Arvostelu: Ted (2012)

TED

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Mark Wahlberg, Seth MacFarlane, Mila Kunis, Joel McHale, Giovanni Ribisi, Aedin Mincks, Patrick Warburton, Matt Walsh, Jessica Barth, Bill Smitrovich, Sam J. Jones, Ryan Reynolds, Tom Skerritt ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Ted on Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojan Seth MacFarlanen tähdittämä, ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Alunperin MacFarlane suunnitteli elokuvan animaatiosarjaksi, joka liittyisi Family Guyhin sarjojen American Dad! (2005-) ja The Cleveland Show (2009-2013) tavoin, mutta päätti tehdä siitä oman juttunsa näytellyn elokuvan muodossa. MacFarlanen oli tarkoitus työstää elokuva Foxin kanssa, joka tuotti hänen sarjojaan, mutta Foxin kokiessa budjettivaatimukset liian korkeiksi, minkä lisäksi yhtiö ei luottanut MacFarlaneen ensikertalaisohjaajana, Fox vetäytyi projektista. Universal Pictures kuitenkin nappasi projektin ilomielin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2011. Lopulta Ted sai maailmanensi-iltansa 29. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suurmenestys ja se oli jopa ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta, mutta herätti ristiriitaisia mietteitä niin katsojilta kuin kriitikoilta, toisten kehuessa ja toisten haukkuessa filmiä. Itse näin Tedin vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan (sekä jämähtänyt katsomaan sitä monta kertaa, kun se on tullut televisiosta) ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa Tedin uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

John Bennett saa joululahjaksi Ted-pehmonallen ja toivoo, että tämä heräisi henkiin. Toive toteutuu ja John ja Ted lupaavat olla parhaat kaverit ikuisesti. Vuosia myöhemmin John ja Ted ovat yhä parhaat kaverit, mutta kun John tapaa ihastuttavan Lorin, hänen täytyy päättää, jatkaako hölmöilyä Tedin kanssa vai aloittaako kypsemmän elämän Lorin kanssa.

Parhaina ystävyksinä, ukkoskamuina John Bennettinä ja Ted-nallena nähdään (tai Tedin tapauksessa kuullaan) Mark Wahlberg ja Seth MacFarlane, jotka onnistuvat erinomaisesti välittämään tunteen siitä, että hahmot ovat olleet parhaat ystävykset jo vuosikausia. Wahlbergin ja MacFarlanen kaverikemia pelaa täydellisesti yhdessä, mikä on erityisen vaikuttavaa, kun ottaa huomioon, että Johnin ja Tedin yhteisissä kohtauksissa Wahlbergilla ei oikeastaan ole vastanäyttelijää. Kuvauksissa Tedin tilalla oli usein pelkkä tikku, jonka päässä oli pallo, johon näyttelijöiden piti katsoa. Wahlbergin piti näytellä tämän tikun kanssa, kuvitellen sen paikalle puhuvan ja elävän pehmonallen, samalla kun MacFarlane lausuu omat repliikkinsä kameran takaa. Kun kyseessä on komedia, missä suuri osa hauskuudesta syntyy juurikin kahden päähenkilön keskeisestä vuoropuhelusta, ajoituksen ja Wahlbergin autenttisten reaktioiden täytyy osua täysin nappiin. Tässä on onnistuttu niinkin vaikuttavasti, että katsoja unohtaa välittömästi toteutustavan ja uskoo sen, että Wahlbergilla on vieressään elävä pehmolelu. Se on jopa ihailtavaa elokuvantekoa.

     MacFarlane ei suinkaan ole ainoa Family Guyn näyttelijä, joka on mukana Tedissä. Meg Griffiniä ääninäyttelevä Mila Kunis esittää Johnin tyttöystävää Loria, joka toivoisi Johnin parantavan tapansa ja käyttäytyvän kypsemmin, vaikka se tarkoittaisi Tedin poistamista kuvioista. Vaikka toisaalta hahmon voi nähdä tulevan ärsyttävästi pääkaksikon väliin, katsoja silti pystyy olemaan Lorin puolella. Family Guyssa poliisi Joeta ääninäyttelevä Patrick Warburton taas esittää Johnin työkaveria ja perheen äiti Lois Griffiniä ääninäyttelevä Alex Borstein nähdään Tedissä Johnin äitinä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Joel McHale Lorin ahdistelevana pomona, Giovanni Ribisi Tediä liikaakin ihailevana Donnyna ja Aedin Mincks tämän Robert-poikana, sekä muutamat näyttelijät omana itsenään... Erään rääväsuun supersankarin esittäjä ainakin sai todella helpot rahat leffasta. Patrick Stewart taas toimii filmin satumaisena kertojaäänenä.

Ted ei todellakaan ole elokuva kaikkien makuun. Family Guyn tavoin elokuvan huumori on anteeksipyytelemättömän hävytöntä ja leffa piikittelee ihan joka suuntaan tyypillisistä valkoisista heteromiehistä eri vähemmistöihin. Aivan varmasti moni siis loukkaantuu elokuvaa katsoessaan. Itse pidän ronskimmista komedioista ja yhä kymmenen vuotta leffan ilmestymisen jälkeen nauran erittäin makeasti Tediä katsoessani. Törkeät vitsit saavat räjähtämään nauruun, vaikka samalla kokisikin pientä syyllisyyttä jutuille putoamisesta. Family Guyn tyylin huomaa myös siitä, että osa vitseistä näyttäytyy äkillisinä takaumina. Erityisen huvittava on, kun näemme Johnin ja Lorin ensikohtaamisen molempien vinkkelistä ja tilanne on hyvinkin erilainen. Mukana on myös Family Guy -henkinen pitkä tappelukohtaus, missä pidän siitä, kuinka musiikkia ei hyödynnetä lainkaan.

Elokuvan tarina on mainio, vaikkei mikään erityisen ihmeellinen. Eipä leffa mitään ihmeellistä tarvitsekaan. Se on jo ihme, kuinka hienosti Johnin ja Tedin kaveruus toimii. Hahmot ovat niin hilpeät, että heidän puuhailujaan seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa. Reippaan tahdin ja jatkuvan hauskuuttamisen ansiosta leffa ei kertaakaan käy tylsäksi. Johnin painiskelu elämänvalintojensa kanssa on onnistunut ja elokuva pohjustaa tarpeeksi sujuvasti pahiksenkin, joka toimii hyvin päähenkilöt yhdistävänä tekijänä loppupäässä. Jos leffan huumori ei iske lainkaan, eivät nämä muut puolet pelasta katselukokemusta. Jos kuitenkin elokuva saa nauramaan pitkin kestonsa, nämä muut puolet vain vahvistavat filmiä ja tekevätkin siitä erittäin oivallisen komedian.

Seth MacFarlane toimii Tedissä tosiaan myös ohjaajana ja käsikirjoittajana, tehden molemmissa hommissa sujuvaa työtä - etenkin ensikertalaiseksi, joka vieläpä esittää toista pääroolia. Tietokonetehostein toteutettu Ted on edelleen hieno taidonnäyte. Se ei koskaan näytä digiluomukselta, vaan katsoja saattaa jopa tuumia, että kyseessä on todella edistyksellisellä robotilla toteutettu nukke. Upeaa on, kuinka lapsuudessa tapahtuvan alun jälkeen Tedistä on tehty kulunut ja väriltään haaleampi ja siltä on jopa lähtenyt tekokarvaa parista kohtaa. Erinomaista digiefektiä lukuun ottamatta elokuvan tekninen puoli ei ole mitään päätähuimaavaa. Kuvaus, leikkaus, lavasteet jne. ajavat asiansa. Tappelun aikana ääniefektit pääsevät todella valloilleen ja on hilpeää, kuinka kovia kumahduksia pehmonallen lyönnit aiheuttavat. Walter Murphyn säveltämät musiikit säestävät tapahtumia veikeästi. Vaikka hänen ja MacFarlanen Everybody Needs a Best Friend -kappale onkin mainio ja saikin jopa Oscar-ehdokkuuden, kappaleista paras on Johnin ja Tedin Thunder Buddy Song, jonka aikana on uusintakatseluilla mahdotonta olla laulamatta mukana.

Yhteenveto: Ted on erittäin mainio ja ronski komedia, joka jaksaa naurattaa yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Huumori on todella häröä ja leffassa tehdään pilkkaa aika lailla kaikesta ja kaikista. On siis varmaa, että moni tulee loukkaantumaan filmiä katsoessaan. Itse nauran lähes vatsa kipeänä joka kerta, kun katson elokuvaa. Onnistuneen huumorin ohella elokuva tarjoaa myös oivallisen tarinan erikoisesta ystävyydestä. Johnin ja Tedin ystävyys on erinomaisesti rakennettu, etenkin kun tajuaa, että kuvauksissa Mark Wahlbergin piti näytellä tikun päähän tökätyn pallon kanssa. Haastava toteutus olisi voinut johtaa fiaskoon, mutta kaikki ajoituksesta Ted-nallen visuaaliseen toteutukseen toimii täydellisesti. Loppupäässä elokuva saa hieman synkempiä sävyjä, mutta pääasiassa Ted on ilahduttava komedia, jonka jaksaa katsoa useampaankin kertaan. Kaikille se ei todellakaan sovi, mutta jos Family Guy uppoaa, niin luulisi Tedinkin toimivan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted, 2012, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Elvis (2022)

ELVIS

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Helen Thomson, Richard Roxburgh, Olivia DeJonge, Luke Bracey, Natasha Bassett, David Wenham, Kodi Smit-McPhee, Kelvin Harrison Jr., Xavier Samuel, Dacre Montgomery, Leon Ford, Kate Mulvany, Shonka Dukureh, Gary Clark Jr., Nicholas Bell ja Yola Quartey

Genre: draama, musiikki, historia

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Elvis perustuu maailman myydyimmän artistin, edesmenneen Elvis Presleyn elämään ja uraan. Vuonna 2014 Baz Luhrmann ilmoitti ohjaavansa laulajan tarinasta elokuvan ja hän kirjoitti leffan käsikirjoituksen yhdessä Sam Bromellin, Craig Pearcen ja Jeremy Donerin kanssa. Kesti kuitenkin muutamia vuosia, kunnes tuotanto lähti tosissaan liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia ja niitä päästiin jatkamaan vasta syksyllä. Elvis sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, missä se sai yli kymmenminuuttiset aplodit yleisöltä. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä. Olen lapsesta asti pitänyt Elviksen kappaleista, joskin en ole koskaan fanittanut herraa tai aktiivisesti kuunnellut hänen musiikkiaan. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Elviksen sen kutsuvierasnäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1950-luvun alussa eversti Tom Parkeriksi itseään kutsuva mies on kiertämässä countrytähti Hank Snow'n promoottorina, kun hän näkee nuoren Elvis Presleyn esiintymässä ja villitsemässä yleisön nuoria naisia. Eversti Parker uskoo voivansa nostaa Elviksen maailmankuuluksi, mutta lisääntyvä suosio ei tule ilman ongelmia...

Päärooliin Elvis Presleyksi kaavailtiin mm. Harry Stylesia, Miles Telleriä, Ansel Elgortia ja Aaron Taylor-Johnsonia, ennen kuin Austin Butler nappasi osan itselleen. Viisikosta vähiten tunnettu Butler osoittautui suorastaan täydelliseksi valinnaksi rooliin. Konserttikohtauksissa Butler kanavoi uskomattomalla vimmalla rock and rollin kuninkaan intohimoista ja karismaattista esiintymistapaa, sekä esittelee lahjakkuuttaan myös draamanäyttelijänä läpi muun leffan. Butler katoaa täysin Elvikseksi, selvästi opeteltuaan tarkasti puhumaan ja liikkumaan kuin hän. Hän pisti itsensä likoon niinkin voimalla, että joutui sairaalahoitoon kuvausten päätyttyä. Huhhuh! Olin aiemmin nähnyt Butleria vain lyhyissä sivurooleissa The Dead Don't Diessa (2019) ja Once Upon a Time... in Hollywoodissa (2019), joissa hän ei erottunut tunnettujen kollegoidensa joukosta yhtään, mutta Elviksenä Butler on niin vaikuttava, että hänen tuskin tarvitsee tyytyä muutaman minuutin sivuosiin enää jatkossa. En malta odottaa näkeväni lisää tältä nuorelta lahjakkuudelta ja suutun, jos Butler ei saa parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta roolityöllään.

     Merkittävässä roolissa on myös Elviksen bongannut promoottori ja myöhemmin laulajan manageri, eversti Tom Parker, jota näyttelee voimakkaasti maskeerattu ja veikeällä korostuksella puhuva Tom Hanks. Yleensä mukavia tyyppejä esittävä Hanks onnistuu olemaan todella epämiellyttävä tapaus eversti Parkerina, joka Elviksen nähdessään alkaa miettiä vain miljoonia dollareita, joita hän pystyisi lupaavalla artistinuorella tienaamaan. Paikoitellen Hanksin roolityö on varsin koomista, mutta hän toimii silti mainiosti Butlerin rinnalla. Butlerin roolityön hienoutta vain korostaa, että hän onnistuu jopa jättämään Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hauskasti tämä ei ole muuten ensimmäinen leffa, jossa Hanksin näyttelemä roolihahmo auttaa Elvistä nousemaan kuuluisuuteen. Jo Oscar-voittajaelokuvassa Forrest Gump (1994) Hanksin esittämän nimikkohahmon tanssahtelu toimii Presleyn inspiraationa lavaesiintymiseensä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Thomson ja Richard Roxburgh Elviksen vanhempina, Gladys ja Vernon Presleynä, Olivia DeJonge Elviksen tyttöystävänä Priscillana, Luke Bracey Elvistä urallaan auttaneena Jerry Schillinginä, David Wenham countrylaulaja Hank Snow'na, Kodi Smit-McPhee tämän poikana Jimmienä, Kelvin Harrison Jr. laulaja B.B. Kinginä, sekä Dacre Montgomery musiikkiohjelmien tuottajana Steve Binderina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös oivallisesti. Thomson ja Roxburgh hyppäsivät tuotantoon mukaan vasta, kun kuvauksia saatiin jatkettua 2020 syksyllä, alkuperäisten näyttelijöiden, Maggie Gyllenhaalin ja Rufus Sewellin jouduttua jättämään elokuvan kesken kaiken viivästyneen tuotannon takia.

Erittäin mainion Queen-leffa Bohemian Rhapsodyn (2018) ja omasta mielestäni vielä paremman Elton Johnista kertovan Rocketmanin (2019) jälkeen minulla oli korkeat odotukset Elvistä kohtaan, toiveenani, että laulajalegendan tarinalle onnistuttaisiin tekemään kunniaa elokuvamuodossa. Ja en totta vie pettynyt näkemääni. Elvis on aivan mahtava elämäkertadraama. Itse laulajan ja hänen musiikkinsa tavoin intohimolla ja vimmalla tehty elokuva tarjoaa elämää suurempia tunteita, jotka nostattavat katsojan ihon kananlihalle. Austin Butlerin roolisuoritus on jo yksinään niin mieletön, että hän voisi kantaa harteillaan hieman heikompaa leffaa, mutta onneksi Baz Luhrmann on saanut rakennettua vahvan teoksen Butlerin ympärille.

Elvis-leffa on kuitenkin aika lailla juuri niin Luhrmannia, kun voikin odottaa. Ei kyseessä ole ihan yhtä villi musiikkiteos kuin Moulin Rouge! (2001), mutta ei tämä siitä kauas jää voimakkaassa tyylittelyssään. Jos ohjaajan aiemmista teoksista ei ole tykännyt, voi Elviskin ole paikoitellen luotaantyöntävä luhrmanniudessaan. Luhrmann takoo elokuvansa täyteen energiaa, jonka ansiosta filmi vie täysin mennessään. Elviksen nousua esitellään räiskyvästi, valot välkkyen ja rockmestarin kappaleiden pauhatessa taustalla. Esiintymiskohtaukset ovat toinen toistaan parempia, eikä ihme, jos katsojana huomaa tanssijalan rupeavan vipattamaan tai alkaneensa laulamaan ääneen mukana. Meno vie niin hyvin mukanaan, että yli kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, vaikka meiningin hidastuessa viimeisellä kolmanneksella pitkä pituus alkaakin tuntua hieman.

Riemastuttavuudessaan ja mukaansatempaavassa energisyyssäänkin Elvis sisältää synkkiä sävyjä ja voimakasta draamaa. Kuuluisuus ei tule ilman varjopuolia, eikä Elviksen elämä todellakaan ollut pelkkää onnea ja auvoa. Moni varmasti tietää, että vaikka monet riemastuivat laulajan villeistä liikkeistä lavalla, monet muut paheksuivat häntä. Elviksen hyvät suhteet tummaihoisiin aiheuttivat myös pahennusta ja moni tekikin töitä tuhotakseen Elviksen uraa. Kaikista pahinta oli kuitenkin eversti Parkerin työ, josta en itse ollut etukäteen tiennyt. Elviksen ja everstin välille on rakennettu onnistunut konflikti ja läpi leffan katsojaa pistää yhä enemmän vihaksi everstin tavat hyötyä "suojatistaan". Aluksi sitä naureskelee, kun eversti painaa Elviksen nimeä ja naamaa ihan kaikkeen, luoden pelkästä oheiskrääsästä ison bisneksen. Mutta mitä enemmän käy selväksi, että everstiä kiinnostaa enemmän artistin tuoma raha kuin artisti itse tai tämän mielenterveys, elokuvan katsominen muuttuu välillä jopa vaikeaksi. Loppupäässä leffa iskee lujaa katsojan tunteisiin ja myönnän, että koin vaikeuksia pidätellä kyyneliä.

Luhrmannin, Bromellin, Pearcen ja Donerin käsikirjoitus on oikein mainio, joskin nelikko olisi voinut antaa ensimmäisellä puoliskolla enemmän aikaa joillekin hetkille ja loppupäässä taas tiivistää paria hetkeä hieman. Muuten teksti toimii ja Luhrmann on ohjannut sen pohjalta sähäkän leffan, joka myös näyttää todella hyvältä. Elvis on upeasti kuvattu ja valaistu, ja kaikkea vain korostetaan värien käytöllä. Lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt huipputyötä Elviksen ikonisten asujen toistamisessa. Maskeeraajat ovat saaneet Butlerin näyttämään Presleyltä ja saaneet Hanksin lähes katoamaan eversti Parkerin vahvojen meikkien ja proteesien taakse. Elokuva on myös taidokkaasti leikattu ja siinä hyödynnetään todella tyylikkäitä siirtymiä. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja musiikit ovat toki täynnä Elvistä niin alkuperäisinä Presleyn esityksinä kuin myös Butlerin laulamina, sekä omasta mielestäni aika tarpeettomasti muutamien muiden artistien ja yhtyeiden, kuten Eminemin, Måneskinin ja CeeLo Greenin esittäminä.

Yhteenveto: Elvis on hieno ja sähäkkä elämäkertadraama, joka vie täysin mukanaan energisessä loistossaan. Austin Butler on täydellinen valinta nimikkorooliin Elvis Presleyksi, kanavoiden legendan maneereja ja puhetapaa fantastisesti. Butler vetää lavaesiintymiskohtaukset häikäisevällä vimmalla, lanne hytkyen ja hikipisarat lentäen. Palkintovyöryn ansaitseva näyttelijänuori jättää jopa Tom Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hanks on mainio Elviksen katalana managerina, jota inhoaa yhä enemmän elokuvan edetessä. Hahmojen välille rakentuu vahva konflikti, mistä saadaan sydäntä särkevää draamaa elokuvan loppupäässä. Kyynelhanat aukeavat herkästi, joten nenäliinat kannattaa varata mukaan teatterireissulle - sillä Elvis totta vie pitää nähdä isolta kankaalta yleisön kera! Baz Luhrmannin ohjaus on ohjaajalle tyypillisen räiskyvää ja voimakkaasti tyyliteltyä. Elokuva onkin hienosti kuvattu ja veikeästi leikattu kasaan. Paikoitellen joitain hetkiä olisi voinut näyttää pidempään ja toisia taas typistää hieman, mutta pääasiassa filmi soljuu onnistuneesti ja yli kahden ja puolen tunnin kesto on vauhdilla ohi. Elvis ei onnistunut vain täyttämään odotukseni, vaan se myös ylitti ne. Yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elvis, 2022, Warner Bros., Bazmark Films, Roadshow Entertainment, The Jackal Group, Whalerock Industries

Arvostelu: The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982)

THE THING - "SE" JOSTAKIN

THE THING

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Keith David, A. Wilford Brimley, Donald Moffat, T. K. Carter, David Clennon, Richard Dysart, Thomas Waites, Richard Masur, Joel Polis ja Peter Maloney
Genre: kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

The Thing - "se" jostakin perustuu John W. Campbell Jr:n novelliin Olento (Who Goes There? - 1938). Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty filmatisointi 'Se' toisesta maailmasta (The Thing from Another World) vuonna 1951, mutta se poikkesi vahvasti lähdemateriaalista ja niinpä 1970-luvulla novellista haluttiin tehdä uskollisempi elokuva. Universal Pictures hankki The Thingin oikeudet ja ohjaajaksi valittiin Tobe Hooper, joka oli vakuuttanut kauhupuolella elokuvallaan Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre - 1974). Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotusti ja se pistettiin jäihin pariksi vuodeksi. Kuitenkin Ridley Scottin scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) herätti jälleen Universalin kiinnostuksen projektia kohtaan ja he pyysivätkin John Carpenteria ohjaamaan, joka oli juuri tehnyt kauhuhitin Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Aluksi Carpenter ei uskonut voivansa tehdä parempaa leffaa kuin vuoden 1951 versio, mutta suostuttelun ja alkuperäisen novellin lukemisen jälkeen Carpenter hyppäsi projektiin mukaan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1981 ja lopulta The Thing - "se" jostakin sai maailmanensi-iltansa 25. kesäkuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Ilmestyessään elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti lippuluukuilla, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille, minkä lisäksi elokuva sai jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta musiikista. Elokuvalle on kuitenkin vuosien varrella käynyt sama kuin tismalleen samana päivänä ilmestyneelle Blade Runnerille (1982), jota ei myöskään ilmestyessään pidetty korkeassa arvossa ja nyt molempia pidetään tieteiselokuvien merkkiteoksina ja klassikkoina. Itse näin The Thing - "se" jostakin ensi kertaa viitisen vuotta sitten ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut sitä toistamiseen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla elokuvan jälleen ja kirjoittamalla siitä arvostelun.

Etelämantereella aggressiiviset norjalaiset jahtaavat koiraa amerikkalaiselle tutkimuslaitokselle asti. Itsepuolustuksena amerikkalaiset joutuvat tappamaan raivokkaat norjalaiset ja päättävät ottaa koiran hoteisiinsa. Pian käy kuitenkin selväksi, ettei kyseessä ole koira lainkaan, vaan vaarallinen muukalaisolento, mikä voi muovautua keneksi tahansa.

Amerikkalaista tutkimuslaitosta pyörittävään ja kauhistuttavan tapahtumaketjun keskelle päätyvään joukkoon kuuluvat helikopterilentäjä MacReady (Kurt Russell), johtohahmo Garry (Donald Moffat), lääkäri Blair (A. Wilford Brimley), radiomies Windows (Thomas Waites), Childs (Keith David), Nauls (T. K. Carter), Palmer (David Clennon), tohtori Copper (Richard Dysart), Norris (Charles Hallahan), Bennings (Peter Maloney), Clark (Richard Masur) ja Fuchs (Joel Polis). Erityisen monisävyisistä ihmisistä ei ole kyse, eikä hahmoista ja heidän taustoistaan paljoa selviä leffan aikana. Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan haittaa lainkaan. Näyttelijät tuovat täydellisesti esiin hitaasti kasvavan pakokauhunsa ja epätoivonsa, ja hahmojen monipuolisuus syntyy siitä, kuinka itse kukin reagoi tilanteeseen. Yhtäkään ärsyttävää hahmoa ei ole mukana, eikä kenenkään toivo kuolevan. Parhaiten valokeilaan pääsee toki ohjaaja Carpenterin luottonäyttelijä Kurt Russell, joka tarjoaakin yhden uransa parhaista roolisuorituksista.

Nykypäivänä on todella kummallista ajatella, että 40 vuotta sitten The Thing - "se" jostakin sai kylmän ja tylyn vastaanoton kriitikoilta ja katsojilta. Kyseessä on fantastisen erinomainen elokuva ja omassa lajityypissään suorastaan mestariteos. On myös pöyristyttävää miettiä, että legendaarisen Ennio Morriconen säveltämät musiikit olivat edes ehdolla vuoden huonoimpina elokuvasävellyksinä. Carpenterin rautaisen ohjauksen lisäksi Morriconen tiivistunnelmaiset musiikit juurikin ovat yksi iso syy, miksi The Thing - "se" jostakin on niin onnistunut teos. Heti ensi kuvillaan elokuva nappaa mukaansa - jo pelkkä piinaava tapa tuoda elokuvan nimi näyttöön vangitsee katsojan. Kauaa ei tarvitse ihmetellä, miksi norjalaiset jahtaavat koiraa Etelämantereella, sillä koirasta on kaiken suloisuutensakin kanssa saatu aikaiseksi uhkaava. Kun amerikkalaiset vihdoin hoksaavat, että heidän olisi vain pitänyt antaa norjalaisten tappaa hauva, on jo liian myöhäistä.

Elokuvasta tulee herkästi mieleen vain muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Alien - kahdeksas matkustaja, vaikka se sijoittuukin ulkoavaruuteen ja tämä lumimyräkän keskelle. Kummassakin elokuvassa ihmisryhmä joutuu kohtaamaan hirvittävän muukalaisolion. Kaikki vieläpä tapahtuu täydellisessä eristyksessä, eikä pakoon pääse. Keskeltä Etelämannerta on turha odottaa löytävänsä asutusta, joten ainoa syy lähteä ulos on kokea hyytävä kylmyys armollisempana tapana kuolla. Iso poikkeus Alieniin on kuitenkin se, että kun siinä pelättiin, missä päin avaruusalusta olento lymyilee, The Thing - "se" jostakin -leffassa jännitetään, kuka ihmisistä onkin olio valeasussa? Luvassa on aidosti karmiva parituntinen, jossa niin hahmot kuin katsojakin pidetään jatkuvasti varpaillaan.

Toisin kuin suurimmassa osassa kauhuelokuvia, jotka tarjoavat katsojalleen aina välillä aikaa hengähtää ja odottaa seuraavaa pelottelua, The Thing - "se" jostakin ei koskaan suostu hellittämään otettaan. Tämä on erityinen saavutus jo myös siinä mielessä, kuinka rauhallisesti elokuva etenee. Tylsää hetkeä ei ole tiedossa, vaan leffa pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka, joka tulee luultavasti elämään ikuisesti sen ansiosta, että loppuratkaisusta väitellään edelleen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa monta hetkeä, joissa piinaavuus nostetaan huippuunsa, oli kyse sitten tiivistunnelmaisesta kohtauksesta, jossa hahmot yrittävät kokeen avulla löytää, kuka ryhmäläisistä on se "se jostakin" tai kohtauksista, joissa hirviö pääsee vauhtiin erilaisissa kuvottavissa olomuodoissaan. Ei voi muuta kuin ihailla erikoistehostetiimin luovuutta, kun he ovat taiteilleet käytännön efekteillä mitä kammottavimpia ilmestyksiä. Yhä vain kekseliäämmin muovautuva (esim. vatsasta ilmestyvät torahampaat, päästä työntyvät hämähäkkimäiset jalat, kehosta esiin puskevat visvaiset lonkerot) monsteri on yksi pelottavimmista kauhuolennoista koskaan ja yhä 40 vuotta myöhemmin sen toteutus toimii vakuuttavasti.

John Carpenter rakentaa tunnelmaa läpikotaisin fantastisesti. Vaikka hän olikin jo osoittanut lahjakkuutensa kauhun saralla muutamaa vuotta aiemmin Halloween - naamioiden yössä (missä hahmot muuten katsovat alkuperäistä 'Se' toisesta maailmasta -elokuvaa), tässä Carpenter hioo osaamisen huippuunsa. Hän saa katsojan tuntemaan olevansa itsekin epämiellyttävän klaustrofobisessa tutkimuslaitoksessa ja odotinkin sopivasti, että ulkona olisi oikeastikin hyytävä pakkanen, jotta elokuvan tunnelma osuisi vielä paremmin kohdalleen. Käsikirjoittaja Bill Lancaster kuljettaa tarinaa taidokkaasti ja pistää katsojan koko ajan arvailemaan, kenessä olio milloinkin lymyilee. Sen lisäksi, että erikoistehosteet ovat hienot ja Ennio Morriconen säveltämät musiikit ahdistavat ihanasti, muukin tekninen puoli on onnistunutta. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu, mitä tukee erinomainen valaisu, sekä upeat lavasteet. Leikkauksessa elokuva on taiturimaisesti pistetty kasaan ja on aivan mahtavaa, ettei äänimaailma luota lainkaan typeriin äkkisäikäytyksiin. Näin tehdään kauhua!

Yhteenveto: The Thing - "se" jostakin on kauhugenren kiistaton mestariteos. Ohjaaja John Carpenter rakentaa hyytävää tunnelmaa tehokkaasti, pitäen katsojan jännityksen vallassa koko keston ajan. Elokuva ei koskaan hellitä otettaan, vaan rauhallisemmatkin hetket ovat painostavia. Tutkimuslaitoksen väen ahdistus ja epätoivo tarttuvat katsojaan ja onkin samanaikaisesti niin koukuttavaa kuin pelottavaakin yrittää saada selville, kuka joukosta onkaan avaruusolio valeasussa? Näyttelijät tekevät hyvää työtä tulkitessaan kasvavaa kauhuaan ja vaikka hahmoista ei paljoa sisältöä löydy, heidän kautta pääsee näkemään erilaisia tapoja reagoida tilanteeseen. Itse monsteri on erinomaisen kekseliäs ja upeasti toteutettu ilmestys, jonka muovautumiskyky ällistyttää ja ällöttää kerta toisensa perään. Teknisesti elokuva on vahvasti työstetty ja Ennio Morriconen musiikit vain lisäävät jännittävää tunnelmaa. On mahtavaa, että vuosien varrella The Thing - "se" jostakin on saanut ansaitsemaansa arvostusta. Jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin paljon kaikille kauhufaneille. 40-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa se taas kerran uudestaan. 

Vuonna 2011 elokuvalle tehtiin esiosa, myös nimeltään The Thing. Kenties jonain päivänä otan niin sen kuin vuoden 1951 filmin käsittelyyn...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Thing, 1982, Universal Pictures, Turman-Foster Company

Arvostelu: Resident Evil: Afterlife (2010)

RESIDENT EVIL: AFTERLIFE

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Shawn Roberts, Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Peris-Mencheta, Kacey Clarke, Norman Yeung ja Sienna Guillory
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -videopelisarjaan (1996-) perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä isompia hittejä, joten jatko oli taas varmaa. Neljäs elokuva päätettiin kuvata 3D-tekniikalla ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2009. Resident Evil: Afterlife ilmestyi syyskuussa 2010 ja se oli todella suuri menestys, tahkoten lippuluukuilla enemmän rahaa kuin kaksi edellistä elokuvaa yhteensä. Edellisten osien tapaan kriitikot haukkuivat tämänkin leffan lyttyyn. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta katsoin neljä ensimmäistä elokuvaa saman illan aikana pian sen jälkeen, kun Resident Evil: Afterlife oli julkaistu DVD:llä. Silloin pidin näkemästäni, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana näkemykseni on alkanut muuttua. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Viikko Resident Evil: Tuhon jälkeen katsoin Resident Evil: Afterlifen.

Alice ja hänen klooninsa hyökkäävät Tokiossa sijaitsevaan Umbrella-yhtiön päämajaan, minkä lisäksi Alicen tavoitteena on myös löytää mystinen Arcadia, jota pidetään turvapaikkana T-viruksen aiheuttaman zombimaailmanlopun selviytyjille.

Milla Jovovich nähdään jälleen kerran Alicena... vai pitäisikö sanoa Aliceina. Resident Evil: Tuhon lopussa Alice sai itselleen käyttöönsä kokonaisen armeijan Alice-klooneja, joita tämä nyt hyödyntää taistelussaan Umbrellaa vastaan. Jovovich pääsee siis olemaan useampana ruudulla ja kloonausefekti on vakuuttavasti toteutettu filmissä. Draamakohtauksissa Jovovich ei vieläkään vakuuta, mutta toiminnassa hän parantaa suoritustaan edellisiin osiin nähden. Hän onnistuu jopa paikoitellen olemaan aika päheä Alicena.

     Elokuvassa nähdään myös Shawn Roberts ilkikurisena (ja hieman koomisena) Umbrella-yhtiön johtajana Albert Weskerinä, Ali Larter edellisestä leffasta tuttuna Claire Redfieldinä, sekä Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Pehis-Mencheta, Kacey Clarke ja Norman Yeung uutena selviytyjien ryhmänä, jotka Alice kohtaa seikkailunsa varrella ja jotka ovat majoittuneet vankilaan. Näyttelijät eivät tässäkään leffassa ole kummoisia ja Robertsin lisäksi Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) tunnettu Miller on aikamoinen puupökkelö hieman ironisessa osassaan.

Resident Evil: Afterlife lähtee liikkeelle siitä, mihin Resident Evil: Tuho päättyi. Alice ja tämän kloonit hyökkäävät Umbrella-yhtiön tukikohtaan ja... Hyvät hyssykät, että elokuva muuttuukin häikäilemättömäksi The Matrixin (1999) kopioksi! Alicen nahka-asu ja asearsenaali, vastustajien puvut, pilareilla varustettu aulalokaatio, seinällä juokseminen, hidastuskuvat ja väreilevinä ilmassa lentävät luodit herättävät niin voimakkaita mielleyhtymiä Wachowskien moderniin scifitoimintaklassikkoon, että ohjaaja Paul W. S. Andersonin on turha väittää, etteikö hän tietoisesti kopioinut kyseistä filmiä. Asiaa ei yhtään auta Weskerin jäykkä olemus ja aurinkolasityyli sisätiloissakin, mistä tulee heti mieleen The Matrixin agenttihahmot. Kopioinnin hävyttömyys on jo sitä tasoa, että se teki elokuvan avauskohtauksesta entistä viihdyttävämmän, sillä Anderson ei edes yritä peitellä selviä vaikutteita. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin, jos joku kokee kopioimisen todella tympäännyttäväksi ja lopettaa katselun jo avauskohtauksen aikana.

The Matrixilta varastavan alun ja todella pöljän lopputaistelun välissä on kuitenkin jopa yllättävän oiva tunti, joka pitää sujuvasti mukanaan ja tarjoaa jopa pientä jännitettä. Vankila on mainio tapahtumapaikka ja vankilan porttien ulkopuolelle kerääntynyt elävien kuolleiden lauma on vaikuttava näky kaikessa karmivuudessaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka hahmot yrittävät keksiä pakokeinoa vankilasta, kun portteja saapuu kolkuttelemaan aikamoinen jättiläiszombi. Taistelu tätä mörökölliä vastaan on iskevä ja toimisi paremmin loppuskabailuna kuin varsinainen mäiske viimeisen vartin aikana. Jos alku olisi huomattavasti originaalimpi toteutukseltaan ja lopputaistelu ei hyppäisi hölmöyden syvimpään päätyyn, kyseessä olisi luultavasti Resident Evil -sarjan paras teos. Jo tällaisenaan kyseessä on ihan viihdyttävää kauhutoimintahömppää kaikessa keskinkertaisuudessaankin.

Paul W. S. Anderson ei ohjaajana ole kovin kummoinen, mutta on toisaalta hyvä, että hän palasi leffasarjan pariin, sillä hän tekee parempaa työtä kuin Resident Evil: Apocalypsen ja Resident Evil: Tuhon ohjaajat Alexander Witt ja Russell Mulcahy. Andersonin ohjauksessa on enemmän tyyliä... vaikkakin se tyyli muodostuu lähinnä muiden, huomattavasti lahjakkaampien elokuvantekijöiden tyylien kopioimisesta. Joka tapauksessa visuaalisesti Resident Evil: Afterlife on edeltäjiään huomattavasti laadukkaampi teos. Vaikka pitkien hidastusten käyttö huvittaa, ovat ne parempi vaihtoehto kuin sellainen silppuleikkaaminen, mitä edellisten osien toimintakohtauksissa nähtiin. Kuvat ovat tarkemmin suunniteltuja sommittelusta liikeratoihin. Lavasteet, asut ja zombimaskeeraukset ovat hienot, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Visuaalisen ilmeen yliampuvuutta korostaa 3D-kikkailu, mikä näin kaksiulotteisesti katsottuna on lähinnä koomista, kun katsojaa kohti lentää jatkuvasti ties mitä. Äänimaailma on visuaalisen ilmeen tavoin mahtipontinen. Sen lisäksi, että kyseessä on sarjan onnistunein teos kuviltaan, myös Tomandandyn työ musiikkien puolella on sarjan parasta.

Yhteenveto: Resident Evil: Afterlife on paria aiempaa osaa parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen zombiraina. Leffan alun toimintakohtaus on niin selvää Matrix-plagiointia, että oikein naurattaa. Silti meno on ihan menevän tyylikästä ja koomisen ylidramaattiset hidastuskuvatkin ovat parempi vaihtoehto heiluvaan käsivarakuvaan ja silppuleikkaukseen verrattuna. Lopun toimintakohtaus muuttuu taas täysin älyvapaaksi sekoiluksi. Alun ja lopun välissä oleva osio vankilassa on kuitenkin yllättävän oivallinen ja taistelu jättizombia vastaan on tähän asti kenties leffasarjan parasta mättöä. Näyttelijät eivät pahemmin vakuuta rooleissaan, eikä Paul W. S. Andersonin ohjaus ole kummoista. Teknisiltä ansioiltaan leffa on aiempia laadukkaampi ja Tomandandyn musiikit jytisevät mainiosti. Resident Evil: Afterlife edustaa elokuvasarjansa kärkipäätä ensimmäisen osan kanssa, mutta eipä tässä silti voi keskinkertaista tekelettä paremmasta filmistä puhua.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Afterlife, 2010, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, DMG Entertainment

Arvostelu: Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012)

ABRAHAM LINCOLN: VAMPIRE HUNTER

Ohjaus: Timur Bekmambetov

Pääosissa: Benjamin Walker, Dominic Cooper, Mary Elizabeth Winstead, Rufus Sewell, Anthony Mackie, Marton Csokas, Jimmi Simpson, Erin Wassom, Alan Tudyk, Joseph Mawle ja Robin McLeavy

Genre: toiminta, fantasia, kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Abraham Lincoln: Vampire Hunter perustuu Seth Grahame-Smithin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Heti kirjan ilmestyttyä tuottaja Tim Burton ja ohjaaja Timur Bekmambetov yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja saivat samalla Grahame-Smithin työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2011 ja lopulta Abraham Lincoln: Vampire Hunter sai maailmanensi-iltansa 18. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kummoinen menestys taloudellisesti, minkä lisäksi niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät erityisemmin pitäneet elokuvasta. Itsekään en pitänyt elokuvasta, kun katsoin sen vuotta myöhemmin vuokralta. Muistan olleeni todella pettynyt, sillä olin odottanut innolla elokuvan näkemistä veikeän konseptin takia. En olekaan suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta ja päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1818 nuori Abraham Lincoln näkee vampyyrin murhaavan hänen äitinsä. Vampyyreitä metsästävä Henry Sturgess ottaa kostonhimoisen Abrahamin hoiviinsa ja kouluttaa tästä näiden öisten verenimijöiden tappajan.

Pääroolissa Abraham Lincolnina nähdään Benjamin Walker, joka on täysin väärä valinta. Walkerista ei löydy tarpeeksi karismaa toiminnallisen kauhufantasian päätähdeksi ja vielä vähemmän häneltä löytyy karismaa täyttämään legendaarisen presidentti Lincolnin saappaita. Toisin kuin samana vuonna Lincoln-elokuvassa presidenttiä näytellyt ja rooliin täysin kadonnut Daniel Day-Lewis, Walkerin touhuja seuratessa ei koskaan tunnu siltä, että kyseessä olisi se Abraham Lincoln. Walker yrittää kovasti kohtauksissa, joissa Lincoln pitää poliittisia puheitaan, mutta silloin Abrahamista herää lähinnä mielikuvia nuoresta näyttelijänalusta, joka yrittää esittää suurta poliitikkoa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dominic Cooper Lincolnin vampyyrimetsästäjäksi kouluttavana Henry Sturgessina, Mary Elizabeth Winstead Abraham vaimona Mary Toddina, Anthony Mackie Abrahamin lapsuudenystävänä Willinä ja Jimmi Simpson Abrahamin assistenttina Joshuana, sekä Rufus Sewell vampyyreitä johtavana 5000-vuotiaana Adamina ja Marton Csokas ja Erin Wasson tämän tärkeimpinä käskyläisinä. Siitä huolimatta, että sivurooleihin on pestattu päteviä nimiä Winsteadista Sewelliin ja Mackieen, yksikään näyttelijöistä ei vakuuta tässä leffassa. Läpikotaisin näyttelijäsuoritukset tuntuvat liikaa keikkatyöltä, josta on kääräisty helpot rahat.

Harmillisesti Abraham Lincoln: Vampire Hunter ei osoittautunut yhtään sen paremmaksi elokuvaksi kuin ensimmäisellä kerralla katsottuna. Itse asiassa, kun tässä on vuosien varrella kertynyt enemmän kokemusta ja tietoa filmeistä, elokuvan ongelmat näyttäytyivät vielä isommin kuin viimeksi. Henry Jackmanin paikoitellen oikein passelisti jumputtavien musiikkien ja muutaman oivallisen verisen vampyyritapon lisäksi elokuvasta on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Yksi isoimmista ongelmista on sen ohjaus. Timur Bekmambetov ottaa tämän pöljän konseptin Yhdysvaltojen entisestä presidentistä lahtaamassa vampyyrejä aivan liian tosissaan. Tällaisen filmin kuuluisi olla hieman kieli poskessa tehty, mutta Bekmambetov on tehnyt leffasta melodramaattisesti synkistelevän ja tylsän harmaan. 

Vaikka katsojana pitäisi juurikin siitä, että elokuva on päätetty tehdä vakavasti eikä leikitellen, elokuva on täynnä muitakin ongelmia. Rakenteeltaan se on aikamoinen sotku, joka joko hyppii liiankin hurjaa vauhtia eteenpäin, oikoen mutkia suoriksi turhankin helposti tai sitten laahaa paikoillaan. Elokuvan alkupää Abrahamin lapsuudesta siihen, kun Henry ryhtyy kouluttamaan häntä, on kiirehditty läpi, jotta päästään siihen, kun Abraham pilkkoo kirveellä vampyyreitä palasiksi. Kiirehtimisen takia elokuvaan on vaikea päästä mukaan, eikä Abrahamin kostoretkeen jaksa investoida tarvittavia tunteita. Jossakin kohtaa tekijät muistavat, että "ai niin, tästä hepustahan pitäisi tulla Yhdysvaltojen presidentti" ja leffa kääntää hetkellisesti suuntaansa kohti poliittista draamaa. Nämä kohtaukset ovat väkinäisen puisevia ja saavat katsojan toivomaan, että palattaisiin takaisin siihen pöljään vampyyrimekastukseen. Onneksi siihen palataan, mutta silti loppuhuipennus on aika ponneton tuhnu.

Vaikka Bekmambetov epäonnistuu elokuvan kanssa muuten, on hän sentään saanut ujutettua mukaan muutaman ihan veikeän vampyyritapon. Nämä tappokohtaukset äityvät kuitenkin leffan edetessä yhä vain yliampuvammiksi, eivätkä ne jossain kohtaa enää sovi muuten haudanvakavaan rainaan. Asiaa eivät auta selvät 3D-hetket, joissa kohti kameraa syöstään toinen toistaan surkuhupaisampia efektejä. Muistelisin, että Abraham Lincoln: Vampire Hunterin erikoistehosteet näyttivät halvoilta jo elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä yhtään paremmilta kymmenen vuotta myöhemmin. On täysin selvää, että suuri osa leffasta kuvattiin taustakankaan edessä, sillä sellaiselta digimössöltä kaikki tapahtumapaikat näyttävät. Yhden hevoskohtauksen aikana purskahdin nauruun muutamankin kerran, sillä kaikki kohtauksessa on niin kökösti tehty. Elokuva ei ole edes järin hyvin kuvattu. Sen puvustukset toimivat, mutta maskeeraajien yritys saada Benjamin Walker näyttämään loppuleffan ajan ikääntyneeltä Lincolnilta on kiusallinen. Äänimaailma luottaa liikaa vaivalloisiin böö-pelästysääniin, joilla yritetään luoda edes pientä kauhua jännityksettömään elokuvaan.

Yhteenveto: Abraham Lincoln: Vampire Hunter on villin vekkulimaisesta ideastaan huolimatta surkea elokuva. Vampyyreja lahtaavasta presidentti Lincolnista saisi varmasti viihdyttävän hömppäleffan, jos sen tekisi enemmän humoristisella ja itseironisella asenteella, mutta ohjaaja Timur Bekmambetov käsittelee pöljää aihettaan aivan liian vakavasti. Synkkä ja harmaa leffa on tylsää katsottavaa, vaikka parit mainiot vampyyritapot ilahduttavatkin. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja elokuva joko kiirehtii tai laahaa. Tarinan siirtyessä poliittisemmalle puolelle, meno muuttuu jopa kiusalliseksi. Toimintakohtauksia eivät yhtään auta kehnot erikoistehosteet ja selvät yritykset leikitellä 3D-teknologialla. Elokuva ei edes näytä hyvältä, eivätkä näyttelijät ole kummoisia rooleissaan. Benjamin Walker ei istu pääosaan lainkaan ja muut hoitavat hommansa siitä, mistä aita on matalin. Abraham Lincoln: Vampire Hunteria ei voi suositella oikein kenellekään. Kenties jonain päivänä joku muu koittaa onneaan idean kanssa ja saa siitä aikaiseksi vaikka näppärän televisiosarjan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 2012, Abraham Productions, Bazelevs Production, Tim Burton Productions, Genre Films, Location Gourmet

Arvostelu: Minority Report (2002)

MINORITY REPORT

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tom Cruise, Max von Sydow, Colin Farrell, Samantha Morton, Neal McDonough, Steve Harris, Kathryn Morris, Daniel London, Lois Smith, Peter Stormare, Tim Blake Nelson ja Mike Binder 
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Minority Report perustuu Philip K. Dickin novelliin The Minority Report vuodelta 1956. Tuottaja Gary Goldman kiinnostui Dickin novellista ja alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta vuonna 1992. Alun perin Goldman suunnitteli elokuvan jatko-osaksi Arnold Schwarzeneggerin toimintahitille Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), joka perustui myös Dickin kirjaan. Tom Cruise luki novellin pohjalta tehdyn käsikirjoituksen ja lähetti sen innoissaan ohjaaja Steven Spielbergille, jonka kanssa Cruise oli pitkään halunnut työskennellä. Spielberg kiinnostui ideasta ja kaksikko ryhtyi työstämään filmiä. Projekti kuitenkin viivästyi jatkuvasti, kun Cruise tekikin M:I-2 - Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) ja Spielberg päätti tehdä A.I. - Tekoälyn (A.I. Artificial Intelligence - 2001). Lopulta kuvaukset kuitenkin alkoivat maaliskuussa 2001 ja Minority Report sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka oli ehdolla mm. parhaiden äänitehosteiden Oscar-palkinnosta ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA:sta. Itse näin Minority Reportin ensi kertaa varmaankin lähemmäs viisitoista vuotta sitten. Pidin leffasta paljon ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2054 Washington DC:n murhatilastot ovat pudonneet nollaan uuden Rikoksen esto -järjestön kautta. Järjestö hyödyntää näkijöitä, jotka ennustavat murhat, jolloin järjestö voi pidättää murhaajat etukäteen. Rikoksen eston päällikkö John Anderton joutuu lähtemään pakomatkalle, kun näkijät ennustavat hänet seuraavaksi murhaajaksi.

Pääroolissa John Andertonina nähdään Tom Cruise, joka tekee tyypillistä virnistelijä-Cruisea vakavamman roolityön. Muutamaa vuotta aiemmin Johnin poika siepattiin, eikä hahmo ole päässyt yli tapahtuneesta, etenkin kun hän kokee syyllisyyttä oltuaan paikalla sieppauksen aikana. Tämä on johtanut mm. päihteiden käyttöön, eikä olekaan ihme, että John on myös liittynyt organisaatioon, joka pyrkii estämään vastaavat rikokset ennen kuin ne tapahtuvat. Traumansa vuoksi rikkinäinen ja päättäväinen John on välittömästi kiinnostava hahmo ja katsoja lähteekin heti mukaan karkumatkalle, kun John itse ennustetaan murhaajaksi ja koko Rikoksen esto -järjestö lähtee hänen peräänsä. Cruise pääsee tuttuun tapaansa juoksemaan paljon, mutta tekee kaiken jotenkin tylymmin kuin mitä häneltä nykyään toimintaleffoissa näkee.

     Elokuvassa nähdään myös Max von Sydow Rikoksen eston johtajana Lamar Burgessina, Steve Harris, Daniel London ja Neal McDonough Johnin kanssa järjestöllä työskentelevinä Jadina, Wallyna ja Fletchinä, Colin Farrell Rikoksen eston hyödyllisyyttä tutkivana oikeusministeri Danny Witwerinä, Tim Blake Nelson vankilan työntekijänä Gideonina, Peter Stormare erikoisena tohtori Eddienä, Lois Smith Rikoksen eston teknologian kehittäneenä tohtori Hinemanina, Kathryn Morris Johnin ex-vaimona, sekä Samantha Morton, Michael Dickman ja Matthew Dickman murhat ennustavina näkijöinä, Agathana, Arthurina ja Dashiellina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Von Sydow'sta löytyy karismaa johtajaksi, kun taas Farrell on pätevä Johnin jahtiin lähtevänä Witwerinä (joskin Farrellin jatkuva purkanjauhaminen alkaa jossain kohtaa tympiä). Stormare on veikeä hulluna tohtorina ja Morton välittää hienosti kauhun tunteen, kun joutuu näkijänä kokemaan tuhannet murhat mielessään.

Jos on nähnyt Blade Runnerin (1982) ja Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan, on Minority Reportia katsoessa selvää, että kaikki kolme perustuvat saman kirjailijan teoksiin. Vaikka nämä kolme tarinaa eivät liitykään toisiinsa (vaikka Minority Report alun perin suunniteltiin Total Recallin jatko-osaksi), on niissä monia samankaltaisuuksia. Sen lisäksi, että jokaisessa filmissä päähahmo on ainakin jossain kohtaa jonkin sortin lainvalvoja tai agentti, kaikki kolme leffaa tapahtuvat tulevaisuudessa, missä on jokin ihmisille merkittäväksi muodostunut uusi teknologia. Blade Runnerissa on ihmisiä muistuttavat replikantti-robotit, Total Recallissa laite, joka voi toteuttaa käyttäjänsä haaveet ja Minority Reportissa teknologia, jonka avulla murhat voidaan pysäyttää ennen niiden tapahtumista. Jokaisessa pohditaan näiden teknologioiden hyötyjä ja haittoja, ja yksi Minority Reportin kiehtovimmista puolista onkin pohdinta siitä, onko Rikoksen eston toiminta oikeutettua? Voiko ihmisiä pidättää vain sen perusteella, mitä he saattavat tulla tekemään? Tämä on yksi monista koukuista, jotka tekevät elokuvasta mahtavan scifitrillerin.

Jopa lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan Minority Report tuntuu kulkevan nopeasti, sillä sen tiivistunnelmainen tarina koukuttaa niin lujasti. Kaikki Cruisesta ja hänen hahmostaan itse jännittävään tarinaan, kiinnostavaan teknologiaan ja vakuuttavaan tulevaisuudenkuvaan, unohtamattakaan Spielbergin väkevää ohjausta, rakentavat paketin, mitä kelpaa katsoa moneen otteeseen. Heti aloituskohtauksellaan elokuva kuljettaa katsojansa iskevästi vuoteen 2054 ja esittelee Rikoksen eston tositoimissa. Sitten se esittelee hahmot ja kiehtovan visionsa tulevaisuudesta, jolloin katsoja on täysillä mukana, kun jännittävä kissa-hiiri-jahti alkaa. On vauhdikasta takaa-ajoa, toiminnallista käsirysyä ja sydämet hakkaamaan pistävää piilottelua. 

Ainakin itselleni yksi elokuvan jännittävimmistä puolista on se, että toteutuuko näkijöiden ennustus ja päätyykö John oikeasti murhaamaan jonkun, vai voiko John muuttaa oman kohtalonsa? Pystyykö hän kääntämään tapahtumaketjun edukseen, vai onko jokainen askel erilaiseen suuntaan oikeasti harppaus kohti vääjäämätöntä? Kummin päin ikinä kävisikään, tietäisi se Rikoksen eston tuhoa ja osoittaisi se vian teknologiassa ja organisaatiossa. Ja kuten jo sanoin, yksi leffan isoimmista pohdinnoista onkin se, onko tämän teknologian käyttäminen moraalisesti oikein? Toinen moraalikysymys teknologiaan liittyen on se, kuinka tarkkaan elokuvan tulevaisuudessa seurataan ihmisiä. Kaikkialla skannataan ihmisten silmät, eikä mitään voi enää tehdä salassa. Taataanko tällä ihmisten turva, vai onko tämä pelkkää hävytöntä yksityisyyden loukkaamista? Pelottavinta on, että tämä teknologia on täysin mahdollista ja sitä jopa hyödynnetään joissain päin maailmaa. Jo ihan internetissä jokaisen hakuhistorian sun muun perusteella räätälöidyt mainokset tuntuvat karmivasti tietävän liikaa.

Omasta mielestäni Minority Report taistelee paikasta Steven Spielbergin parhaimpana elokuvana 2000-luvulta. Spielberg onnistuu rakentamaan erittäin tiivistunnelmaisen jahdin, mistä löytyy myös vangitsevaa pohdiskelua. Toiminta on napakkaa ja elokuva pysyy koukuttavana loppuun saakka. Scott Frankin ja Jon Cohenin työstämä käsikirjoitus on myös vakuuttava. Tekninenkin toteutus on taidokas, vaikka aluksi kestääkin tottua elokuvan ylivalottuneeseen kuvaan. Tämä ei ole mikään tekninen virhe, vaan tarkkaan harkittu visuaalinen kikka, millä saatiin aikaiseksi erikoinen futuristinen kuvaus. Monessa kuvassa esineet hohtavat, taivas on kirkkaan valkoinen ja leffa on tyylikkäällä tavalla väritön. Visuaalinen ilme olisi herkästi voinut mennä pieleen, mutta lopputulos toimii. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus on välillä jopa erinomaista, lavasteet ovat näyttävät ja maskeeraukset taidokkaat. Visuaaliset efektit toimivat yhä 20 vuotta myöhemmin, vaikka paikoitellen niistä paistaakin selvä digitaalisuus. Äänimaailmakin on mainio äänitehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin. Williamsin työstä tosin huokuu se, että hänen piti samana vuonna säveltää musiikit myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäykseen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammioon (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002). Jotkut melodiat tuntuvat olevan mukana kaikissa kolmessa filmissä, eri soittimilla ja hieman eri tyyleillä soitettuina.

Yhteenveto: Minority Report on mahtava scifijännäri ja yksi ohjaaja Steven Spielbergin parhaista elokuvista 2000-luvulta. Tiivistunnelmainen tarina nappaa iskevästi mukaansa ja pitää koukussaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvasta löytyy niin vauhdikasta takaa-ajoa, jännittävää piilottelua, tiukkaa toimintaa kuin myös filosofisempaa pohdiskelua. Tähän tulevaisuudenkuvaan liittyvät moraaliseikat ovat mielenkiintoisia, minkä lisäksi on todella kiehtovaa miettiä, että voiko John rikkoa hänelle ennustetun kohtalon, vai onko ennalta nähty murha vääjäämätön? Tunnelmaa kasvatetaan kaiken aikaa tyylikkäästi. Spielbergin ohjaus on taiturimaista ja näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan. Elokuvan visuaalinen ilme toimii, vaikka joitakin katsojia ylivalottunut kuva voi häiritä. Minority Report tuntuu ehkä hieman unohdetulta teokselta Spielbergin filmografiasta ja nyt sen 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa se joko ensimmäistä kertaa tai uudelleen pidemmän tauon jälkeen. Vuonna 2015 Dickin kirjan ja tämän leffan pohjalta yritettiin rakentaa televisiosarjaa, mutta se otettiin niin huonosti vastaan, että homma lopetettiin kesken kaiken jo yhden kauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Minority Report, 2002, Twentieth Century Fox, DreamWorks, Cruise/Wagner Productions, Amblin Entertainment, Blue Tulip Productions, Ronald Shusett/Gary Goldman, Digital Image Associates, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002)

LILO JA STITCH

LILO & STITCH

Ohjaus: Chris Sanders ja Dean DeBlois
Pääosissa: Daveigh Chase, Chris Sanders, Tia Carrere, David Ogden Stiers, Kevin McDonald, Ving Rhames, Jason Scott Lee, Zoe Caldwell ja Kevin Michael Richardson
Genre: animaatio, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

"O'hana means family. Family means nobody gets left behind - or forgotten."

Lilo ja Stitch on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 41. osa. Elokuvan idea on lähtöisin sen ohjaajalta Chris Sandersilta, joka oli jo vuonna 1985 kehitellyt Stitch-nimisen olennon lastenkirjan hahmoksi, mikä ei kuitenkaan johtanut silloin mihinkään. 1990-luvun lopulla Disney halusi tehdä mahdollisimman kokeilunhaluisen ja erilaisen piirroselokuvan ja yhtiö kääntyikin Sandersin idean puoleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus tapahtua Kansasissa, Yhdysvalloissa, mutta Sandersia alkoi kiehtomaan eksoottisemmat Havaijin saaret. Animointi alkoi ja lopulta Lilo ja Stitch sai maailmanensi-iltansa 16. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli suuri menestys, jonka ansiosta siitä päätettiin tehdä kokonainen franchise. Itselleni Lilo ja Stitch oli tärkeä elokuva lapsena ja katsoin sen monen monta kertaa. Lisäksi katsoin myös usein suoraan VHS:llä ja DVD:llä julkaistua lisäosaleffaa Stitch! Avaruuskoe 626 (Stitch! The Movie - 2003), sekä Lilo & Stitch -animaatiosarjaa (Lilo & Stitch: The Series - 2003-2006). Viimeisen vuosikymmenen aikana olen katsonut elokuvan pariin otteeseen ja pidän siitä edelleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty heti katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi!

Kuusivuotias havaijilaistyttö Lilo löytää erikoisen koiran, jonka hän nimeää Stitchiksi. Stitch ei kuitenkaan ole mikään koira, vaan karkuteillä oleva avaruusolento, jota Galaksien liitto jahtaa.

Elokuvan päähenkilöt ovat tietty sen nimikkohahmot Lilo ja Stitch. Lilo (äänenä Daveigh Chase) on kuusivuotias tyttö, joka asuu kahdestaan isosiskonsa Nanin (Tia Carrere), heidän vanhempiensa menehdyttyä. Orvoksi jääminen ja monimutkikas suhde siskoon ovat tehneet Lilosta hankalan tapauksen, joka on jatkuvasti ongelmissa. Stitch (äänenä hahmon luoja ja elokuvan ohjaaja Chris Sanders) taas on hullun avaruustiedemiehen, Jumban (David Ogden Stiers) luoma avaruuskoe, jonka tarkoituksena on aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja kaaosta. Kun Stitch karkaa vankeudestaan ja päätyy pienelle havaijilaissaarelle, Kaua'ille, on hänen vaikea löytää mitään tuhottavaa. Yhdessä äkkipikaisten Lilon ja Stitchin täytyy löytää itsestään kyky hillitä itseään ja olla mukavia muille.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jumban kanssa Stitchiä etsimään lähtevä Maa-tutkija Pleakley (Kevin McDonald), Galaksien liiton johtaja (Zoe Caldwell), tämän oikea käsi, järkälemäinen kapteeni Gantu (Kevin Michael Richardson), Naniin ihastunut David (Jason Scott Lee) ja sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles (Ving Rhames), joka saapuu arvioimaan, voiko Lilo asua siskonsa luona. Kaikin puolin hahmogalleria on aivan mahtava ja lystikäs. Ääninäyttelijät tekevät kaikki loistotyötä rooleissaan ja hahmojen väliset suhteet ovat yllättävänkin laadukkaasti rakennetut alle puolentoista tunnin leffaksi.

Lilon ja Stitchin taika ei ole vieläkään haihtunut, vaikka sen ilmestymisestä on kulunut jo parikymmentä vuotta ja olen kasvanut huomattavasti siitä, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ensinnäkin scifielokuvana se on todella erilainen animaatio verrattuna Disneyn aiempaan tuotantoon. Leffa siis loistaa edukseen prinsessasatujen ja puhuvien eläinten keskellä. Jo vuotta aiemmin Disney oli kokeillut omaa tieteistarinaa Atlantis - kadonneen kaupungin (Atlantis: The Lost Empire - 2001) muodossa, mutta silti se oli perinteisempi seikkailukertomus Liloon ja Stitchiin verrattuna, jonka ensimmäiset kymmenen minuuttia vietetään ulkoavaruudessa, ennen kuin päädytään Havaijille. Lilo ja Stitch onnistuu lyhyessä kestossaankin olemaan erittäin monisävyinen ja -kerroksinen tarina, mistä voi nauttia kuka tahansa vauvasta vaariin.

Tarina kahden todella erilaisen tyypin välille muodostuvasta ystävyydestä on jo kiinnostava ja siitä tekee vielä paremman se, kuinka loistavat hahmot Lilo ja Stitch ovat. Molemmista löytyy paljon enemmän kuin nopealta vilkaisulta voisi luulla ja on erityisen hienoa, kuinka nämä kaksi hankalaksi tuomittua hahmoa löytävät toisistaan hyvät puolet ja tekevät toisistaan parempia niin muille kuin itselleen. Erikoinen ystävyys tarjoaa paljon hauskoja hetkiä, Lilon esitellessä Stitchille havaijilaiselämää (sekä idolinsa Elviksen) ja Stitchin yrittäessä epätoivoisesti löytää edes jotain tuhottavaa pikkukylästä. Muutenkin leffa on erittäin lystikäs ja sen monipuolinen huumorintaju takaa sen, että jokainen pääsee nauramaan elokuvaa katsoessaan.

Riemun ja hauskuuden lisäksi elokuva tarjoaa myös vauhdikkaita lasertaisteluita ja jännitettä, kun muut avaruuden muukalaiset saapuvat etsimään Stitchiä. Kun perheen pienemmät katsojat jännittävät, saavatko oliot napattua Stitchin ja joutuuko Lilo jättämään hyvästit uudelle ystävälleen, aikuiset voivat huomata jännittävänsä toisesta syystä. Elokuvaan on erittäin hienosti kirjoitettu juonikuvio, missä sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles saapuu Lilon ja Nanin kotiin selvittämään, voiko Nani toimia Lilon huoltajana, vai pitäisikö Lilo viedä lastenkotiin? Varttuneempana katsojana voi huomata arvostavansa erityisesti Nania ja tämän yrityksiä osoittaa olevansa hyvä huoltaja rakkaalle pikkusiskolleen. Juonikuvio tarjoaa aitoa liikuttavuutta ja täytyy myöntää, että silmäni kostuivat, kun Nani joutuu kertomaan Lilolle mahdollisuudesta, etteivät he välttämättä voi enää asua yhdessä. 

Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois ovat siis keksineet veikeän intergalaktisen scifijuonen ja täyttäneet sen suurella sydämellä, hyvillä teemoilla eksyksissä olemisesta ja sitten löytämisestä tavalla tai toisella, sekä perheen merkityksestä, oli perhe sitten tyypillinen tai rikkinäinen. Tekstinsä pohjalta he ovat ohjanneet mukaansatempaavan leffan, mikä on mielestäni yhä yksi Disneyn parhaista. Animaatiopuoli on tietty myös onnistunutta. Visuaalisesti elokuva on ihastuttavan värikäs ja niin scifilokaatiot kuin Havaiji tarjoavat lumoavia maisemia. Hahmot ovat erityisen hyvin animoituja. Sen lisäksi, että Stitch on ulkonäöltään niin suloinen kuin jo ikoninenkin, ihmishahmoista löytyy tiettyä pyöreyttä, mikä on hyvin erilainen ja siten kiinnostava lähestymistapa, kun hahmoja vertaa Disneyn moniin laihoihin ja tikkumaisiin ihmisiin. Äänimaailmakin on oivallinen ja niin Alan Silvestrin seikkailulliset sekä liikuttavat musiikit kuin Elvis Presleyn legendaariset rallatukset luovat ison osan tunnelmasta.

Ja mitä olisikaan Disney-piirretty ilman viittauksia mm. muihin yhtiön elokuviin? Nanin huoneesta voi helposti bongata Mulanin (1998) julisteen, jonka parissa Sanders ja DeBlois työskentelivät ennen Liloa ja Stitchiä. Elokuvaan viitataan myös ravintola Mulan Wokilla, jonka ohi hahmot kävelevät kaupungilla. Lilolla taas on huoneessaan Dumbon (1941) nimikkohahmo pehmoleluna, sekä valokuva Mikki Hiirestä. Stitch puhuu omaa kieltään lähes koko leffan, mutta kun hän saapuu Maahan, voi tarkkaavaisin katsoja kuulla hänen huudahtavan "Chewbacca", mikä on tietty viittaus samannimiseen karvaturriin Tähtien sota -saagasta (Star Wars - 1977-). Stitchin tutkiessa Lilon ja Nanin taloa ensi kertaa, hän kulkee Pixarin leffoissa usein nähdyn punatähtisen keltaisen pallon ohi. On myös hauska silmänisku, kun avaruusolennot viittaavat Maahan pikaisesti "alue 51:nä". Lisäksi niin Stitchin rakentamasta pienoiskaupungista kuin bensiinirekasta ja paloautosta löytyy rekisterikilpi A113, mikä viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneeseen, missä monet Disneyn animaattoreista opiskelivat.

Yhteenveto: Lilo ja Stitch on mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Sen teemat ystävyydestä ja perheestä ovat aidon sydämellisiä ja koskettavia, minkä lisäksi elokuva tarjoaa runsaasti hupia ja vauhdikkaita vaaratilanteita. Elokuvan aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan niin hahmojen sanomisille kuin myös hilpeälle fyysiselle komedialle. Jännittäviä hetkiä on myös luvassa, muiden avaruusolentojen jahdatessa Stitchiä ja Nani-siskon yrittäessä keksiä keinon voidakseen pitää Lilon poissa sosiaalityöntekijöiden kynsistä. Vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee vauhdilla, mutta siinäkin ajassa tekijät onnistuvat kertomaan vahvan tarinan ja täyttämään sen monipuolisilla tunteilla. Animaatiojälki on todella taidokasta, joten kaikin puolin Liloa ja Stitchiä on suuri ilo katsoa. Elokuva toimii hienosti yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja itse pidän sitä edelleen yhtenä Disneyn parhaista filmeistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lilo & Stitch, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida

Arvostelu: Lightyear (2022)

LIGHTYEAR

Ohjaus: Angus MacLane

Pääosissa: Chris Evans, Keke Palmer, Peter Sohn, Taika Waititi, Dale Soules, Uzo Aduba, Mary McDonald-Lewis, Isiah Whitlock Jr., Efren Ramirez ja James Brolin

Genre: animaatio, scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

"Kohti ääretöntä... ja sen yli!"

Pixar-animaatioyhtiön esikoiselokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka mullisti animaatioteollisuuden digiteknologiallaan. Jatko-osat Toy Story 2 (1999), Toy Story 3 (2010) ja Toy Story 4 (2019) saivat myös paljon kehuja ja olivat suuria menestyksiä lippuluukuilla. Jo ennen Toy Story 4:n ilmestymistä Angus MacLane ehdotti Pixarille ideansa Buzz Lightyearin omasta elokuvasta ja yhtiö innostui siitä. Animointiprosessi käynnistyi ja nyt Lightyear-nimen saanut elokuva saa ensi-iltansa. Itse olin skeptinen, kun Pixar ilmoitti tekevänsä hahmosta oman filminsä, mutta yritin muistuttaa itseäni siitä, että olin todella skeptinen myös Toy Story 4:n suhteen ja se osoittautui loistoleffaksi. Mitä enemmän kuulin elokuvasta, sitä enemmän innostuin sen erilaisesta lähestymistavasta ja Lightyear nousikin yhdeksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Lightyearia sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa - mukanani oma Buzz Lightyear -leluni!

Avaruusretkikunta jää jumiin vihamieliselle planeetalle valovuosien päässä Maasta. Avaruusrangeri Buzz Lightyear yrittää keksiä pelastuskeinoa yhdessä robottikissa Soxin ja alokasryhmän kanssa, kun he saavat vastaansa pahan Zurgin ja tämän armeijan.

Siitä asti, kun elokuvan teosta ilmoitettiin, monet ovat kummastelleet, että mistä on oikein kyse ja miksi Buzz Lightyear näyttää ihan erilaiselta kuin Toy Story -leffoissa? Se johtuu siitä, että tämä ei ole se Buzz Lightyear -lelu, johon olemme tottuneet. Tämä on se Buzz Lightyear, jonka pohjalta tunnettu lelu tehtiin. Kuten heti elokuvan alussa kerrotaan: "Vuonna 1995 Andy-poika sai syntymäpäivälahjaksi Buzz Lightyear -lelun, joka perustuu Andyn lempielokuvaan. Tämä on se elokuva." Tästä syystä Tim Allen ei palaa Buzzin ääneksi, vaan roolissa kuullaan Chris Evans. Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Evans sopii toki täydellisesti urhoollisen avaruussankarin osaan, joka aikoo tehdä kaikkensa pelastaakseen muut. Hahmon omaan seikkailuun hyppääkin innoissaan mukaan ja on hauska nähdä todellinen Buzz Lightyear toiminnassa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Buzzin avaruusrangerikaveri Alisha (Uzo Aduba), nuori ja innokas kokelassotilas Izzy (Keke Palmer) ja tämän kaverit Mo (Taika Waititi) ja Darby (Dale Soules), Buzzin robottikissa Sox (Peter Sohn), komentaja Burnside (Isiah Whitlock Jr.), sekä Toy Story -elokuvista tuttu avaruusrangerien arkkivihollinen Zurg (James Brolin). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti mukana seikkailussa, joskin yleensä lystikkään Waititin esittämä hahmo on paikoitellen aika ärsyttävä jatkuvan toilailunsa kanssa. Sox-robottikissa on elokuvan hauskinta antia ja Zurgista taas on onnistuttu tekemään varsin uhkaava vastus sankareille.

Tässä kohtaa täytyy sanoa, että onpa aivan mahtavaa päästä pitkästä aikaa näkemään Pixarin leffa valkokankaalta. Yhtiön leffoja levittävä Disney on ollut koronavuosina todella epäreilu Pixaria kohtaan, heivatessaan jopa kolme peräkkäistä elokuvaa, Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020), Lucan (2021) ja Punaisen (Turning Red - 2022) suoraan Disney+ -suoratoistopalveluunsa. Minua jännittikin pitkään, että myös Lightyear tungettaisiin suoraan striimiin, ilman mahdollisuutta nähdä elokuvaa siten kuin se on tarkoitettu. Onneksi Disney hoksasi, että tämä avaruusseikkailu kuuluu katsoa isolta valkokankaalta. Siitä ei välttämättä löydy samoja oivalluksia ja syvyyksiä kuin kolmesta suoratoistoon päätyneestä elokuvasta, mutta se on täysin puhdasveristä ja valloittavaa viihdettä, josta koko perhe voi nauttia.

Elokuvan toimivia juonenkäänteitä sisältävä scifikertomus vie täysin mukanaan ja noin tunnin ja 45 minuutin kesto kulkee vauhdilla. Rytmitys on tehokas, jolloin leffalla on meno hyvin päällä, mutta homma ei koskaan kiirehdi ja tarvittaessa on myös aikaa hengähdystauoille ja draamapainotteisemmille henkilöhetkille. Seikkailun henki on vahvasti läsnä ja vauhdikasta toimintaa on paljon. Huumoria löytyy runsaasti, mutta myös oivallisen jännittäviä hetkiä on saatu mukaan. Ja kun kyseessä on Pixarin leffa, voitte olla varmoja, että nenäliinoille on käyttöä. Lightyearista ei ollut tainnut mennä edes puolta tuntia, kun minulla meinasi tulla tippa linssiin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Angus MacLane, joka oli aiemmin auttanut mm. Doria etsimässä -leffan (Finding Dory - 2016) teossa. MacLanen ohjauksessa on oivaa sähäkkyyttä ja kyseessä on selvästi ollut intohimoprojekti. Hän toimii myös toisena käsikirjoittajana Jason Headleyn kanssa ja kaksikon teksti on mainio niin tarinankerrontansa kuin hahmokäsittelynsä puolesta. Visuaalisesti Lightyear on täyttä Pixar-laatua. Animointi on henkeäsalpaavan upeaa. Niin karu planeetta ihmisten rakentamine asutuksineen kuin myös avaruuskohtaukset ovat todella näyttäviä. Animaattorit ovat pistäneet parastaan ja täyttäneet joka otoksen yksityiskohdilla. Monet taustat ovat niin vaikuttavia, että ne menisivät läpi näytellyn elokuvan aidoista lavasteista. Hyviä visuaalisuuksia on toki tukemassa mainio äänimaailma, jota tehostaa Michael Giacchinon säveltämät musiikit. Giacchinolla on muuten ollut todella kiireinen vuosi. Hän oli juuri tehnyt musiikit suurelokuviin Spider-Man: No Way Home (2021), The Batman (2022) ja Jurassic World: Dominion (2022) ja myös ensi kuussa ilmestyvässä Thor: Love and Thunderissa (2022) kuullaan Giacchinon sävelmiä. Olen ollut vuosia herran kannattaja ja on hienoa nähdä, että hänestä on muovautunut näin iso luottonimi Hollywoodissa.

Pixarille ominaiseen tapaan Lightyear on toki täynnä monenlaisia viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Sen lisäksi, että studion fanit voivat bongailla tuttuja juttuja piilotettuina kuvien taustoihin, scifielokuvien ystävät voivat riemastua monista viittauksista tunnettuihin tieteisklassikoihin. Tähtien sota -leffat (Star Wars - 1977-) ovat olleet ilmiselvä innoittaja, mutta elokuvassa on kuvastoa, joka tuo mieleen esimerkiksi 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968) ja Aliens - paluun (Aliens - 1986). Tarinasta taas herää mielleyhtymiä mm. Interstellariin (2014).

Yhteenveto: Lightyear on loistava avaruusseikkailu, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Tekijöiden lähestymistapa Buzz Lightyearin omaan elokuvaan on veikeä ja vaikka hahmon erilaiseen ulkonäköön tottumiseen menisikin hetki, kertomus vie niin hyvin mukanaan, että tämä tuskin haittaa. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kesto kulkee vauhdilla, mutta elokuva osaa myös rauhoittua tarpeen vaatiessa syventämään hahmojaan. Mihinkään erityisiin syvällisyyksiin Pixar ei tässä leffassa mene, mutta silti homma toimii hienosti. Hauskaa huumoria riittää, kuten myös hurjaa toimintaa. Osa kohtauksista voi olla aikuisillekin hieman jännittäviä ja surulliset hetket iskevät ihan jokaisen tunteisiin. Visuaalisesti elokuva on todella vaikuttava. Pixarin animaattorit pistävät parastaan ja on aivan mahtavaa, että tämän leffan pääsee näkemään elokuvateatterissa, missä se on tarkoitettukin katsottavaksi. Lightyear osoittautui itse asiassa niinkin mainioksi leffakokemukseksi, että aion käydä katsomassa sen vielä uudelleen isolta kankaalta - itse asiassa jopa isommalta kankaalta, sillä kyseessä on ensimmäinen IMAX-formaattiin tehty animaatioelokuva!

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä kolme kohtausta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lightyear, 2022, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures