sunnuntai 30. kesäkuuta 2024

Arvostelu: Itse ilkimys 4 (Despicable Me 4 - 2024)

ITSE ILKIMYS 4

DESPICABLE ME 4



Ohjaus: Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Madison Polan, Will Ferrell, Joey King, Steve Coogan, Sofia Vergara, Stephen Colbert, Chloe Fineman ja Pierre Coffin
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Illuminationin animaatioelokuva Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Itse ilkimys 2:n (Despicable Me 2 - 2013) ja Itse ilkimys 3:n (Despicable Me 3 - 2017) lisäksi suursuosioon nousseista keltaisista otuksista tehtiin omat elokuvansa Kätyrit (Minions - 2015) ja Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022), puhumattakaan lukuisista lyhytelokuvista. Heti kolmannen leffan ilmestyttyä alkoi neljännen osan suunnittelu. Tuotanto pyörähti tosissaan käyntiin kesällä 2022, kun Kätyrit: Grun tarina oli saatu valmiiksi ja nyt Itse ilkimys 4 on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan pahemmin lämmennyt elokuvasarjalle, vaan pitänyt sitä lähinnä ihan kivana animaatioviihteenä. Päätin kuitenkin käydä katsomassa Itse ilkimys 4:n heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin IMAX-salissa alkuperäisellä englanninkielellä.

Kun vaarallinen Maxime Le Mal pakenee huipputurvallisesta vankilasta, Grun, tämän perheen ja uskollisten kätyrien täytyy muuttaa uuteen turvapaikkaan ja aloittaa uusi elämä valehenkilöllisyyksien kera.




Tuttu pitkänenä Gru (äänenä edelleen Steve Carell) tekee jälleen kerran paluun, mutta rikolliset puuhat ovat jääneet taakse. Gru työskentelee nyt Anti-Voro-Liigassa, napaten muita kelmejä tietotaitojensa kera, samalla kun hän pyrkii yhä enemmän toimimaan perheenisänä - etenkin nyt kun hän ja Lucy (Kristen Wiig) ovat saaneet ensimmäisen yhteisen lapsensa, Gru juniorin. Myös Grun adoptiotyttäret Margo (Miranda Cosgrove), Edith (Dana Gaier) ja Agnes (Madison Polan) ovat menossa mukana, eivätkä hassusti ole vanhentuneet yhtään, vaikka alkuperäisen elokuvan tapahtumista on selvästi kulunut jo ainakin pari vuotta aikaa. Tyttötriosta voisi irrota enemmän, jos he alkaisivat muuttua esimerkiksi teini-iän myötä. Eikä pidä tietenkään unohtaa fanisuosikkeja, eli keltaisia kätyreitä, jotka ovat jälleen toheloimassa koko rahan edestä.
     Tällä kertaa Gru saa vastaansa Maxime Le Malin (Will Ferrell), joka on ollut Grun kilpailija jo rosvokouluajoista saakka, sekä tämän apurin Valentinan (Sofia Vergara). Uusina tuttavuuksina esitellään myös rikas Prescottin perhe, johon kuuluvat turhamaiset vanhemmat Perry (Stephen Colbert) ja Patsy (Chloe Fineman), sekä heidän rikollisesta urasta haaveileva tyttärensä Poppy (Joey King). Maxime Le Mal on aika laimea pahis, kenties koko sarjan heikoin tähän mennessä, eikä Valentinastakaan juuri irtoa mitään kiinnostavaa. Prescottin perhe on ihan menevä lisäys, vaikkakin Poppyn sijaan olisin toivonut, että leffa olisi tosiaan ennemminkin keskittynyt Margoon, Edithiin ja Agnesiin.




Varmaan simppelein tapa arvioida Itse ilkimys 4 on todeta, että jos pidit elokuvasarjan aiemmista osista, pidät myös takuuvarmasti tästäkin, mutta jos taas et ole koskaan lämmennyt Grun ja kätyreiden hölmöilylle, ei tämä (Kätyrit-elokuvat mukaan laskien) leffasarjan jo kuudes osa tule voittamaan sinua puolelleen. Itse olen pitänyt Itse ilkimys -elokuvia varsin keskinkertaisina lastenleffoina mainion alkuperäiselokuvan jälkeen ja nelonen jatkaa samalla linjalla. Tästä löytyy kaikki tutut jutut, niin hyvässä kuin pahassakin.

Lähtökohdiltaan elokuvan tarina on oivallinen ja on ihan kiinnostavaa ja hassua seurata, kuinka Gru ja hänen perheensä yrittävät totutella uuteen elämäänsä aurinkopaneeleja kaupittelevina Cunninghameina. Tämä johtaa monenlaisiin kommelluksiin ja puolen välin paikkeilla elokuva tuntuukin kulkevan eteenpäin irrallisten sketsien varassa. Lopputulos tuntuu muutenkin irrallisten ideoiden yhteentörmäykseltä kuin varsinaiselta eheältä kertomukselta, eivätkä leffan kaikki puolet todellakaan osu maaliinsa. Kätyreille on kehitelty loppupeleissä täysin turha supersankarikuvio, jonka ainoa funktio on selvästi ollut lelumyynti. Omaa "Mega Minion" -pehmoa ei tarvitse edes lähteä etsimään kaukaa, sillä ainakin Finnkinon teattereissa sellaisen voi ostaa jo lippujen yhteydessä. Myös huumoriosasto koostuu niin osumista kuin hudeista. Jotkut vitsit naurattivat, toiset taas jättivät täysin kylmäksi. Edellisosien tapaan Itse ilkimys 4 on ihan kivaa kertakäyttöviihdettä koko perheelle.




Visuaalisesti leffa on myös tuttua Itse ilkimys -laatua. Sen hahmot ovat vekkulin näköisiä ja liikkuvat usein hupsusti. Taustoilta löytyy runsaasti yksityiskohtia ja joitain veikeitä lisävitsejä. Lisäksi leffan yleisilme on mukavan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu efektejä myöten ja Heitor Pereiran säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan menevästi taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Despicable Me 4, 2024, Universal Pictures, Illumination Entertainment


perjantai 28. kesäkuuta 2024

Arvostelu: Kuningas Arthur (King Arthur - 2004)

KUNINGAS ARTHUR

KING ARTHUR



Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Clive Owen, Ioan Gruffudd, Ray Winstone, Mads Mikkelsen, Joel Edgerton, Hugh Dancy, Ray Stevenson, Keira Knightley, Stephen Dillane, Stellan Skarsgård, Til Schweiger, Ivano Marescotti, Ken Stott, Lorenzo De Angelis ja Owen Teale
Genre: toiminta, seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

"Rus!"

King Arthur, eli suomalaisittain Kuningas Arthur perustuu kelttiläisen Britannian myyttiseen kuninkaaseen, jonka todellisuudesta historioitsijat ovat kiistelleet vuosisatojen ajan. Arkeologisten kaivausten löydöt vuonna 1998 herättivät uutta pohdintaa, että kenties myyttien taustalla onkin todellinen henkilö ja Hollywoodissa kiinnostuttiin tietty tekemään uusi elokuva aiheesta. David Franzoni työsti käsikirjoituksen yhdessä historioitsija John Matthewsin ja kuningas Arthurista kirjoittaneen Linda A. Malcorin avustuksella ja Antoine Fuqua palkattiin ohjaamaan elokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Kuningas Arthur sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Kaikille leffassa mukana olleillekaan ei jäänyt positiivista kokemusta. Ohjaaja Fuqua oli pettynyt lopputulokseen, sillä hänelle luvattiin aikuisille suunnattu filmi, mutta kesken kuvausten tuotantoyhtiö Touchstone Picturesin omistama Walt Disney -studio pakotti hänet tekemään elokuvasta lapsiystävällisemmän. Lisäksi naispääosaa esittävä Keira Knightley suuttui, saadessaan tietää, että hänen rintojaan oli digitaalisesti suurennettu elokuvan mainoksissa. Itse näin Kuningas Arthurin ensi kertaa vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen ja tuolloin pidin siitä, ollessani erittäin innoissani historiaan enemmän tai vähemmän perustuvista filmeistä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaankin, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo useita vuosia. Kun huomasin Kuningas Arthurin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

400-luvun lopulla Roomaa palveleva britannialaiskomentaja Arthur Castus ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa saavat viimeisen ja samalla vaarallisimman tehtävänsä, ennen kuin heille myönnetään vapaus: heidän täytyy matkata Hadrianuksen muurin pohjoispuolelle, pelastamaan merkittävä roomalaisperhe hyökkääviltä sakseilta ja metsässä väijyviltä pikteiltä.




Pääroolissa Artorius Castuksena, eli brittikavereille ihan vain Arthurina nähdään Clive Owen, joka teki 2000-luvun alussa kovaa nousua tähteyteen, mutta josta ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana kuultu juuri mitään. Owen astuu passelisti legendaarisen hahmon saappaisiin ja hänestä löytyy karismaa suurten sotureiden johtohahmoksi, mutta välillä hän syyllistyy turhan ylidramaattiseen patsasteluun, Arthurin pohtiessa paikkaansa maailmassa. Hahmosta olisi voitu saada hieman enemmän irti, sillä lopulta hänen suuret urotekonsa jäävät pelkkien sivuhenkilöiden repliikkien varaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin pyöreän pöydän ritareihin kuuluvat Lancelot (Ioan Gruffudd), Bors (Ray Winstone), Tristan (Mads Mikkelsen), Galahad (Hugh Dancy), Gawain (Joel Edgerton) ja Dagonet (Ray Stevenson), matkan varrelta mukaan tarttuva Guinevere (Keira Knightley), metsissä asustavien piktien johtaja Merlin (Stephen Dillane), sekä saksiarmeijan komentaja Cerdic (Stellan Skarsgård) ja tämän poika Cynric (Til Schweiger). Näyttelijäkaarti on tänä päivänä katsottuna todella nimekäs, mutta vielä vuonna 2004 moni heistä oli vasta nousemassa tähteyteen. Knightley oli juuri edellisvuonna tullut kuuluisaksi seikkailuelokuva Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksella (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), kun taas tanskalaistähti Mikkelsen teki Kuningas Arthurissa Hollywood-debyyttinsä. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, Skarsgårdin herkutellessa pahiksen osassa. Pidin erityisesti siitä, että pyöreän pöydän ritarit eivät jää pelkiksi statisteiksi, vaan aika lailla jokaisella on selvä paikkansa elokuvassa ja he saavat hyvin ruutuaikaa.




Jo julisteissaan ja heti ensiminuuteillaan Kuningas Arthur julistaa olevansa historiallisesti tarkempi kuvaus hahmosta kuin mikään filmatisointi aiemmin. Leffasta onkin päätetty riisua pois kaikki Arthurin legendaan liitännäiset fantasiaelementit ja tehdä siitä mahdollisimman maanläheinen keskiaikakuvaus, jossa Arthur ei ole Englannin kuningas, vaan roomalaiskomentaja Britanniassa. Sen lisäksi, että historioitsijat ovat yhä vain voimakkaammin sitä mieltä, ettei koko Arthuria ollut olemassakaan, he myös pudistelivat päitään tämän elokuvan esitykselle historiasta. Itseäni leffan historialliset epätarkkuudet eivät häiritse, vaan toisaalta jopa pidän siitä, että se yrittää esittää hahmonsa ja tapahtumansa kuin ne olisivat totisinta totta. Tämä johtaa valitettavasti esimerkiksi siihen, että yleensä velhona esitetty Merlin jää aika tylsäksi tyypiksi tavallisena ihmisenä, mutta muuten pidin ratkaisusta yhdistellä todellisia historiallisia juttuja tunnettuihin myytteihin.

Silti joudun harmikseni sanomaan, ettei Kuningas Arthur tehnyt elokuvana samanlaista vaikutusta kuin nuorempana. Se on kelpo keskiaikainen toimintaseikkailu, joka jää kuitenkin hieman kädenlämpöiseksi. Suuret, spektaakkelimaiset hetket eivät herätä sellaisia vau-tunteita kuin tekijät ovat varmasti toivoneet ja tunnepuoleltaan elokuva jää etäiseksi. Hahmot ovat kuitenkin oivallisia ja heidän matkalleen hyppää mielellään, etenkin kun kaikki on pintapuolisesti pätevästi tehty. Verkkaisesti etenevä tarina kaipaisi ajoittain pientä potkua, kun hahmot jämähtävät patsastelemaan melodramaattisina, mutta pääasiassa mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Taistelut ovat tyylikkäästi toteutettuja, joskin teatteriversiossa turhan siistittyjä.




Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt hienon Training Dayn (2001). Kuningas Arthurin kanssa Fuqua ei onnistu samalla lailla, eikä hän saa elokuvastaan aikaiseksi esimerkiksi Oscar-palkitun Gladiaattorin (Gladiator - 2000) kaltaista eeppistä "historiallista" filmiä. Fuquan omien sanojensa mukaan Disneyn vaatimukset kuvausten aikana häiritsivät hänen työtään paljon ja hän oli lopulta itse pettynyt leffaan. David Franzonin käsikirjoitus on kelvollinen, mutta kaipaisi tapahtumien puolesta hieman lisää. Teknisiltä ansioiltaan ja puitteiltaan Kuningas Arthur on kuitenkin vakuuttava. Se on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet ovat hienot, asut upeat ja maskeerauksetkin mainiot. Erikoistehosteet näyttävät yhä pääasiassa oivallisilta ja äänimaailma on vahvasti rakennettu. Säveltäjä Hans Zimmer yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan silloin, kun Fuquan työ jättää menoa hieman vaisuksi.

Teattereissa nähdyn, siistityn parituntisen leikkausversion lisäksi Kuningas Arthurista on olemassa lähes kahden ja puolen tunnin mittainen Director's Cut -versio. Pidempi versio on teatteriversiota huomattavasti verisempi ja sen taistelut kestävät kauemmin. Arthurin, Lancelotin ja Guineveren välille yritetään rakentaa pientä kolmiodraamaa. Elokuvan alussa Owen Teale nähdään Pelagiuksena, jota Arthur ihailee ja joka on teatteriversiossa mukana ainoastaan keskusteluissa. Lisäksi ennen matkalleen lähtöä piispa Germanius (Ivano Marescotti) pyytää pyöreän pöydän ritareita ottamaan avustajansa Hortonin (Pat Kinevane) mukaan. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
King Arthur, 2004, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Green Hills Productions, World 2000 Entertainment


Arvostelu: Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004)

UUTISANKKURI: RON BURGUNDYN LEGENDA

ANCHORMAN: THE LEGEND OF RON BURGUNDY



Ohjaus: Adam McKay
Pääosissa: Will Ferrell, Christina Applegate, Paul Rudd, David Koechner, Steve Carell, Fred Willard, Chris Parnell, Vince Vaughn, Kathryn Hahn, Fred Armisen, Seth Rogen, Jack Black, Danny Trejo, Tim Robbins, Luke Wilson, Ben Stiller, Missi Pyle, Judd Apatow ja Bill Kurtis
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, eli suomalaisittain Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda on Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva. Työskennellessään Saturday Night Live -ohjelman parissa, Ferrell ja elokuvaohjaajan hommiin pyrkivä Adam McKay pyörittelivät ideoita yhteisestä leffasta. Heidän työstämä käsikirjoituksensa, työnimeltään "August Blowout" ei koskaan edennyt tuotantoon, vaikka se herätti paljon kiinnostusta Hollywoodissa. Yksi kiinnostuneista oli Paul Thomas Anderson, joka otti yhteyttä kaksikkoon ja sanoi tukevansa duoa, jos nämä jatkavat yritystään saada elokuvan tehtyä. Kun Ferrell katsoi 1970-luvun uutisankkurin haastattelun, hän halusi tehdä sellaisesta komedian ja uuden tekstin kirjoittaminen alkoi. Tarina muovautui todella räikeästi suunnitteluprosessin aikana ja yhdessä kohtaa oli jopa ideana, että uutisankkuripäähenkilö ajautuisi autiosaarelle ja pyrkisi takaisin sivistyksen pariin. Kuvausvaiheeseen asti mukana pysyi juonikuvio hippipankkirosvoista, joista ankkurit tekevät uutisia, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet ideasta, homma kirjoitettiin ja kuvattiin uusiksi. Lopulta leffa saatiin valmiiksi ja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai aluksi ailahtelevat arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään elokuvaa pidetään yhtenä vuosituhannen parhaista komedioista. Itse olen katsonut Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan kerran aiemmin televisiosta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1974 Ron Burgundy nauttii maineestaan San Diegon suosituimpana uutisankkurina tiiminsä kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kanavalla aloittaa uusi toimittaja, Veronica Corningstone, joka pistää jokaisen pasmat sekaisin.




Pääroolissa uutisankkuri Ron Burgundynä nähdään tosiaan Will Ferrell, joka istuu ideoimaansa rooliin kuin valettu. Ajoittain Ferrellin jotkut rasittavat maneerit nousevat esille, kun näyttelijä kuvittelee, että hän olisi jotenkin todella hauska, huutaessaan kovaan ääneen kuin kiukutteleva lapsi, mutta muuten mies hoitaa hommansa mainiosti. Hän herkuttelee uutisankkurina, jolla pissa on noussut pahasti päähän suosionsa takia ja joka käyttäytyy kuin olisi kaupungin suurin stara. Vaikka hahmo onkin kovan luokan nuija ja seksisti, Ferrell tekee Burgundystä pidettävän hepun kaikessa surkuhupaisuudessaan.
     Burgundyn tiimiin kuuluvat myös urheilutiedottaja Champ Kind (David Koechner), säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell) ja kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), jotka ovat kaikki varsin omantakeisia persoonia. Carell on ilahduttavan pönttö alle 50 älykkyysosamäärällä varusteltuna Brickinä, joka nouseekin varmasti monien, mukaan lukien itseni suosikiksi. Fred Willard esittää kanavan johtajaa Ed Harkenia, kun taas Christina Applegate näyttelee kanavalle uutena toimittajana saapuvaa Veronica Corningstonea. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Chris Parnell Edin avustajana, Kathryn Hahn kanavan työntekijänä, Vince Vaughn Burgundyn pahimpana kilpailijana ja vasta toisen elokuvansa tekevä Seth Rogen ihan pikkuroolissa Veronican kameramiehenä. Elokuva on myös täynnä cameoita tutuilta koomikoilta, joita en lähde tässä paljastamaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan mainiosti, monien ylinäytellessä ansiokkaassa yhteishengessä.




Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda julistaa alussa perustuvansa tositapahtumiin. Ainoastaan henkilöiden nimet, paikat ja tapahtumat on kuulemma muutettu. Jo tästä lystikkäästä avausruudusta voi jo päätellä, millaisesta filmistä on kyse. Elokuva on toisaalta aika pöljä, mutta toisaalta myös aika nokkela. Sen huumori koostuu niin päättömän tyhmistä jutuista kuin myös ajoittain todella fiksusta satiirista. Molemmat puolet toimivat ja luovat kokonaisuuden, josta voivat nauttia niin aivotonta viihdettä etsivät kuin komedioiltaankin jotain syvällisempää sisältöä hakevat.

Elokuva on napakka katsaus seksismiin työpaikoilla, joka 1970-luvulla oikein rehotti voimissaan. Veronica on kyvykäs ja sanavalmis, omaten oikean presenssin uutistenlukuun, mutta kun hän saapuu kanavalle, hänet otetaan vastaan pilkaten, kitisten ja ehdotellen. Toimittajat näytetään kärjistettyinä esimerkkeinä lukuisten naisten kohtaamista miehistä, jotka yrittävät eri keinoin estää naisen etenemistä urallaan, oli kyse selvästä kiellosta tai jatkuvasta vähättelystä ja kieroilusta. Homma esitetään nasevan huumorin kautta ja sen sijaan, että leffa asettaisi katsojan miesten puolelle, se näyttää, kuinka dorkaa tuollainen toiminta on ja kuinka pikkumaisilta nämä äijät näyttävät. Satiiri tosin kompastuu hieman siihen, että ahdistelujen ja muiden törkeyksien jälkeen Veronica lankeaa Burgundyn pauloihin. Sentään leffassa on myös opetuksia näille törkyilijöille, sekä sanomaa parempaan suuntaan kulkevasta menosta. Vaikka välillä leffaa katsoessa tuntuu siltä, ettei sitä saisi enää vuonna 2024 tehdä tällaisena, usein myös tuntuu siltä, että Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda oli edellä aikaansa.




Tämän sosiaalisen kommentaarin ohella elokuva tarjoaa paljon lähestulkoon aivot narikkaan -menoa. Vaikka Veronican seurassa miesten toiminta on vähintään kyseenalaista, kun Burgundy, Champ, Brick ja Fantana ovat vain keskenään, on nelikon hönttiä puuhailua hupaisaa seurata. Puolentoista tunninkin keston aikana he ehtivät ajautua monenlaiseen kommellukseen, joissa elokuva rikkoo vekkulisti genrerajoja. Mukana on villiä toimintaa, lähes psykedeelistä seksitrippiä, musikaalinumeroa ja muuta veikeää. Jos nyt ihan naurut eivät irtoa katsojasta, niin ainakin elokuva nostaa jatkuvasti hymyä huulille. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam McKay, joka oli myös käsikirjoittanut leffan Ferrellin kanssa. Saturday Night Livesta elokuvien pariin siirtynyt McKay teki tässä ohjausdebyyttinsä ja on tämän jälkeen tehnyt muitakin pöljäkomedioita, kuten Katastrofikytät (The Other Guys - 2010), sekä vielä voimakkaammin yhteiskuntasatiiriin kallistuvia leffoja, kuten kiistellyn parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaan, Don't Look Upin (2021). McKayn rakentama ilmapiiri on mukavan kepeä, vaikka hän käsittelee vakaviakin aiheita. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteilla, asuilla ja maskeerauksilla on herätelty tarpeeksi hyvin 1970-lukua takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Alex Wurmanin säveltämistä musiikeista ei jää nuottiakaan mieleen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä pieleen menneitä otoksia ja lopputekstien jälkeen on luvassa kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, 2004, DreamWorks Pictures, Apatow Productions, Herzog-Cowen Entertainment


tiistai 25. kesäkuuta 2024

Arvostelu: Blade: Trinity (2004)

BLADE: TRINITY



Ohjaus: David S. Goyer
Pääosissa: Wesley Snipes, Jessica Biel, Ryan Reynolds, Dominic Purcell, Parker Posey, Triple H, Callum Keith Rennie, Kris Kristofferson, John Michael Higgins, Mark Berry, Natasha Lyonne, Haili Page, Patton Oswalt, James Remar ja Michael Anthony Rawlins
Genre: toiminta, fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Unrated Cut: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva toimintaelokuva Blade (1998) oli taloudellinen menestys, joten se sai tietty jatkoa. Blade II (2002) oli vielä edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, joten kolmannen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Oliver Hirschbiegel, mutta hän päättikin tehdä tositapahtumiin perustuvan Perikadon (Der Untergang - 2004), jolloin ohjauspestin sai aiemmat Blade-leffat käsikirjoittanut David S. Goyer. Kuvaukset käynnistyivät ja niissä koettiin useita vaikeuksia. Päätähti Wesley Snipes ei ollut tyytyväinen Goyerin käsikirjoitukseen tai ohjaukseen ja osoittikin usein mieltään, joko kieltäytymällä kuvaamasta kohtauksia tai kommunikoimalla muille pelkillä muistilapuilla. Snipes jopa haastoi Goyerin ja New Line Cineman oikeuteen, sillä hänen mukaansa hän ei saanut täyttä palkkiotaan, minkä lisäksi häntä olisi syrjitty päätöstenteossa, vaikka hän työskenteli myös elokuvan tuottajana. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Blade: Trinity sai ensi-iltansa joulukuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti edellisien osien tapaan, mutta sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta, eivätkä sarjakuvafanitkaan lämmenneet lopputulokselle. Vuosien varrella jopa elokuvan tekijät ovat todenneet, ettei leffasta tullut kovinkaan hyvä. Itse näin kaikki kolme Blade-leffaa jo hyvin nuorena. Ensimmäisellä katselulla pidin jokaisesta osasta, mutta uusintakatseluiden ja vuosien varrella mielipiteeni Blade: Trinitystä on muuttunut. Nyt kun hahmo on palaamassa takaisin valkokankaille Mahershala Alin esittämänä, päätin katsoa aiemmat Blade-elokuvat pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Poliiseja pakeneva Blade kohtaa uuden ongelman, kun vampyyrit herättävät horroksestaan kaikkien aikojen ensimmäisen vampyyrin, Draculan.




Wesley Snipes nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Bladena, puoliksi ihmisenä ja puoliksi vampyyrinä, joka käy edelleen sotaansa vampyyrejä vastaan. Blade pistetään ahtaammalle kuin koskaan ennen, sillä nyt hän ei joudu huolehtimaan vain vampyyreistä, vaan myös ihmisistä, jotka ovat leimanneet tämän hulluksi sarjamurhaajaksi. Hän on yksi etsintäkuulutetuimmista rikollisista, eikä homma helpotu yhtään, kun vampyyrit herättävät rinnalleen lajin ensimmäisen edustajan. Kuvauskiukuttelustaan huolimatta Snipes suoriutuu yhä erittäin hyvin roolistaan, heittäytyen taitavasti toimintakohtauksiin mukaan ja näyttäen aivan pirun siistiltä miekkaa pidellessään, aurinkolaseissaan ja mustassa vaatetuksessaan.
     Myös Kris Kristofferson palaa rooliinsa Whistlerinä, joka kuoli ykkösosassa, muttei sitten kuollutkaan, vaan muuttui vampyyriksi, kunnes Blade muutti hänet takaisin ihmiseksi ja nyt kärttyisä hahmo on jälleen Bladen apuna. Kristofferson hoitaa tonttinsa yhä oivallisesti. Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään vampyyreitä metsästävän Yövaanijat-tiimin jäsenet, joista tärkeimmät ovat Jessica Bielin näyttelemä Abigail ja Ryan Reynoldsin esittämä Hannibal King. Biel on osassaan mainio, mättäen vampyyreitä kumoon tyylikkäästi. Reynolds on oma hölösuu itsensä, eikä oikein millään sovi leffaan. Hän on lähinnä ärsyttävä ja hänen vitseissään hauskinta on lähinnä se, kuinka tympeästi Blade joka kerta tuijottaa häntä hölmön heiton jälkeen. Useamman mutkan jälkeen Reynolds löysi onneksi myöhemmin kunnollisen jalansijan supersankarifilmatisointien oven välistä, kun hän pääsi tähdittämään mahtavia Deadpool-elokuvia (2016-2024)




Pahisosastoa taas edustavat vampyyrisisarukset Danica (Parker Posey) ja Asher (Callum Keith Rennie), iso korsto Jarko (showpainija Triple H), sekä ihka ensimmäinen vampyyri, eli Dracula, jota näyttelee myöhemmin Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) parhaiten tunnettu Dominic Purcell. Posey on kiusallisen kehno osassaan, näytellen todella ylidramaattisesti kaikki kohtauksensa. Rennie ei saa mitään irti Asher-hahmostaan, mutta Triple H ajaa asiansa vahvan Jarkon roolissa. Kolmikko on kuitenkin varsin toimiva, kun heitä vertaa elokuvan tulkintaan Draculasta, joka on aivan kamala emämunaus - yksi elokuvahistorian surkeimmista Dracula-versioista ikinä. Tiedättekö sen, kun elokuva yrittää pönkittää itseään tarjoamalla tulkinnan ikonisesta hahmosta, pistämällä sivuhahmot puhumaan siitä, kuinka yleensä mediassa hahmo esitetään itse asiassa ihan lällynä ja että "todellisuudessa" hahmo on kahta kauheampi, mutta lopulta hahmosta esitetään nimenomaan se lällyin versio? Blade: Trinityssä tehdään juuri näin. Ensinnäkin Purcell ei istu rooliin ollenkaan, minkä lisäksi hahmosta ei löydy mitään siitä karmivuudesta, mystisyydestä, viettelevyydestä ja eleganttiudesta, mitkä tekevät Draculasta niin vaikuttavan. Tämä Dracula on vaatetukseltaan ja habitukseltaan kuin itsestään liikoja luuleva hip hop -stara ja mikä pahinta, hahmot jopa kutsuvat häntä Drakeksi. Hahmo ei ole koskaan vakuuttava tai uhkaava, pikemminkin vain nolo.




Nuorempana pidin tosiaan Bladea aika tasaväkisenä trilogiana, mutta nykyään mielipiteeni on muuttunut. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat mielestäni edelleen todella hyviä ja ennen kaikkea modernin sarjakuvafilmatisointibuumin uranuurtajia, mutta kolmas osa on aikamoinen lässähdys niiden jälkeen. Kuten alussa kerroin, muun työryhmän mukaan Snipes oikutteli läpi kuvausten, mikä johti siihen, että hänet jouduttiin toisinaan korvaamaan sijaisnäyttelijällä ja tietokoneella. Päätähden ja muun työryhmän välille syntyi kiista siitä, kuka oikein pilasi elokuvan ja minun täytyy kyllä sanoa, että olen Snipesin puolella, enkä juuri ihmettele, miksi hän osoitti niin voimakkaasti mieltään. Hän on ehdottomasti parasta koko leffassa ja pelastaa paljon muuten melko kököstä toimintarainasta.

Blade: Trinity lähtee periaatteessa lupaavasti liikkeelle. Ensimmäinen toimintakohtaus Bladen kera on vauhdikas ja viihdyttävä, ja ideana vampyyrinmetsästäjän ja Draculan kohtaaminen kuulostaa siltä, että luvassa olisi trilogian paras osa. Mutta äh, sitten leffan taso luiskahtaa liukumäkeen. Dracula on pilattu täysin, minkä lisäksi on turhauttavaa, kuinka Bladea pusketaan jatkuvasti sivurooliin ja Abigailia ja Hannibalia nostetaan keulakuviksi. Abigail toimii mainiosti, mutta Hannibal on vain ärsyttävä. Reynolds yrittää ihan liikaa olla hauska ja hänen selvästi improvisoimansa huumori aiheuttaa lähinnä silmienpyörittelyä. Snipes on hauska täysin vaivattomasti. Bladen yksittäiset virneet ja vitsit ovat kummallisuudessaan ja kuivuudessaan suorastaan hulvattomia.




David S. Goyer otti tässä kolmosleffassa tosiaan myös ohjausvastuun, toimittuaan kahdessa edellisosassa vain käsikirjoittajana. Goyer on tainnut olla niin innoissaan pestistä, että hänen tekstinsä on jäänyt tällä kertaa raakileeksi, useiden juonikuvioiden - erityisesti poliiseihin liittyvän - jäädessä tyngiksi. Goyer ei vakuuta ohjaajana. Hänen työnsä on ponnetonta, jolloin potentiaalisesti viihdyttävä hömppä on paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa. Toimintakohtauksissa Goyer luottaa liikaa räväkkään leikkaukseen ja tarpeettomasti välkkyviin valoihin. Blade: Trinity on kuvattu kohtalaisesti, mutta sen värimaailma ei ole kovin mairitteleva. Lavasteet ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta puvustajat ovat mokanneet täysin Draculan (tai siis Draken) kanssa. Erikoistehosteet eivät enää oikein vakuuta, mutta ääniefektit toimivat pääasiassa hyvin. Ramin Djawadin ja The RZA:n yhteistyönä tehdyt musiikit pitävät sisällään perinteisempiä elokuvasävelmiä ja aiemmista Blade-leffoista tuttua teknojumputusta.

Blade: Trinitystä on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi Unrated-versio. Versio pitää sisällään lähinnä lisättyjä kuvia ja repliikkejä siellä täällä läpi leffan, mutta merkittävin ero on erilainen loppukohtaus. Kohtaus käy paremmin järkeen alkuperäisessä teatteriversiossa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blade: Trinity, 2004, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Shawn Danielle Productions Ltd., Peter Frankfurt Productions, Imaginary Forces


lauantai 22. kesäkuuta 2024

Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat (Pet Sematary: Bloodlines - 2023)

UINU, UINU LEMMIKKINI: VERILINJAT

PET SEMATARY: BLOODLINES



Ohjaus: Lindsey Anderson Beer
Pääosissa: Jackson White, Forrest Goodluck, Natalie Alyn Lind, Isabella Star LaBlanc, Jack Mulhern, Henry Thomas, David Duchovny, Samantha Mathis ja Pam Grier
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Stephen Kingin kirjaan perustuva kauhuelokuva Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 2019) oli ailahtelevista arvosteluistaan huolimatta taloudellinen menestys. Elokuvan tuottaja Lorenzo di Bonaventura ei halunnut jättää leffaa yksittäiseksi menestykseksi, vaan hän halusi tehdä elokuvan, jossa perehdyttäisiin kirotun lemmikkien hautausmaan syntyyn. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Pet Sematary: Bloodlines, eli suomalaisittain Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat julkaistiin Paramount+ -suoratoistopalvelussa lokakuussa 2023. Suomeen elokuva ei kuitenkaan saapunut SkyShowtime-palvelun kautta, kuten Paramount+ -tuotannot yleensä, joten päätin lopulta vuokrata elokuvan ja katsoa, onko se mistään kotoisin.

Vuonna 1969 pienessä Ludlow'ssa asuva nuori Jud Crandall selvittää kaupunkia koskevan synkän salaisuuden, kun hänen sodassa kaatunut ystävänsä herää henkiin hautaamisensa jälkeen ja hyökkää ihmisten kimppuun.




Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat keskittyy vuoden 2019 elokuvassa John Lithgow'n näyttelemän, naapurissa asuvan Jud Crandallin nuoruuteen. Lähes 80-vuotias Lithgow ei tietenkään voi näytellä samaa hahmoa parikymppisenä, joten hänen sijaan nuorta Judia esittää elokuvassa Jackson White, joka on varsinainen puupökkelö roolissa. White tekee tylsää ja mitäänsanomatonta työtä Judina, jonka on vaikea uskoa varttuvan Lithgow'n esittämäksi hahmoksi. Jud haaveilee muuttavansa pois pienestä ja tunkkaisesta Ludlow'n kaupungista, mutta kun kaupungin suuri ja hirvittävä salaisuus paljastuu, hänen täytyy jäädä korjaamaan tilanne.
     Elokuvassa nähdään myös Natalie Alyn Lind Judin tyttöystävänä Normana, Henry Thomas ja Samantha Mathis Judin vanhempina Danina ja Kathyna, Jack Mulhern riivatulta vaikuttavana Timmynä ja David Duchovny tämän isänä Billinä, Forrest Goodluck Judin ja Timmyn kaverina Mannyna ja Isabella Star LaBlanc tämän siskona Donnana. Näyttelijäkaartista kukaan ei tee kummoista työtä, eivät edes viime vuosikymmenen aikana kykyjään kauhuosastolla esitellyt E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähti Henry Thomas tai Salaisista kansioista (The X-Files - 1993-2018) tuttu Duchovny. Erityisen kehno on Mulhern kuolleista heränneenä Timmynä, joka on pikemminkin koominen yrityksissään olla pelottava.




"Joidenkin asioiden on parempi pysyä kuolleena" on toiminut Uinu, uinu lemmikkini -tarinan mottona siitä asti, kun Stephen Kingin alkuperäiskirja julkaistiin vuonna 1983. On sääli, ettei Hollywoodissa ole ymmärretty tätä, vaan Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on täydellinen esimerkki siitä, että joskus olisi vain parempi, jos kuollutta elokuvasarjaa ei lähdettäisi sorkkimaan enempää. Elokuva on kuin ne poloiset sielut, jotka haudataan Ludlow'n kirotulle hautausmaalle ja heräävät henkiin pelkkinä tyhjinä kuorina. Vuoden 2019 elokuvaversio ei ollut kovin ihmeellinen, mutta sitä voisi luonnehtia likimain mestariteokseksi tähän turhaakin turhempaan esiosaan verrattuna.

Oikein tehtynä tekijöillä olisi voinut olla käsissään potentiaalisesti mielenkiintoinen taustatarina, joka perehtyisi lemmikkien leposian syntyyn. Tältä osin leffa on kuitenkin pelkkä pintaraapaisu. Kaiken kaikkiaan toteutus on kömpelö, suorastaan pöyristyttävän amatöörimäiseltä tuntuva räpellys. Vuoden 2019 elokuvan käsikirjoittaneen Jeff Buhlerin ja ensimmäistä leffaansa ohjaavan Lindsey Anderson Beerin teksti tuntuu parissa tunnissa hutaistulta, vailla minkäänlaista dramaturgian tai soljuvuuden tajua. Käsikirjoituksen rakenne on outo sotku, josta tuntuu välillä jopa puuttuvan tarpeellisia palasia. Elokuva toisaalta rakentaa mysteeriä, mutta samalla kuitenkin luottaa siihen, että katsojalla on jo tiedossa, kuinka kirottu hautausmaa toimii. Hahmot ovat tylsiä ja yksiulotteisia, eikä heidän kohtaloistaan jaksa kiinnostua. Beerin ensikertalaisuus myös paistaa läpi lopputuloksesta ja etenkin kauhupuoli on niin naurettavaa toilailua kovaäänisten äkkisäikyttelyjen kanssa. Ohi ajavaa rekkaa käytetään useammankin kerran - lähinnä herättämään katsojaa puoliunesta, sillä Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on niin tuskastuttavan tylsä leffa.




Elokuvan teknisiäkään ansioita ei voi kehua. Kuvaus on parhaimmillaan kelvollista, mutta esimerkiksi henkiin herätetyn koiran hyökkäys on niin laiskasti kuvattu ja leikattu kasaan, että kohtauksen immersio kärsii saman tien. Leikkaus on muutenkin hutiloitua, eikä auta tunteessa, että seasta puuttuu kohtauksia. Valaisu on naurettavan surkeaa. Öiset kohtaukset ovat niin pimeitä, ettei niistä saa lähes mitään selvää. Etenkin pilkkopimeässä tapahtuva loppuhuipennus on pääasiassa vain turhauttavaa katseltavaa. Lavasteet ovat sentään oivalliset, samoin asut ja maskeeraukset. Äänimaailma luottaa liikaa kliseisiin pelottelupamauksiin ja etäältä hahmoja seuraavan Timmyn raskaaseen huohotukseen. Brandon Roberts ei saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikeillaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pet Sematary: Bloodlines, 2023, Paramount Pictures, Di Bonaventura Pictures, Paramount Players


keskiviikko 19. kesäkuuta 2024

Arvostelu: Bottoms (2023)

BOTTOMS



Ohjaus: Emma Seligman
Pääosissa: Rachel Sennott, Ayo Edebiri, Ruby Cruz, Havana Rose Liu, Kaia Gerber, Nicholas Galitzine, Miles Fowler, Marshawn Lynch, Zamani Wilder, Summer Joy Campbell, Dagmara Domińczyk, Virginia Tucker, Wayne Peré ja Punkie Johnson
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 18

Bottoms on Emma Seligmanin ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Tehtyään elokuvan Shiva Baby (2020) samannimisen lyhytelokuvansa pohjalta, Seligman ja päätähti Rachel Sennott alkoivat suunnitella uutta leffaa. Kaksikko kuitenkin koki suuria vaikeuksia löytää elokuvalle studiota, joka oli valmis tarttumaan projektiin. Lopulta Orion Pictures suostui ottamaan leffan vastaan, mutta sen jälkeen tekijöille tuotti haasteita saada mukaan muita yhteistyökumppaneita tai kuvauspaikkana toimivaa koulua. Pikkuhiljaa homma saatiin kuitenkin luistamaan ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2022. Bottoms sai maailmanensi-iltansa South by Southwestin elokuvajuhlilla maaliskuussa 2023 ja Suomessa elokuva julkaistiin vasta vuoden lopulla, suoraan Amazon Prime Video -palvelussa. Itse kiinnostuin leffasta keväällä, kun se keräsi valtavasti kehuja. Ehdin kuitenkin lähes unohtaa koko elokuvan, kun sen Suomeen saapumisesta ei kuulunut puoleen vuoteen mitään, kunnes se olikin jo kaikessa hiljaisuudessa lisätty Prime Videon valikoimaan. Katsoinkin Bottomsin sieltä eräänä iltana.

Kun väärinkäsitys tekee vähälle huomiolle jääneistä lesbokaveruksista koulun isoimman puheenaiheen, he päättävät luoda tyttöjen tappelukerhon päästäkseen ihastuksenkohteidensa pöksyihin.




Ohjaaja Emma Seligmanin edellistäkin elokuvaa, Shiva Babya tähdittänyt ja Seligmanin kanssa Bottomsin käsikirjoittanut Rachel Sennott ja The Bear -sarjasta (2022-) tuttu Ayo Edebiri näyttelevät PJ:tä ja Josieta, kahta lesbotyttöä, jotka ovat olleet parhaita kavereita pienestä pitäen. PJ ja Josie eivät todellakaan kuulu koulun suosituimpien joukkoon, eivätkä heidän ihastuksenkohteensa, suositut Brittany (Kaia Gerber) ja Isabel (Havana Rose Liu) juuri edes vilkaise heihin päin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun väärinkäsitys ja pieni valkoinen valhe nuorisovankilassa vietetystä kesästä tekevät PJ:stä ja Josiesta isoimman puheenaiheen koulussa. Kun Brittany ja Isabel kiinnostuvat heidän uudesta väkivaltaisemmasta imagosta, PJ ja Josie päätyvät loogisimpaan vaihtoehtoon: he perustavat tyttöjen tappelukerhon. Sennott ja Edebiri ovat lystikkäässä vedossa leffassa, puhaltaen täydellisesti yhteen hiileen pitkäaikaisina ystävinä. Myös Gerber ja Liu suoriutuvat mainiosti rooleistaan.
     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Galitzine Isabelin poikaystävänä, koulun urheilulegendana Jeffinä ja Miles Fowler tämän parhaana kaverina Timinä, Marshawn Lynch luokan opettajana herra G:nä, Wayne Péré rehtori Meyersina, sekä Ruby Cruz, Zamani Wilder, Summer Joy Campbell ja Virginia Tucker PJ:n ja Josien tappelukerhoon liittyvinä Hazelina, Anniena, Sylvienä ja Stella-Rebeccana. Näyttelijäkaarti hoitaa läpikotaisin hommansa vekkulisti, kaikkien ampuessa yhteisesti hieman överiksi. Suosikiksi nousee herkästi Lynch, joka on todella hauska hieman pöljänä ja kyseenalaisena opettajana.




Minulta kesti hetki lämmetä Bottomsin hieman kummalliselle tyylille, mutta kun elokuva vihdoin nappasi minut mukaansa ensimmäisen vartin jälkeen, pidin sitä todella lystikkäänä, ajoittain jopa todella nokkelanakin komediana. Leffa piikittelee osuvasti teinileffoille, samalla kuitenkin osoittaen selvää rakkauttaan genreä kohtaan. Nasevan satiirin kautta elokuva tekee hyvin pilkkaa yhdysvaltalaisesta koulujärjestelmästä, joka pyörii aivan liikaa amerikkalaisen jalkapallon ympärillä. Jenkkifutista pelaava Jeff pärjää koulussa muuten surkeasti, mutta urheilijastatuksensa vuoksi häntä palvotaan kuin jotain jumalaa niin muiden oppilaiden kuin opettajien ja rehtorinkin toimesta. Kouluruokalaankin on tehty merkittäviä muutoksia ihan vain Jeffin allergioiden takia, puhumattakaan jokaista seinää koristavasta Jeff-julisteesta tai muusta taideteoksesta. Urheilijapojat myös pukeutuvat peliasuihinsa koko ajan. 

Hauskan ja ajoittain ihanan ronskin huumorin lisäksi myös elokuvan tarina on hauska kaikessa absurdiudessaan. Väärinkäsityksestä käynnistyvä tappelukerho nappaa mukaansa ja meno äityy yhä vain väkivaltaisemmaksi leffan edetessä. Verta roiskuu yllättävänkin paljon ja etenkin lopputaistelussa vedetään turpaan oikein tosissaan. Kerronta soljuu viihdyttävästi eteenpäin ja puolitoista tuntia on oikein passeli ja napakka mitta leffalle. Muuten oivaltava ja vekkuli käsikirjoitus saa kuitenkin miinuspisteitä tylsästä draamailusta juuri ennen suurta finaalia. Tällaisesta dramaturgisesta kliseestä ei saada revittyä mitään kekseliästä irti, vaan sen aikana Bottoms tuntuu liian tavanomaiselta kaikkeen muuhun leffassa nähtyyn verrattuna.




Emma Seligman rakentaa hilpeää ilmapiiriä tehokkaasti, eikä pelkää tehdä tappelukohtauksista verisiä. Seligmanin luoma maailma on kaikin tavoin edes jollain tasolla yliampuva, eikä se välillä pelaa lainkaan oikean maailman sääntöjen kanssa, mutta kun kaikki leffassa pelaa tiimityötä näin hyvin, tämän hupsunkin maailmankuvauksen uskoo. Bottoms on myös oivallisesti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan varsin ikävänkin näköisiä ruhjeita tytöille, tappelukerhon suosion kasvaessa. Parit tietokonetehosteet eivät näytä kovin kaksisilta, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bottoms, 2023, Orion Pictures, Brownstone Productions


sunnuntai 16. kesäkuuta 2024

Arvostelu: Saltburn (2023)

SALTBURN



Ohjaus: Emerald Fennell
Pääosissa: Barry Keoghan, Jacob Elordi, Rosamund Pike, Richard E. Grant, Archie Madekwe, Alison Oliver, Paul Rhys, Carey Mulligan, Ewan Mitchell, Sadie Soverall, Millie Kent, Reece Shearsmith, Dorothy Atkinson ja Shaun Dooley
Genre: draama, jännitys, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 18

Saltburn on ohjaaja-käsikirjoittaja Emerald Fennellin uusi elokuva. Tehtyään parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-palkinnon voittaneen Lupaavan nuoren naisen (Promising Young Woman - 2020), Fennell ryhtyi työstämään uutta elokuvaa ja sai Margot Robbien LuckyChap Entertainment -yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja lopulta Saltburn sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Suomeen leffa saapui vasta juuri ennen joulua ja suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Fennellin työstävän uutta filmiä ja mielenkiintoni kasvoi, kun leffa alkoi kerätä kehuja. Katsoinkin Saltburnin heti sinä päivänä, kun se oli ilmestynyt Prime Videon valikoimaan.

Vuonna 2006 sosiaalisesti kömpelö Oliver aloittaa opinnot Oxfordissa. Siellä hän tapaa varakkaan perheen pojan Felixin, josta muodostuu Oliverille pakkomielle.




Outojen tyyppien esittämisestä tunnetuksi noussut Barry Keoghan jatkaa tutulla linjallaan. Hän näyttelee Oliver Quickia, stipendin avulla arvostettuun Oxfordiin opiskelemaan päässyttä nuorukaista. Sosiaalisesti kömpelön Oliverin on vaikea päästä mukaan porukkaan, kunnes hän kohtaa varakkaasta perheestä tulevan Felixin, jota näyttelee Jacob Elordi. Keoghan jatkaa vakuuttamistaan, tehden pitkään hienovaraisempaa työtä, mutta hän ryhtyy irrottelemaan enemmän leffan edetessä. Hänen Oliver-hahmonsa on kiinnostava ja jollain tapaa pitkään myös samaistuttava. Elordi on tähän mennessä jättänyt ristiriitaisen kuvan näyttelijätaidoistaan. Hän oli kamala puupökkelö The Kissing Booth -trilogiassa (2018-2021), mutta hän on myös vakuuttanut Euphoria-sarjassa (2019-). Saltburnin jälkeen mielipiteeni Elordin taidoista kallistuu lisää positiivisempaan suuntaan. Hän istuu täydellisesti hieman ylimieliseksi rikkaaksi nuorukaiseksi, joka päätyy ottamaan Oliverin suojelukseensa.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa vastikään Gran Turismo -pelileffassa (2023) nähty Archie Madekwe Felixin parhaana kaverina Farleighinä, Alison Oliver Felixin siskona Venetiana, Rosamund Pike ja Richard E. Grant Felixin ja Venetian vanhempina, lady Elspethinä ja sir Jamesina, sekä Lupaavaa nuorta naista tähdittänyt Carey Mulligan Elspethin ystävänä Pamelana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan. Erityisesti Pike on aivan mahtavassa vedossa ihanan inhottavana lady Elspethinä, jonka varakkuus on saanut hänet täysin irtoamaan todellisesta maailmasta.




Saltburnista on kohistu läpi syksyn ja elokuvan ensimmäisen puolituntisen aikana ehdin jo ihmetellä, että mistä kaikki "ei herkimmille" -kohu oikein johtuu. Oxfordissa vietetyt ensimmäiset puoli tuntia ovat tasokkaasti tehtyä ja näyteltyä draamaa, josta löytyy romanttisia vivahteita, kun Oliver iskee silmänsä Felixiin. Kuitenkin kun Felix kutsuu Oliverin viettämään kesäloman perheensä ökykartanossa, Saltburnissa, elokuva lähtee uusille raiteille ja ryhtyy kasvattamaan kierroksiaan hetki hetkeltä. Loppua kohti päästessä aloin yhtyä niihin, jotka ovat sanoneet, ettei herkimpien kannata katsoa Saltburnia. Sekaan mahtuu todella häiriintyneitä, hävyttömiä ja jopa kuvottavia kohtauksia.

Elokuva on varsinaisia yllätyksiä täynnä ja siitä löytyykin jatkuvasti uusia puolia. Teinien romanttinen draamatarina muuttuu toisinaan kieroksi psykologiseksi trilleriksi ja toisinaan taas mehukkaaksi satiiriksi ökyrikkaiden älyttömästä elämästä. Niin tarinan käänteet kuin elokuvan huumorintaju ovat synkkiä. Elokuva vain paranee edetessään, kun kertomuksen todelliset puolet alkavat pikkuhiljaa avautua katsojille. Loppupää on todellista herkkua ja elokuvan loppukohtaus on yksi kuluneen leffavuoden kirkkaasti parhaista.




Emerald Fennell osoittaa, ettei Lupaava nuori nainen ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen, vaan hän jatkaa vahvalla linjallaan, näyttäen kuuluvansa tämän hetken kiinnostavimpiin ohjaajatapauksiin. Fennellin ohjaus ja käsikirjoitus ovat tehokasta ja ajoittain räväkkää elokuvantekoa. Lisäksi hänellä on silmää pätevälle tekniselle puolelle. Saltburn on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Neliömäinen kuvasuhde tehostaa elokuvan monenlaista tiiviyttä. Lavasteet ja asut ovat myös hienot ja äänimaailma pätevästi rakennettu Anthony Williksen säveltämiä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Saltburn, 2023, Media Rights Capital, MRC Film, Lie Still, LuckyChap Entertainment


perjantai 14. kesäkuuta 2024

Arvostelu: Twister (1996)

TWISTER



Ohjaus: Jan de Bont
Pääosissa: Helen Hunt, Bill Paxton, Cary Elwes, Jami Gertz, Lois Smith, Philip Seymour Hoffman, Alan Ruck, Sean Whalen, Jeremy Davies, Joey Slotnick, Todd Field, Zach Grenier, Nicholas Sadler ja Abraham Benrubi
Genre: jännitys, seikkailu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Twister on Helen Huntin ja Bill Paxtonin tähdittämä katastrofielokuva. Idea elokuvaan syntyi PBS-kanavan dokumentista myrskynjahtaajista, jonka pohjalta Tappokone-elokuvan (Westworld - 1973) ja Dinosauruspuisto-kirjan (Jurassic Park - 1990) kirjoittanut Michael Crichton ja hänen vaimonsa Anne-Marie Martin pestattiin työstämään leffan käsikirjoitus. Elokuva myytiin Amblin Entertainment -studiolle Industrial Light & Magic -efektiyhtiön työstämän tietokonetehostetornadon avulla. Alun perin Amblin-studion perustajan Steven Spielbergin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän vetäytyi tuottajaksi. Ohjaajaksi olivat ehdolla muun muassa James Cameron, Robert Zemeckis ja Tim Burton, kunnes Jan de Bont nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1995 ja ne olivat täynnä ongelmia. Sen lisäksi, että läpi kuvausten käsikirjoitusta muokattiin uudestaan Joss Whedonin ja Steven Zaillianin toimesta, kuvauksissa sattui jos jonkinlaisia onnettomuuksia ja riitoja. Hunt ja Paxton sokaistuivat hetkeksi voimakkaasti vilkkuvien valojen takia, alkuperäisen kuvausryhmän johtaja Don Burgess lähti kävelemään, kun ohjaaja de Bont tönäisi suutuspäissään kuvausassistentin maahan ja Burgessin korvannut Jack N. Green joutui sairaalaan, kun lavaste romahti hänen päälleen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Twister sai ensi-iltansa toukokuussa 1996. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai Oscar-ehdokkuudet erikoistehosteista ja äänistä. Kriitikot eivät tosin erityisemmin lämmenneet leffalle ja se voittikin huonoimman käsikirjoituksen Razzie-palkinnon. Itse katsoin Twisterin ensi kertaa joitain vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut elokuvasta. Kuitenkin kun katsoin sen uudestaan parin vuoden takaisen 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen yhteydessä, pidin siitä huomattavasti enemmän. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Twisters (2024), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen Twisterin jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

Ryhmä myrskynjahtaajia yrittää saada testattua uutta myrskydatalaitteistoaan, samaan aikaan kun hurjat tornadot riepottelevat Oklahomaa.




Alun perin Twisterin päärooleihin kaavailtiin eri näyttelijöitä. Ohjaaja Jan de Bontin täytyi taistella studiota vastaan saadakseen Helen Huntin naispääosaan ja kun aluksi miespäärooliin kaavailtu Tom Hanks kieltäytyi, tekijät siirtyivät Hanksin kanssa tuolloin Apollo 13 -elokuvaa (1995) tähdittäneen Bill Paxtonin puoleen. Helen Hunt näyttelee Jo'ta, jolla on ollut pakkomielle tornadoista siitä asti, kun hän lapsena näki tornadon imaisevan hänen isänsä mukaansa. Bill Paxton taas esittää tämän ex-miestä Billiä, joka on päättänyt jättää hurjat myrskynjahtaamiset taakseen ja siirtyä rauhallisempiin hommiin säätiedottajana. Jo ja Bill kuitenkin kohtaavat, kun Bill yrittää saada naisen allekirjoittamaan avioeropapereita, jotta Bill voisi naida uuden tyttöystävänsä Melissan (Jami Gertz), mutta entinen pari päätyykin uuteen tornadoseikkailuun. Hunt ja Paxton ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hunt tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista päämääräisyyttä, kun taas Paxton vakuuttaa huomattavasti rauhallisemmassa roolissa kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä saanut Gertz ajaa asiansa, joskin hänen hahmonsa funktio on lähinnä saada katsojalle tietoa siitä, mitä myrskynjahtaajat tekevät ja kuinka heidän laitteensa toimivat, sekä luoda tietty kolmiodraamaa.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Philip Seymour Hoffman ja Alan Ruck Dustynä ja Rabbitina, jotka kuuluvat Jo'n myrskynjahtaajien tiimiin, Cary Elwes Jo'n ja Billin pitkäaikaisena kilpailijana Jonasina, sekä Lois Smith Jo'n tätinä Meginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa menevästi. Hoffman irrottelee hupaisasti eksentrisenä Dustynä ja Elwes istuu passelisti ylimieliseksi vastukseksi.




Jopas, minähän pidän Twisteristä joka katselukerralla enemmän ja enemmän. Nyt koin elokuvan erittäin mainiona katastrofileffana, joka onnistui tehokkaasti imaisemaan mukaansa. Kyseessä on yllättävänkin monipuolinen viihdepläjäys, joka herättää monenlaisia tunteita näitä pyörremyrskyjä kohtaan. Elokuvassa vallitsee innostava seikkailun henki ja tornadoja haluaa lähteä itsekin tutkimaan. Näiden paikoin jopa pähkähullujen tutkijoiden into tornadoja kohtaan kuvataan hyvin ja heidän silmistään näkyy outoa ihastusta tuhoavien kierteiden edessä. Innostuksenkin ohella heti ensikohtauksesta lähtien leffa näyttää myös, millaista hirvittävää jälkeä tornadot voivat saada aikaiseksi. Puolen välin paikkeilla nähtävä kohtaus, jossa tutkijat kävelevät tuhoutuneen korttelin läpi, vetää hiljaiseksi niin hahmot kuin katsojan. Vajaan parin tunnin aikana katsoja saadaankin niin ihailemaan kuin kauhistelemaan tornadoja. Ne ovat sellainen voima, ettei niitä vastaan pienet ihmiset mahda juuri mitään. Samalla luonnonilmiö on kaikessa hurjuudessaan jylhä ja upea.

Sen lisäksi, että leffa tarjoaa mukaansatempaavaa, erittäin viihdyttävää ja paikoin jopa onnistuneen jännittävää myrskynjahtaamista, lennokkaan menon keskeltä löytyy myös maanläheisempää ihmisdraamaa. Billyn ja Jo'n suhteen setviminen voisi väärin toteutettuna pilata elokuvan, mutta vahva käsikirjoitus, hyvä ohjaus ja Paxtonin ja Huntin välinen kemia tekee siitä omanlaisensa voimavaran. Entisen pariskunnan välinen naljailu tarjoaa hyvää huumoria ja leffan aikana katsojalle valkenee vähitellen, miksi he erosivat. Samalla taas Billylle ja Jo'lle alkaa valkenemaan ilmaisun "vanha suola janottaa" merkitys.




Spielbergin, Zemeckisin, Cameronin ja Burtonin torjuttua elokuvan, ohjausvastuu päätyi lopulta Jan de Bontille, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt tiivistunnelmaisen toimintaleffan Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994). Twisterissä de Bont näyttää taas taitojaan tunnelmanrakentajana ja luodessaan kunnon spektaakkelia. Onkin sääli, että jo kahden leffan jälkeen miehen ohjausura lähti syöksykierteeseen jatko-osien Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003) myötä, joista jälkimmäinen onkin jäänyt de Bontin toistaiseksi viimeiseksi ohjaukseksi. Twister on taitavasti kuvattu ja pääasiassa sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat erinomaiset, etenkin tuhotut rakennukset ja kadut. Maskeeraajat tekivät alun perin huomattavasti rujompaa jälkeä, mutta kun leffa haluttiin myydä nuorille katsojille, veren määrää piti vähentää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit luovat ehtaa seikkailun henkeä, mutta ne muuttuvat myös painostaviksi tarpeen tullen. Tehostepuoli on nykypäivänä katsottuna leffan epätasaisinta antia. Käytännön efektit ovat komeita, mutta tuohon aikaan vielä täysin lapsenkengissä olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Joissain kuvissa tornadot näyttävät hienoilta, mutta toisissa taas ne ovat ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamia.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Twister, 1996, Universal Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Constant c Productions, Twister Productions


tiistai 11. kesäkuuta 2024

Arvostelu: The Watchers (2024)

THE WATCHERS



Ohjaus: Ishana Night Shyamalan
Pääosissa: Dakota Fanning, Olwen Fouéré, Georgina Campbell, Oliver Finnegan, Alistair Brammer ja John Lynch
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

The Watchers perustuu A. M. Shinen samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Ishana Night Shyamalan, ohjaaja M. Night Shyamalanin tytär innostui kirjasta ja päätti tehdä siitä debyyttielokuvansa ohjaajana. Hän sai isänsä rahoittamaan elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023. Nyt The Watchers on saapunut elokuvateattereihin ja itse olin kiinnostunut näkemään, kuinka M. Night Shyamalanin tytär pärjäisi esikoiselokuvansa puikoissa. Konsepti vaikutti kiinnostavalta ja kävinkin katsomassa The Watchersin heti ensi-iltaviikonloppuna uteliain mielin.

Työmatkansa aikana Mina päätyy turvataloon keskelle kummallista metsää, jossa lymyilee öisin hirvittäviä olentoja. Kolmen muun vastaavaan tilanteeseen ajautuneen henkilön kanssa Mina yrittää keksiä keinon päästä ulos metsästä, joka ei vaikuta haluavan päästää pois ketään, joka on sinne kerran eksynyt.




Dakota Fanning näyttelee Minaa, eläinkaupassa töitä tekevää naista, joka pitää itseään yhä aikuisena syypäänä äitinsä kuolemaan auto-onnettomuudessa yli 20 vuotta sitten. Mina tuntuukin olevan koko ajan pakosalla jotain, mutta hän joutuu vihdoin kohtaamaan itsensä ja traumansa, kun hän päätyy keskelle absurdia tilannetta: valtavassa metsässä sijaitsevaan terraariomaiseen turvataloon, jonka asukkeja yöllä koloistaan esiin kaivautuvat hirviöt tarkkailevat. Fanning yrittää parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa, mutta hän kokee selviä vaikeuksia puhua luontevasti leffan tönkköjä repliikkejä. Hänen esiintymisensä on ajoittain muutenkin väkinäistä. Hahmona Mina on hieman hankala tapaus, jonka teot saavat katsojan toisinaan tuumimaan, että jos Mina nyt kuolee, niin se johtuu kyllä ihan omasta tyhmyydestä.
     Metsässä sijaitsevassa "kanakopissa" - kuten muut sitä elokuvassa kutsuvat - Mina tapaa iäkkään Madelinen (Olwen Fouéré), teinipoika Danielin (Oliver Finnegan), sekä Ciaran (Georgina Campbell), joka elättelee toivoa siitä, että hänen aviomiehensä John (Alistair Brammer) olisi onnistunut livahtamaan metsästä ulos elävänä ja hankkimaan apua. Hahmot ovat sopivan erilaisia toisistaan, mutta yhteenkään heistä ei onnistu kiintymään leffan varrella. Sivunäyttelijätkin kamppailevat samojen ongelmien kanssa kuin Fanning, ja Fouéré joutuu Tarot-elokuvan (2024) jälkeen heti uudestaan näyttelemään samanlaista hahmoa, jonka funktio on oikeastaan vain selittää kaiken aikaa Minalle ja katsojalle mystisestä metsästä, siellä kuhisevista olioista ja säännöistä, joita tähän kaikkeen liittyy.




M. Night Shyamalanin ura on laskenut jyrkkää liukumäkeä sen jälkeen, kun hän aluksi nousi kuuluisaksi erittäin hyvien elokuviensa Kuudennen aistin (The Sixth Sense - 2000), Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000) ja Signsin (2002) myötä. Viime vuosina Shyamalanin leffat ovat kuitenkin lukeutuneet ilmestymisvuosiensa huonoimpiin. Olin silti toiveikas, että hänen tyttärensä Ishana Night Shyamalan voisi puhdistaa isä-Shyamalanin luomaa tahraa sukunsa nimelle Hollywoodissa. Ishana on aiemmin toiminut apulaisohjaajana isänsä leffoissa Old (2021) ja Knock at the Cabin (2023), ohjannut jaksoja isänsä pyörittämästä televisiosarjasta Servant (2019-2023), sekä tehnyt musiikkivideoita siskolleen Saleka Shyamalanille. Onkin siis selvää, että hän on oppinut alalta kaiken isältään... enkä valitettavasti sano tätä missään nimessä hyvällä.

Isä-Shyamalanin elokuvat ovat jo muuttuneet omanlaisekseen tavaramerkiksi. On lennokasta ideaa, jolla saadaan aikaiseksi todella lupaavaa markkinointimateriaalia, on kiusallisen kehnoa dialogia, jollaista kukaan ihminen ei tosielämässä suoltaisi ulos suustaan, on pakollisia juonenkäänteitä, joilla yritetään räjäyttää katsojan tajunta ja viimeistään lopussa seuraa yleensä todellinen lässähdys. Valitettavasti Ishana Night Shyamalan seuraa isänsä jalanjälkiä niin uskollisesti, ettei naisen oma visio pääse missään kohtaa esille. The Watchers on juuri niin Shyamalan-leffa kuin olla ja voi. Enkä taaskaan sano tätä hyvällä.




Elokuvasta löytyy tosiaan kiehtova konsepti ja katsojana kiinnostaa suuresti selvittää, mitä metsässä väijyvät möröt oikein ovat, mikä ihme hahmojen lasiseinällä varustettu turvatalo on ja miten ihmeessä hahmot voisivat päästä tilanteesta ehjinä pois? Kun kiehtova konsepti pistetään toteutukseen Shyamalanin käsissä, on vastassa kuitenkin lähes poikkeuksetta turhauttava elokuvakokemus. The Watchersin käsikirjoitus on suorastaan surkea. Se etenee kömpelösti ja mikä pahinta, pitää katsojaansa täysidioottina. Ishana kirjoittaa dialogia yhtä ärsyttävästi kuin isänsä. Hahmot ovat jatkuvasti selittämässä, mitä tekevät ja näkevät, sekä avaamassa taustojaan ja suhteita toisiinsa tönkösti. Shyamalanit eivät luota katsojaan yhtään, vaan kaikki väännetään rautalangasta heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien, kun seuraamme metsässä juoksevaa Johnia, joka selittää yksikseen, että hänen täytyy ehtiä ulos metsästä ennen auringonlaskua tai muuten hirviöt hyökkäävät. Minan taustat taas avataan hänen siskonsa jättämällä ääniviestillä, joka etenee suurin piirtein tällä tyylillä: "Hei siskoni. Äitimme kuoli 25 vuotta sitten ja sinä koet siitä suurta syyllisyyttä, minkä takia välimme ovat viilentyneet, emmekä ole nähneet vuosiin." Meno sen kuin pahenee loppua kohti, kun elokuvan mysteereille ryhdytään antamaan vastauksia ja vielä sillä tylsimmällä tavalla, eli jonkun nauhoittamilla videoklipeillä. Samalla käsikirjoitus osuu uuteen kuoppaan, kun vastauksissa ei ole oikeastaan mitään järkeä, vaan esimerkiksi selitys metsän turvatalolle herättää vain runsaasti uusia kysymyksiä. Lisäksi elokuvan metaforat muun muassa tositelevisiosta ja tekoälystä ovat kömpelösti käsiteltyjä.




Tunnelman luomisessa Ishana Night Shyamalan on sentään taitavampi kuin käsikirjoittajana tai näyttelijöiden ohjaajana. Hän rakentaa leffan ensimmäisellä puoliskolla oivallisen karmivaa ilmapiiriä. Kohtaus, jossa metsässä lymyileviä olentoja nähdään ensi kertaa, on elokuvan huippuhetki. Toisella puoliskolla tunnelmakin tosin hiipuu ja erityisesti kiirehtivä finaali monine käänteineen on aikamoinen lässähdys ja melodramaattisuudessaan suorastaan tahattoman koominen.

Tekniseltä puoleltakin löytyy elokuvan harvoja onnistumisia. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet ovat hienot ja monsterit aluksi vakuuttavat. Tietokonetehosteiden taso heikkenee leffan edetessä, mutta äänipuoli on hyvin rakennettu turvatalon sisältäpäin katsottuna peilimäisen ikkunan toiselta puolelta kantautuvien karmivien mörökölliäänien kera. Abel Korzeniowskin säveltämät musiikit ovat myös mainiot, mutta taitava tekninen osastokaan ei onnistu pelastamaan elokuvaa, joka on näin kömpelösti ohjattu, puisesti näytelty ja mitä pahinta, turhauttavan huonosti kirjoitettu. Se jääköön nähtäväksi, onko elokuussa ilmestyvä M. Night Shyamalanin uutuusleffa Trap (2024) yhtään parempi...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Watchers, 2024, Warner Bros., New Line Cinema, Inimitable Pictures, Blinding Edge Pictures, Bord Scannán na hÉireann / The Irish Film Board