Arvostelu: The Last Airbender (2010)

THE LAST AIRBENDER

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Noah Ringer, Nicola Peltz, Dev Patel, Jackson Rathbone, Shaun Toub, Aasif Mandvi, Seychelle Gabriel, Cliff Curtis, Francis Guinan, Summer Bishil, Katharine Houghton ja John Noble
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12

The Last Airbender perustuu Nickelodeonin suosittuun Avatar-animaatiosarjaan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008). Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja M. Night Shyamalan tutustui sarjaan tyttärensä kautta, joka halusi pukeutua yhdeksi sarjan hahmoista halloweenina. Sarjan katsomisesta tuli tapa Shyamalanin talossa ja nopeasti ohjaaja alkoikin pohtia, että sen pohjalta saisi aikaiseksi myös elokuvan. Shyamalan kävikin neuvotteluja sarjan luojien Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon kanssa, ja yhdessä he saivat elokuvan pohdittua läpi ja myymään sen Paramount-yhtiölle, joka oli innoissaan potentiaalisesta uudesta elokuvasarjasta. Yhtiön tuottajat olivat hieman epävarmoja Shyamalanin mukanaolosta, sillä hänen leffojensa taso oli suuressa laskussa, mutta päättivät lopulta luottaa hänen taitoihinsa ja rahoittivat Shyamalanin uran nykypäiväänkin asti kalleimman leffan. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2009, mutta jo siinä vaiheessa elokuva herätti kritiikkiä, kun päähenkilöiksi oli roolitettu valkoisia näyttelijöitä, vaikka sarjassa hahmot ovat aasialaisia. Lisäksi fanit nostelivat kulmiaan, kun elokuvan nimestä otettiin pois sana "Avatar", jotta sitä ei sekoitettaisi edellisvuonna ilmestyneeseen James Cameronin megamenestys Avatariin (2009). Lopulta The Last Airbender sai ensi-iltansa 30. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja vaikka se toikin rahat mukavasti takaisin yhtiölle, se haukuttiin lyttyyn lähes kaikkialla. Sarjan fanit ja jopa sen luojat DiMartino ja Konietzko vihasivat filmiä, ja kriitikot kutsuivat sitä yhdeksi ilmestymisvuotensa isoimmaksi fiaskoksi. Elokuva oli jopa ehdolla yhdeksästä Razzie-palkinnosta, joista se "voitti" viisi (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa ja huonoin 3D). Nykyään leffaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen kehnoimpana elokuvana. Itse näin The Last Airbenderin vasta 2011, kun se saapui Suomessa vuokrattavaksi. Olin innoissani leffan näkemisestä, sillä pidin kovasti Avatar-sarjasta. Elokuva tuotti kuitenkin valtavan pettymyksen, enkä voinut käsittää, millaista roskaa sarjan pohjalta olikaan saatu aikaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, jos se ei vaikka olisikaan yhtä surkea kuin muistin. Turha toivo. The Last Airbender on yhä yksi huonoimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt ja nyt avaan miksi:

Fantasiamaailmassa ihmiset osaavat hallita neljää eri elementtiä, maata, vettä, tulta ja ilmaa. Tulentaitajat hallitsevat tyrannisella otteella maailmaa, mutta ennustuksen mukaan maailmaan saapuisi Avatar, joka hallitsisi kaikki elementit ja toisi rauhan ja tasapainon. Eräänä päivänä vesiheimoon kuuluvat Katara ja Sokka löytävät mysteerisen Aang-pojan ja voi olla, että hän on tämä kauan odotettu Avatar.

Pääroolissa nuorena Aang-poikana nähdään Noah Ringer, jolla ei ollut tätä ennen kokemusta näyttelijänä. Ringerillä on musta vyö taekwondossa, minkä vuoksi hän sai roolin ja se myös näkyy, niin hyvässä kuin pahassa. Erilaiset itämaiset taisteluliikkeet tulevat Ringeriltä kuin luonnostaan, mutta näyttelijänä hän ei toimi. Vaikka onkin harmillista sanoa lapsinäyttelijästä pahaa, tässä tapauksessa ei voi muuta kuin todeta, että Ringer oli todella huono valinta rooliin. Hän on jatkuvasti puinen, repliikkien lausuminen vaikuttaa tuottavan suuria vaikeuksia, eikä hänestä löydy lähes ollenkaan intoa elokuvaa kohtaan. Tämä tekee Aangista aika tylsän tapauksen, vaikka hänen pitäisi olla se innokas sankari, jonka seikkailuun katsoja lähtee mielellään mukaan.

Vielä Aangiakin tylsemmät hahmot ja samalla Ringeriä huonommat näyttelijät ovat sisarukset Katara ja Sokka, ja heitä esittävät Nicola Peltz ja Twilight-sarjasta (2008-2012) tuttu Jackson Rathbone. Rathbonelle on selvästi todella vaikea tuoda esille uskottavia tunteita ja suurimmaksi osaksi hänen roolityönsä on häiritsevän väkinäistä. Alkuperäisessä Avatar-sarjassa Sokka on koominen sivuhahmo, mutta tässä hänen parit yrityksensä olla hauska ovat vain myötähäpeällisen surkeita. Peltzille repliikkien lausuminen tuottaa kaikkein eniten vaikeuksia, mitä ei helpota yhtään se, että suuri osa hänen hahmonsa Kataran repliikeistä on pelkkää asioiden selittämistä katsojille ja hahmoille. Heidän hahmonsa ovat muutenkin kömpelösti kirjoitetut, sillä heillä ei tunnu olevan selkeitä persoonallisuuksia, vaan he tuntuvat vaihtelevan niitä keskenään jopa kesken kohtauksen. Heti ensimmäisen vartin sisään nähdään kaksi esimerkkiä tästä, kun ensiksi Sokka päättää tehdä jotain holtitonta ja Katara yrittää estää häntä, jonka jälkeen Katara päättää tehdä saman holtittoman tempauksen, kunnes Sokka yrittää estää.
     The Last Airbenderin pahikset ovat ilkeät tulentaitajat ja heistä isoimmissa rooleissa ovat nuori prinssi Zuko (Dev Patel), hänen setänsä kenraali Iroh (Shaun Toub), komentaja Zhao (Aasif Mandvi), sekä koko homman takapiru, Zukon isä Tulenhaltija Ozai (Cliff Curtis). Prinssi Zukolle on sentään saatu kirjoitettua selkeä motiivi toiminnalleen ja hän voisi muuten olla filmin paras hahmo, jos hänen kanssa ei tehtäisi yhtäkkiä todella kummallisia ratkaisuja elokuvan puolesta välistä lähtien. Patel on silti nuorista näyttelijöistä lahjakkain. Zukon setä Iroh on myös ihan kelvollisesti kirjoitettu hahmo... elokuvan loppupäätä lukuunottamatta... Mikäköhän siinä on, että ne toimivatkin puolet tästä elokuvasta päätetään pilata? Komentaja Zhao on todella tylsä ja geneerinen pahis, joka haluaa valtaa, mutta harmillisesti hän ei ole millään tavalla uhkaava vihollinen. Tämä itse asiassa vaivaa myös pääpahis Ozaita ja muitakin tulentaitajia - he eivät koskaan tunnu uhalta päähenkilöille. Asiaa ei helpota yhtään se, että Toub, Mandvi ja Curtis vetävät roolinsa piittaamattomasti.
     Elokuvassa nähdään myös Katharine Houghton Kataran ja Sokan isoäitinä, elottomalta vaikuttava Seychelle Gabriel tylsänä vesiprinsessa Yuena, sekä Francis Guinan vettä hallitsevana mestari Pakkuna. Nämäkin sivuhahmot ovat "yllättäen" tylsiä - etenkin vasta viimeisellä kolmanneksella tarinaan ilmestyvät prinsessa Yue ja mestari Pakku, joista yritetään kovasti vääntää tärkeitä henkilöitä, mutta kun elokuvasta on enää lopputaistelu jäljellä, yritys epäonnistuu ja pahasti. Isoäiti-hahmo sen sijaan on lähes yhtä paha selittäjä kuin lapsenlapsensa. Isoäidille on omistettu kokonainen kohtaus, missä hän selittää sisaruksille (ja katsojille) pitkän selostuksen elementeistä, Avatarista ja henkimaailmasta. Tämän voisi kenties katsoa sormien läpi, jos tätä kaikkea ei olisi selitetty jo heti leffan alussa tekstimuodossa - joka vielä luetaan katsojille ääneen! Lisäksi isoäiti kertoo asioita, mitkä myöhemmin elokuvassa todistetaan vääräksi.

Tässä kohtaa täytyy sanoa, että on jotenkin todella huvittavaa, että Tähtien sotaa kopioivien alkuselitystekstien jälkeen ruudulle ilmestyy teksti "Ensimmäinen osa". Leffaa suunnitellessa oli tietty selvää, että tekijät ja studio toivoivat tästä syntyvän uusi eeppinen fantasiaelokuvien sarja, mutta kun M. Night Shyamalan näytti valmiin elokuvan vihdoin muille, on vaikea uskoa, että porukassa ei olisi ollut ketään, joka olisi todennut, että "Ensimmäinen osa" -tekstin voi suosiolla poistaa, sillä vaikka tämä tuottaisikin budjettinsa takaisin, kukaan ei halua nähdä jatkoa tälle roskalle. On ylipäätään vaikea uskoa, että studiopomot olisivat nyökkäilleet tyytyväisinä, että "jep, tämä elokuva on se, mitä halusimmekin tehdä ja tämä meidän kannattaa julkaista, tästä fanit tykkäävät". Jopa pelkkiä dollareita ajattelevien yksilöiden luulisi ymmärtävän edes jotain elokuvanteosta ja tajuavan, ettei tästä tulla pitämään. Eipä kai, kun ottaa huomioon, että The Last Airbender julkaistiin tällaisenaan - loukkauksena aivan kaikkia kohtaan.

Elokuvasta löytyy niin paljon huonoja asioita, että on vaikea sanoa, mistä pitäisi aloittaa leffan repiminen palasiksi. Aloitetaan vaikka filmin juonesta, tarinasta, tarinankerronnasta ja käsikirjoituksesta. Elokuvan pohjalla oleva kertomus eri elementtejä hallitsevista kansoista, heidän välisistä sodistaan ja henkilöstä, jonka kohtalo on tuoda tasapaino maailmaan, on toimiva. Mutta sen toimivuus olikin tekijöiden helpoin homma, sillä se täytyi vain ottaa alkuperäisestä piirrossarjasta. Tapa, millä Shyamalan käsittelee tätä tarinaa ja kertoo sen, on kuitenkin anteeksiantamattoman huono. Jostain syystä tekijät kokivat hyväksi ratkaisuksi ottaa koko Avatar-sarjan ensimmäinen tuotantokausi (kaksikymmentä kaksikymmentä-minuuttista jaksoa) ja tunkea sen kaiken hieman yli puolitoistatuntiseen elokuvaan. Tai itse asiassa filmi kesti alunperin yli kaksi tuntia, mutta siitä leikattiin puoli tuntia pois, koska Shyamalanilla oli tuohon aikaan periaate, että hänen elokuvansa saavat kestää vain noin tunnin ja 40 minuuttia. Elokuvan keston kuuluisi olla vain niin pitkä kuin sen tarinan kertomiseen tarvitaan aikaa, eikä kovin hyvää lopputulosta voi saada aikaiseksi, jos leffan pakottaa juuri tiettyyn kestoon. Silloin elokuva on joko venytetty tai se kiirehtii. The Last Airbenderin tapauksessa tarina kiirehtii aivan hullua vauhtia.

The Last Airbenderin tarinankerronta on todella kehnoa. Sen lisäksi, että leffa kulkee pääasiassa turbovauhdilla eteenpäin, siitä tuntuu puuttuvan kohtauksia. Tarinan pitäisi kulkea sulavasti eteenpäin, mutta tässä tapauksessa voi paikoitellen huomata päivänselvästi, kun elokuvasta on leikattu pois pätkiä, jotta Shyamalan saisi tietyn pituisen filmin. Tekijät onneksi huomasivat kerronnan muuttuneen sekavaksi, mutta sen sijaan, että Shyamalan olisi pakotettu lisäämään tarpeellisia kohtauksia takaisin, päätettiin tehdä mitä laiskin ratkaisu: mukaan kirjoitettiin Kataran kertojaääni, joka selittää kaiken, mitä elokuvassa tapahtuu. Kaiken. Käsikirjoittamisen tärkein sääntö on "näytä, älä kerro", mutta Shyamalanilta tämä taisi unohtua ja hän pistää Kataran selittämään ihan kaiken. Jo ilman kertojaääntä Katara selittää aivan liikaa asioita. Sen sijaan, että leffasta löytyisi minkäänlaista panostusta rakentaa kiehtovaa maailmaa, Katara vain pistetään selittämään kaikki tästä maailmasta. Ja mikä pahinta, suuri osa näistä asioista selitetään moneen otteeseen elokuvassa (mikä johtuu luultavimmin siitä, että kertojaääni lisättiin vasta myöhemmin, eivätkä tekijät viitsineet tarkistaa, olivatko tietyt asiat jo selitetty) ja monet asioista ovat täysin itsestäänselvyyksiä. Leffa tuntuu pitävän katsojiaan totaalisina idiootteina.

Sen lisäksi, että Kataran kertojaääni selittää katsojille kaiken mitä ruudulla nähdään, se on pistetty myös paikkailemaan aukkoja, joita elokuvan pilkkomisesta syntyi. Yksi selvimmistä tapauksista on Sokan ja prinsessa Yuen välille luotu romanssintynkä, mitä selvästi nähtiin alkuperäisessä leikkausversiossa paremmin, mutta kun piti tehdä tiivistämistä, hahmojen uskottava ihastuminen heitettiin roskakoriin ja Katara vain yksinkertaisesti toteaa, että hahmot ihastuivat välittömästi toisiinsa. Yhdessä kohtaa elokuva vaikuttaa vihdoin lähtevän käyntiin, kun pääkolmikko päättää auttaa muita kansoja nousemaan vastarintaan tulentaitajia vastaan, mutta tämäkin tietty hoidetaan nopeasti pois alta Kataran kertojaäänen kautta ja unohdetaan sitten aika lailla kokonaan.

Kun kyseessä on fantasiaelokuva, voisi kuvitella, että The Last Airbender olisi mukaansatempaava ja vauhdikas seikkailu, mutta näin ei todellakaan ole asian laita. Filmistä ei löydy lainkaan ihmetystä, innostusta tai muutenkaan seikkailun henkeä. Sen tarina ei nappaa mukaansa, sillä se on niin surkeasti kerrottu, katsoja ei jaksa välittää päähenkilöistä, eivätkä tarinan pahikset luo minkäänlaista jännitettä mukaan. Tämä on todella pitkästyttävä raina ja vaikka kestoa löytyykin vain hieman yli puolitoista tuntia, minulta kesti kolme tuntia taistella The Last Airbender loppuun saakka. Koskettaviksi tarkoitetut hetket eivät tunnu missään, muutamat vitsit eivät naurata, eivätkä edes taistelut toimi. Taistelukohtaukset ovat itse asiassa ainoa asia elokuvassa, mitkä tarjoavat naurut, sillä ne ovat niin hölmöjä. Sen sijaan, että elementtien taitajat viskoisivat toisiaan nopeatempoisesti tulipalloilla, kivenmurikoilla tai virtaavalla vesimassalla, heidän täytyy heilutella käsiään minuutilta tuntuvan ajan ja silloinkin lopputulos saa lähinnä nostamaan kulmia. Jos joku hahmoista olisi älynnyt tuoda ampuma-aseen taisteluun, hän voittaisi kaikki helposti - niin kauan elementin hallitsemiseen kestää aikaa.

Mitä ihmettä M. Night Shyamalanille tapahtui? Vuosituhanteen vaihteessa hän nousi suosioon upeiden elokuviensa Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) kautta, mutta niiden jälkeen ilmestyneet Signs (2002) ja Kylä (The Village - 2004) saivat ymmärrettävästi ristiriitaisen vastaanoton, minkä jälkeen hän tekikin huteja aina Splitiin (2016) asti. The Last Airbender saattaa jopa olla hänen huonoin leffansa, sillä vaikka The Happening (2008) onkin järkyttävän surkea myös, sen huonoudesta löytyy sentään jonkinlaista viihdettä. Tässä Shyamalan epäonnistuu kaikessa mihin hän koskee. Hänen käsikirjoituksensa sopisi lähinnä takkatuleksi ja hänen ohjauksensa on todella kömpelöä. Tekninenkään toteutus ei ole erityisemmin kehumisen arvoista. Digitehosteet olivat pahasti päivittyneet jo elokuvan ilmestyessä ja esimerkiksi sarjassa tärkeä suuri ja lentävä mörökölli Appa esiintyy ymmärrettävästi todella vähän leffan aikana. Lavasteet ja puvut ovat sentään kohtalaisen hyvin toteutetut ja Aangin tatuoinnit tehnyttä täytyy kehua tarkasta työstä. Jos The Last Airbenderista jotain hyvää sanottavaa pitäisi keksiä, niin pitää myöntää, että siinä on useita taidokkaasti otettuja kuvia. Pitkät, hahmoja seuraavat kuvat ovat hienoja, mutta mukaan mahtuu myös oudosti rajattuja lähikuvia, joissa toivoisi kameramiehen ottavan pari askelta taaksepäin. Ainoa kokonaisuudessaan hyvä puoli elokuvassa on loppujen lopuksi sen musiikki. Shyamalanin luottosäveltäjä James Newton Howardin työstämät melodiat ovat aidosti mainioita ja ne yrittävät epätoivoisesti luoda edes jonkinlaista tunnelmaa muuten äärimmäisen laimeaan tuotokseen. Vaikka mukana onkin onnistunutta musiikkia ja kuvausta, eivät ne ole tarpeeksi nostamaan elokuvaa pohjamudista, vaan niiden kohdalla lähinnä harmittaa, että muutamien tekijöiden lahjakkuus valuu täysin hukkaan, kun ympärillä vyöryy tällainen läjä sitä itseään.

Yhteenveto: The Last Airbender on aivan käsittämätön pohjanoteeraus M. Night Shyamalanilta ja pelkkä keskisormen näyttö alkuperäisen piirrossarjan faneja kohtaan. Ensimmäisen tuotantokauden tunkeminen vähän yli puolentoista tunnin mittaiseen elokuvaan on jo itsessään huono päätös ja jo siitä seuraa isoja ongelmia. Leffalla on hirveä kiire ja jatkuvasti tuntuu siltä kuin välistä olisi leikattu kohtauksia pois. Kaikkein kamalinta on viime hetkellä mukaan tungettu kertojaääni, joka selittää aivan kaiken. Leffaa katsoessa herää jatkuvasti tunne, että tekijät pitävät katsojia täysidiootteina. Kiireestä huolimatta elokuva on erittäin tylsä, sillä surkeasti kerrottu kertomus ja täysin olematon seikkailuhenki eivät koskaan nappaa mukaansa. Asiaa vain pahentaa kehnosti kirjoitetut hahmot ja heidän vielä huonommat näyttelijänsä. Toimintakohtausten kökköydestä voi löytää jotain hupia, kun eri elementtien taitajat huitovat ilmaa ties kuinka kauan, jotta saavat todella mitättömiä asioita aikaiseksi. Muuten huumori jättää kylmäksi. Kuvauksesta löytyy joitain onnistumisia ja lavasteet ja asut ovat pääasiassa tyylikkäät. Leikkaus on kuitenkin tökeröä, eivätkä efektit vakuuttaneet edes elokuvan ilmestymisen aikoihin. Kaikin puolin The Last Airbender on loukkaus kaikkia kohtaan ja yksi huonoimmista elokuvista, minkä itse olen nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Last Airbender, 2010, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Blinding Edge Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Industrial Light & Magic

Arvostelu: Brahms: The Boy II (2020)

BRAHMS: THE BOY II

Ohjaus: William Brent Bell
Pääosissa: Katie Holmes, Christopher Convery, Owain Yeoman, Ralph Ineson, Anjali Jay, Oliver Rice, Joely Collins, Keoni Rebeiro ja Natalie Moon
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16

William Brent Bellin ohjaama ja Stacey Menearin käsikirjoittama kauhuelokuva The Boy (2016) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Menear ryhtyi suunnittelemaan jatkotarinaa ja Bell päätti jatkaa ohjaajana. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja monissa maissa Brahms: The Boy II:ksi nimetty jatko-osa ilmestyi jo tammikuussa 2020, mutta Suomeen leffa saapuu vasta nyt. Pidin ensimmäistä The Boyta ihan kivana kauhuleffana, minkä lopun iskevä käänne onnistui pelastamaan kokonaisuuden. Odotukseni eivät kuitenkaan olleet korkeat jatko-osaa kohtaan, etenkään kun leffa alkoi saamaan murskakritiikkiä niin kriitikoilta kuin katsojilta. Kävin kuitenkin katsomassa Brahms: The Boy II:n sen ennakkonäytöksessä, kun elokuvateattereita avattiin uudestaan kesäkuussa.

Joutuaan väkivaltaisen murtovarkauden kohteeksi, Liza ja Sean päättävät muuttaa vähäksi aikaa pois kaupungista, kun heidän poikansa Juden traumat näkyvät mykkyytenä. Uudesta kodistaan Jude löytää nuken, Brahmsin, josta muodostuu hänen uusi ystävänsä.

Katie Holmes ja Owain Yeoman näyttelevä Lizaa ja Seania, pariskuntaa, jolla on nuori poika Jude (Christopher Convery). Liza on tyypillinen kauhuelokuvien äitihahmo, joka huomaa pian, että jokin on nyt pielessä, eikä lapsella ole kaikki hyvin. Sean taas on ärsyttävän tavanomainen kauhuleffaisä, joka yrittää vain rauhoitella vaimoaan ja järkeillä, että kaikenlaiset äitihahmon kokemat outoudet ovat vain stressireaktioita tai vastaavaa. Hahmot ovat tylsiä, eikä heidän kohtaloistaan jaksa välittää. Holmes ja Yeoman eivät edes näytä olevan kiinnostuneita projektista, vaan hoitavat hommansa läpi elokuvan vain niin hyvin, että ovat palkkansa ansainneet. Convery on kelvollinen valinta nuoreksi Judeksi, joka löytää pahaenteisen Brahms-nuken ja johon hän ystävystyy turhankin voimakkaasti. Jude on traumatisoitunut murtovarkaiden hyökkäyksestä, eikä sen takia suostu tai kykene puhumaan. Convery on parhaimmillaan, kun Jude on mykkä, sillä kun hänen täytyy puhua repliikkejään, on lausuminen aika tönkköä.

Ensimmäinen The Boy -elokuva vaikutti suurimman osan ajasta olevan kertomus riivatusta nukesta, kunnes loppuhuipennuksessa paljastuikin, että todellisuudessa kartanon seinien sisällä asuikin aikuinen mies nimeltä Brahms, joka hiippaili ja siirteli nukkea paikasta toiseen, säikytellen päähenkilöä. Jotkut eivät tästä ratkaisusta pitäneet, mutta omasta mielestäni se onnistui nostamaan elokuvan tasoa roimasti. Pöljän Annabelle-kopion sijaan The Boy olikin kekseliäästi täysin oma juttunsa. Pidin erittäin paljon siitä, ettei nukke ollutkaan riivattu, eikä se liikkunut itsekseen. Ja nyt ilmestyy Brahms: The Boy II ja tuntuu siltä, että tekijät kokivatkin pari vuotta jälkeenpäin, etteivät pitäneetkään ideastaan ensimmäisessä osassa. Lähes heti sen jälkeen, kun Jude löytää Brahms-nuken, elokuva tekee selväksi sen, että tällä kertaa nukke onkin elävä. Ja siinä kohtaa Brahms: The Boy II menetti minut täysin.

Jo elokuvan ensimmäiset minuutit osoittavat, että tällä kertaa on menty metsään ja pahasti. Heti aloituskohtaus esittelee, että leffan kauhu muodostuu vain ja ainoastaan typeristä, ärsyttävistä, laiskoista ja kaikin tavoin kehnoista äkkisäikäytyksistä kovaäänisen böö-efektin kera. Sen lisäksi koko murtovarkaiden hyökkäys on todella kömpelösti tehty kohtaus, mikä tuntuu siltä, että se lisättiin käsikirjoitukseen viime hetkellä, tekijöiden pohtiessa kiireessä, minkä takia nämä hahmot matkustaisivat taloon, mistä Brahms löytyy. Ja sitten leffa vielä päättää heittää koko ensimmäisen elokuvan roskakoriin. Mitä helvettiä tekijät tuumivat tätä kirjoittaessaan? Kenelle he päättivät tehdä tämän jatko-osan? Ei ainakaan heille, jotka pitivät ensimmäisestä osasta, sillä tämä surkeus vain pilaa ensimmäisen osan. Kyseessä on ällistyttävän väkisin ja epätoivoisesti väännetty jatko-osa.

Brahms: The Boy II on niitä kauhuelokuvia, missä on tarinaa oikeastaan vain puolen tunnin lyhytelokuvaan, joten sitä on pitänyt venyttää ties miten. Alle puolentoista tunnin leffaksi tämä on yllättävänkin pitkäveteinen sisällön puutteen takia. Suunnilleen kymmenen minuutin välein mukaan on pakko saada jokin säikäytys ja ne ovat tietty laiskimmasta päästä. Oli vähällä, etten nauranut, kun yksi pelottelu onkin unta ja kun hahmo herää, tulee uusi säikäytys ja sekin oli vain unta. Ja tietysti monen kauhukohtauksen jälkeen hahmot käyttäytyvät kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Leffasta löytyy muitakin naurettavia juttuja ja usein se on jopa tahattoman koominen kaikessa ylivakavuudessaan ja -draamaattisuudessaan. Brahms-nukella vaikuttaisi olevan oma tahto ja kun muut eivät tee, kuten se haluaa, Brahmsin pelottavaksi tarkoitetut suuttumukset muistuttavat lähinnä uhmaikäisen lapsen kiukustumista. Samalla tavoin leffakin tuntuu suuttuvan, kun katsoja huvittuu sen yrityksistä olla karmiva ja uhkaava.

En voi olla kummastelematta, mitä ihmettä käsikirjoittaja Stacey Menear ajatteli tätä leffaa suunnitellessaan? Aivan kuin hän olisi unohtanut monet jutut ensimmäisestä elokuvasta. Ensimmäinen leffa päättyi siihen, että Brahms-mies olikin yhä elossa, mutta tässä häntä ei sitten nähdäkään. Mitä hänelle tapahtui? Lisäksi hänet vieläpä nähtiin korjaamassa nukkea, mutta tässä leffassa annetaan uusi selitys sille, että nukke on taas kunnossa. Ymmärtäisin, jos leffoilla olisi eri tekijät, mutta sama käsikirjoittaja ja sama ohjaaja palasivat tekemään tämänkin. Ohjaaja William Brent Bellin työ on täysin mitäänsanomatonta, eikä hän vaikuta edes yrittävän. Pelkkiä halpoja äkkisäikäytyksiä toisensa perään, ilman yritystäkään luoda pelottavaa ilmapiiriä. Tylsää. Paikoitellen leffa on tyylikkäästi kuvattu, mutta mukana on myös paljon hätäisesti otettuja kuvia. Sentään lavasteet ovat näyttävät. Äänimaailma luottaa aivan liikaa koviin äänitehosteisiin ja Brett Detarin säveltämät musiikit ovat vain tyhjänpäiväistä mölyä.

Yhteenveto: Brahms: The Boy II on hämmästyttävän surkea ja surkuhupaisa jatko-osa ihan menevälle kauhuleffalle, The Boylle. Tuntuu kuin tekijät olisivat joko unohtaneet ensimmäisen osan loppuratkaisun tai olisivat alkaneet pitämään sitä tylsänä ideana, sillä tässä sen nokkela huipennus heitetään roskakoriin nopeasti. Brahmsista on tehty tylsä ja lähinnä huvittava Annabelle-kopio, joka kiukuttelee kuin uhmaikäinen kakara, jos sen "sääntöjä" ei noudateta. Elokuva on muutenkin tahattoman koominen, mitä vain pahentaa leffan yritys olla todella vakavasti otettava. Aivan kuin leffa vain leikkisi olevansa kauhuelokuva. Kauhu koostuu pelkistä laiskoista ja typeristä äkkisäikäytyksistä kovan äänen kera, eikä ohjaaja William Brent Bell edes yritä rakentaa karmivaa tunnelmaa. Kunnon sisältöä leffassa ei ole juuri nimeksikään ja elokuva onkin täytetty yhä vain uusilla böö-pelotteluilla, jotta kesto saadaan edes yli tuntiin ja 20 minuuttiin. Siinäkin ajassa katsoja ehtii tylsistyä useaan otteeseen. Brahms: The Boy II:a ei voi suositella oikein kenellekään. He, jotka pitivät ensimmäisen The Boyn käänteestä, luultavasti inhoavat sitä, että tällä kertaa nukke onkin elävä, sillä se vain pilaa ensimmäisen osan. Kauhufaneja taas ärsyttää, kuinka laiskasti leffa on tehty. Elokuva sopii oikeastaan vain kaveriporukalla pidettävään leffailtaan, missä filmin huonoudelle ja urpoudelle voi naureskella. Lopussa leffa tietty yrittää vielä pohjustaa mahdollista kolmososaa. Ei kiitos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brahms: The Boy II, 2020, Huayi Brothers, Lakeshore Entertainment, STX Entertainment

Arvostelu: Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga (2020)

EUROVISION SONG CONTEST: THE STORY OF FIRE SAGA

Ohjaus: David Dobkin
Pääosissa: Will Ferrell, Rachel McAdams, Dan Stevens, Pierce Brosnan, Melissanthi Mahut, Graham Norton, Jamie Demetriou ja Demi Lovato
Genre: komedia, musiikki
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 13

Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga on Will Ferrellin ja Rachel McAdamsin tähdittämä musiikkikomedia. Ferrell innostui Euroviisuista vuonna 1999, kun hänen ruotsalainen tyttöystävänsä esitteli laulukilpailun hänelle. Siitä lähtien Ferrell on katsonut Euroviisut joka vuonna - vuonna 2014 jopa paikan päällä Tanskassa. Ferrell alkoi työstämään elokuvaa laulukilpailusta ja vuonna 2018 hän pääsi seuraamaan Portugalin Euroviisuja kulisseista, haastatellen niin kilpailijoita kuin laulukilpailua pyörittäviä tekijöitä. Myöhemmin hän ilmoitti työstävänsä elokuvaa, minkä Netflix jakaisi suoratoistopalvelussaan. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2019 ja Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagan oli tarkoitus ilmestyä juuri ennen Euroviisuja tänä keväänä, mutta koska koronaviruksen takia laulukilpailu peruttiin kokonaan, elokuvan julkaisua viivästettiin. Nyt se on kuitenkin ilmestynyt Netflixin valikoimaan ja päätin katsoa sen heti samana aamuna. On muuten pelottavan ajankohtaista, että sinä vuonna, kun Euroviisuista tehdään elokuva, oikeita Euroviisuja ei pystytä järjestämään lainkaan...

Pienessä islantilaiskylässä asuvat Lars ja Sigrit ovat lapsesta asti haaveilleet esiintyvänsä jonain päivänä Euroviisuissa. Vuonna 2020 heidän yhtyeensä Fire Saga uskaltautuu vihdoin lähteä mukaan kisaan.

Will Ferrell ja Rachel McAdams ovat jokseenkin kummallinen yhdistelmä, esittäessään Fire Saga -yhtyeen laulajia Larsia ja Sigritiä. McAdams on kyllä esiintynyt komedioissa ennenkin ja osoittanut kykynsä genressä, mutta nyt hän ei oikeastaan saa aikaa loistaa sillä saralla, koska Ferrellin on aivan pakko saada valokeila läpi elokuvan. Ferrell ei onneksi ole yhtä raivostuttava kuin parin vuoden takaisessa Holmes & Watson -kammotuksessaan (2018), mutta ei hän kovin hyvä tässäkään leffassa ole. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän Ferrell kokee pakottavaa tarvetta sekoilla. Samalla hän on yhä vain vähemmän hauska ja enemmän ärsyttävä. McAdams näyttää välillä niin kiusaantuneelta, että jopa toivoo, että hän pääsisi pois koko leffasta. Kemiaa kaksikon väliltä ei löydy.

Elokuvassa nähdään myös mm. Pierce Brosnan Larsin tympeänä isänä, joka ei usko poikaansa lainkaan, Dan Stevens Venäjän Euroviisukilpailija Alexander Lemtovina, laulaja Demi Lovato Fire Sagaa vastaan kilpailevana islantilaisartisti Katianana, sekä omaa talk-showtaan pitävä Graham Norton omana itsenään, Euroviisujen kommentaattorina. Brosnan on harmillisen tylsä kömpelösti islantia puhuvana isähahmona, eikä hänen ja Larsin vaikeasta suhteesta saada lopulta oikein mitään irti. Yhdessä kohtaa Stevensin esittämälle Alexanderille yritetään luoda omaa juonikuviotaan, mutta se unohdetaan nopeasti, kun Venäjän ihmisoikeuksista on tehty pilkkaa. Leffan aikana lyhyitä cameoita tekevät myös vanhat Euroviisuvoittajat, kuten Norjan viulistiylpeys Alexander Rybak, Itävallan parrakas Conchita Wurst ja parin vuoden takainen voittaja, Israelin Netta. Suomen Lordia ei valitettavasti nähdä, mutta leffasta löytyy kuitenkin yhtyettä selvästi parodioiva hirviöbändi.

Ei varmaan tule kovin suurena yllätyksenä, ettei Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga ole kovin hyvä elokuva. Kuten nimensä, leffa on ylipitkä ja välittömästi unohdettava. Se ei ole surkea, kuten aiemmin mainitsemani Holmes & Watson, mutta kyllä se aika pitkälti jatkaa Ferrellin pyörimistä pohjamudissa. Hauskan sijaan leffa on lähinnä väärällä tavalla myötähäpeällinen. Nauraa ei saa, vaan lähinnä sitä toivoo, että Lars ja Sigrit palaisivat kotiinsa, jotta eivät nolaisi itseään enempää. Kun Ferrell pääsee vauhtiin Larsina, niin muut hahmot kuin katsojakin tuijottavat kiusaantuneina vierestä. Lisäksi ongelmaksi koituu, kuinka leffa alkaa jossain kohtaa tuntumaan enemmänkin mainokselta Euroviisuille kuin kunnon elokuvalta. Mainostuksen tunnetta vain lisää se, kuinka pelokkaasti leffa lopulta tekee vitsiä itse viisuista ja käyttää ajan lähinnä vain laulukilpailun ylistämiseen. Mainos vieläpä kestää aivan liian kauan ja pari minuuttia yli kahden tunnin kestossaan leffa on usein pitkäveteinen.

Pitkästymistä ei auta yhtään se, kuinka ennalta-arvattavasti tarina kulkee. Samanlaisia kertomuksia on nähty, kuultu ja luettu ennenkin, ja paljon paremmin toteutettuna. Katsoja arvaa hyvin pian, kuinka Larsin ja Sigritin matka Euroviisuissa tulee kulkemaan. Luvassa ei ole minkäänlaista jännitystä eikä ainuttakaan yllätystä. Senkin arvaa, että jossain kohtaa pääparin välille pitää muodostua jokin konflikti, ennen kuin välit sovitaan juuri ennen esiintymistä. Katselukokemusta helpottaisi, jos Lars olisi pidettävämpi tapaus. Silloin kaksikkoa voisi jopa kannustaa voittoon. Nyt leffa vain saa katsojan toivomaan, että Sigrit lähtisi soolouralle ja kisaisi Euroviisuissa yksin.

Elokuvan on ohjannut David Dobkin, jonka filmografiaan kuuluu selvästi hauskempi Kuokkavieraat (Wedding Crashers - 2005). Hauskuutensa puolesta Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga muistuttaakin enemmän Dobkinin edellistä filmiä, kuivaa The Judgea (2014). Dobkin antaa Ferrellin tehdä, mitä tämä haluaa ja on selvää, että Ferrellillä on ollut hauskempaa leffaa tehdessään kuin katsojalla sitä katsoessaan. Ferrellin ja Andrew Steelen käsikirjoitus on laiska raakile, joka vain lainailee muualta, eikä vaivaudu tuomaan mitään kiinnostavaa ja uutta peliin. Sentään leffa on teknisesti taitavasti tehty. Etenkin esitysten aikana kamera-ajot ympäri näyttävää lavaa ja suurta yleisöä ovat hienoja. Muutenkin lavastajat ja puvustajat ovat onnistuneet. Valotiimikin pistää parastaan esityksissä. Leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää vielä ainakin vartilla. Ääniefektit ovat oivalliset ja täytyy myöntää, että pari biisiäkin ovat ihan meneviä. Fire Sagan Volcano Man -kappale on sopivan korni ja huomattavasti veikeämpi rallatus kuin Double Trouble, jolla kaksikko lähtee kisaamaan Euroviisuissa.

Yhteenveto: Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga on harmillisen laimea ja mitäänsanomaton raina, mikä on liian pitkä kuten nimensä ja minkä myös unohtaa yhtä nopeasti kuin ylipitkän nimen. Kahden tunnin kesto ei tunnu perustellulta, kun tarina on näin ennalta-arvattava ja komediapuoli jättää näin paljon toivomisen varaan. Ainoastaan yksi naljailu Venäjän ihmisoikeuksia kohtaan sai minut hörähtämään, mutta Ferrellin sekoilu on lähinnä kiusallista ja ärsyttävää. Leffa ei edes uskalla tehdä pilkkaa itse Euroviisuista, vaan lähinnä vain ylistää niitä maasta taivaisiin. Paikoitellen elokuva alkaakin tuntua lähinnä mainostukselta viisuille, etenkin kun vanhoja voittajia tuodaan ruudulle. Minkäänlaista jännitettä elokuvasta ei löydy, vaan Fire Sagan koettelemukset arvaa helposti etukäteen. Sentään pari biisiä toimivat kelpo rallatuksina, mutta on harmi, että Fire Saga päättää esittää Double Troublen Euroviisuissa hauskan Volcano Manin sijaan. Teknisesti leffa on taidokkaasti toteutettu, vaikkakin leikkauksessa filmi kaipaisi rajumpaakin tiivistämistä. Rachel McAdams joutuu nolostumaan usein ja välillä toivoinkin, että hän pääsisi karkuun elokuvasta. Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagaa voi suositella lähinnä Ferrellin vannoutuneimmille fanittajille, sekä tietty itse Euroviisuihin ihastuneille. Kenties tämä hieman lievittää todellisten viisujen peruuntumisen jättämiä vieroitusoireita ja tuskaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga, 2020, Netflix, Gary Sanchez Productions, Truenorth Productions

Arvostelu: The Patriot (2000)

THE PATRIOT

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Mel Gibson, Heath Ledger, Joely Richardson, Jason Isaacs, Chris Cooper, Lisa Brenner, Tchéky Karyo, Tom Wilkinson, Donal Logue, Adam Baldwin, Gregory Smith, Trevor Morgan, Bryan Chafin, Mika Boorem, Logan Lerman ja Skye McCole Bartusiak
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Patriot on Roland Emmerichin ohjaama Yhdysvaltain vapaussotaan ja itsenäistymisen aikaan sijoittuva elokuva. Robert Rodat kirjoitti monta eri käsikirjoitusversiota filmistä, kunnes sai studion kiinnostumaan tekemään siitä elokuvan. Ohjaaja Emmerich sen sijaan päätti jo hyvin aikaisessa vaiheessa käsikirjoituksen lukua, että haluaa olla mukana projektissa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta The Patriot sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Eniten tylytystä filmi sai historioitsijoilta, joita ärsytti elokuvan historiallisten tapahtumien muokkaus. Lisää negatiivista huomiota elokuva sai, kun kävi ilmi, että yksi ylistävämmistä arvosteluista oli studion laatima, eikä todellisen sanomalehden. Tämä johti lopulta siihen, että studion täytyi maksaa viisi dollaria usealle henkilölle, jotka olivat käyneet katsomassa elokuvan kyseisen "feikki-kriitikon" arvion innostamana. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Patriotia, mutta olin kuullut siitä jo pitkään. Aiemmin keväällä pitämässäni 24 tunnin elokuvamaraton -haasteessa päätin vihdoin katsoin elokuvan ja samalla myös kirjoittaa siitä arvostelun leffan 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

1770-luvulla Amerikassa itsenäistymistä haluavat siirtokuntalaiset ovat ajautuneet vapaussotaan brittiläistä imperiumia vastaan. Benjamin Martin päätyy mukaan taisteluun, kun brittieversti tappaa hänen poikansa.

Pääroolissa Benjamin Martinina nähdään Mel Gibson, joka oli tässä kohtaa jo tottunut esiintymään historiallisesti epätarkoissa elokuvissa, Braveheart - taipumattoman (Braveheart - 1995) ja Pocahontasin (1996) jälkeen. Gibson sopii hienosti perheenisäksi, joka haluaisi vain elää rauhassa, mutta kun tragedia iskee, on hänen pakko taipua ja lähteä sotaan. Hän hoitaa niin lempeän ja rakastavan isähahmon kuin brutaalin sotilaan puolet hahmostaan lujalla taidolla. Katsoja on alusta alkaen Benjaminin puolella. Hänen kautta sotaa käsitellään hieman monipuolisemmin kuin muiden hahmojen näkökulmasta, mikä tekee hänestä heti viisaamman tuntuisen.

Benjaminin lapsia ovat vanhin poika Gabriel (edemennyt Heath Ledger), heti alussa kuoleva Thomas (Gregory Smith), Nathan (Trevor Morgan), Samuel (Bryan Chafin), Margaret (Mika Boorem), William (Logan Lerman esikoisroolissaan) ja Susan (Skye McCole Bartusiak). Benjaminin hahmoa kirjoittaessa Robert Rodat todella halusi Gibsonin tähdittävän leffaa, joten hän kirjoitti hahmolle yhtä monta lasta kuin Gibsonillakin oli. Käsikirjoituksen teon aikana Gibson sai seitsemännen lapsensa ja siksi Rodat myös lisäsi Benjaminillekin yhden lapsen lisää. Suuri osa muksuista jää täysin taka-alalle ja vain muutama nousee esille - lähinnä mahtavan Ledgerin näyttelemä Gabriel, joka haluaa lähteä sotaan isänsä käskyjen vastaisesti. Gibsonin ja Ledgerin välille on onnistuttu rakentamaan toimiva isä-poika-suhde, mikä tuo sydäntä filmiin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Chris Cooper Benjaminin komentajana, Harry Burwellina, Joely Richardson Benjaminin kuolleen vaimon siskona Charlottena, Tom Wilkinson brittiarmeijaa johtavana kenraali Charles Cornwallina, sekä Jason Isaacs Thomas-pojan tappavana eversti William Tavingtonina, jolle Benjamin tietty hautoo kostoa. Isaacs on uransa aikana useasti osoittanut sopivansa täydellisesti niljakkaiden roistojen rooliin ja tekee saman myös tässä. Hän on erinomainen kaikessa vihattavuudessaan. Myös Wilkinson ja Cooper sopivat rooleihinsa - etenkin oikeanlaista arvokkuutta omaava Wilkinson.

Iso tekijä siihen, pitääkö The Patriotista, on se, välittääkö historiallisista epätarkkuuksista vai ei. Jos haluat nähdä tarkan kuvauksen Yhdysvaltojen vapaussodasta ja neutraalimman näkökulman sodan osapuoliin, on tämä täysin väärä elokuva sinulle. Jos taas pidät historiallisista filmeistä, mutta sinua ei haittaa lainkaan, jos tapahtumia on muuteltu, hahmoja väritelty ja muutenkin asioita muokkailtu suuntaan jos toiseen, The Patriot tarjoaa erittäin toimivan aikamatkan 1770-luvun Amerikkaan. Itselleni kyseinen aika historiasta ei ole tutuimmasta päästä, joten tiettyjen asioiden kuvaaminen väärin ei voinut häiritä katselukokemustani. Lähinnä tapa, jolla elokuva esittää orjuuden (tai pikemminkin sen esittämättä jättäminen ja röyhkeä kaunistelu) on kyseenalainen katsojalle kuin katsojalle. Muuten viihdyin oikein passelisti elokuvan parissa ja se piti hyvin mukanaan lähes kolmen tunnin kestonsa ajan. Paikoitellen elokuva kulkee turhan hitaasti, mutta pääasiassa kesto ei haittaa.

Ohjaaja Roland Emmerich on monille tuttu valtavien katastrofielokuvien, kuten Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996), Godzillan (1998), The Day After Tomorrow'n (2004) ja 2012:n (2009) tekijänä. Vaikkei Emmerich ole ohjaajana lahjakkaimmasta päästä ja hänen filmografiaansa kuuluu useita huteja, hänellä on kyllä aina ollut silmää massiivisille kohtauksille ja vaikuttavalle tuholle. Emmerich pääseekin esittelemään näitä taitojaan The Patriotin sotakohtauksissa, jotka ovat erittäin näyttäviä. Sadoista extroista koostuvat armeijat marssivat räjähdysten keskellä upeissa laajakuvissa. Kaiken vaikuttavuuden keskellä katsojan on vaikea olla pohtimatta, kuinka typerä tuonaikainen taistelutaktiikka olikaan. Armeijat kävelevät toisiaan vastaan isolla aukiolla ja ammuskelevat, kunnes toinen osapuoli luovuttaa tai menettää kaikki sotilaansa. Vähän kuin pelaisi shakkia ja liikuttaisi kaikkia sotilasnappuloita kerralla eteenpäin. Jos jonkin tiedän elokuvassa olevan historiallisesti tarkkaa, niin tämän hölmön taktiikan... mitä on vaikea taktiikaksi kutsua.

Suurten taistojen keskellä elokuvaan saadaan tosiaan sitä sydäntä oivallisella isä-poika-suhteella. Jos Gabrielin hahmo puuttuisi leffasta kokonaan ja Benjamin lähtisi vain kostamaan Thomasin kuolemaa, olisi päähenkilöllä sentään motiivi, mutta ei paljoa muuta. Tarpeeksi lämpimältä ja syvältä tuntuva perhesuhde tuo kuitenkin ripauksen todellista ihmisyyttä, kun kömpelösti kirjoitetut ja esitetyt kohtaukset vapausjaarittelusta eivät siihen pysty. Huumoriakin on hieman saatu mukaan (yhdessä sotakohtauksessa tahatonta komiikkaa pöljällä kuolemalla) ja hieman häiriintynyttä romantiikkaa, mikä ei todellakaan ole elokuvan vahvuus. Isoilla taisteluilla Emmerich yrittää saada katsojan joko unohtamaan tai katsomaan sormien läpi tietyt kehnoudet, mitkä estävät The Patriotia olemasta vieläkin parempi elokuva.

Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on hieno teos. Kuvaus on kaikin puolin tarkasti tehty ja elokuvassa hyödynnetään paljon upeita laajoja kuvia, joko esittelemään maisemia tai korostaakseen armeijoiden kokoa. Leikkauksessa muutamia kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman, mutta suurimmaksi osaksi kohtaukset on pistetty hyvin kasaan ja tarina soljuu eteenpäin kiinnostavasti alusta loppuun. Lavasteet ovat todella hienot läpikotaisin ja asutkin ovat tyylikkäästi toteutetut. Univormuja täytyi valmistaa satoja kappaleita isoja taisteluita varten. Maskeeraustiimi on myös päässyt meikkaamaan ikävän näköisiä taisteluvammoja. Efektit ovat kestäneet hyvin aikaa ja äänitehosteet lisäävät tärkeän iskun taistoihin. John Williamsin säveltämät musiikit sisältävät maestrolle tuttua klassisuutta, herkkyyttä ja seikkailullisuutta, kuten myös eeppisyyttä ja aikaan sopivaa huilusoittoa.

The Patriotista on olemassa noin kymmenen minuuttia teattereissa julkaistua elokuvaa pidempi versio. Mukana on uusia kohtauksia, kuten myös hieman muokattuja ja pidennettyjä hetkiä. Lähinnä nämä ovat lisättyjä keskusteluja ja joitakin lisäraakuuksia. Itse katsoin elokuvasta pidennetyn version.

Yhteenveto: The Patriot on erittäin oivallinen sotadraama, kun pystyy katsomaan historialliset epätarkkuudet sormien läpi. Ohjaaja Roland Emmerich on pätevä tekijä isojen taistelukohtausten ja tuhon kanssa, mutta onneksi saa mukaan myös toimivan isä-poika-suhteen, mikä tuo sydäntä tarinaan. Mel Gibson on erittäin mainio pääroolissa Benjamin Martinina ja Heath Ledger on oiva valinta hänen pojakseen. Kenties parhaan roolityön tekee kuitenkin Jason Isaacs, joka on mahtava inhottavana everstinä. Joissain asioissa filmi onnistuu tekemään vaikutuksen ja siinä on hienoja kohtauksia, mutta toisinaan leffasta myös paistaa tiettyjä heikkouksia. Kömpelyyttä löytyy käsikirjoituksesta ja orjien esittäminen leffassa on vähintäänkin kyseenalainen. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ajankuva on upeasti luotu. Lähes kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Elokuvassa kuitenkin on helposti korjattavia ongelmia, mitkä estävät kokonaisuutta nousemaan potentiaaliinsa. Suosittelenkin The Patriotia eritoten niille, joita kiehtovat historialliset tapahtumat, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että historiaa on oikeasti tutkinut tosissaan. Silloin leffasta voi bongata vielä enemmän vikoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Patriot, 2000, Columbia Pictures Corporation, Centropolis Entertainment, Mutual Film Company, Global Entertainment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Cinema Paradiso (Nuovo Cinema Paradiso - 1988)

CINEMA PARADISO

NUOVO CINEMA PARADISO

Ohjaus: Giuseppe Tornatore
Pääosissa: Salvatore Cascio, Philippe Noiret, Marco Leonardi, Jacques Perrin, Agnese Nano, Antonella Attili, Pupella Maggio, Leopoldo Trieste, Enzo Cannavale, Isa Danieli ja Giovanni Giancono
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 54 minuuttia - International Cut: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: S

Nuovo Cinema Paradiso - tai kuten se tunnetaan suuressa osassa maailmaa yksinkertaisesti Cinema Paradisona - on italialaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Giuseppe Tornatoren elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Protti-perheen omistamaan pieneen elokuvateatteriin, mitä perhe pyöritti vuodesta 1904 lähtien. Elokuva kuvattiin Tornatoren kotikylässä Bagheriossa, minne tekijät rakensivat elokuvateatterin. Cinema Paradiso sai ensi-iltansa Italiassa syksyllä 1988, mutta siellä elokuva ei kuitenkaan ollut kovin kummoinen menestys, joten siitä leikattiin puoli tuntia pois, kun sitä alettiin julkaista teattereihin ympäri maailman vuotta myöhemmin. Maailmanlaajuisesti elokuvasta tulikin iso hitti ja leffa jopa voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-, Golden Globe- ja BAFTA-palkinnot. Lisäksi se voitti myös mm. parhaan miespääosan, miessivuosan, käsikirjoituksen ja musiikin BAFTA-palkinnot, sekä tuomariston palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Nykyään Cinema Paradisoa pidetään ehtana mestariteoksena ja klassikkona. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa vasta viime vuonna ja rakastuin siihen täysin. Olinkin erittäin ilahtunut ja innoissani, kun koronarajoitusten päätyttyä Finnkino alkoi vihdoin avaamaan teattereitaan ja ihka ensimmäisenä elokuvana Finnkino päättikin näyttää juuri Cinema Paradison. Menin tietysti katsomaan sen ja vieläpä Tennispalatsin jättimäisessä ISENSE-salissa. Ai että, tuntui hyvältä päästä kolmen kuukauden jälkeen takaisin elokuviin ja vieläpä tällaisen klassikon ja mestariteoksen parissa!

Toisen maailmansodan jälkeen pienen italialaiskylän asukkien suosikkiviihdettä on käydä elokuvissa Cinema Paradiso -teatterissa. Kun muiden katseet ovat lukittuneet valkokankaaseen, pieni Totò-poikaa kiehtookin, mitä tapahtuu teatterin kulisseissa ja pyrkii koneenkäyttäjä Alfredon apulaiseksi.

Pienenä Totò-poikana, eli Salvatore Di Vitana nähdään nuori Salvatore Cascio, joka on täynnä valloittavaa ja suloista lapsen riemua. Cascio on täysillä mukana ja hän on aivan mahtava näin nuoreksi näyttelijänaluksi. Hän tekee Totòsta välittömästi pidettävän, sekä myös helposti samaistuttavan, jos elokuvat kiinnostavat viihteen lisäksi myös alana. Itse olen lapsesta asti ollut kiehtoutunut siitä, mitä kaikkea leffojen parissa tapahtuu, mitä katsojat eivät kuitenkaan pääse näkemään. Kiehtomus on mennyt niinkin pitkälle, että olen käynyt muutaman vuoden koulutuksen elokuva-alalla ja olen kohta ollut vuoden töissä elokuvateatterissa. Ymmärrän siis täysin Totòn ihastuksen filmejä kohtaan ja näen itseni hänen tilallaan. Cascion lisäksi hahmoa esittävät myös Marco Leonardi teini-Totòna ja Jacques Perrin iäkkäänä Salvatorena, jonka muistelun kautta näemme hänen lapsuutensa.
     Cinema Paradiso -elokuvateatterin koneenkäyttäjä Alfredoa taas näyttelee edesmennyt ranskalainen Philippe Noiret, joka puhui kaikki repliikkinsä ranskaksi ja jonka Vittorio Di Prima dubbasi italiaksi. Jos siis välillä näyttää siltä, että Alfredon suun liike ei vastaa kuuluvaa puhetta, se johtuu juurikin tästä jälkidubbauksesta. Siitä huolimatta, ettei Noiret osannut italiaa, hän hoitaa hommansa huikean hyvin. Vaikka Alfredo onkin aluksi tyly pienelle Totòlle, muuttuu hän vähitellen isämäiseksi hahmoksi tälle. Noiretkin on erittäin pidettävä ja hän näyttää hienosti, kuinka hän alkaa vähitellen lämmetä Totòlle ja huomata tämän kykyjä.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Antonela Attili Totòn äitinä, Agnese Nano Totòn ihastuksena Elenana, sekä Leopolde Trieste isä Adelfiona, kylän pappina, joka tarkastuttaa kaikki elokuvat etukäteen, jottei niistä löydy mitään syntistä. Trieste onkin huvittava roolissaan, kilisyttäen vimmaisesti kelloa merkiksi siitä, että Alfredon täytyy leikata jotain pois leffoista. Myös Attili ja Nano ovat mainioita rooleissaan. Totòn äiti ei vain ole kovin pidettävä tapaus, sillä tämä on jatkuvasti kurittamassa poikaansa, joka unohtaa oikeat askareet elokuvien vuoksi. Eri kulttuurin ja aikakauden vuoksi onkin joka kerta yhtä vaivaannuttavaa nähdä, kun äiti lyö lastaan rangaistuksena.

Usein "elokuvan taialla" tarkoitetaan sitä, kuinka elokuvissa voidaan nähdä asioita ja tapahtumia, mitkä eivät voisi olla todellisia tai mitkä ovat tapahtuneet vuosisatoja sitten. Kuinka elokuvat voivat kuljettaa katsojansa paikkoihin, mitkä eivät välttämättä ole totta, mutta jotka elokuvat saavat tuntumaan todelta. Sitten taas on Cinema Paradiso, missä elokuvan taika syntyy siitä suuresta rakkaudesta ja intohimosta tätä taiteenlajia kohtaan, mikä elokuvasta huokuu. Totòn äitiä ja kylän aukiohullua lukuunottamatta Giancaldon asukkaat ovat kaikki ihastuneita liikkuvaan kuvaan ja samat filmit ihastellaan monen monta kertaan. Meno teatterissa on kuitenkin hyvin erilainen kuin mihin olemme tottuneet. Todellisuudessa tämä määrä puhetta ja huutelua saisi vereni kiehumaan, mutta elokuva saa esitettyä tämän törkykäytöksenä nykyään pidetyn juurikin sinä rakkautena elokuvia kohtaan. Erityisen hauskaa on, kun kyläläisten katsomassa elokuvassa on alkamassa romanttinen kohtaus. Jännitys kasvaa kasvamistaan, kyläläiset siirtyvät odottavaisena penkkinsä reunalle ja juuri ennen suutelua elokuva hyppääkin kömpelösti seuraavaan kohtaukseen, ja isä Adelfio saa tuta katsojien raivon, kun pusu ei päässytkään mukaan.

Yksi leffan hienoista puolista on, kuinka eläväiseltä ja aidolta se saa leffateatterin menon, sekä ylipäätään koko Giancaldon kylän tuntumaan. Elokuva on täynnä pieniä juonikuvioita, joita tuodaan takaisin silloin tällöin ja joilla tämä kylä saadaan tuntumaan rikkaalta. Esimerkiksi yhdessä kohtaa leffaa nähdään, kun erään miehen ja naisen katseet kohtaavat elokuvateatterissa ja seuraavan kerran heidät nähdäänkin katsomassa elokuvaa yhdessä. Nämä pienet yksityiskohdat vain vahvistavat elokuvaa ja on joka kerta mahtavaa, kun jokin näistä juonikuvioista viedään päätökseen leffan aikana. Läpi elokuvan eräs hienostoherra sylkäisee rahvaan päälle teatterin parvikatsomosta ja tekisi mieli taputtaa, kun pilkka osuu vihdoin ja viimein omaan nilkkaan. Muutenkin kylässä tapahtuu paljon kaikenlaista ja on niin kiehtovaa seurata, kuinka kaikki tuntevat toisensa ja auttavat toisiaan.

Cinema Paradiso kuuluu niihin teoksiin, joihin uskon olevan vaikeaa olla rakastumatta. Kyseessä on niin valloittavan ja lumoavan ihana elokuva, mikä sykkii niin suurella sydämellä, että jo ensimmäisen puolen tunnin aikana voi huomata, miksi sitä pidetään niin korkeassa arvossa. Sen lisäksi, että kylän loistokkaasti luotu henki ja Totòn samaistuttava ihastus elokuvia kohtaan nappaavat heti mukaansa, on tarina kaikin puolin erittäin koukuttava ja tunnelma erinomainen. Elokuvaa on todella vaikeaa katsoa liikuttumatta kertaakaan. Niin syvälle se onnistuu pureutumaan ja molempina katselukertoina olen herkistynyt pariinkin otteeseen. Totòn ja Alfredon välille muodostuva isää ja poikaa muistuttava suhde on todella kaunis. Jännitystäkin löytyy, kuten myös hempeää romantiikkaa. Se ei ole koskaan imelän ällöä, vaan aidosti suloista. Huumoria on paljon ja elokuvan aikana saa nauraa monen monta kertaa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Giuseppe Tornatore tekee mestarillista työtä elokuvan parissa, rakentaen tunnelmaa upeasti ja näyttäen oman rakkautensa elokuviin kaiken aikaa. Katsojanakin huomaa rakastuvansa elokuviin uudelleen. Tornatore on panostanut kertomukseen ja vaikka leffassa on pidempiä pätkiä, joissa juonta ei välttämättä liikuteta eteenpäin, hän täyttää nämä osiot veikeillä jutuilla, eikä mielenkiinto koskaan katoa tai taso tipahda. Cinema Paradiso on myös taitavasti kuvattu. Laajoilla kuvilla esitellään niin kylää kuin elokuvateatterin yleisöä, kun taas lähikuvissa korostetaan esimerkiksi Totòn intoa alaa kohtaan. Lavasteet ovat vaikuttavat ja kylään haluaisi päästä matkustamaan. Äänimaailmakin on hyvin toteutettu. Ennio Morriconen ja hänen poikansa Andrean säveltämät musiikit vain lisäävät elokuvan lumoa, ihanuutta ja herkkyyttä.

Elokuvasta on olemassa useampikin leikkausversio. Alkuperäinen italialainen teatteriversio kesti kaksi ja puoli tuntia, mutta leffan heikohkon menestyksen takia siitä karsittiin puoli tuntia pois maailmanlaajuista levitystä varten. Sitten elokuvasta on myös kolmetuntinen ohjaajan versio, minkä lopetus on huomattavasti pidempi kuin tunnin vähemmän kestävässä versiossa. Pidemmissä versioissa kylän menoa ja meininkiä esitellään vieläkin enemmän, kuten myös Totòn romanssia Elenan kanssa. Itse olen nähnyt vain kansainvälisen teatteriversion ja lukemani perusteella en ole varma, haluanko nähdä kolmen tunnin versiota, sillä sen lopetus kuulostaa tekevän vain hallaa tarinalle.

Yhteenveto: Cinema Paradiso on valloittavan ihana ja upea mestariteos, mikä saa suurimmatkin elokuvanystävät rakastumaan tähän taiteenlajiin uudelleen joka katselukerran myötä. Rakkaus elokuvia kohtaan oikein huokuu tästä teoksesta. Totòn kertomus nappaa heti mukaansa ja on erittäin kiinnostavaa seurata hänen elämäänsä - etenkin kun hahmoa esittävät Marco Leonardi, Jacques Perrin ja etenkin mahtava nuori Salvatore Cascio ovat niin hyviä roolissa. Philippe Noiret on myös loistokas koneenkäyttäjä Alfredona ja hänen ja Totòn välille muodostuva isä-poikamainen suhde on erittäin liikuttava. Herkistyä saa muutenkin. Nauraa saa paljon, mutta mukaan mahtuu myös jännitystä ja suloista romantiikkaa. Tunnelma on kaikin puolin mestarillisesti luotu. Itse Giancaldon kylä tuntuu olevan oma hahmonsa, jolle sattuu ja tapahtuu. On kiehtovaa, kuinka paljon mukaan on lisätty pikkuisia juonikuvioita, jotka kuitenkin yhdessä rikastuttavat elokuvaa valtavan paljon. Teknisestikin elokuva on taidokkaasti tehty. Kaikin puolin huikean erinomainen Cinema Paradiso on klassikkoasemansa ansainnut ja se kuuluu niihin teoksiin, mitkä jokaisen pitäisi nähdä edes kerran elämänsä aikana - varsinkin jos elokuvat kiehtovat viihteen lisäksi myös mahdollisena ammattina.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Nuovo Cinema Paradiso, 1988, Cristaldifilm, Les Films Ariane, Rai 3, TF1 Films Production, Forum Picture

Arvostelu: Oikeesti aikuiset (Grown Ups - 2010)

OIKEESTI AIKUISET

GROWN UPS

Ohjaus: Dennis Dugan
Pääosissa: Adam Sandler, Kevin James, Chris Rock, David Spade, Rob Schneider, Salma Hayek, Maya Rudolph, Maria Bello, Ebony Jo-Ann, Joyce Van Patten, Jake Goldberg, Cameron Boyce, Alexys Nycole Sanchez, Ada-Nicole Sanger, Nadji Jeter, China Anne McClain, Frank Gingerich, Morgan Gingerich, Di Quon, Colin Quinn, Steve Buscemi, Jonathan Loughran ja Blake Clark
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Grown Ups, eli suomalaisittain Oikeesti aikuiset on Adam Sandlerin ja hänen kavereidensa Kevin Jamesin, Chris Rockin, David Spaden ja Rob Schneiderin tähdittämä komediaelokuva. Sandler sai idean elokuvaan jo 1990-luvulla ja hänen oli tarkoitus tehdä se ystävänsä Chris Farleyn kanssa, mutta kun Farley menehtyi vuonna 1997, idea pistettiin jäihin. Vuosia myöhemmin idea nousi jälleen Sandlerin mieleen ja hän päätti lisätä ystävänsä kuoleman mukaan tarinaan, kunnianosoituksena hänen muistolleen. Produktio alkoi ja kuvaukset lähtivät käyntiin elokuussa 2009. Kuvauksissa koettiin ongelmia, kun auringonpaisteen sijaan sää olikin kaiken aikaa viileä ja synkkä, jolloin kohtauksista täytyi muokata kesäisempiä jälkitehosteiden kautta. Lopulta Oikeesti aikuiset sai maailmanensi-iltansa 24. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja vaikka se sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta, se tuotti lähes 300 miljoonaa dollaria. Itse näin filmin vuokralta noin vuosi sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kivana perhekomediana. Olen katsonut leffan kerran uudestaankin, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin, että Oikeesti aikuiset täyttää nyt 10 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun lapsuudenystävien vanha koripallovalmentaja menehtyy, ystävykset päättävät kunnioittaa hänen muistoaan viemällä perheensä mökille, missä he aina lapsena juhlivat voittojaan.

Adam Sandlerilla on yleensä vain kaksi erilaista roolia elokuvissaan: hömelö mutta hyväsydäminen hahmo tai kovaan ääneen kailottava, ärsyttävä tyyppi. Oikeesti aikuisissa hänen Lenny Feder -hahmonsa kallistuu onneksi näistä kahdesta ensimmäiseen vaihtoehtoon. Lenny on rikas Hollywood-agentti, jolla on mallimaailmassa pyörivä vaimo (Salma Hayek) ja muutama lapsi (Jake Goldberg, viime vuonna 20-vuotiaana menehtynyt Cameron Boyce ja Alexys Nycole Sanchez)... eli periaatteessa Sandler esittää vain hieman muunneltua itseään. Hän onnistuu tekemään Lennystä jokseenkin sympaattisen ja pidettävän hepun, etenkin kun näkee, kuinka paljon hän välittää perheestään ja kavereistaan. Hayekin esittämä Roxanne on harmillisen perinteinen komediavaimo, katsoen lähinnä tympeänä vierestä miehensä ja tämän kavereiden hölmöilyä, kunnes jossain kohtaa tajuaa itsekin ottaa rennosti ja pistää perheensä työn edelle. Hayek on Sandlerin tavoin ihan toimiva roolissaan, mutta kumpikaan ei tarjoa mitään päätähuimaava roolisuoritusta. Lapsihahmoista on saatu oivallisesti tarpeeksi erilaiset toisistaan, vaikka molemmille pojille tuntuukin tuottavan suuria vaikeuksia päästää puhelimesta irti mökillä. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa hyvin. On todella surullista, että Boyce menehtyi niin nuorena.
     Kun kyseessä on Adam Sandlerin elokuva, ei todellakaan tule yllätyksenä, että hän on kutsunut koomikkokaverinsa esittämään sivurooleja. Sandler ja Kevin James olivat tätä ennen näytelleet kolmessa elokuvassa ja Sandler kävi myös piipahtamassa Jamesin komediasarjassa Kellarin kunkku (The King of Queens - 1998-2007). Sandler ja Chris Rock olivat esiintyneet kahdessa leffassa, kun taas Spaden kanssa Sandler oli näytellyt entuudestaan vain yhdessä filmissä. Rob Schneiderin kanssa Sandler oli kuitenkin esiintynyt samassa leffassa tätä ennen jo 12 kertaa! Lisäksi Sandler, Schneider, Rock ja Spade olivat yhdessä mukana Saturday Night Live -show'ssa ja kaikki viisi olivat näytelleet elokuvassa Voitte suudella sulhasta (I Now Pronounce You Chuck & Larry - 2007). Näyttelijöiden tosielämän ystävyys on tietty tämän elokuvan etu, sillä hahmoviisikonkin ystävyys tuntuu käsinkosketeltavan aidolta, mikä onkin parasta leffassa. Sandlerin tavoin myös hänen kaverinsa esittävät samanlaisia hahmoja kuin yleensäkin. Kevin Jamesin lihavuudesta tehdään pilkkaa kaiken aikaa, Chris Rock vitsailee ihonväristään, David Spade on ärsyttävä pervo ja Rob Schneiderin outoilu pistää pyörittämään silmiä. Schneider sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-ehdokkuuden, eikä ihme. James ja Rock hoitavat hommansa kelvollisesti, mutta Spade on lähinnä rasittava ja kehno.

Spaden näyttelemää Higgyä lukuunottamatta muilla hahmoilla on omat perheensä. Jamesin esittämällä Lamonsoffilla on vaimo Sally (Maria Bello) ja kaksi lasta, temperamenttinen Donna (Ada-Nicole Sanger) ja yhä nelivuotiaana rintamaitoa kinuava Bean (hahmoa esittävät kaksoset Frank ja Morgan Gingerich). Rockin näyttelemällä Kurtilla on vaimo Deanne (Maya Rudolph) ja kaksi lasta, bikinityttöjä tiiraileva Andre (Nadji Jeter) ja aika mitättömän pieneen osaan jäävä Charlotte (China Anne McClain). Pariskunta myös odottaa kolmatta lastaan, mikä on luultavasti kirjoitettu mukaan siksi, että Rudolph oli kuvausten aikana oikeasti raskaana. Heidän mukaansa lähtee lisäksi Deannen äiti, kovaääninen Mama Ronzoni (Ebony Jo-Ann). Rob Schneiderin esittämä Rob on kiinnostunut itseään huomattavasti vanhemmista naisista ja hän tuokin mukaansa iäkkään Glorian (Joyce Van Patten). Charlottea lukuunottamatta lapsihahmot saavat yllättävänkin hyvin ruutuaikaa tasapuolisesti ja niin saavat myös aikuiset. Lähes jokaiselle on onnistuttu luomaan tunnistettava piirre ja vaikka he jäävätkin aika yksiulotteisiksi, ei kertaakaan herää kysymys: "Miksi tuo hahmo edes on mukana, kun hän ei tee yhtään mitään?"
     Elokuvassa nähdään myös Di Quon Lennyn lasten hoitajana, Madison Riley, Jamie Chung ja Ashley Loren Robin tyttärinä, sekä Colin Quinn, Steve Buscemi, Jonathan Loughran ja Tim Meadows pääviisikon lapsuuden vihamiehinä, jotka ovat yhä katkeria koripallohäviöistään.

Tässä kohtaa täytyy sanoa, että jos et pidä Adam Sandlerin (tai hänen ystäviensä) elokuvista, kannattaa Oikeesti aikuiset jättää suosiolla väliin. Jos kaipaat komedialta roisimpaa menoa, kannattaa etsiä muualta, sillä tämä elokuva tarjoaa korkeintaan pikkutuhmia vitsejä. Jos taas haluat nokkeluutta, ei tästä sitä löydy. Mutta jos häpeilemätön pissa-kakka-pieru -huumori ja pöhkö kohellus naurattavat, ja sydämestäsi löytyy paikka imelälle perheen ja ystävien merkityksen ylistämiselle (ja siedät näitä näyttelijöitä), on Oikeesti aikuiset juuri sinulle tehty. Tästä löytyy noita kaikkia. Tämä ei todellakaan ole mikään lajityyppinsä merkkiteos tai edes yhdenkään näiden näyttelijän paras leffa, mutta se onnistuu viihdyttämään mukavasti läpi vähän yli puolentoista tunnin kestonsa. Ja joskus en jaksa leffalta enempää vaatia - etenkään jos näyttelijäkaartissa näkyy Sandlerin, Jamesin, Rockin, Spaden tai Schneiderin nimi. Kun he vielä yhdistävät voimansa, mitä muutakaan voi odottaa?

Sen lisäksi, että Adam Sandlerilla on tapa roolittaa ystävänsä elokuviinsa ja pitää näiden ura pystyssä, hänellä on myös tapana valita elokuviensa kuvauslokaatiot sen mukaan, minne hän haluaa viedä perheensä ja kaverinsa lomalle. Tässä tapauksessa hän taisi haluta ihan vain rennon mökkiloman. Elokuvan juoni muistuttaa aika häikäilemättömästi tosielämää, sillä kun elokuvassa kaverukset lähtevät mökille kunnioittamaan valmentajansa muistoa, tosielämässä Sandler vei kaverinsa mökille tekemään elokuvaa edesmenneen ystävänsä muistoksi. Syy mökille lähtöön kuitenkin unohdetaan aika lailla heti, kun sinne päästään ja sitten vain keskitytään erilaisiin hölmöilyihin mökillä, mihin usein kuuluu se, että jotakuta sattuu. Hieman leffassa kyllä pistää silmään se, että hahmoille ei järvi kelpaa, vaan heidän täytyy lähteä maauimalaan polskimaan. No, kukin tyylillään.

Oikeesti aikuiset ei ole mikään erityisen hauska elokuva, mutta se onnistuu pitämään mukavan hengen yllä alusta loppuun saakka - tai no, melkein loppuun, sillä viimeisen vartin aikana meno muuttuu turhankin siirappiseksi. Hahmojen loukkaantumiset osaa ennustaa jo hyvissä ajoin, ennen kuin ne tapahtuvat, mutta itse olen tarpeeksi kiero, että hymy nousee huulilleni aina, kun joku hahmoista teloo itseään jollain tavalla. Loppujen lopuksi huvittavinta koko elokuvassa on se, että hahmoilla tuntuu olevan hauskempaa kuin katsojalla. Jokainen viisikosta taitaa nauraa yksinään enemmän kuin itse nauroin koko leffan aikana. Toisaalta tämä vahvistaa hyvin tunnetta siitä, että katsoo aitoja kaveruksia. Kuten jo totesin, ei tässä mitään pyörää lähdetty keksimään uudelleen, mutta Oikeesti aikuiset tarjoaa tarpeeksi hupia, jotta sen katsoo ihan mielellään uudestaankin. Eli ihan kiva pätkä!

Elokuvan on ohjannut Dennis Dugan, joka on aiemmin ohjannut Sandlerin komediat Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996), Big Daddy (1999), Voitte suudella sulhasta ja Zohan - lupa saksia (You Don't Mess with the Zohan - 2008). Aiempien filmiensä tapaan Dugan tekee tässäkin tarpeeksi kelvollista työtä ja pitää kivan fiiliksen yllä alusta loppuun. Dugan tekee myös nopean cameon elokuvan alussa. Käsikirjoituksen on työstänyt Sandler itse Fred Wolfin kanssa. Kaksikko on saanut luotua lähes kaikille hahmoille jonkinlaisen persoonallisuuden ja Sandler malttaa onneksi antaa muillekin tilaa, eikä tee koko hommasta pelkkää omaa esitystään. Suuri osa vitseistä on siitä huolimatta latteita, eivätkä monet 2010 vuoden viittaukset enää naurata tänä päivänä. Oikeesti aikuiset on suurimmaksi osaksi oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Mökki on lavastettu tyylikkäästi ja ääniefektit toimivat. Musiikkien säveltäjäksi leffaan on merkitty Rupert Gregson-Williams, mutta itse en ainakaan kiinnittänyt huomiota, että elokuvassa olisi ollut muutakin musiikkia kuin jo valmiiksi olemassa olevia kappaleita.

Yhteenveto: Oikeesti aikuiset on ihan kelvollinen hömppäkomedia, missä hauskinta on nähdä, kuinka hauskaa näyttelijöillä on ollut elokuvaa tehdessään. Adam Sandler, David Spade, Rob Schneider, Chris Rock ja Kevin James ovat oikeastikin ystävät ja se ystävyys siirtyy täydellisesti heidän hahmoihinsa. On myös huvittavaa nähdä, kun heidän hahmonsa telovat itseään ja toisiaan. Ei leffa mikään erityisen hulvaton ole, mutta se pitää hilpeän tunnelman ja hölmön hymyn kaiken aikaa yllä. Erilaiset mökkiaktiviteetit saavat ajan kulumaan nopeasti, mutta maauimalassa käynti järvessä uimisen sijaan hämmästyttää. Loppuhuipennus on harmillisen tylsä, mutta siihen mennessä elokuva on viihdyttänyt tarpeeksi passelisti, jotta sitä voi pitää ihan veikeänä komediana. Näyttelijöiden faneille ja aika pöljän huumorin ystäville Oikeesti aikuiset toimii hyvin. Jos kaipaat älykästä elokuvaa, etkä voi sietää näitä näyttelijöitä, kannattaa pysyä kaukana tästä rainasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Grown Ups, 2010, Columbia Pictures, Relativity Media, Happy Madison Productions

Arvostelu: Saw VII 3D (Saw 3D - 2010)

SAW VII 3D

SAW 3D

Ohjaus: Kevin Greutert
Pääosissa: Sean Patrick Flanery, Chad Donella, Costas Mandylor, Betsy Russell, Gina Holden, Dean Armstrong, Naomi Snieckus, Rebecca Marshall, Chester Bennington, Tobin Bell ja Cary Elwes
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 18

James Wanin kauhuelokuva Saw (2004) oli valtava hitti, mikä aloitti leffasarjan, mikä jatkuu yhä tänäkin päivänä. Saw II (2005), Saw III (2006), Saw IV (2007), Saw V (2008) ja Saw VI (2009) saivat jokainen kehnot arviot kriitikoilta, mutta ne olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän taloudellisia hittejä. Ennen kuudennen osan ilmestymistä tekijät suunnittelivat jo seitsemättä ja kahdeksatta osaa, joille pohdittiin nimiä, kuten "Saw: Legacy" ja "Saw: Endgame". Saw VI ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, joten tekijät päättivät yhdistää kahden leffan suunnitelmansa yhdeksi päätösosaksi. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2010 ja filmi päätettiin kuvata 3D:nä, mitä tekijät olivat jo pohtineet parin aiemman leffan kohdalla. Lopulta sarjan seitsemäs osa, mikä julkaistiin useilla nimillä, kuten Saw 3D, Saw: The Final Chapter ja Saw VII 3D, sai ensi-iltansa lokakuussa 2010. Filmi menestyi huomattavasti paremmin kuin sarjan pari aiempaa osaa, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse tutustuin Saw-sarjaan syksyllä 2016, kun aloin katsoa niitä Netflixistä. En kuitenkaan päässyt loppuun asti, sillä katsottuani viidennen osan, kaikki sarjan leffat poistettiin palvelusta. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jonkinlaista jatkoa elokuvan Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021) muodossa, päätin aloittaa sarjan alusta ja arvostella jokaisen osan ennen uutta. Noin viikko Saw VI:n jälkeen katsoin Suomeen pöhköllä nimellä saapuneen Saw VII 3D:n.

Bobby Dagen on tienannut omaisuuden väittämällä selviytyneensä Jigsaw'n ansasta ja kirjoittamalla siitä jopa kirjan. Bobbyn hymy kuitenkin hyytyy, kun hän herää aidosta ansasta. Onko hänestä todellisuudessa ainesta selviytyjäksi?

Sean Patrick Flanery näyttelee Bobby Dagenia, huijaria, joka yrittää tienata rahaa kertomalla sepustustaan Jigsaw-ansastaan. Kun katsoja on kuuden leffan verran katsonut, kuinka hirveitä asioita ihmiset joutuvat kestämään näissä ansoissa ja kuinka kammottavilla tavoilla uhrit ovat kuolleet, on katsojan vaikea olla Bobbyn puolella, kun tämä valehtelee ja joutuu sitten maksamaan teoistaan. Heti kun hahmo herää ansasta, katsoja huomaa ajattelevansa "ihan oikein hänelle". On kuitenkin ihan mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tällaisesta henkilöstä, vaikkei hänen selviytymistä kannatakaan. Flanery on sujuva roolissaan ja hoitaa tuskaiset huudot kunniakkaasti.

Sen sijaan tympeä Costas Mandylor vain huononee Hoffmanin roolissa, joka kai pyörittää edelleen pelejä, vaikkei sitä tällä kertaa erityisemmin näytetä. Mandylor on niin puupökkelö näyttelijänä, että katsoja toivoisi Hoffmanin joutuvan pian omaan ansaansa - etenkin kun tämä harmillisesti selvisi edellisen filmin lopussa.
     Elokuvassa nähdään myös Betsy Russell Jigsaw-murhaaja John Kramerin (Tobin Bell) vaimona Jillinä, Chad Donella uutena poliisina, joka jahtaa Hoffmania, sekä edesmennyt Linkin Park -yhtyeen laulaja Chester Bennington roistona, joka joutuu myös ansaan. Jos Linkin Park on yksi suosikkiyhtyeistäsi ja otit Benningtonin kuoleman raskaasti, ei tätä filmiä välttämättä kannata katsoa... Mandylorin tavoin Russellkin on aika tönkkö osassaan, eikä Donellakaan vakuuta uutena poliisina - lähinnä koska hänen hahmonsa on niin mitäänsanomaton ja tylsä.

Saw V ja Saw VI tuntuivat nostavan sarjan tasoa kehnojen Saw III:n ja Saw IV:n jälkeen. Eivät nuokaan kaksi kummoisia olleet, mutta Saw VI saattoi jopa nousta sarjan toiseksi parhaaksi osaksi. Onkin surullista sanoa, ettei nousu jatku, vaan Saw VII 3D tipahtaa ryminällä alas ja on selvästi sarjan surkein osa tähän mennessä. Leffa on tylsä ja typerä, sekä muutenkin laadultaan heikompi. Eivät edellisetkään osat elokuvataiteen huippua edustaneet, mutta leffa on Saw-sarjankin standardeilla kökkö toteutukseltaan. Filmi on niin väkisin rahan perässä tehty raina, että se tuntuu siltä kuin Jigsaw olisi pakottanut elokuvantekijät tekemään leffan, jotta nämä vapautuvat ansasta. Kaikki ensimmäisen osan piinaavuus ja ahdistavuus on kadoksissa, eikä heikompien jatko-osienkaan viihdyttävyyttä löydy.

Hoffmanin huonous paistaa tässä läpi vielä enemmän kuin aiemmin. Hänen haluaisi jäävän kiinni, mutta eipä häntä jahtaava poliisikaan tee vaikutusta, jolloin koko tämä osuus ei kiinnosta katsojaa pätkääkään. Mutta kun katsoja ei välitä lainkaan hahmosta, joka joutuu tämänkertaiseen ansaan ja katsoja jopa hieman toivoo tämän epäonnistuvan, ei edes ansapuoli tarjoa kiinnostavuutta. Ansaosio tuntuu muutenkin päälleliimatulta ja pakotetulta. Sillä on hädintuskin mitään tekemistä Hoffmanin jahtaamisen kanssa ja sen voisi ihan hyvin poistaa koko leffasta. Toisaalta Hoffmanin jahtaaminen on vielä mitäänsanomattomampaa katseltavaa, joten senkin voisi poistaa. Jäljelle voisi vain jättää alun ansan, mikä on lähinnä tahattoman koominen ja camp-henkinen. Loppuun on tietty pitänyt lisätä muka-hurjia käänteitä siitä, kuka olikin oikeasti kaiken takana ja miten tämä kaikki liittyy toisiinsa, mutta tässä kohtaa sarjaa nämä paljastukset lähinnä luovat lisää ongelmia, sen sijaan että ne ratkaisisivat jo olemassaolevia aukkoja.

Saw VI:n ohjaaja Kevin Greutert palaa ohjaamaan tämänkin osan, muttei tällä kertaa tiedä yhtään, mitä tehdä filmin kanssa. Tämä on ymmärrettävästi vaikeaa, sillä Patrick Meltonin ja Marcus Dunstanin käsikirjoitus on niin surkea. Teksti on niin laiskaa huttua, että Sawin aloittaneen James Waninkin olisi ollut vaikea saada hyvää elokuvaa aikaiseksi. Sentään leffa on paikoitellen hyvin kuvattu, vaikka hölmö 3D-kikkailu saa lähinnä pyörittämään silmiä, kun elokuvaa katsoo 2D:nä. Leikkauksessa on käytetty toimivia tehokeinoja. Valaisu on sujuvaa, mutta värisäädöt ovat tässäkin elokuvassa usein rumia. Lavasteet ja maskeeraukset ovat hienon inhottavia ja äänitehosteetkin toimivat, vaikka kuvausta ja leikkausta tehostavat äänet ovatkin kömpelö ratkaisu. Sarjan tunnusmusiikki on parasta elokuvassa ja se jää taas soimaan päässä. Kun musiikin soidessa yksi hahmoista julistaa synkästi, että peli on ohi, katsoja iloitsee. Elokuva on ohi!

Yhteenveto: Saw VII 3D on kamala mahalasku sarjan tasoa hieman nostaneen kutososan jälkeen. Eivät nämä leffat ole ensimmäisen osan jälkeen kummoisia olleet, mutta tämä on jo todella säälittävä räpellys. Elokuvassa ei tapahdu lähes mitään mielenkiintoista. Alun ansa vielä viihdyttää tahattomalla koomisuudellaan, mutta Bobbylle tehty peli ei jaksa kiinnostaa. Tässä kohtaa aivottomaan verimässäilyynkin on jo turtunut. Costas Mandylor on yhä vain surkeampi Hoffmanina ja hänen jahtaamisensa tylsistyttää. Käsikirjoitus on äärimmäisen laiskasti pistetty kasaan ja se saa lähinnä ihmettelemään, kuka peliä edes oikeasti pyörittää, Hoffmanin ollessa itse jatkuvasti pinteessä? Sen sijaan, että elokuva paikkaisi sarjan aiempien osien luomia aukkoja, se vain luo lisää uusia. Lopun ennalta-arvattava twisti on vain typerä kirsikka osaamattomasti leivotun kakun päällä. Kokemusta ei yhtään paranna hölmö 3D-kikkailu. Saw VII 3D tiputtaa sarjan pohjamutiin, eikä sitä voi suositella edes sarjan faneille. Tämäkin leffa tienasi tietty ison läjän rahaa, joten kyseessä ei tietenkään ole oikeasti sarjan päätösosa, vaikka sellaiseksi se suunniteltiin. Saas nähdä, onnistuuko seitsemän vuotta myöhemmin ilmestynyt Jigsaw-elokuva (2017) herättämään Saw-sarjaa enää takaisin henkiin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw 3D, 2010, Twisted Pictures, A Bigger Boat, Serendipity Productions