Arvostelu: Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004)

RAKKAUTTA ENNEN AURINGONLASKUA

BEFORE SUNSET

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke ja Julie Delpy

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 3

Richard Linklaterin ohjaama ja Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) oli pienimuotoinen menestys ja kriitikoiden ylistämä elokuva, joten sille ryhdyttiin työstämään jatkoa. Aluksi Linklater suunnitteli huomattavasti isompaa filmiä, mutta kun hän ei saanut sille rahoitusta, hän pienensi leffan skaalaa huomattavasti. Linklater, Hawke, Delpy ja käsikirjoittaja Kim Krizan kirjoittivat tarinan yhdessä vanhojen ideoidensa ja omien elämänkokemustensa pohjalta ja seuraavien vuosien ajan he muovasivat käsikirjoitusta sähköpostien välityksellä. He saivat tekstin valmiiksi ja kerättyä parin miljoonan dollarin rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Before Sunset, eli suomalaisittain Rakkautta ennen auringonlaskua sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Elokuva ei menestynyt taloudellisesti yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta se sai runsaasti kehuja kriitikoilta ja nappasi jopa parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Rakkautta ennen aamua vasta nyt, kun huomasin sen täyttävän tänä vuonna 30 vuotta. Pidin elokuvasta aivan valtavasti ja vaikka tiesin jatko-osienkin olevan kehuttuja, minua jännitti katsoa ne, sillä koin alkuperäisleffan toimivan täydellisesti omillaan. Minulta kestikin useita kuukausia, ennen kuin katsoin vihdoin Rakkautta ennen auringonlaskua.

On kulunut yhdeksän vuotta Jessen ja Célinen yhteisestä yöstä Itävallassa, kun he yllättäen tapaavat uudelleen kirjakaupassa Pariisissa.

Ethan Hawke ja Julie Delpy palasivat rooleihinsa Jesseksi ja Célineksi, amerikkalaismieheksi ja ranskalaisnaiseksi, jotka tapasivat sattumalta junassa ja viettivät yön Itävallan pääkaupungissa, Wienissä, kuljeskellen pitkin kaupungin katuja ja jutellen niitänäitä. Ensimmäisen elokuvan päätteeksi Jesse ja Céline lupasivat toisilleen tapaavansa juna-asemalla puoli vuotta myöhemmin ja leffa jättikin tehokkaasti auki, pitivätkö he lupauksensa, vai ajoiko elämä heidän erilleen. Kuten jo sanoin, koin Rakkautta ennen aamua toimivan täydellisesti yksittäisenä elokuvana, joka ei olisi juuri jatkoa kaivannut. Yhdeksän vuoden ajan katsojat saivatkin itse omassa päässään kuvitella, mitä hahmoille tapahtui sen jälkeen, ennen kuin Rakkautta ennen auringonlaskua saapui teattereihin vuonna 2004 ja vahvisti joidenkin teoriat todeksi. Jesse ja Céline eivät tavanneet puoli vuotta myöhemmin, eivätkä he ole nähneet toisiaan lähes vuosikymmeneen. Siinä ajassa Jesse on mennyt naimisiin, saanut lapsen ja kirjoittanut kirjan, jota hän on nyt mainostamassa Pariisissa, kun hän tapaa jälleen Célinen, jolla on poikaystävä ja joka toimii ympäristöaktivistina. Lähes vuosikymmenen tauonkin jälkeen Hawke ja Delpy hyppäävät fantastisesti takaisin rooleihinsa ja tälläkin kertaa katsoja unohtaa pian katsovan elokuvaa roolihahmojen kera, sillä kaikki tuntuu niin todelta. Hawken ja Delpyn välinen kemia ei ole vuosien varrella haihtunut mihinkään ja vaikka kummankin hahmon elämä on vienyt uusiin suuntiin, kun Jessen ja Célinen katseet kohtaavat kirjakaupassa, heidän välillä syttyy jälleen se ihastuttava liekki.

Rakkautta ennen aamua tuntui mielestäni niin aidolta, paljastavalta ja syvälliseltä, että se nousi kertaheitolla kenties jopa rakkauselokuvien suosikikseni. Auki jäävä lopetus oli mielestäni täydellinen ja minua pelotti katsoa Rakkautta ennen auringonlaskua, sillä en toisaalta edes halunnut tietää vastausta kysymykseen "tapasivatko Jesse ja Céline enää". Minun pitikin suorastaan valmistella itseäni henkisesti, että nyt minulle annettaisiin vastaus, jota en periaatteessa halunnut ja minun täytyi vain hyväksyä, että tämä jatko-osa on olemassa. Minulta kestikin hetki lämmetä jatko-osalle, mitä auttoi se, että kun Jesse elokuvan alussa markkinoi kirjaansa, joka pohjautuu yöhön Wienissä, hän itsekin pohtii sitä, onko tarinan voima siinä, että lukija saa itse päättää haluamansa lopun tarinalle.

Rakkautta ennen auringonlaskua ei todellakaan tehnyt minuun sellaista lähtemätöntä vaikutusta kuin edeltäjänsä, mutta se osoittautui lopulta oikein mainioksi jatkotarinaksi. Kun olin päässyt yli siitä, että hahmojen kohtalolle oli annettu konkreettinen vahvistus, uppouduin hiljalleen takaisin näiden kahden upeasti näytellyn ja kirjoitetun hahmon väliseen keskusteluun. Jatko-osa on rakennettu periaatteessa hyvin samanlaisista palikoista kuin edeltäjänsä, mutta sillä erolla, että tällä kertaa kuljetaan ja höpötetään Pariisissa Wienin sijaan ja elokuva tapahtuu päiväsaikaan. Yksi leffan parhaista puolista on se, että koko elokuva tapahtuu reaaliaikaisesti, näyttäen viimeisen vähän päälle tunnin, ennen kuin Jessen täytyy kiirehtiä lentokoneeseen ja seuraavaan maahan promokiertueellaan.

Elokuvalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia ja leffa tuntuukin olevan nopeasti ohi, osittain siksi, että näiden hahmojen keskusteluja on taas kerran niin kiinnostavaa kuunnella. Dialogi tuntuu tälläkin kertaa aidolta ja Jesse ja Céline avaavat onnistuneesti uudenlaisia elämiään ilman, että puhe muuttuu koskaan kömpelöksi selittämiseksi. Kiinnostavinta antia ovat tälläkin kertaa hahmojen filosofisemmat dialogit ja monologit elämästä, rakkaudesta, maailmasta ja seksistä sun muusta. Vaikka hahmot tekevät nopeasti selväksi olevansa parisuhteissa toisten ihmisten kanssa, heidän välille muodostuu saman tien vahva jännite ja katsojana toivookin, että he antaisivat tunteilleen vallan. Elokuvan lopetus on nätti ja se jättää jälleen asiat katsojan päätöksen varaan... tai jätti siihen asti, että trilogian päätösosa, Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight) sai ensi-iltansa taas yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 2013.

Richard Linklaterin ohjaus on tälläkin kertaa herkkää ja intiimiä, mutta realistista. Hän ei ole halunnut tehdä jatko-osastakaan mitään tavanomaista Hollywood-siirappia, mikä näkyy myös käsikirjoituksessa, jota Hawke ja Delpy olivat tällä kertaa työstämässä ihan nimellisesti. Kolmikon teksti heijastaa tekijöidensä henkistä kasvua vuosikymmenen varrella ja se saikin ansaitusti Oscar-ehdokkuuden. Rakkautta ennen auringonlaskua on hienosti kuvattu. Ei voi muuta kuin nostaa hattua kuvaajalle; hänen on pitänyt kävellä helteisen Pariisin katuja takaperin, kantaa painavaa kameraa ja pitää näyttelijät hyvin sommitellusti kuvassa jopa yli vartin ajan kerrallaan. Otot ovat jälleen pitkiä, antaen näyttelijöille todella tilaa näytellä. Valaisutiimille ja äänittäjille tämä on ollut myös haaste, mutta oivassa lopputuloksessa pitkä pinna palkitaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Sunset, 2004, Warner Independent Pictures, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction

Arvostelu: Fantastic Four (2005)

FANTASTIC FOUR

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Ioan Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans, Michael Chiklis, Julian McMahon, Hamish Linklater, Kerry Washington ja Laurie Holden

Genre: toiminta, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Fantastic Four perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Sarjakuvien pohjalta oli jo 1990-luvulla tehty elokuva The Fantastic Four (1994), jota ei koskaan virallisesti julkaistu, mutta joka on levinnyt esimerkiksi internetissä. Vuonna 1995 sarjakuvien filmatisointioikeudet napannut 20th Century Fox palkkasi Chris Columbusin ohjaamaan elokuvan. Pari vuotta myöhemmin hän kuitenkin siirtyi pelkän tuottajan hommiin ja hänet korvattiin ensin Peter Segalilla, sitten Sam Weismanilla, Raja Gosnellilla ja Peyton Reedillä, kunnes lopulta pestin nappasi Tim Story keväällä 2004. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja lopulta Fantastic Four sai ensi-iltansa kesällä 2005. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai kriitikoilta aika nuivan vastaanoton, sekä huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin Fantastic Fourin vasta vuokralta ja pidin siitä lapsena paljon. Olen katsonut sen useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo useampia vuosia. Nyt kun on tulossa jälleen uusi elokuva tästä tiimistä, The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin katsoa ja arvostella aiemmat elokuvat aiheesta, etenkin kun huomasin tämän vuoden 2005 Fantastic Fourin täyttävän jo 20 vuotta tänä kesänä.

Neljä tutkijaa saavat supervoimat tutkiessaan kosmista energiaa avaruudessa. Voimille tulee käyttöä, kun tutkimusmatkan rahoittajana toiminut Victor Von Doom ryhtyy hyödyntämään omia uusia kykyjään pahoihin tarkoituksiin.

Fantastic Four kertoo samannimisestä tiimistä, johon nimen mukaisesti kuuluu neljä ihmeelliset kyvyt omaavaa hahmoa. Ioan Gruffudd näyttelee huippuälykästä Reed Richardsia, joka saa voiman venyttää kehoaan kuin kumia. Jessica Alba näyttelee geneettistä tutkijaa Susan Stormia, joka saa kyvyn muuttua näkymättömäksi ja luoda voimakenttiä. Chris Evans esittää Susanin rämäpää-pilottiveljeä Johnnyä, joka saa kyvyn hallita tulta. Michael Chiklis taas nähdään Reedin parhaana ystävänä Ben Grimminä, joka saa kosmiselta energialta pahimman tällin ja muuttuu kivimäiseksi Möykyksi. Alba on ajoittain tylsän yksipuolinen roolissaan Susanina, eli Näkymättömänä naisena, mutta muuten tiimin roolitus toimii. Gruffudd istuu hyvin sosiaalisesti kömpelön Reedin, eli Herra Fantastisen osaan ja Chiklis on helposti samaistuttava hanttihommiin jatkuvasti päätyvänä Beninä. Myöhemmin Marvelin toiseksi supersankariksi, Kapteeni Amerikaksi siirtynyt Evans revittelee veikeästi Johnnyn, eli Liekin roolissa, joka yrittää hurmata suunnilleen jokaisen vastaansa tulevan naisen ja muutenkin toimii ennen kuin ajattelee. Gruffuddin, Alban, Evansin ja Chiklisin kemiat toimivat hyvin yhteen ja he muodostavatkin mainion nelikon.

     Vastaansa nämä Ihmeneloset saavat Julian McMahonin näyttelemän rikkaan Victor Von Doomin, joka saa myös metalliset supervoimat ja ryhtyy kutsumaan itseään Tohtori Doomiksi. Siinä, missä päänelikko toimii mainiosti, Tohtori Doom jättää toivomisen varaa. Hahmoon on yritetty hieman tuoda sarjakuvista tuttua juonittelua, mutta hahmo tuntuu silti köykäiseltä adaptaatiolta. McMahon ei ole järin vakuuttava osassaan ja hahmon motiivitkin jäävät lopulta varsin löyhiksi.

Fantastic Four ei ole ihmeellinen elokuva, mutta täytyy sanoa, että on se parempi kuin muistin. Se ei yllä samalle tasolle kuin edellisvuosina ilmestyneet, Marvelin sarjakuviin myös pohjautuneet elokuvat Blade (1998), X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002), mutta on se kevyesti parempi kuin Daredevil (2003) tai Hulk (2003). Ilmestymisensä aikaan se näyttäytyi yhtenä lajityyppinsä heikoimmista, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin, kun sarjakuviin pohjautuvia supersankarileffoja on tehty monia kymmeniä, koin yllättävänkin miellyttäväksi palata tämän Fantastic Fourin pariin. Sen tietty pienimuotoisuus ja yksinkertaisuus tuntuu viehättävältä, kun pääpaino on ollut yhden elokuvan tekemisessä, eikä laajemman elokuvauniversumin rakentelussa - vaikkakin Marvelilla oli jo tuolloin pohdinnassa, saisivatko he yhdistettyä vanhat Ryhmä-X:n, Hämähäkkimiehen ja Ihmeneloset yhteen jättielokuvaan.

Muiden supersankarileffojen rinnalla Fantastic Four erottuu sen (pseudo)tiedepuolen avulla. Vaikka lopulta poppoosta vain Reed tuntuu oikeasti tiedemieheltä, elokuva keskittyy tavallista supersankarirainaa enemmän hahmojen kykyjen tieteelliseen tutkimiseen, sekä yritykseen kumota kyvyt. Sen sijaan, että nelikko vetäisi trikoot saman tien niskaansa ja lähtisi pelastamaan maailmaa, he lukittautuvat laboratorioon ja yrittävät keksiä keinoa päästä voimistaan eroon. Toisaalta perinteikästä supersankarointia jää kaipaamaan, mutta samalla pidän siitä, kuinka leffa keskittyy nimenomaan näihin neljään hahmoon, niin yksilöinä kuin tiiminä. Reedin, Susanin, Johnnyn ja Benin välejä rakennellaan onnistuneesti ja sekaan heitetään niin oivaa konfliktia kuin tietty loppupäässä myös ryhmähengen petrausta, kun ne sankarihommat vihdoin kutsuvat.

Onkin sääli, että yksi Marvel-sarjakuvien parhaista vihollisista, Tohtori Doom on näin mitäänsanomaton leffassa. Jos hahmo saisi enemmän tuulta siipiensä alle ja McMahon olisi vakuuttavampi roolissaan, oiva tiimi saisi vastaansa oivan pahiksen. Elokuvan heikointa antia onkin sen lopputaistelu. Vaikka toisaalta Doom osoittaa pärjäävänsä neljääkin sankaria vastaan ja Ihmeneloset pääsevät kaikki hyödyntämään omia vekkuleita kykyjään taiston aikana, tuntuu loppuhuipennus silti hieman lattealta antikliimaksilta kaiken jälkeen. Jotain potkua Fantastic Four kaipaisi, mutta olen siitä huolimatta sitä mieltä, että heikkouksineenkin kyseessä on aliarvostettu supersankarielokuva ja suosittelenkin uutta versiota odotellessa antamaan sille uuden mahdollisuuden.

Monen mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Tim Story, jonka Taxi-uudelleenfilmatisoinnista (2004) Foxin pomot olivat tykänneet. Story rakentaa tunnelmaa ja ryhmädynamiikkaa hyvin, mutta ontuu pahis- ja toimintaosastolla. Johnny tuo runsaasti huumoria sekaan, Tohtori Doomin kohtauksissa on kauhuvivahteita ja parasta ihmisdraamaa tarjoaa uutta ulkonäköään häpeilevä Möykky. Mark Frostin ja Michael Francen työstämä käsikirjoitus ajaa menevästi asiansa, mutta siitä puuttuu tiettyjä syvällisyyksiä, jotka nostivat esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestyneen Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004) niin korkeaan arvoon, puhumattakaan Pixarin animaatioleffa Ihmeperheestä (The Incredibles - 2004), joka oli monin paikoin saanut inspiraationsa Fantastic Four -sarjakuvista. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja ihan sulavasti leikattu kasaan. Puvustajat ja maskeeraajat ansaitsevat aplodit oranssin kivikasa Möykyn upeasta toteutuksesta ja vaikka Tohtori Doom ei muuten vakuuta, sentään hahmo näyttää lopussa hyvältä vihreän hupun ja rautanaamionsa kanssa. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta äänimaailma toimii. John Ottmanin säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, joskin tunnusmelodiasta kuulee, että Ottman oli tehnyt musiikit myös parin vuoden takaiseen X-Men 2:een (X2: X-Men United - 2003).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four, 2005, Twentieth Century Fox, Marvel Enterprises, Constantin Film, 1492 Pictures, Bernd Eichinger Productions, Kumar Mobiliengesellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 3 KG

Arvostelu: Minecraft-elokuva (A Minecraft Movie - 2025)

MINECRAFT-ELOKUVA

A MINECRAFT MOVIE

Ohjaus: Jared Hess

Pääosissa: Jack Black, Sebastian Hansen, Jason Momoa, Emma Myers, Danielle Brooks, Jennifer Coolidge, Rachel House, Jemaine Clement, Kate McKinnon ja Matt Berry

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

A Minecraft Movie, eli suomalaisittain Minecraft-elokuva perustuu ruotsalaisen Mojang-yhtiön videopeliin Minecraft, joka julkaistiin vuonna 2011 ja joka on kaikkien aikojen myydyin videopeli. Jo vuonna 2014 Minecraftin luoja Markus "Notch" Persson paljasti, että Warner Bros. Pictures oli hankkinut pelin filmatisointioikeudet ja että elokuva-adaptaatio oli tekeillä. Shawn Levy pestattiin ohjaajaksi ja Kieran ja Michele Molroney ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta, mutta lopulta he jättivät projektin. Kesällä 2015 Rob McElhenney korvasi Levyn ohjaajana, Jason Fuchs kirjoitti uuden käsikirjoituksen ja Steve Carell roolitettiin pääosaan. Elokuvan ensi-illaksi ehdittiin ilmoittaa toukokuu 2019, mutta lopulta tämäkin yritys kaatui ja tekijätiimi pistettiin jälleen vaihtoon. Tammikuussa 2019 Peter Sollett palkattiin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan elokuva, joka oli tarkoitus julkaista maaliskuussa 2022, mutta vuonna 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia sotki suunnitelmat. Huhtikuussa 2022 Jared Hess vahvisti paikkansa ohjaajana ja käsikirjoitus muodostui lopulta Chris Bowmanin, Hubbel Palmerin, Neil Widenerin, Gavin Jamesin ja Chris Gallettan kynästä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt viimeinkin Minecraft-elokuva saapuu teattereihin. Itse olen tykännyt Minecraftista lapsesta asti ja peli on ollut jo kolme vuotta putkeen eniten pelaamani peli. Elokuvasovitukseen olen kuitenkin suhtautunut epäilevästi, pitkään jopa tuumien, että tuskin sitä ikinä edes saadaan aikaiseksi. Elokuvan mainokset ovat herättäneet minussa voimakkaan ristiriitaisia tunteita ja meninkin lopulta katsomaan Minecraft-elokuvaa sen ennakkonäytökseen Finnkinon IMAX-salissa pelonsekaisin fiiliksin.

Neljä hylkiötä päätyvät kummalliseen palikkamaailmaan, missä voi päästää luovuutensa valloilleen. Nelikon täytyy lyöttäytyä yhteen paikallisen Steven kanssa palatakseen kotiinsa ja päihittääkseen pahan Malgoshan, joka aikoo syöstä koko palikkamaailman pimeyteen ja mielikuvituksettomuuteen.

Jo kolmatta vuotta putkeen Jack Black on mukana videopeliin perustuvassa elokuvassa. Vuoden 2023 The Super Mario Bros. Moviessa hän oli Bowser, vuoden 2024 Borderlandsissa hän oli Claptrap ja nyt hän on Steve, tuo turkoosipuseroinen mainari, joka sattui vuosia aiemmin löytämään erikoisen palikkatodellisuuden, Ylämaailman, minne hän on jäänyt asustelemaan ja rakentelemaan. Alun perin Black roolitettiin possuksi, mutta hänet päätettiinkin lopulta ylentää koko elokuvan keulakuvaksi. Blackin hommaksi jää lähinnä huutaa Minecraft-pelistä tuttuja juttuja, kuten "tulukset", "kanaratsastaja", "työpöytä" ja "äärenhelmi" ja selittää tätä outoa maailmaa niin katsojille kuin neljälle tyypille, jotka myös päätyvät portaalista Ylämaailmaan. He ovat Jason Momoan näyttelemä entinen huippupelaaja Garrett "The Garbage Man" Garrison, Emma Myersin ja Sebastian Hansenin esittämät sisarukset Natalie ja Henry, sekä Danielle Brooksin näyttelemä erilaisia bisneksiä pyörittävä Dawn. Black ja Momoa kilpailevat siitä, kumpi vetää isomman show'n pystyyn ja heidän on annettu heittäytyä niin täysillä kuin he pystyvät. Myers, Hansen ja Brooks jäävät hieman enemmän taustalle, mutta jokaiselle hahmolle on kuitenkin keksitty oma pointtinsa elokuvan aikana.

     Vastaansa Steve ja nelikko eivät saa pelin ikonista pääpahista, Ääriliskoa, vaan elokuvaa varten kehitellyn pahiksen, synkässä Hornassa asuvia ja kultaa rakastavia piglineitä johtavan Malgosha-possun (Rachel House). Malgosha vihaa kaikenlaista luovuutta ja hän haluaakin muuttaa Ylämaailman Hornan kaltaiseksi helvetiksi. Malgosha ajaa kelvollisesti asiansa teatraalisena pahiksena.

No mitäs Minecraft-elokuvasta sitten sanoisi? Kääntyikö maailman myydyin videopeli onnistuneesti elokuvamuotoon, vai onko luvassa kamala fiasko ja häpeäpilkku itse kunkin elokuvaan osallistuneen henkilön CV:ssä? Jos Minecraft ei ole jo pelinä sen kummemmin tuttu, voi elokuvaan olla vaikea päästä mukaan, vaikka leffan ensimmäinen kymmenminuuttinen onkin aikamoinen informaatiovyöry. Jos taas Minecraftiin on tullut tuhlattua elämästä enemmän tunteja kuin kehtaisi sanoa (tätä kirjoittaessa 501 tuntia. Ai kamala, sehän on lähes 21 päivää!), luvassa on varsin viihdyttävä seikkailuleffa. Kun pakollinen ihmishahmojen tylsän maanpäällisen elämän esittely on saatu alta pois ja nelikko päätyy Ylämaailmaan, Minecraft-elokuva starttaa oikein tosissaan ja riepotteleekin hahmoja monenlaiseen kommellukseen ja vaaratilanteeseen, joista ei zombeja, hämähäkeillä ratsastavia luurankoja ja toki niitä pelin ikonisimpia otuksia, eli vihreitä creepereitä puutu.

Minecraft-elokuva on totaalisen pöhkö leffa, mikä on nimenomaan osa elokuvan viehätystä. Itse pelikin on pöhkö ja elokuva oikein syleilee sen pöhköyttä. Ei hätää, vaikka putoaisit kymmenien metrien korkeudesta maata kohti, jos taskustasi löytyy ämpärillinen vettä pehmentämään laskua. Kannattaa varoa, minne juokset, sillä maaperästä saattaa löytyä yllättäviä kuoppia. Yö tulee täysin puskista ja silloin kannattaa olla mökki valmiina. Joitain vapauksia elokuva ottaa, mutta muuten siitä näkyy tekijöiden into ja ihastus peliä kohtaan, enkä voinut muuta kuin seurata tapahtumia typerän leveä virne kasvoillani. Juoni on ohkainen, näyttelijöiden on turha edes haaveilla Oscareista ja osa vitseistä aiheuttaa puhdasta myötähäpeää, puhumattakaan Jack Blackin varmaan jo sopimuksessa pakollisista laulunumeroista, mutta ai että Minecraft-elokuva viihdyttää ja lämmittää fanin sydäntä. Vähän päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vauhdikasta vyörytystä ja mahdollista jatko-osaa jää odottamaan mielellään.

Monen mutkan kautta elokuvan ohjauksesta vastasi lopulta mahtavan Dynamiitti Napoleonin (Napoleon Dynamite - 2004) ohjaaja Jared Hess, joka on selvästi saanut vapaat kädet lopputuloksen kanssa. Hessin omantakeinen höpsö tyyli paistaa leffasta ja hän on tehnyt elokuvasta tykättävän kaikessa vilpittömässä hupsuudessaan. Ja vaikka olinkin etukäteen todella varautunut sen suhteen, että Minecraft-elokuva päätettiinkin tehdä näyteltynä oikeiden ihmisten kera, eikä animaationa, en voi kuin kehua lavastustiimiä, joka on nähnyt paljon vaivaa siirtääkseen pelistä tutun värikkään palikkamaisen maailman sujuvasti kameran eteen. Myös liikkeenkaappausteknologiaa hyödyntäen luodut hahmot kyläläisistä ja heitä suojelevasta rautagolemista erilaisiin mörökölleihin näyttävät pääasiassa hyvältä. Toisinaan taustakankaan käyttö on tosin kiusallisenkin selvää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että Mark Mothersbaugh hyödyntää rauhallisemmissa kohtauksissa pelin tuttua seesteisesti maalailevaa pianonpimputtelumusiikkia, kun toiminnallisemmissa kohtauksissa miehen sävellykset menevät liikaa turhan tavanomaisen bulkkimekastuksen puolelle.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Minecraft Movie, 2025, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Vertigo Entertainment, On The Roam, Mojang AB

Arvostelu: Presence (2024)

PRESENCE

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Callina Liang, Chris Sullivan, Lucy Liu, Eddy Maday, West Mulholland, Julia Fox, Natalie Woolams-Torres ja Lucas Papaelias

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Presence on ohjaaja Steven Soderberghin uusi elokuva. David Koepp kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2023. Presence sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, tammikuussa 2024 Sundancen elokuvajuhlilla. Nyt, yli vuotta myöhemmin elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse odotin positiivisin mielin elokuvan näkemistä. Pidän Soderberghin elokuvista ja innostuin, kun kuulin, miten leffa oli toteutettu. Kävinkin katsomassa Presencen heti sen ensi-iltapäivänä.

Paynen perhe muuttaa uuteen taloon ja alkaa vähitellen uskoa, että talossa kummittelee.

Presence keskittyy uuteen taloon muuttavaan Paynen perheeseen, johon kuuluvat äiti Rebekah (Lucy Liu) ja isä Chris (Chris Sullivan), tytär Chloe (Callina Liang) ja poika Tyler (Eddy Maday). Perheellä ei mene erityisen hyvin. Rebekah-äidillä on meneillään jotain hämärää, mikä on saanut Chris-isän varpailleen, eikä pariskunnan välillä vaikuta pahemmin enää lempi leiskua. Chloe-tytär taas on masentunut parhaan ystävänsä kuoleman jälkeen, mitä ei auta se, että äiti ei anna juuri mitään tukea hänelle, keskittyessään vain Tyler-pojan lupaavaan urheilu-uraan. Perheen ankea arki saa kuitenkin aikamoisen käänteen, kun he alkavat yksi kerrallaan huomata, että heidän talossaan huonekalut liikkuvat itsestään ja jokin "presenssi" vaikuttaisi vahtivan heitä. Perheen näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin Chloeta näyttelevä Liang, joka huomaa kummat tapahtumat ensimmäisenä ja isää esittävä Sullivan, joka yrittää pitää perhettä epätoivoisesti kasassa. Sen sijaan elokuvan aikamoiseksi kompastuskiveksi muodostuu Tylerin kaveria ja Chloesta kiinnostunutta Ryan-poikaa esittävä West Mulholland, joka on kiusallisen huono ja jopa karikatyyrimaisen yliampuva roolissaan.

Presencen juonikuvaus voi kuulostaa miljoonaan kertaan nähdyltä kauhurainalta. Perhe muuttaa uuteen kotiin ja pikkuhiljaa he huomaavat, että jokin yliluonnollinen on läsnä talossa. Presence on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavanomainen kummitteluleffa ja onkin heti kättelyssä selvää, että elokuva jakaa katsojat taatusti voimakkaasti kahtia. Toiset pitävät elokuvan poikkeavaa lähestymistapaa aiheeseensa tylsänä, kun taas toiset innostuvat sen raikkaasta visiosta.

Elokuvan isoin täky on se, että koko elokuva on kuvattu kummituksen vinkkelistä. Seuraamme siis tapahtumia kaiken aikaa kuin leijuen vieressä tai tarkkaillen kauempaa. Jokainen kohtaus on toteutettu yhdellä pitkällä otoksella, jossa Soderbergh itse on kuljetellut kameraa näyttelijöiden ympärillä ja hän onkin pääasiassa onnistuneesti luonut fiiliksen siitä kuin katsoisi tapahtumia jonkin näkymättömän olennon kautta. Tällä herätetään katsojaan epämukavan tunkeileva, jopa hitusen perverssi fiilis. Toteutustapa on mainio ja elokuva pistääkin pohtimaan, onko kyseessä jokin paha voima, joka haluaa perheelle ikävyyksiä, vai joku talon aiempi asukas, joka on kuollut, eikä yksinkertaisesti pääse talosta minnekään, vai ehkä jopa jonkin sortin suojelusenkeli?

Vaikka Presence sisältääkin kiehtovan omalaatuisen lähestymistavan kummitustalokonseptiin, elokuva ei silti ollut sellainen loistotapaus kuin olisin toivonut. En mieltänyt elokuvaa missään kohtaa tylsäksi, mihin vaikuttaa myös napakan tiukka, jopa alle puolentoista tunnin kesto, mutta pakko sanoa, etten missään kohtaa myöskään kokenut leffaa pelottavaksi. Se, mistä leffan todellisen jännitteen pitäisi syntyä, kaatuu rähmälleen surkean näyttelijäsuorituksen takia. Toinen, ei nyt välttämättä kompastuskivi, mutta mielestäni loppujen lopuksi täysin turha seikka, oli äitihahmon mahdollinen hämäräbisnes, jolla yritetään väkisin luoda konfliktia vanhempien välille, kun jo se, että äiti ei huomioi juuri yhtään masentunutta tytärtään olisi ollut tarpeeksi.

Steven Soderbergh ei saa rakennettua erityisen pelottavaa ilmapiiriä, vaan kauhuosastolla leffa jää lähinnä vain epämukavaksi. Enemmänkin se on kummitustarinana aika haikea ja paikoin jopa nätti, vähän samaan tapaan kuin liki kymmenen vuotta sitten ilmestynyt A Ghost Story (2017), jolle Presence ei tosin vedä lainkaan vertoja. David Koeppin käsikirjoitus jättää dialogin puolesta paikoin toivomisen varaa ja etenkin nuorten dialogi kuulostaa juuri siltä kuin iäkkäämpi kirjoittaja yrittäisi laatia repliikkejä teineille: vaivaannuttavalta. Elokuvan tekninen toteutus ansaitsee kuitenkin vielä lisäkehut. Soderberghin kameratyöskentely on tyylikkään sulavaa ja hieman pyöristävä laajakuva vahvistaa mielikuvaa siitä, että katsoisi tapahtumia jonkun silmien kautta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Zack Ryanin kaihoisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Presence, 2024, Extension 765, The Spectral Spirit Company

Arvostelu: A Working Man (2025)

A WORKING MAN

Ohjaus: David Ayer

Pääosissa: Jason Statham, Arianna Rivas, Eve Mauro, Emmett J. Scanlan, Jason Flemyng, Michael Peña, Noemi Gonzalez, Isla Gie, Maximilian Osinski, Max Kroes ja David Harbour

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

A Working Man perustuu Chuck Dixonin kirjaan Levon's Trade vuodelta 2014. Sylvester Stallone kiinnostui Dixonin kirjasta ja halusi alun perin muovata sen televisiosarjan muotoon. Kuitenkin vuosien varrella projekti kääntyi elokuvaksi, johon Amazon MGM Studios tarttui. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt A Working Man on saapunut elokuvateattereihin. Itse en juuri riemastunut, kun kuulin taas uuden Jason Statham -toimintarainan olevan tekeillä, eikä leffan useaan kertaan nähty juonikuvaus juuri muuttanut mielipidettäni. Kävin silti katsomassa A Working Manin heti sen ensi-iltapäivänä.

Armeijan erikoisjoukkoihin kuulunut Levon Cade yrittää elää tavallista elämää raksaduunarina. Kun hänen pomonsa tytär siepataan, Levonin täytyy hyödyntää vanhoja taitojaan pelastaakseen tämän.

Jason Statham nähdään miehelle varsin tyypillisessä roolissa äijänä, joka on aiemmin ollut jonkin sortin sotilas tai tappaja, mutta lopettanut nämä hommat hiljaisemman elämän perässä. Vanhoille kyvyille tulee kuitenkin käyttöä, kun jollekulle hänen lähipiiristään käy huonosti. Tässä tapauksessa Statham näyttelee Levon Cadea, entistä Royal Marinesin commandoa, joka on töissä rakennushommissa ja joka lähtee pelastamaan pomonsa (Michael Peña) siepattua tytärtä Jennyä (Arianna Rivas). Vaikka voisi luulla, että nämä roolit alkaisivat jo kyllästyttää Stathamia, hän hoitaa hommansa tutulla äijäkarismallaan, vakuuttaen heti siitä, että Levon voi ryhtyä yhden miehen sotaan Jennyn siepannutta tahoa vastaan. Rivas on mainio siepattuna Jennynä, joka ei jää vain avuttomaksi uhriksi, vaan joka yrittää itsekin taistella vastaan. Sen sijaan yleensä vitsiniekkarooleista tuttu Peña on täysin pihalla pikkuosassaan tyttärensä perään itkeskelevänä ja Levonin apua rukoilevana isänä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Isla Gie Levonin tyttärenä Merrynä, David Harbour Levonin entisenä armeijakaverina Gunnynä, Eve Mauro ja Emmett J. Scanlan Jennyn siepanneina Artemiksena ja Viperinä, Jason Flemyng venäläisenä rikollispomo Wolona ja Maximilian Osinski tämän poikana Diminä, sekä Chidi Ajufo huumekauppaa pyörittävän moottoripyöräjengin johtajana Dutchina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevasti. Etenkin pahisten näyttelijät jättävät enemmän tai vähemmän kylmäksi, heidän ollessa niin karikatyyrimäisen yliampuvia roistoja, ettei heitä pysty ottamaan tosissaan.

A Working Man on lähes juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Jos siis Jason Stathamin tähdittämät toimintaelokuvat ovat juttusi, eiköhän tämäkin leffa toimi mainiosti. Jos taas olet jo kyllästynyt Stathamin itseään kierrättäviin elokuviin, A Working Man tuskin voittaa sinua puolelleen. Omasta mielestäni elokuva jäi aika heikoksi tapaukseksi, josta löytyisi kyllä potentiaalia ihan viihdyttävään ja jännittävään toimintamättöön. Tällaisenaan kyseessä on kuitenkin oudon laahaava elokuva, joka kaipaisi monessa kohtaa potkua persauksille. Vajaan kahden tunnin kesto on aivan liikaa ja leffasta saisi helposti typistettyä vaikka kymmenen minuuttia pois ja saada aikaiseksi mukaansatempaavamman paketin.

Elokuvan toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä, joskin minua harmitti, ettei rakennustyömaaympäristöä hyödynnetty lähes ollenkaan. Toimintakohtauksissa on myös harmillisen selvää, että kenestäkään ei ole Levonille vastusta ja niinpä elokuvasta uupuu jännite kokonaan. Tunnelman puolesta leffa jättää muutenkin toivomisen varaa. Ohjaaja David Ayer ei oikein näytä tietävän, haluaako hän tehdä elokuvaa vakavissaan vai hieman kieli poskessa - sama vika, mikä vaivasi myös Ayerin ja Stathamin viimevuotista yhteistyötä, The Beekeeperiä (2024). Ylivakavuus johtaa kuitenkin useisiin tahattoman koomisiin hetkiin, joista iso osa syntyy täysin naurettavasta venäläisten rikollisten suurkoplasta. Osa heistä ovat aavistuksen uskottavampia gangstereita, toiset taas niin övereitä jo pelkästään ulkonäköjensä puolesta, että heistä tuli mieleeni vampyyrit. Jos A Working Man kertoisikin Jason Stathamin ja vampyyrien välisestä taistelusta, olisi kyseessä hyvin todennäköisesti viihdyttävämpi elokuva.

Ohjaaja Ayerin lisäksi elokuvaa on ollut käsikirjoittamassa myös Stathamin kanssa The Expendables -rainoja (2010-2023) tehnyt Sylvester Stallone, joka kaavaili kirjasta alun perin televisiosarja-adaptaatiota. Ayerin ja Stallonen teksti on varsin kömpelö takkuilevaa tarinankerrontaa ja tönkköä dialogia myöten. A Working Man jättää hampaankoloon myös teknisen osastonsa puolesta. Kameratyöskentely on aika hutiloitua, kuva on toisinaan epätarkka ja turpaanvedoissa on välillä vaikea saada selvää, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Tähän vaikuttaa myös leikkaus. Lavasteet ovat oivat, mutta puvustus saa kerta toisensa perään kohottelemaan kulmiaan. Tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin Jared Michael Fryn säveltämät musiikit lisäävät ylidramaattisuudessaan sitä tahatonta komiikkaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Working Man, 2025, Black Bear, Block Films, Balboa Productions, CAT5, Cedar Park Entertainment, Punch Palace Productions

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 3 - UNIEN SOTURIT

A NIGHTMARE ON ELM STREET 3: DREAM WARRIORS

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Heather Langenkamp, Craig Wasson, Patricia Arquette, Robert Englund, Priscilla Pointer, Ken Sagoes, Rodney Eastman, Jennifer Rubin, Bradley Gregg, Penelope Sudrow, Ira Heiden, Laurence Fishburne, Nan Martin, Brooke Bundy, Paul Kent ja John Saxon

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Craven ei pitänyt kakkososaan laadituista ideoista, joten hän ei osallistunut Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) tekoon. Jatko-osa otettiin heikosti vastaan, jolloin New Line Cinema oli epävarma elokuvasarjan jatkosta. Itse Freddy Kruegerin näyttelijä Robert Englund kehitteli esiosatarinaa Freddylle, mutta tämä idea ei päässyt toteutukseen. Kakkosleffaan tyytymätön Craven halusi näyttää, kuinka homma hoidetaan ja suostui käsikirjoittamaan kolmososan. Cravenin alkuperäinen metatasoilla liikkuva idea oli studiolle liian villi, mutta sitten Craven luki psykiatrisista sairaaloista, jotka pyysivät vanhempia lähettämään ongelmalapset hoitoonsa. Cravenin tekstiä muovattiin humoristisempaan suuntaan ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit sai ensi-iltansa helmikuussa 1987. Elokuva oli isompi hitti kuin edellisosa, minkä lisäksi se sai myös positiivisempaa palautetta kriitikoilta. Itse olen kaksi kertaa aiemmin aloittanut elokuvasarjan katselun, tavoitteenani katsoa kaikki osat läpi, mutta molemmilla kerroilla projektini tyssäsi kakkosleffaan. Kuitenkin kun viime syksynä alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä täytti 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa (ja samalla arvostella) kaikki elokuvasarjan osat ja vihdoin ja viimein sain katsottua myös Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun Nancy Thompson luuli päihittäneensä unissa nuoria murhaavan Freddy Kruegerin, hän saapuu Westin Hillsin psykiatriseen sairaalaan, missä hän hoksaa nuorten potilaiden kärsivän samoista kauheista painajaisista kuin Nancy aikoinaan.

Jäätyään pois elokuvasarjan toisesta osasta, Freddyn kostosta, Heather Langenkamp tekee paluun rooliinsa Nancy Thompsonina, joka onnistui alkuperäisessä elokuvassa selviytymään Freddy Kruegerin (aina yhtä riemastuttava Robert Englund) terävin veitsin varustellusta kourasta. Koettelemustensa myötä Nancystä on tullut unitutkija ja sen lisäksi, että hän yrittää toipua traumoistaan, hän yrittää auttaa muita, jotka kokevat samaa kuin hän. Nancyn paluu on tervetullutta, mutta harmillisesti Langenkamp ei ole juuri kehittynyt näyttelijänä. Hän istuu yhä passelisti osaansa ja ajaa asiansa, mutta vähän väliä hänen ulosantinsa tuntuu väkinäiseltä ja eläytymisensä pidättyväiseltä.

     Tällä kertaa Freddy piinaa Westin Hillsin psykiatrisen sairaalan nuoria potilaita. Heitä ovat tuorein tulokas Kristen (Patricia Arquette esikoisroolissaan), jatkuvasti eristykseen joutuva Kincaid (Ken Sagoes), mykkä Joey (Rodney Eastman), pyörätuolia tarvitseva Will (Ira Heiden), entinen narkkari Taryn (Jennifer Rubin), unissakävelijä Phillip (Bradley Gregg) ja näyttelijäurasta haaveileva Jennifer (Penelope Sudrow). Sairaalassa töissä ovat tohtorit Gordon (Craig Wasson) ja Simms (Priscilla Pointer), minkä lisäksi nuori Laurence "Larry" Fishburne nähdään hoitaja Maxina. Uudet hahmot ovat mainioita tapauksia ja nuoret ovat oivallisen erilaisia tyyppejä toisistaan. Näyttelijäkaarti kuitenkin hoitaa tonttinsa vaihtelevasti. Arquette ei vielä debyyttiroolissaan pahemmin vakuuta ja muutkin nuoret ailahtelevat ihan hyvien ja heikohkojen suoritusten välillä. Parasta työtä näyttelijöistä tekevät Wasson ja Pointer, joiden tohtorihahmot suhtautuvat hyvin eri tavoin nuorten kokemiin, samanlaisiin painajaisiin.

Miksi, voi miksi en ole aiemmilla läpikäyntiyrityksilläni pakottanut itseäni katsomaan Painajainen Elm Streetillä 3:a? Alkuperäinen elokuva on yksi kauhusuosikeistani, mutta jatko-osa Freddyn kosto on heti niin selvä tasonpudotus, että se on aina aiemmin lähes tappanut kiinnostukseni jatkaa sarjan parissa. Kolmososa Unien soturit on kuitenkin niin aimo harppaus parempaan suuntaan, etten yhtään ihmettele, miksi moni sarjan faneista jopa nostaa tämän leffan suosikikseen sarjasta. Ei leffa omasta mielestäni ole yhtä hyvä kuin alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä, mutta se on todella oiva lisäys sarjaan, vaikka näyttelijäsuoritukset ovatkin toisinaan mitä ovat.

Psykiatrinen sairaala on aivan mahtava tapahtumapaikka elokuvalle ja on ihan ymmärrettävää, että pitkään Freddy-painajaisista kärsineet nuoret passitetaan lopulta tällaiseen hoitopaikkaan. Uhkaava ilmapiiri valtaa kolkon sairaalan pimeät käytävät öisin ja katsojana uppoaa syvemmälle sohvansa uumeniin, jännittäessään, kenelle mahdollisesti käy huonosti seuraavaksi? Kun Nancy saapuu kuvioihin, on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää kouluttaa nuoria taistelemaan Freddyä vastaan, mikä johtaakin tiivistunnelmaiseen finaaliin. Ennen huipennusta leffasta löytyy joitain todella mielikuvituksellisia ja varsin kauhistuttaviakin unikohtauksia. Kohtaus, jossa Freddy toimii nukkemestarina ihmismarionetille, on yksi elokuvasarjan kekseliäimmistä, muistettavimmista ja ällöttävimmistä. Freddyn kohtaukset ovat samanaikaisesti karmivia kuin myös synkällä tavalla hieman huvittaviakin. Unikonseptin lisäksi juuri se musta huumori erottaa Painajainen Elm Streetillä -elokuvat muiden slasher-rainojen joukosta.

Koska Wes Craven oli kiireinen Kauhu asuu naapurissa -leffan (Deadly Friend - 1986) parissa, hän ei ehtinyt ohjata leffaa, vaan ohjaajaksi pestattiin ensikertalainen Chuck Russell. Russellin keltanokkaisuus ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan mies hoitaa homman oivallisesti kotiin. Wes Cravenin ja Bruce Wagnerin ideoista syntynyt kaksikon, ohjaaja Russellin ja Frank Darabontin laatima käsikirjoitus on tehokas paketti ja nelikko on halunnut syventyä lisää Freddy Kruegerin syntytarinaan. Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit on hyvin kuvattu ja varsin sulavasti leikattu kasaan. Varsinkin unikohtauksissa hahmot siirtyilevät onnistuneen saumattomasti paikoista toisiin ja iso osa jännityksestä muodostuukin usein siitä, kun katsoja ei tiedä, milloin nähdään unta ja milloin ollaan hereillä. Lavasteet ovat hienot, erityisesti unikohtauksissa, minkä lisäksi maskeeraajat ja tehostetiimi suoriutuvat upeasti työstään. Mukana on joitain erinomaisia käytännön efektejä, joilla Freddyn kiero luovuus pääsee valloilleen. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Angelo Badalamentin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla. Musiikeista parhaiten jää kuitenkin mieleen lopputekstien aikana soiva Dokkenin kappale Dream Warriors.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors, 1987, New Line Cinema, Heron Communications, Smart Egg Pictures, The New Line-Heron Joint Venture

Arvostelu: Sin City (2005)

SIN CITY

Ohjaus: Robert Rodriguez ja Frank Miller

Pääosissa: Bruce Willis, Mickey Rourke, Clive Owen, Jessica Alba, Rosario Dawson, Brittany Murphy, Josh Hartnett, Devon Aoki, Marley Shelton, Alexis Bledel, Nick Stahl, Benicio del Toro, Jaime King, Michael Clarke Duncan, Michael Madsen, Powers Boothe, Carla Gugino, Elijah Wood, Rutger Hauer, Nick Offerman ja Tommy Flanagan

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Sin City perustuu Frank Millerin samannimisiin sarjakuviin, jota julkaistiin vuosien 1991 ja 2000 välillä. Robert Rodriguez innostui Millerin sarjakuvista ja halusi kääntää ne elokuvamuotoon. Hän sai Millerin mukaan projektiin ja yhdessä he ryhtyivät kirjoittamaan leffaa. Vaativasta luonteestaan tunnetun ja vain tietyllä tavalla elokuviaan tekevän Rodriguezin oli vaikea saada studioita tarttumaan projektiin, kunnes Miramax nappasi filmin itselleen. Koska Rodriguez koki, että elokuvan visuaalisuus oli niin suoraan otettu sarjakuvista, Miller ansaitsi hänen mielestään myös kunnian elokuvan ohjaajana. Director's Guild of America ei suostunut Rodriguezin toiveeseen, mikä johti siihen, että hän erosi killasta ja sai tahtonsa läpi. Vaikka elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö, Rodriguez koki elokuvan olevan niin suora tulkinta Millerin sarjakuvista, että hän ei halunnut kirjoittajien saavan tunnustusta alku- tai lopputeksteissä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2004, vaikka suurta osaa näyttelijöistä ei oltu edes valittu vielä. Elokuva kuvattiin pääasiassa vihreiden taustakankaiden edessä, jolloin eri näyttelijöiden yksittäin kuvatut suoritukset pystyttiin yhdistämään samoihin kuviin. Työlään prosessin jälkeen Sin City sai lopulta maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Itse katsoin Sin Cityn ensi kertaa jo varsin nuorena ja olin täysin myyty sen omalaatuiselle visuaalisuudelle. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo vuosia. Kun huomasin Sin Cityn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

Sin City on antologiaelokuva, johon on yhdistetty kolme Frank Millerin sarjakuvaa: alkuperäinen Sin City (1991-1992), kolmas numero Kohtalokas tappo (The Big Fat Kill - 1995) ja neljäs numero Keltainen äpärä (That Yellow Bastard - 1996). Vaikka periaatteessa nämä kolme tarinaa vain esitetään peräkkäin, eivätkä niiden tarinat juuri linkity toisiinsa, löytyy niistä muutamia samoja hahmoja, kuten Jessica Alban näyttelemä strippari. Kaikki tarinat tapahtuvat toki itse Sin Cityssä, joka nimensä mukaisesti on täynnä syntisiä ihmisiä, murhaajia, huoria, korruptoituneita poliitikkoja, likaisia kyttiä, raiskaajia, kannibaaleja ja muuta saastaa. Sin City on iloton ja ruma paikka, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja jossa kuolema saattaa odottaa joka nurkan takana.

Sin City -tarinassa (tunnetaan myös nimellä The Hard Goodbye) rujo äijä Marv (Mickey Rourke) ryhtyy selvittämään rakastamansa Goldien (Jaime King) murhaa ja päätyy arvostetun kardinaalin (Rutger Hauer) hirviömäisen pojan (Elijah Wood) jäljille. Kohtalokkaassa tapossa yksinäinen pyssysankari Dwight (Clive Owen) jahtaa tyttöystävänsä (Brittany Murphy) mukiloinutta Jackie-Boyta (Benicio del Toro) prostituoitujen (mm. Rosario Dawson, Devon Aoki ja Alexis Bledel) johtamaan Vanhaankaupunkiin, mikä äityy sotatantereeksi. Kahteen osaan jaettu Keltainen äpärä taas kertoo etsivä Hartiganista (Bruce Willis), joka yrittää pysäyttää lapsia raiskaavan ja murhaavan pedofiilipaskiaisen (Nick Stahl). Varsin hilpeää kamaa, eikö.

Ei ole mikään ihme, että Sin Cityä pidetään yleensä yhtenä kaikkien aikojen uskollisimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Sin City, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä on siirretty lähes täysin yks yhteen sarjakuvien sivuilta valkokankaille ja leffa tuntuu muutenkin siltä kuin sarjakuva heräisi eloon. Robert Rodriguezin työ on todella häikäisevää pitkin elokuvan ja lopputuloksesta näkyy hänen palava rakkautensa Frank Millerin teoksia kohtaan. Rodriguez ei ole halunnut kaunistella Millerin luomaa maailmaa, vaan tarjoaa sen yhtä karuna ja lohduttomana paikkana. Hän ei muovaa hahmoista puhtoisempia, vaan kaikki ovat jollain tavalla epämiellyttäviä tai katalia persoonia ja mulkvisteja, joihin ei haluaisi tosielämässä törmätä. Väkivaltaa ei ole siistitty, vaan elokuva on yhtä verinen ja tyly kuin lähdemateriaalinsa. Jokaista tarinaa säestää päähenkilönsä kertojaääni, aivan kuin sarjakuvista tutut ajatuskuplat. Ne myös luovat elokuvalle toimivan modernia film noiria muistuttavan ilmapiirin.

Sen lisäksi, että elokuvan rikostarinat ovat kaikki mukaansatempaavia, pitää Sin City lumoissaan jo vaikuttavan teknisen toteutuksensa ansiosta. Toki digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja nykypäivänä etenkin autokaahailut näyttävät lähinnä videopeleiltä, mutta toisaalta tämä vain vahvistaa leffan sarjakuvamaisuuden tunnetta. Kuten sarjakuvat, myös elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, sisältäen vain yksittäisiä värejä siellä täällä, kuten prologin naisen punainen mekko tai Keltaisen äpärän nimikkohahmo. Elokuva tosiaan kuvattiin vihreää taustakangasta vasten, jotta yleisilmeestä voitaisiin digitaalisesti tehdä sarjakuville uskollinen ja lopputulos kyllä toimii. Mukana on useita pirun komeita otoksia, joista monet ovat suoraan sarjakuvien sivuilta kopioituja. Jo pelkkä visuaalinen tyylittely tekee Sin Citystä ihailtavan omalaatuisen teoksensa, jollaista ei toista taida löytyä. Paitsi noh, tehtiinpä elokuvalle kymmenen vuotta myöhemmin jatko-osa, mutta puhutaan Sin City: A Dame to Kill Forista (2014) joskus toiste.

Eikä pidä unohtaa elokuvan väkevää näyttelijäkaartia. Mickey Rourke, Clive Owen ja Bruce Willis ovat kaikki nappivalintoja tarinoidensa keulakuviksi, mutta myös sivunäyttelijät ovat hyvin roolitettuja. Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Elijah Wood osaa olla aidosti hyytävä Kevininä, kun taas Benicio del Toro ja Nick Stahl revittelevät menemään eksentrisinä roistoina. Vaikka kaikissa kolmessa tarinassa päähenkilö on mies, joka haluaa suojella avuttomilta vaikuttavia neitokaisia, Rosario Dawson ja Devon Aoki ovat karismaattisia Vanhaakaupunkia johtavina seksityöläisinä Gailina ja Mihona, jotka eivät anna kenenkään hyppiä heidän nenilleen ilman ikäviä seuraamuksia. Kaiken kaikkiaan Sin City on siis väkevä pakkaus ja loistava sarjakuvaleffa, joka toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sin City, 2005, Dimension Films, Troublemaker Studios

Arvostelu: Pikku Siperia (2025)

PIKKU SIPERIA

Ohjaus: Dome Karukoski

Pääosissa: Eero Ritala, Malla Malmivaara, Tommi Korpela, Rune Temte, Martti Suosalo, Jenni Banerjee, Severi Saarinen, Haymon Maria Buttinger, Nelly Kärkkäinen ja Mazdak Nassir

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 13

Pikku Siperia perustuu Antti Tuomaisen samannimiseen kirjaan vuodelta 2018 ja kyseessä on ensimmäinen suomalainen Netflix-elokuva. SF Studios ja Bufo-yhtiö hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyivät työstämään sen pohjalta elokuvasovitusta. Elokuva kuvattiin Pohjois-Karjalassa alkuvuodesta 2024 ja nyt Pikku Siperia on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kuulin elokuvasta vasta juuri ennen sen ilmestymistä, kun mediat täyttyivät hehkutuksesta, että Suomen ihka ensimmäinen Netflix-leffa on tulossa. Katsoinkin Pikku Siperian heti sen julkaisuviikonloppuna.

Pienen Hurmevaaran kylän rauha järkkyy, kun eräänä yönä meteoriitti putoaa kylään. Avio-ongelmiensa kanssa painiva pastori Joel saa työn meteoriittia säilyttävän museon yövartijana.

Eero Ritala näyttelee Joelia, jonka elämään on mahtunut monenlaista. Hän on ollut rauhanturvaajana Lähi-idässä ja työskentelee nyt niin Hurmevaaran paikallisena pastorina kuin myös jonkin sortin terapeuttina, minkä lisäksi hän saa yllättävän pestin museon yövartijana, kun Hurmevaaraan tipahtaa eräänä yönä meteoriitti, jonka arvioidaan olevan jopa miljoonan euron arvoinen ja siten koko pikkukylän halutuin esine. Tämän lisäksi Joelilla on ongelmia avioliitossaan vaimonsa Kristan (Malla Malmivaara) kanssa. Pariskunta haluaisi lapsen, mutta Joel ei häpeäkseen ole uskaltanut kertoa, että sotavamma on tehnyt hänestä steriilin. Kun siis Krista yllättäen ilmoittaa olevansa raskaana, Joel epäilee tämän pettävän häntä. Ritala on roolissaan mainio, tulkiten hyvin hahmoaan, joka yrittää kanavoida elämäänsä monenlaisen tapahtuman keskellä. Joel on tykättävä hahmo ja on kiinnostavaa seurata, kun hieman vässykkä mies löytää tarmoa leffan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Tommi Korpela entisenä autourheilija Tarvaisena, joka alun perin löytää meteoriitin, Martti Suosalo Joelin vastaanotolla suunnilleen joka päivä käyvänä Matiaksena, Severi Saarinen Räystäisenä, jota Joelin epäilee Kristan salarakkaaksi, Jenni Banerjee baarimikko Karoliinana, sekä Haymon Maria Buttinger ja Rune Temte roistokaksikkona Mikiksenä ja Petarina, jotka saapuvat Hurmevaaraan aikomuksenaan kähveltää meteoriitti. Sivunäyttelijöiden työ on vaihtelevaa, paikoitellen jopa pientä alisuorittamista. Korpela on lystikäs alkoholisoituneena äijänä, joka mieltää meteoriitin omaisuudekseen ja Suosalo on mainio hieman surkuhupaisana Matiaksena.

Pikku Siperiaa ehdittiin jo ennen sen ilmestymistä tituleeraamaan "Suomen Fargoksi", eikä ihme. Coenin veljesten rikoskomedia Fargo (1996) ja sen pohjalta tehty televisiosarja (2014-) tuntuvat olleen jonkin sortin innoite - jos ei nyt suoraan juonen, niin fiiliksen puolesta. Kuten Fargo, myös Pikku Siperia sijoittuu pieneen talviseen kylään, missä käynnistyy varsin erikoinen tapahtumaketju, johon liittyy niin rikollisia kuin odottamattomista paikoista syntyviä sankareita. Molemmissa on hieman samankaltaista absurdiutta ja kuivahkoa huumoria, jännitystä mutta myös slapstick-komediaa. Ohjaaja Dome Karukoski ei kuitenkaan ole Coenin veljesten veroinen elokuvantekijä, eikä Pikku Siperia ole kertomukseltakaan yhtä väkevä.

Elokuvasta löytyisi kyllä potentiaalia, mutta valitettavasti Pikku Siperia tuntuu jäävän vähän joka osa-alueella puolitiehen. Sen huumori ei naurata niin kuin on takuulla toivottu, kertomus ei koskaan nappaa mukaansa niin kuin katsojana kaipaisi ja elokuvan syvällisempikin puoli jää pelkäksi pintaraapaisuksi. Elokuva ei tee tarpeeksi työtä esittääkseen pastori Joelin uskon horjumista, jotta meteoriitin tipahtamisen metafora Jumalan merkkinä olisi onnistunut. Latteaksi jää myös Joelin aviokriisi. Onko vaimo käynyt vieraissa, vai onko raskauskin jonkinlainen ihme korkeammalta taholta? Pikku Siperia ei edes viihdytä erityisemmin, vaan kumma rikostarina tuntuu hieman väsähtäneeltä. Elokuvan ainoaksi kuriositeettiarvoksi jääkin lopulta se, että kyseessä on tosiaan Netflix-historian ensimmäinen suomalaisleffa. Tämä antaa syyn vilkaista leffan kerran ja mennä sitten tuulettelemaan torille, mutta Pikku Siperian pariin tuskin palaa enää uudestaan.

Teknisiltä ansioiltaan Pikku Siperia on pääasiassa pätevästi tehty, joskin tietokoneella loihditut kuvat avaruudesta ja universumin synnystä eivät aina ihan sovi mukaan elokuvan muuhun henkeen. Elokuva on hyvin kuvattu ja etenkin laajat kuvat talvisista maisemista ovat näyttäviä. Lavasteet ovat oivat ja puvustuskin mainiota. Parasta on Ritalan maskeeraus, joka äityy kaiken aikaa ikävämmäksi, kun Joelin meteoriitin vartiointikeikkansa osoittautuu yhä vain vaarallisemmaksi. Äänimaisema on muuten hyvin rakennettu, mutta koin Panu Aaltion säveltämät leikkisät musiikit lähinnä häiritseviksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.muropaketti.fi

Pikku Siperia, 2025, Bufo, SF Studios

Arvostelu: September 5 (2024)

SEPTEMBER 5

Ohjaus: Tim Fehlbaum

Pääosissa: John Magaro, Peter Sarsgaard, Leonie Benesch, Ben Chaplin, Zinedine Soualem, Marcus Rutherford, Georgina Rich, Corey Johnson, Daniel Adeosun, Benjamin Walker ja Rony Herman

Genre: draama, jännitys, historia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 12

September 5 perustuu tositapahtumiin Saksan Münchenissa tapahtuneesta terroristien hyökkäyksestä kesäolympialaisissa syyskuun 5. päivä vuonna 1972. Tapahtumista oli tehty jo 20 vuotta sitten Steven Spielbergin toimesta elokuva München (Munich - 2005), mutta 2020-luvulla ryhdyttiin työstämään elokuvaa, joka kertoisi ABC-kanavan urheilutoimittajista, jotka esittivät tapahtuneen suorassa lähetyksessä, mikä oli tuolloin täysin ennennäkemätöntä. Tekijät keräsivät runsaat määrät arkistomateriaalia ja todellista kuvastoa tuolta päivältä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta September 5 sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024. Nyt elokuva saapuu vihdoin myös Suomeen. Itselleni kyseinen tositapahtuma ei ollut erityisen tuttu tapaus, enkä ollut nähnyt Spielbergin elokuvaa aiheesta, mutta kiinnostuin September 5:stä heti, kun kuulin sen tarinasta. Minua harmitti, kun elokuvaa ei päässyt näkemään Suomessa ennen Oscar-gaalaa, missä se oli ehdolla parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ja kävinkin katsomassa September 5:n heti sen ensi-iltaviikonloppuna, kun se vihdoin koitti.

Saksan Münchenin kesäolympialaiset vuonna 1972. Palestiinalaisterroristit tunkeutuvat Olympiakylään ja ottavat israelilaisurheilijat panttivangeikseen. Paikalla olevat ABC-kanavan urheilutoimittajat päättävät tehdä jotain ennennäkemätöntä ja esittää panttivankitilanteen suorassa lähetyksessä koko maailmalle.

September 5 ottaa erilaisen ja mielenkiintoisen lähestymistavan 5. syyskuuta 1972 Münchenin kesäolympialaisissa tapahtuneeseen terroristi-iskuun, esittäen tapahtumat paikalla olevien yhdysvaltalaisen ABC-kanavan urheilutoimittajien kautta, jotka tekivät historiaa rohkealla tempauksellaan esittää tapahtuman suorassa lähetyksessä, jota katsoi lopulta lähes miljardi ihmistä maailmanlaajuisesti. Peter Sarsgaard näyttelee ABC:n urheiluosaston johtajaa Roone Arledgeä, Ben Chaplin tuotantopäällikkö Marvin Baderia, John Magaro uutisvalvomoa johtamaan päätyvää Geoffrey Masonia, Leonie Benesch ABC:n saksalaistulkki Marianne Gebhardtia, Benjamin Walker journalisti Peter Jenningsiä, sekä Zinedine Soualem, Georgina Rich, Corey Johnson, Marcus Rutherford ja Daniel Adeosun tiimin muita jäseniä, kuvaajia, leikkaajia ja niin edelleen. Elokuva myös hyödyntää runsaasti uutisarkistokuvaa ja ruudulla usein nähtävät pätkät tapahtumia selostavasta ABC:n uutisankkuri Jim McKaysta ovat niitä ihan oikeita klippejä McKaysta tuolta hirvittävältä päivältä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin erinomaisessa vedossa, jokaisen tulkiten vaikuttavasti hahmonsa kokemaa jännitettä ja painetta. Kyseiset olympialaiset olivat jo itsessään ennennäkemätön tapahtuma, sillä ensi kertaa ikinä kisat esitettiin livenä televisioissa ympäri maailman. ABC-kanavan tyypit olivat siis jo valmiiksi tekemässä jotain uutta ja mullistavaa, mikä oli jo itsessään taatusti stressaavaa, ennen kuin koko hyökkäys edes käynnistyi.

September 5 osoittautui todella tehokkaaksi ja koukuttavaksi trilleriksi, mihin taatusti vaikutti se, etten tiennyt tapahtuman lopputulosta. Elokuva pitää erittäin väkevästi otteessaan, mikä voi olla jopa yllättävää, sillä lähes koko leffa sijoittuu vain ABC:n uutisvalvomoon, sen sijaan että seuraisimme vaikkapa israelilaisia panttivankeja. Näemme vain sen, minkä valvomonkin tyypit näkevät kameroidensa kautta, eli lähinnä aina silloin tällöin ikkunasta kurkistavan tai parvekkeelle asettaan heristämään saapuvan terroristin. Joidenkin katsojien mielestä toteutustapa voi tuntua tylsältä, mutta itse olin kuin naulattu penkkiini. Tiivis tunnelma ei koskaan hiipunut, vaan minusta tuntui siltä kuin olisin itsekin paikalla hiostavassa valvomossa, seuraten sydän tykyttäen tapahtumien eskaloitumista.

Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mikä muodostaa tehokkaan tiiviin paketin. Asiaan mennään nopeasti ja loppuleffa onkin puhdasta jännitysnäytelmää. Lyhyeen kestoon on saatu mahdutettua paljon, mutta homma ei onneksi koskaan tunnu kiirehdityltä. Erityisen mielenkiintoista omasta mielestäni oli toimittajille syntyvä eettinen dilemma. Onko heidän oikein esittää jotain tällaista suorassa lähetyksessä? Painavatko vaarassa olevat ihmishenget vai ennätyskorkeuksiin nousseet katsojaluvut enemmän? Elokuva myös jaksaa muistuttaa tilanteen tietty absurdiutta, kun samaan aikaan olympialaiskisat jatkuvat ihan nurkan takana kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunutkaan. Loppua kohti jännitys vain kasvaa ja kaiken kaikkiaan September 5 olikin loistoleffa, jonka kenties ainoaksi miinukseksi voisi luokitella sen, että elokuva julkaistaan nyt ehkä väärään aikaan, kun Israelin ja Palestiinan välinen konflikti roihuaa uudestaan hirvittävällä tavalla. Eiköhän nykyisestäkin konfliktista synny vuosien päästä useita elokuvia, joissa tapahtumaa kuvataan erilaisista vinkkeleistä, vaihtelevin vastaanotoin.

September 5:n ohjauksesta vastaa sveitsiläinen Tim Fehlbaum, joka pitää jännittävää tunnelmaa tehokkaasti yllä. Hänen, Moritz Binderin ja Alex Davidin työstämä käsikirjoitus on myös väkevä kerrontaa ja dialogia myöten. Teknisiltäkin ansioiltaan September 5 on vakuuttava teos ja pidin erityisesti siitä, kuinka vanhanaikaiselta leffa näyttää, mitä vain vahvistaa sekaan ripotellut arkistoklipit tuolta oikealta päivältä. Elokuva on hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Valvomon lavaste tehtiin todella tarkaksi toisinnoksi aidosta vastaavasta ja puvustuskin on mainiota. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Lorenz Dangelin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

September 5, 2024, BerghausWöbke Filmproduktion, Projected Picture Works, Constantin Film, Edgar Reitz Filmstiftung

Arvostelu: Lumikki (Snow White - 2025)

LUMIKKI

SNOW WHITE

Ohjaus: Marc Webb

Pääosissa: Rachel Zegler, Gal Gadot, Andrew Burnap, Jeremy Swift, Andrew Barth Feldman, Tituss Burgess, Martin Klebba, Jason Kravits, George Salazar, Andy Grotelueschen, Ansu Kabia, George Appleby, Patrick Page, Hadley Fraser, Lorena Andrea, Colin Michael Carmichael, Samuel Baxter, Jimmy Johnston, Dujonna Gift, Idriss Kargbo ja Jaih Betote

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

Snow White, eli suomalaisittain Lumikki on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), joka puolestaan perustuu Grimmin veljesten satuun Lumikki (Schneewittchen) vuodelta 1812. 2010-luvulla Disney-yhtiö ryhtyi tehtailemaan näyteltyjä uudelleenfilmatisointeja vanhoista klassikoistaan, Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -elokuvan (Alice in Wonderland - 2010) oltua jättihitti. Vuonna 2016 paljastettiin, että Lumikki ja seitsemän kääpiötä oli myös kääntymässä uuteen muotoon. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian takia kuvauksia jouduttiin viivästyttämään jopa kahdella vuodella. Alun perin Lumikin piti saada ensi-iltansa jo maaliskuussa 2024, mutta muun muassa Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia julkaisua siirrettiin vuodella eteenpäin. Nyt uusi Lumikki on saapunut elokuvateattereihin, eikä todellakaan niin riemukkaissa merkeissä kuin Disneyllä oltiin varmasti toivottu. Heti ensimmäisenä latinonäyttelijä Rachel Zeglerin roolittaminen Lumikiksi herätti runsaasti kritiikkiä, koska Zegler ei etnisyytensä vuoksi sopinut klassiseen kuvaukseen hahmosta, jonka iho on valkea kuin lumi. Kritiikki Zegleriä kohtaan vain kasvoi, kun hän on useasti haastatteluissa pilkannut alkuperäistä animaatioklassikkoa ja esittänyt muutenkin negatiivisia mielipiteitään leffasta. Kun uuden Lumikin teosta ilmoitettiin, Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Peter Dinklage kritisoi, että Disney on tekemässä 2020-luvulla elokuvan, jossa nähtäisiin stereotyyppisiä kuvauksia lyhytkasvuisista. Disneyllä säikähdettiin mahdollista kohua ja niinpä kääpiöt oltiin aluksi vaihtamassa seitsemään taikaolentoon, mutta kun internetiin vuotanut kuva uudesta projektista suututti suunnilleen kaikki, mukaan lukien muut lyhytkasvuiset näyttelijät, joiden mielestä Dinklagen kommentit veivät heiltä nyt työt, Disney päättikin palata takaisin kääpiöihin, joskin tietokoneella luotuina. Tämän lisäksi Palestiinaa kannattava Zegler ja pahaa kuningatarta näyttelevä ja Israelia kannattava Gal Gadot ovat juorujen mukaan varsinaisissa riidoissa, eikä heidän ole siksi annettu antaa haastatteluja enää ensi-illan lähestyessä kuin vain tarkkaan valituille journalisteille. Muun muassa kaikki tämä johti siihen, että elokuvan traileri teki ennätyksen kaikkien aikojen eniten alapeukkuja saaneena elokuvamainoksena YouTuben historiassa. Itse olen jo lähes totaalisen kyllästynyt Disneyn toinen toistaan sieluttomampiin uudelleenfilmatisointeihin, eivätkä fiilikseni ole muuttuneet positiivisemmiksi kaiken tämän kohun takia. Kävin silti katsomassa uuden Lumikin heti ensi-iltapäivänä ensimmäisessä IMAX-näytöksessä. 

Prinsessa Lumikin kuningataräidin kuoltua hänen kuningasisänsä meni uusiin naimisiin. Uusi kuningatar kuitenkin anasti vallan ja ryhtyi hallitsemaan hirmuisella otteella. Kun kuningatar kokee Lumikin haastavan hänen asemansa, kuningatar määrää prinsessan tapettavaksi. Lumikki pakenee ja löytää metsästä yllättäviä liittolaisia, joiden avulla hän päättää pelastaa valtakunnan.

Päärooliin Lumikiksi valittiin tosiaan muun muassa West Side Story -uudelleenfilmatisoinnista (2021) ja Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä -leffasta (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023) tuttu Rachel Zegler, joka herätti välittömästi närää, sillä eihän latino-Zegler vastaa Lumikin ikonista kuvausta siitä, että tyttö sai nimensä lumenvalkeasta ihosta. Syy nimelle pistetäänkin heti aluksi vaihtoon ja tämä Lumikki on Lumikki, koska hän syntyi hirmuisen lumimyrskyn aikana. Zegler on näyttänyt aiemmin olevansa taitava näyttelijä, mutta Lumikkina hän ei juuri vakuuta - ehkä siksi, että kuten Zegler on monissa haastatteluissakin todennut, hänen suhteensa alkuperäiseen Disney-piirrettyyn ei ole erityisen lämmin. Parhaimmillaan Zegler on laulajana ja kun hänet pistetään esiintymään myöhemmin tietokoneella loihdittujen hahmojen kanssa. Silloin kun Lumikin pitäisi kyseenalaistaa uuden äitipuolensa hirmuhallintoa ja pohtia omaa paikkaansa tässä kaikessa, Zeglerin roolityö ailahtelee.

     Ja tätä ilkeää äitipuolta, eli vallan anastanutta kuningatarta näyttelee Wonder Womanin roolista parhaiten tunnettu Gal Gadot. Kyseiseksi sankariksi Gadot istui täydellisesti, mutta pahana kuningattarena hänen roolisuorituksensa on lähinnä vaivaannuttava. Hänen yrityksensä herkutella inhottavalla hahmollaan on joko kiusallisen yliampuvaa tai sitten hänen työnsä on oudon puista.

Kenties koko elokuvan isoin shokki on se, miten alkuperäisleffan rakastetut kääpiöt päätettiin toteuttaa. Dinklagen kommenttien jälkeen Disneyllä selvästi säikähdettiin, että voivatko he laittaa kääpiöitä elokuvaan lainkaan? Jos kääpiöt ovat mukana ja heitä esittää seitsemän lyhytkasvuista näyttelijää, onko tämä stereotypioiden vahvistamista? Jos kääpiöitä ei ole mukana, eväsikö Disney työt jo valmiiksi huonosti duunia saavilta lyhytkasvuisilta näyttelijöiltä? Tilanteessa ei ole voinut voittaa ja ratkaisu on varmaan se kaikista karmein. Uudessa Lumikissa seitsemän kääp... tai siis seitsemän noin metrin pituista taikaolentoa, eli Viisas (Jeremy Swift), Jörö (Martin Klebba), Vilkas (Andrew Barth Feldman), Ujo (Tituss Burgess), Nuhanenä (Jason Kravits), Lystikäs (George Salazar) ja Unelias (Andy Grotelueschen) on toteutettu tietokoneella. Lopputulos on suorastaan järkyttävä. Digikääpiöihin ei totu missään kohtaa leffan aikana, vaan he näyttävät kaiken aikaa videopelihahmoilta vuosien takaa.

     Isoin muutos elokuvassa on kuitenkin se, että prinssihahmo on korvattu Jonathanilla (Andrew Burnap), joka johtaa omaa monenkirjavaa rosvojoukkoaan. Näitä rosvoja on kätevästi juuri seitsemän tyyppiä, jotka tuntuvat olevan mukana vain siltä varalta, jos Disney olisikin joutunut painamaan paniikkinappulaa ja poistamaan kääpiöt elokuvasta. Kun kääpi... öh, lyhyet taikaolennot pidettiinkin mukana, ei näille seitsemälle rosvolle olla keksitty mitään funktiota tai persoonia. Sentään joukkoa johtavalla Jonathanilla on kieltämättä enemmän persoonaa kuin alkuperäisanimaation nimettömäksi jääneellä prinssillä, mutta Burnap ei vakuuta yhtään Disneyn Kaksin karkuteillä -animaation (Tangled - 2010) Flynn Rideriä muistuttavana hurmurivarkaana.

No onko uusi Lumikki se pyhäinhäväistys ja rikos ihmiskuntaa ja elokuvataidetta kohtaan, millaiseksi leffa leimattiin jo kesällä 2021, kun Zeglerin ilmoitettiin näyttelevän nimikkoroolia? No jaa. Kyseessä on vain Disneyltä jo turhankin tutuksi tullut kaavamainen uudelleenfilmatisointi yhtiön vanhasta piirrosklassikosta, josta puuttuu kaikki se sielu ja taianomaisuus, mitkä tekivät alkuperäisestä elokuvasta niin rakastetun. Lumikki on kuitenkin kaikkien kohujensa kera sinänsä hassu tapaus, ettei elokuvaa katsoessa oikein osaa sanoa, yrittävätkö tekijät tehdä kunniaa alkuperäiselokuvalle, vai häpeävätkö he sitä vanhanaikaisena muinaisjäänteenä? Koko elokuva on muutenkin outojen kompromissien ja paniikkinappuloiden painelujen sekasikiö, josta paistaa läpi, että leffa kävi läpi lukuisia eri versioita vuosien varrella, ennen kuin jokin niistä oli pakko todeta tarpeeksi hyväksi ja puskea leffateattereihin. Ottaen huomioon, kuinka Disney yritti järjestää yleensä suuriksi tarkoitetut Hollywood-ensi-iltansa mahdollisimman vaivihkaa, yhtiökin vaikuttaa tajunneen epäonnistuneensa.

Mutta mikä uudessa Lumikissa sitten on niin pielessä ja onko siinä jopa jotain, mikä toimii? Positiivisia seikkoja on kyllä vaikea keksiä ja jokaisesta plussapuolestakin tuntuu löytyvän miinuksensa. Jonathanissa on tosiaan enemmän sisältöä kuin alkuperäisleffan prinssissä, mutta samalla hänen rosvojoukkonsa jää täysin turhiksi statisteiksi. Lumikin uusi päämäärä pelastaa valtakuntansa ilkeän äitipuolikuningattaren kynsistä on täysin looginen, joskin tämä synkkä päätarina on ristiriidassa sen yhtäkkisen pirteyden kanssa, kun ne seitsemän kaivosheppua saapuvat ruutuun laulamaan ja tanssimaan, kompuroimaan omiin jalkoihinsa ja muutenkin hassuttelemaan, samalla kun he näyttävät aivan kaameilta.

Tämä on paras esimerkki siitä, kuinka elokuva ei tunnu tietävän, mitä se haluaa olla. Toisinaan elokuva yrittää olla poliittinen kannanotto nykypäivän meiningistä ja ilkeän kuningattaren toimia voi verrata moneen. Jopa Suomen nykyhallitus tuntuu saavan osansa kritiikistä, kun Jonathan toteaa, että hän ryöstelee, koska oli aiemmin näyttelijä, mutta kuningatar leikkautti taide- ja kulttuurialan tuet. Heitto on oudon päälleliimattu ja aiheuttaa oikeastaan vain silmienpyörittelyä, koska se tapahtuu yli 250 miljoonaa dollaria maksaneessa elokuvassa. Ilmapiiri on pitkään synkeä ja toivoton, mutta kun Lumikki kohtaa sen tietyn seitsikon, leffa muuttuu kuin sormien napsautuksesta leikkisäksi lastenleffaksi täynnä valoa, väriä ja huumoria. Yritykset loihtia satumaista tunnelmaa tuntuvat kuitenkin keinotekoisilta - sama vika, mikä on vaivannut Disneyn muitakin näyteltyjä uudelleenfilmatisointeja.

Lähes kahden tunnin kestossaan uusi Lumikki on myös liian pitkä, etenkin toisen tuntinsa aikana, kun tekijät eivät tunnu uskaltavan tarjota sitä tarinan tunnetuinta kohtausta. Niinpä väliin on heitetty musikaalinumero, joka kuvaa Lumikin ja Jonathanin rakastumista ja mukana on tietty muutama lyriikka siitä, että jos Lumikki nyt jostain syystä kuolla kupsahtaisi ja ainoa pelastuskeino olisi tosirakkauden suudelma, niin saako Jonathan luvan mennä muiskuttelemaan elotonta prinsessaa. Voi oikein kuulla, kuinka Disneyllä ollaan huokaistu helpotuksesta, että "hyvä, nyt voimme tehdä tämän kyseenalaiseksi leimatun kohtauksen". Merkittävä syy leffan liikapituudelle ovat ne lisätyt musikaalinumerot. Etenkin ilkeällä kuningattarelle laadittu biisi on puhdasta myötähäpeää, rikkoen hahmolle rakennetun imagon kokonaan, kun aiemmin tarkkaan harkitusti liikkunut kuningatar hyppää tanssimaan alamaistensa kanssa. Benj Pasekin ja Justin Paulin kirjoittamat uudet laulut ovat niin kaukana alkuperäisen Lumikin kappaleista, että kun klassikkolaulut Hai hou ja Ain laulain työtäs tee vihdoin esitetään, ne eivät tunnu kuuluvan mukaan yhtään. Jälkimmäisen laulun musikaalinumeroa on toki muutettu niin, että siinä missä alkuperäisessä elokuvassa Lumikki lauloi kappaletta siivotessaan itse, kiittääkseen kääpiöitä turvapaikasta hätänsä keskellä, uudessa elokuvassa Lumikki toimii tietty vain työnjohtajana, kun seitsikko siivoaa itse tupaansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Marc Webb, jonka aiempiin töihin kuuluvat aika keskinkertaiset The Amazing Spider-Man -rainat (2012-2014). Tosin Lumikista on paha sanoa, mikä kaikki on Webbin käsialaa ja mikä studion vaatimuksesta syntynyttä. Kummin päin vain, Webb ei saa laadittua elokuvasta koherenttia kokonaisuutta, mikä tuntuisi sulavalta visiolta kohtauksesta toiseen, eikä hän saa elokuvaan mitään taianomaisuuden tuntua. Lisäksi parit merkkikohtaukset, kuten etenkin iäkkään naisen saapuminen kuvioihin epäilyttävän omenansa kanssa, hoidetaan todella hutaisten pois alta, aivan kuin tekijöillä ei olisi mitään paloa toistaa kohtausta, vaan se on mukana vain koska sen on pakko olla mukana. Tekniseltä toteutukseltaan Lumikki on erityisen ailahteleva. Parhaimmillaan kameratyöskentely on oivallista, lavasteet näyttävät, puvut hienot ja äänimaailma hyvin rakennettu. Heikoimmillaan peruukit ovat kamalia, asut halpoja ja taustat selvästi tietokoneella loihdittuja. Kääpiöiden lisäksi myös metsäneläimet ovat tehosteita oikeiden pupujen, siilien, peurojen ja kilpikonnien sijaan ja vaikka eläinten digitaalisuus on selvää, sentään ne näyttävät kieltämättä söpöiltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Snow White, 2025, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Walt Disney Studios, Marc Platt Productions