Arvostelu: Nouvelle Vague (2025)

NOUVELLE VAGUE

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Guillaume Marbeck, Zoey Deutch, Aubry Dullin, Bruno Dreyfürst, Benjamin Clery, Matthieu Penchinat, Pauline Belle, Blaise Pettebone, Benoît Bouthors, Paolo Luka Noé, Adrien Rouyard ja Antoine Besson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Nouvelle Vague perustuu tositapahtumiin yhden ranskalaisen elokuvan uuden aallon ensimmäisistä elokuvista, Viimeiseen hengenvetoon (À bout de souffle - 1960) tekemisestä. Uudesta aallosta kiinnostunut Richard Linklater halusi tehdä elokuvan aallon synnystä. Holly Gent ja Vincent Palmo Jr. työstivät elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, minkä jälkeen Michèle Halberstadt ja Laetitia Masson käänsivät sen ranskaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja lopulta Nouvelle Vague sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2025 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se kilpaili pääpalkinto Kultaisesta palmusta. Itselleni ranskalaisen elokuvan uusi aalto tai Viimeiseen hengenvetoon eivät ole erityisen tuttuja, mutta kiinnostuin Nouvelle Vaguesta sen ohjaajan ja napakan trailerin takia. Kun elokuva vielä sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, kävin uteliaana katsomassa sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1959 Pariisissa elokuvakriitikko Jean-Luc Godard vannoo siirtyvänsä itsekin elokuvantekijäksi. Hän ryhtyy päättäväisesti tekemään omaa elokuvaansa täysin erikoisella tyylillään, uskoen muuttavansa elokuvat ikiajoiksi, samalla kun kaikki ympärillä ennakoivat lopputuloksesta fiaskoa.

Guillaume Marbeck näyttelee Jean-Luc Godardia, Cahiers du cinéma -sanomalehden elokuvakriitikkoa, jolla oli haaveena itsekin päästä tekemään elokuvia. Jokin kuitenkin on pidätellyt miestä, eikä hän ole aiemmin saanut aikaiseksi kuin yhden lyhytelokuvan, mitä hän itse halveksuu. Kuitenkin vuonna 1959 Godard päättää vihdoin ja viimein nyt olevan oikea aika ja hän ryhtyy tekemään elokuvaa. Käsikirjoitusten laatiminen ei miestä kuitenkaan kiinnosta, mutta hän on varsin ison taiteilijasieluegonsa kanssa varma, että lopputuloksesta ei voi tulla kuin hyvä. Marbeck tulkitsee tätä voimakasta persoonaa ansiokkaasti. Hän tekee aurinkolasiensa taakse läpi leffan piiloutuvasta Godardista tietynlaisen veijarin, joka samanaikaisesti ihastuttaa että vihastuttaa.

     Elokuvassa nähdään myös Adrien Rouyard ja Antoine Besson Godardin kollegoina François Truffautina ja Claude Chabrolina, jotka olivat Godardin ärtymykseksi jo saaneet omat elokuvansa aikaiseksi, Bruno Dreyfürst tuottaja Georges de Beauregardina, joka suostuu rahoittamaan Godardin esikoisleffan siitäkin huolimatta, että mies on haukkunut aika lailla kaikki Beauregardin tuottamat leffat, Matthieu Penchinat kuvaaja Raoul Cotardina, sekä Aubry Dullin ja Zoey Deutch Godardin elokuvan tähtinä, nyrkkeilijätaustaisena sotaveteraani Jean-Paul Belmondona ja amerikkalaisena, mutta ranskaa taitavana Jean Seberginä, jota käytetään leffan myyntivalttina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan - etenkin Deutch Seberginä, jota alkaa nopeasti kaduttaa se, että suostui mukaan ensikertalaisen Godardin amatöörimäiseltä räpellykseltä tuntuvaan tuotantoon.

Nouvelle Vague on kiinnostava ja varsin hupaisakin katsaus ranskalaisen elokuvan uuden aallon syntyyn. 1950-luvun lopulla ranskalainen elokuvakulttuuri oli kaavoihinsa kangistunut ja Godardin kaltaiset, näkemäänsä kyllästyneet tyypit hengittivät raikasta eloa paikalliseen taiteenlajiin. Godardia ei todellakaan kiinnostanut tehdä elokuvaansa tavanomaisesti. Käsikirjoitukseen hän ei vaivautunut käyttämään aikaansa ja leffa syntyi oikeastaan sitä mukaan kun sitä kuvattiin. Kohtauksia ei harjoiteltu etukäteen, sillä Godard halusi näyttelijöistä irti mahdollisimman spontaaneja suorituksia. Ääntä ei nauhoitettu kuvauspäivinä lainkaan, vaan näyttelijät saivat sanoa kameran edessä oikeastaan mitä tahansa, sillä heidät dubattaisiin jälkituotannossa. Valoja ei käytetty, kuvauslupia ei kyselty ja kuvauspäivät kestivät tasan niin kauan kuin Godard koki inspiraatiota. Joskus kuvattiin iltaan asti, joskus työt lopetettiin jo parin otoksen jälkeen. Miestä pidettiin amatöörinä ja lopputuloksesta pelättiin fiaskoa, mutta kuinkas sitten kävikään...

Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla, sillä leffassa on niin viihdyttävä ilmapiiri läsnä kaiken aikaa. Meno vain paranee, kun kuvaukset käynnistyvät ja kun jokainen kuvauspäivä tuo mukanaan uudet oikkunsa ja haasteensa. Leffa tarjoaa hauskoja tilanteita ja keskusteluja, mutta se saa myös pohtimaan nykyhetken elokuvakulttuuria. Etenkin Hollywood voisi kaivata modernia uutta aaltoa; uusia pähkähulluja ja säännöistä viis veisaavia visionäärejä, jotka saapuisivat ravistelemaan pakkaa.

Nouvelle Vague ei yllä ohjaaja Richard Linklaterin parhaiden töiden tasolle, mutta se on ennen kaikkea mainio rakkauskirje tuota aikakautta kohtaan - jo ihan visuaalisessa mielessä. Jos jostain elokuva nimittäin ansaitsee kehut, niin siitä, kuinka se ei tunnu yhtään 2020-luvun teokselta. Tähän vaikuttaa hieman rätisevä mustavalkokuva lähes neliömäisessä kuvasuhteessa. Nähdäänpä kuvan oikeassa yläkulmassa jopa tasaisin väliajoin musta pallura, joka viesti aikoinaan elokuvateatterien koneenhoitajille, että filmi pitää vaihtaa. Leffa on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nouvelle Vague, 2025, ARP Sélection, Detour Filmproduction, Ciné+OCS, Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC), Canal+, Chanel

Arvostelu: Jujutsu Kaisen 0 (劇場版 呪術廻戦 0 - 2021)

JUJUTSU KAISEN 0

劇場版 呪術廻戦 0

Ohjaus: Sunghoo Park

Pääosissa: Megumi Ogata, Mikako Komatsu, Yuichi Nakamura, Koki Uchiyama, Tomokazu Seki, Kana Hanazawa, Takahiro Sakurai, Mitsuo Iwata, Koichi Yamadera, Satsumi Matsuda, Risae Matsuda, Show Hayami ja Shizuka Itō

Genre: anime, fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Gege Akutamin mangaan perustuva animesarja Jujutsu Kaisen (呪術廻戦) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä lokakuussa 2020. Sarjan avauskausi oli kuitenkin alkuperäisistä suunnitelmista huolimatta hypännyt yli mangan pohjana toimineen Jujutsu Kaisen 0 -esiosatarinan. Sarjan ohjaaja Sunghoo Park koki, että tarina olisi fiksuinta sovittaa elokuvaksi sen sijaan, että tarina ujutettaisiin osaksi sarjan jaksoja. Park ja käsikirjoittaja Hiroshi Seko laajensivat Akutamin alkuperäistä mangatarinaa, jotta he saivat aikaiseksi lähes kahden tunnin mittaisen elokuvan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit ryhtyivät hommiin ja Jujutsu Kaisen 0 sai ensi-iltansa joulukuussa 2021. Itse kiinnostuin Jujutsu Kaisenista, kun elokuva saapui Suomen teattereihin toukokuussa 2022, mutta minulla ei ollut käytössä animeen keskittyvää Crunchyroll-suoratoistopalvelua, joten homma jäi ajatuksen tasolle. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa kolmannen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin Jujutsu Kaisenin avauskaudesta ja pian sen loputtua katsoin uteliaana esiosaelokuva 0:n.

Kun teinipoika Yuta Okkotsun paras ystävä ja hänen rakastamansa Rika-tyttö kuolee auto-onnettomuudessa, tyttö takertuu Yutaan ylisuojelevana ja julmana kirouksena, herättäen Tokyo Jujutsu High Schoolin huomion.

Jujutsu Kaisen 0 ei jatka Yuji Itadorin tarinaa siitä, mihin Jujutsu Kaisen -sarjan ensimmäisellä kaudella jäätiin, vaan elokuva hyppää muutaman vuoden ajassa taaksepäin ja keskittyy eri teinipoikaan, Yuta Okkotsuun (äänenä Megumi Okata). Yutalla on ollut paras ystävä lapsesta asti, Rika-tyttö (Kana Hanazawa) ja varttuessaan heidän välinsä lämpenivät ystävyydestä eteenpäin romanttisemmaksi. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Rika menehtyi auto-onnettomuudessa ja hänen henkensä takertui kirouksena Yutaan, suojellen tätä kaikelta, minkä Rika kokee vähänkään vaaraksi rakkaalleen. Yuta on hyvin erilainen päähenkilö kuin Yuji ja hänen traaginen tarinansa onnistui jopa nappaamaan minut paremmin mukaansa. Yuta ei ole mikään rento vitsiniekka, vaan tämä menetys on murskannut hänet, eikä asiaa auta se, että hänen rakkaastaan on tullut hirviömäinen olio, joka satuttaa kaikkia, jotka suunnilleen edes mulkaisevat Yutaa omituisesti.

     Elokuvan sivuhahmot ovat kuitenkin pääasiassa tuttuja sarjasta. Silmänsä sitova Satoru Gojo (Yuichi Nakamura) rekrytoi Yutan Tokyo Jujutsu High Schooliin opettelemaan kirouksia vastaan taistelua ja hänen opiskelutoverinsa ovat vielä avauskaudella aika pieneen rooliin jääneet Maki (Mikako Komatsu), Toge (Koki Uchiyama) ja Panda (Tomokazu Seki). Tämä kolmikko saa enemmän tilaa leffassa ja etenkin sushireseptein puhuva Toge muuttuu huomattavasti kiinnostavammaksi hahmoksi. Tarinan pahis, entinen opiskelija ja tavallisia ihmisiä halveksuva manaaja Suguru Geto (Takahiro Sakurai) jättää kuitenkin hitusen kylmäksi. Getoa ja Gojoa linkittää yhteinen menneisyys, johon olisin suonut käytettävän enemmän aikaa.

Minun on pakko todeta, että pidin Jujutsu Kaisen 0:sta hieman enemmän kuin varsinaisen Jujutsu Kaisen -sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta. Vaikka tarinan pahis jättääkin toivomisen varaa, pidin muuten siitä, että kertomus on varsin tiivis, eikä lähde juuri rönsyilemään sinne tai tänne. Koin Yutan tosiaan mielenkiintoisemmaksi päähenkilöksi kuin Yujin ja olinkin kiinnostunut näkemään, kuinka nuorukainen pärjää rakkaansa kanssa, joka on muuttunut pakkomielteiseksi ja ylisuojelevaksi kiroukseksi. Tämä puoli elokuvasta onkin sen kirkkaasti parasta antia ja osa katsojista voi kiintyä menoon niin syvälle, että herkistyy ihan kyyneliin leffan loppusuoralla.

Elokuvasta löytyy myös sitä tutumpaa Jujutsu Kaisen -menoa, kun Yutaa koulitaan manaajaksi Gojon, Makin, Togen ja Pandan avustuksella. Kuten jo totesin, Toge saa lisää lihaa luidensa ympärille ja leffan huippuhetkiin kuuluu Yutan ja Togen yhteinen missio puolenvälin paikkeilla, jossa Togen kyvyt pääsevät kunnolla käyttöön. Toimintakohtaukset ovat tälläkin kertaa komeaa ja viihdyttävää katseltavaa, joskin sarjan tapaan niistä uupui itselleni se todellinen jännite. Ja vaikka elokuvassa käsitellään aika synkkiä ja traagisia aiheita, löytyy siitä myös toisinaan kelpo huumoria. Tiettyine kauneusvirheineenkin Jujutsu Kaisen 0 toimii mainiona lisäyksenä animesarjalle. Koska kyseessä on esiosatarina, voi sen hyvin katsoa, vaikka itse sarja ei olisi tuttu. Vajaan parin tunnin kestossa se on myös helppo tapa testata, toimisiko Jujutsu Kaisen itselle konseptina.

Visuaalisesti Jujutsu Kaisen 0 on vähemmän yllättäen todella näyttävä. Animaatiojälki on läpikotaisin tyylikästä ja yksityiskohtaista. Animaattorit pääsevät tosissaan vauhtiin toimintakohtausten aikana, mutta rauhallisemmissa kohtauksissa katsojana taas pääsee paremmin ihastelemaan taustoja, joihin on nähty paljon vaivaa. Myös värien käyttö on oivallista. Äänimaailma on pätevästi rakennettu musiikkeja myöten ja King Gnun esittämä tunnuskappale Ichizu on sopivan herkkä, korostaen hyvin Yutan ja Rikan suhdetta.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

劇場版 呪術廻戦 0, 2021, Mappa, Shueisha, Toho Animation

Arvostelu: Minun Afrikkani (Out of Africa - 1985)

MINUN AFRIKKANI

OUT OF AFRICA

Ohjaus: Sydney Pollack

Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer, Michael Kitchen, Shane Rimmer, Malick Bowens, Joseph Thiaka, Stephen Kinyanjui, Michael Gough, Suzanne Hamilton, Rachel Kempson ja Graham Crowden

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Out of Africa, eli suomalaisittain Minun Afrikkani perustuu Isak Dinesenin, eli Karen Blixenin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan vuodelta 1937, Judith Thurmanin kirjaan Karen Blixen - tarinankertojan elämä (Isak Dinesen: The Life of a Story Teller) vuodelta 1983 ja Errol Trzebinskin kirjaan Silence Will Speak: A Study of the Life of Denys Finch Hatton and His Relationship With Karen Blixen vuodelta 1977, jotka kaikki pohjautuvat tositapahtumiin Karen Blixenin elämästä. Mirage Enterprises hankki oikeudet kirjoihin ja ryhtyi työstämään niiden pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Minun Afrikkani sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta, sekä yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, miessivuosa, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naispääosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Minun Afrikkani -elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa Blu-rayna. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa Minun Afrikkani ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1913 rikas tanskalainen Karen Blixen muuttaa Keniaan, naidakseen ruotsalaisen paronin ja asuakseen tämän kanssa maitofarmilla. Keniassa Karen kuitenkin tapaa metsästäjä Denys Finch Hattonin, johon hän rakastuu.

Alun perin päärooliin Karen Blixeniksi oli ehdolla Audrey Hepburn, mutta pestin nappasi Meryl Streep, joka sai roolityöllään uransa jo kuudennen Oscar-ehdokkuuden. Kuten odottaa saattaakin, Streep on osassaan erinomainen. Kaikki eleitä, ilmeitä ja puhetapaa myöten on huolellisesti suunniteltu ja sulavasti tarjottu kameran edessä. Streepistä löytyy eleganssia rikkaaksi tanskalaisnaiseksi, joka haluaa vahvistaa asemaansa hyvillä naimakaupoilla. Hänellä on myös taito lumota katsoja kuuntelemaan tarkkaan, mitä hänellä on sanottavanaan, mikä on tärkeää, kun hänen hahmonsa Karen kehuskelee läpi leffan tarinankertojan taidoillaan.

     Elokuvassa nähdään myös parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon voittanut Klaus Maria Brandauer Karenin miehenä, paroni Bror von Blixeninä, Robert Redford suurriistan metsästäjänä Denys Finch Hattonina, Michael Kitchen tämän ystävänä Berkeley Colena, Malick Bowens Karenin avustajana Farahina, Stephen Kinyanjui paikallisen kikuju-heimon päällikkö Kinanjuina, sekä myöhemmin hovimestari Alfredin roolista Batman-elokuvista (1989-1997) tunnetuksi tullut Michael Gough lordi Cholmondeleynä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Brandauer on oiva fiininä, mutta silti lipevänä paronina ja Redfordissa on tiettyä vetovoimaa, ettei ihme, että Karen ei pysty vastustaa tämän metsästäjähahmoa. Redfordin ja Streepin väliltä löytyykin kiistämätöntä kemiaa.

Nyt pitääkin todeta, että Minun Afrikkani ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, vaan tuotti minulle jopa jonkinmoisen pettymyksen. Ei kyseessä huono elokuva ole, mutta kun miettii, ketä on työskennellyt kameran edessä ja takana, sekä että elokuva voitti useita palkintoja, odotin siltä kyllä enemmän. Elokuva ei onnistunut erityisemmin imaisemaan mukaansa, eikä sen liikuttavaksi tarkoitettu lopetus juuri osunut tunteisiini toivotulla tavalla. Elokuva hyötyykin runsaasti siitä, kuinka lahjakkaita näyttelijöitä siinä on mukana ja kuinka teknisesti taidokkaasti se on tehty (palataan tähän kohta), sillä Sydney Pollackin ohjaus ja Kurt Luedtken käsikirjoitus jättivät mielestäni toivomisen varaa.

Vielä elokuvan ensimmäinen puolikas oli mielestäni oikein toimiva. On kiinnostavaa seurata, kun varakas Karen matkustaa Afrikkaan ja asettuu aloilleen Keniassa. Kulttuurilliset erot ovat huomattavia ja sen lisäksi, että on mielenkiintoista nähdä, kuinka Karen tutustuu Keniaan, on myös ajoittain huvittavaa, kun paikalliset kummaksuvat hänen tapojaan. Hymy nousee väkisinkin huulille, kun lapset ihmettelevät monipäisellä joukolla Karenin käkikelloa, odottaen milloin lintu ilmestyy esiin laulamaan. Parit kohtaukset saalistavien leijonien kanssa ovat onnistuneen jännittävät. Karenin ja Denysin romanssi lähtee rakentumaan mainiosti, mutta sitten meno jotenkin tyssähtää puolen välin tietämillä. Toisen puoliskon aikana kahden tunnin ja kolmen vartin kesto alkaa tosissaan tuntua ja elokuva muuttuu yllättävänkin raskassoutuiseksi. Hyvin alustettu rakkaustarina vajoaa latteaksi melodraamaksi ja näin nykypäivänä katsottuna Karenin "valkoinen pelastaja" -rooli alkaa muuttua vaivaannuttavaksi. Kokonaisuus on kelvollinen, mutta parhaan elokuvan Oscar-pysti olisi mielestäni tuona vuonna kuulunut Steven Spielbergin filmille Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985).

Näyttelijätöiden lisäksi kehut ansaitsee myös työryhmä kameran takana. Lukuun ottamatta alkupäässä nähtävää kohtausta lumisessa Tanskassa, joka on kiusallisen selvästi kuvattu taustakankaan edessä studiossa, Minun Afrikkani tarjoaa varsinaista teknistä taituruutta. Se on parhaimmillaan upeasti kuvattu teos, jonka isoja maisemakuvia kelpaa kyllä katsella. Lavastus on hienoa, puvustus tyylikästä ja maskeeraus oivallista. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja John Barryn säveltämät musiikit maalailevat erittäin kauniisti läpi elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Out of Africa, 1985, Mirage Enterprises

Arvostelu: Sydäntalvi (Dead of Winter - 2025)

SYDÄNTALVI

DEAD OF WINTER

Ohjaus: Brian Kirk

Pääosissa: Emma Thompson, Judy Greer, Marc Menchaca, Laurel Marsden, Gaia Wise, Cúán Hosty-Blaney ja Brían F. O'Byrne

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Dead of Winter, eli suomalaisittain Sydäntalvi on Emma Thompsonin tähdittämä uutuustrilleri. Elokuvan teko lähti liikkeelle nimellä "The Fisherwoman". Elokuva kuvattiin täällä Suomessa, Kolilla alkuvuodesta 2024 ja nyt Sydäntalvi saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin Thompsonin tähdittävän Suomessa kuvattua jännäriä. Kiinnostus muuttui todelliseksi innostukseksi, kun sain kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen, missä paikalla oli itse Thompson. Elokuvan jälkeen pääsin vielä VIP-jatkojuhliin, missä tapasin itse Thompsonin, hänen miehensä Greg Wisen, sekä heidän tyttärensä, myöskin elokuvassa näyttelevän Gaia Wisen.

Leskeksi jäänyt kalastaja Barb löytää syrjäisestä mökistä kidnapatun tytön ja kun hän ei saa ulkomaailmaan yhteyttä, Barb päättää itse pelastaa tämän.

Emma Thompson näyttelee Barbia, vastikään leskeksi jäänyttä kalastajanaista, joka yrittää löytää elämälleen merkitystä miehensä kuoleman jälkeen. Matkatessaan järvelle, missä hän kävi miehensä kanssa ensitreffeillä, hän päätyy keskelle kidnappaustapahtumaa ja uusi merkitys löytyy pelastusoperaatiosta. Thompson on tuttuun tapaansa erittäin hyvä roolissaan, kanavoiden vakuuttavasti niin hahmonsa surua miehen kuoleman myötä kuin myös tarvetta auttaa sieppauksen uhria. Pelastusoperaation ohessa näemme myös takaumia Barbin nuoruudesta ja kuinka hän tapasi miehensä Carlin (Cúán Hosty-Blaney). Nuorta Barbia näyttelee Thompsonin tytär Gaia Wise. Wisekin on hyvä osassaan, vaikkei häneltä toki ainakaan vielä äitinsä karismaa löydy. Ihmisinä he vaikuttivat molemmat äärimmäisen mukavilta ja oli suuri ilo huomata, että suuret roolit, palkinnot ja muut eivät olleet tehneet Thompsonista tippaakaan diivaa. Hän oli suorastaan ihana kohteliaisuudessaan ja huomaavaisuudessaan, puhumattakaan siitä kuinka hauska hän oli elokuvaa edeltäneessä Q&A-tilaisuudessa.

     Elokuvassa nähdään myös Laurel Marsden siepattuna teinityttönä, sekä Judy Greer ja Marc Menchaca tämän sieppaajina. Sieppaajat ovat kiinnostavat tyypit jo siksi, että mikä edes on heidän syynsä kidnappaukselle. Greerin näyttelemä nainen on dominoiva osapuoli ja Menchaca tasapainottelee hyvin siinä, että hän saa sieppaajamiehestä hieman hassun tyypin, kadottamatta tilanteen jännitettä.

Sydäntalvi osoittautui oikein mainioksi pikkutrilleriksi, joka nappaa nopeasti mukaansa ja pitää pääasiassa hyvin otteessaan loppuun saakka. Elokuvan kertomus on varsin simppeli, mutta toisaalta sitäkin tehokkaampi. Vain parit lokaatiot ja pieni hahmokaarti herättävät jo itsessään eristäytyneen tunteen ja on heti helppo ymmärtää, miksi Barb päättää tehdä itse kaikkensa pelastaakseen tytön. Syvyyttä tuovat Barbin nuoruutta esittelevät takaumat, vastikään menehtynyttä miestään surevan naisen muistellessa suhteen alkuaikoja. Aluksi tuntui siltä, että kohtaukset ovat mukana vain, jotta Thompson saisi roolin tyttärelleen, mutta lopulta nämä takaumat tarjoavat elokuvan kaipaaman tunnelatauksen.

Sen lisäksi, että on jännittävää seurata Barbin jopa yllättävänkin neuvokasta yritystä pelastaa tyttö pulasta, on erittäin kiinnostavaa ylipäätään selvittää, miksi juuri tämä tyttö on siepattu ja mihin sieppaajakaksikko häntä tarvitsee? Mysteeri avautuu hiljalleen, samalla kun tunnelma tiivistyy ja pelastusoperaatio muuttuu yhä vain hankalammaksi, kaksikon hoksatessa jonkun ulkopuolisen hiippailevan heidän mökkinsä läheisyydessä. Loppusuoralla meno äityykin sitten jo aidosti vangitsevaksi. Ei Sydäntalvi mikään maailmaa järisyttävä teos ole, mutta mukavan napakka jännäri, jonka voisi sujuvasti katsoa toistamiseenkin.

Elokuvan on ohjannut Brian Kirk, joka on tutumpi nimi television puolelta. Kirk on aiemmin ohjannut jaksoja muun muassa Game of Thronesista (2011-2019), Dexteristä (2006-2013) ja Boardwalk Empiresta (2010-2014). Sydäntalven parissa Kirk hoitaa tonttinsa passelisti, kuten tekee myös käsikirjoittajaduo Nicholas Jacobson-Larson ja Dalton Leeb. Teknisesti elokuva on myös oivallinen. Se on hyvin kuvattu ja pohjois-Suomen lumiset maisemat pääsevät kyllä oikeuksiinsa läpi leffan. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin äityvät varsin rujoiksi. Parit tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on sujuvasti rakennettu Volker Bertelmannin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dead of Winter, 2025, Augenschein Filmproduktion, Crafthaus, Film- und Medienstiftung NRW, Leonine Studios, MMC Studios, Stampede Studios, Wild Bunch Germany, Zweites Deutsches Fernsehen (ZDF)

Arvostelu: Five Nights at Freddy's 2 (2025)

FIVE NIGHTS AT FREDDY'S 2

Ohjaus: Emma Tammi

Pääosissa: Josh Hutcherson, Piper Rubio, Elizabeth Lail, Freddy Carter, Theodus Crane, Wayne Knight, Mckenna Grace, Teo Briones, Audrey Lynn Marie, Skeet Ulrich, Matthew Lillard, Kellen Goff ja Megan Fox

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Suosittuun videopelisarjaan perustuva kauhuelokuva Five Nights at Freddy's (2023) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Five Nights at Freddy's 2 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa ihan viihdyttävänä kauhurainana, mutten ole pahemmin odottanut jatko-osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Five Nights at Freddy's 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.

On kulunut vuosi Freddy Fazbear's -pizzerian koettelemuksista. Samalla kun Mike ja Vanessa yrittävät jatkaa elämäänsä, Abby alkaa saada viestejä vanhoilta "ystäviltään".

Josh Hutcherson, Piper Rubio ja Elizabeth Lail palaavat rooleihinsa Schmidtin sisaruksiksi Mikeksi ja Abbyksi, sekä poliisi Vanessaksi, joka paljastui ensimmäisessä elokuvassa Freddy Fazbear's Pizzan luojan, pahan William Aftonin (Matthew Lillard) tyttäreksi. Kolmikko selviytyi pizzerian murhanhimoisilta animatroniikkanukeilta ja vuotta myöhemmin Mike ja Vanessa yrittävät niin jatkaa elämiään kuin miettiä, mitä heidän välillä oikein tapahtuu. Ovatko he vain kavereita, vai jotain enemmän? Abby sen sijaan haikailee vanhojen ystäviensä luokse ja painajainen alkaa uudelleen, kun tyttö alkaa saada viestejä nukeilta. Lail on kelvollinen osassaan, mutta Hutchersonin työ on tällä kertaa hieman väsähtänyttä. Rubio on kasvanut elokuvien välissä, eikä hän oikein mene enää läpi sinisilmäisestä tytöstä, joka ei tajuaisi karmivien nukkejen haluavan satuttaa.

     Elokuvassa nähdään myös Theodus Crane Miken kaverina Jeremiahina, Wayne Knight Abbyn opettajana Berginä, Skeet Ulrich Henrynä, jonka tytär kuoli 20 vuotta sitten Freddy Fazbear's -pizzeriassa, Freddy Carter pizzerian uutena yövartijana, sekä Mckenna Grace ja Teo Briones paranormaaleja tapahtumia ja paikkoja tutkivina Lisana ja Alexina, jotka kiinnostuvat pizzerian kaameasta historiasta. Näyttelijäkaartin suoriutumiset ailahtelevat läpikotaisin. Elokuvan paras näyttelijä taitaa olla Knight, joka tekee hänen opettajahahmostaan poikkeuksellisen vihattavan mulkeron. Hänen kohdalla katsojaa ei haittaisi tippaakaan, vaikka Freddy ja kumppanit repisivät hänet palasiksi.

Se, tykkääkö Five Nights at Freddy's 2:sta riippuu pitkälti siitä, mitä mieltä oli ensimmäisestä elokuvasta. Jos pidit ykkösestä, en näe syytä miksi et pitäisi myös jatko-osasta. Jos taas et tykännyt ensimmäisestä Five Nights at Freddy's -leffasta, on jatko-osaan turha tuhlata aikaa. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli ihan ok kauhupeliadaptaatio ja mielestäni myös tämä toinen elokuva on ihan ok kauhupeliadaptaatio. Five Nights at Freddy'sin idea näistä pizzerian eläinmaskottien hurjiksi äityvistä animatroniikkanukeista on edelleen mielenkiintoinen ja kakkosleffa haluaa tuoda tähän maailmaan lisää sisältöä. Uutena pahiksena toimiva Marionetti-nukke on erityisen karmiva näky, sekä muutenkin Freddyä ja kumppaneita julmempi antagonisti.

Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä käyntiin, alkupään käyttäessä jokusen tovin pääkolmikon traumoihin, ennen kuin leffa nakkaa heidät takaisin pizzeriaan. Vasta toisella puoliskollaan elokuva starttaa kunnolla ja luvassa on pari todella viihdyttävää kohtausta, joista eräs tietokoneen ääressä vietettävä osio saa takuulla videopelin fanit myhäilemään tyytyväisinä. Pari ihan jännittävääkin hetkeä mahtuu sekaan, mutta niin mahtuu myös tahatonta komiikkaakin, sekä laiskoja säikyttelyjä. Loppusuoran pienoiseksi ongelmaksi koituu se, että viime minuuteilla leffa ryhtyy liikaa pohjustamaan kolmatta elokuvaa, viemättä ensin tätä leffaa tyydyttävästi päätökseensä. Five Nights at Freddy's 2 loppuu tästä syystä hassun tönkösti.

Ykkösosan tapaan myös tämän elokuvan on ohjannut suomensukuinen Emma Tammi, jonka työ on hieman ailahtelevaa näyttelijöiden ja tunnelman parissa. Tällä kertaa yksin käsikirjoituksesta vastuussa olevan Scott Cawthonin teksti ei ole kaksinen, mutta se antaa tarpeeksi kelvolliset raamit ihan viihdyttävälle menolle. Teknisesti Five Nights at Freddy's 2 toimii menevästi. Se on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, maskeeraukset oivalliset ja animatroniikkanuket näyttävät toistamiseen upeilta. Äänimaailma rakentuu turhan paljon pelkkien hyppysäikyttelyjen varaan, mutta Newtonin veljesten säveltämät musiikit ovat aidosti mainiot ja elokuvan parhaita puolia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lisää vinkkiä kolmososasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Five Nights at Freddy's 2, 2025, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Scott Cawthon Productions

Arvostelu: The Hateful Eight (2015)

THE HATEFUL EIGHT

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, James Parks, Channing Tatum, Dana Gourrier, Zoë Bell, Gene Jones, Lee Horsley, Keith Jefferson, Belinda Owino ja Quentin Tarantino

Genre: western, jännitys

Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kahdeksas, jos Kill Billit laskee yhdeksi elokuvaksi). Tehtyään Django Unchainedin (2012), Tarantino ilmoitti pysyvänsä länkkärigenressä ja työstävänsä toista westerniä. Alun perin Tarantino kaavaili jopa jatko-osaa Django Unchainedille, mutta hoksasi lopulta kertomuksen toimivan paremmin itsenäisenä juttunaan. Projekti meinasi kuitenkin peruuntua, kun käsikirjoitus vuoti nettiin tammikuussa 2014. Aluksi ohjaaja suuttui ja uhkasi jättävän elokuvan tekemättä, mutta päätti lopulta muokata tekstiä ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta The Hateful Eight sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan musiikin palkinnon. Itse kävin katsomassa The Hateful Eightin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016, mutta tuolloin pidin sitä aika tylsänä leffana. Pidin elokuvasta paljon enemmän, kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, odotellessani Tarantinon seuraavaa elokuvaa, Once Upon a Time... in Hollywoodia (2019) ja kun huomasin The Hateful Eightin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1877 kahdeksan henkilöä pakenee lumimyrskyä ja majoittuu Minnien majataloon. Myrskyn yltyessä jännite majatalossa kasvaa, kun kahdeksikon erilaiset motiivit ja agendat paljastuvat.

Nimensä mukaisesti The Hateful Eight keskittyy kahdeksaan, enemmän tai vähemmän vihaiseen hahmoon. On Kurt Russellin näyttelemä John Ruth, tunnettu palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa uusinta "saalistaan", Jennifer Jason Leigh'n näyttelemää murhaaja Daisy Domergueta Red Rockin kaupunkiin hirtettäväksi. On Samuel L. Jacksonin näyttelemä majuri Marquis Warren, jolla on myös asiaa kaupunkiin ja hyppääkin Ruthin kanssa samaan kyytiin. On Walton Gogginsin esittämä Chris Mannix, joka on matkalla Red Rockiin, ottaakseen vastaan pestin kaupungin uutena sheriffinä. Minnien majatalossa he taas kohtaavat Demián Bichirin esittämän señor Bobin, joka pitää majataloa pystyssä, Minnien ollessa matkoilla, Tim Rothin näyttelemän englantilaisherrasmies Oswaldo Mobrayn, Michael Madsenin esittämän, itsestään elämäkertaa rustaavan lehmipoika Joe Gagen, sekä Bruce Dernin näyttelemän eteläosavaltioiden kenraali Sanford Smithersin. Hahmokattaus on mainio, joskin oikeastaan kukaan heistä ei ole järin tykättävä henkilö. Jokainen on jollain tavalla mulkero ja lähes jokainen salailee jotain. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Jackson tekee yhden uransa parhaista roolitöistä intensiivisenä majurina, kun taas komeita viiksiä esittelevä Russell on karismaattinen palkkionmetsästäjänä. Goggins heittäytyy hyvin varsin epäpätevältä vaikuttavan sheriffipyrkyrin saappaisiin, mutta todellisen vaikutuksen tarjoaa Leigh murhaaja Daisyna. Kyseessä ei ole mikään länkkäreille tyypillinen neito, vaan vielä pahempi paskiainen kuin monet majatalossa myrskyltä suojautuvista miehistä.

The Hateful Eight tuntuu vain paranevan joka katselukerralla. Kuten kerroin, ensimmäisellä katselukerralla teatterissa en pahemmin välittänyt leffasta, vaan pidin sitä paikoin pitkästyttävänä, mutta uusintakatselulla tykästyin siihen jo huomattavasti enemmän. Ei elokuva vieläkään nouse Tarantinon töiden kärkikahinoihin, mutta on se silti oikein vakuuttava ja väkevä lisäys herran filmografiaan, ja olen iloinen, että käsikirjoituksen nettiinvuotamisenkin jälkeen mies päätti tehdä elokuvan. Kyseessä on pääasiassa todella tehokkaasti otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, joka kypsyttelee menoa hiljalleen, kunnes se ohjaajalleen tyypillisesti eskaloituu varsin räväkällä tavalla loppusuorallaan. Kun kahdeksan toisiltaan salaisuuksia pitävää ja liipaisinherkkää tyyppiä, jotka eivät paljoa tykkää toisistaan, pakotetaan viettämään yötä pienessä mökissä, ovat hahmot kerta toisensa perään napit vastakkain. Näiden konfliktien rakentelua ja huipentumista onkin todella mielenkiintoista seurata.

Elokuva sisältää aika lailla kaikki Tarantinolle ominaiset piirteet, joista osassa on väännetty nupit kaakkoon. Ensinnäkin omaa dialogiaan rakastava Tarantino on täyttänyt elokuvan toinen toistaan pidemmille keskusteluilla, jotka ovat onneksi pääasiassa koukuttavia, etenkin kun hahmoista alkaa paljastua heidän todellisia puoliaan. Näiden keskustelujen myötä elokuva on venähtänyt liki kolmeen tuntiin ja vaikka kesto ajoittain tuntuukin, ei pituus lopulta pahemmin haittaa. Onpa kertomus myös jaettu lukuihin, joista osa esitetään epäkronologisessa järjestyksessä. Yllättäviä käänteitä riittää ja iso osa jännityksestä syntyy siitä, että koskaan ei voi tietää, kuinka seuraavaksi käy ja kuka lopulta selviää mökkireissulta elävänä kotiin. Vai selviääkö kukaan? Kun Tarantino sille päälle sattuu ja hahmot vetäisevät revolverinsa esiin, on luvassa varsin räväkkää veripärskähtelyä.

Tarantinon ohjaus on vähemmän yllättäen jälleen taitavaa ja hän yhdistelee onnistuneesti eri lajityyppejä länkkäristä agathachristiemäiseen mysteeriin, draamaan, toimintaan ja aidosti hauskaan komediaan. Iso osa The Hateful Eightin viehätystä on myös sen tietty näytelmällisyys. Elokuvan sijaan homman olisi helposti voinut toteuttaa myös teatterilavalla, etenkin kun suuri osa tapahtumista sijoittuu yhteen taloon.

Teknisiltäkin ansioiltaan kyseessä on vakuuttava filmi. Kyseessä on todennäköisesti jopa Tarantinon filmografian parhaiten kuvattu elokuva ja etenkin superlaajakuvana esitetyt maisemaotokset lumisista vuoristoista ovat henkeäsalpaavan upea näky. Kameratyöskentely on muutenkin todella tyylikästä. Lavasteet ovat erinomaiset, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on onnistuneesti laadittu ja tuulen uivellus muistuttaa kaiken aikaa ulkona riehuvasta myrskystä. Musiikeista vastaa edesmennyt Ennio Morricone, joka tunnetaan westernmusiikin kuninkaana. Morricone maalailee tunnelmallisesti, lisäten painostavaa ilmapiiriä majatalossa. Osa sävelmistä ei kuitenkaan oltu tehty The Hateful Eightia varten, vaan leffassa hyödynnettiin muutamia melodioita, mitkä Morricone oli työstänyt The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvaan (The Thing - 1982), mutta joita ei oltukaan käytetty kyseisessä elokuvassa. Vaikka Morriconen musiikit ovatkin mainiot, tuntui hänen Oscar-voittonsa lähinnä kunnianosoitukselta pitkän ja ansiokkaan uran tehneelle säveltäjälle, eikä niinkään puhtaasti voitolta tämän elokuvan parissa työskentelystä. Miehen olisi pitänyt voittaa Oscar-pysti jo kymmeniä vuosia aiemmin Hyvät, pahat ja rumat -länkkärin (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) tiimoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hateful Eight, 2015, Visiona Romantica, Double Feature Films, FilmColony

Arvostelu: Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005)

NARNIAN TARINAT: VELHO JA LEIJONA

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE LION, THE WITCH AND THE WARDROBE

Ohjaus: Andrew Adamson

Pääosissa: Georgie Henley, William Moseley, Skandar Keynes, Anna Popplewell, Tilda Swinton, James McAvoy, Ray Winstone, Dawn French, Jim Broadbent, Liam Neeson, Kiran Shah, Elizabeth Hawthorne, Michael Madsen, Patrick Kake, Rupert Everett ja James Cosmo

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, eli suomalaisittain Narnian tarinat: Velho ja leijona perustuu C. S. Lewisin kirjaan Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe) vuodelta 1950. Kirjan pohjalta oli jo tehty muutama televisiosarjasovitus ja näytelmä, ja 1990-luvulla siitä suunniteltiin elokuvaa tuottajakaksikko Frank Marshallin ja Kathleen Kennedyn toimesta. He kuitenkin tulivat lopulta siihen tulokseen, ettei teknologia ollut tarpeeksi kehittynyt elokuvan toteuttamiseen ja projekti jäi kesken. He olivat myös suunnitelleet tarinan siirtämistä nykypäivän Yhdysvaltoihin, mistä Lewisin perikunta ei pitänyt. Vuonna 2001 julkaistujen Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring) menestyksen myötä tuottaja Mark Johnson koki, että Lewisin työt voitaisiin kääntää uskollisiksi elokuviksi. Walt Disney -studio halusi päästä ratsastamaan fantasiaelokuvien uudella suosiolla ja nappasikin projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Narnian tarinat: Velho ja leijona sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet), joista se voitti parhaan maskeerauksen palkinnon, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musiikki ja laulu). Itse näin elokuvan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä, joskaan en innostunut Narniasta samalla lailla kuin Harry Potterista ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Sotaa pakenevat Pevensien sisarukset päätyvät elämänsä seikkailuun, kun he löytävät professorin vaatekaapista portin satumaailma Narniaan, missä heidän täytyy pysäyttää paha Valkea velho, joka on kironnut Narnian ikuiseen talveen.

Lähes kolmentuhannen hakijan joukosta Pevensien sisaruksia valittiin lopulta esittämään William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley. Moseley näyttelee sisaruksista vanhinta, Peteriä, joka yrittää ottaa vanhemman roolin, kun sisarukset joutuvat pakenemaan toista maailmansotaa nelistään. Popplewell esittää Susania, kirjaviisasta siskoa, joka jää vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa pienimpään rooliin nelikosta. Keynes esittää Edmundia, kapinahenkistä poikaa, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi perheessä. Henley taas näyttelee sisaruksista nuorinta, Lucyä, joka löytää Narnian ja joka onkin tavallaan sisaruksista merkittävin tässä ensimmäisessä leffassa. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi suurin osa ensikertalaisia kameran edessä, mutta he suoriutuvat rooleistaan vähintään kelvollisesti. Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat oivallisen erilaiset hahmot, erottuen hyvin toisistaan, mutta myös tukien toisiaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat vain alussa nopeasti nähtävä sisarusten äiti (Judy McIntosh), professori Kirke (Jim Broadbent), jonka luokse Pevensiet muuttavat sodan ajaksi ja professorin tiukka taloudenhoitaja Macready (Elizabeth Hawthorne), sekä Narnian satumaailmassa kohdatut erilaiset tyypit ja olennot, kuten suuri ja mahtava Aslan-leijona (äänenä Liam Neeson), fauniherra Tumnus (James McAvoy), mukavat herra ja rouva Majava (Ray Winstone ja Dawn French), kentaurikenraali Oreius (Patrick Kake), sekä paha Valkea velho Jadis (Tilda Swinton) ja tämän kätyrit Ginarrbrik (Kiran Shah) ja Maugrim (Michael Madsen). Sivuhahmotkin ovat oivia. Neesonin ääni on sekä täydellisen lempeä että jylhä Aslanille ja Swinton on nappivalinta katalan noita-akan rooliin.

Olen aina pitänyt Narnian tarinat: Velhosta ja leijonasta, mutta siitä ei edes lapsena muodostunut minulle kova juttu, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Harry Potter -kirjoista ja -elokuvista, jotka olivat sytyttäneet intoni fantasiagenreä kohtaan. Niiden rinnalla Narnia ei erityisemmin säväyttänyt, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin katseltuna täytyy myöntää, että joko vuodet ovat muodostaneet elokuvalle nostalgia-arvoa tai sitten myöhemmin ilmestyneistä fantasialeffoista on tullut vielä heikompia ja ennen kaikkea muovisia, jolloin Narnian satumaisuus pääsee viehättämään paremmin edukseen kuin ilmestyessään.

Jos jossain Narnian tarinat: Velho ja leijona onnistuu hyvin, niin toistamaan C. S. Lewisin kirjan satumaisen hengen. Katsoja voi tuntea Pevensien sisarusten ihmetyksen ja ihastuksen, kun nämä ensi kertaa astuvat professorin vaatekaapin läpi Narniaan. Maailma on täynnä erilaisia olentoja ja taikuutta, joihin tutustutaan läpi elokuvan. Seikkailun tunne on myös valloillaan, imaisten katsojan hyvin mukaansa. Valkea velho taas tuo omat synkät puolensa kertomukseen ja kuten Lewisin kirjasta, myös elokuvasta voi löytää selviä viittauksia raamatullisiin tarinoihin, lähtien Jeesuksen kertomusta mukailevasta uhrautumisesta ja ylösnousemisesta. Lewisin inspiraationlähde Narniaan olivat sotaa paenneet lapset, jotka hän itse otti asumaan luokseen 1940-luvun alussa. Etenkin leffan alkupäässä tätä sota-aspektia puidaan kiinnostavasti, joskin se jää lopulta varsin taka-alalle seikkailun alkaessa.

Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja parikymmentä minuuttia, mikä kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, eikä aika ehdi juurikaan käydä pitkäksi leffan aikana. Elokuva tekee alkupäässä hyvää työtä ensin sisarusten esittelemisessä ja sitten Narnian. Kun matka halki satumaan käynnistyy, on sitä mukavaa seurata ja onpa loppuhuipennukseksi saatu varsinainen suuri sotakohtaus. Elokuvan voimavara ovat tietty itse Pevensien sisarukset ja parasta antia ovat heidän väliset konfliktinsa, joita setvitään läpi leffan. Heikkoutena taas voisi pitää sitä, että Velho ja leijona ei tunnu toisinaan osaavan päättää, minkä ikäisille se on tehty. Puhuvien eläintensä ja tiettyjen söpöstelyhetkien kera elokuva voi olla turhan lapsellinen aikuisille, mutta jotkut varsin tummasävyiset jutut ovat todennäköisesti liian hurjia lapsille.

Elokuvan ohjaajaksi valittiin Andrew Adamson, joka oli aiemmin toiminut ohjaajana DreamWorksin Shrekissä (2001) ja Shrek 2:ssa (2004). Adamsonin loihtima ilmapiiri on pääasiassa mainio. Hänen, Ann Peacockin, Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on oiva, joskin he olisivat voineet laatia Susanille selkeämmän tarkoituksen tarinassa. Narnian tarinat: Velho ja leijona on hyvin kuvattu ja suurimmaksi osaksi sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus komeaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Erikoistehosteiden taso on kuitenkin ailahtelevaa. Aslan on edelleen vakuuttava digileijona ja mukana on joitain muitakin hyvin aikaa kestäneitä tietokoneluomuksia, mutta sitten taas taustakankaiden käyttö ja osa taustalla nähtävistä digiotuksista pistävät paikoin varsin ikävästi silmään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, 2005, Walt Disney Pictures, Walden Media

Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.

Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.

Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.

Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.

Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.

Arvostelu: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 1995)

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Ang Lee

Pääosissa: Emma Thompson, Kate Winslet, Gemma Jones, Hugh Grant, Alan Rickman, Greg Wise, Emilie François, Robert Hardy, Elizabeth Spriggs, Harriet Walter, James Fleet, Imogen Stubbs, Imelda Staunton, Hugh Laurie, Richard Lumsden ja Tom Wilkinson

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli jo tehty useita näytelmiä ja kaksi BBC-kanavan televisiosarjaa, mutta varsinaisen elokuvan teko käynnistyi vasta 1980-luvun lopulla, kun Mirage Enterprisesin tuottaja Lindsay Doran ehdotti sitä yhtiön muille edustajille, jotka pohtivat, mistä kirjasta voisi seuraavaksi tehdä filmatisoinnin. Doran sai samoihin aikoihin käsiinsä Emma Thompsonin kirjoittamia sketsejä ja koki niiden mukailevan niin hyvin Austenin tyyliä kirjoittaa, että Doran ehdotti Thompsonille Järki ja tunteet -elokuvasovituksen käsikirjoittamista. Thompson ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta elokuvaan, mutta innokkaana Austen-fanina hän ryhtyi rohkeasti hommiin. Useampi studio oli epäileväinen ensikertalaisen Thompsonin tekstistä, mutta Doran sai lopulta Columbia Picturesin vakuuttuneeksi. Taiwanilainen Ang Lee ei tiennyt Austenista, mutta Doran mielsi tämän Hääjuhla-elokuvan (The Wedding Banquet - 1993) sisältävät hyvin austenmaisia juttuja ja pestasi Leen ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Järki ja tunteet sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kehuja kriitikoilta ja sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ole aiemmin katsonut Järkeä ja tunteita, mutta olen toki tiennyt leffasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Kun herra Dashwood kuolee, hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuvat jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin aiemman avioliiton kautta syntyneen pojan perittyä tämän omaisuuden.

Järki ja tunteet pitää sisällään joitain Ison-Britannian parhaista näyttelijöistä, joista osa nautti parhaillaan uransa huipuista ja joista toisista nousisi todellisia julkkiksia vasta myöhemmin. Tom Wilkinson nähdään pikaisesti elokuvan alussa menehtyvänä herra Dashwoodina, jonka omaisuus menee perintönä hänen esikoispojalleen Johnille (James Fleet). Dashwoodin nykyinen vaimo (Gemma Jones) ja heidän tyttärensä Elinor (parhaan naispääosan BAFTA-palkinnon voittanut Emma Thompson), Marianne (uransa vasta aloittanut Kate Winslet) ja Margaret (Emilie François) joutuvat muuttamaan ulos kartanosta, eikä heidän perintönsäkään huimaa päätä. Sivurooleissa taas nähdään Harriet Walter Johnin tympeänä vaimona Fannyna, Hugh Grant tämän hurmuriveli Edwardina, Robert Hardy Dashwoodin naiset hoteisiinsa ottavana sir John Middletonina, Greg Wise ja Alan Rickman Marianneen silmänsä iskevinä herra Willoughbynä ja eversti Brandonina, Elizabeth Spriggs seurapiirirouva Jenningsinä, sekä Imelda Staunton tämän tyttärenä Charlottena ja Hugh Laurie Charlotten miehenä, herra Palmerina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Thompson ja Winslet loistavat pääosissa eri tavoin tilanteeseensa ja rakkauteen suhtautuvina siskoksina. Grant on hieman tavallista hillitympi hurmuriroolissaan, kun taas usein pahiksia esittävä Rickman yllättää totuttua herkemmän hahmon osassa. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta (Jeeves and Wooster - 1990-1993) kuuluisaksi noussut ja nykyään parhaiten House-sarjasta (2004-2012) tunnettu Laurie varastaa parit kohtauksensa sarkastisena herra Palmerina. Ja pakkohan minun on vielä kehuskella, että pääsin viikko sitten tapaamaan nykyään avioparin Emma Thompsonin ja Greg Wisen, heidän saavuttua Suomeen mainostamaan uutta jännäriä Sydäntalvea (Dead of Winter - 2025). Sain myös kummankin nimikirjoitukset Järki ja tunteet -blu-raykappaleeni kanteen!

En ihmettele, että Emma Thompson voitti Järjestä ja tunteista käsikirjoituspalkinnot Oscar- ja Golden Globe -gaalassa. Thompsonin oli täysin turha olla huolissaan siitä, ettei hän muka olisi ensikertalaisena pätevä hommaan. Austenin kirjan pohjalta Thompson on työstänyt erittäin väkevän tekstin, jossa useammat, monenlaisia käänteitä sisältävät juonikuviot kulkevat saumattomasti rinnakkain ja joka on täynnä erinomaista dialogia. Keskusteluista löytyy runsaasti oivaltavaa huumoria, mutta myös vanhanaikainen ja hahmojen statukselle ominainen jäykän sivistynyt puhetapa voi aiheuttaa huvittuneisuutta. Miettikääpä, jos ihmiset puhuisivat näin edelleen, nuoria myöten. "Näitkö neiti Virtasen tuoreimman Tiktok-videon? Vulgaari, sanon minä." "Kyllä, perin mauton. Varsinainen skandaali suorastaan!"

Kuten jo nimestä voi päätellä, Järki ja tunteet -elokuvan rakkaustarinoissa pohditaan paljon sitä, onko kannattavampaa ryhtyä parisuhteeseen kuunnellen aivojaan vai sydäntään? Tuohon aikaan toisen varakkuudella oli suuri merkitys ja kun Dashwoodin naiset jäävät perinnönluennassa nuolemaan näppejään, eivät Elinor ja Marianne voi antaa kättään kenelle tahansa. Myös mieshahmot joutuvat pohtimaan, ketä he voivat kosia, sillä pelolla että heidän unelmiensa rakkaus ei miellytä vanhempia ja pahimmassa tapauksessa mies voidaan potkia suvusta väärän valinnan takia. Näihin vaikeisiin ja empimistä ja salaisuuksia sisältäviin suhteisiin keskittyvään tarinaan uppoutuu hiljalleen täysin ja vähän päälle parin tunnin kesto vierähtääkin varsin vauhdilla.

Taiwanilainen Ang Lee voi paperilla vaikuttaa hassulta valinnalta ohjaamaan näin peribrittiläistä elokuvaa, mutta Lee suoriutuu ohjaustontistaan oivallisesti ja kyseessä onkin yksi miehen epätasaisen filmografian paremmista teoksista. Tuotantoarvoiltaan Järki ja tunteet on pääasiassa huippuluokkaa, joskin ainakin omalla Blu-rayllani äänimiksaus oli niin epätasainen, että keskustelukohtauksissa äänenvoimakkuutta täytyi nostaa reippaasti, jotta kuuli, mitä hahmot puhuivat ja sitten taas kun ruudulla tapahtui enemmän jotain, täytyi voimakkuutta taas laskea. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat mainiota, mutta parhaiten loistamaan pääsevät palkintoehdokkuuksia kahmineet lavastus ja puvustus, jotka ovat erinomaista jälkeä läpikotaisin. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024 - Muokattu: 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, 1995, Columbia Pictures, Mirage Enterprises