Arvostelu: Ihmeperhe 2 (Incredibles 2 - 2018)

IHMEPERHE 2

INCREDIBLES 2

Ohjaus: Brad Bird
Pääosissa: Holly Hunter, Craig T. Nelson, Sarah Vowell, Huck Milner, Samuel L. Jackson, Bob Odenkirk, Catherine Keener, Brad Bird, Jonathan Banks, Michael Bird, Sophia Bush ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixarin animaatioelokuva Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) oli suurmenestys, mikä voitti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä sai lukuisia palkintoja, kuten kaksi Oscar-pystiä. Kyseessä on yksi Pixarin suosituimmista elokuvista ja siitä lähtien, kun leffa ilmestyi, kaikki ovat kyselleet jatko-osan perään. Jopa Pixarin johtotiimi kyseli ohjaaja Brad Birdiltä jatko-osaa, mutta Bird vastasi, ettei aio tehdä sitä, jos hän ei keksi yhtä hyvää tarinaa. Vuosien varrella monen fanin toivo jatkoa kohtaan on jo kadonnut ja aina kun ilmestyi uusi Pixar-elokuva, tuntui siltä, ettei Ihmeperheen tarinaa koskaan jatkettaisi. Myös minä kuuluin niihin. Kun esimerkiksi Autot 2 (Cars 2 - 2011), Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013) ja Doria etsimässä (Finding Dory - 2016) ilmestyivät, pohdin, miksi Pixar käyttää aikaansa näihin jatko-osiin, eikä siihen mitä ihmiset oikeasti haluavat nähdä? Kuitenkin samalla kun fanien toivo laski, Birdin oma innostus kasvoi ja hän keksikin juonen ja alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa. Ja nyt, neljäntoista vuoden jälkeen Ihmeperhe 2 saa vihdoin ensi-iltansa! Itse hihkaisin riemusta, kun Pixar julkaisi ensimmäisen julisteen elokuvasta ja sain kylmiä väreitä, kun näin ensimmäisen trailerin. Alkuperäinen Ihmeperhe oli yksi suosikkileffoistani lapsena, enkä pystynyt käsittämään, että näkisimme vihdoin ja viimein jatkoa sille! Innostustani laski se, että tämäkin Disneyn levittämä animaatio saapuisi Suomeen pari kuukautta myöhemmin kuin muissa maissa, mutta kun lehdistönäytöksen päivä vihdoin koitti, mahassani myllersi ja menin epäuskon, jännityksen ja lapsenomaisen innon muodostaman tunneyhdistelmän kanssa katsomaan Ihmeperhe 2:n.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ihmeperhe!

Elli Vaaran täytyy palata sankarihommiin Neiti Rajattomana ja osoittaa, että maailma tarvitsee sankareita, jotta supersankaruus saataisiin jälleen lailliseksi. Samalla Herra Ihmeen täytyy jäädä kotiin Ilu Vaarana ja vahtia heidän lapsia Ilonaa, Esaa ja Jaskaa, jolle alkaa kehittyä uusia voimia...

Siinä, missä ensimmäinen Ihmeperhe käsitteli Ilun keski-iän kriisiä ja henkistä kasvua, Ihmeperhe 2 tekee Ellistä (Holly Hunter), eli Neiti Rajattomasta pääsankarinsa, mikä on aivan mahtava idea! Vuosikausia supersankarihommat ovat kuuluneet enempi miehille, joten on hienoa nähdä, että Elli pääsee enemmän toimintaan kuin miehensä. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka Elli alkaa vähitellen nauttimaan Neiti Rajattomana olemisesta ja miten hänen ajatusmaailmansa muuttuu filmin aikana.
     Ilu (Craig T. Nelson), eli Herra Ihme on niin tottunut olemaan koko kansan sankari, että on erinomainen päätös jättää hänet tällä kertaa kotiin lastenvahdiksi. Yksi elokuvan syvällisimmistä puolista ja opetuksista (mikä Ilunkin täytyy oppia) on että vanhemmuus on myös sankariteko - kun se on tehty oikein. Lasten auttaminen koulun ja muutenkin elämän kanssa voi olla jopa raskaampaa kuin supersankarina seikkaileminen. Ilun ja Ellin roolien vaihto sankarina ja huoltajana ei ole mukana vain, koska on hauska nähdä, miten Ilu yrittää pärjätä lapsien kanssa yksin, vaan koska molemmat joutuvat tekemään sitä asiaa, missä he ovat heikompia, jolloin he voivat kehittyä paremmiksi elokuvan aikana.

Ellin ja Ilun lapset ovat tietty mukana ja viisikosta on jälleen onnistuttu luomaan uskottava perhe. Ilona-tytöllä (Sarah Vowell) alkaa tosissaan teini-ikä, kun hänellä tulee ongelmia ihastuksensa Toni Rytivuon (äänenä ohjaaja Bradin poika Michael Bird) kanssa. Esa (ääni vaihtunut Spencer Foxista Huck Milneriin) taas yrittää saada vanhempansa ylpeiksi pärjäämällä koulussa. Isoimpaan rooliin lapsista nousee kuitenkin Jaska-vauva (hassuja vauvaääniä päästelee Eli Fucile), joka ei viime leffassa päässyt seikkailuun mukaan. Ensimmäisessä Ihmeperheessä kuitenkin jo vihjattiin, että Jaskalla olisi useampia voimia ja niiden kehittymistä filmi esittelee todella kiehtovasti.
     Muita tuttuja hahmoja alkuperäisestä elokuvasta ovat Ilun supersankarikaveri Julius (Samuel L. Jackson), eli jäinen Hyytäjä, superasuja suunnitteleva Eira Kuosi (äänenä Brad Bird itse), sekä Vaaran perhettä suojeleva vanha agentti Dicker (Jonathan Banks). Brad Bird selkeästi huomasi, että Hyytäjä nousi monen fanin suosikiksi ja siksi hänet on nostettu aiempaa paremmin esille. Mutta nähdäänkö Juliuksen vaimoa vieläkään..? Agentti Dicker jää aika taustalle, mutta Eira tarjoaa tuttuun tapaansa pari hauskaa kohtausta.
     Uusina hahmoina elokuva esittelee mm. hölmösti nimetyn Voitto Taival -nimisen bisnesmiehen (Bob Odenkirk), joka ihailee supersankareita ja haluaa tehdä supersankaruudesta laillista, sekä hänen nerokkaan siskonsa Eveliinan (Catherine Keener), joka suunnittelee siistejä vempaimia Neiti Rajattomalle. Kaksikko on ihan toimiva lisä, vaikkeivät hahmot olekaan yhtä mieleenpainuvia kuin vanhat tutut. Mukana on myös uusia supersankareita, joista esille nousee parhaiten Portaali (Sophia Bush), joka kykenee nimensä mukaisesti luomaan portaaleja, joiden kautta hän tai joku muu voi matkustaa paikasta toiseen. Hahmolle on onnistuneesti luotu hyvää persoonaa ja siten hän nousee uusista hahmoista kiinnostavimmaksi.
     Tällä kertaa ihmeperhe saa vastaansa superrikollisen nimeltä Ruutukaappari, josta en halua paljastaa oikeastaan mitään. Sanon vain, että kyseessä on ehdottomasti koko elokuvan heikoin lenkki. Ruutukaappari ei ole läheskään yhtä mahtava pahishahmo kuin edellisen leffan Syndrooma. Tähän vaikuttaa jo se, että Syndroomaa vastaan käydyt taistelut tuntuivat oikeasti henkilökohtaisilta, sillä hän todella inhosi Herra Ihmettä. Ruutukaapparin toiminnalle on kirjoitettu motiiveja, mutta ne ovat hieman liian heppoiset. Ihmeperhe 2:n oli alunperin tarkoitus ilmestyä vasta ensi vuonna, mutta sen ensi-iltaa päätettiin aikaistaa tälle vuodelle, jolloin tekijät saivat vuoden suunniteltua vähemmän aikaa työstää leffaa ja vaikuttaisi siltä, että tämä johti heikompaan pahikseen. Jos yksi lisävuosi olisi tarkoittanut parempaa roistoa, olisin hyvin kestänyt sen. Jaksoinhan minä odottaa tätä elokuvaa 14 vuotta, joten ei yksi vuosi siihen päälle olisi sydäntäni rikkonut.

Tästä päästäänkin siihen kysymykseen, mikä on varmasti monien huulilla: onko Ihmeperhe 2 yhtä hyvä kuin alkuperäinen Ihmeperhe? No eihän se tietenkään ole, mutta on pakko sanoa, etten koskaan odottanutkaan sen olevan yhtä hyvä. Enkä todellakaan odottanut sen olevan edeltäjäänsä parempi, sillä se vasta olisikin vaatinut ihmeen! Enkä sano näin vain, koska alkuperäinen Ihmeperhe oli yksi suursuosikeistani lapsena. Kun katsoin sen uudestaan arvostelua varten, pyrin katsomaan sitä kriittisemmällä silmällä, mutta silloinkin oli vain pakko todeta, että kyseessä on mestarillisesti kerrottu ja ohjattu tarina. Ihmeperhe osoitti, että animaatiot eivät ole vain lastenleffoja ja että supersankarielokuvat eivät ole vain viihdettä. Ne voivat olla paljon syvällisempiä ja merkityksellisempiä. Ja kun filmi ei edes ole jatkuvaa toimintaa, vaan se on oikeasti hahmojen kautta kerrottu tarina, on se kypsempi kuin suuri osa supersankarileffoista. Kyseessä ei siis ole vain yksi lapsuuteni suosikeista, vaan yksi suosikkielokuvistani tänäkin päivänä!

Ja kun lähtee vertaamaan näitä kahta Ihmeperhe-elokuvaa, täytyy myös ottaa huomioon, milloin ne ovat ilmestyneet. Kun ensimmäinen Ihmeperhe ilmestyi vuonna 2004, supersankarileffat olivat vasta aloittaneet nousunsa kahden X-Menin (2000 ja 2003) ja kahden Spider-Manin (2002 ja 2004) voimin. Sen oli paljon helpompi erottua edukseen. Mutta tässä välissä on kulunut 14 vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että vuosien varrella on ehtinyt ilmestyä esimerkiksi KAKSIKYMMENTÄ Marvelin elokuvauniversumin teosta Iron Manista (2008) Ant-Man and the Waspiin (2018), omassa genressään jo klassikoksi noussut The Dark Knight -trilogia (2005-2012), sekä monia monia muita, jolloin Ihmeperhe 2:n on paljon vaikeampi erottua joukosta kuin alkuperäisen elokuvan. Pelkästään tänä vuonna on ilmestynyt jo neljä supersankarileffaa! Siksi olikin hämmästyttävää, ettei Ihmeperhe 2 kalpene edes massiivisen Avengers: Infinity Warin (2018) rinnalla, vaan se saattaa jopa nousta vuoden parhaaksi supersankarielokuvaksi! Tämä on jo huikea saavutus. Alkuperäinen Ihmeperhe oli kuitenkin sekä animaation että supersankarileffojen mestariteos. Olisi hölmöä vaatia tältä samaa saavutusta.

Näiden 14 vuoden aikana varmasti kaikki Ihmeperheen nähneet ovat ehtineet miettiä ainakin yhden tavan, miten tarinaa voisi tai pitäisi jatkaa. En ole varmaan ainoa, joka pohti, että elokuvassa tehtäisiin samanlainen ratkaisu kuin Pixarin Toy Story 3:ssa (2010), mikä tapahtuu kymmenisen vuotta edellisten osien jälkeen. Ajattelin, että voisi olla kiinnostavaa nähdä Esa ja Ilona aikuisina ja Jaska teininä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Ihmeperhe 2 jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi; taistelusta Raivaajaa (Pixarin luottoääni John Ratzenberger) vastaan! Tämä oli aivan fantastinen päätös, enkä enää miettinyt lainkaan omia ideoitani leffaa varten, vaan annoin tarinan vain viedä minut mukanaan. Kuten monet varmasti tietävät, kun jokainen luo vuosien varrella vahvoja mielipiteitä siitä, miten tarinan kuuluisi jatkoa, voi lopputulos tuntua pettymykseltä. On varmasti täysi mahdottomuus, että kukaan olisi pohtinut täysin samaa tarinaa kuin Brad Bird. Itselleni ei onneksi käynyt näin, vaan pidin todella paljon Birdin kirjoittamasta tarinasta, etenkin kun hän on työstänyt elokuvaa lähes samalla antaumuksella kuin alkuperäistä Ihmeperhettä.

Kyseessä on jälleen täysin hahmovetoinen tarina, mikä keskittyy paljon enemmän syventämään henkilöitä kuin tarjoamaan näyttäviä toimintakohtauksia. Kuten jo sanoin, filmi tarjoaa hyvin syvällisen näkemyksen sankaruudesta pistäessään Ilun hoitamaan lapsia. Vanhemmuus vaatii todella paljon ja olen varma, että monet lapsetkin ymmärtävät sen katsoessaan elokuvaa. Kohtaukset Ilun ja lasten kanssa ovat todella hyviä ja upean aidon tuntuisia. Monet vanhemmat voivat helposti samaistua Iluun, kun tämä yrittää auttaa Esaa matikan läksyissä, mutta laskutavat ovat erilaiset kuin Ilun nuoruudessa. Voimiaan kokeileva Jaska tarjoaa makeat naurut läpi leffan, etenkin hulvattomassa kohtauksessa varastelevan pesukarhun kanssa. Kotikohtaukset ja henkilödraama tuo täydellistä vastapainoa Neiti Rajattoman sankaripuuhille, mistä päästäänkin niihin näyttäviin toimintakohtauksiin. Alun taistelu Raivaajaa vastaan on mitä parhain tapa alottaa elokuva, mutta todellinen toiminnan tähtihetki on tiivistunnelmainen ja nopeatempoinen takaa-ajo, missä Neiti Rajaton pääsee todella esittelemään voimiaan. Yksi suosikkiasioistani elokuvassa onkin, miten hahmojen supervoimia hyödynnetään. Neiti Rajaton moottoripyörällään on yksi esimerkki tästä, kuten on myös Jaska. On myös hauska nähdä Ilonan kokeilevan voimiaan uusilla tavoilla, mutta erityisen huikeaa on, miten Portaali hyödyntää voimiaan toimintakohtauksissa!

Heikkouksiakin filmistä löytyy, joista mainitsinkin jo tarinan pahiksen. Noin puoleen väliin asti Ihmeperhe 2 on aivan mielettömän hyvä filmi kaikin puolin, mutta kun Ruutukaappari alkaa tosissaan nousta esille, alkaa taso harmillisesti laskemaan hieman. Tuotannossa tapahtuneen kiireen huomaa roiston lisäksi myös loppuhuipennuksesta, mikä on valitettavan antikliimaksinen. Se sisältää hyviä hetkiä, kuten mainitsemani hetket Portaalin kanssa ja on hyvä, että se on täysin erilainen kuin edellisessä osassa, mutta silti jäin kaipaamaan enemmän. Asiat tuntuvat ratkeavan jopa liian helposti. Tästä voisi sanoa, että kyseessä on kuitenkin lapsille tehty elokuva ja se kuuluu asiaan, mutta kun näin ei ole! Hienointa Brad Birdin ohjauksessa on, ettei hän aliarvioi lapsikatsojia, vaan todella määrittelee koko perheen elokuvan merkityksen, sillä tässä todella on jotain ihan kaikille. Mukana on syvällisempiä keskusteluja siitä, että naiset eivät jaksa olla miesten varjossa, vaan he näyttävät pystyvänsä samaan. Mukana on myös vertauskuvia siitä, miten vähemmistöjen asemaa voitaisiin parantaa tässä ennakkoluulojen yhteiskunnassa. Bird uskaltaa myös lisätä aitoa painostavuutta - esimerkiksi yhdessä kohtauksessa hahmo murtautuu sisälle taloon ja kohtaus on valaistu synkästi ja sen äänimaailma saa sen tuntumaan rikostrilleriltä! Kyseessä ei todellakaan ole pelkkä lastenleffa.

Kenellekään ei tule varmaan minään yllätyksenä, jos sanon, että Ihmeperhe 2 näyttää uskomattoman hyvältä. Aina kun voisi luulla, ettei Pixar enää pysty pistämään paremmaksi animointinsa kanssa, yhtiö osoittaa epäilykset vääräksi. Filmi on animoitu suoraan sanottuna täydellisesti! Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia. Sen lisäksi, että jokaisen hahmon yksittäiset hiukset voi nähdä, on animointitiimi tehnyt kaikista asuista lähes todellisen näköisen. Tarkkaan katsottuna voi nähdä, miten asut on kudottu ja tämä pistää ainakin oman pääni pyörälle. On varmasti turvallista jo nyt sanoa, että Ihmeperhe 2 vie parhaimman animaatioelokuvan palkinnot niin Oscareissa kuin monissa muissakin gaaloissa. Tekijät ovat hienosti säilyttäneet 1960-luvun ajankuvan ensimmäisestä osasta. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino tekee jälleen loistotyötä musiikkien parissa. Tutut sävellykset ovat tietysti mukana ja pakko sanoa, että kun kuulin leffan tunnarin ensimmäistä kertaa tässä, ihoni nousi kananlihalle!

Ja mitä olisikaan Pixar-animaatio ilman easter eggejä, eli viittauksia muihin elokuviin, kirjoihin jne. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa Vaaran perhe syö kiinalaista ruokaa, mikä on pakattu saman ravintolaketjun paketteihin, mitä on nähty monissa Pixar-filmeistä. Kun Ilu ja Elli saavat Taival-sisarusten bisneskortin, siihen on merkitty Pixar-studion nykyinen osoite. Supersankarien käyttämät puhelimet tuovat vahvasti mieleen Adam Westin tähdittämän "Batman"-sarjan (1966-1968) lepakkopuhelimen. Esa katsoo televisiosta klassisia sarjoja, kuten "The Outer Limitsiä" (1963-1965) ja "Jonny Questia" (1964-1965). Takaa-ajokohtauksessa on nähtävissä mainosjuliste Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) tutulle purkalle. Ja tietysti mukana on monen Pixarin taiteilijan entisen opinahjon California Institute of the Artsin animaatioluokan numero A113. Se on nähtävissä jopa kolme kertaa: ensin erään huoneen numerona, sitten monorail-junan tunnusnumerona ja lopuksi elokuvateatterin ilmoitustaululla.

Pixarin tyyliin kuuluu myös näyttää lyhytanimaatio teattereissa ennen varsinaista elokuvaa. Ihmeperhe 2:a edeltää lyhäri nimeltä "Bao", mikä kertoo kiinalaisesta naisesta, jonka valmistama myky herää henkiin! Aluksi tämä tuntuu todella hassulta, mutta loppua kohti tarinasta paljastuu syvällisempi, hyvin kaunis puoli. Mielestäni kyseessä on yksi Pixarin parhaista alkulyhäreistä vuosiin.

Yhteenveto: Ihmeperhe 2 ei nouse edeltäjänsä mestarilliselle tasolle, mutta se on silti loistava jatko-osa. Elokuva nappaa hienosti mukaansa siitä, mihin edellinen osa jäi ja tarjoaa uuden kiehtovan tarinan. On aivan mahtavaa, että tällä kertaa Neiti Rajaton lähtee sankarihommiin, kun taas Herra Ihme jää hoitamaan lapsia. Tällä tuodaan hyvää syvällisyyttä mukaan, minkä lisäksi filmistä löytyy muitakin mainioita pohdintoja. Elokuva sisältää näyttäviä toimintakohtauksia, missä supersankarit hyödyntävät voimiaan häkellyttävän kekseliäästi, sekä todella hauskoja hetkiä Jaskan kanssa, mutta mikä tärkeintä, kyseessä on hahmovetoinen tarina, jolloin se on paljon enemmän kuin kevyttä viihdettä. Visuaalisesti kyseessä on aivan mielettömän upealta näyttävä teos, minkä yksityiskohtaisuus on tajunnanräjäyttävää, kun kaikkea ruudulla näkyvää alkaa tosissaan tutkimaan. Heikkouksia elokuvaan tuovat kehnonpuoleisesti kirjoitettu pahis, sekä hätiköivä loppuhuipennus vailla todellista jännitettä. Jos nämä johtuvat tiukemmasta aikataulusta, on se suuri sääli, sillä vuoden päästä olisimme saattaneet nähdä entistäkin paremman elokuvan. Jo tällaisenaan Ihmeperhe 2 on kuitenkin aivan mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Suosittelenkin filmiä erittäin lämpimästi edellisen osan faneille, supersankarien ystäville ja kaikille laadukkaita animaatioita rakastaville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Incredibles 2, 2018, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: The Happytime Murders (2018)

THE HAPPYTIME MURDERS

Ohjaus: Brian Henson
Pääosissa: Bill Barretta, Melissa McCarthy, Maya Rudolph, Dorien Davies, Leslie David Baker, Elizabeth Banks, Kevin Clash, Joel McHale, Drew Massey ja Victor Yerrid
Genre: komedia, rikos
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

The Happytime Murders sai ideansa jo 2000-luvun alkupäässä, kun Muppetien luoja Jim Henson keksi tehdä härskimmän version nukeistaan. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2008 ja Lionsgate-yhtiö alkoi tekemään leffaa, mielessään ensi-ilta vuodelle 2011. Päärooliin kaavailtiin Cameron Diazia, mutta kun projekti ei lähtenyt toivotulla tavalla liikkeelle, Diaz jätti elokuvan. 2015 STX Entertainment nappasi leffan ja suunnitteli Jamie Foxxia päärooliin, kunnes yhtiö päätyi lopulta Melissa McCarthyyn. Syyskuussa 2017 kuvaukset saivat vihdoin alkunsa ja nyt viimeinkin The Happytime Murders on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin filmistä todella paljon, kun näin sen trailerin. Pidin elokuvan ideaa mahtavana, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Odotuksiani laski hieman elokuvan saama negatiivinen palaute, mutta menin silti toiveikkaana katsomaan sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

Maailmassa, missä ihmiset ja nuket elävät keskenään, alkaa tapahtua kummia, kun joku alkaa murhaamaan hittitelevisiosarja The Happytime Gangin jäseniä. Yksityisetsivä Phil Philipsin ja hänen entisen työparinsa Connie Edwardsin täytyy selvittää kuka on murhien takana.

Vaikka elokuvaa on markinnoitu pääasiassa Melissa McCarthyn nimellä, tarinan todellinen päähenkilö on sininen nukke Phil Philips (Bill Barretta), entinen huippupoliisi, nykyinen alkoholisoitunut yksityisetsivä. Hahmosta yritetään luoda mielenkiintoista kirjoittamalla hänestä perinteistä etsivähahmoa (mutta tällä kertaa nukkena) ja luomalla hänelle jonkinlaista synkähköä menneisyyttä, mutta tämä ei oikein toimi toivotulla tavalla. Phil ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kiinnostava henkilö, vaan jää hieman liiankin stereotyyppiseksi tapaukseksi. Tämä on suuri harmi, sillä hahmolla voisi saada ties mitä aikaiseksi. Silti kyseessä on koko elokuvan paras hahmo ja se vasta onkin harmillista.
     Melissa McCarthy taas esittää ihmispoliisi Connie Edwardsia, joka oli aikoinaan Philin työpari. Tönkösti kirjoitetusta syystä Connie on alkanut inhoamaan nukkeja, mikä luo mielenkiintoisen myrkylliset välit kaksikolle, kun he alkavat jälleen työskentelemään yhdessä... noin minuutiksi, kunnes käsikirjoittajat unohtavat tämän piirteen ja yhtäkkiä hahmo onkin nukkien puolella. Tällaista hyvin laiskaa kirjoittamista on filmissä luvassa useaankin otteeseen. Connie jää hyvin tylsäksi tapaukseksi, eikä valitettavasti edes McCarthy kykene pelastamaan häntä. Yleisesti pidän McCarthya hyvänä ja hauskana komedianäyttelijänä, mutta tässä hänelle ei ole annettu tarpeeksi tekemistä. Ei McCarthy huono ole, mutta hyvin vaisuksi hänen roolityönsä jää.
     Pääkaksikkoa paljon mielenkiintoisempia hahmoja ovat The Happytime Gang -ohjelman heput. Philin veli Larry (Victor Yerrid) on julkimo ja nauttii täysin rinnoin kuuluisuudestaan. Lyle (Kevin Clash) taas on rikollisjärjestön pomo. Clash esittää myös pornoon addiktoitunutta Bumbly-pupua. Goofer (Drew Massey) on koditon huumeiden käyttäjä, ja Ezra (Ted Michaels) ja Cara (Colleen Smith) ovat insestiä harjoittavat sukulaiset. Elizabeth Banksin näyttelemä Jenny on jengin ainoa ihmishahmo ja Philin ex-tyttöystävä. Hän tanssii eräällä klubilla miesten suureksi iloksi. On todella sääli, että kun jengin hahmoista on kirjoitettu näin kummallisia ja mielenkiintoisia persoonia, ei heitä osata hyödyntää lähes lainkaan. Lähes aina kun uusi hahmo esitellään ja hänestä alkaa kiinnostua, hänet murhataan välittömästi.
     Muista hahmoista ainoat maininnan arvoiset ovat Maya Rydolphin näyttelemä Philin sihteeri Bubbles, nymfomaaninukke Sandra (Dorien Davies) ja aika stereotyyppinen poliisipäällikkö Banning, jota näyttelee Leslie David Baker. Joel McHalen esittämä FBI-agentti Campbell tuodaan todella surkeasti mukaan tarinaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan. McHale on erittäin kömpelö osassaan, eikä hänen yksi ainoa vitsinsä jaksa kantaa koko leffan ajan.

Yksi The Happytime Murdersin ongelmista onkin, etteivät sen vitsit muutenkaan jaksa kantaa elokuvan loppuun saakka. Olin itse asiassa todella yllättynyt ja jopa pettynyt, kuinka epähauska elokuva loppujen lopuksi onkaan. Kyseessä on valitettavasti niitä leffoja, minkä trailerit sisältävät kaikki parhaimmat vitsit, mutta mikä valitettavinta, itse elokuvaan nämä läpät eivät sovi lähes lainkaan. Trailerit antavat kuvan siitä, että elokuva olisi oikein kunnon turbovaihteella kulkeva häröily, missä aiemmin suloisen hassuina pidetyt nuket ovatkin törkyturpaisia mulkvistejä. Mainokset lupailivat hulvatonta perseilyä, mutta itse elokuva vain antaa ymmärtää, eikä ymmärrä antaa. Leffa kyllä sisältää törkeyksiä, kuten nukkeja pyörittämässä seksikauppaa, bordellia tai mafiaa, minkä lisäksi filmissä kiroillaan vähän väliä, käytetään huumeita ja oikein korostaen näytetään, kun murhattujen nukkien sisälmykset roiskuvat ympäriinsä. Mukana on tarpeettoman pitkä ja vaivaannuttava seksikohtaus, minkä lisäksi leffa sisältää Basic Instinct - vaiston varassa -elokuvan (1992) ikonisen vilautushetken - tietty nuken kanssa toteutettuna - mutta lopputulos jättää silti kaipaamaan jotain paljon enemmän.

Ronskin hengen tappaa jo välittömästi alussa esiteltävä tyyli, mikä jäljittelee vahvasti klassisia film noir -rikosleffoja. Philin haikailevan synkkä kertojaääni ja aikaan sopiva musiikki luovat oman mielenkiintoisen tunnelmansa, mikä on hauska idea, jos katsoja tietää, mitä kohtaan tässä nyt irvaillaan. Mutta kun yhtäkkiä aletaan viljellä sanoja, kuten "paska" ja "vittu", ja häröilyä aletaan tunkemaan mukaan (kuten eräs hyvin häiriintynyt masturbointikohtaus), eivät ne enää sovi elokuvan alussa rakennettuun henkeen. Tästä syystä mukaan tungetut häröilyt eivät pysty naurattamaan. Yleisö, jonka kanssa näin elokuvan, lähinnä hymähteli muutamaan otteeseen. Tämä ei välttämättä haittaisi, jos elokuva ei esittäisi olevansa mitä hulvattomin komedia. Tällaisenaan lopputulos tuntuu lähinnä Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -leffan (Who Framed Roger Rabbit - 1988) ja Meet the Feeblesin (1989) kömpelöltä sekasikiöltä, minkä olisi pitänyt valita yksi selkeä suunta ja panostaa siihen. Katselukokemusta ei yhtään helpota Todd Bergerin kehno käsikirjoitus, mikä aloittaa paljon hyviä ideoita, muttei osaa käsitellä niitä mitenkään. Leffassa osoitetaan parissa kohtaa, että ihmiset kohtelevat nukkeja hyvinkin rasistisesti, mutta sitten tämä unohdetaan täysin. Elokuva myös esittelee selkeän säännön, että nuket eivät voi tappaa toisiaan, mutta kappas kummaa, kyllähän ne siihen pystyvät. Tarinan käänteet ja loppuhuipennus ovat myös niin laiskasti suunniteltuja, että ne ovat tökerömpiä kuin filmin alapäähuumori.

Elokuvasta löytyi kuitenkin jotain, mikä sai minut pysymään erittäin kiinnostuneena loppuun saakka ja sehän on tietysti erinomainen nukketyöskentely. Hahmot eivät ole digitaalisesti tehtyjä, vaan niistä huokuu, että ne ovat käsin valmistettuja ja jotkut ihmiset liikuttelevat niitä tikuilla ja langoilla. Tämä vanhanaikainen ja klassinen työtapa on äärimmäisen kiehtovaa ja veikkaisin, että elokuvan teosta kertovat dokumentit ovat mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin itse leffa. Jo lopputekstien aikana näytetään pätkiä, miten nukkeja liikutellaan eri kohtauksissa ja olisin mielellään katsonut sitä enemmänkin. The Happytime Murders on myös kuvattu mainiosti. Sen puvustus ja maskeeraus on onnistunutta, mutta tietokone-efektit eivät ole parhaasta päästä. Leikkauksessa leffaa olisi voinut pilkkoa hieman lyhyemmäksi, sillä jo puolentoista tunnin kestossaan se tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Elokuvan ohjaajana toimii Muppetien luoja Jim Hensonin poika Brian Henson, joka on aiemmin ohjannut pari Muppet-leffaa; Muppettien joulun (The Muppet Christmas Carol - 1992) ja Muppettien aarresaaren (Muppet Treasure Island - 1996). Viime elokuvaohjauksesta on ehtinyt kulua parikymmentä vuotta ja sen myös huomaa, sillä Hensonin työ on hyvin epätasaista, eikä hän saa millään pidettyä kehnoa käsikirjoitusta ja erilaisia tunnelmia kasassa.

Yhteenveto: The Happytime Murders on suuri pettymys kaikille, jotka odottavat näkevänsä hulvattoman törkeän komedian. Todellisuudessa kyseessä on hyvinkin laiska tekele, mikä ei jaksa hyödyntää erinomaisia ideoitaan, vaan jättää kaiken täysin puolitiehen. Filmi tekee suuren virheen aloittaessaan tarinan film noir -henkisenä rikosdraamana, jolloin lähes mitkään häröt vitsit eivät enää toimi. Ronskiudet ovat huonosti mukaan tungettuja, eivätkä kaiken maailman irstaudet herätä toivottuja tunteita katsojassa. Katselukokemusta ei helpota se, että filmin hahmot ovat pääasiassa tylsiä, heidän näyttelijänsä ovat innottomia ja tarinan käänteet ovat loppujen lopuksi typeriä. Elokuvan pienenä pelastavana tekijänä on loistava nukketyöskentely, mille nostan hattua. The Happytime Murdersin olisi ensisekunneista asti pitänyt pistää nupit kaakkoon ja häröillä niin paljon kuin sielu sietää. Nyt elokuva jää vain tönköksi yritykseksi, mitä ei todellakaan jaksa enää uudestaan katsoa. Suosittelen käyttämään rahanne johonkin muuhun, sillä kyseessä ei todellakaan ole se elokuva, mitä trailerit lupailivat. Filmi on yksi tämän vuoden heikoimmista, eikä siihen kannata tuhlata aikaa. Jos The Happytime Murders on välttämätöntä nähdä, kannattaa odottaa, että se tulee parin vuoden sisällä Netflixiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Happytime Murders, 2018, Black Bear Pictures, Henson Anternative, The Jim Henson Company, Huayi Brothers Media, On The Day Productions, STX Entertainment

Arvostelu: Predator - saalistaja (Predator - 1987)

PREDATOR - SAALISTAJA

PREDATOR

Ohjaus: John McTiernan
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Carl Weathers, Shane Black, Sonny Landham, Richard Chaves, Bill Duke, Jesse Ventura, Elpidia Carrillo, R.G. Armstrong ja Kevin Peter Hall
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Predator - saalistajan idea lähti hyvin erikoisesta ajatuksesta liikkeelle. Sylvester Stallonen tähdittämän Rocky IV:n (1985) jälkeen vitsailtiin siitä, että kukaan ihminen ei voisi Rockya voittaa ja seuraavan vastuksen pitäisi olla avaruusolento tai jotain. Tästä vitsistä Jim ja John Thomas saivat idean kirjoittaa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "Hunter". Alunperin kyseessä piti olla pienen budjetin monsteripätkä, mutta kun Twentieth Century Fox kiinnostui tarinasta, he halusivat tehdä ison budjetin teoksen. Predator - saalistajan kuvaukset alkoivat keväällä 1986 ja se sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Elokuva oli suuri menestys, mutta kriitikot eivät siitä erityisemmin välittäneet ja monet kutsuivat sitä aivottomaksi toiminnaksi. Kuitenkin vuosien varrella elokuvan arvosanat ovat nousseet, kun ne jotka näkivät Predator - saalistajan aikoinaan lapsina, ovat nykyään kriitikoita, jolloin he ovat nostaneet sen kehutuksi scifitoiminnaksi, josta monet nykypäivän pätkät lainailevat. Itse näin Predator - saalistajan ala-asteen lopussa isäni kanssa, mutta se ei ollut ensikosketukseni hahmoon. Olin pari vuotta aiemmin nähnyt AVP: Alien vs. Predatorin (2004), jossa Predator taistelee toisen leffasarjan, Alienin (1979-) avaruusmörköä vastaan. Pidin Predator - saalistajasta todella paljon ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2018, Predator - saalistaja tuli mieleeni, kuten myös sen jatko-osat. Päätin arvostella sarjan kolme osaa, sillä pian ilmestyy uusi Shane Blackin ohjaama The Predator (2018), johon täytyi tietysti valmistautua...

Joukko erikoissotilaita lähtee pelastamaan sissien ottamia panttivankeja viidakosta. Operaation aikana he kuitenkin huomaavat, että puissa väijyy toinenkin, näkymätön vaara, joka alkaa hyökkäillä ryhmän kimppuun. Sotilaiden täytyy yrittää keksiä, miten he pääsisivät pois viidakosta elävinä...

Pääosassa erikoissotilaisen johtajana, majuri Dutchina nähdään kehonrakennuksesta terminaattoriksi muuttunut Arnold Schwarzenegger, joka on täydellinen valinta. Schwarzenegger ei ole näyttelijänä mitä parhain ja jotkut hetket hän vetää yli, mutta silti kaikki hänen olemuksessaan tekee Dutchista todella toimivan hahmon. Dutch pitää tiimiään kuin perheenään ja on valmis tekemään heidän puolesta mitä tahansa. Hahmo osaa ottaa rennosti ja pitää hauskaa, mutta hän on tarpeen vaatiessa myös erittäin tarkka ja hyvä taistelija. Schwarzenegger pääsee usein pullistelemaan lihaksiaan, sillä hänen asuunsa ei hihoja kuulu, jolloin hänen jättimäiset hauikset korostuvat lähes tauotta. Hänelle on myös kirjoitettu muutama one liner -vitsi, kuten "Stick around", kun hän tökkää sissisotilaan puukolla puuhun kiinni. Näiden takia hahmo on paikoitellen hieman koominen, mutta on vaikea väittää vastaan sille, etteikö Arska osaisi olla äijä niin tahtoessaan... eli kaiken aikaa!
     Majuri Dutchin tiimiin kuuluu viisi sotilasta: viiksekäs Blain (Jesse Ventura), aika persoonaton Poncho (Richard Chaves), hiljainen Mac (Bill Duke), intiaanimainen jäljittäjä Billy (Sonny Landham) ja härö Hawkins (tulevan The Predatorin ohjaaja Shane Black). Hahmot ovat toimivasti erilaisia, vaikkakin he ovat jokainen aika yksiulotteisia tyyppejä. Hyviä sotilaita he kuitenkin ovat - paitsi ehkä Hawkins, joka keskittyy lähinnä seksivitsien kertomiseen kuin ampumiseen - ja luottavat johtajaansa sataprosenttisesti. Näyttelijät sopivat rooleihinsa ja hoitavat hommansa hyvin.
     Tiimin mukaan lähtee myös Dutchin vanha ystävä, eversti Dillon, jota näyttelee Carl Weathers. Läpi elokuvan huomaa, ettei Dillon kuulu tiimiin ja hänet pidetään kaiken aikaa ulkopuolisena, vaikka hän roikkuukin koko ajan mukana. Eversti Dillon tuntuu yrittävän nostaa itseään porukan pomoksi, mutta epäonnistuu siinä jatkuvasti. Vaikka hahmo lähteekin taistelemaan, ei hän usein tunnu sotilaalta, vaan lähinnä sotilaiden paperihommia tekevältä hepulta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kidnapattu nainen (Elpidia Carrillo), jota tiimi auttaa ja kenraali Phillips (R.G. Armstrong), joka lähettää tiimin viidakkoon, sekä tietysti itse Predator, joka pysyy suurimman osan leffasta näkymättömänä. Näin häneen on luotu karmivuutta onnistuneesti ja jokaisen yleiskuvan aikana katsoja yrittää tähyillä, jos näkisi metsästä jotain, mikä näyttäisi hieman Predatorilta. Mielestäni Predator on hahmona erinomainen ja häntä haluaa välittömästi elokuvan jälkeen nähdä lisää, sillä hän on niin siisti ulkonäkönsä ja varusteidensa takia. Predator-puvun alla esiintyy Kevin Peter Hall, mutta hahmon äänenä toimii "Transformersista" tutun Optimus Primen ääni Peter Cullen.

Elokuvan alku - lukuunottamatta introa, jossa avaruusalus lentää Maan ohi ja pudottaa pakokapselin planeetalle - ei vielä viesti siitä, että kyseessä olisi tarina avaruusmonsterista, vaan leffa vaikuttaa lähinnä tavalliselta toimintapätkältä, jossa Yhdysvaltain urheat soturit taistelevat raakalaisia sissisotilaita vastaan. Muutamia vihjeitä nähdään siitä, mitä myöhemmin tulee olemaan luvassa, kun Dutchin tiimi löytää nyljettyjä ruumiita roikkumassa puusta ja kun vaikuttaa siltä, että jokin tarkkailee tiimiä. Tämä voisi kuitenkin viestiä sitä, että viidakossa riehuu jonkinlainen alkuasukasheimo tai yksinäinen tappaja. Olisikin hienoa, että leffan intro olisi kokonaan poissa, jolloin niille, jotka alkavat katsomaan teosta tietämättä sen tarinaa, yllättyisivät suuresti. Ensimmäisen ison tulitaistelun jälkeen Predator - saalistaja alkaakin saamaan uutta suuntaa, kun jokin näkymätön tappaa yhden tiimistä ja alkaa tosissaan vaikuttamaan siltä, että jokin vainoaa sotilaita. Perinteinen räiskintä muuttuukin jännitysteokseksi, kun Dutch ja kumppanit yrittävät keksiä, mikä ihme on heidän perässään? Jännitystä kasvatetaan hienosti läpi elokuvan, kuten myös paniikkia, kun tiimiläisiä alkaa kuolla, eikä pakoreittiä tunnu löytyvän. Täytyy siis tietysti yrittää tappaa se olento. Loppujen lopuksi leffassa ei välitetä lähes ollenkaan siitä tehtävästä, jolle sotilaat lähtivät, sillä pohjimmillaan kyseessä on puhdas selviytymistarina.

Valitettavasti Predator - saalistajassa on ongelma siinä, että kun tiimiläisiä alkaa kuolla, katsojana tajuaa, ettei oikein välitäkään muista kuin Dutchista, koska... noh, Arnold Schwarzenegger on itsessään tarpeeksi hyvä syy. Vaikka tavallaan kammoaa Predatoria ja toivoo, että kaikki pääsisivät ehjinä kotiin, alkaa silti hieman kannustamaankin yli-inhimmillistä saalistajaa ja toivoo, että pääsisi näkemään lisää ruumiita. Onneksi elokuvassa ei ole mietitty lapsikatsojia. Vaikka Predatorista ja Dutchista myytiinkin leluja muksuille, ei itse elokuva ole heille tarkoitettu. Nyljettyjen ihmisten lisäksi verta lentää muutenkin ja yhdessä kohtaa filmiä nähdään ihmisen sisälmykset levinneinä kasvien päälle. Predatorilla on nylkemisen lisäksi muitakin erittäin hupaisia tapoja, miten hän hyödyntää uhrejaan, mikä voi aiheuttaa perheen pienimmille painajaisia. Näin Predator - saalistaja pääsee olemaan kovan luokan toimintaelokuva, joka yhdistää hienosti scifiä normaaliin viidakkotoimintaan ja luo näin täysin oman lajityyppinsä. Loppuhuipennus on erittäin mainio, kuten on koko muukin elokuva. Lopussa äijätunnelma nostetaan jälleen korkealle, kun mennään kunnolla mano a mano, vaikkei vastapuoli olekaan tavallinen mies. Tavallaan leffa on puhdasta hömppää, kuten moni kriitikko sanoi elokuvan ilmestyessä, mutta se ei tee tästä millään lailla huonoa. Kyseessä on todella hyvä ja viihdyttävä teos, jonka katsoo mielellään useasti uudestaan, eikä ole ihme, että se on noussut suureen suosioon.

Elokuvan ohjaajana toimii John McTiernan, joka oli tätä ennen tehnyt vain kauhuleffan Nomads (1986), mutta joka on jälkeenpäin noussut tunnetuksi leffojen kuten Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990) kautta. McTiernan hoitaa hommansa tyylillä ja on saanut luotua toimivan ilmapiirin läpi leffan. Käsikirjoittajat John ja Jim Thomas ovat tehneet oivaa työtä tekstien kanssa ja saaneet mukaan ikimuistettavia ja nerokkaita repliikkejä, kuten "Run! Go! Get to the choppa!" ja "You're one ugly motherfucker." Predator - saalistaja on kuvattu ihan hyvin, mutta mukana on myös kehnojakin otoksia. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja valaistus toimii hyvin keskellä metsää. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi Predatorin asu ja naama ovat tolkuttoman hienosti tehdyt! Visuaaliset efektit ovat eläneet parhaat päivänsä ja useat efektit näyttävät lähinnä käsin piirretyiltä. Äänitehosteet ovat kuitenkin todella mainiot; etenkin Predatorin äänet ja sotilaiden aseiden tulitukset kuulostavat hyviltä. Äänitys ei paikoitellen ole parhaasta päästä ja jotkut huudot särkevät ääntä, mutta muuten äänet toimivat. Musiikista vastaa Alan Silvestri, joka on tehnyt erinomaista työtä. Sävellyksissä on hienosti yhdistelty kauhua, toimintaa ja yliluonnollisuutta, minkä lisäksi useasti kuultava viidakkorummutus toimii täydellisesti. Elokuvassa kuullaan myös Little Richardin kappale "Long Tall Sally".

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen, vaikka Predatorin näkökulmakuvat näyttävätkin aikamoiselta mössöltä. Suomessa on saatavilla kaksi erilaista Blu-ray -julkaisua: kaksilevyinen versio, jossa toisella levyllä on elokuva 3D:nä ja toisella leffa 2D:nä, ja Ultimate Hunter Edition, joka sisältää lisämateriaaleja. Itse omistan kaksilevyisen version sen tyylikkäämmän kannen takia, mutta se ei valitettavasti sisällä muita extroja kuin trailerit.

Yhteenveto: Predator - saalistaja on erittäin hyvä elokuva, jossa yhdistyvät mainiosti perinteinen ammuskelu viidakossa, salaperäinen tunnelma, sekä lasertykillä, näkymättömyyskoneella ja silpomisterillä varustettu avaruusolento. Avauskohtausta lukuunottamatta leffassa salaillaan hienosti sitä, mitä on tiedossa ja kun scifielementit saapuvat mukaan, tavallinen toimintaleffa muuttuu hienosti joksikin erilaiseksi. Elokuvasta on saatu jännittävä karmivan uhan ja ammuskelukohtien avulla. Arnold Schwarzenegger on erinomainen pääosassa, vaikkei erityisen hyvä näyttelijä olekaan. Muut tiimistä ovat ihan kivoja, mutta erityisemmin ei kuitenkaan kiinnosta, kuka kuolee ja kuka ei. Itse Predator on aivan mahtava hahmo ja häntä haluaa nähdä lisää. Leffan efektit ovat kärsineet vuosien varrella, mutta onneksi kokonaisuus on niin viihdyttävä, etteivät kökömmät tehosteet haittaa. Alan Silvestrin musiikit ovat erittäin mainiot ja niihin on saatu vangittua eri lajityyppien tunnelmia ja silti kokonaisuus on saatu tuntumaan yhdeltä ainoalta leffalta. Mukana on hienoja repliikkejä, joita haluaisi mielellään käyttää normikeskusteluissakin, mutta valitettavasti "You're one ugly motherfucker" ei oikein sovi ruokapöytäpuheeseen. Suosittelen Predator - saalistajaa kaikille toiminnan ja scifin ystäville, sekä Arska-faneille, joista tosin suuri osa on jo nähnyt tämän. Lapsille tämä on liian hurja nyljettyjen ihmisten ja sisälmysten takia, mutta monet teinit voivat kokea tästä paljonkin riemua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Predator, 1987, Twentieth Century Fox Film Corporation, Amercent Films, American Entertainment Partners L.P., Davis Entertainment, Lawrence Gordon Productions, Silver Pictures

Arvostelu: Annabelle: Creation (2017)

ANNABELLE: CREATION

Ohjaus: David F. Sandberg
Pääosissa: Talitha Bateman, Lulu Wilson, Stephanie Sigman, Anthony LaPaglia, Miranda Otto, Grace Fulton, Philippa Coulthard, Tayler Buck, Lou Lou Safran, Samara Lee, Mark Bramhall ja Joseph Bishara
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) nousi ilmestyessään suurhitiksi, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) lisäksi päätettiin tehdä lisäosaelokuva Annabelle (2014), joka oli myös menestys, joten sillekin päätettiin tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja alkuvuodesta 2017 paljastettiin, että kyseessä onkin esiosatarina Annabellelle, eikä varsinainen jatko-osa. Annabelle: Creation sai ensi-iltansa kesällä 2017 Los Angelesin elokuvajuhlilla ja Suomeen se saapui pari kuukautta myöhemmin. Elokuva oli isompi hitti kuin edellinen Annabelle-leffa, minkä lisäksi se sai paljon paremmat arviot. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi viime vuonna. Olin siinä kohtaa nähnyt vain The Conjuringin, enkä erityisemmin välittänyt siitä, joten päätin jättää tämän leffan väliin. Kuitenkin kun kuulin kehuja Annabelle: Creationista, ajattelin, että voisin antaa elokuvasarjalle uuden mahdollisuuden, etenkin kun tänä vuonna ilmestyy uusi lisäosaleffa Nunna (The Nun - 2018). Alkuvuodesta katsoimmekin tyttöystäväni kanssa ensimmäisen Kirotun ja kun se olikin mielestäni paljon parempi kuin muistin, katsoimme lyhyen ajan sisällä myös Kirottu 2:n, sekä Annabellen ja Annabelle: Creationin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Annabelle!

Mullinsin perhe ottaa kotiinsa ryhmän orpotyttöjä asumaan. Vähitellen tytöt alkavat huomata, että talossa tapahtuu outoja asioita, jotka vaikuttavat liittyvän Mullinsin perheen vuosia sitten kuolleeseen tyttäreen...

Elokuvan päähenkilöt ovat orpotytöt Janice (Talitha Bateman) ja Linda (Ouija: Origin of Evilissä, 2016, pelotellut Lulu Wilson). Linda on tytöistä nuorempi, kun taas Janice sairastaa poliota, minkä takia hän joutuu kulkemaan kävelykepin varassa. Tämä tuo lisäjännitystä kauhukohtauksiin, sillä Janice ei voi juosta pakoon mitään pelottavaa. Siinä missä Janice on utelias, Linda on säikympi. Tytöt ovat kuitenkin kuin siskot ja heidän välilleen on onnistuttu luomaan luja side, jolloin katsojana välittää heistä, eikä halua nähdä heille käyvän mitään pahaa. Sidettä myös vahvistaa se, että Bateman ja Wilson suoriutuvat erinomaisesti rooleistaan. Etenkin Bateman yllätti minut, sillä olen nähnyt hänet pääasiassa sivurooleissa, joten oli ilo huomata, että hän taitaa myös pääosan.
     Lindan ja Janicen lisäksi Mullinsin perheen luo muuttaa neljä muutakin orpotyttöä: Carol (Grace Fulton), Nancy (Philippa Coulthard), Kate (Tayler Buck) ja Tierney (Lou Lou Safran). He ovat hieman ilkeämpää sorttia, mutta pääasiassa he jäävät todella persoonattomiksi sivuhahmoiksi. Parissa kohtaa heidät nähdään kohtauksen tähtinä, mutta välillä jopa unohtaa, että tyttöjä oli enemmän kuin Janice ja Linda. Tyttöjen mukana muuttaa heitä valvova sisar Charlotte (Stephanie Sigman), joka ei hahmona ole mitä kiinnostavin. Sigman tekee kuitenkin tarpeeksi hyvää työtä, jotta hänestäkin välittää.
     Elokuvassa nähdään myös Anthony LaPaglia ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda "Éowyn" Otto Samuel ja Esther Mullinsina, Samara Lee heidän Bee-tyttärenään, sekä Mark Bramhall isä Masseynä.

Annabelle: Creation on esiosatarina elokuvalle, joka on lisäosatarina sarjan pääelokuvalle. Kun tutkii elokuvahistoriaa, niin voi heti sanoa, ettei lisäosan esiosa voi mitenkään olla hyvä leffa, etenkään kauhun puolella. Eihän? Vastoin kaikkia odotuksia, Annabelle: Creation on se poikkeus joka vahvistaa säännön. Kyseessä ei ole vain ensimmäistä Annabelleä parempi leffa, vaan jopa mainiota Kirottu 2:a parempi ja ennen kaikkea pelottavampi teos, eikä tämä edes sisällä ylikarmivaa demoninunnaa! Vai sisältääkö sittenkin...? Kauhutunnelmaa luodaan läpi leffan upeasti ja lähes koko elokuvan ajan henki on saatu mahdollisimman painostavaksi ja piinaavaksi. On mahtavaa, miten filmi käyttää aikaa luodakseen oikeaa tunnelmaa. Mullinsin perheen talo on tietty epätavallisen massiivinen, mikä tarjoaa paljon mahdollisuuksia erilaisille pelotteluille. Nykykauhuleffoista tuttuja äkkisäikäytyksiä on kyllä luvassa, mutta ne ovat paremmin suunniteltuja kuin yleensä, jolloin ne eivät vain saa hetkeksi pelästymään ja kirkaisemaan, kunnes tilanne onkin jo ohi ja yö muuttuu päiväksi. Yöt ovat pitkiä ja katsojana saa jännittää kaiken aikaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. On myös onni, etteivät päivät ole välttämättä yhtään sen helpompia, jolloin tunnelma ei katkeile kuten ensimmäisessä Annabellessä.

Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja ennen sen näkemistä pelkäsin lähinnä, että Kirottu-filmien tavoin tämäkin olisi liian pitkä leffa. Tämän kohdalla kesto ei ole kuitenkaan koskaan ongelma, vaan Annabelle: Creation onnistuu koukuttamaan niin taidokkaasti, että ennen kuin huomaakaan, se on jo päättynyt ja valot voi pistää päälle. Loppuhuipennuksesta on osattu tehdä maltillisella tavalla massiivinen ja tarpeeksi monipuolinen, ettei se käy tylsäksi, vaikka se kestääkin yllättävän pitkään. Karmivuuksia on tiedossa ihan loppuun asti, mikä on hienoa, sillä Kirottu 2:ssa ne tuntuivat loppuvan kesken jo ennen finaalia. Kuitenkin, vaikka kauhuhenki ei päästä otteestaan, eikä leffa tunnu liian pitkältä, löytyy siitä silti ongelmia. Koska kyseessä on lisäosan esiosa, täytyy Annabelle: Creationin jossain kohtaa lopettaa olemasta oma itsenäinen teoksensa ja alkaa esittämään, kuinka tapahtumat johtavat siihen, mitä Annabellessä nähdään. Ja vaikka on hauskaa, että demoninunna huomioidaan elokuvassa, on se hieman väkisin tungettu mukaan, aivan kuin olisi haluttu mainostaa, että tällainen filmi on sitten seuraavaksi tiedossa...

Leffan on ohjannut David F. Sandberg, joka valittiin projektiin hänen työstämänsä kauhuleffa Lights Outin (2016) ansiosta. Lights Out oli jo tavallista laadukkaampi nykykauhuelokuva, joten on hienoa nähdä, ettei se ollut vain yksi onnistuminen, vaan että Sandberg oikeasti tietää, mitä tekee. Sandberg osaa luoda tunnelmaa todella mainiosti ja vaikka hän lainailee paljon vanhoista kauhurainoista, tekee hän sen taidokkaasti kuten Kirottu-sarjan aloittanut James Wan. Käsikirjoittaja Gary Dauberman on tehnyt todella oivallista työtä tarinan ja repliikkien kanssa. Hän on saanut työstettyä pitkästä selityskohtauksestakin kiehtovan. Erittäin mainion käsikirjoituksen ja ohjauksen lisäksi kauhuhenkeä on luotu myös osaavan kuvaus- ja jälkityötiimin kanssa. Annabelle: Creation on erinomaisesti kuvattu filmi, minkä lisäksi se on leikattukin hyvin. Mullinsin perheen talon lavasteet ovat loistokkaasti toteutetut. Puvustajat ovat tehneet kelpo työtä tuodessaan esille 1950-luvun ajan henkeä. Myös Annabelle-nuken rakentaneet ovat onnistuneet ja jälleen näyttäisi siltä, että mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä karmivammaksi nukke muuttuu. On myös mahtavaa, että Annabelle-nukkea oikeasti näytetäänkin, eikä se jää täysin muiden juttujen varjoon, kuten edellisessä elokuvassaan. Leffan lopussa nähdään muuten myös kopio todellisesta Annabelle-nukesta! Äänimaailma on tärkeä osa kauhuelokuvissa ja tässä se on toteutettu erinomaisesti. Karmivia ääniä säestävät hienosti Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit. Vaikka Wallfisch korvasi edelliset Kirottu-sarjan osat säveltäneen Joseph Bisharan, on Bishara tässäkin Annabellessä mukana demonina, joka on maskeerattu kauhistuttavasti.

Yhteenveto: Annabelle: Creation mullistaa elokuvahistoriaa ja osoittaa, että myös kauhuleffan lisäosan esiosasta voi saada aikaiseksi erittäin mainion teoksen. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja se pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun asti, vaikka loppu yrittääkin hieman liian väkisin yhdistää tarinaa muuhun Kirottu-elokuvauniversumiin. Vaikka mukana on äkkisäikäytyksiä, ovat ne paljon laadukkaammin toteutettuja kuin nykykauhupätkissä yleensä ja leffa saa aidosti jännittämään. Tätä auttaa se, että päähenkilöt ovat onnistuneesti kirjoitetut ja hyvin näytellyt. Talitha Bateman ja Lulu Wilson tekevät niin oivaa työtä päärooleissa, ettei edes haittaa, miten yksiulotteisiksi muut hahmot on kirjoitettu. Karmivuutta lisää myös upea tekninen toteutus ja ohjaaja Sandbergin ymmärrys siitä, mikä on oikeasti pelottavaa. Suosittelenkin Annabelle: Creationia erittäin lämpimästi kauhun ystäville. Koska kyseessä on lisäosan esiosa, voi sen helposti katsoa omana teoksenaan ilman, että sarjan aiempia osia on edes nähnyt. Kaverien kanssa vietettävään kauhuiltaan filmi sopii täydellisesti. Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annabelle: Creation, 2017, New Line Cinema, RatPac-Dune Entertainment, The Safran Company, Atomic Monster

Arvostelu: Forrest Gump (1994)

FORREST GUMP

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Robin Wright, Gary Sinise, Mykelti Williamson, Sally Field, Harold Herthum, Aaron Izbicki, Michael Burgess, Steven Griffith ja Haley Joel Osmont
Genre: draama, romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

Forrest Gump perustuu Winston Groomin samannimiseen kirjaan vuodelta 1986. Aluksi elokuvaa tarjottiin ohjaaja Terry Gilliamille, mutta hän kieltäytyi. Barry Sonnenfeld kiinnitettiin ohjaajaksi, mutta hän halusi mieluummin ohjata Addams Family Values -komedian (1993), jolloin homma meni Robert Zemeckisille. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 1993 ja päättyivät samaisena jouluna. Forrest Gump ilmestyi kesällä 1994 ja se oli suuri hitti - jopa vuoden toiseksi menestynein elokuva Walt Disneyn Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) jälkeen. Myös kriitikot pitivät elokuvasta paljon ja se oli ehdolla useista palkinnoista; mm. kolmestatoista Oscarista, joista se voitti kuusi (Paras elokuva, Paras ohjaus, Paras miespääosa, Paras sovitettu käsikirjoitus, Paras leikkaus ja Parhaat erikoistehosteet). Elokuvaa arvostetaan edelleen paljon ja esimerkiksi Internet Movie Databasessa se on sijalla kaksitoista 250:n parhaan leffan listalla! Itse en nostaisi filmiä niin korkealle, mutta on se silti mielestäni erittäin hyvä. Näin Forrest Gumpin ensimmäistä kertaa kymmenvuotiaana ja muistan sen katselukokemuksen todella hyvin, koska minulla oli silmätulehdus, joten en nähnyt joitain pätkiä leffasta, sillä silmäni täyttyivät vähän väliä rähmästä. Katsoin elokuvan kunnolla uudestaan muutamaa vuotta myöhemmin, mutta sen jälkeen en ole katsonut leffaa. Syksyllä 2016 tyttöystäväni kuitenkin osti sen minulle, mutta silti kesti yli vuoden ennen kuin katsoimme sen yhdessä. Samalla päätin myös kirjoittaa siitä arvostelun.

Yksinkertainen mutta silti moniulotteinen mies nimeltä Forrest Gump odottaa linja-autoa ja alkaa kertoa elämäntarinaansa muille pysäkin odottajille.

Pääroolissa Forrest Gumpina nähdään Tom Hanks, joka tekee tässä kenties uransa tunnetuimman roolisuorituksen. Eikä mikään ihme, sillä Hanks suoriutuu osastaan erinomaisesti. Forrest ei ole kovin fiksu, minkä huomaa usein elokuvan aikana. Leffassa ei kerrota, mikä hänellä tarkalleen ottaen on, mutta älyllisesti hän on kuitenkin jäänyt muista jälkeen. Jonkun toisen esittämänä hahmo voisikin helposti muuttua loukkaavaksi tai ärsyttäväksi, mutta Hanks tuo Forrestiin niin paljon sydäntä, että katsojana on hänen puolellaan alusta alkaen. Forrestin haaveet eivät koostu isoista asioista ja siksi onkin hauskaa sekä erittäin kiehtovaa seurata hänen elämäänsä, sillä hänelle tapahtuu hyvin paljon asioita. Usein myös harmittaa hänen puolestaan, kun hän ei ymmärrä, kuinka isoissa asioissa hän onkaan mukana. Forrest nostaa kuitenkin hymyn huulille useaan otteeseen ihastuttavan persoonansa ansiosta. Leffan alussa nuorta Forrest Gumpia esittää Michael Conner Humphreys.
     Robin Wright näyttelee Jennyä, johon Forrest on ollut ihastunut lapsesta asti, kun he ensimmäisen kerran kohtasivat. Jenny on todella erilainen persoona kuin Forrest. Ei vain sen takia, että hän on fiksumpi, vaan hän näkee maailman täysin erilailla kuin Forrest. Jenny näkee asiat paljon lohduttomampina ja surullisempina, minkä takia hänen on pakko olla jatkuvasti matkalla - hänen täytyy paeta kaikkea koko ajan. Jennyn elämän traagisuus onkin hienosti luotu kulkemaan leffan taustalla ja on surullista, miten Forrest ei kykene ymmärtämään, kuinka hänen rakastaan sattuu. Wright on erittäin hyvä osassaan ja vaikka välillä ärsyttää se, miten Jenny kohtelee Forrestia, Wright osoittaa hahmon teoilla syitä siihen.
     Elokuvassa nähdään myös Sally Field Forrestin äitinä, joka rakastaa poikaansa, eikä anna kenenkään pitää häntä idioottina; Mykelti Williamson katkaravuista kiinnostuneena Bubbana, jonka Forrest tapaa armeijassa; sekä Gary Sinise luutnantti Danina, joka johtaa Forrestin ja Bubban joukkoa Vietnamissa. Mukana on myös paljon muita hahmoja täydentämässä Forrestin elämää, mutta heidän osuutensa ovat niin pienet ja heitä on niin paljon, ettei heitä kannata alkaa luettelemaan.

Kuten Forrest Gump henkilönä, myös itse elokuva on sympaattinen, lämminhenkinen, koskettava ja hauska. Se, että joku alkaisi yhtäkkiä selostamaan elämäänsä tuiki tuntemattomille ihmisille bussipysäkillä, voi aluksi tuntua aika oudolta, mutta eipä se haittaa, sillä kovin monella ihmisellä ei ole yhtä kiinnostavaa elämäntarinaa kerrottavanaan. Forrest tosiaan päätyy tekemään ties mitä; paljon enemmän kuin monet tekevät koko elämänsä aikana. Hän nousee jalkapallojoukkueessa tähtipelaajaksi, hän lähtee sotaan Vietnamissa, hän innostaa ihmisiä päästämään irti kaikesta ylimääräisestä ja juoksemaan, hän tapaa useat Yhdysvaltain presidentit, hän luo asioita kuten Elviksen tanssiliikkeet, ja hän opettaa ihmisiä näkemään asioita paremmassa valossa. Forrest on mukana useissa merkittävissä tapahtumissa ja hän tekee maailmaa muokkaavia asioita, eikä hän tiedä lainkaan niin tapahtuvan. Forrest vain unelmoi suhteesta rakkaan Jennynsä kanssa, minkä takia onkin surullista seurata vierestä, kun joka kerta heidän tavatessa vuosien jälkeen, Jennyn on pakko lähteä muualle. Forrest saavuttaa ties mitä, mutta hänelle itselleen tärkeintä saavutusta hän ei vaikuta koskaan saavuttavan.

Sen lisäksi, että elokuvassa on useita surullisia hetkiä, on siinä myös paljon huumoria. Elokuvan aikana saa nauraa tai hekotella useaan otteeseen, ja se saa vähän väliä hyvälle tuulelle. Forrestin tietämättömyydestä tehdään paljon vitsiä ja onkin esimerkiksi hulvatonta, kun hän selittää esi-isästään leffan alussa. On hauska nähdä, mitä kaikkea Forrest pääsee kokemaan, vaikka kaikki tapahtumat eivät tietenkään ole mukavimmasta päästä, kuten Vietnamin tapahtumat, jolloin leffa muuttuu hieman sotaelokuvaksi, unohtamatta kuitenkaan yleistä tunnelmaansa. Leffan tunnelataus on erinomaisen voimakas, mikä syntyy taidokkaasta kerronnasta. Paikoitellen kerronta on tosin hieman pitkitettyä, eikä filmin tarvitse kestää lähes kahta ja puolta tuntia. Vietnamin sodan jälkeen elokuvan loistavuus alkaa rakoilla huomattavasti ja mukana on pätkiä, jotka olisi voinut leikata kokonaan pois. Elokuvan lopusta ei valitettavasti ole saatu mitä parhainta, vaikka siinäkin on liikuttavuutta ja oivallista symboliikkaa höyhenen kautta. Kokonaisuus on silti erittäin hyvä. Vaikkei Forrest Gump ole mielestäni niin hieno, että se pääsisi kymmenen parhaan elokuvan joukkoon, on se kuitenkin niin mainio, että mielestäni jokaisen pitää nähdä se ainakin kerran elämässään. Forrestin saavutusten vuoksi leffa on myös hyvin inspiroiva. Saavutukset tapahtuvat jatkuvasti Forrestin yksittäisten päähänpistojen vuoksi, mikä viestii hyvin, että kaikkien pitäisi vain tehdä mitä haluavat, eikä pidä kuunnella niitä, jotka sanovat että unelmat ovat mahdottomia toteuttaa.

Elokuvan on ohjannut Robert Zemeckis, joka teki tätä ennen Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future - 1985-1990), joka alkoi upeasti, mutta heikkeni joka leffan kautta pisteen verran. Hänen uralleen on tapahtunut samoin, sillä Forrest Gumpin jälkeen Zemeckis ei ole tehnyt yhtään erityisen mainiota filmiä. Tässä hän on kuitenkin onnistunut todella oivasti. Hän on saanut mukaan mahtavan tunnelman ja osaa asiansa niin komedian kuin draaman puolella. Eric Rothin käsikirjoitus on myös erittäin hyvä ja sehän tietty sisältää ikonisia repliikkejä, kuten "äitini sanoi aina, että elämä on kuin suklaarasia..." ja "juokse Forrest, juokse!" Elokuva on kuvattu todella taidokkaasti, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää hieman. Visuaaliset efektit leffassa ovat todella hyvät. Forrest Gump mullisti tietokonetehosteiden käyttöä elokuvissa, sillä siinä on saatu yhdistettyä Forrest aitoihin uutiskuviin presidenttien ja kuuluisuuksien kanssa. Ja yllättävää kyllä, efektit näyttävät yhä erinomaisilta! Äänitehosteet ovat myös mainiot ja Alan Silvestri on tehnyt kelpo työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: Forrest Gump on todella oivallinen ja aika koskettava filmi. Elokuva lähtee erittäin kiehtovasti käyntiin, vaikka aluksi tuntuukin pöljältä, että joku alkaisi selittämään koko elämäänsä tuiki tuntemattomille. Pöhköys menee kuitenkin ohi, kun katsojana alkaa ihmettelemään, mitä kaikkea Forrest on päässyt tekemään elämänsä aikana ja kuinka paljon hän on vaikuttanut maailmaan, tajuamatta sitä itse. Harmillisesti Vietnamin sodan jälkeen elokuvan mahtava tunnelma alkaa rakoilla ja leffaan alkaa tulla mukaan hieman pitkäveteisiä hetkiä. Leffa löytää loistokkuutensa toisella puoliskollaan vain välillä, eikä huipennus ole harmillisesti mitä parhain, vaikka pidänkin kovasti höyhenen tarjoamasta symboliikasta. Kokonaisuus on silti koskettava, hauska, jännittävä, oivaltava ja lämminhenkinen, mikä syntyy suurimmaksi osaksi Tom Hanksin erinomaisesta roolityöstä. Jonkun muun käsissä Forrest Gump saattaisi muuttua loukkaavaksi tai rasittavaksi, mutta Hanks onnistuu juuri oikein. Ohjaaja Robert Zemeckis on tehnyt erittäin hyvää työtä tunnelman luomisessa. Tekninen toteutus on muuten oivallista, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää hieman. Visuaaliset tehosteet ovat taidokkaasti toteutetut; Forrest on saatu todella hienosti yhdistettyä aitoihin uutiskuviin. Forrest Gump on mielestäni niitä elokuvia, jotka jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään, joten suosittelenkin sitä aivan kaikille! Se on erittäin mainio leffa, vaikkei pääsekään mielestäni edes sadan parhaan elokuvan joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theredlist.com
Forrest Gump, 1994, Paramount Pictures

Arvostelu: Ihmeperhe (The Incredibles - 2004)

IHMEPERHE

THE INCREDIBLES

Ohjaus: Brad Bird
Pääosissa: Craig T. Nelson, Holly Hunter, Sarah Vowell, Spencer Fox, Jason Lee, Samuel L. Jackson, Elizabeth Peña, Brad Bird, Wallace Shawn ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7

The Incredibles, eli suomalaisittain Ihmeperhe on Pixar-yhtiön kuudes animaatioelokuva. Leffan idea syntyi ohjaaja Brad Birdille jo 1990-luvun alussa, mutta hän päättikin tehdä toisen suunnittelemansa elokuvan, Rautajätin (The Iron Giant - 1999). Se ei kuitenkaan menestynyt toivotulla tavalla, joten Bird päätti kokeilla onneaan ehdottamalla supersankarileffan ideaa ystävälleen John Lasseterille Pixarilla. Alunperin filmin oli tarkoitus olla piirrosanimaatio, mutta se päätettiin toteuttaa tietokoneella muiden Pixar-leffojen tapaan. Kyseessä oli yhtiön ensimmäinen elokuva, jossa henkilöt olivat ihmisiä, joten yhtiö joutui harjoittelemaan ihmisten animoimista kauan leffan tekoa varten. Koska animaatioprosessi oli niin hankalaa, Disney ehdotti, että filmi tehtäisiinkin oikeiden näyttelijöiden kanssa. Elokuva kuitenkin pidettiin animaationa ja se sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2004. Ihmeperhe oli suuri menestys, minkä lisäksi se sai paljon ylistystä kriitikoilta. Filmi oli ehdolla jopa neljästä Oscar-palkinnosta, joista se voitti kaksi; parhaan animaatioelokuvan ja parhaiden äänitehosteiden palkinnot. Elokuva on jäänyt elämään yhtenä 2000-luvun suosituimpana animaatioleffana. Itse näin Ihmeperheen elokuvateatterissa, kun se ilmestyi ja silloin se oli tietty paras juttu ikinä. Leffa oli yksi suosikeistani, kun olin lapsi ja se on yksi suosikeistani edelleen! Olen nähnyt sen useasti uudestaan vuosien varrella ja nyt kun elokuva on viimein saamassa kauan toivotun jatko-osan Ihmeperhe 2 (Incredibles 2 - 2018), oli jälleen aika vilkaista Ihmeperhe ja arvostella se.

Ulkoisesti Vaaran perhe vaikuttaa täysin normaalilta, mutta todellisuudessa he omaavat supervoimia. Vaikka supersankarit ovat olleet jo vuosia laittomia, Ilari-isä saa tehtävän, jossa tarvitaan hänen alter egoaan, Herra Ihmettä. Tehtävä imaisee lopulta koko perheen seikkailuun.

Ihmeperheen jäsenet ovat aivan mahtavia! He ovat selvästi samaistuttavimmat supersankarit sitten koulupoika Peter Parkerin eli Hämähäkkimiehen jälkeen. Ensinnäkin perheen isä, Ilari "Ilu" Vaara (Craig T. Nelson) eli Herra Ihme kärsii pahasta keski-iän kriisistä. Hän haikailee jatkuvasti nuoruutensa perään, kun hän oli vielä suosittu ja ketterä supersankari. Onkin hauska katsoa, kun hän yrittää vanhemmalla iällä elää nuoruuttaan uudestaan, mutta pömppövatsan takia ei liikkuminen ole yhtä helppoa kuin aiemmin. Monet aikuiset voivat helposti samaistua Iluun, sillä hekin haluaisivat välillä elää huolettomampaa nuoruutta, jolloin vastuu lapsista ja töistä ei painanut kaiken aikaa. Herra Ihmeen voima on yliluonnollinen vahvuus, joten pystyy nostamaan äärimmäisen painaviakin asioita.
     Perheen äiti Elli Vaaran (Holly Hunter), eli Neiti Rajattoman voima on taas se, että hänen kehonsa pystyy venymään rajattomasti. Hänkin on useille samaistuttava tapaus. Elli ei samalla tavalla muistele "vanhoja hyviä aikoja", vaan hän on sulkenut riehakkaan menneisyyden elämästään saadessaan lapsia. Kuitenkin pistäessään jälleen puvun päälle, voi katsojana helposti huomata, kuinka paljon Elli on sankaruutta kaivannut. Ihan niin kuin äidit, jotka vakuuttelevat kaikille, ettei elämä ole raskasta, mutta jotka voi nähdä suunnattoman onnellisina, kun he pääsevät viettämään vapaailtaa kavereidensa kanssa.
     Ilulla ja Ellillä on kolme lasta. Vanhin on Ilona (Sarah Vowell); ujo teinityttö, joka on ihastunut luokkansa poikaan, muttei uskalla puhua hänelle. Onkin siis Ilonan onni, että hänen supervoimansa on näkymättömyys. Sen lisäksi hän pystyy myös muodostamaan läpäisemättömiä voimakenttiä. Monet ujot voivat helposti nähdä itsensä Ilonassa, minkä lisäksi monet perheen vanhimmat lapset huomaavat samoja piirteitä, sillä heille kuuluu vastuu nuoremmista sisaruksistaan. Keskimmäinen lapsista on Esa (Spencer Fox), jonka voima on supernopeus. Esa on paljon energisempi tapaus kuin siskonsa ja hän haluaisi päästä urheilemaan, mutta hänen äitinsä ei suostu siihen, sillä muuten pojan voimat paljastuisivat. Ilona ja Esa ovat siinä mielessä todella erilaiset, että Esa haluaisi käyttää voimiaan, kun taas Ilona haluaisi olla täysin normaali. Tavallisten sisarusten tapaan he riitelevät paljon, jolloin onkin mahtavaa nähdä niitä hetkiä, jolloin veli ja sisko ovat täysillä toistensa tukena. Kolmas lapsi on Jaska-vauva, jolla ei ole voimia, minkä takia hän ei pääse mukaan seikkailuun.

Elokuvan pahis on nimeltään Syndrooma (Jason Lee). Hahmolla ei ole voimia, mutta hänelle on keksitty jotain muuta hauskaa tilalle... Syndrooma on erittäin mainio vastus ihmeperheelle menneisyytensä takia, minkä lisäksi hän on kehittänyt ilkeän juonen, joka on yllättävän kekseliäs ja ymmärrettävä. Katsoja ymmärtää myös helposti, miksi Syndroomasta on tullut paha, jolloin hän ei tunnu olevan pahis vain siksi, että supersankarileffa tarvitsee pahiksen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Ilun vanha supersankarituttu Julius (Samuel L. Jackson) eli jäävoimilla varustettu Hyytäjä, supersankarien asut valmistava Eira Kuosi (elokuvan ohjaaja Brad Bird), Ilun pomo Huph (Pixarin Toy Story -sarjasta, 1995-, tuttu Wallace "Rex" Shawn), mystinen Mirage-neito (Elizabeth Peña), Vaaran perhettä auttava Riki (Bud Luckey), sekä lastenvahti Mari (Bret Parker). Kuten kaikissa muissakin Pixar-elokuvissa, myös tässä John Ratzenberger tekee ääniroolin. Tällä kertaa hän esittää Raivaaja-nimistä roistoa.

Ihmeperhe ei ole vain mitä parhain supersankarianimaatio, jolla tutustuttaa lapset kyseiseen genreen, vaan se on ihan oikeasti yksi parhaista supersankarielokuvista ikinä! Ensinnäkin leffa on aivan mielettömän nerokas ja kekseliäs. Kuten jo sanoin, perheen hahmoista on tehty todella samaistuttavat, jolloin siitä todella syntyy riemua koko perheen elokuvahetkeen. Jopa Syndroomasta on tehty jollain tapaa samaistuttava, jolloin hänenkin ajatuksenkulkua on helppo seurata. Vaikka hahmot vaikuttavat aluksi yksinkertaisilta, ovat he oikeasti hyvin monipuolisia ja heistä on saatu aikaan yllättävän realistisia, ottaen huomioon että he ovat supersankareita. Upeat hahmot on jo mestarillinen pohja filmille, minkä lisäksi sen huikeasti luotu ajankuva pistää silmiin heti alussa. Leffa lähtee liikkeelle 1950-luvulta, mistä etenkin vanhemmat katsojat voivat ilahtua suuresti, sillä sellaista ei ole erityisemmin nähty tällaisissa leffoissa. Elokuva alkaa yllättäen haastattelulla, joka on saatu näyttämään vanhalta filmikelalta, mitä viestii jo salamannopeasti vilahtava teksti, joka kertoo kyseessä olevan Pixar-yhtiön animaatioteos nimeltä Ihmeperhe. Erittäin tyylikkään prologin jälkeen tapahtuu aikahyppy 1960-luvulle. Vanhempi aikakausi kiehtoo aikuiskatsojia, kun taas lapset kokevat riemua vauhdikkaista tapahtumista ja huimasta seikkailusta - mikä tosin ilahduttaa myös useita aikuisia.

Elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää menoa ja meininkiä, vaan se on todella hahmovetoinen kertomus, joka ei kiirehdi, vaan kulkee eteenpäin rauhassa. Tylsiä kohtia ei leffasta silti löydy, sillä siihen on saatu upean mysteeristä tunnelmaa. Muutenkin elokuvan tunnelma on aivan mahtava. Sen lisäksi, että ajankuva tulee esille visuaalisesta puolesta, kuten vaatteista, rakennuksista ja autoista, syntyy se myös tunnelman kautta. Leffasta löytyy nimittäin paikoitellen tiettyä vakoojajännärihenkeä, mitä ei elokuvissa näe enää nykyään. Jännitystä löytyy muutenkin, mikä toimii sekä aikuisille että lapsille. Toimintakohtauksiin on saatu erinomaista jännitettä, minkä lisäksi ne ovat muutenkin loistavasti toteutettuja. Toimintaa on mukana maltillinen määrä ja muun elokuvan tavoin nekin kohtaukset ovat hyvin kekseliäitä ja oivallisen erilaisia toisistaan. Pitkä takaa-ajo viidakossa on aivan huikea ja minun täytyy myöntää, ettei edes monista näytellyistä supersankarielokuvista löydy yhtä täydellistä toimintakohtausta. Myös huumoria on tietysti mukana, mutta sekin on maltillista. Erityisen hauskasta elokuvasta ei ole kyse, mutta eipä se toisaalta haittaa, sillä leffa toimii niin hyvin näin vähällä määrällä vitsejä. Hymy nousee kyllä usein huulille, mutta se tapahtuu pääasiassa mahtavien hahmojen kautta.

Palataan vielä siihen, että kyseessä on täydellinen koko perheen elokuva. Ihan perheen pienimmille leffa ei sovi, sillä mukana on joitain liian hurjia tilanteita. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Herra Ihme törmää kuolleen supersankarin karmivaan luurankoon, minkä lisäksi prologissa hän pelastaa jonkun itsemurhayritykseltä. Ihan oikeasti, missä muussa animaatioleffassa on nähty, kun joku päättää hypätä pilvenpiirtäjän katolta päättääksen päivänsä? Ihmeperhe osaa siis olla tarvittaessa yllättävänkin synkkä, mutta se esittää synkkyytensä tarpeeksi hienovaraisesti, jotta lapsilta jäävät varmasti tietyt asiat huomaamatta. Itsekin tajusin vasta vanhemmalla iällä, että kun Mirage soittaa Ilulle, että nyt olisi taas hommia tiedossa, salaa kuunteleva Elli ajattelee, että Ilu pettää häntä toisen naisen kanssa. Filmistä löytyy mestarillisesti erilaisia puolia eri ikäisille, mitkä tekevät siitä suoraan sanottuna täydellisen. Katsoessani Ihmeperhettä arvostelua varten, en keksinyt siitä mitään pahaa sanottavaa. Parin päivän pohdinnan jälkeen päädyinkin siihen tulokseen, että olisi rikos ottaa tältä yhtäkään pistettä pois. Sen draamapuoli on kiehtova, sen toimintakohtaukset ovat jännittäviä, sen viittaukset ovat huikeita, sen hahmot ovat täydellisiä, sen tunnelma on fantastinen, sen tarina on upeasti rakennettu ja se on todella hienosti animoitu.

Nykypäivän Pixar-leffojen tasoa Ihmeperheen animointi ei tosin saavuta, mutta ottaen huomioon, että kyseessä on yhtiön ensimmäinen leffa, jossa ihmiset ovat pääroolissa, ovat hahmot todella hienosti toteutetut. Ongelmani animaatiojäljessä ovat lähinnä pienten yksityiskohtien kanssa. Räjähdykset ja tomun pöllähtämiset näyttävät hieman hätäisesti lisätyiltä ja niihin olisi voinut panostaa enemmän. Muuten filmi on erittäin tyylikästä katseltavaa. On aivan mahtavaa, että Pixar uskalsi antaa Brad Birdille vapaat kädet ohjauksen ja käsikirjoituksen kanssa, sillä hän sai työstettyä aivan mielettömän hienon kokonaisuuden. Bird on saanut mukaan paljon nokkeluuksia, minkä lisäksi vanhempi ajankuva heijastuu selvästi Birdin omista mielenkiinnon kohteista. Ihmeperheen äänitehosteet ovat erinomaiset, minkä lisäksi Michael Giacchinon säveltämät musiikit ovat todella mahtavat! Etenkin leffan tunnusmusiikki saattaa jäädä soimaan päässä loppupäiväksi ja vanhoja James Bond -elokuvia rakastavat voivat tunnistaa tutunkuuloisia teemoja, mitkä vain lisäävät vanhemman ajan jännärin henkeä.

Pixar-elokuvien tavoin myös Ihmeperhe sisältää "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin, jne. Kyseessä on kuitenkin siinä mielessä poikkeuksellinen Pixar-leffa, ettei se sisällä lainkaan Toy Story - leluelämäästä (Toy Story - 1995) tuttua Pizza Planet -autoa, mikä on nähtävissä yhtiön kaikissa muissa filmeissä. Pixar on kuitenkin pitänyt toisesta perinteestä kiinni ja lisännyt California Institute of the Artsin animaatioluokan huonenumeron A113 jopa kahteen kohtaan. Se on sekä erään kokoushuoneen, että erään vankisellin numero. Leffan alussa Herra Ihmeen seuratessa autonsa kartasta rosvojen lokaatiota, kartalla nähtävät katujen nimet ovat todellisia ja ne ympäröivät Pixarin studiota. Eiran luettelemat kuolleet supersankarit ovat nähtävissä prologissa Ilun ja Ellin häissä, Ilun huoneesta voi bongata nyrkkeilevät lelurobotit Toy Story 2:sta (1999) ja Autot-elokuvan (Cars - 2006) Doc Hudson on tunnistettavissa lopputaistelun aikana.

Yhteenveto: Ihmeperhe on suoraan sanottuna täydellinen supersankarielokuva. Se sisältää huiman seikkailun, tyylikästä toimintaa ja vauhdikkaita tilanteita, mutta mukana on myös kaikkein tärkeimpänä täysin hahmovetoinen tarina ja oikeaa sydäntä mukana. Hahmot ovat hienon samaistuttavia, sillä ihmeperheen jäsenet kokevat monille tuttuja ongelmia. Jopa Syndrooma-pahiksesta on saatu aikaiseksi samaistuttava ja ymmärrettävä henkilö. Elokuva on äärimmäisen kekseliäs ja siihen on saatu mukaan paljon viittauksia, jotka menevät lapsilta ohi, mutta jotka nostavat filmin tasoa aikuisten silmissä. Toimintakohtauksia ei ole paljon, mutta ne ovat silti taidokkaasti toteutettuja. Huumoriakin on hyvin maltillisesti mukana, mutta se ei haittaa, sillä filmin tunnelma on niin mahtava. Leffan ajankuva on voimakkaasti läsnä sekä kuvastonsa että fiiliksensä kautta. Elokuvasta löytyy sellaista jännitystä, mitä ei leffoista nykyään muuten löydä. Ohjaaja Brad Bird on onnistunut aivan huikeasti tämän filmin kanssa! Hän on saanut yhdistettyä kaikki palaset juuri oikein ja luonut yhden kaikkien aikojen parhaista supersankarileffoista, sekä yhden parhaista koko perheen elokuvista! Animaatiojälki on myös näyttävää, vaikkakin se kalpenee Pixarin uudempien filmien rinnalla, mikä on tietty täysin normaalia kehitystä. Kokonaisuudessaan Ihmeperhe on aivan mieletön, fantastinen ja ihmeellinen, joten suosittelen sen katsomista kaikille, sillä siitä todella löytyy jotain aivan kaikille. Olen täysin varma, että monet vanhemmat ovat yllättyneet, kun he ovat ajatelleet näkevänsä lapsille tehdyn trikoosekoilun, mutta ovatkin saaneet fiksun teoksen, joka lämmittää koko perheen sydäntä. Elokuva kuului suosikkeihini lapsena ja se kuuluu yhä! Toivon tulevan Ihmeperhe 2:n olevan myös erittäin hyvä. En usko, että se saavuttaa millään tämän teoksen upeutta, mutta uskon silti, että Birdin tekemänä se on ainakin oikein mainio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Incredibles, 2004, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016)

KIROTTU 2

THE CONJURING 2

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Madison Wolfe, Frances O'Connor, Lauren Esposito, Benjamin Haigh, Simon McBurney, Maria Doyle Kennedy, Simon Delaney, Patrick McAuley, Bonnie Aarons, Bob Adrian ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

Paranormaaleja tapahtumia tutkivan Warrenin pariskunnan tapaukseen perustuva kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Toisen osan suunnittelu alkoi itse asiassa jo ennen ensimmäisen ilmestymistä, sillä testiyleisöt pitivät leffasta niin paljon, että New Line Cinema -yhtiö tiesi, että kyseessä on hitti. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2015 ja mainoskikkana yhtiö pyysi papin manaamaan kuvauspaikan, sillä edellisen osan kuvauspaikalla väitettiin tapahtuneen outoja. Kirottu 2 sai ensi-iltansa kesällä 2016 ja se oli edeltäjänsä tavoin iso menestys, minkä lisäksi kriitikotkin pitivät siitä. Itse en kuitenkaan mennyt katsomaan sitä. Olin puoli vuotta aikaisemmin nähnyt edellisen osan, enkä pitänyt siitä kovin paljon. Kuitenkin sarjan leffojen ollessa suosittuja - ensimmäistä lisäosaelokuvaa Annabelle (2014) lukuunottamatta - ajattelin, että voisin joskus antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Nyt kun sarja on saamassa uuden lisäosaelokuvan Nunna (The Nun - 2018), mietin, että uuden mahdollisuuden antaminen tapahtuisi viimein. Niinpä katsoimme tyttöystäväni kanssa The Conjuringin ja yllättäen pidin siitä paljon enemmän kuin viimeksi, joten katsoimme Annabellen heti seuraavana iltana. Vaikka se ei ollut kovin kummoinen, odotin innoissani näkeväni Kirottu 2:n ja pari viikkoa myöhemmin katsoimme sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kirottu!

Lontoolaisessa Hodgsonin perheen talossa alkaa tapahtua kummia ja nuorin tyttö Janet vaikuttaa riivatulta. Apuun rientää paranormaaleja tapauksia tutkiva Warrenin pariskunta.

Warrenin pariskuntana nähdään jälleen Vera Farmiga ja Patrick Wilson. Selvänäkijä Lorraine Warrenia näyttelevä Farmiga on jälleen parhaimmillaan silloin, kun katsojana voi nähdä täysin selvästi, miten hahmoa pelottaa nähdä erilaisia karmivia asioita, mutta hän ei silti voi olla katsomatta niitä. Tässä leffassa on Lorrainelle selkeästi pelottavampia hetkiä kuin edellisessä osassa, jolloin hahmon sisäisen kamppailun voi huomata entistä selkeämmin. Tämän lisäksi Farmiga on myös erinomainen etenkin eräässä kohtauksessa, jossa hän vain juttelee erikoisen Janet-tytön kanssa. Ed Warrenia esittävä Wilson taas saa muutaman selkeän tähtihetken ja näyttää taitonsa toistamiseen. Molemmat suoriutuvat rooleistaan todella hyvin. Mutta. Harmillisesti heidän kemiansa ei täysin toimi. Wilson ja Farmiga ovat erittäin mainioita yksinään, mutta pariskuntana he eivät onnistu vakuuttamaan yhtä hyvin kuin viimeksi.
     Riivattuna Janet Hodgsonina nähdään Madison Wolfe, joka on loistava löytö. Hän ei ihan yhtä voimakkaasti kykene ahdistamaan katsojaa kuin Manaajan (The Exorcist - 1973) riivattua Regan-tyttöä näyttelevä Linda Blair, mutta onnistuu silti olemaan hyvin vakuuttava karmivissa kohtauksissa. Hahmoa voi helposti verrata Reganiin, sillä Manaajasta on täysin selvästi otettu vaikutteita. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä kyseessä ei ole mikään puhdas kopio. Kauhuelokuvissa on tyypillistä, että lapsia, etenkin tyttöjä, hyödynnetään pelottamaan katsojia, sillä heissä voi olla jotain todella karmivaa. Janet ei onneksi ole vain karmiva, vaan paikoitellen hän vaikuttaa jopa vaaralliselta.

Janetin lisäksi Hodgsonin perheeseen kuuluvat Peggy-äiti (Frances O'Connor), Margaret-sisko (Lauren Esposito), sekä veljet Billy (Benjamin Haigh) ja Johnny (Patrick McAuley), joka saa niin minimaalisen vähän ruutuaikaa, ettei voi olla ihmettelemättä, miksi hänet täytyi kirjoittaa mukaan. Billy taas on todella sympaattinen änkytyksensä kanssa ja kuinka hän yrittää saada köyhän äitinsä hymyilemään. Margaret nähdään lähinnä leffan alkupäässä, mutta suurimman osan ajasta hänkin tuntuu hieman persoonattomalta. Peggy taas on aika perinteinen perheenäiti, joka tällaisessa tilanteessa on lähinnä kauhuissaan. O'Connorin täytyy siis pääasiassa olla joko huolissaan, peloissaan tai täysin paniikissa.
     Elokuvassa nähdään myös Simon McBurney englantilaisena paranormaaleja tapahtumia tutkivana Maurice Grossina, Maria Doyle Kennedy ja Simon Delaney Hodgsonien naapureina, sekä Sterling Jerins pienessä roolissa Edin ja Lorrainen Judy-tyttärenä.

Kirottu 2 ei valitettavasti ole edeltäjänsä veroinen kauhuteos. Siitä löytyy paljon erittäin hyviä ja jopa loistavia juttuja, mutta myös selkeitä heikkouksia. Parasta filmissä on, miten hyvin ohjaaja James Wan ymmärtää kauhua; mikä oikeasti pelottaa yleisöä. Hän luottaa hieman edellistä osaa enemmän äkkisäikäytyksiin, mutta tässäkään osassa ne eivät johdukaan kissasta tai koirasta tai kaverista, vaan joka kerta ruudulle oikeasti ilmestyy jotain pelottavaa. Wan on myös saanut aikaiseksi todella pitkiä ja piinaavia hetkiä, jotka saavat katsojan pistämään käsiään silmien peitoksi ja nostamaan jalkojaan sohvalle, jottei varmasti mikään kiskaisi niistä sohvan alle. Kenties koko elokuvan paras kohtaus oli mielestäni yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu hetki, jossa Ed on selin Janetiin ja kysyy häneltä kysymyksiä. Siinä kohtauksessa kaikki osuu täysin nappiin ja katsojana jännittää hievahtamatta, milloin taustalla sumeana näkyvä Janet - vai onko se edes enää Janet - tekisi jotain. Kohtauksen päätyttyä sanoin ihan ääneen, että olipa ihan törkeän mahtava ja nerokas hetki. Myös kohtaus, jossa Janet katsoo televisiota, on erinomainen tai kun Lorraine kohtaa talossaan nunnan (Bonnie Aarons). Jösses, se nunna. Aiheuttaa varmasti monille aikuisillekin painajaisia. Ei mikään ihme, että siitä on päätetty tehdä oma elokuvansa.

Filmin isoin heikkous on sama kuin ensimmäisessä Kirotussa: elokuvan kesto. Leffa kestää lähes kaksi tuntia ja vartin, mistä saisi helposti tiivistettyä useita kohtia. Tietyt kauhuhetket ovat mahtavia, kun niissä käytetään kunnolla aikaa pelon luomiseen, mutta jotkut kohdat voisivat olla lyhyempiä tai kokonaan poistettuja. Vaikka Wan tietää paremmin kuin monet muut kauhutekijät, miten kauhua pitää luoda, hän ei ole tässä leffassa täysin ymmärtänyt, että joskus vähemmän on enemmän. Sillä tässä elokuvassahan on tietty enemmän kuin viimeksi. Kylmiä väreitä aiheuttavan nunnan lisäksi mukana on riivattu tyttö, Hodgsonien talossa asuva paha henki (Bob Adrian), sekä loruun perustuva kiero mies (Javier Botet), joka tavallaan toimii, mutta joka tuntuu myös todella voimakkaasti olevan mukana vain sen takia, että hahmosta voisi tehdä oman elokuvansa - mikä muuten ilmestyy näillä näkymin ensi vuonna. Wan ehtii käyttämään lähes kaikki niksinsä hyvissä ajoin ennen loppuhuipennusta, jolloin katsojaa ei enää erityisemmin pelota teoksen finaali. Sitä ei ole myöskään kirjoitettu kovin hyvin, vaan koko homma tuntuu ratkeavan ihan liian helposti. Loppujen lopuksi elokuvan hyvät puolet kuitenkin voittavat tarpeeksi huonoja puolia, jotta sitä voi kutsua hyväksi filmiksi. Jos huipennuksen olisi kirjoittanut uusiksi, leffasta olisi poistanut noin kymmenisen minuuttia ja Warrenin pariskunnan olisi saanut toimimaan uskottavammin, voisi Kirottu 2 olla todella hyvä elokuva.

Leffalla on neljä käsikirjoittajaa, mikä voi helposti selittää sen, miksi filmi tuntuu olevan liian täynnä ja miksi sen loppuhuipennus ei oikein toimi. Kirjoittajanelikon ideat eivät ole täysin osuneet yhteen, mutta onneksi he ovat keksineet monia muita onnistuneita kohtauksia. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Edeltäjänsä tavoin Kirottu 2 on taidokkaasti kuvattu. Tekijöiden olisi kannattanut kuitenkin miettiä, tarvitseeko leffa kahta hyvin samanlaista kuvaa, jossa joku seuraa, kun seinillä alkaa tapahtumaan jotain ja kuva kääntyy hitaasti vasemmalta oikealle. Lavastustiimi on tehnyt loistotyötä Hodgsonin perheen talon kanssa, minkä lisäksi he ovat saaneet 1970-luvun lopun ajankuvan hienosti esille. Maskeeraajat ja puvustajat ovat myös onnistuneet loistavasti - etenkin nunnan kanssa. On vain harmi, että kun he ovat tehneet niin hyvää työtä kieron miehen asun kanssa, on hahmoa korostettu tietokonetehosteilla liikaa, jolloin hahmo ei tunnu yhtä aidolta kuin leffan muut hahmot. Äänimaailma on tietty huikea, minkä lisäksi säveltäjä Joseph Bishara on saanut tähänkin aikaiseksi oivallisia musiikkeja.

Yhteenveto: Kirottu 2 on mainio ja karmiva kauhuelokuva, mutta harmillisesti se on ihan liian pitkä. Leffasta saisi helposti tiivistettyä useita minuutteja pois, jolloin se toimisi paljon tehokkaammin. Ohjaaja James Wan on jälleen onnistunut luomaan hyytävän ilmapiirin ja erinomaisen jännitteen, mutta hän valitettavasti käyttää kaikki ideansa hyvissä ajoin ennen loppuhuipennusta, jolloin elokuvan päätösosio tuntuu aika lattealta. Sen lisäksi hän olisi voinut myös miettiä, että kun mukana on riivattu tyttö, talon paha henki, oudon digitaaliselta näyttävä kiero mies ja todella kammottava nunnademoni, olisiko jonkun pelottavuuden voinut säästää seuraavaan osaan? Useissa kohtauksissa kauhutunnelma kuitenkin toimii täydellisesti ja filmiin mahtuu useita loistavia kohtauksia. Karmivaa henkeä vain lisäävät erinomainen kuvaus, valaisu, lavastus, sekä upeat äänitehosteet. Vera Farmiga ja Patrick Wilson ovat jälleen mainioita Warreneina, vaikka heidän kemiansa eivät tällä kertaa oikein kohtaa. Myös Hodgsonin perheen esittäjät ovat oivallisia, etenkin Madison Wolfe riivattuna Janetina. Vaikka Kirottu 2 ei saavutakaan edeltäjänsä tasoa, on se silti selvästi 2000-luvun kauhuelokuvien parasta antia. Genren faneille suosittelenkin leffaa todella lämpimästi. Jos siis mietitte, mitä kauhuleffoja kannattaa tänä halloweenina katsoa, valitkaa Kirotut. Toivon todella, että Wan palaisi tekemään vielä kolmannen osan ja ymmärtäisi tehdä sen hieman maltillisemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja juliste www.impawards.com
The Conjuring 2, 2016, New Line Cinema, RatPac-Dune Entertainment, The Safran Company, Atomic Monster, Evergreen Media Group