälä, Jooa Sale, Jimi Vuolle, Miika Lamminluoto, Joonas Saartamo, Pilvi Hämäläinen ja Cristoffer Strandberg

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 14 minuuttia

Ikäraja: S

Ella ja kaverit - Operaatio Saukko perustuu Timo Parvelan lastenkirjaan Ella ja kaverit menevät metsään vuodelta 2013. Parvelan kirjojen pohjalta oli jo tehty elokuvat Ella ja kaverit (2012) ja Ella ja kaverit 2 - Paterock (2013). Kymmenen vuotta myöhemmin Don Films ja Nordisk Film ilmoittivat työstävänsä uutta elokuvaa hahmoista, juhlistamaan kirjasarjan 30-vuotisjuhlaa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Ella ja kaverit - Operaatio Saukko saapuu elokuvateattereihin. Itse luin Parvelan kirjoja ala-asteella, mutten ole katsonut aiempia filmatisointeja. Kuitenkin kun uuden leffan traileria alettiin esittämään teattereissa, söpöistä eläimistä intoileva tyttöystäväni ilmaisi halunsa käydä katsomassa elokuvan. Kun huomasin Finnkinon näyttävän Lasten sunnuntaissa Ella ja kaverit - Operaatio Saukon ennakkoon, päätin yllättää tyttöystäväni ja vein hänet katsomaan elokuvaa.

Ella ja kaverit meinaavat jäädä luokalle, jos he eivät suorita yhteiskuntaoppia loppuun kesäloman ensimmäisellä viikolla. Ella, kaverit ja opettaja suuntaavat metsään tutkimaan luontoa ja he päätyvät suojelemaan saukkoperhettä ilkeältä liikemies Isä Yhdeltä, joka aikoo kaataa metsän ja rakennuttaa tilalle oman lomailukohteensa.

Ella ja kaverit -tarinoiden tutut hahmot tekevät paluun valkokankaille, joskin tosin uusien näyttelijöiden esittäminä. Edellisestä leffasta, Ella ja kaverit 2 - Paterockista on jo 12 vuotta, joten tuon leffan lapsinäyttelijäthän ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, eivätkä siis mene enää läpi tokaluokkalaisista. Itse Ellana nähdään tällä kertaa Elma Ufacik, joka tekee tässä elokuvadebyyttinsä. Ufacik on nappivalinta rooliin. Hänestä löytyy oikeaa uteliaisuutta ja päättäväisyyttä, kun luonto, johon Ella välittömästi ihastuu, tulee uhatuksi. Ella seuraa usein tilanteita sivusta, mutta nousee lopulta johtorooliin yrityksessä pysäyttää katalat aikomukset.

     Ja mitäpä olisi Ella ilman niitä kavereita? Hänen 2A-luokaltaan löytyvät myös paras ystävä Tiina (Vilma Tanskanen), rämäpää Pate (Elias Siiskonen), partiotyttö Hanna (Frida Seppälä), nero Tuukka (Jooa Sale), pelokas Samppa (Jimi Vuolle) ja kovakuorinen mutta oikeasti aika mukava Pukari (Miika Lamminluoto), eikä pidä tietenkään unohtaa luokan hieman hajamielistä, mutta hyvää tarkoittavaa opettajaa (Lauri Tilkanen). Muita hahmoja leffassa ovat ilkeä liikemies Isä Yksi (Santtu Karvonen), joka haluaa raivata metsän oman lomakohteensa tieltä, tätä auttava Huntteri Korhonen (Joonas Saartamo) ja rehtori Piippu (Pilvi Hämäläinen). Lapsinäyttelijöiden työ on vaihtelevaa ja siinä, missä suuri osa hyppää riemulla rooliensa vietäväksi, parin ulosanti jää lähinnä tuntumaan siltä kuin he vain lukisivat vuorosanojaan paperilta. Leffan todellinen tähti on Tilkanen luokan opettajana, joka tarjoaa hyvät naurut kaikenikäisille katsojille. Isä Yksi on toimiva pahis sarjakuvamaisen käytöksensä kera.

Kuten ennakkoon odotin, Ella ja kaverit - Operaatio Saukko osoittautui oikein kivaksi koko perheen elokuvaksi, jonka hyväntuulisuus tarttuu saman tien katsojaan. On hupaisaa seurata tätä luokkaretkeä luonnon helmaan ja kuinka hahmot suhtautuvat tilanteeseen eri tavoin. Jotkut ovat innoissaan kokemuksesta, jotkut taas haluaisivat jo palata kotiin videopeliensä ääreen. Mutta kun lapset uidessaan kohtaavat ylisöpön saukkoperheen ja saavat vihiä Isä Yhden katalasta aikomuksesta tuhota saukkojen kodin ja tehdä saukoista vetonaula lomakohteensa eläintarhaan, luokkaretki muuttuu pelastusoperaatioksi.

Elokuva tarjoaa runsaasti hilpeitä hetkiä ja meno onnistuu viihdyttämään niin lapsia kuin aikuisiakin siinä samalla. Lapsille on tosin mukana turhankin paljon kakkavitsejä, kun taas aikuisia on muistettu parilla kohtauksella, joita katsoessaan vanhempi todennäköisesti toivoo, ettei muksu ryhdy kyselemään liikoja. Leffasta löytyy myös aina yhtä tärkeää ja perin suomalaista sanomaa luonnonsuojelun tärkeydestä, mikä herättää taatusti hyvää keskustelua jälkikäteen perheen kesken. Pituutta Ella ja kaverit - Operaatio Saukolla on vain tunti ja vartti, mikä on oikein passeli mitta. Toivonkin leffalle menestystä, sillä katsoisin mielelläni lisää Ellan ja kavereiden seikkailuja. Toivottavasti tämän ja seuraavan elokuvan väliin ei jää yli vuosikymmentä, kuten Paterockin ja Operaatio Saukon kohdalla kävi...

Elokuvan ohjauksesta vastaa Elin Grönblom, joka rakentaa mukavaa ilmapiiriä oivallisesti. Katri Mannisen käsikirjoitus on lystikäs ja sisältää hyvää sanomaa. Ella ja kaverit - Operaatio Saukko on myös pätevästi kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan, joskin kohtauksissa saukkojen kanssa kuvauksen nyrkkisääntönä toimiva, niin sanottu "suojaviiva" rikkoutuu niin usein, etten usko saukkojen oikeasti olleen paikalla lapsinäyttelijöiden kanssa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänityöskentelykin on oivaa Markku Mäkelän lupsakoita musiikkeja myöten. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.nordiskfilm.fi, www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Ella ja kaverit - Operaatio Saukko, 2025, Don Films

Arvostelu: The Lost Bus (2025)

THE LOST BUS

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Matthew McConaughey, America Ferrera, Yul Vasquez, Ashlie Atkinson, Levi McConaughey, Kay McGabe McConaughey, Kate Wharton, Danny McCarthy ja Gary Kraus

Genre: jännitys

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lost Bus perustuu Lizzie Johnsonin kirjaan Paradise: One Town's Struggle to Survive an American Wildfire vuodelta 2021, joka puolestaan kertoo Pohjois-Kalifornian tuhoisasta metsäpalosta vuonna 2018. Vuonna 2022 Blumhousen Jason Blum ja näyttelijä Jamie Lee Curtis hankkivat kirjan elokuvaoikeudet, tehdäkseen siitä filmatisoinnin ja Apple Studios hyppäsi mukaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt The Lost Bus on saapunut Apple TV+ -palvelun valikoimaan. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin Applen mainoksia siitä. Katsoinkin The Lost Busin heti sen julkaisupäivänä.

8. marraskuuta 2018. Pohjois-Kaliforniassa pienen Paradisen kaupungin viereinen metsä syttyy palamaan ja voimakkaat tuulet levittävät liekkejä nopeasti. Bussikuski Kevin McKay saa tehtäväkseen evakuoida paikallisen koulun lapset turvapaikkaan.

The Lost Busin pääroolissa Kevin McKayna nähdään Matthew McConaughey, joka on tuttuun tapaansa erittäin mainio hommassaan. McConaughey tulkitsee vakuuttavasti rikkinäistä miestä, joka yrittää toipua ikävästä erostaan, pitää välit kunnossa poikansa (McConaugheyn oikea poika Levi) kanssa, huolehtia sairaasta äidistään (McConaugheyn oikea äiti Kay McGabe) ja tuoda leivän pöytään. Jälkimmäiseen hän on löytänyt ratkaisuksi toimia Paradisen kaupungin koulubussin kuljettajana. Hänelle tulee tosissaan käyttöä, kun Paradisen viereinen metsä roihahtaa liekkeihin ja tulipalon lähestyessä kaupunkia kovaa vauhtia, paikallisen koulun lapset pitäisi nopeasti evakuoida turvaan. Opettajien autoihin ei mahdu tarpeeksi porukkaa, joten paikalle saapuu Kevin. McConaughey loistaa yhä enemmän, mitä pidemmälle tämä tapahtumaketju eskaloituu, Kevinin yrittäessä pitää itsensä kasassa, auttaakseen muita.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ashlie Atkinson Kevinin pomona Rubynä, Yul Vasquez paikallisen palolaitoksen päällikkönä Martinezina, sekä America Ferrera opettaja Mary Ludwigina, joka hyppää lasten kanssa Kevinin bussin kyytiin. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin, tulkiten pätevästi kasvavaa pelkoaan - erityisesti bussissa matkaavat lapset. Ferrera on oiva valinta opettajaksi, joka yrittää parhaansa mukaan pysyä rauhallisena, jottei hän aiheuta pakokauhua bussissa täynnä lapsia.

The Lost Bus osoittautui yhdeksi vuoden isoimmista yllättäjistä, sekä stressaavimmaksi elokuvaksi, jonka olen hetkeen nähnyt. Ei ole ihme, että Kevinin urotekoon on päätetty tarttua, onhan se juuri sellainen vaikuttava tosielämän sankaritarina, josta etenkin Yhdysvalloissa kovasti tykätään. Näin Euroopassa sen tietty jenkkisiirappi voi ajoittain tökkiä, mutta muuten pidin näkemästäni todella paljon. Elokuvalla kestää hetki päästä kunnolla vauhtiin, kun siinä keskitytään Kevinin perhedraamaan. Samalla kuitenkin tulipalo saa alkunsa ja alkaa leviämään hurjaa vauhtia kovan tuulen mukana. Palokunta huomaa nopeasti jäävänsä alakynteen ja käynnistyykin valtava paniikki, jonka keskellä Kevin yrittää saada tilanteeseen nähden kokonsa puolesta turhan ison kulkuneuvonsa pujoteltua pois kaupungista.

Ja kun sanoin, että kyseessä on stressaava elokuva, niin todella myös tarkoitan sitä. The Lost Bus naulaa katsojansa penkkiin ja pistää kotisohvallakin sydämen hakkaamaan ja hikipisarat ohimoille. Parituntinen elokuva tarjoaa pirun tiivistunnelmaisen matkan ja tilanteen eskaloituessa jännitys sen kuin tiivistyy. Tulipalo tuo jo itsessään monet ongelmansa savusta ja kuumuudesta lähtien, mutta ongelmia aiheuttavat myös muut ihmiset, niin panikoiden sinne tänne säntäilevät poloiset kuin myös ne tyypit, jotka kokevat tilanteen oivaksi tilaisuudeksi ryhtyä ryöstelemään. Iso bussi muodostuukin nopeasti silmätikuksi.

Tämän onnistuneen ahdistavan bussimatkan lisäksi elokuva näyttää tasaisin väliajoin myös palokunnan yhä vain epätoivoisemmiksi käyviä yrityksiä pysäyttää tulipalo, sekä muiden sivullisten yritystä paeta. Tämä Camp Fire -nimen saanut maastopalo on Kalifornian historian tuhoisin ja tätä tuhoisuutta on haluttu painottaa. Hieman on mukaan ujutettu myös sanaa ilmastonmuutoksesta ja kuinka ihmisen oma käytös mahdollistaa samanlaisten tuhojen tapahtumisen tulevaisuudessakin ja aina vain isommassa mittakaavassa kuin ennen.

Elokuvan on ohjannut Paul Greengrass, joka tunnetaan muutamasta Bourne-leffasta ja Captain Phillipsistä (2013). The Lost Bus on jälleen osoitus miehen taidoista ja hän onnistuukin pitämään jännittävää ilmapiiriä ansiokkaasti yllä läpi keston. Greengrassille ominainen käsivarakuva jakaa mielipiteitä, mutta omasta mielestäni tähän kameran tietty heiluvuus sopi täydellisesti. Se on omiaan lisäämään paniikin tuntua ja pitämään stressitasot koko ajan korkealla. Itse tulipalo on pääasiassa vakuuttavasti luotu digitehostein, joskin sekaan mahtuu myös muutamia otoksia, jotka rakentuvat tietokoneanimaation varaan niin paljon, että ne näyttävät lähes videopeliltä. Valaisu on onnistunutta ja paikoitellen on suorastaan aavemaista nähdä pelkät bussin ajovalot savun keskellä. Äänimaailma on väkevästi rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Bus, 2025, Apple Original Films, Blumhouse Productions, Comet Pictures

Arvostelu: Commando (1985)

COMMANDO

Ohjaus: Mark L. Lester

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Rae Dawn Chong, Vernon Wells, Dan Hedaya, Alyssa Milano, James Olson, David Patrick Kelly, Charles Meshack, Bill Duke, Drew Snyder, Michael Delano ja Bill Paxton

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Commando on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva. Jeph Loeb työsti elokuvan alkuperäisen tarinan, joka kertoi väkivallasta luopuneesta israelilaissotilaasta ja jonka päärooliin kaavailtiin Kiss-yhtyeen basistia Gene Simmonsia. Simmons kuitenkin torjui elokuvan ja tilalle valikoitui lopulta Schwarzenegger. Steven E. de Souza kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen uusiksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1985. Lopulta Commando sai maailmanensi-iltansa 4. lokakuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta se oli taloudellinen hitti. Leffalle on myös vuosien varrella kehkeytynyt maine yhtenä kaikkien aikojen kovimmista toimintaelokuvista. Itse näin Commandon ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuotta sitten, jolloin pidin sitä varsin viihdyttävänä. En ole katsonut leffaa uudestaan, mutta nyt kun huomasin sen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pistää Commandon vihdoin pyörimään ja samalla arvostella elokuvan.

Eläköitynyt armeijan eversti John Matrix pakotetaan takaisin toimintaan, kun hänen entinen tiimiläisensä sieppaa hänen tyttärensä ja kiristää häntä salamurhaamaan eteläamerikkalaisen valtion presidentin.

Gene Simmonsin kieltäydyttyä elokuvasta, Commandon päärooliin John Matrixiksi valittiin Arnold Schwarzenegger, joka oli tuohon aikaan tekemässä kovaa kiitoa Hollywoodin isoimmaksi toimintastaraksi leffojen Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982) ja Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) myötä. Vaikkei Schwarzenegger ole mikään Oscar-tason luonnenäyttelijä, hän istuu tällaiseen rooliin enemmän kuin täydellisesti. John Matrix on eläköitynyt armeijan eversti, joka on jättänyt sotimiset taakseen kasvattaakseen tytärtään Jennyä (Alyssa Milano), joka on hänelle kaikki kaikessa. Joten kun Jenny siepataan, Matrix päättää tehdä kaikkensa tytön pelastamiseksi. Schwarzenegger uhkuu karismaa varsinaisena supersotilaana, joka tappaa pahiksia minkä ehtii, haistaa väijyvän vihollisen ja repii vaikka puhelinkopin irti maasta paljain käsin, toki vekkuleita repliikkejä samalla laukoen. Matrixina Schwarzenegger sementoi asemaansa kaikkien aikojen toimintastarana, eikä tälle äijälle kehtaisi missään nimessä ryttyillä.

     Elokuvassa nähdään myös James Olson Matrixin vanhana kenraalina Kirbynä, Vernon Wells Matrixin entisenä tiimiläisenä Bennettinä, Dan Hedaya Bennettin palkanneena Ariuksena, joka haluaa hyödyntää Matrixia syrjäyttämään fiktiivisen Val Verden valtion presidentin vallasta, Charles Meshack ja David Patrick Kelly Ariuksen kätyreinä Henriquesina ja Sullynä, sekä Rae Dawn Chong matkaan tarttuvana lentoemäntä Cindynä. Näyttelijätyö on läpi leffan ailahtelevaa, mutta kaikki periaatteessa ajavat asiansa. Mad Max 2 - asfalttisoturista (Mad Max 2 - 1981) tuttu Wells on oivan tärähtänyt Matrixia vihaavana Bennettinä.

On helppoa ymmärtää, miksi Commando on niin suosittu toimintaelokuvafanien keskuudessa, etenkin niiden, jotka olivat nuoria elokuvan ilmestymisen aikaan 1980-luvulla. Kyseessä on ehta toimintaspektaakkeli, johon kiteytyy aika lailla kaikki genren kliseet ja kasarijuusto, niin hyvässä kuin varmasti jonkun muun mielestä myös pahassa. Elokuva tihkuu testosteronia ja se on täynnä nasevia heittoja. Puolentoista tunnin kesto myös takaa tiiviin napakan paketin, josta ei turhaa tyhjäkäyntiä löydy. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa, eikä irrota otettaan ennen kuin lopputekstit rullaavat. Jännite pidetään kaiken aikaa yllä, vaikkei juuri kenestäkään ole pahemmin vastusta Matrixille. Arius voisi palkata parempia sotilaita, sillä nämä heput eivät osu juuri mihinkään.

Commando myös tarjoaa aivan perhanan komeaa ja viihdyttävää toimintamäiskettä, jota seuratessa ei aika käy pitkäksi. Elokuva kasvattelee onnistuneesti menoaan pitkin kestoaan, tarjoten niin vauhdikasta takaa-ajoa, intiimimpiä lähitappeluita kuin lopulta todellista konetuliaseiden ja räjähdysten juhlaa. Massiiviseksi paisuva finaali ei aiheuta ähkyä, sillä siinä keksitään niin luovia tapoja pistää ihmisiä päiviltä, minkä lisäksi menossa on juuri sopivasti kieli poskessa. Yksi isoimmista syistä, miksi pidin Commandosta niin paljon, on nimenomaan sen huumori. Mistään puhtaasta toimintakomediasta ei ole kyse, mutta kyllä leffa hyvät naurut tarjoaa useampaan otteeseen. Ei elokuva missään nimessä ole mikään korkeakulttuurinen klassikko, mutta omassa lajityypissään se edustaa parhaimmistoa ja leffa löytyy ihan syystä toimintafanien suosikkielokuvien joukosta.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Mark L. Lester ja Commando jäikin miehen tunnetuimmaksi työksi. Lester on selvästi halunnut pitää hauskaa elokuvan kanssa, mutta tarjoten silti päheää meininkiä. Steven E. de Souzan työstämä käsikirjoitus on äärimmäisen yksinkertainen, mutta osittain juuri siksi niin toimiva. Commando on myös hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, mutta puvustus on vaihtelevaa. Lopussa Matrixin sotasopa on vaikuttava, mutta sen sijaan Bennettin asuvalinta on lievästi sanottuna erikoinen. Käytännön tehosteet ovat todella näyttävät ja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma, joka jylisee ja rymisee. James Hornerin säveltämät musiikit ovat mahtavat ja pitävät tunnelmaa korkealla alusta loppuun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Commando, 1985, Twentieth Century Fox, Silver Pictures, SLM Production Group

Arvostelu: Madagascarin pingviinit (Penguins of Madagascar - 2014)

MADAGASCARIN PINGVIINIT

PENGUINS OF MADAGASCAR

Ohjaus: Eric Darnell ja Simon J. Smith

Pääosissa: Tom McGrath, Christopher Knights, Chris Miller, Conrad Vernon, Benedict Cumberbatch, John Malkovich, Ken Jeong, Peter Stormare, Annet Mahendru, Werner Herzog, Billy Eichner, Danny Jacobs ja Andy Richter

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli suurmenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008) ja Madagascar 3 (Madagascar 3: Europe's Most Wanted - 2012) menestyivät jokainen edeltäjäänsä paremmin, eikä elokuvasarjaa haluttu tietenkään lopettaa siihen. Varsinaisen "Madagascar 4:n" sijaan tekijät päättivät kuitenkin tehdä oman elokuvan leffoissa esiintyneistä pingviineistä. Pingviineistä suunniteltiin omaa elokuvaa jo heti, kun alkuperäinen Madagascar julkaistiin, mutta tuolloin projekti muovattiin televisiosarjaksi Madagascarin pingviinit (The Penguins of Madagascar), joka pyöri kolmen kauden ajan vuodesta 2008 vuoteen 2015. Vuonna 2012 DreamWorks paljasti palanneensa pingviinien oman leffan pariin. Animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Madagascarin pingviinit sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva sai positiivista palautetta kriitikoilta, mutta se jäi lipputuloissa pahasti jälkeen kolmesta varsinaisesta Madagascarista. Itse katsoin Madagascarin pingviinit vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana. Kun huomasin alkuperäisen Madagascar-elokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko elokuvasarjan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella leffat läpi.

Pingviininelikko Kippari, Kowalski, Rico ja Alokas päätyvät uuteen seikkailuun, kun heille katkera mustekala Dave janoaa kostoa.

Madagascarissa monien katsojien suosikkihahmoiksi nousivat päähenkilöiden sijaan omaa sivujuontaan pyörittäneet pingviinit, eikä tämä jäänyt huomaamatta DreamWorksilta, joka ryhtyi kehittelemään pingviineistä omaa elokuvaansa heti vuonna 2005. Parin mutkan kautta johtaja Kippari (Tom McGrath), älykkö Kowalski (Chris Miller), vahva Rico (Conrad Vernon) ja sympaattinen Alokas (Christopher Knights) saivat lopulta leffansa, tähditettyään ensin omaa sarjaansa. Madagascarin pingviinit -leffa ei kuitenkaan jatka sarjan tarinaa, vaan se käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin Madagascar 3:n loppui. Pingviinit kyllästyvät "Afrosirkuksen" hoilaamiseen ja päättävät suunnata omille poluilleen. Hahmot ovat pääasiassa vanhat tutut, joskin Kipparista on tehty hieman tyhmempi. Kaikki nelikosta pääsevät hyvin esille ja pingviineistä selviää elokuvan edetessä enemmän.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Octavius Brine, eli katala mustekala Dave (John Malkovich), joka vihaa pingviinejä sydämensä kyllyydestä, sekä salaiseen Pohjoistuuli-organisaatioon kuuluvat agentit Salainen-susi (Benedict Cumberbatch), Korpraali-jääkarhu (Peter Stormare), Eva-pöllö (Annet Mahendru) ja Lyhyt Pinna -hylje (Ken Jeong). Dave on oiva pahis, jonka katkeruutta voi jollain tavalla jopa ymmärtää, mutta Pohjoistuulen agenttihahmot jäävät tylsähköiksi tyypeiksi. Joukon johtaja Salainen omaa monia piirteitä Madagascar-elokuvien Alex-leijonasta, tuntuen paikoin tylsältä korvaajalta tälle.

Jokaisen uuden Madagascar-elokuvan menestyttyä paremmin kuin edeltäjänsä (kolmososan tienatessa lähes 750 miljoonaa dollaria), ei tullut tietenkään kysymykseenkään, että DreamWorks osaisi jättää sarjaa rauhaan, vaikka tarina vietiinkin onnistuneesti päätökseensä. Olen kuitenkin iloinen, että (ainakin toistaiseksi) Alexin, Martyn, Glorian ja Melmanin kertomus ymmärrettiin jättää rauhaan ja tekijät päättivät antaa pingviininelikolle oman leffansa. Madagascarin pingviinit on toisaalta aika turha rahastusraina, mutta täytyy myöntää, että kyllä se silti viihdyttää pääasiassa passelisti. Pingviinit onneksi osoittavat, että heissä on ainesta myös elokuvan keulakuviksi, kun usein sivuhahmot näyttävät soololeffoissaan nimenomaan toimivan vain pienemmällä ruutuajalla varsinaisten päähahmojen rinnalla.

Elokuvan tarina on tarpeeksi menevä, pääasiassa siksi että pahis toimii hyvin. Kestoa on vain puolitoista tuntia, mikä kulkee suurimmaksi osaksi ajasta vauhdilla, joskin loppuhuipennuksen aikana aloin kokea pientä ähkyä tyhjänpäiväiseltä tuntuvaan mekastukseen. Sen sijaan alkuvaiheilta löytyvä takaa-ajo Venetsiassa on äärimmäisen lystikäs ja kekseliäs. Leffasta löytyy paljon hauskoja juttuja, joista osa riemastuttaa enemmän perheen pienimpiä ja osa taas aikuiskatsojia. Omasta mielestäni parasta antia ovat Davelle kirjoitetut vekkulit sanailut, joissa hän hyödyntää tunnettujen näyttelijöiden, kuten Nicolas Cagen, Drew Barrymoren, Hugh Jackmanin ja Kevin Baconin nimiä lystikkäisiin tarkoituksiin.

Myös animaatiojäljeltään Madagascarin pingviinit on mainio, jäljitellen hyvin pääelokuvien vekkulia tyyliä. Hahmot ovat hupsun näköisiä ja liikkuvat sulavasti, taustoista löytyy parhaimmillaan runsaasti yksityiskohtia (etenkin äsken kehumastani Venetsian osuudesta) ja leffa on lisäksi miellyttävän värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Lorne Balfen säveltämät musiikit eivät jää lainkaan mieleen, toisin kuin varsinaisista Madagascar-elokuvista vastanneen Hans Zimmerin mukaansatempaavat melodiat. Pisteet pitää kuitenkin antaa siitä, etteivät tekijät ole edes yrittäneet saada aikaan rasittavampaa korvamatoa kuin I Like to Move It tai Afrocircus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Penguins of Madagascar, 2014, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City - 1998)

BABE SUURKAUPUNGISSA

BABE: PIG IN THE CITY

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: E. G. Daily, Magda Szubanski, Danny Mann, Glenne Headly, Steven Wright, James Cosmo, Nathan Kress, Mary Stein, Mickey Rooney, Stanley Ralph Ross, Russi Taylor, Adam Goldberg, Eddie Barth, Bill Capizzi, James Cromwell, Miriam Margolyes, Hugo Weaving, Kim Story ja Jim Cummings

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Dick King-Smithin kirjaan perustuva elokuva Babe - urhea possu (Babe - 1995) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Tuottaja-käsikirjoittaja George Millerin ja ohjaaja Chris Noonanin sukset olivat kuitenkin menneet ristiin ykkösleffaa tehdessä niin pahasti, ettei Noonania edes pyydetty jatko-osan puikkoihin, vaan Miller päätti ottaa ohjausvastuun itselleen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1998 ja lopulta Babe suurkaupungissa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli kuitenkin paha taloudellinen epäonnistuminen, joka sai lähinnä kädenlämpöistä palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Babe suurkaupungissa -leffan jo lapsena, pidettyäni paljon ensimmäisestä elokuvasta. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin alkuperäisen Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Päätin sen jälkeen tehdä saman myös jatko-osalle.

Esme Hoggettin ja Baben täytyy matkustaa suurkaupunkiin ja osallistua lammaskoirakilpailuun, pelastaakseen osallistumispalkkiolla maatilansa velkoja perivältä pankilta.

Urhea possu Babe (äänenä tällä kertaa E. G. Daily, Christine Cavanaugh'n jätettyä sarjan oltuaan tyytymätön hänelle tarjottuun sopimukseen jatko-osassa) tekee paluun ja päätyy nyt hurjaan seikkailuun, joka vie hänet tutulta maatilalta suurkaupunkiin. Babe on tuttu sympaattinen itsensä, joka haluaa jälleen auttaa maatilaa; tällä kertaa pelastaa sen rahanahneiden velkojien kynsistä. Baben kanssa mukaan lähtee Esme Hoggett (Magda Szubanski), isäntä Arthurin (James Cromwell) telottua itsensä vuoteenomaksi kaivoa korjatessaan. Szubanski on edelleen mainio tomerana maatilan rouvana, kun taas edellisleffasta Oscar-ehdokkuuden saanut Cromwell on käynyt lähinnä kääräisemässä helpot rahat parista kohtauksestaan.

     Matkallaan Babe ja Esme kohtaavat liudan uusia tuttavuuksia, ihmisinä hotellinomistaja Floomin (Mary Stein) ja tämän pikkusirkusta pyörittävän Fugly-sedän (Mickey Rooney), sekä eläiminä Fuglyn apinat Zootien (Glenne Headly), Bobin (Steven Wright), Theloniusin (James Cosmo), Easyn (Nathan Kress) ja Tugin (Danny Mann), koiratrio Flealickin (Adam Goldberg), Nigelin (Eddie Barth) ja Alanin (myös Barth), sekä äksyn vahtikoiran (Stanley Ralph Ross). Uudet hahmot eivät nouse samalla lailla tykättäviksi ja muistettaviksi kuin ykkösleffan tyypit, jotka ovat tällä kertaa mukana lähinnä pikaisesti näyttämässä karvaisia nassujaan.

Babe suurkaupungissa ei tavoita alkuperäisen Babe - urhean possun sydäntä ja taianomaisuutta juuri lainkaan. En pitänyt elokuvaa varsinaisesti huonona, mutta on se huima tasonpudotus edelleen mahtavan ykkösleffan jälkeen. Siinä, missä ensimmäisestä elokuvasta löytyi aitoa lämpöä ja sielua, jotka saivat katsojansa välittämään tapahtumista niin, että lopun "That'll do, pig. That'll do." -vuorosanat pistivät karskinkin äijän purskahtamaan kyyneliin, Babe suurkaupungissa on lähinnä ihan kivaa koheltamista. Siitä löytyy muutamat hyvät täsmäjuttunsa ja hauskat hetkensä, mutta muuten meininki on pääasiassa aika yhdentekevää eläinseikkailua. Kun Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) teki onnistuneen maisemanvaihdoksen pieneltä asuinalueelta isoon omenaan, ei Baben kohdalla nimettömäksi jäävä, mutta maailman tunnetuimpia nähtävyyksiä pursuava suurkaupunkimiljöö oikein nappaa. Elokuvasta ei löydy edes juuri mitään syvempää sanottavaa, kun ensimmäinen osa vakuutti possupäähahmonsa identiteettikriiseilyllä.

Hektisen kohellushötön ohessa Babe suurkaupungissa sisältää pari yllättävänkin synkäksi muuttuvaa hetkeä, jotka ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien jakaneet mielipiteitä. Moni koki ne lapsia traumatisoiviksi, mutta itse mielsin ne leffan parhaaksi anniksi... joskin harmittelin, ettei leffa ihan uskalla mennä näiden synkkyyksien kanssa loppuun saakka. Ysärin lastenelokuvissa uskallettiin vielä koetella rajoja ja jos jotain, niin tätä särmikkäämpää puolta Babe 2:sta kaipaisin nykypäivän leffoihin.

Chris Noonanin jäätyä jatko-osan ulkopuolelle, ohjaajana päätti toimia ykkösleffan käsikirjoituksesta ja tuottamisesta vastannut George Miller. Kyllä, se sama George Miller, joka ohjasi räjähtävää toimintaa pursuavat Mad Max -elokuvat (1979-2024). Sydämellisen koko perheen eläinleffan teko ei kuitenkaan suju Milleriltä yhtä tyylikkäästi, vaan hän kompastelee Baben parissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja valaistu. Lavastus on vekkulin satumaista, joskin on harmi, kuinka suurkaupunki rajoittuu lähes täysin yhteen pieneen kortteliin hotellin ympärillä. Puhuvat eläimet on toistamiseen toteutettu hienosti aikansa uraauurtavia digiefektejä, sekä pääasiassa hyvin aikaa kestäneitä nukkeja hyödyntäen. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit säestävät seikkailua mukavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babe: Pig in the City, 1998, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions