Arvostelu: Mission: Impossible - The Final Reckoning (2025)

MISSION: IMPOSSIBLE - THE FINAL RECKONING

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Hayley Atwell, Simon Pegg, Angela Bassett, Pom Klementieff, Esai Morales, Henry Czerny, Rolf Saxon, Ving Rhames, Lucy Tulugarjuk, Greg Tarzan Davis, Shea Whigham, Pasha D. Lychnikoff, Janet McTeer, Nick Offerman, Hannah Waddingham, Tramell Tillman ja Katy O'Brien

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Vaarallinen tehtävä -televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) perustunut samanniminen elokuva vuodelta 1996 oli hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai heikomman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) olivat toinen toistaan isompia hittejä. Vuonna 2019 päätähti Tom Cruise paljasti, että elokuvasarja saisi vielä kaksi jatko-osaa, jotka kertoisivat yhdessä ison tarinakokonaisuuden. Näistä ensimmäinen, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023) keräsi kehuja, mutta sen massiivisen budjetin takia jopa vajaan 600 miljoonan dollarin lipputulot eivät olleet tarpeeksi ja elokuva tuomittiin taloudelliseksi flopiksi. Kahdeksatta osaa kuvattiin silti jo, mutta sille päätettiin antaa uusi nimi suunnitellun "Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two'n" tilalle. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään keväällä 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia, mutta alkuvuodesta 2024 tuotanto saatiin taas rullaamaan. Nyt, vihdoin ja viimein Mission: Impossible - The Final Reckoning saapuu elokuvateattereihin, enkä itse malttanut odottaa sen näkemistä. Lukuun ottamatta heikkoa kakkososaa, olen pitänyt valtavasti elokuvasarjan muista osista. Pidin paljon Dead Reckoning Part Onesta ja olenkin innolla odottanut näkeväni, kuinka tarina viedään päätökseen. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Mission: Impossible - The Final Reckoningin lähes viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä ja vieläpä jättimäiseltä IMAX-kankaalta.

Ethan Hunt on elämänsä mahdottomimman tehtävän edessä. Hänen täytyy löytää Sevastopol-sukellusvene, tuhotakseen karkuun päässyt tekoäly Entiteetti, ennen kuin tämä aiheuttaa ydiniskuilla maailmanlopun.

Tom Cruise nähdään jo kahdeksatta ja kenties jopa viimeistä kertaa uransa tunnetuimmassa roolissaan IMF-agentti Ethan Huntina - roolissa, jota Cruise esitti ensi kertaa jo 29 vuotta sitten. Jos tähän tarvitsee perspektiiviä, niin samassa ajassa elokuvamaailman kuuluisinta agenttia, James Bondia ehti näytellä kaksi eri miestä ja seuraavan näyttelijän etsinnätkin ovat jo käynnistyneet. Cruise on roolissaan tuttuun tapaansa erinomainen. Hän uhkuu vanhaa kunnon Hollywood-starakarismaa ja näyttää jälleen kerran menevänsä äärimmäisyyksiin elokuviensa eteen - molemmat piirteitä, joita ei oikein enää löydä kenestäkään muusta tähdestä. Jos (ja kun) Mission: Impossible -elokuvat jonain päivänä jatkuvat uusien näyttelijöiden kanssa, tulee Cruisen uupuminen tuntumaan kriittisellä tavalla.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös Ethanille aina yhtä uskolliset Luther (Ving Rhames) ja Benji (Simon Pegg), sekä entinen CIA-pomo Erika Sloane (Angela Bassett), joka on nykyään Yhdysvaltojen presidentti, ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -leffasta tuttu Kittridge (Henry Czerny), sekä Dead Reckoning Part Onessa esitellyt taskuvaras Grace (Hayley Atwell), Entiteetti-tekoälylle uskollinen Gabriel (Esai Morales), salamurhaaja Paris (Pom Klementieff), sekä Ethania jahtaavat agentit Briggs (Shea Whigham) ja Degas (Greg Tarzan Davis). Uusina mukaan hyppäävät Apple TV+ -palvelun Ted Lasso -sarjasta (2020-) tuttu Hannah Waddingham komentaja Neelynä ja Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Tramell Tillman sukellusveneen kapteeni Bledsoena. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Rhames ja Pegg ovat aina yhtä mainiot ja Bassettista löytyy täydellistä arvokkuutta presidentin osaan.

Nimimuutoksesta huolimatta Mission: Impossible - The Final Reckoning on edelleen selvästi toinen osa Dead Reckoning Part Onen käynnistämästä tarinasta. Entiteetti on päässyt valloilleen ja tehnyt internetistä täysin epäluotettavan paikan, mutta keräten myös samalla ympärilleen vannoutuneen tuomionpäivän kultin. Tekoäly on jo saanut itselleen osan maailman ydinaseista ja on enää muutamasta päivästä kiinni, ennen kuin Entiteetti aloittaa totaalisen ihmiskunnan hävittämisen. Panokset eivät ole koskaan olleet yhtä korkealla ja Ethaninkin hymy on hyytynyt aidosti mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä.

The Final Reckoning käynnistyy kuitenkin hieman takkuillen. Kuten alussa kerroin, vaikka Dead Reckoning Part One tuotti lähes 600 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, se tuomittiin taloudelliseksi epäonnistumiseksi korkean budjettinsa takia. Kenties tästä syystä studio ja tekijät ovat pelästyneet, että tarpeeksi moni ei nähnyt edellistä osaa ja niinpä The Final Reckoning käyttää alussa liikaa aikaa vanhan kertaamiseen. Enkä tarkoita vain Dead Reckoning Part Onen tapahtumien kertaamista, vaan myös kuuden aiemmankin leffan tapahtumien. Alusta asti on selvää, että The Final Reckoning on tarkoitettu huipennukseksi ja niinpä se pyrkii niputtamaan koko sarjan yhteen - välillä todella tönköillä fanipalveluksilla ja toisinaan taas jopa ilahduttavalla tavalla, tuoden takaisin erään vanhan tutun, mutta huomattavasti merkittävämpään rooliin.

Alkukankeuden jälkeen The Final Reckoning pääsee onneksi kuitenkin kunnon vauhtiin, kun Ethan lähtee tosissaan etsimään Sevastopol-sukellusvenettä, mistä Entiteetti alun perin karkasi ja missä piilee ainoa keino pysäyttää se. Itse osuus Sevastopolissa on pirun ahdistava kokemus, etenkin jos kärsii klaustrofobiasta tai talassofobiasta, eli meripelosta. Tästä eteenpäin elokuva onkin todella väkevää jännitysnäytelmää, joka kulminoituu tietty mielettömiin stuntteihin ja alaspäin tikittävään tuomionpäivän kelloon. Leffan hapuilevan alkupään antaa helposti anteeksi, kun elokuvan jälkimmäiset kaksi tuntia ovat niin huikeaa ja koukuttavaa menoa. Niin ja kyllä, Dead Reckoning Part Onen tapaan myös The Final Reckoningillakin on kestoa liki kolme tuntia, mutta omasta mielestäni elokuva tuntui huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se on jälleen yksi loistava lisäys yhteen kaikkien aikojen tasokkaimmista elokuvasarjoista. Lukuun ottamatta kakkosleffaa, Mission: Impossiblet ovat olleet korkean luokan toimintaviihdettä, eikä tämä finaaliksi mainostettu uutuus ole poikkeus. On äärimmäisen harvinaista, että tuttuja kikkoja toistavan elokuvasarjan kahdeksas osa olisi yhä näin tykkiä kamaa.

Ohjauksesta vastaa jälleen kerran Christopher McQuarrie, joka muodostaa Cruisen kanssa huippuduon. He ymmärtävät, kuinka rakentaa huikeita kohtauksia ja miten pitää jännitettä yllä. McQuarrien ja Erik Jendresenin käsikirjoitus kaipaisi alkupäässä viilausta, mutta muuten homma toimii. Teknisiltä ansioiltaan Mission: Impossible - The Final Reckoning on vaikuttava. Kameratyöskentely on tyylikästä, etenkin älyttömien stunttien aikana. Cruise ymmärtää edelleen, että kun yleisö näkee hänet oikeasti roikkumassa lentokoneesta, on vaaran tuntu täysin omaa luokkaansa taustakangaskikkailun sijaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja tehosteet ovat läpikotaisin näyttäviä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Max Arujin ja Alfie Godfreyn säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä jännitteeseen. Tuttu tunnusmelodia jää toki soimaan vielä moneksi päiväksi elokuvan päättymisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - The Final Reckoning, 2025, Paramount Pictures, Skydance Media, TC Productions

Arvostelu: Villi robotti (The Wild Robot - 2024)

VILLI ROBOTTI

THE WILD ROBOT

Ohjaus: Chris Sanders

Pääosissa: Lupita Nyong'o, Pedro Pascal, Kit Connor, Catherine O'Hara, Matt Berry, Bill Nighy, Ving Rhames, Mark Hamill, Boone Storme ja Stephanie Hsu

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

The Wild Robot, eli suomalaisittain Villi robotti perustuu Peter Brownin samannimiseen kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 2016. Vuonna 2023 DreamWorks-animaatioyhtiö paljasti hankkineensa oikeudet kirjasarjaan ja työstävänsä sen pohjalta filmatisointia. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät hommiin ja nyt Villi robotti on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Brownin kirjoista, mutta Villistä robotista muodostui yksi eniten odottamistani elokuvista heti, kun näin sen ensimmäisen trailerin. Elokuvan keräämät kehut maailmanlaajuisesti ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin katsomassa Villin robotin heti sen ensi-iltapäivänä.

Palvelijarobotti ROZZUM 7134 herää saarella, kaukana sivilisaatiosta ja päätyy auttamaan vanhempansa menettänyttä hanhenpoikasta kasvamaan vaarojen keskellä ja valmistautumaan tulevaan muuttomatkaan.

Villi robotti keskittyy Lupita Nyong'on ääninäyttelemään ROZZUM 7134:ään tai ihan vain Roziin, palvelijarobottiin, joka alkaa etsiä elämälleen tarkoitusta, kun hän aktivoituu jostain syystä saarella, jossa asuu pelkkiä eläimiä. Roz on ohjelmoitu auttamaan ihmisiä kaikessa, mutta mitä robotille käy, kun ympärillä ei ole ainuttakaan ihmistä? Hahmon kehityskaari elokuvan aikana on erinomainen, Rozin ryhtyessä yksi kerrallaan auttamaan saaren eläimiä ja kiintyessään vanhempansa menettäneeseen hanhenpoikaseen, Brightbilliin (vastasyntyneenä Boone Storme, aikuisena Kit Connor), jota hän ryhtyy valmistelemaan tulevaa ja vaativaa muuttomatkaa varten. Brightbill on myös hupaisa tapaus, etenkin kun tämä kasvaa robotin seurassa ja oppii tältä eläimelle täysin hupsuja juttuja, kuten päästelemään mekaanisia piipityksiä ja "skannaamaan" ympäristöään uusissa paikoissa.

     Brightbillin lisäksi muita merkittäviä eläimiä saarella ovat viekas kettu Fink (Pedro Pascal), opossumiäiti Roosa (Catherine O'Hara), iäkäs hanhi Kaulanen (Bill Nighy), majava Masa (Matt Berry), haukka Vasama (Ving Rhames) ja karhu Okko (Mark Hamill). Muutkin hahmot ovat aivan mahtavia. Fink ja Roosa ovat hulvattoman hauskat aika synkkienkin vitsiensä kanssa ja yksinäisyyttään peittelevälle Finkille kirjoitettu kertomus onnistuu liikuttamaan.

Lukuun ottamatta mahtavaa Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta (Puss in Boots: The Last Wish - 2022), DreamWorksin viime vuosien animaatiotarjonta on ollut aika heikkoa. Kököt Trolls-leffat (2016-2023), The Boss Baby -elokuvat (2017-2021) ja Ruby - Teini-ikäinen merihirviö (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), sekä valtava pettymys Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024) ovat saaneet minut hiljalleen menettämään uskoani yhtiöön. Ja sitten täysin puskista tulee Villi robotti, joka on kiistattomasti DreamWorksin paras elokuva sitten alkuperäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan (How to Train Your Dragon - 2010)! Ja onko tuo toisaalta ihme, kun ohjaksissa häärää sama henkilö, Chris Sanders, jonka filmografiaan kuuluu myös Disneylle tehty loistava Lilo & Stitch (2002)?

Villi robotti on upea koko perheen animaatioseikkailu, joka tarjoaa katsojilleen todellisen tunteiden vuoristoradan. Sen aikana pääsee nauramaan makeasti, jännittämään oikeasti ja herkistymään pariinkin otteeseen kyynelien partaalle, niin onnesta kuin surusta. Toisin kuin monet muut yhtiön viimeisimmistä töistä, Villi robotti ei aliarvioi katsojiaan ja pidä lapsia tyhminä, vaan tarjoaa kypsän ja syvällisen kertomuksen, uskaltaen heittää runsaasti mustaa huumoria sekaan ja tökkiä periamerikkalaista ajatusmallia siitä, että lastenkasvatus ei olisi mitään muuta kuin onnea ja auvoa. Elokuva ei myöskään pelkää näyttää lapsille, että luonto on aika julma paikka, jossa kuolema saattaa odottaa jokaisen puun tai kiven takana. Samalla leffa onnistuu kuitenkin näyttämään tämän saaren elämän ja asukkaat todella kauniissa valossa.

Kyseessä on muutenkin hurjan kaunis elokuva, joka onnistuu tunkeutumaan syvälle katsojan ihon alle ja herättämään voimakkaita tunteenpuuskia. Roz ryhtyy auttamaan Brightbilliä ohjelmointinsa takia, mutta hän alkaa toki hissuksiin muuttua äitimäiseksi, valmiina tekemään kaikkensa auttaakseen rakasta hanhenpoikasta. Roz myös auttaa sinnikkäästi kaikkia muitakin saarella, vaikka nämä pitävät tätä hirviönä ja Brightbilliä kummajaisena. Elokuvasta löytyy tärkeitä teemoja erilaisuuden hyväksymisestä ja toisten auttamisesta. Mukana on useita huikeita hetkiä ja ihoni nousi parikin kertaa kananlihalle, samalla kun silmäni kostuivat. Villi robotti on liki täydellinen animaatioelokuva, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi ja jonka todella toivon ensi vuonna nappaavan parhaan animaation Oscar-palkinnon. Viimeiset minuutit petaavat mahdollista jatko-osaa ja vaikka leffan lyhyissä näyissä siitä, mitä muulle maailmalle on tapahtunut, olisi potentiaalia toiseen tarinaan, ei minua haittaisi, jos homma jätetään tähän yhteen elokuvaan.

Visuaalisesti Villi robotti on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on häikäisevän upeaa ja jo sen puolesta olisi Oscar-pysti ansaittu. Elokuva yhdistelee tietokoneanimaatiota käsin piirretyltä näyttävään tyyliin, minkä lisäksi väritys näyttää maalaukselliselta. Lopputulos on fantastinen ja leffan nättejä luontomaisemia ja söpöjä ja hassuja eläimiä kelpaa katsella. Visuaalisuuksia tukee vahva äänimaailma, enkä pistäisi pahitteeksi, jos Kris Bowersin säveltämät vaikuttavat musiikit saisivat ehdokkuuden tulevassa Oscar-gaalassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wild Robot, 2024, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: Karvinen (The Garfield Movie - 2024)

KARVINEN

THE GARFIELD MOVIE

Ohjaus: Mark Dindal

Pääosissa: Chris Pratt, Samuel L. Jackson, Harvey Guillén, Hannah Waddingham, Nicholas Hoult, Ving Rhames, Cecily Strong, Brett Goldstein, Bowen Yang ja Snoop Dogg

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

The Garfield Movie, eli suomalaisittain Karvinen perustuu Jim Davisin samannimiseen sarjakuvakissaan, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1976. Sarjakuvien pohjalta oli jo tehty piirroslyhäreitä, animaatiosarjat Karvinen (Garfield and Friends - 1988-1994), Karvinen (The Garfield Show - 2009-2016) ja Garfield Originals (2019-2020), näytellyt elokuvat Karvinen (Garfield: The Movie - 2004) ja Karvinen 2 (Garfield: A Tail of Two Kitties - 2006), sekä suoraan videolla julkaistut animaatioelokuvat Karvinen herää todellisuuteen (Garfield Gets Real - 2007), Karvisen riemujuhla (Garfield's Fun Fest - 2008) ja Super-Karvinen (Garfield's Pet Force - 2009). Vuonna 2016 Alcon Entertainment sai Karvisen adaptaatio-oikeudet käsiinsä ja ryhtyi työstämään uutta animaatioelokuvaa sarjakuvien pohjalta. Nyt uusi Karvinen-elokuva on saapumassa teattereihin ja itse odotin leffaa varautunein mielin. Pidän siitä, kuinka visuaalisesti leffa mukailee hyvin Davisin sarjakuvia, mutta trailerit jättivät minut kylmäksi muun menonsa puolesta. Kävin kuitenkin uteliain mielin katsomassa Karvisen sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Laiskan ahmattikissa Karvisen leppoisa elämä mullistuu, kun hänen isänsä Viki saapuu yllättäen kuvioihin. Viki on häijylle Jinksu-kissalle velkaa yli tuhat litraa maitoa ja sellaisen määrän kähveltäminen kerralla onnistuu vain huippuvartioidulta Laktoosifarmilta.

Viime vuonna Chris Pratt herätti närää monissa, ääninäyteltyään Mariota The Super Mario Bros. Moviessa (2023) ja nyt hän on suututtanut uuden fanikunnan, esittäessään tällä kertaa Karvista uutuusanimaatiossa. Pratt ajaa asian tarpeeksi kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole parin vuosikymmenen takaisissa näytellyissä elokuvissa Karvisen äänenä toimineen Bill Murrayn veroinen. Hahmona Karvinen on pääasiassa se vanha tuttu laiskanpulskea oranssi kissa, joka tykkää tuijottaa televisiota ja syödä... ja sitten syödä vielä lisää. Kauhukseen katti kuitenkin ajautuu seikkailuun, joka vie hänet kauas kotisohvan ja jääkaapin ääreltä.

     Myös tutut hahmot, Karvisen omistaja Esko (Nicholas Hoult) ja koira Osku (Harvey Guillén) ovat menossa mukana. Osku pääsee seikkailuun mukaan, kun taas Esko jää lähinnä kotiin hätääntymään lemmikkiensä äkillisestä katoamisesta. Uusina hahmoina elokuvassa tavataan Karvisen isä Viki (Samuel L. Jackson), katala kissa Jinksu (Hannah Waddingham) ja tämän kätyrit Roland (Brett Goldstein) ja Nolan (Bowen Yang), maitotuotetehdas Laktoosifarmin maskottihärkä Otto (Ving Rhames), sekä paikan tarkka vahti Marjo Malinen (Cecily Strong). Uudet hahmot toimivat menevästi ja Vikin kautta mukaan tuodaan hieman syvyyttä. Jinksu jää aika tylsäksi pahikseksi ja vähemmän yllättäen kiinnostavampia ovat hänen eksentriset kätyrinsä.

Uusi Karvinen-elokuva oli aika lailla juuri sitä, mitä etukäteen pelkäsin. Se on visuaalisesti kivannäköinen, mutta muuten sisällöltään jopa aika turhauttava kokemus. Elokuva on selvästi tehty vain perheen pienemmille katsojille, joiden voisi kuvitella viihtyvän passelisti leffan parissa. Samalla tosin pohdin, että eikö tekijöillä ole yhtään luottoa lapsikatsojia kohtaan, vai eikö nykypäivän lapsilla muka oikeasti ole keskittymiskykyä, jos ruudulla ei ole koko ajan jotain menoa ja meininkiä, hupsua toilailuja, hassuja ääniefektejä ja muuta? Vanhemmille lapsille ja aikuisille uusi Karvinen ei tarjoa juuri mitään. Oikeastaan aikuisen silmin sitä katsoessa lähinnä vain masentuu, kun huomaa vähän yli puolitoistatuntisen äänekkään väripommiryöpytyksen väsyttävän näin paljon.

Elokuvasta löytyy parit hyvät hetkensä, jotka oikeastaan kaikki liittyvät trailereissa nähtyihin takaumiin, joissa kerrotaan, kuinka ylisöpö pentu-Karvinen ensi kertaa tapasi Eskon. Karvisen ja Vikin huonosta isä-poika-suhteesta yritetään repiä irti hieman herkkää draamaa, mutta tämä meinaa hukkua kaiken koheltamisen alle. Sitä uusi Karvinen nimittäin pääasiassa on: koheltamista. Vauhtia kyllä riittää, mutta samalla elokuvaa vaivaa tietty väkinäisyys ja laiskuus. Vaikka kesto on suhteellisen lyhyt, leffaa katsoessa voi herkästi käydä aika pitkäksi. Elokuva ei ole edes hauska, vaan erityisesti sen huumoriosasto on vaivaannuttavan laiskaa ja muista lastenleffoista kierrätettyä. Vielä vaivaannuttavampaa ovat pakolliset tuotemainokset, lähtien Eskon käyttämistä Sonyn kuulokkeista. Noh, kukapa minä olen tätä lopulta moittimaan. Tärkeintähän on, että niillä lapsilla on tämän parissa kivaa. Ken tietää, ehkä parinkymmenen vuoden päästä nykyhetken muksut tekevät tästä Karvisesta nostalgiapärinöissään jonkin asteen klassikon... ja haukkuvat sitten tuoreimman filmatisoinnin kissasta lyttyyn.

Visuaalisesti Karvinen on kuitenkin ihan miellyttävä kokemus. Se on animoitu taidokkaasti ja hahmot näyttävät siltä kuin vanhat sarjakuvat olisivat heränneet henkiin värikkäinä ja kolmiulotteisina. Suurimmaksi osaksi värien käyttö onkin oivallista. Muiden hahmojen takaumissa taas leikitellään kekseliäästi erilaisilla animaatiotyyleillä. Äänimaailma on sen sijaan rakennettu jopa hieman ärsyttäväksi, jostain äänikirjastosta napattujen, miljoona kertaa muissa jutuissa kuultujen ääniefektiensä kanssa. John Debneyn säveltämät musiikit pitävät pirteää ilmapiiriä yllä ja onpa mukaan jostain syystä mahdutettu musiikkia paristakin eri Tom Cruisen tähdittämästä elokuvasarjasta. Koska kuten Cruise, myös Karvinen tekee omat stunttinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Garfield Movie, 2024, Columbia Pictures, Alcon Entertainment, Double Negative, One Cool Group, Paws, Prime Focus, Stars Collective Films Entertainment Group, Wayfarer Studios

Arvostelu: Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994)

PULP FICTION - TARINOITA VÄKIVALLASTA

PULP FICTION

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: John Travolta, Samuel L. Jackson, Uma Thurman, Bruce Willis, Ving Rhames, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Tim Roth, Amanda Plummer, Maria de Medeiros, Eric Stoltz, Rosanna Arquette, Steve Buscemi ja Christopher Walken

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta on Quentin Tarantinon toinen elokuva. 1990-luvun alussa Tarantino työsti Roger Avaryn kanssa lyhytelokuvaa, uskoessaan, että he saisivat helpommin rahoituksen sille kuin täyspitkälle filmille. Pian he kuitenkin hoksasivat, ettei kukaan ryhtyisi rahoittajaksi lyhärille, joten he kynäilivät lisää tarinoita, tehdäkseen lopulta rikostarinoiden trilogian, joka kulki aluksi nimellä "Black Mask". Tarantinon kirjoittamasta tarinasta muodostui lopulta hänen esikoiselokuvansa Reservoir Dogs (1992), jonka valmistuttua hän palasi ideaan elokuvasta, joka sisältäisi useita toisiinsa linkittyviä rikostarinoita. Tarantino vei käsikirjoituksen Jersey Filmsille ja TriStarille, jotka ottivat hänet aluksi avosylein vastaan, mutta torjuivat tekstin, pitäessään sitä surkeana sekasotkuna. Käsikirjoitus päätyi Miramaxille, jonka Walt Disney -yhtiö oli vastikään ostanut. Miramaxia tuolloin johtaneet Weinsteinin veljekset ihastuivat Tarantinon tekstiin ja myönsivät filmille rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 21. toukokuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti Kultaisen palmun, eli festivaalin pääpalkinnon. Elokuvateatterikierroksensa filmi aloitti syksyllä ja Suomeen se saapui joulukuussa. Kyseessä oli jättimäinen menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naissivuosa, kuvaus, ääni ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Pulp Fictionia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin leffan ensi kertaa turhan nuorena, enkä oikein älynnyt filmin hienoutta, pitäen enemmän sen osasista kuin niiden summasta. Kuitenkin kun katsoin elokuvan muutama vuosi sitten uudestaan, pidin siitä valtavasti. Kun huomasin Pulp Fictionin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietysti katsoa elokuvan jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kahden palkkamurhaajan, nyrkkeilijän, rikollispomon ja hänen vaimonsa, sekä pikkurikollisten elämät kohtaavat muutaman päivän sisällä.

Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta kertoo eri hahmoista, joiden juonikuviot kohtaavat lyhyen aikavälin sisällä. John Travolta ja Samuel L. Jackson näyttelevät Vincentiä ja Julesia, kahta palkkamurhaajaa, jotka elokuvan alussa lähtevät hakemaan mystistä salkkua pahamaineiselle rikollispomolle, Ving Rhamesin esittämälle Marsellus Wallacelle. Herralle töitä tekee myös Bruce Willisin näyttelemä nyrkkeilijä Butch Coolidge, joka etsii keinoa päästä pois rikollisilta poluilta ja aloittaa uuden elämän. Hahmojen käynnistämän sotkun keskelle päätyvät myös Wallacen vaimo Mia (Uma Thurman), Butchin tyttöystävä Fabienne (Maria de Medeiros), Vincentin huumediileri Lance (Eric Stoltz), Julesin kaveri Jimmie (ohjaaja Tarantino itse), rikospaikkojen puhdistukseen erikoistunut Wolfe (Harvey Keitel), sekä väärässä paikassa väärään aikaan ryöstöä yrittävä pariskunta Pumpkin (Tim Roth) ja Honey Bunny (Amanda Plummer). Näyttelijät ovat rooleissaan loistavia ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan kiinnostavampia lainrikkojia. Travoltan ja Willisin vahvoina käynnistyneet urat olivat kääntyneet laskuun taloudellisten floppien myötä, mutta Pulp Fictionin avulla he nousivat takaisin ykkösnimien joukkoon - ainakin hetkellisesti. Kumpikin istuu täydellisesti hahmoikseen, joiden polut kohtaavat leffassa pariinkin otteeseen. Rhames on nappivalinta uhkaavan rikollispomon rooliin ja Thurman revittelee onnistuneesti tämän vaimon osassa. Keitelistä löytyy oikeaa karismaa ja Rothin ja Plummerin kemiat iskevät hyvin yhteen ryöstäjäpariskuntana. Show'n kuitenkin varastaa Samuel L. Jackson, joka suoltaa repliikkejään ulos mielettömällä vimmalla. Jackson ottaa jokaisen kohtauksen täysin haltuunsa ja loistaa erityisesti alkupään kuulustelussa, kun palkkamurhaajaduo saapuu hakemaan salkkua. Myös Jacksonin ja Travoltan kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon välisiä keskusteluja seuraa virne kasvoillaan. Hauskana faktana muuten, että Travoltan Vincent Vega -hahmo on Reservoir Dogsissa nähdyn Michael Madsenin esittämän Vic Vegan, eli herra Blonden veli.

Ai että, Pulp Fiction - Tarinoita väkivallastahan vain paranee joka katselulla! Jo toisella kerralla pidin elokuvaa upeana, mutta nyt voisin kutsua sitä jopa täydelliseksi mestariteokseksi. Kyseessä on fantastinen rikosteos, joka mullisti niin lajityyppiään kuin yleisesti elokuvanteon sääntöjä. Esikuviltaan paljon lainaileva, mutta silti täysin omalaatuinen Quentin Tarantino kun ei ole pahemmin kiinnostunut siitä, miten muiden mielestä elokuvia pitäisi tehdä ja miten tarinoita kertoa. Pulp Fictionia ei ole rakennettu millään lailla tavanomaisen elokuvan tapaan. Siinä ei kulje selvää punaista lankaa, joka johdattaisi selvää päähenkilöä läpi leffan alkuteksteistä lopputeksteihin. Kuten suomalainen lisänimi kertoo, kyse on "tarinoista väkivallasta". Elokuva on enemmänkin yhdistelmä otteita usean hahmon elämistä tietyltä lyhyeltä ajanjaksolta. Nämä otteet linkittyvät toisiinsa ja kulkevat lomittain ja päällekkäin. 

Kaikista erityisintä on, ettei näitä juonikuvioita kerrota ns. "oikeassa järjestyksessä". Jos kohtaukset asettelisi aikajanalle, olisivat ne hyvin erilaisessa järjestyksessä kuin elokuvassa. Asiaa ei ole tehty täysin päivänselväksi, vaan Tarantino antaa palapelinsä palaset katsojalle, toivoen, että tarpeeksi hyvin niitä tarkasteltuaan katsoja osaisi koota pelin oma-aloitteisesti kaiken päätteeksi. Muistan hyvin sen välähtävän ja tyydyttävän ahaa-elämyksen, minkä koin, kun ensi kertaa sain mielessäni loksauteltua palaset oikeille paikoilleen. Tämä juttu tapahtuu ennen tätä, tämä tämän jälkeen. Nämä kohtaukset tapahtuvat samanaikaisesti ja nyt tässä keskustellaan asiasta, joka on tapahtunut jo, mutta joka näytetään meille vasta myöhemmin. Tarantino myös leikittelee elokuvakerrontaan liittyvien kikkojen kanssa ja Pulp Fictionissa nähdään yksi parhaista MacGuffin-konseptin käytöistä. MacGuffinin on tarkoitus olla hahmoille merkittävä ja juonta eteenpäin kuljettava objekti, jolla on kuitenkin lopulta katsojalle aika vähän merkitystä. Palkkamurhaajien etsimä salkku on tällainen ja sitä hyödynnetään kekseliäästi. Tarantino myös kasvattelee tapahtumaketjuja pikkuhiljaa ja vangitsevasti, kunnes homma eskaloituu säväyttävästi ja usein todella yllättävästi. Katsoja uskoo jatkuvasti päässeensä kärryille siitä, minne nyt ollaan menossa, mutta kerta toisensa perään Tarantino kiskaisee röyhkeästi maton jalkojen alta.

Ei ole ihme, että Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta voitti ilmestyessään useita palkintoja juurikin käsikirjoituksestaan, sillä elokuva on ihan puhdasta käsikirjoituksen juhlaa. Sen lisäksi, että Tarantino on kynäillyt erittäin mukaansatempaavia juonikuvioita hyvillä hahmoilla ja sitten nivonut ne erikoisen tyylikkäästi toisiinsa, hän on täyttänyt filmin erinomaisella dialogilla. Jo esikoisleffassaan Reservoir Dogsissa Tarantino osoitti lahjojaan replikoinnin suhteen, mutta Pulp Fictionissa herra osoittaa olevansa parhaimmillaan esimerkillinen kirjoittaja, jonka tekstejä käytetään nykyään oppimateriaaleina elokuvaopiskelijoille. Dialogin puolesta parasta antia on koko ensimmäinen osuus Vincentin ja Julesin tehtävän parissa. Hahmojen matkakeskustelu autossa ei liity mitenkään heidän työhönsä, vaan he päätyvät turisemaan jonninjoutavuuksia Vincentin Euroopan-reissusta ja kulttuurieroista. "You know what they call a 'Quarter Pounder with Cheese' in Paris? 'Royale with Cheese'." on ymmärrettävästi jäänyt yhdeksi leffan ikimuistoisimmista heitoista. Rupattelu on lystikästä ja saa katsojan välittömästi tykkäämään kaksikosta. Kun päästään kohteeseen, Jackson pääsee vauhtiin, kun hänen hahmonsa Jules avaa sanaisen arkkunsa. Ah, mitä herkkua tämä kohtaus onkaan! "English, motherfucker! Do you speak it?" ja "Say 'what' again! I dare you! I double dare you, motherfucker! Say 'what' one more goddamn time!"

Elokuva on yksinkertaisesti aivan pullollaan ikimuistoisia kohtauksia, kuten Vincentin ja Mian twist-tanssi, intensiivinen yliannostus, autonpuhdistus, kahvilaryöstö ja kauhistuttava panttilainaamo, joiden ansiosta filmi on ansaitusti sementoinut asemansa elokuvahistoriassa ehtana klassikkona. Yksikään kohtaus ei tunnu jäävän puolitiehen, vaan jopa absurdin hauskaksi äityvä takauma, jossa Christopher Walkenin näyttelemä sotaveteraani saapuu antamaan lapsi-Butchille (Chandler Lindauer) tämän suvussa periytyneen kellon, on loppuun asti hiottu. Tarantinon tuttuun tapaan katsoja yllätetään myös säännöllisillä väkivallan purskahduksilla, jotka ovat toinen toistaan verisempiä ja brutaalimpia. Kenenkään ei kannata odottaa olevan turvassa ja tälläkin saralla mattoa kiskotaan katsojan jalkojen alta tehokkaasti. Tätä aukottoman iskevästi kerrottua rikosdraamakomediaa jää seuraamaan niin antaumuksella, että katselukerta toisensa perään kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin siivillä.

Mahtavan käsikirjoituksen lisäksi Tarantino hoitaa homman tyylikkäästi myös ohjauksen puolella. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja pitää pakettia tehokkaasti kasassa. Tarantino kasvattaa tunnelmaa hyvin ja tekee pitkistä kohtauksistaan yhä vain veikeämpiä tai tiivistunnelmaisempia. Hän totta kai lainailee paljon esikuviltaan ja näyttääkin tätä rakkauttaan vanhoja elokuvia kohtaan oikein urakalla, kaikista näkyvimmin 1950-lukua mukailevassa retroravintolassa, jossa Vincent ja Mia käyvät syömässä. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Se on upeasti kuvattu kamera-asettelua, kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Kuvausta tukee iskevä leikkaus, jossa hajotettu palapeli kasaantuu onnistuneesti näytille. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten. Varsinaisia elokuvaa varten sävellettyjä musiikkeja ei mukana ole, vaan Tarantino on kasannut leffan täyteen kappaleita, kuten Neil Diamondin Girl, You'll Be a Woman Soon, Chuck Berryn You Never Can Tell, The Lively Onesin Surf Rider, sekä kenties kaikkein tunnetuimpana Dick Dale & His Del-Tonesin sähäkkä tulkinta Misirlousta, joka pärähtää soimaan alkuteksteissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pulp Fiction, 1994, Miramax, A Band Apart, Jersey Films

Arvostelu: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023)

MISSION: IMPOSSIBLE - DEAD RECKONING PART ONE

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Hayley Atwell, Rebecca Ferguson, Vanessa Kirby, Esai Morales, Henry Czerny, Pom Klementieff, Shea Whigham, Frederick Schmidt, Greg Tarzan Davis ja Cary Elwes

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Vakoojatelevisiosarja Vaaralliseen tehtävään (Mission: Impossible - 1966-1973) perustuva elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai nuivemman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) ovat olleet toinen toistaan isompia ja kehutumpia menestyksiä. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että olisi tulossa vielä kaksi Mission: Impossible -elokuvaa lisää, jotka tehtäisiin peräjälkeen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas kesällä ja elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2021, mutta erinäisten viivästymisten takia Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One -nimen saanut seitsemäs leffa saapuu vasta nyt elokuvateattereihin. Kakkososaa lukuun ottamatta olen pitänyt valtavasti kaikista sarjan elokuvista ja odotinkin innolla, kun uuden elokuvan ilmoitettiin olevan tekeillä. Kävinkin innostuneena (joskin myös hieman jännittyneenä) katsomassa Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen ennakkonäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kun voimakas ja vaarallinen tekoäly karkaa luojiensa käsistä, suurvallat kisaavat siitä, kuka saa sen ja samalla koko maailman tietoverkoston hallintaansa. Ethan Hunt uskoo tekoälyn tuoman mahdin olevan liian suuri kenellekään ja päättää metsästää sen käsiinsä tuhotakseen sen.

Tom Cruise nähdään jo seitsemättä kertaa IMF-agentti Ethan Huntina, osoittaen jälleen kerran, miksi hän on täydellinen toimintaelokuvan keulakuva. Cruise uhkuu karismaa, minkä lisäksi ei voi kuin ihailla hänen sekopäisyyttään yhä vain hullunkurisemmiksi käyvien stunttien kanssa. Cruise haluaa tarjota katsojilleen todellisia elämyksiä ja siinä hän myös onnistuu. Ethan on hahmona sama vanha Ethan, joskin hänen menneisyyttään ennen IMF-aikaa ryhdytään avaamaan hieman. Läheisistään välittävä vakooja joutuu aiempaa enemmän pohtimaan, onko hänelle tärkeämpää pelastaa ystävänsä, vai pelastaa muu maailma, vaikka se tarkoittaisi läheisimpien uhraamista.

     Elokuvassa nähdään useampi muukin vanha tuttu leffasarjan varrelta. Ving Rhames ja Simon Pegg ovat tietty auttamassa Ethania Lutherina ja Benjinä, ja Rebecca Fergusonin näyttelemä Ilsa sekaantuu jälleen kuvioihin. Falloutissa esitelty Vanessa Kirby tekee paluun rooliinsa laitonta kamaa välittävänä Alannana ja ihka ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -elokuvasta tuttu Henry Czerny nähdään lähes 30 vuoden tauon jälkeen IMF-järjestön ex-pomo Kittridgenä. Uusina tulokkaina taas esitellään Marvel-leffoista tutun Hayley Atwellin näyttelemä mestarivaras Grace, Esai Moralesin esittämä paha Gabriel, Pom Klementieffin esittämä salamurhaaja Paris, Shea Whighamin näyttelemä Ethania jahtaava agentti Jasper, sekä Cary Elwesin esittämä Yhdysvaltojen vakoojajärjestöjä hallinoiva Denlinger. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja elokuvasarjalle uusista kasvoista parhaiten suoriutuu Atwell, jonka hahmo etsii paikkaansa kaiken keskellä ja tarjoaa niin hyvää huumoria kuin hyviä koukkuja tarinaan.

Vaikka Gabrielin kaltaiset ihmisvastukset tuovat jo toimivan vaaran tunteen tämänkertaiseen agenttiseikkailuun, todellinen uhka on tällä kertaa tekoäly nimeltä Entiteetti. Vielä vaikka kymmenenkin vuotta sitten tekoälyn asettaminen Mission: Impossiblen pahikseksi olisi tuntunut turhan kaukaa ammutulta idealta, joka istuisi lähinnä Terminatorien (1984-) kaltaisiin scifielokuviin. Paljon on kuitenkin muuttunut viime vuosina ja vuonna 2023 katsottuna tuntuu jopa pelottavan mahdolliselta, että joku onnistuisi luomaan niin voimakkaan tekoälyn, että väärissä käsissä sillä voisi pistää koko maailman sekaisin. Kyse ei ole mistään tappajarobotteja valmistavasta Skynetistä, vaan tietoliikennettä ja samalla ihmisiä valvovasta ja hallitsevasta koneesta. Entiteetti luo erinomaisen vihollisen Ethanille. Miten voisi päihittää pahista, jota ei ole fyysisesti olemassa, joka pystyy laskelmoimaan sekunnin sadasosassa jokaisen mahdollisen lopputuloksen tapahtumille ja joka voi saastuttaa teknologian, johon agentit niin kovasti turvautuvat?

Siitä huolimatta, että odotin innolla uutta Mission: Impossiblea, minua silti hirvitti pari asiaa, kun menin katsomaan Dead Reckoning Part Onea. Ensinnäkin kuten jo nimi ilmoittaa, kyseessä on pelkkä ykkösosa kaksiosaisesta tarinasta. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) jaettua viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, vastaavia on viime vuosikymmenen aikana nähty useita, eikä kertomuksen jakaminen kahtia aina mielestäni toimi. Pelkästään tänä keväänä on jo ilmestynyt Fast & Furious X (Fast X - 2023) ja Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023), jotka hävyttömästi jättivät kaiken kesken, saaden katsojan turhautuneena odottamaan, kuinka tarina tultaisiin viemään päätökseen vuoden tai parin päästä. Vaikka täytyy todeta, että ajoittain Dead Reckoning Part Onea katsoessani tuumin, että olisi tämän varmaan voinut tiivistää yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, ei kahtiajako lopulta häirinnyt itseäni hirveästi. Tekijät ovat onnistuneet keksimään ykkösosalle finaalin, joka toisaalta vie merkittävän juonikuvion tyydyttävästi päätökseen, jättäen katsojan silti odottamaan tulevaa.

Toinen etukäteen jännittänyt asia oli elokuvan kesto. Dead Reckoning Part Onella on pituutta lähes kolme tuntia, sekin nykypäivän suurelokuvien turhauttava riesa. Pituus tuntui erityisen oudolta etukäteen, sillä edellisosista pisin Mission: Impossible -elokuva Falloutkin kesti juuri ja juuri alle kaksi ja puoli tuntia ja se ehti hyvin kertoa tarinansa alusta loppuun. Huojennuksekseni täytyy todeta, ettei Dead Reckoning Part One tunnu läheskään niin pitkältä kuin se todellisuudessa on. Elokuva on todella koukuttava ja jännittävä toimintakyyti alusta loppuun, joka ei millään suostu löysentämään otettaan. Pari hengähdystaukoa löytyy seasta ja sitten taas mennään. Ja kun mennään, niin silloin myös mennään. Vaikka onkin selvää, että tekijät säästelevät niitä suurimpia paukkuja kakkososaan, jo tästä löytyy paljon todella säväyttäviä kohtauksia, jotka tekevät filmistä tähän mennessä vuoden viihdyttävimmän. Jännite pidetään vaikuttavasti korkealla kaiken aikaa. Itse Entiteetti luo jo tehokasta uhkaa, mutta sen ja samalla Ethanin perässä on niin monta joukkoa erilaisin tavoittein, ettei koskaan tunnu siltä, että olisi turvallista. Abu Dhabin lentokenttäkohtaus ja jopa aika hauska takaa-ajo Roomassa sisältävät onnistuneen erilaisia uhkia, jotka nostavat vaikeusasteita kaiken aikaa. Eihän tämä muuten olisi "mahdoton tehtävä".

Ohjaajana toimii pari edellistäkin Mission: Impossiblea ohjannut Christopher McQuarrie, joka jatkaa voittoputkeaan. Pulssi ei nouse ihan niin korkealle kuin äärimmäisen stressaavassa Falloutissa, mutta McQuarrie on silti saanut aikaan todella tiivistunnelmaisen, pahimmillaan suorastaan intensiivisen elokuvan. Hänen ja Erik Jendresenin käsikirjoitus on myös onnistunut ja pitkästä kestosta, sekä kahtia leikatusta tarinasta huolimatta kaksikko on onnistunut pääasiassa välttämään tylsän tyhjäkäynnin, sekä keksimään todella luovan vastuksen sankareille. Dead Reckoning Part One on myös teknisiltä ansioiltaan vahva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja erikoistehosteet näyttävät. Cruisen toiveesta suuri osa toimintakohtauksista on tehty oikeasti ja sen myös huomaa. Nykypäivän spektaakkelileffojen turvautuessa täysin digiefekteihin, on ilo nähdä, että jotkut uskovat yhä käytännön tehosteiden voimaan ja niiden tarjoamaan todelliseen vau-efektiin. Vaarallinen moottoripyörähyppy on juuri niin hurja kuin etukäteen kohistiinkin. Äänimaailma jytisee oivallisesti Lorne Balfen musiikkeja myöten. Hänen tämänkertainen tulkintansa alun perin Lalo Schifrinin säveltämästä tunnusmusiikista (joka on muuten yksi televisio- ja elokuvahistorian parhaista tunnareista) on kiinnostavan rumpupainotteinen.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One on pitkästä kestostaan ja kahtia jaetusta tarinastaan yllättävänkin toimiva kokonaisuus, joka tyydyttää toiminnannälän ja jättää innolla odottamaan tulevaa kakkososaa. Lähes kolmen tunnin kesto on hämmentävän nopeasti ohi, elokuvan karsiessa tylsän tyhjäkäynnin ja pitäessä jännitettä ja vaaratilanteita kaiken aikaa yllä. Leffasta löytyy useita todella vangitsevia ja viihdyttäviä kohtauksia, joissa sankareiden täytyy tehdä ihan kaikkensa selvitäkseen. Vielä kymmenenkin vuotta sitten hupsulta scifiltä kuulostava tekoälypahis tuntuu nykypäivänä karmivan potentiaaliselta vaaralta ja luokin erinomaisen uhkan Ethanille ja kumppaneille. Käsikirjoitus on kaikin puolin taitavasti rakennettu ja vaikka homma jääkin periaatteessa kesken, on jo tällä ykkösosalla oma tyydyttävä finaalinsa. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Tom Cruisen osoittaessa jälleen istuvansa täydellisesti toimintaelokuvien keulakuvaksi. Puitteiltaan ja tekniseltä toteutukseltaan filmi on huippuluokkaa, joka näyttää, että taitavasti tehtynä käytännön tehosteet tarjoavat aina isomman vau-efektin kuin tietokone-efektit. Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One jatkaa elokuvasarjan hämmentävää voittokulkua ja sitä voikin ilomielin suositella kaikille sarjan ja ylipäätään toiminnan faneille. Jos hyvin käy, eivätkä suunnitelmat muutu, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two saapuu elokuvateattereihin jo hieman alle vuoden päästä, kesäkuussa 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One, 2023, Paramount Pictures, Skydance Media, Bad Robot, New Republic Pictures, TC Productions

Arvostelu: Wendell & Wild (2022)

WENDELL & WILD

Ohjaus: Henry Selick

Pääosissa: Lyric Ross, Keegan-Michael Key, Jordan Peele, Angela Bassett, James Hong, Ving Rhames, Sam Zelaya, Tamara Smart, Seema Virdi, Ramona Young, Maxine Peake, David Harewood, Gary Gatewood ja Gabrielle Dennis

Genre: animaatio, fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Wendell & Wild on stop motion -animaatiot Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009) ohjanneen Henry Selickin uusi elokuva. Selick laati leffan tarinan ja ryhtyi sitten kirjoittamaan siitä elokuvakäsikirjoitusta yhdessä koomikkona ja myöhemmin elokuvien Get Out (2017) ja Us (2019) ohjaajana tunnetun Jordan Peelen kanssa. Vuonna 2018 kaksikko sai Netflixin kiinnostumaan leffasta ja animointiprosessi käynnistyi. Vuonna 2020 koronaviruspandemian alettua elokuvan tuotanto vaikeutui, kun sitä jouduttiin työstämään eri tavoin etänä, mutta lopulta filmi saatiin valmiiksi ja lopulta Wendell & Wild saapui Netflixiin lokakuussa 2022. Itse innostuin heti, kun kuulin Selickin työstävän uutta stop motion -animaatiota ja innostukseni kasvoi, kun kuulin Peelen olevan mukana projektissa. Katsoin Wendell & Wildin heti julkaisupäivänä halloweenjuhlissa, yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan tyttöystäväni, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja cosplayta harrastavan kaverini kanssa.

Omasta huvipuistostaan haaveilevat demoniveljekset Wendell ja Wild yrittävät huijata auto-onnettomuuden takia orvoksi jäänyttä tyttöä, Kat Elliotia, päästäkseen elävien maailmaan. Kat on kuitenkin löytänyt itsestään voimia, joihin demonit eivät ole varautuneet.

Koomikkokaksikko Keegan-Michael Key ja Jordan Peele (joka toimii myös leffan toisena käsikirjoittajana ja tuottajana) kuullaan elokuvan nimikkodemoneina, Wendellinä ja Wildinä. Demoniveljekset raatavat päivät pitkät huvipuistoa pyörittävän jättimäisen isänsä Buffalo Belzerin (Ving Rhymes) päässä, kasvattaen tälle lisää hiuksia. Yksitoikkoista duunia tehdessään Wendell ja Wild saavat neronleimauksen perustaa oman huvipuistonsa ja sitä varten he tarvitsevat apua elävältä ihmiseltä, joka sattuu olemaan vanhempansa auto-onnettomuudessa menettänyt tyttö Kat Elliot (Lyric Ross), joka on elokuvan todellinen päähenkilö. Lapsuuden trauma on asettanut Katin rikolliselle polulle ja hänet on lopulta passitettu paikalliseen tyttökouluun nunnien valvovan silmän alle. Kat on ihan kiinnostava tapaus, kun hän löytää itsestään voimia, joilla hän päättää käyttää demoneita omiin hyötyihinsä. Silti tyttö jää hilpeiden demoniveljien varjoon.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa tyttökoulua pyörittävä isä Bests (James Hong), koulussa opettava sisar Helley (Angela Bassett), sekä siellä opiskelevat Raúl (Sam Zelaya), Sloane (Seema Virdi), Sweetie (Ramona Young) ja Siobhan (Tamara Smart), jonka vanhemmat, Lane ja Irmgard Klaxon (David Harewood ja Maxine Peake) periaatteessa omistavat elokuvan tapahtumapaikkana toimivan Rust Bankin kaupungin. Sivuhahmot ovat hieman ailahtelevampia tapauksia, eivätkä he säväytä samalla lailla kuin nimikkoduo. Erityisesti pahisvirkaa ajavat Klaxonit ovat tylsiä tapauksia.

Painajainen ennen joulua ja Coraline ja toinen todellisuus kuuluvat suosikkianimaatioideni joukkoon, erityisesti kun ne koettelevat rajoja, kuinka karmivia juttuja lapsille voi näyttää, joten olin erittäin innoissani, kun kuulin niiden ohjaajan Henry Selickin tarjoavan kolmentoista vuoden tauon jälkeen uuden animaatioelokuvan. Vielä enemmän innostuin siitä, että mahtavien Get Outin ja Nopen ohjaaja ja hauska koomikko Jordan Peele on mukana tuottajana ja käsikirjoittajana. Siksi onkin sääli todeta, että Wendell & Wild on harmillisen keskinkertainen tekele ja itselleni yksi ilmestymisvuotensa isoimmista pettymyksistä. Tämä johtuu nimenomaan Selickin ja Peelen käsikirjoituksesta, sekä sen pohjalta Selickin ohjauksesta.

Elokuvan nimikkohahmot ovat lystikkäät veijarit ja heidän velmua suunnitelmaansa lähtee seuraamaan ihan mielellään. Samoin orvoksi jääneen Katin matka kiinnostaa ja näiden kolmen hahmon kohtaamista odottaa, etenkin kun hahmot haluavat hyödyntää toisiaan eri tavoin. Tässä on hyvä premissi oivalle animaatioleffalle, joka sopisi täydellisesti koko perheen yhteiseen halloween-ajan elokuvailtaan. Selick ja Peele ovat kuitenkin täyttäneet elokuvan liian monilla kuvioilla, jotka eivät jaksa innostaa ja jotka tekevät potentiaalisesti tehokkaan simppelistä tarinasta turhan monimutkikkaan. Elokuva menettää tehoaan jo ensimmäisen puoliskonsa aikana. Siitä ei löydy kunnon potkua, vaan elokuva etenee jopa hieman pitkäveteisesti. Kaikki jää jotenkin alikehitetyksi ja niinpä loppupään käänteet ja suuri huipennus eivät tee mitään vaikutusta. Tämän sopan keskeltä löytyy mahdollisesti erittäin hyvä tuotos, mutta tällaisena saatu filmi jätti minut kylmäksi.

Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin mainio elokuva. Stop motionina toteutettu nukkeanimaatio on pääasiassa näyttävää ja vaikkei käsikirjoitus vakuutakaan, elokuvaa kelpaa katsella sen tyylikkään toteutuksen ansiosta. En voi muuta kuin ihailla animaattoreiden huolellista, kärsivällistä ja siistiä kädenjälkeä. Hahmot liikkuvat sulavasti ja veikeät taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Filmi on myös miellyttävän värikäs. Visuaalisella puolella minua häiritsi vain Selickin päätös jättää hahmojen kasvoissa näkyviin palasten väleihin jäävät raot. Selick koki stop motion -animaation kehittyneen niin pitkälle ja sulavaksi, että se on alkanut jo näyttämään tietokonetyöltä. Niinpä hän päätti tarkoituksellisesti tehdä mukaan "virheitä", korostaakseen käsityötä. Äänimaailmakin on oivasti rakennettu ja Bruno Coulaisin säveltämä musiikki tunnelmoi kelvollisesti.

Yhteenveto: Wendell & Wild on erittäin hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen animaatioelokuva, joka kaipaisi mojovaa lisäpotkua. Ihan kiinnostavasti käynnistyvä elokuva menettää nopeasti tehoaan ja muuttuu vähitellen jopa aika raskassoutuiseksi. Periaatteessa simppeli tarina on kiemurreltu turhan monimutkikkaaksi. Huumori jää aika latteaksi, eikä leffa ole niin karmiva kuin ohjaaja Henry Selickin aiempien animaatioelokuvien perusteella voisi toivoa. Hahmot ovat kelvollisia, joskin pahisosasto jättää aika kylmäksi. Animaatiojälki on pääasiassa komeaa, mutta itse en piitannut siitä, että tietyt virheet on tarkoituksella haluttu jättää kuvaan. Wendell & Wild oli minulle siis aikamoinen pettymys, minkä takia kestikin puoli vuotta elokuvan julkaisemisesta, että edes halusin pistää siitä arviota ulos. Veikkaisin monen innostuvan katsomaan sen Selickin aiempien töiden perusteella, mutta varoitan, ettei hän onnistu läheskään niin hyvin kuin aiemmin. Wendell & Wild sopii kuitenkin tarpeeksi passelisti koko perheen yhteiseen halloween-leffailtaan, kun lapset haluaisivat katsoa jotain jännittävämpää, mutta heillä ei ole vielä ikää edes haaveilla kunnon kauhuelokuvien katselusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wendell & Wild, 2022, Netflix, Netflix Animation, Monkeypaw Productions, Artists First, Gotham Group, SIF 309 Film Music

Arvostelu: Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002)

LILO JA STITCH

LILO & STITCH

Ohjaus: Chris Sanders ja Dean DeBlois
Pääosissa: Daveigh Chase, Chris Sanders, Tia Carrere, David Ogden Stiers, Kevin McDonald, Ving Rhames, Jason Scott Lee, Zoe Caldwell ja Kevin Michael Richardson
Genre: animaatio, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

"O'hana means family. Family means nobody gets left behind - or forgotten."

Lilo ja Stitch on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 41. osa. Elokuvan idea on lähtöisin sen ohjaajalta Chris Sandersilta, joka oli jo vuonna 1985 kehitellyt Stitch-nimisen olennon lastenkirjan hahmoksi, mikä ei kuitenkaan johtanut silloin mihinkään. 1990-luvun lopulla Disney halusi tehdä mahdollisimman kokeilunhaluisen ja erilaisen piirroselokuvan ja yhtiö kääntyikin Sandersin idean puoleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus tapahtua Kansasissa, Yhdysvalloissa, mutta Sandersia alkoi kiehtomaan eksoottisemmat Havaijin saaret. Animointi alkoi ja lopulta Lilo ja Stitch sai maailmanensi-iltansa 16. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli suuri menestys, jonka ansiosta siitä päätettiin tehdä kokonainen franchise. Itselleni Lilo ja Stitch oli tärkeä elokuva lapsena ja katsoin sen monen monta kertaa. Lisäksi katsoin myös usein suoraan VHS:llä ja DVD:llä julkaistua lisäosaleffaa Stitch! Avaruuskoe 626 (Stitch! The Movie - 2003), sekä Lilo & Stitch -animaatiosarjaa (Lilo & Stitch: The Series - 2003-2006). Viimeisen vuosikymmenen aikana olen katsonut elokuvan pariin otteeseen ja pidän siitä edelleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty heti katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi!

Kuusivuotias havaijilaistyttö Lilo löytää erikoisen koiran, jonka hän nimeää Stitchiksi. Stitch ei kuitenkaan ole mikään koira, vaan karkuteillä oleva avaruusolento, jota Galaksien liitto jahtaa.

Elokuvan päähenkilöt ovat tietty sen nimikkohahmot Lilo ja Stitch. Lilo (äänenä Daveigh Chase) on kuusivuotias tyttö, joka asuu kahdestaan isosiskonsa Nanin (Tia Carrere), heidän vanhempiensa menehdyttyä. Orvoksi jääminen ja monimutkikas suhde siskoon ovat tehneet Lilosta hankalan tapauksen, joka on jatkuvasti ongelmissa. Stitch (äänenä hahmon luoja ja elokuvan ohjaaja Chris Sanders) taas on hullun avaruustiedemiehen, Jumban (David Ogden Stiers) luoma avaruuskoe, jonka tarkoituksena on aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja kaaosta. Kun Stitch karkaa vankeudestaan ja päätyy pienelle havaijilaissaarelle, Kaua'ille, on hänen vaikea löytää mitään tuhottavaa. Yhdessä äkkipikaisten Lilon ja Stitchin täytyy löytää itsestään kyky hillitä itseään ja olla mukavia muille.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jumban kanssa Stitchiä etsimään lähtevä Maa-tutkija Pleakley (Kevin McDonald), Galaksien liiton johtaja (Zoe Caldwell), tämän oikea käsi, järkälemäinen kapteeni Gantu (Kevin Michael Richardson), Naniin ihastunut David (Jason Scott Lee) ja sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles (Ving Rhames), joka saapuu arvioimaan, voiko Lilo asua siskonsa luona. Kaikin puolin hahmogalleria on aivan mahtava ja lystikäs. Ääninäyttelijät tekevät kaikki loistotyötä rooleissaan ja hahmojen väliset suhteet ovat yllättävänkin laadukkaasti rakennetut alle puolentoista tunnin leffaksi.

Lilon ja Stitchin taika ei ole vieläkään haihtunut, vaikka sen ilmestymisestä on kulunut jo parikymmentä vuotta ja olen kasvanut huomattavasti siitä, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ensinnäkin scifielokuvana se on todella erilainen animaatio verrattuna Disneyn aiempaan tuotantoon. Leffa siis loistaa edukseen prinsessasatujen ja puhuvien eläinten keskellä. Jo vuotta aiemmin Disney oli kokeillut omaa tieteistarinaa Atlantis - kadonneen kaupungin (Atlantis: The Lost Empire - 2001) muodossa, mutta silti se oli perinteisempi seikkailukertomus Liloon ja Stitchiin verrattuna, jonka ensimmäiset kymmenen minuuttia vietetään ulkoavaruudessa, ennen kuin päädytään Havaijille. Lilo ja Stitch onnistuu lyhyessä kestossaankin olemaan erittäin monisävyinen ja -kerroksinen tarina, mistä voi nauttia kuka tahansa vauvasta vaariin.

Tarina kahden todella erilaisen tyypin välille muodostuvasta ystävyydestä on jo kiinnostava ja siitä tekee vielä paremman se, kuinka loistavat hahmot Lilo ja Stitch ovat. Molemmista löytyy paljon enemmän kuin nopealta vilkaisulta voisi luulla ja on erityisen hienoa, kuinka nämä kaksi hankalaksi tuomittua hahmoa löytävät toisistaan hyvät puolet ja tekevät toisistaan parempia niin muille kuin itselleen. Erikoinen ystävyys tarjoaa paljon hauskoja hetkiä, Lilon esitellessä Stitchille havaijilaiselämää (sekä idolinsa Elviksen) ja Stitchin yrittäessä epätoivoisesti löytää edes jotain tuhottavaa pikkukylästä. Muutenkin leffa on erittäin lystikäs ja sen monipuolinen huumorintaju takaa sen, että jokainen pääsee nauramaan elokuvaa katsoessaan.

Riemun ja hauskuuden lisäksi elokuva tarjoaa myös vauhdikkaita lasertaisteluita ja jännitettä, kun muut avaruuden muukalaiset saapuvat etsimään Stitchiä. Kun perheen pienemmät katsojat jännittävät, saavatko oliot napattua Stitchin ja joutuuko Lilo jättämään hyvästit uudelle ystävälleen, aikuiset voivat huomata jännittävänsä toisesta syystä. Elokuvaan on erittäin hienosti kirjoitettu juonikuvio, missä sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles saapuu Lilon ja Nanin kotiin selvittämään, voiko Nani toimia Lilon huoltajana, vai pitäisikö Lilo viedä lastenkotiin? Varttuneempana katsojana voi huomata arvostavansa erityisesti Nania ja tämän yrityksiä osoittaa olevansa hyvä huoltaja rakkaalle pikkusiskolleen. Juonikuvio tarjoaa aitoa liikuttavuutta ja täytyy myöntää, että silmäni kostuivat, kun Nani joutuu kertomaan Lilolle mahdollisuudesta, etteivät he välttämättä voi enää asua yhdessä. 

Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois ovat siis keksineet veikeän intergalaktisen scifijuonen ja täyttäneet sen suurella sydämellä, hyvillä teemoilla eksyksissä olemisesta ja sitten löytämisestä tavalla tai toisella, sekä perheen merkityksestä, oli perhe sitten tyypillinen tai rikkinäinen. Tekstinsä pohjalta he ovat ohjanneet mukaansatempaavan leffan, mikä on mielestäni yhä yksi Disneyn parhaista. Animaatiopuoli on tietty myös onnistunutta. Visuaalisesti elokuva on ihastuttavan värikäs ja niin scifilokaatiot kuin Havaiji tarjoavat lumoavia maisemia. Hahmot ovat erityisen hyvin animoituja. Sen lisäksi, että Stitch on ulkonäöltään niin suloinen kuin jo ikoninenkin, ihmishahmoista löytyy tiettyä pyöreyttä, mikä on hyvin erilainen ja siten kiinnostava lähestymistapa, kun hahmoja vertaa Disneyn moniin laihoihin ja tikkumaisiin ihmisiin. Äänimaailmakin on oivallinen ja niin Alan Silvestrin seikkailulliset sekä liikuttavat musiikit kuin Elvis Presleyn legendaariset rallatukset luovat ison osan tunnelmasta.

Ja mitä olisikaan Disney-piirretty ilman viittauksia mm. muihin yhtiön elokuviin? Nanin huoneesta voi helposti bongata Mulanin (1998) julisteen, jonka parissa Sanders ja DeBlois työskentelivät ennen Liloa ja Stitchiä. Elokuvaan viitataan myös ravintola Mulan Wokilla, jonka ohi hahmot kävelevät kaupungilla. Lilolla taas on huoneessaan Dumbon (1941) nimikkohahmo pehmoleluna, sekä valokuva Mikki Hiirestä. Stitch puhuu omaa kieltään lähes koko leffan, mutta kun hän saapuu Maahan, voi tarkkaavaisin katsoja kuulla hänen huudahtavan "Chewbacca", mikä on tietty viittaus samannimiseen karvaturriin Tähtien sota -saagasta (Star Wars - 1977-). Stitchin tutkiessa Lilon ja Nanin taloa ensi kertaa, hän kulkee Pixarin leffoissa usein nähdyn punatähtisen keltaisen pallon ohi. On myös hauska silmänisku, kun avaruusolennot viittaavat Maahan pikaisesti "alue 51:nä". Lisäksi niin Stitchin rakentamasta pienoiskaupungista kuin bensiinirekasta ja paloautosta löytyy rekisterikilpi A113, mikä viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneeseen, missä monet Disneyn animaattoreista opiskelivat.

Yhteenveto: Lilo ja Stitch on mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Sen teemat ystävyydestä ja perheestä ovat aidon sydämellisiä ja koskettavia, minkä lisäksi elokuva tarjoaa runsaasti hupia ja vauhdikkaita vaaratilanteita. Elokuvan aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan niin hahmojen sanomisille kuin myös hilpeälle fyysiselle komedialle. Jännittäviä hetkiä on myös luvassa, muiden avaruusolentojen jahdatessa Stitchiä ja Nani-siskon yrittäessä keksiä keinon voidakseen pitää Lilon poissa sosiaalityöntekijöiden kynsistä. Vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee vauhdilla, mutta siinäkin ajassa tekijät onnistuvat kertomaan vahvan tarinan ja täyttämään sen monipuolisilla tunteilla. Animaatiojälki on todella taidokasta, joten kaikin puolin Liloa ja Stitchiä on suuri ilo katsoa. Elokuva toimii hienosti yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja itse pidän sitä edelleen yhtenä Disneyn parhaista filmeistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lilo & Stitch, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida

Arvostelu: Mission: Impossible - Fallout (2018)

MISSION: IMPOSSIBLE - FALLOUT

Ohjaus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Henry Cavill, Rebecca Ferguson, Sean Harris, Angela Bassett, Alec Baldwin, Vanessa Kirby, Wes Bentley ja Michelle Monaghan
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1966 alkanut "Mission: Impossible" -televisiosarja (1966-1973) oli hyvin suosittu, joten oli vain ajan kysymys, milloin sarjan pohjalta tehtäisiin elokuva. 1996 ensi-iltansa saikin jännitysleffa Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible), mikä oli iso hitti ja teki päätähti Tom Cruisesta isomman staran. Jatko-osa M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) oli toiminnallisempi ja menestyi edeltäjäänsä paremmin, mutta on vuosien varrella saanut yhä vain negatiivisempaa palautetta. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) oli myös toiminnantäyteinen, mutta sitä pidettiin uskollisempana sarjan todelliselle hengelle. Elokuva aloitti samalla tietyn tyylin leffasarjalle, mitä Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011) ja Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ovat uskollisesti seuranneet. Jo ennen Rogue Nationin ilmestymistä heräsi keskustelu mahdollisesta kuudennesta elokuvasta ja hyvin nopeasti leffan ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että sarja saisi vielä jatkoa. Kuvaukset alkoivatkin keväällä 2017, mutta saivat pahan takaiskun, kun Cruise mursi nilkkansa hurjan stuntin aikana. Tuotantoa jouduttiin viivästämään kuukaudella, kunnes Cruise oli parantunut tarpeeksi jatkaakseen elokuvan tekoa. Lopulta leffa saatiin purkkiin ja vihdoin Mission: Impossible - Fallout on saanut ensi-iltansa... enkä minä malttanut odottaa elokuvan näkemistä! Sen lisäksi, että Cruisen onnettomuus herätti paljon huomiota, on myös itse elokuva noussut lähes koko kesän puhutuimmaksi filmiksi. Sitä on nimittäin hehkutettu maasta taivaisiin ja monet ylistävät sitä 2000-luvun parhaimmaksi toimintaelokuvaksi. Minua ärsyttikin suunnattomasti, että leffa saapui Suomeen pari viikkoa myöhemmin kuin Yhdysvalloissa, mutta olin silti vain ja ainoastaan innoissani mennessäni katsomaan leffaa ensi-iltaan yhdessä isäni ja tyttöystäväni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2, M:i:III - Vaarallinen tehtävä III, Mission: Impossible - Ghost Protocol ja Mission: Impossible - Rogue Nation!

Tehtävän mennessä pahasti pieleen, Ethan Huntin ja hänen tiiminsä täytyy pysäyttää vaarallinen rikollisjärjestö, ennen kuin tämä saa käsiinsä ydintuhoaseita.

Tom Cruise palaa kuudetta kertaa IMF-agentti Ethan Huntin rooliin ja hän näyttää jälleen kerran olevansa 2000-luvun kovin toimintastara. Olipa sitten mitä tahansa mieltä Cruisesta näyttelijänä, mielestäni kaikkien pitäisi kuitenkin nostaa hattua hänelle siitä, kuinka hän todella pistää kaikkensa peliin näitä elokuvia tehdessään. Siinä, missä muut näyttelijät esiintyvät taustakangasta vasten studiossa, Cruise haluaa tehdä mahdollisimman paljon oikeasti. Niinpä Mission: Impossible -filmisarjan varrella ollaankin nähty Cruise kiipeilemässä maailman korkeimman rakennuksen sivua pitkin ja roikkumassa lentokoneesta. Tällä kertaa Cruise suorittaa mm. HALO-laskuvarjohypyn, jossa hän ihan oikeasti hyppää lentokoneesta ja vetää hurjia stuntteja syöksyessään maata kohti. Hän myös opetteli lentämään helikopteria ja treenasi silloinkin vaarallisia stuntteja. Kuten jo sanoin, Cruise mursi nilkkansa erään tempun aikana, missä hän hyppää katolta toiselle. Cruisen hyppy ei riittänyt tarpeeksi pitkälle, vaan hän törmäsi rakennuksen seinään. Tästä huolimatta hän kiipesi ylös ja jatkoi juoksemista! Stunttia ei kuvattu uudestaan, vaan elokuvassa näkyy kuva, jossa Cruisen nilkka murtuu ja hänen ilmeestään välittyy inhottava kipu! Tom Cruise on kunnon tosielämän supersankari, eikä sitä kunniaa voi kukaan viedä häneltä. Ja itse pidän häntä hyvinkin lahjakkaana tapauksena, vaikka hänen uraansa kuuluu joitain hutejakin. Ethanin roolin Cruise vetää tutulla varmuudella ja on hienoa, kuinka leffa syventää Ethania ja katsoja pääsee kunnolla hänen päänsä sisään.
   Parissa edellisessä osassa esiintynyttä Jeremy Renneriä ei tässä leffassa valitettavasti nähdä, mutta vanhat tutut tiimiläiset Luther (Ving Rhames) ja Benji (Simon Pegg) tekevät paluun. Molempia hahmoja hyödynnetään hienosti läpi elokuvan ja he kilpailevat jälleen siitä, kumpi saa hauskemmat repliikit itselleen. Pegg ja Rhames ovat taas kerran loistavia osissaan. Rhames on ollut mukana leffasarjassa alusta alkaen ja viimeistään tässä Pegg muuttuu korvaamattomaksi osaksi ryhmää.
    Hahmojen kanssa Mission: Impossible - Fallout tekee sillä lailla yllättävän muutoksen, että kyseessä on ensimmäinen sarjan elokuva, jossa nähdään edellisen osan naispääosa, roisto ja IMF:n johtaja. Kaikissa aiemmissa filmeissä nämä kolme tapausta ovat vaihtuneet seuraavan leffan myötä, mutta on mahtavaa, että Rebecca Ferguson pääsee toistamiseen näyttämään kykynsä toimintahahmona ja hänen Ilsa-hahmoaan syvennetään lisää. Rogue Nationissa päänvaivaa tiimille aiheuttanut pahis Solomon Lane (häijyn rikollisen rooliin yhä täydellisesti sopiva Sean Harris) on mukana tarinassa ja kyseisen filmin lopussa IMF:n johtajaksi nimetty herra Hunley (Alec Baldwin) antaa nyt käskyjä tiimille. Baldwin käy uskottavasti isänmaallisesta johtajasta.
     Uutena hahmona elokuvassa esitellään Supermanin... anteeksi siis Henry Cavillin näyttelemä CIA-agentti Walker, joka lähtee tehtävään mukaan vahtimaan Ethanin toimintatapoja. Cavill pääsee useasti toimintaan mukaan ja näyttää, ettei Walkerille ryttyillä, sillä tämä agentti katkaisee niskan ja sitten vasta kyselee. Vaikka Cavill on erittäin mainio agentin roolissa, jää hän "cooliudessa" niin armottomasti Cruisen varjoon, ettei hän ole ainakaan oma suosikkiehdokas seuraavaksi James Bondiksi. Se on kyllä pakko todeta, että Cavillille sopii yllättävän hyvin muhkeat viikset, joiden digitaalisesta poistamisesta Justice Leagueta (2017) varten nousi naurettavan iso kohu.
     Agentti Walkerin lisäksi leffassa nähdään myös muita uusia hahmoja, kuten CIA-pomo Sloane (Angela Bassett) ja aseita rikollisille välittävä Valkoinen leski (Vanessa Kirby).

No onko Mission: Impossible - Fallout lopulta kaiken ennakkohehkutuksen arvoinen? Onko tässä 2000-luvun paras toimintaelokuva? Ei elokuva loppujen lopuksi ole mielestäni edes 2000-luvun paras agenttileffa - se kunnia kuuluu yhä täydelliselle Casino Royalelle (2006)... mutta on pakko tunnustaa, että Fallout pääsee hyvin, hyvin lähelle. Tämä on yksi parhaista toimintaelokuvista, minkä olen nähnyt. Enkä tarkoita vain 2000-lukua. Kyseessä on aivan mielettömän mahtava toimintaspektaakkeli, millaista ei olla lähivuosina nähty. Yhtä todella perinteistä ammuskelukohtausta lukuunottamatta joka ikinen toimintakohtaus on parasta, mitä vain voi toivoa. Mukana on mestarillisesti toteutettuja takaa-ajoja ja tapahtuivat ne sitten autoilla, moottoripyörillä, helikoptereilla tai ihan vain juosten, on meno niin huikeaa ja lumoavaa, että kohtauksia voisi katsoa paljon kauemminkin. Ja nämä eivät edes ole lyhyitä kohtauksia, vaan hyvinkin pitkiä, mutta ne ovat niin upeita, ettei toiminta käy koskaan tylsäksi. Jos Rogue Nationin moottoripyörätakaa-ajo teki vaikutuksen, niin odotapa vain, kun näet, mitä Falloutilla on tarjottavanaan! Rogue Nationin ohjannut Christopher McQuarrie on vastuussa myös tämän osan ohjauksesta ja hän on selvästi ajatellut, että "aiempi moottoripyöräkohtaus oli täydellinen, tehdään tästä vielä parempi". Ja uskomatonta, mutta totta, hän onnistui siinä!

Tom Cruisen tavoin myös McQuarrie tuntuu pistävän kaikkensa peliin. Hän haluaa tehdä parhaimman mahdollisen elokuvan ja suurimmaksi osaksi hän on myös tehnyt sen. Tämän jälkeen Rogue Nation näyttää enemmänkin harjoitustyöltä ja Fallout taas on huikea päättötyö. McQuarrie osoittaa, että häneltä todella löytyy silmää vaikuttaviin toimintakohtauksiin. Eikä toiminta rajoitu vain huikeisiin stuntteihin ja takaa-ajoihin. Mukana on myös esimerkiksi hyvin brutaali ja erinomaisesti toteutettu nyrkkitappelu vessassa, missä väkivalta tuntuu katsomossa asti. Nykypäivän toimintaleffoissa taitamattomat tekijät yrittävät piilottaa osaamattomuutensa nopealla leikkauksella ja lähikuvilla, jottei katsoja tajua, ettei mukana oikeasti ole minkäänlaista koreografiaa. Falloutin turpaanvedot ovat upeasti suunniteltuja ja ne näyttävät siltä kuin hahmoja oikeasti sattuisi. Nyrkkitappelu tapahtuu pääasiassa laajoissa kuvissa ja leikkauksia käytetään lähinnä tarpeen vaatiessa. Fantastista! Elokuva on muutenkin upeasti kuvattu ja toimintakohtauksissa leikkaus on täydellisesti rytmitettyä. Laajat kuvat takaa-ajojen aikana, sekä kauan kestävät otokset Ethanista juoksemassa lisäävät jännitettä ja imaisevat katsojaa aina vain paremmin tapahtumiin mukaan. On täydellinen päätös, että Cruisen suorittama HALO-hyppy esitetään yhdellä pitkällä kuvalla, sillä leikkausten kautta se ei tuntuisi uskottavalta. Nyt kun koko kohtaus on yksi pitkä kuva aina lentokoneesta (mahdolliseen) laskeutumiseen asti, elokuva pitää katsojaa mestarillisen tiukasti otteessaan. Nerokasta!

Entäpä leffan tarina? Täydelliset toimintakohtaukset eivät vielä saa aikaiseksi upeaa elokuvaa, jos tarina ei toimi. Esimerkiksi Mad Max: Fury Road (2015) on toimintakohtaustensa puolesta sensaatiomainen, mutta sen juoni on hyvinkin heppoinen. Täytyyhän se myöntää, ettei Falloutin juoni ole mikään maailmaa mullistava. Periaatteessa jokaisen Mission: Impossible -filmin juonikuvaus alkaa sanoilla "tehtävän mennessä pieleen" ja tämänkin tarina seuraa tiettyjä pakollisia kaavoja, mitä monet muutkin toiminta- ja agenttiseikkailut. Tärkeää onkin siis se, miten elokuvan tarina kerrotaan ja Fallout on onneksi loistavasti kerrottu jännitysnäytelmä. McQuarrie luo upeaa jännitettä tarinaan. Mukana on jopa todellista epätoivon tunnetta, jolloin tehtävä tuntuu nimensä veroisesti mahdottomalta. En muista, milloin olisin viimeksi jännittänyt tällä lailla toimintaleffaa katsoessani. Olin useassa kohtaa täysin lamaantunut paikoilleni ja sydämeni jyskytti, kun olin niin sisällä tarinassa. Elokuvan loppuhuipennus on välillä jopa piinaava ja se kasvattaa tunnelmaansa täydellisesti, jolloin filmin päätyttyä minulla kesti hetki saada sydämeni ja hengitykseni rauhoittumaan. Mukana on jopa kohtia, jotka saivat suuni loksahtamaan auki puhtaasta vaikutuksesta. Jännityksen vastapainoksi on hienosti lisäilty huumoria - muttei kuitenkaan liikaa, jolloin katsoja ei unohda vakavaa uhkatilannetta - sekä yllättäen aitoa koskettavuutta. Melkein pääsi itku yhdessä kohtaa!

Kaikesta ylistyksestäni huolimatta minulta löytyy kuitenkin pari negatiivista sanottavaa elokuvasta. Ensinnäkin se on hieman liian pitkä. Fallout kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, tehden siitä sarjan selvästi pisimmän osan. Vaikka toimintakohtaukset saisivatkin kestää kauemmin, niiden välissä nähtävät pakolliset (ja toki tarpeelliset) hengähdystauot ovat parissa kohtaa hieman pitkäveteiset ja tarina voisi liikkua nopeampaan tahtiin eteenpäin. Toiseksi, vaikkei minua erityisemmin haittaa, että juoni on hyvin samanlainen kuin joissain muissa agenttitarinoissa, johtaa tämä muutaman kerran siihen, että tietyt käänteet ovat hyvinkin ennalta-arvattavia. Pääroiston todellinen identiteetti oli itselleni päivänselvä alusta saakka. Nämä ovat kuitenkin pikkuvikoja, kun niiden ympärillä on muuten niin käsittämättömän toimiva paketti. Vaikka olin kuullut pelkkää ylistystä, Mission: Impossible - Fallout onnistui silti ylittämään odotukseni. Ja vaikken lopulta pidä tätä 2000-luvun parhaimpana toimintaelokuvana, saattaa kyseessä todella olla Mission: Impossible -sarjan paras elokuva!

Christopher McQuarrie tosiaan osaa asiansa edellistä filmiä paremmin ohjaajana, mutta niin myös käsikirjoittajana. Fallout on tarinaltaan Rogue Nationia tiivistunnelmaisempi paketti ja arvattavista käänteistä huolimatta käsikirjoitus on erinomainen. Hienoa on, ettei leffa aliarvioi katsojaansa, vaan sitä täytyy oikeasti seurata, eikä homma muutu pelkäksi kevyeksi kesäviihdehömpäksi. Jotkut pettyvät tämän takia, mutta mielestäni on vain ja ainoastaan upeaa, että näitä elokuvia osataan myös tehdä tosissaan. Jos toimintaleffat olisivat pelkästään aivotonta viihdettä, ei meillä olisi sellaisia mestariteoksia kuin Yön ritari (The Dark Knight - 2008). Fallout on tosiaan huikeasti kuvattu, vaikka jotkut lähikuvat ovatkin hieman epätarkkoja. Joitain kohtauksia lukuunottamatta leikkaus on onnistunutta, minkä lisäksi muukin työryhmä on panostanut kunnolla. Elokuva näyttää ja kuulostaa todella oivalliselta aina lavastuksesta efekteihin ja äänitehosteista säveltäjä Lorne Balfen pauhaaviin musiikkeihin asti. Vaikka Balfen sävellykset ovatkin eeppiset, on suorastaan ihanaa, että jotkut toimintakohtauksista luottavat täysillä muuhun äänimaailmaan, eivätkä sisällä lainkaan musiikkia. Mission: Impossiblen ikoninen tunnusmusiikki jää tietty soimaan päässä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Fallout on aivan uskomattoman hieno toimintaseikkailu ja nousee helposti vuoden parhaimmistoon! Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher McQuarrie ja päätähti Tom Cruise antavat kaikkensa läpi elokuvan, jolloin jokainen toimintakohtauksista on hiottu täydellisyyteen asti. Takaa-ajokohtaukset ovat häikäisevän upeasti toteutettuja ja vangitsevia, minkä lisäksi vessatappelu on yksi parhaista nyrkkitappeluista, minkä olen aikoihin nähnyt. Cruisen suorittamat stuntit saavat katsojan sydämen takomaan ja mukana on useita henkeäsalpaavia hetkiä. Tekniseltä toteutukseltaan Fallout on mestarillinen teos kaikin puolin, minkä lisäksi näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Tunnelma on saatu hienosti epätoivoiseksi, jolloin tehtävä jopa tuntuu mahdottomalta, mutta onneksi kevyempää seikkailuhenkeä ei ole täysin unohdettu. Ihan pienen pientä miinusta elokuva saa kestostaan, sekä tietyistä ennalta-arvattavista hetkistä. Näistä huolimatta olin aivan innoissani alusta loppuun ja etenkin filmin huipennus oli jopa piinaavan jännittävä! Menkää katsomaan Mission: Impossible - Fallout ja tehkää se vielä mahdollisimman isolta valkokankaalta! Vaikkei filmi ollut mielestäni 2000-luvun paras toimintaelokuva, on se ehdottomasti yksi parhaista. Sanoisin jopa, että kyseessä on Mission: Impossible -sarjan paras teos, eikä minua toisaalta haittaisi, jos sarja jäisi tähän, sillä parempaa lopetusta on vaikea kuvitella!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mission: Impossible - Fallout, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot, Skydance Media, TC Productions