Arvostelu: The Visit (2015)

THE VISIT

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Olivia DeJonge, Ed Oxebould, Deanna Dunagan, Peter McRobbie, Kathryn Hahn, Celia Keenan-Bolger ja Benjamin Kanes

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

The Visit on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Kun Shyamalanin edelliset elokuvat The Last Airbender (2010) ja After Earth (2013) osoittautuivat taloudellisiksi epäonnistumisiksi, Shyamalan koki vaikeuksia saada rahoitusta uuteen elokuvaan. Hän pistikin talonsa pantiksi ja päätti tehdä saamallaan viidellä miljoonalla dollarilla mahdollisimman pienimuotoisen leffan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2014 työnimellä "Sundowning", mutta sitten ongelmaksi muodostui se, ettei Shyamalan saanut kaupattua elokuvaansa studioille. Ensimmäinen leikkausversio muistutti enemmän taideleffaa, jonka studiot totesivat olevan mahdotonta myydä yleisöille. Niinpä Shyamalan ryhtyi leikkaamaan elokuvaa uudestaan. Ensin lopputulos muistutti enemmän komediaa, kunnes Shyamalan muovasi materiaalin kauhuelokuvaksi. Universal Pictures ja Blumhouse Productions innostuivat uudesta versiosta ja nappasivat leffan itselleen. Lopulta The Visit sai maailmanensi-iltansa 30. elokuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paremman vastaanoton kriitikoilta ja yleisöiltä kuin moni Shyamalanin aiemmista leffoista ja se oli taloudellinen hitti. Minulta The Visit jäi väliin, kun se alun perin ilmestyi, enkä syystä tai toisesta saanut aikaiseksi katsottua elokuvaa vuosien varrella - en, vaikka ostin sen blu-rayna jo varmaan viisi vuotta sitten. Kun huomasin The Visitin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella elokuvan.

Nuoret sisarukset Becca ja Tyler matkustavat viikoksi isovanhempiensa luokse, joita he eivät ole ennen tavanneet. Isovanhempien huushollissa tärkein sääntö on, etteivät lapset poistu huoneestaan puoli kymmenen jälkeen illalla ja hiljalleen lapsille selviää kauhistuttavia asioita isovanhemmistaan.

Pitkän roolitusprosessin jälkeen nuoret Olivia DeJonge ja Ed Oxenbould nappasivat roolit Beccana ja Tylerinä, siskona ja veljenä, jotka matkustavat tapaamaan isovanhempiaan ensi kertaa. DeJonge ja Oxenbould ovat nappivalinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy onnistunutta sisaruksellista kemiaa, Beccan ja Tylerin jatkuvasti naljaillessa toisilleen. Becca kuvaa dokumenttia vierailustaan, mitä Tyler pitää laimeana ja Tyler taas pyrkii rap-artistiksi, mitä Becca pitää nolona. Sisarusten välit kuitenkin vahvistuvat, kun heille käy selväksi, ettei kaikki ole kohdillaan isovanhempien luona ja kiva kyläily muuttuu varsinaiseksi piinaksi. DeJonge ja Oxenbould tulkitsevat hyvin päivä päivältä kasvavaa epämukavuuden tunnetta, joka äityy loppua kohti totaaliseksi peloksi elossa pysymisen puolesta.

     Beccan ja Tylerin isovanhempina nähdään Deanna Dunagan ja Peter McRobbie, kun taas heidän äitiään näyttelee Kathryn Hahn. Hahnin osuus jää aika pieneksi, mutta hän hoitaa tonttinsa silti mallikkaasti. Isovanhempien esittäjät ovat kuitenkin loistovedossa, etenkin Dunagan, joka osaa esittää niin herttaista mummelia kuin yöaikaan esiin kuoriutuvaa karmivuutta.

Erinomaisen Kuudennen aistin (The Sixth Sense - 1999) jälkeen M. Night Shyamalania pidettiin yhtenä vuosituhannen taitteen isoimmista lupauksista. Vielä Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ja Signs (2002) toimivat mainiosti, mutta sitten Kylä (The Village - 2004) pysäytti hyvän putken ja seuraavat leffat Lady in the Water (2006), The Happening (2008), The Last Airbender ja After Earth saivat suuren osan ihmisistä menettämään luottonsa ohjaajaan. Ei olekaan ihme, että kun The Visit julkaistiin, monet hehkuivat innosta, että Shyamalan on tehnyt paluun ruotuun. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi miehen paremmista töistä, vaikkei se ylläkään vaikkapa Kuudennen aistin ja Unbreakablen loistokkuuteen.

The Visit osoittaa hyvin, että Shyamalanin vahvuudet eivät todellakaan ole isoissa spektaakkeleissa, vaan pienikokoisissa jännitysnäytelmissä. Ohjaaja kasvattelee oivallisesti karmivaa ilmapiiriä, tarjoillen muutamia tehokkaan tiivistunnelmaisia hetkiä, joista etenkin jahti talon alla ryömintätilassa on aidosti hyytävä. Sekaan on onnistuttu ripottelemaan hyvää huumoriakin, tuhoamatta kauhupuolta. Jännite rakentuu hyvin loppua kohti, jolloin luvassa on tietty Shyamalanin elokuville ominainen suurkäänne. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että kyseessä on ehdottomasti yksi Shyamalanin parhaista käänteistä. Elokuvan ainoa varsinainen ongelma on kuitenkin se, että vaikka premissi on muuten mainio, on vaikea uskoa, että yksikään äiti lähettäisi lapsiaan ilman valvontaansa tapaamaan isovanhempiaan, jos äiti on katkaissut välit näihin ennen lasten syntymää.

Elokuva tehtiin siinä kohtaa, kun Hollywood piti found footage -tyyliä kauhun uutena juttuna. Tässä toteutustavassa siis hahmot itse kuvaavat koko elokuvan. Kyse onkin Beccan työstämästä dokumentista ja vaikka loppua kohti on vaikea kuvitella, että paniikissa olevat ja karkuun pyrkivät lapset enää miettisivät tapahtumien taltioimista, found footage -toteutus toimii pääasiassa hyvin. The Visit on myös hyvin lavastettu ja puvustettu. Maskeeraustiimi saa mummosta oivan tärähtäneen näköisen aina yöaikaan ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Visit, 2015, Blinding Edge Pictures, Blumhouse Productions, Neighborhood Film Co.

Arvostelu: Caught Stealing (2025)

CAUGHT STEALING

Ohjaus: Darren Aronofsky

Pääosissa: Austin Butler, Regina King, Zoë Kravitz, Matt Smith, Liev Schreiber, Vincent D'Onofrio, Benito A Martínez Ocasio, Nikita Kukushkin, Yuri Kolokolnikov ja D'Pharaoh Woon-A-Tai

Genre: rikos, komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Caught Stealing perustuu Charlie Hustonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. Jo vuonna 2013 David Hayter aikoi tehdä kirjasta elokuvasovituksen, jota olisi tähdittänyt Patrick Wilson, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2024 Sony Pictures ilmoitti Hustonin itse kirjoittavan studiolle elokuva-adaptaatiota, jonka ohjaisi Darren Aronofsky. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Caught Stealing saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Hustonin kirja ei ole tuttu, mutta kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan näyttelijäkaartin. Kävinkin uteliaana katsomassa Caught Stealingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1998 New Yorkissa Hank Thompson tekee naapurilleen Russille palveluksen ja huolehtii tämän kissasta, kun mies matkustaa Lontooseen näkemään sairasta isäänsä. Pian Hankille valkenee, että Russ on sotkeutunut hämärähommiin ja Hank joutuu keskelle kahden rikollisjengin konfliktia.

Pääroolissa Hank Thompsonina nähdään Elvis-elokuvan (2022) nimikkoroolista tuttu Austin Butler. Hank on entinen pesäpallolupaus ja nykyinen baarimikko, joka yrittää pitää elämäänsä kasassa, soitellen päivittäin äidilleen ja tapaillen rakastamaansa Yvonnea (Zoë Kravitz). Kun Hankin naapuri Russ (Matt Smith) eräänä iltana saapuu Hankin ovelle hätäpäissään, kertoen että hänen täytyy matkustaa Lontooseen tapaamaan sairasta äitiään, Hank huomaa yhtäkkiä pitävänsä huolta Russin kissasta Budista ja joutuvansa osaksi tämän rikollisia puuhia. Butler näyttää jälleen olevansa yksi tämän hetken kiinnostavimmista nimistä Hollywoodissa, heittäytyen vakuuttavasti roolinsa vietäväksi, kun menneisyyden traumojen keskellä kamppaileva Hank joutuu New Yorkin alamaailman pyöriteltäväksi. Myös Kravitz ja etenkin rääväsuista naapuria esittävä Smith ovat oivat rooleissaan, eikä pidä missään nimessä unohtaa Budia esittävää, erinomaisesti koulutettua Tonic-kissaa.

     Elokuvassa nähdään myös Benito A Martínez Ocasio, eli rap-artisti Bad Bunny rikollisena Coloradona ja Nikita Kukushkin ja Yuri Kolokolnikov tämän kätyreinä, Vincent D'Onofrio ja Liev Schreiber rikollisina juutalaisveljeksinä Shmullynä ja Lipana, sekä Regina King etsivä Romanina, joka saapuu tutkimaan, kun Coloradon kätyrit hakkaavat Hankin rappukäytävässä, etsiessään Russia. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. D'Onofrio ja Schreiber ovat mainiot rikollisveljeksinä, jotka vaikuttavat lämpimiltä ja mukavilta, mutta voivat äityä todella julmiksi sille tuulelle sattuessaan.

Caught Stealing osoittautui erittäin hyväksi elokuvaksi ja jälleen varsin erilaiseksi lisäykseksi Darren Aronofskyn monipuoliseen filmografiaan. Leffasta löytyy tiettyä tragediaa, sekä synkkiä puolia, mutta se ei kuitenkaan uiskentele läheskään niin tummissa vesissä kuin ohjaajan tunnetuimmat työt, kuten vaikkapa Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000). Kyseessä on sopivassa määrin trilleriä ja komediaa sekoittava rikosleffa, joka nappaa tehokkaasti mukaansa, kun Russ häipyy Lontooseen, jättäen Bud-kissansa Hankille ja kun hämäräheput saapuvat koputtelemaan ovea. Ennen kuin Hank edes tajuaa, hänet on jo kiskaistu mukaan tapahtumaketjuun, josta ei äkillisiä kuolemia puutu ja onkin mukaansatempaavaa seurata tämän ketjun eskaloitumista.

On kiinnostavaa ryhtyä Hankin kanssa selvittämään, että mihin ihmeeseen hän on joutunut mukaan ja mitä Russ on tehnyt, saadakseen useammankin tahon peräänsä? Osa kohtauksista ovat tiivistunnelmaisia jännitysnäytelmiä, osa rujon väkivaltaisia ja osa yllättävänkin hauskoja. Leffassa on pari toistuvaa vitsiä, jotka jaksavat naurattaa joka kerta. Muutenkin elokuvaan on ovelasti upotettu yksityiskohtia, jotka huipennetaan loppusuoralla palkitsevan tuntuisesti. Varttia vaille parin tunnin kestossa Caught Stealingiin ei juuri ylimääräistä mahdu ja elokuva viihdyttää mukavasti viime minuuteille asti. Kirjojen puolella kyse on vasta trilogian avausosasta, mutta omasta mielestäni leffa päättyy niin, etten jäänyt kaipaamaan jatkoa.

Aronofsky yhdistelee sulavasti kertomuksen synkempiä ja humoristisempia puolia, mikä näkyy erityisesti D'Onofrion ja Schreiberin hahmoissa, joissa tämä kepeyden ja julmuuden yhdistelmä tarjoaa kunnon jännitettä, kun koskaan ei voi tietää, milloin toinen miehistä ryhtyy häikäilemättömiin tekoihin. Charlie Hustonin käsikirjoitus on oivallinen ja hän kuljettaa käänteitä täynnä olevaa kertomusta sujuvasti maaliinsa. Caught Stealing on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti työstetty. Musiikit on säveltänyt Rob Simonsen ja ne esittää Idles-yhtye. Yhteistyö toimii ja musiikit säestävät jännittävää menoa hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Caught Stealing, 2025, Columbia Pictures, Protozoa Pictures

Arvostelu: The Roses (2025)

THE ROSES

Ohjaus: Jay Roach

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Olivia Colman, Andy Samberg, Kate McKinnon, Delaney Quinn, Ollie Robinson, Ncuti Gatwa, Sunita Mani, Zoë Chao, Hala Finley, Wells Rappaport, Jamie Demetriou ja Allison Janney

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

The Roses perustuu Warren Adlerin kirjaan The War of the Roses vuodelta 1981. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty elokuva Ruusujen sota (The War of the Roses) vuonna 1989. Keväällä 2024 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä uusi adaptaatio. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt The Roses saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Adlerin kirja ja aiempi filmatisointi eivät olleet tuttuja tapauksia, mutta pidin trailerista ja päänäyttelijöistä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Rosesin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Arkkitehti Theo ja kokki Ivy rakastuvat ensisilmäyksellä. Kuitenkin kymmenen vuoden jälkeen, kun Theo menettää työnsä suuren luokan mokan takia ja Ivyn ravintolasta taas muodostuu suurmenestys, pariskunnan välille syntyy katkeruus, joka eskaloituu pahemman luokan aviosodaksi.

Päärooleissa Rosen pariskuntana Theona ja Ivynä nähdään Benedict Cumberbatch ja Olivia Colman, jotka istuvat rooleihinsa täydellisesti. Theo on päämääräinen arkkitehti, jolla on palava intohimo rakennusten suunnitteluun, kun taas Ivy on hieman ujompi kokki, joka ei ole juuri edes kehdannut sanoa ääneen haaveitaan oman ravintolansa avaamisesta. Kun sitten eräänä myrskyisenä yönä Theon suunnittelema museo luhistuu, kun taas Ivyn pikkurafla muodostuu yleisömenestykseksi, heidän elämänsä muuttuvat kertaheitolla, eikä se tee hyvää avioparin väleille. Cumberbatchin ja Colmanin väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta sitäkin paremmassa vedossa he ovat, kun Roset alkavat saada ryppyjä rakkauteen, mikä vain eskaloituu eskaloitumistaan kuin lumipallo vierimässä mäkeä alas ja pian he riitelevätkin oikeastaan aivan kaikesta - jopa silloin kun he onnistuvat olemaan jostain asiasta samaa mieltä.

     Elokuvassa nähdään myös Ollie Robinson ja Delaney Quinn Rosejan lapsina Royna ja Hattiena, Andy Samberg ja Kate McKinnon Rosejen ystäväpariskuntana Barryna ja Amyna, Ncuti Gatwa ja Sunita Mani Ivyn ravintolassa työskentelevinä Jeffreynä ja Janena, Zoë Chao Theon arkkitehtiystävänä Sallyna, sekä Allison Janney avioeroasianajajana. Sivunäyttelijätkin tekevät pääasiassa oivaa työtä, joskin mielestäni Kate McKinnon ei vieläkään ole niin hauska kuin hän selvästi luulee olevansa. Yleensä villisti heittäytyvältä Sambergilta on kiva nähdä pidättyväisempi roolityö.

En ole tosiaan alkuperäistä kirjaa lukenut tai nähnyt edellistä elokuvasovitusta, mutta olin jopa yllättynyt, kuinka paljon pidinkään tästä vuoden 2025 The Rosesista. Kyseessä on erittäin hauska synkähkö komedia avioparin syöksykierteestä ilmiriitaan. Leffa käyttää hyvän tovin rakentaakseen ensin Theon ja Ivyn suhdetta, jolloin kun heidän elämissään tapahtuu suuri käännekohta, on sitäkin ikävämpää nähdä, kuinka negatiivisiksi heidän tunteensa toisiaan kohtaan muuttuvat. Aluksi kyse on vain kateudesta, mikä muuttuu salakavalasti katkeruudeksi ja sitten halveksunnaksi. Kaikki toisessa ihmisessä ärsyttää, mutta selväksi käy, että pohjimmiltaan hahmoja ärsyttävät he itse. Theo on pettynyt itseensä, mutta purkaa epäonnistumisensa tunnetta vaimoonsa. Ivyn menestys taas johtaa siihen, että hän etääntyy lapsistaan ja kun hänestä tuntuu, että hän on epäonnistunut äitinä, hän purkaa tämän mieheensä.

Vaikka paperilla tämä voi kuulostaa aika murskaavalta draamalta, tekijät onnistuvat tuomaan tämän kaiken esiin todella hauskan huumorin kautta. Theo ja Ivy ovat heti kättelyssä sanavalmiita hahmoja ja tämä sanavalmius tulee tarpeeseen, kun heidän täytyy lopulta kohtauksesta toiseen keksiä toisistaan yhä vain häijympiä solvauksia. Leffan dialogi onkin parhaimmillaan hulvatonta ja mukana on muutenkin useita todella lystikkäitä hetkiä. Eräs illalliskohtaus on erityisen hauska. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että pidin myös paljon siitä, kuinka tavallaan runollisesti elokuva päättyy.

Elokuvan on ohjannut Jay Roach, joka tunnetaan parhaiten Austin Powers -trilogian (1997-2002) tekijänä. Roach pitää lystikästä ilmapiiriä hyvin yllä ja saa pääkaksikon irrottelemaan mainiosti. The Roses on myös teknisesti pätevä teos, joskin parit tietokonetehosteet ovat silmiinpistävät digitaalisuudessaan. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat hienot, puvustus toimivaa ja äänityöskentelykin onnistunutta Theodore Shapiron leikkisien musiikkien kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Roses, 2025, Adler Entertainment Trust, Garden Studios, South of the River Pictures, SunnyMarch

Arvostelu: Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005)

GRIMMIN VELJEKSET

THE BROTHERS GRIMM

Ohjaus: Terry Gilliam

Pääosissa: Matt Damon, Heath Ledger, Lena Headey, Peter Stormare, Jonathan Pryce, Tomáš Hanák, Mackenzie Crook, Richard Ridings, Julian Beach ja Monica Bellucci

Genre: fantasia, seikkailu, jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 12

The Brothers Grimm, eli suomalaisittain Grimmin veljekset perustuu Grimmin veljesten satuihin ja kertoo fiktiivisen tarinan veljesten elämästä. Elokuvan idea lähti liikkeelle Ehren Krugerin käsikirjoituksesta, jonka Metro-Goldwyn-Mayer hankki vuonna 2001. Vuotta myöhemmin Terry Gilliam palkattiin ohjaajaksi ja ennen kuvausten alkua kesällä 2003 hän ja Tony Grusoni työstivät käsikirjoituksen uudelleen, mutta Writers Guild of America kieltäytyi antamasta heille tunnustusta tekstistä. Kuvausten aikana Gilliam ja Weinsteinin tuottajaveljekset riitelivät jatkuvasti taiteellisten erimielisyyksien takia, mikä johti kuvausten venyymiseen, kun Gilliam ei suostunut työskentelemään, jos ei saanut tahtoaan läpi. Tästä syystä elokuvan suunniteltu ensi-ilta marraskuussa 2004 jouduttiin perumaan ja lopulta Grimmin veljekset sai maailmanensi-iltansa vasta 26. elokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse katsoin Grimmin veljekset pian sen jälkeen, kun elokuva oli saapunut vuokralle ja pidin leffasta tuolloin paljon. Olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Grimmin veljesten täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa ja samalla arvostella leffan.

1800-luvun alun ranskalaisten hallitsemassa Saksassa legendaariset Grimmin veljekset pestataan pelastamaan pieni Marbadenin kaupunki kirouksesta. Kaupunkilaiset eivät tosin tiedä, että veljekset ovat pelkkiä huijareita, joiden aiemmat urotyöt ovat olleet sepitettä.

Päärooleissa Grimmin veljeksinä, Willinä ja Jakena nähdään Matt Damon ja Heath Ledger, jotka roolitettiin alun perin juuri toisin päin, mutta he kokivat toistensa osien sopivan itselleen paremmin ja päätyivät vaihtokauppoihin. Gilliam olisi halunnut Ledgerin rinnalle Johnny Deppin, mutta Weinsteinin tuottajaveljekset kokivat Deppin tähteyden olevan hiipunut, jolloin Gilliam päätyi Damoniin, joka oli juuri nousussa Medusan verkon (The Bourne Identity - 2002) myötä. Damon on jälkikäteen kertonut, että kun Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) julkaistiin, Weinsteinit kirosivat, mikseivät olleet kuunnelleet Gilliamin Depp-toivetta. Damon ja Ledger istuvat kuitenkin täydellisesti rooleihinsa. Damonin esittämä Will on enemmän toiminnan mies, kun taas Ledgerin esittämä Jake on kirjaviisas. Yhdessä veljekset kiertelevät kylästä toiseen, auttaen ihmisiä erilaisten kummitusten, noitien sun muiden hirviöiden kanssa, minkä takia heitä pidetään suurina sankareina. Grimmien salaisuus tosin on, että he ovat itse tekaisseet nämä tapaukset ja hyötyvät taikauskoisista höynäytettävistä. Will ja Jake joutuvatkin todelliseen koetukseen, kun heidät pistetään auttamaan kirottua Marbadenin kylää, jonka lapset ovat katoilleet viereisessä metsässä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jonathan Pryce ranskalaiskenraali Delatombena, Peter Stormare tämän uskollisena apurina, kiduttaja Cavaldina, Lena Headey marbadenilaisena Angelikana, jonka isä ja siskot ovat kadonneet, sekä Monica Bellucci ilkeänä kuningattarena. Headey ja Bellucci istuvat mainiosti osiinsa, mutta Pryce ja etenkin Stormare ovat lähinnä vaivaannuttavia kaameiden aksenttiensa kanssa. Stormare selvästi luulee olevansa paljon hauskempi kuin hän onkaan.

Nyt vuosien jälkeen uusintakatselulla en pitänyt Grimmin veljeksistä enää yhtä paljon kuin lapsena, enkä myöskään pitänyt sitä yhtään niin jännittävänä kuin tuolloin, mutta mielsin elokuvan edelleen oikein meneväksi fantasiaseikkailuksi. Elokuva hyödyntää pääasiassa toimivasti, välillä jopa ihan kekseliäästi tuttuja Grimmin veljesten satuja, kuten Hannua ja Kerttua, Punahilkkaa, Sammakkoprinssiä, Tähkäpäätä, Prinsessa Ruususta, Prinsessaa ja hernettä, Jaakkoa ja pavunvartta ja Piparkakkupoikaa, usein sekoittaen yksityiskohtia näistä saduista toisiinsa. Sitten taas esimerkiksi Tuhkimo on heivattu sekaan aika väkinäisen oloisesti. Elokuva ei siis suoraan adaptoi mitään Grimmin veljesten töistä, vaan kertoo enemmän fiktiivisen tarinan itse veljeksistä, näyttäen samalla, mistä nämä sadut mahdollisesti syntyivät.

Vajaan parin tunnin kesto kulkee pääasiassa sulavasti, rytmityksen ollessa varsin reipas. Kun veljekset on tehty tutuksi metkuineen kaikkineen, heidät jo heivataan Marbadeniin, selvittämään kadonneiden lasten tapausta ja kylän yllä leijailevaa kirousta. On hupaisaa seurata, kuinka veljekset yrittävät aluksi ratkoa asioita järjellä, luullen kyseen olevan toisesta huijariporukasta, kunnes vähitellen heille alkaa valjeta, että kyse on kerrankin ihan tosihommasta. Tämän jälkeen on kiinnostavaa seurata tapauksen ratkomista. Onko veljeksissä sittenkään ainesta aidoiksi sankareiksi? Ajoittain elokuva on erittäin hupaisa, toisinaan taas se uskaltaa tarjota hieman jännittäviäkin hetkiä. Heikkouksineenkin meno on viihdyttävää ja Grimmin veljekset sopii passelisti katsottavaksi halloweenin aikaan, kun haluaa katsoa leffan, missä on hirviöitä, noitia ja sen sellaista, mutta ei kuitenkaan halua mennä puhtaan kauhun puolelle.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen Grimmin veljeksistä olisi tullut, jos Weinsteinit olisivat antaneet ohjaaja Terry Gilliamille vapaat kädet. Pääasiassa Gilliamin vekkuli tyyli pääsee esille, mutta välillä voi huomata, että hän on työskennellyt rajoitetuissa olosuhteissa, eikä pääse täysillä toteuttamaan visiotaan. Gilliam vastasi todellisuudessa myös lopullisesta käsikirjoituksesta, vaikkei Writers Guild of America suostunutkaan myöntämään hänelle kunniaa tästä. Teknisiltä ansioiltaankin Grimmin veljekset on hieman ailahteleva tapaus. Se on hyvin kuvattu ja mukana on upeita lavasteita ja asuja. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Etenkin metsässä vaaniva susi on menettänyt kaiken uhkaavuutensa, kun se näyttää lähinnä videopelivastukselta. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Brothers Grimm, 2005, Metro-Goldwyn-Mayer, Dimension Films, Mosaic, Reforma Films, Atlas Entertainment, Summit Entertainment, The Weinstein Company

Arvostelu: Maailmojen sota (War of the Worlds - 2025)

MAAILMOJEN SOTA

WAR OF THE WORLDS

Ohjaus: Rich Lee

Pääosissa: Ice Cube, Eva Longoria, Iman Benson, Henry Hunter Hall, Clark Gregg, Devon Bostick, Michael O'Neill, Andrea Savage ja Jim Meskimen

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

War of the Worlds, eli suomalaisittain Maailmojen sota perustuu H. G. Wellsin samannimiseen kirjaan vuodelta 1898. Kirjan pohjalta on tehty lukuisia adaptaatioita, tunnetuimpina Orson Wellesin radiokuunnelma The War of the Worlds, joka aiheutti todellista paniikkia vuonna 1938, sekä Steven Spielbergin ohjaama ja Tom Cruisen tähdittämä elokuva Maailmojen sota (War of the Worlds) vuodelta 2005. Tuottaja Timur Bekmambetov oli työstänyt kaksi tietokoneiden ruudulla tapahtuvaa "screenlife"-elokuvaa, kauhuleffa Unfriendedin (2014) ja jännäri Searchingin (2018) ja tuumi, että Maailmojen sota sopisi tähän formaattiin. Vuonna 2020 koronaviruspandemian aikaan hän ehdotti ideaansa Universal Picturesille ja studiolla innostuttiin mahdollisuudesta tehdä elokuva avaruusolioiden hyökkäyksestä halvalla ja koronaeristysten mukaisesti. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lopulla, mutta vasta nyt elokuva on päätetty julkaista, suoraan Amazon Prime Video -palvelussa. Itselleni tuli täytenä yllätyksenä, että on tehty uusi Maailmojen sota -leffa ja että sitä vieläpä tähdittää Ice Cube. Avasin eräänä päivänä Prime Videon ja elokuva oli vastassa heti etusivulla. Luulin koko hommaa hetken jonkin sortin vitsiksi tai sketsiksi, mutta hiljalleen ymmärsin, että kyseessä on ihan tosissaan tehty elokuva. Kun aloin nähdä sosiaalisessa mediassa kommentteja, että elokuva on yksi huonoimmista ikinä ja kun leffa sai Rotten Tomatoesissa pyöreät 0%, tiesin, että minun oli pakko katsoa tämä uusi Maailmojen sota. Elokuvaa oli kestänyt vain muutama minuutti, kun aloin jo katua päätöstäni...

Yhdysvaltain sisäisen turvallisuuden ministeriöllä työskentelevä Will Radford hyödyntää miljardien arvoisia laitteita vakoillakseen lapsiaan... ei kun siis jäljittääkseen kyberterroristia, kun yllättäen ympäri Maapalloa tipahtelee meteoriitteja, jotka paljastuvat avaruuden muukalaisten tuhokoneiksi.

Ice Cube näyttelee Will Radfordia, Yhdysvaltain sisäisen turvallisuuden ministeriöllä työskentelevää terrorismitutkijaa, jolla on pääsy maan suunnilleen jokaiseen valvontakameraan ja käyttääkin niitä etsiäkseen epäilyttävää toimintaa... ja stalkatakseen lapsiaan, raskaana olevaa Faith-tytärtä (Iman Benson) ja päivät pitkät videopelejä pelaavaa Dave-poikaa (Henry Hunter Hall). Eikä Will vain vakoile heitä, vaan hän tunkeutuu heidän laitteisiinsa, lukee Faithin tekstiviestejä ja sammuttelee Daven konetta, jotta tämä lähtisi joskus ulos. Kaikkea tätä Will tekee samalla, kun Sisäisen turvallisuuden ministeriö vaikuttaisi luottavan siihen, että hän yksinään turvaa koko Jenkkilää - ja vieläpä maltaita maksavilla laitteilla. Will ei siis ole järin tykättävä hahmo, eikä Ice Cube auta asiaa. Mies on sopinut komedioihin ja sivurooleihin, mutta hän ei todellakaan onnistu kannattelemaan vakavasti otettavaa scifielokuvaa. Ice Cubella on tasan tarkkaan yksi ilme, jolla hän toljottaa ruutujaan puolitoista tuntia, samalla kun hän suoltaa repliikkejään huvittavalla ylidramaattisuudella.

     Elokuvassa nähdään myös Clark Gregg Willin pomona Briggsinä, Eva Longoria NASA:lla työskentelevänä tohtori Salasina, Andrea Savage FBI-agentti Jeffriesinä, Devon Bostick Faithin Amazon-lähettinä työskentelevänä poikaystävänä Markina, sekä Jim Meskimen Yhdysvaltain presidenttinä. Eipä ole sivunäyttelijöidenkään työssä hurraamista. Willin lapsia esittävät Benson ja Hall vielä yrittävät, mutta Gregg ja Longoria ovat vain käyneet hakemassa helpot rahat, kun korona-aikana ei muutakaan työtä ole ollut tarjolla.

Vuoden 2025 Maailmojen sotaa ei ollut kestänyt montaa minuuttia, kun kävi jo selväksi, miksi elokuva joutui saman tien naurunalaiseksi. Leffa on kauttaaltaan niin pöyristyttävän huono, ettei sitä katsoessa tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Elokuvaa katsoessa ei osaa myöskään sanoa, onko leffan tarkoitus olla superdramaattinen vai jopa komedia, sillä niin omituisia tyylirikkoja mahtuu kaiken jännittäväksi tarkoitetun patsastelun sekaan. Elokuva tarjoaa lukuisat naurut, mutta ei todellakaan silloin, kun tekijät ovat niin tarkoittaneet. On jo huvittavaa, että Will vaikuttaisi olevan vastuussa Yhdysvaltojen yli 300 miljoonan ihmisen turvallisuuden valvomisesta yksin. Ice Cuben näytteleminen aiheuttaa huvittuneisuutta vähän väliä, kuten myös se, ettei tekijöillä tunnu olevan ymmärrystä, miten oikeastaan mikään toimii.

Elokuva ei kuitenkaan valitettavasti ole niin huono, että se olisi sen takia jo hyvä. Tahattoman hauskojen juttujen lomassa Maailmojen sota on nimittäin tuskastuttavan tylsä ja se tuntuu huomattavasti puolentoista tunnin kestoaan pidemmältä. Paperilla on ihan kiinnostava idea, että tällä kertaa avaruusolioiden hyökkäystä seurataan tietokoneen ruudulta, mutta toteutuksesta puuttuu kaikki se taito, mikä teki vaikkapa Searchingista niin mukaansatempaavan ja jännittävän. Asiaa ei auta se, että aina kun Ice Cube kumartuu lähemmäs kameraa, hänen silmälaseistaan näkyy vihreiden ruutujen heijastukset. Tekijät eivät edes vaivautuneet muuttamaan niitä heijastuksiksi niistä ruuduista, mitkä me näemme läpi leffan!

Elokuvan tarinankuljetus on pahasti kompuroivaa ja siitä puuttuu kaikki jännite. Osan jännitteestä rikkoo jo Ice Cuben koominen esiintyminen ja ulosanti, mutta muutenkin kohtaukset ovat kömpelösti rakennettuja. Leffan iso mysteeri, eli erään suurhakkerin identiteetti tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, sillä käänne on rakennettu liian ilmiselväksi. Käänne tosin tuo kertomukseen myös aukkonsa. Loppua kohti leffa lähtee täysin lapasesta ja huvittuneisuus muuttuu myötähäpeässä kieriskelyksi. Jos dialogi on jo aiemmin ollut vaivaannuttavaa, niin katsojan silmät pyörivät vinhasti, kun Ice Cube huutaa avaruusolennolle "Move, bitch! Get out the way!". Elokuva myös tekisi pistää pois päältä viimeistään siinä kohtaa, kun aiemmin vain koominen Amazonin tuotesijoittelu muuttuukin koko ihmiskunnan pelastavaksi tekijäksi. Tiesittekö yleisö Amazonin uudesta Prime Air -droonikuljetuksesta? Jos ette osaa tehdä tilausta Amazonin kautta, niin ei hätää, elokuva opastaa teitä. Ja palkitaanpa leffassa eräs urhea kansalainen Amazonin lahjakortilla!

Uusi Maailmojen sota on suorastaan luokatonta paskaa, missä menee pieleen kaikki, mikä leffassa voi oikeastaan mennä pieleen. Se hukkaa pienenkin potentiaalinsa naurettavan huonoon toteutukseensa, se tekee paperilla jännittävästä skenaariosta pitkäveteisen, se ei osaa hyödyntää ruudunkaappaustoteutustaan ollenkaan, se unohtelee aiempia juttuja kuten Facebookin tuhoutumisen, eikä se osaa päättää, pitäisikö se ottaa vakavasti vai ei. Kaiken kruunaa kenties elokuvahistorian hävyttömin tuotesijoittelu. Ei ihme, ettei leffaa ole kehdattu julkaista aiemmin, vaikka se on pölyttynyt valmiina jo muutaman vuoden ajan. Tekijät ovat taatusti itsekin tienneet, että tämän ilmestymisen jälkeen ei vuoden muiden kökköyksien tarvitse edes vaivautua seuraavaan Razzie-gaalaan, kun vuoden huonoimpia elokuvia palkitaan. Maailmojen sota 2025 tulee taatusti tyhjentämään palkintopöydän.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rich Lee, joka on aiemmin tehnyt vain musiikkivideoita muun muassa Eminemille, The Black Eyed Peasille, Michael Bublélle ja Billie Eilishille. Niiden parissa miehen kannattaa pysyä, sillä varsinaisten leffojen tekemisestä Lee ei vaikuta ymmärtävän mitään. Asiaa ei auta Kenneth A. Golden ja Marc Hymanin käsikirjoitus täynnä ärsyttäviä hahmoja, aukkoja ja totaalista ymmärtämättömyyttä siitä, miten oikeastaan mikään toimii. Maailmojen sota ei ole edes visuaalisesti miellyttävää katseltavaa, toisin kuin aiemmat, varsin kekseliäät screenlife-elokuvat. Tekijät eivät ole nähneet edes pientä inhimillistävää vaivaa siinä, että hahmot tekisivät kirjoitusvirheitä viesteissään kiireen ja kaaoksen keskellä. Avaruusolioiden tehosteet ovat huvittavan huonoja ja aika lailla kaikki sotilasotokset ovat vain vanhaa arkistomateriaalia. Äänityöskentelyssä tai Jon Natchezin musiikeissakaan ei ole hurraamista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

War of the Worlds, 2025, Patrick Aiello Productions, Bazelevs Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Eddington (2025)

EDDINGTON

Ohjaus: Ari Aster

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Pedro Pascal, Emma Stone, Deirdre O'Connell, Luke Grimes, Micheal Ward, Cameron Mann, Matt Gomez Hidaka, William Belleau, Amélie Hoeferle, Austin Butler ja Clifton Collins Jr.

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddington on ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva. Aster kirjoitti elokuvan jo yli kymmenen vuotta sitten, aikeenaan tehdä siitä ensimmäisen leffansa. Hän kuitenkin päätyi tekemään kauhuelokuvan Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018). Työstäessään kolmatta elokuvaansa, Beau Is Afraidia (2023), Aster palasi vanhan ideansa pariin ja päätti kirjoittaa sen uusiksi, linkittääkseen leffan koronaviruspandemiaan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Eddington saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin Asterin työstävän uutta elokuvaa. Odotukseni ovat laskeneet leffan saaman ristiriitaisen vastaanoton takia, mutta kävin silti uteliaana katsomassa Eddingtonin Episodi-lehden järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä.

Toukokuussa 2020 pienessä Eddingtonin kaupungissa on meneillään konflikti pormestari Garcian ja seriffi Crossin välillä, mikä eskaloituu kun miesten näkemykset koronaviruspandemian hoitamisesta eroavat rajusti.

Asterin edellistä leffaa Beau Is Afraidia tähdittänyt Joaquin Phoenix nähdään myös Eddingtonin pääroolissa nimikkokaupungin seriffinä, Joe Crossina. Joe asuu yhdessä traumatisoituneen vaimonsa Louisen (Emma Stone) ja tämän salaliittoteorioihin hurahtaneen äidin Dawnin (Deirdre O'Connell) kanssa. Joe on myös oikeistokonservatiivi, joka ei tykkää yhtään, kun kaupunkiin isketään koronaviruspandemian ehkäisemiseen pyrkiviä toimia kasvomaskeista turvaväleihin. Vastikään The Fantastic Four: First Stepsiä (2025) ja Materialistsia (2025) tähdittänyt Pedro Pascal taas näyttelee Eddingtonin pormestari, Ted Garciaa, joka kallistuu politiikassa vasemmalle ja yrittää edistää koronatoimia Eddingtonissa. Joe ja Ted eivät voi sietää toisiaan ja koronapandemia vain pahentaa miesten jo valmiiksi tulehtuneita välejä. Phoenix suoriutuu vahvasti roolistaan aikamoisena vässykkäseriffinä, joka kokee olevansa kansan puolella, mutta joka näyttäytyy kaiken aikaa vain epäpätevämmältä tehtäväänsä. Niinpä katsoja pudisteleekin päätään, kun mies saa älynväläyksen nousta Tediä vastaan seuraaviin pormestarinvaaleihin. Pascal on omassa osassaan kelvollinen, joskin mies saa lopulta aika vähän tekemistä. Sama koskee lopulta myös yleensä hyvää Stonea. O'Connell sen sijaan pääsee heittäytymään Dawn-äitinä, jonka mukaan jopa Titanicin uppoaminen liittyy johonkin hallituksen salajuoneen.

     Elokuvassa nähdään myös Luke Grimes ja Micheal Ward Eddingtonin muina poliiseina, Guyna ja Michaelina, Matt Gomez Hidaka Tedin poikana Ericinä, Cameron Mann tämän bestiksenä Brianina, Amélie Hoeferle poikien ihastuksenkohteena ja poliittisena aktivistina Sarahina, sekä Austin Butler kulttijohtaja Vernon Jefferson Peakina.

Mielestäni Ari Asterin esikoiselokuva Hereditary - Pahan perintö on viimeisten kymmenen vuoden paras kauhuelokuva. Pidin todella paljon myös Midsommar - loputtomasta yöstä (Midsommar - 2019) ja myös Beau Is Afraid jäi epätasaisuudestaan ja liikapituudestaan huolimatta plussan puolelle. Eddington on mielestäni Asterin ensimmäinen hutilyönti. Elokuva sai minut todella turhautuneeksi, eikä vain sen takia miten ärsyttäviä ja epäpäteviä hahmoja leffa on pullollaan. Elokuva on aivan liian täyteen ahdettu ja leffa yrittää kömpelösti tehdä satiiria korona-ajasta, niin itse taudista ja eri ääripäiden suhtautumisesta siihen kuin myös samoihin aikoihin kovasti puhuttaneista Black Lives Matter -liikkeestä ja aborttioikeuksista, minkä lisäksi sekaan on heitetty aimo määrä erilaisia salaliittoteorioita hallituksen sieppaamista lapsista, WTC-tornien sortumisen "todellisesta" syystä, sun muusta.

Kestoa elokuvalle on päässyt venähtämään jopa kaksi ja puoli tuntia, mikä tuntuu paradoksaalisesti liian lyhyeltä käsittelemään näitä kaikkia aihepiirejä, sekä myös liian pitkältä, leffan usein madellessa eteenpäin. Koin nimittäin Eddingtonin toisinaan todella pitkäveteiseksi elokuvaksi, mikä johtui niin epätasaisesta rytmityksestä kuin ihan jo siitä, että kun tuota ajanjaksoa eli juuri muutama vuosi sitten, uutisia koronasta ja muusta tuli joka tuutista ja ihmiset yhä kinastelevat rokotteista, maskeista sun muusta sosiaalisessa mediassa, en yksinkertaisesti jaksanut katsoa kahden ja puolen tunnin leffaa tästä kaikesta.

On kiinnostavaa seurata seriffi Joen ja pormestari Tedin kiistan etenemistä, kun kyse on vielä vain koronasta. Mutta sitten kun elokuva heittää sekaan Black Lives Matter -protestit, jotka yltyvät varsinaisiksi mellakoiksi tarinan edetessä, elokuva muuttuu turhan kaoottiseksi ja jopa raskaaksi. Terävän sijaan satiiri tuntuu vain ontuvalta, vaikka leffa yrittääkin piikitellä molempiin suuntiin. Periaatteessa puolet hahmoista ovat säännöistä ja tieteestä viis veisaavia oikeistoöyhöttäjiä ja puolet hahmoista ovat rääkyviä ja uhriutuvia wokevassareita. Loppusuoralla elokuva vain lisää kierroksiaan ja vaikka ajoittain minua huvittikin leffan täysin pähkähullu finaali, samalla koko homma mielestäni levisi käsiin. Eddington on liian pitkään työstetyn käsikirjoituksen uhri, vuosien varrelta kertyneiden liian monien ideoiden summa, jonka kirjoittaja ei mielestäni ole tarpeeksi taitava käsittelemään kaikkia vaikeita aiheitaan. Anteeksi vain Ari Aster, mutta joudut tekemään aikamoisen tasonnoston, jotta palaan takaisin kannattajaksesi. Enkä usko, että miehen suunnittelema Eddingtonin jatko-osa tulee olemaan se oikea suunta.

Sen lisäksi, että tunnelman puolesta Asterin ohjaus heittelee turhankin villisti, hänen työstämänsä dialogi kuulostaa siltä kuin hän olisi vain napannut Twitter-kommenttiketjujen väittelyitä sellaisinaan hahmoille. Jos jotain ei kuitenkaan voi kiistää, niin teknisiltä ansioiltaan Eddington on erittäin pätevä teos. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, maskeeraukset mukavan rujot ja äänimaisemakin pätevästi rakennettu. Daniel Pembertonin ja Bobby Krlicin säveltämät musiikit tosin jättivät minut hieman kylmäksi tietyssä kaoottisuudessaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eddington, 2025, A24, Square Peg, 828 Productions, Access Entertainment, IPR.VC

Arvostelu: Kensuken saari (Kensuke's Kingdom - 2023)

KENSUKEN SAARI

KENSUKE'S KINGDOM

Ohjaus: Neil Boyle ja Kirk Hendry

Pääosissa: Aaron MacGregor, Sally Hawkins, Cillian Murphy, Ken Watanabe ja Raffey Cassidy

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Kensuke's Kingdom, eli suomalaisittain Kensuken saari perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä animoitu elokuvasovitus. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin. Kensuken saari sai maailmanensi-iltansa Annecyn elokuvajuhlilla kesäkuussa 2023 ja vasta nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ennen Eliota (2025) ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Kensuken saaren sen ensi-iltapäivänä.

Nuori Michael-poika on perheensä kanssa seilaamassa maailman ympäri, kun eräänä yönä heidän veneensä joutuu myrskyn armoille. Michael putoaa yli laidan ja päätyy saarelle, joka ei olekaan niin autio kuin aluksi vaikuttaa...

Elokuvan keskiössä on nuori ja fiktiivinen versio kirjailija Michael Morpurgosta (äänenä Aaron MacGregor) itsestään. Michael on purjehtimassa maailman ympäri perheensä kanssa, johon kuuluvat hänen äitinsä (Sally Hawkins), isänsä (Cillian Murphy) ja siskonsa Becky (Raffey Cassidy), eikä saa unohtaa uskollista koiraa Stellaa. Michael on varsin impulsiivinen nuori, joka tekee ennen kuin ajattelee, mikä ajaa hänet usein ongelmiin. Hänellä on suuri tarve näyttää kykynsä muille, mutta hänestä tuntuu kuin häntä pidettäisiin pelkkänä epäonnistujana ja riskitekijänä. Kaikki muuttuu, kun heidän veneensä joutuu myrskyn kouriin ja Michael ja Stella lentävät yli laidan, päätyen autiolta vaikuttavalle saarelle. Siellä Michaelin täytyy ottaa itseään tosissaan niskasta kiinni, mikäli poika haluaa niin selviytyä kuin päästä takaisin perheensä luokse. Michael on vikoineen mainio päähenkilö, jonka kasvutarinaan uppoutuu mielellään. Hänen perheensä saa sopivasti ruutuaikaa leffan alussa, jotta perhedynamiikka käy selväksi ja näytetään, että perhe rakastaa Michaelia kaikista mokistakin huolimatta.

     Kuten elokuvan nimestä voi jo päätellä, saari, minne Michael ja Stella rantautuvat, ei suinkaan ole autio, vaan se kuuluu Kensukelle (Ken Watanabe), iäkkäälle japanilaismiehelle, joka on ollut jumissa saarella jo niin kauan, ettei hän enää halua palata takaisin sivistyksen pariin. Kensuke on monipuolinen hahmo, josta löytyy mysteerisyyden verhoa raottaessa viisautta, näppäryyttä, lempeyttä kuin myös suurta traagisuutta.

Muun muassa Oscar-voittaja Flow'n (Straume - 2024), ihastuttavan Robot Dreamsin (2023) ja lippukassaennätykset tuhonneen Ne Zha 2:n (哪吒之魔童闹海 - 2025) ohessa pikku brittileffa Kensuken saari on jälleen osoitus siitä, että myös animaatioiden puolella on hyvä kääntää katseet niistä isoista Hollywoodin animaatiotehtaista ja tutkia, mitä tässä taiteenlajissa saadaan aikaiseksi muualla. Kyseessä on hieno ja todella kaunis seikkailuelokuva koko perheelle, josta löytyy niin hupia, jännitystä, surua kuin väkevää sanomaa ihmisen ja luonnon yhteyden merkityksestä, sekä taiteen tärkeydestä. Välillä hymy leviää kasvoille ja välillä taas saa olla pyyhkimässä kyyneliä poskilta.

Kestoa elokuvalla on alle puolitoista tuntia, mutta Kensuken saari ottaa tuosta napakasta mitasta kaiken irti. Elokuva käyttää juuri sopivan ajan esitelläkseen Michaelia ja tämän perhettä veneellä, ennen kuin Michael jo huuhtoutuu saarelle. On mielenkiintoista seurata, kuinka poika yrittää selvitä ja vielä kiinnostavammaksi homma muuttuu, kun käy selväksi, ettei Michael ole saarella yksin. Aluksi Kensuke ei voi sietää ajatusta, että hänen rauhansa on rikkoutunut, mutta vähitellen hän antaa pojalle mahdollisuuden ja niinpä myös Michael yrittää ryhdistäytyä. Brittipojan ja japanilaismiehen välille muodostuu hiljalleen vahva ystävyys, vaikka he eivät kielellisesti ymmärräkään toisiaan. Luonnon ja taiteen kautta he luovat tavan kommunikoida ja katsojasta tuntuu pian siltä kuin olisi itsekin saarella heidän kanssa. Surullisinekin hetkineen Kensuken saari on kertakaikkisen ihastuttava ja nätti teos, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi.

Kaiken tämän lisäksi elokuva on myös animoitu mainiosti. Hahmot ovat käsin piirrettyjä ja taustoissa hyödynnetään oivaltavasti kolmiulotteista tietokoneanimaatiota. Yhdistelmällä leffasta saadaan piristävän omannäköisensä tapaus. Taustat ovat vieläpä yksityiskohtaisia ja kaikki on ilahduttavan värikästä, joten leffaa on erittäin miellyttävää katsella. Myös äänityöskentely on oivallista, Stuart Hancockin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kensuke's Kingdom, 2023, Mélusine Productions, Jigsaw Films, Align, British Film Institute (BFI), Bumpybox, Ffilm Cymru Wales, Le Pacte, Lupus Films, Luxembourg Film Fund

Arvostelu: Nobody 2 (2025)

NOBODY 2

Ohjaus: Timo Tjahjanto

Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, John Ortiz, Colin Hanks, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Christopher Lloyd, Colin Salmon, Lucius Hoyos, RZA ja Sharon Stone

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva Nobody (2021) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Nobody 2 on saapunut elokuvateattereihin myös Suomessa, toisin kuin suoraan kotikatseluun täällä julkaistu ykkösosa. Itse pidin ensimmäisestä elokuvasta ja olenkin odottanut jatkoa positiivisin fiiliksin. Kävin katsomassa Nobody 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.

Vaimostaan ja lapsistaan etääntynyt Hutch Mansell päättää yrittää korjata asiat ja viedä perheensä lomalle vesipuisto Plummervilleen. Mies ei kuitenkaan voi luonnolleen mitään ja pian hän on napit vastakkain korruptoituneiden poliisien ja miljoonabisneksiä pyörittävien rikollisjengien kanssa.

Bob Odenkirk palaa rooliinsa Hutch Manselliksi, entiseksi palkkatappajaksi, joka yritti päästä ikävästä työstään eroon ja olla tuiki tavallinen perheenisä, mutta joka ryöstöyrityksen jälkeen ajautui takaisin pahoille teille ja toimiikin taas tappohommissa, maksaakseen aiheuttamansa monien kymmenien miljoonien velat. Vaikka Hutch onkin yhä hyvä työssään, on työ vallannut hänen elämänsä ja etäännyttänyt hänet vaimostaan Beccasta (Connie Nielsen) ja lapsistaan Bradysta (Gage Munroe) ja Sammysta (Paisley Cadorath). Kun mies hoksaa, että ero saattaa olla lähellä, hän päättää viedä perheensä lomareissulle Plummervillen vesipuistoon, mistä häneltä löytyy poikkeuksellisen mukavia lapsuudenmuistoja. Odenkirk on roolissaan jälleen karismaattinen, ollen uskottava niin huolehtivana perheenisänä kuin tehotappajana, jota eivät saadut nyrkiniskut juuri hetkauta. Nielsen, Munroe ja Cadorath ovat myös oivat rooleissaan, eikä pidä unohtaa Christopher Lloydia, joka on taas riemastuttava Hutchin veijarimaisena isänä Davidina.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Salmon Hutchin työnantajana "Barberina", John Ortiz Plummervilleä pyörittävänä ja rikollisia bisneksiä siinä ohessa tekevänä Wyattina, Colin Hanks korruptoituneena seriffi Abelina, sekä Sharon Stone omaa rikosimperiumiaan johtavana Lendinana. Ortiz on oiva hieman pienemmän luokan tekijänä, josta löytyy samankaltaisuuksia Hutchin kanssa. Hanks onnistuu olemaan varsin vastenmielinen kyttäroolissaan ja Stone taas heittäytyy täysin överin sarjakuvamaiseksi pahikseksi.

Nobody 2 oli mielestäni jopa ensimmäistä elokuvaa viihdyttävämpi toimintakomedia. Kun ykkösleffassa käytettiin pidemmän aikaa Hutchin paluuseen ikävämpiin työtehtäviin, jatko-osassa elokuva voi pistää haisemaan heti. Tällä kertaa kyse on kuitenkin siitä, että kaiken aikaa töissä oleva Hutch haluaisi päästä hetkeksi lomalle ja samalla yrittää korjata välit perheensä kanssa. Vesipuisto on oiva miljöö tämänkertaiselle tapahtumaketjulle ja onkin kiinnostavaa seurata, kun Hutch ajautuu saman tien ongelmiin väärien tahojen kanssa, eikä aikaakaan, kun lomailu menee siihen, että mies yrittää suojella perhettään lähes kaikilta paikallisilta. Elokuva vieläpä kertoo kaiken tämän ilahduttavan napakasti, leffan kestäessä vain minuutin alle puolitoista tuntia!

Ykkösosan tapaan myös Nobody 2 on täynnä varsin julmaa väkivaltaa ja ihmisiä pistetäänkin hengiltä lyömällä, ampumalla, puukottamalla, potkimalla, räjäyttämällä, pilkkomalla, seivästämällä... Leffa on ajoittain mielikuvituksellinen siinä, miten hahmot tappavat toisiaan ja tästä saadaankin usein revittyä perin synkkää huumoria - etenkin finaalissa, kun vesipuisto muuttuu varsinaiseksi sotatantereeksi. Elokuvan aikana pääsee muutenkin naureskelemaan useasti, mutta löytyy siitä myös hieman syvällisempää teemaa. Hutch on huolissaan siitä, minkälaista esimerkkiä hän näyttää pojalleen Bradylle ja onko tämä väkivallan kierre jotain, mikä jatkuu katkeamatta isältä pojalle? Tätä heijastellaan myös vastapuolella, sillä myös rikollispomo Wyatt painii samanlaisten ajatusten kanssa. Onkin ironista, kun Hutch yrittää opettaa pojalleen, että konfliktit pitäisi ratkoa puhumalla, kun hän on itse poliisiasemalla hakattuaan muutaman äijän sairaalakuntoon.

Elokuvan on ohjannut indonesialainen Timo Tjahjanto, joka tekee Nobody 2:ssa Hollywood-debyyttinsä. Tjahjantolta löytyy kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän tekee pitkistä käsirysyistä ja ampumiskohtauksista todella mukaansatempaavia, unohtamatta leffasarjaan kuuluvaa tiettyä pilkettä silmäkulmasta. Derek Kolstadin ja Aaron Rabinin työstämä käsikirjoitus on toimiva ja siitä löytyy astetta enemmän sisältöä kuin monista muista toimintarainoista. Elokuva on myös osaavasti kuvattu ja kameraa pyöritellään kekseliäästi tappeluiden aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset äityvät sopivan tylyiksi. Tietokonetehosteet kuten räjähdykset ovat kuitenkin paikoin silmiinpistävän keskeneräisen ja digitaalisen näköisiä, mutta äänimaailma puolestaan rymistelee menemään mainiosti. Dominic Lewisin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen, mutta leffaan on ujutettu tasaisin väliajoin vekkuleita biisivalintoja säestämään menoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nobody 2, 2025, Universal Pictures, 87North, Eighty Two Films, OPE Partners, Odenkirk Provissiero Entertainment

Arvostelu: Happy Gilmore 2 (2025)

HAPPY GILMORE 2

Ohjaus: Kyle Newacheck

Pääosissa: Adam Sandler, Sunny Sandler, Benny Safdie, Haley Joel Osment, Benito Antonio Martínez Ocasio, Sadie Sandler, John Daly, Christopher McDonald, Ben Stiller, Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider, Conor Sherry, Jackie Sandler, Julie Bowen, Eric Andre, Margaret Qualley, Steve Buscemi, Rob Schneider, Nick Swardson ja Eminem

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Adam Sandlerin tähdittämä komediaelokuva Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996) oli hitti, joten sille on tietty päätetty tehdä jatkoa. Sandler pyöritteli ideoita mahdollista jatkoa varten vuosia, kunnes lopulta keksi tarinan, jonka hän halusi kertoa. Vuonna 2024 Sandler paljasti, että kakkososa on ihan oikeasti tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Happy Gilmore 2 on julkaistu suoraan Netflixissä. Itse pidän alkuperäisestä Happy Gilmoresta, mutten kokenut elokuvan tarvinneen jatkoa. Päätin silti katsoa Happy Gilmore 2:n heti sen julkaisupäivänä.

On kulunut lähes 30 vuotta siitä, kun Happy Gilmoresta tuli maailmankuulu golfaaja. Nyt mies on ikääntynyt alkoholisti ja yksinhuoltajaisä, Virginia-vaimon menehdyttyä. Kun Happyn tytär tarvitsee suuren summan rahaa päästäkseen unelmakouluunsa, Happyn täytyy palata kentälle ja voittaa uudenlainen golfturnaus, saadakseen koulurahat.

Adam Sandler palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan Happy Gilmoreksi, entiseksi räyhäjääkiekkoilijaksi, joka vaihtoi kaukalon golfkenttään, tajutessaan voivansa lyödä palloa pidemmälle kuin kukaan muu. Happyn kuvio oli varsinainen menestystarina, jonka myötä hän voitti suuren golfturnauksen ja vielä voitti erään Virginian (Julie Bowen) sydämen. No, se oli silloin lähes 30 vuotta sitten se. Happy Gilmore 2 esittelee aika säälittävän miehenromun, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen vajonnut alkoholismiin, jättänyt golfin, menettänyt rahansa ja pärjää heikosti yksinhuoltajaisänä tolvanoille pojilleen (Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider ja Conor Sherry) ja baletista haaveilevalle tyttärelleen Viennalle (Sandlerin tytär Sunny Sandler). Sandler on roolissaan jotenkin väsynyt ja jopa Happyn tuittupäähetkinä hän vetää roolinsa laiskasti, vailla sen suurempaa intoa koko leffaa kohtaan. Happyn poikien näyttelijät omaavat sitten sitäkin enemmän energiaa, kun taas Sunny-tytär ei vaikuta omaavan juuri mitään presenssiä kameran edessä.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Christopher McDonald entisenä golftähti Shooter McGavinina, joka on viettänyt viimeiset kolme vuosikymmentä mielisairaalassa, seottuaan Happyn voiton myötä. Uusina tuttavuuksina taas esitellään muun muassa golfin uudistamisesta haaveileva Frank Manatee (Benny Safdie), Happyn uusi caddie Oscar (Benito Antonio Martinez Ocasio), sekä Happyn uusi vastus golfkentällä, Billy Jenkins (Haley Joel Osment). Leffa on lisäksi täynnä lukuisia cameoita ja Sandler on ujuttanut myös äitinsä Judyn, vaimonsa Jackien ja toisen tyttärensä Sadien, sekä kaverinsa Rob Schneiderin, Steve Buscemin ja Nick Swardsonin mukaan. Safdie ei vakuuta osassaan, mutta McDonald revittelee hyvin, Osment tanssahtelee sulavasti pidettävän ja mulkvistin välimaastossa ja Ocasion esittämä sympaattinen Oscar nousee suosikiksi hahmokaartista.

Happy Gilmore 2 on jälleen yksi helppojen rahojen perässä väkisin väännetty jatko-osa, joita viime vuosina on totuttu näkemään turhankin paljon. Siinä, missä ensimmäinen elokuva oli hauska ja viihdyttävä, sekä sisälsi oikeasti hyvän tarinan, jatko-osa on ponneton, laiska ja jopa pitkäveteinen, eikä tarinassakaan ole juuri kehuttavaa. Sen sijaan, että Happy osallistuu golfturnaukseen pelastaakseen äitinsä kodin, hän yrittää kerätä tarvittavat rahat, jotta hänen tyttärensä pääsisi haaveilemaan kouluun. Tavallisen golfturnauksen sijaan luvassa on "Maxi Golfia", joka menee omien sääntöjensä ja esteratojensa kanssa jo hieman typerryttävän puolelle.

Sandlerin leffoissa ei toki ole usein kehumisen aihetta, mutta olisin odottanut, että kun mies palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan, nimenomaan tähän elokuvaan olisi panostettu. Mutta ei. Happy Gilmore 2:ssa toisaalta tapahtuu vähän väliä jotain todella hektistä ja hahmot meuhkaavat, mutta kaikesta puuttuu palo leffaa kohtaan. Komediaosasto jätti minut kylmäksi, vaikka yleensä Sandlerin tyhmät pissa-kakka-jututkin herättävät minussa lapsellisen huvittuneen hymyn. Kun leffan alkupää velloo niin paljon Happyn masennuksessa, ovat vitsitkin vähissä. Pari ihan hauskaa juttua mahtuu sekaan, mutta eivätpä ne paljoa pelasta. Jostain syystä Happy Gilmore 2 on vieläpä päätetty venyttää kahden tunnin mittaan, siinä missä ykkösosa oli napakka puolitoistatuntinen. Iso osa tästä liikakestosta syntyy, kun kaikki vanhat tutut ykkösleffasta on pitänyt ängetä mukaan ja jos heidän näyttelijänsä ovat kuolleet tässä kolmen vuosikymmenen aikana, on heidän hahmonsa korvattu heidän lapsillaan, jotka ovat ihan samanlaisia tyyppejä kuin vanhempansa. Jatko-osalla ei kuitenkaan ole luottoa, että katsoja muistaisi nämä hahmot, vaan turvautuu näyttämään aivan liikaa muistelupätkiä ensimmäisestä leffasta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kyle Newacheck, joka on aiemmin tehnyt Sandlerin Murder Mystery -komedian (2019). Newacheckin työ on turhauttavan laiskaa, mihin vaikuttaa Sandlerin ja Tim Herlihyn heikko käsikirjoitus. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt älytä tiivistää ja karsia latteimpia vitsejä. Happy Gilmore 2 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, lavasteet ovat oivat ja puvustus menevää. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit jäivät aika yhdentekeväksi taustahälinäksi. Lopulta itselleni elokuvan ainoa innostava juttu oli, kun finaaliottelun käynnistyessä pärähti soimaan suosikkikappaleeni suosikkiyhtyeeltäni, eli Musen Knights of Cydonia. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore 2, 2025, Happy Madison Productions, Netflix, Pro Shop Studios, STX Films, Universal Pictures

Arvostelu: Bring Her Back (2025)

BRING HER BACK

Ohjaus: Danny Philippou ja Michael Philippou

Pääosissa: Sora Wong, Billy Barratt, Sally Hawkins, Jonah Wren Phillips, Sally-Anne Upton, Stephen Phillips ja Mischa Heywood

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 18

Bring Her Back on RackaRackan, eli Philippoun veljesten Dannyn ja Michaelin uusi kauhuelokuva. Saatuaan valmiiksi esikoisleffansa Talk to Me'n (2022), Philippout ryhtyivät työstämään seuraavaa projektiaan. Alun perin heidän oli tarkoitus ohjata filmatisointi Street Fighter -videopelisarjasta (1987-), mutta he päättivät lopulta luopua leffasta tehdäkseen jotain omasta ideastaan. Danny kirjoitti elokuvan yhdessä Bill Hinzmanin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Bring Her Back saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä positiivisin mielin, vaikka olinkin hieman pettynyt kovasti hehkutettuun Talk to Me -elokuvaan. Kävin katsomassa Bring Her Backin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Isänsä kuoltua sisarukset Andy ja Piper sijoitetaan adoptiokotiin. Heidän uusi adoptioäitinsä Laura vaikuttaa herttaiselta, mutta päivä päivältä sisarukset alkavat huomata, että jokin on pahasti vinksallaan uudessa kodissa.

Billy Barratt näyttelee Andya, 17-vuotiasta nuorukaista ja Sora Wong esittää tämän pikkusiskoa, näkövammaista Piperia, josta Andy yrittää pitää huolta parhaansa mukaan. Kun heidän isänsä (Stephen Phillips) kuolee, eikä äitiäkään enää ole, Andy ja Piper pistetään sijaiskotiin. Apple TV+:n Invasion-scifisarjasta (2021-) tuttu Barratt on oiva valinta huolehtivaksi isoveljeksi, joka haluaa tehdä kaikkensa suojellakseen pikkusiskoaan - halu, mikä tulee tarpeeseen leffan edetessä. Wong on myös mainio tämän pikkusiskona, joka on niin sympaattinen kuin myös näpäyttelevä.

     Elokuvassa nähdään myös Sally Hawkins Andyn ja Piperin uutena adoptioäitinä Laurana ja Jonah Wren Phillips tämän poikana Olliena. Hawkins on aiemmin esittänyt mitä ihaninta ja lämmintä äitihahmoa kahdessa ensimmäisessä Paddington-elokuvassa (2014/2017), mutta nyt hän pääsee tuomaan tähän hymyilevään ja huolehtivaan äitiin oman kieron twistinsä. Hawkins onnistuu olemaan samaan aikaan niin herttainen kuin suorastaan hyytävä. Hänen hahmonsa on kiehtova, etenkin mitä pidemmälle elokuva etenee. Karmiva on myös Phillips Lauran mykkänä Ollie-poikana, joka aiheuttaa epämiellyttäviä väristyksiä heti ilmestyessään kuvaan.

Siinä, missä Talk to Me oli mielestäni pienoinen pettymys ja aika tavanomainen teinikauhuraina tyhmine hahmoineen tekemässä tyhmiä juttuja, Bring Her Back osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi kauhuelokuvaksi, joka sai minut vihdoin näkemään Philippoun veljekset äärimmäisen lupaavina uusina tekijöinä lajityypissä. Poissa ovat typerät teinit pitämässä hauskaa typerin tavoin ja tällä kertaa luvassa on vangitseva kertomus, joka käsittelee surua, traumaa ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään rakkaidensa eteen. Tarina nappaa heti mukaansa ja mitä pidemmälle se etenee, sitä syvemmälle sen pyörteisiin uppoaa. Tässä kodissa on jotain todella vinksahtanutta meneillään ja on koukuttavaa seurata, mitä kaikkea onkaan luvassa tämän yhä vain kauhistuttavamman tapahtumaketjun eskaloituessa.

Heti ensiminuuteista lähtien elokuvassa vallitsee onnistuneen epämukava, jopa suorastaan ahdistava ilmapiiri, joka ympäröi katsojan, eikä suostu päästämään irti. Epämukava tunne vain lisääntyy, kun sisarukset muuttavat Lauralle ja meno käy kohtaus kohtaukselta hämärämmäksi. Elokuva ei anna katsojalle hengitystilaa tai aikaa tasata pulssia, vaan se pitää ikävää tunnelmaa yllä lopputeksteihin asti. Sen lisäksi, että tunnelma on aidosti karmiva, luvassa on joitain todella häijyjä, jopa groteskeja näkyjä, jotka perustelevat kyllä leffalle lätkäistyn korkean K18-ikärajan. Aidosti onnistuneen karmiva fiilis, mihin on sujuvasti sekoitettu tiettyä haikeutta ja jopa kauneutta, tehokkaan kuvottavat näyt ja vahva tarina taitavasti kirjoitettuine hahmoineen tekevät Bring Her Backista yhden parhaista kauhuelokuvista vuosiin.

Bring Her Back on myös osaavasti kuvattu ja pätevästi valaistu, jolloin yöllisistäkin kohtauksista saa selvää ja pimeyttä hyödynnetään paikoitellen varsin karmivasti. Lavasteet ovat mainiot ja maskeerauksella on saatu aikaan joitain todella häiriintyneitä näkyjä. Käytännön tehosteilla taas on luotu parit puistattavat hetket, jotka tuntuvat katsojan kehossa asti. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Cornel Wilczekin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bring Her Back, 2025, Causeway Films, Salmira Productions, The South Australian Film Corporation, SAFC Studios, RackaRacka Studios