Ohjaus: Sofia Coppola Pääosissa: Nicole Kidman, Colin Farrell, Kirsten Dunst, Elle Fanning, Oona Laurence, Angourie Rice, Emma Howard ja Addison Riecke Genre: draama, romantiikka, jännitys Kesto: 1 tunti 33 minuuttia Ikäraja: 12 The Beguiled, eli suomalaisittain Lumotut perustuu Thomas P. Cullinanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1966. Kirjan pohjalta tehtiin jo vuonna 1971 elokuva nimeltä The Beguiled, jonka pääosassa nähtiin lännenleffoista tunnettu Clint Eastwood. Tämä teos on siis uudelleenfilmatisointi, jollaisia monet elokuvafanit nykypäivänä inhoavat. Jopa ohjaaja Sofia Coppola inhoaa niitä, mutta kun hän näki Eastwoodin tähdittämän leffan, hän alkoi miettiä, miten voisi itse toteuttaa tarinan. Niinpä filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja syksyllä 2016 alkoivat kuvaukset. The Beguiled sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla ja Coppola voitti siitä parhaan ohjaajan palkinnon. Leffa on ilmestynyt jo monissa muissakin maissa ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Elokuva herätti huomioni, kun näin ketkä sitä tähdittävät. En kuitenkaan erityisemmin kiinnostunut, sillä filmin lajityyppi ei vaikuttanut sellaiselta, mitä yleensä jaksan katsoa. Päätin kuitenkin näyttelijöiden takia antaa leffalle mahdollisuuden ja menin katsomaan The Beguiledin. Hyvä niin, sillä se, minkä luulin olevan puuduttava tarina hienoista leideistä, olikin jotain hyvin erilaista ja jännittävämpää...
Vuonna 1864 Yhdysvalloissa käytiin sisällissotaa pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Jälkimmäisiä edustavan tyttökoulun oppilaat löytävät metsästä haavoittuneen pohjoisvaltion sotilaan ja päättävät hoitaa tämän kuntoon.
Tyttökoulun johtajaa, neiti Martha Farnsworthia näyttelee Nicole Kidman. Neiti Farnsworth on varautunut nainen, jonka luottamus pitää todella ansaita. Hän vaikuttaa tiukalta, mutta jos hän luottaa täysillä, on hän erittäin mukava. Läpi leffan voi nähdä, että koulun tytöt ovat hänelle äärimmäisen tärkeitä ja hän tekisi kaikkensa suojellakseen heitä. En kovin paljoa pidä Nicole Kidmanista näyttelijänä, mutta yllätyin positiivisesti, sillä tässä hän onnistuu mainiosti ja sopii rooliinsa. Pohjoisvaltion sotilasta, luutnantti John McBurneya esittää Colin Farrell, joka on paikoitellen jopa loistava roolissaan. Luutnantti McBurneyhin on luotu oivallista jännitettä, joka saa katsojan miettimään, onko hän hyvä ihminen ja antaa tyttöjen olla rauhassa, vai odottaako hän vain toipumistaan, jotta voisi hyökätä kaikkien kimppuun? Voi olla myös vaikeaa päättää, kumman haluaisi mieluummin käyvän toteen. Elokuvassa nähdään Sofia Coppolan luottonäyttelijä Kirsten Dunst opettaja Edwinana. Dunst on aiemmin näytellyt pääosaa Coppolan elokuvissa The Virgin Suicides (1999) ja Marie Antoinette (2006), sekä esitti itseään leffassa The Bling Ring (2013). Kidmanin tapaan en ollut kovin innoissani siitä, että Dunst esiintyisi filmissä, mutta olin taas positiivisesti yllättynyt ja Dunst on oikein hyvä herkän opettajan roolissa. Koulun oppilaita ovat todella nuori Amy (Oona Laurence), luutnantti McBurneysta kiinnostunut Alicia (Elle Fanning), hienostuneeksi itseään luuleva Jane (Angourie Rice), sekä pahasti taka-alalle jäävät Marie (Addison Riecke) ja Emily (Emma Howard), jotka näkyvät aina välillä, mutta joille ei ole kirjoitettu kunnon persoonia. Elle Fanning on mielestäni osoittautunut Dakota-siskoaan selvästi paremmaksi näyttelijäksi, joten olin kiinnostunut, miten hän suoriutuisi tässä. Valitettavasti Fanning on usein liian vaisu, vaikka häneltä löytyy onneksi myös hyviäkin hetkiä. Angourie Ricen tuoma ylimielinen asenne tekee Janesta ärsyttävän, mutta Amysta on saatu aikaiseksi kiltti tyttö, joka ei halua kenellekään pahaa.
Elokuva alkaa mielenkiintoisesti ja katsojaa kiehtoo välittömästi leffan maalauksellinen ulkonäkö. Kun luutnantti McBurney löytyy metsästä ja hänet viedään koululle, filmi alkaa muistuttaa sellaista draamailua, mitä hieman pelkäsinkin näkeväni. Mukana on kuitenkin niin vaikuttavan tyylikäs toteutustapa, että leffa pystyi pitämään kiinnostukseni yllä. Naishahmot (Janea lukuunottamatta) eivät onneksi olekaan yliampuvan hienoja, jolloin hyvin nopeasti voi päätellä, ettei elokuvassa tulla näkemään minkäänlaisia hienostojuhlia yms. Romantiikkaa on tietty mukana ja kuten arvata saattaa, kun koulun naisväki ei ole pitkään aikaan miestä nähnyt, herättää luutnantti jokaisessa jonkinlaisia tunteita, joten kolmiodraamaa saadaan jossain kohtaa. Yllätyin todella positiivisesti (vielä enemmän kuin siitä, että Kidman ja Dunst olivat hyviä), miten kolmiodraamailut oli toteutettu. Mukana on tosiaan erittäin oivallista jännitettä, sillä sen lisäksi, että katsojana pohtii, millainen henkilö luutnantti McBurney todellisuudessa onkaan, leffa pistää miettimään, millaisia koulun naiset ovat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen sotilaan itselleen?
The Beguiled ei ole kauhuelokuva, mutta kauhuelementtejä siinä on. Perinteisiä äkkisäikäytyksiä on kuitenkin turha odottaa ja pelko on enemmän sellaista, mitä vanhoissa filmeissä on totuttu näkemään ja mitä ei nykypäivänä enää usein nähdä. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän jännityskin tiivistyy. Tunnelma on rakennettu todella hyvin läpi teoksen, vaikkakin se on välillä hieman tylsä. Paikoitellen jotkut kohdat ovat ylinäyteltyjä, mikä vie niistä hieman makua, mutta loppujen lopuksi on upea ratkaisu, ettei teoksella oikeastaan ole hyvää ja pahaa, vaan kaikessa tuntuu olevan jotain hieman kieroa. The Beguiled onkin kieroutunut ja lähellä ollakseen todella hyvä elokuva. Harmillisesti siinä on jotain, joka ei ole onnistunutta, enkä ole edes varma, mistä on kyse. Jokin kokonaisuudessa vain ei onnistu tavoittamaan minua kuten sen kuuluisi, jolloin filmi jää vain hyväksi. Aion kuitenkin katsoa teoksen joskus uudestaan siinä toivossa, että se iskisi paremmin, kun odotukseni ovat korkeammalla kuin ensimmäisellä näkemiskerralla.
Ohjaaja Sofia Coppola on onnistunut erinomaisesti The Beguiledin visuaalisessa ilmeessä ja hän on tehnyt hyvää työtä tunnelman parissa. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan ja hoitanut senkin homman oivallisesti. Filmi on kuvattu todella upeasti. Muutamia epätarkkoja kuvia on livahtanut mukaan, mutta pääasiassa kuvat ovat tyylikkäitä, tasaisia ja niiden sommittelu tuo paikoitellen mieleen maalaukset. Värimäärittelyllä kuva on saatu jokseenkin ankean harmahtavaksi, mutta visuaalisuudessa on silti jotain kaunista. Leikkaus on sujuvaa, eikä suurimmaksi osaksi haittaa leffan hidastempoisuus. Puvustus, lavastus ja maskeeraus tuovat täydellisesti ajankuvaa mukaan ja ne ovat taidokkaasti toteutetut. Äänimaailma on lumoava ja sitä korostaa se, ettei elokuvassa ole lähes ollenkaan musiikkia mukana. Yleensä pidän erittäin paljon siitä, jos leffaan on sävelletty musiikkia, mutta tässä tapauksessa musiikittomuus tarjoaa oman hienoutensa. Hieman jopa harmittaa, että pariin kohtaan on pitänyt lisätä outoa huminaa, sillä ainoat musiikit olisi voinut jättää tyttöjen soitettavaksi.
Yhteenveto: The Beguiled vaikuttaa aluksi vain ihan kivalta rakkaustarinalta, mutta onkin todellisuudessa hyvä ja hieman kieroutunut teos, josta löytyy jopa kauhuelementtejä. Elokuva on mielenkiintoinen ja siinä on rakennettu tunnelma mainiosti, vaikka paikoitellen se tuntuukin hidastempoiselta. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Tekninen toteutus on upea aina kuvauksesta pukuihin ja lavastuksiin asti. Äänimaailma on hieno ja on hyvä ratkaisu, ettei mukana ole lähes yhtään musiikkia. Ohjaaja Sofia Coppolan luoma maalauksellisuus saa filmin näyttämään taiteelta, mutta silti siitä tuntuu puuttuvan jotain. Joka tapauksessa kyseessä on oivallinen jännitysdraama ja suosittelen käymään katsomassa The Beguiledin, jos se vaikuttaa kertomani perusteella kiinnostavalta. Aion katsoa sen uudelleen joku päivä ja toivon, että se toimisi paremmin silloin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Beguiled, 2017, American Zoetrope, FR Productions
Ohjaus: Martin Campbell Pääosissa: Daniel Craig, Eva Green, Mads Mikkelsen, Judi Dench, Giancarlo Giannini, Jeffrey Wright ja Jesper Christensen Genre: toiminta Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia Ikäraja: 16
Ian Fleming ei olisi varmasti voinut osata kuvitella, millainen suosio hänen luomalleen agenttihahmolle James Bond, eli 007 muodostui, kun hänen ensimmäinen Bond-kirjansa "Casino Royale" ilmestyi vuonna 1953. Sarja jatkui kolmellatoista romaanilla ja yhdeksällä novellilla. Flemingin kuoleman jälkeen muutama muukin kirjailija on ottanut James Bondin teostensa sankariksi. Koska kirjasarja oli niin suosittu, tietenkin siitä täytyi elokuviakin tehdä. Vuonna 1962 ilmestyi Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No), jonka pääroolissa oli Sean Connery. James Bond -sarjan virallisia elokuvia tehtiin jopa KAKSIKYMMENTÄ kappaletta, joista viimeinen, 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day), ilmestyi vuonna 2002. Elokuvasarjassa Bondia esitti yhteensä viisi näyttelijää. 007 - Kuolema saa odottaa ei kuitenkaan saanut kovin hyvää vastaanottoa, jolloin koko juttu päätettiin "aloittaa alusta". Uusi Bond-näyttelijä valittiin ja uuden elokuvan juoneksi kerrottiin, että kyseessä on yksi Bondin ensimmäisistä tehtävistä. Casino Royale sai ensi-iltansa vuonna 2006 ja sai ylistyksiä lähes kaikkialta. Oma suhteeni hahmoon on, että joskus ala-asteella minulle näytettiin Kuuraketti(Moonraker - 1979), jonka jälkeen sain nähdä "kevyempiä" Bond-pätkiä sieltä täältä sarjasta. Onneksi sain lopulta nähdä kaikki 20 alkuperäisen sarjan elokuvaa oikeassa järjestyksessä isäni kanssa. Casino Royalea tai sen jatko-osaa Quantum of Solace (2008) en saanut katsoa, koska ne olivat kuulemma liian rajuja. Lopulta kuitenkin kesällä 2010 näin Casino Royalen ensimmäistä kertaa, enkä voinut uskoa näkemääni. Siitä tuli samantien suosikkini Bond-elokuvista ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Tammikuun alkupuolella näytin tyttöystävälleni Casino Royalen ja olihan siitä pakko myös kirjoittaa!
007-arvonimen ja luvan tappaa saanut agentti James Bond lähtee kentälle, tehtävänään estää vakava pommi-isku, mikä johdattaa hänet lopulta pelaamaan pokeria terroristipankkiiri Le Chiffrea vastaan Montenegron Casino Royalella.
Agentti 007 James Bondina nähdään Daniel Craig ja hän on kuin syntynyt roolia varten! Ei vain "kuin", vaan hän todella on syntynyt juurikin esittämään James Bondia. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa herrasmies-Connerysta tai hömelö-Mooresta, mielestäni Daniel Craig on PARAS Bond-näyttelijä koskaan. Craigin Bond on kylmä, mutta koominen. Hän tekee hauskoja asioita tyly ilme kasvoillaan ja tuntuu välillä vähät välittävän joistain asioista. Silti hänestä löytyy jotain hyvin inhimmillistä ja kovan kuoren alta löytyy sydäntäkin. Bondista näkee, että hänen täytyy tehdä päätöksiä salamannopeasti ja löytää ratkaisuja vieläkin nopeammin. Hahmo on itseään täynnä oleva naistenmies ja samalla oikeasti hyvä taistelija. Hänestä huokuu isänmaallisuus, mistä MI6-vakoojajärjestö on varmasti kiitollinen. Mielestäni suurin ja tärkein syy, miksi Daniel Craig on mielestäni paras Bond-näyttelijä, on, että hän teki usean näyttelijän esittämästä hahmosta ihmisen. Aiemmat esittivät eri variaatioita tietynlaisesta vakoojasta, mutta Craig teki Bondista ihmisen. Se on myös yksi syy, miksi itse elokuva toimii niin upeasti. Casino Royalen "Bond-tyttö" on Eva Greenin näyttelemä Vesper Lynd, joka rahoittaa Bondin pelaamisen Casino Royalella, vahtien samalla, että Bond osaa käyttää rahansa oikein. Vesper halveksuu Bondia - etenkin hänen toimintatapojaan. Kuitenkin elokuvan aikana Vesper lämpiää Bondin luonteelle. Hahmo on yksi suosikkini Bond-tytöistä, sillä hän on vastakohta Bondille ja osoittaa olevansa hyödyllinen, eikä ole mikään "neitokainen pulassa" -ratkaisu, vaikka Bondin lähellä oleskelu saakin hänet vaikeisiin tilanteisiin. Eva Green on erittäin mainio roolissaan. Elokuvan pahis on Mads Mikkelsenin esittämä Le Chiffre, joka tuntuu hyvin erilaiselta kuin useat Bond-pahikset, sillä hän ei halua tuhota tai vallata maita - tai koko maailmaa. Hän on kuitenkin kylmä, eikä tunnu välittävän muista kovin paljoa. Le Chiffre on terroristipankkiiri ja hyvin ylimielinen sellainen. Kuitenkin alun tapahtumat johtavat siihen, että hänen täytyy pelata Casino Royalella pysyäkseen hengissä. Hänen täytyy nimittäin voittaa koko peli, jotta hän voi maksaa suuret velkansa takaisin pahoille ihmisille. Vaikka hahmo on pahis, niin välillä katsojana ymmärtää, miksi hänen täytyy voittaa peli. Mikkelsen on tuttuun tapaansa erinomainen näyttelijä ja suoriutuu pahiksen osasta mallikkaasti.
Bondin pomoa MI6:ssa, eli M:ää esittää Judi Dench, joka näytteli hahmoa jo elokuvissa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995), Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997), Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999) ja 007 - Kuolema saa odottaa. Onkin siis outoa, että hänet nähdään tässäkin elokuvassa, sillä Casino Royalenhan tarkoitus on aloittaa juttu uudestaan, jolloin on kummallista, että mukana on joku näyttelijä vanhoista osista. Se on sinänsä kuitenkin ihan sama, sillä Dench on mielestäni paras M. Denchista löytyy juuri oikeaa tiukkuutta ja johtajahenkeä. M:ää ärsyttää Bondin villi toimintatapa, mutta silti hän välittää 007:stä erittäin paljon. Bondin ja M:n välinen, lähestulkoon äiti-poika -suhde näyttää hienosti merkkejään elokuvassa. Leffassa nähdään myös Giancarlo Giannini Bondin kontakti Rene Mathisina, Jesper Christensen mystisenä herra Whitena ja Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterina, joka on tuttu hahmo vanhoista Bond-elokuvista.
Casino Royale on tavallaan hyvin erilainen Bond-elokuva kuin mitä aiemmin on nähty.007 - Kuolema saa odottaa -elokuvassa näkymättömyysominaisuudella varustettu auto on vaihdettu normaalimpaan Aston Martiniin, jonka mukana tulee vain pistooli ja lääkintäpakkaus. Elokuva on muutenkin maanläheinen, eikä mitään räjähtäviä kyniä tai rakettireppuja ole nähtävissä. Ja siitä itse asiassa pidän todella paljon. Muutoksen takia elokuva tuntuu realistisemmalta, eikä niin paljoa fiktiolta kuin aiemmat osat. Siinä missä Roger Mooren Bond hyppi katolta toiselle noin vain, Daniel Craigin Bondilta täytyy löytyä todellista ponnistelua, että hän pystyy moniin suorituksiin - aivan kuin normaaleilta ihmisiltä. Tämä on myös yksi harvoista Bond-elokuvista, joissa katsomoon välittyy oikea tunne siitä, että tarinan päähenkilö on hengenvaarassa. Silloin haluaa vieläkin enemmän nähdä, miten tilanteista päästään ehjin nahoin pois. Se nyt ei ole juonipaljastus, että elävänä Bond selviää, sillä miten muuten sarjaa olisi jatkettu? Silti katsojana jännittää 007:n puolesta.
Toimintaa on tietysti mukana, kuten tällaisissa pätkissä kuuluukin olla. Toimintaosuudet ovat täydellisesti toteutettuja. Aina juoksutakaa-ajoista Afrikassa nyrkkitappeluihin portaikossa, Casino Royalen toimintaosiot ovat huikeasti tehtyjä. Ne eivät pysy paikallaan, jolloin katsoja ei tylsisty samaan lokaatioon, eivätkä ne ole samanlaisia, jolloin elokuva ei tunnu toistavan itseään. Monet asiat ovat nokkelasti keksittyjä ja vaikka mitään megaräjähdyksiä ei nähdäkään, toiminnassa on tiettyä eeppisyyttä. Toiminta on myös realistisen oloista (vaikka takaa-ajojen parkourmeininki onkin hieman koomista) ja lyönnit näyttävät oikeasti sattuvan. Niissä ei puhuta lähes ollenkaan, mikä on toimivasti tehty. Jo ensimmäiset minuutit vihjailevat tulevasta meiningistä. Tällä kertaa nimettömät pahikset ovat edes jotenkin vaikeita vastuksia, jolloin Bondille tilanteet eivät ole helppoja. Hienona vastapainona turpaanmätkimiselle on Casino Royalen korttipeliosuus. Itse en pokerin kaltaisista korttipeleistä paljoa ymmärrä, mutta se ei haittaa, sillä elokuva säilyttää kiinnostavuutensa ja tekee korttipelistä jännittävää. Pelin aikanakin tapahtuu muutamia asioita, jolloin pitkä peliosuus ei ala junnaamaan paikoillaan. Ja sitten mukana on vielä yksi parhaista kidutuskohtauksista elokuvissa Kick-Assin (2010) lisäksi. Herkimmille sen katsominen voi tuottaa vaikeuksia, kuten myös miehille.
Tuttuja Bond-juttuja on myös mukana, vaikka sihteeri Moneypenny ja laitteiden keksijä Q eivät esiinnykään elokuvassa. Vodka martiniakaan ei nautita tuttuun tyyliin "ravistettuna, ei sekoitettuna". Parillakin eri Aston Martinilla kuitenkin ajellaan, tyylikäs puku on päällä ja ranteesta löytyy kallis kello. Tiettyjä tuttuja kaavoja on mukana tarinassa ja niin kuuluukin olla. Yllättäviäkin hetkiä löytyy useita. Casino Royalessa käytetään tuttua aseenpiippukuvaa nokkelasti ja "Nimeni on Bond. James Bond." on saatu mukaan niin täydellisesti, ettei voi muuta kuin antaa aplodit. Bond-tunnuskappale on tuttu, mutta sen lisäksi alkuteksteissä kuullaan edesmenneen Chris Cornellin "You Know My Name" -kappale, joka on erittäin hieno rockkipale yhdistettynä Bond-melodiaan. Kyseessä on yksi suosikeistani Bond-elokuvien alkukappaleista, vaikka nimensä puolesta se kuulostaakin oudolta tunnusbiisiltä salaiselle agentille. Yksi syy lisää, miksi tämä on mielestäni sarjan paras osa. Ne tietenkin, jotka vaativat Bond-elokuvista juuri tiettyjä asioita, joita on totuttu näkemään, luultavasti pettyvät tähän teokseen.
Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka oli tätä ennen ohjannut toisenkin Bond-seikkailun, eli mainio GoldenEyen. Tässä Campbell ja muu työtiimi ovat ylittäneet itsensä, ja luoneet huikean hienon agenttijännärin, jonka jaksaa katsoa useita kertoja uudestaan ja edelleen se jaksaa hämmästyttää loistavuudellaan. Käsikirjoituksesta vastaavat Neal Purvis, Robert Wade ja Paul Haggis, jotka ovat yhdessä muuttaneet Ian Flemingin kirjan erinomaisesti elokuvaksi ja lisänneet mukaan täydellistä dialogia. Etenkin Bondin heittämät repliikit ovat osuvasti kirjoiteltuja. Kuvaus on todella hyvää, eikä heiluvia, huonompia kuvia ole kuin vain muutama. Leikkaus on sujuvaa. On hienoa, ettei toimintakohtauksissa käytetä useiden toimintaleffojen tapaa pistää leikkauksia joka väliin, jolloin taisteluiden katsomisesta ei tule ärsyttävää. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen. Äänitehosteilla on korostettu useita kohtauksia eri tavoin. Musiikista vastaa David Arnold, joka on säveltänyt mahtavan musiikin säestämään elokuvaa.
Yhteenveto: Casino Royale on mestariteos ja selkeästi paras James Bond -elokuva koskaan! Daniel Craig on paras Bond-näyttelijä ja hän tekee hahmosta inhimmillisemmän, vaikka tuntuukin erittäin kylmältä. Eva Green on mainio Bond-tyttönä, kuten Mads Mikkelsen on mainio pahiksena. Judi Denchin M on loistava. Jännitys pysyy yllä koko elokuvan ajan. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä ja hienompia. Vastapainoksi toiminnalle on pokeriosuus, josta löytyy myös jännittävyyttä. Mukana on myös yllätyksiä, sekä yksi parhaista kidutuskohtauksista koskaan. "Nimeni on Bond. James Bond" ja aseenpiippukuva ovat nerokkaasti saatu mukaan, eikä katsojaa ehdi edes haitata Moneypennyn ja Q:n puuttuminen. Tunnelma on luotu vahvaksi, eikä se ala poistumaan mielestä ja kehosta ennen kuin lopputekstit ovat rullanneet kokonaan. Chris Cornellin "You Know My Name" on erinomainen kappale ja suosittelen käymään kuuntelemassa sen. Vielä erinomaisempi on Casino Royale, jossa kappale kuullaan. Ihan sama, kuuluuko Bond-elokuvat suosikkeihinne vai ei, katsokaa Casino Royale. Lopputekstit päättyvät tekstiin "James Bond will return" ja niin hän tekikin vuoden 2008 elokuvassa Quantum of Solace, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin tämä päättyy.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2017 - Muokattu 13.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.the007dossier.com
Casino Royale, 2006, Columbia Pictures, Eon Productions, Casino Royale Productions, Stillking Films, Studio Babelsberg, Government of the Commonwealth of the Bahamas, Danjaq, United Artists
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Luke Evans, Orlando Bloom, Evangeline Lilly, Lee Pace, Manu Bennett, John Tui, Sylvester McCoy, Cate Blanchett, Hugo Weaving, Christopher Lee, Mikael Persbrandt, Billy Connolly, Ryan Cage, Stephen Fry, Benedict Cumberbatch ja Ian Holm Genre: fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 44 minuuttia Ikäraja: 12
J.R.R. Tolkienin "Hobitti" -kirjaan ("The Hobbit" - 1937) perustuvat elokuvat Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey - 2012) ja Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) olivat heikohkoista arvioistaan huolimatta suuria menestyksiä. Edellinen elokuva loppui kesken ja sarjan huipennusta joutui odottamaan vielä vuoden. Lopulta huipennus, eli Hobitti: Viiden armeijan taistelu ilmestyi joulukuussa 2014. Aluksi elokuvan nimen piti olla kirjan mukaisesti "Hobitti - Sinne ja takaisin", mutta nimi vaihdettiin puoli vuotta ennen ensi-iltaa. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton, sillä joidenkin mielestä se oli sarjan viihdyttävin teos, kun taas joidenkin mukaan leffa oli ehdottomasti sarjan huonoin - jopa rikos ihmiskuntaa kohtaan. Itse olin innoissani, kun ensimmäiset trailerit ilmestyivät, sillä pidin kahdesta edeltäjästä paljon. Kävinkin katsomassa Viiden armeijan taistelun ensi-illassa ja mielestäni kyseessä oli todella mainio päätös sarjalle. Olenkin katsonut leffan pariin otteeseen jälkikäteen. Alkuvuodesta 2017 päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa koko Hobitin -trilogia läpi yhdessä päivässä ja sen me myös teimme. Samalla päätin kirjoittaa trilogian elokuvista arvostelut.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia The Hobbit: An Unexpected Journey ja Hobitti - Smaugin autioittama maa!
Lohikäärme Smaug on poistunut Yksinäiseltä vuorelta ja kääpiöt ovat ottaneet vanhan kotinsa takaisin omakseen. Aarre kuitenkin houkuttelee monia aina ihmisistä haltioihin ja örkkeihin. Kuningas Thorin ei kuitenkaan suostu jakamaan rikkauksiaan, mikä johtaa suureen taisteluun. Hobitti Bilbo Reppulia näyttelevä Martin Freeman näyttää jälleen olevansa paras vaihtoehto rooliin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat aivan loistavia, minkä takia häntä katsoisi mielellään enemmänkin. Nimittäin kun taisteleminen alkaa, ei pieni hobitti uskalla mennä mukaan, sillä menettäisi aika varmasti henkensä, jolloin hahmon osuus ei ole kovin suuri. Hahmo pääsee kuitenkin sankarihommiin ja onkin tärkeä osa tarinaa leffan alkupuolella. Elokuvassa kerrotaan, kuinka Bilbo sai haltuunsa särkymättömän mithril-paitansa, jonka hän tulee lahjoittamaan Frodolle. Ian McKellenin esittämä velho Gandalf Harmaa ei kovin paljoa tee elokuvassa. Hän palaa seikkailultaan takaisin kääpiöiden luokse, vain huomatakseen, ettei ole tervetullut. Suuressa taistelussa hän ei halua olla yksittäisten armeijoiden puolella, vaan kannustaa kääpiöitä, haltioita ja ihmisiä taistelemaan yhtenä joukkona örkkejä vastaan. McKellen on pienehköstä roolistaan huolimatta edelleen mainio roolissaan. Richard Armitagen esittämä kääpiöiden johtaja Thorin Tammikilpi on julistanut itsensä Yksinäisen vuoren ja Ereborin valtakunnan kuninkaaksi. Häneen on tarttunut lohikäärmetauti, josta aiemmin on puhuttu useasti. Thorinin rakkaus aarrettaan kohtaan on muuttunut psykoosiksi, eikä hän ole enää kovinkaan tervejärkinen. Hän ei aio antaa aarteesta mitään kenellekään muulle. Hän alkaa myös kääntyä omiaan vastaan, kun kukaan ei tunnu löytävän vuorenalaisen kuninkaan tunnusaarre Arkkikiveä. Armitage on todella hyvä roolissaan ja hän tuo hienosti esille hahmon hulluuden. Tietenkin Thorinin mieli alkaa selventyä elokuvan aikana ja hän pääsee jälleen näyttämään sankarillisen ja todellisen kuninkaallisen puolensa.
Muut kaksitoista kääpiötä ovat tietty mukana ja vielä pienemmissä osissa kuin ennen. Balinista (Ken Stott) näkyy selvästi huoli Thorinia kohtaan ja Dwalin (Graham McTavish) yrittää puhua kuninkaalleen järkeä, vaikka tämä ei suostuisi kuuntelemaan. Kili (Aidan Turner) pääsee jälleen esille romanssinsa takia, kun taas Fili (Dean O'Gorman) jää taka-alalle. Bifur (William Kircher), Bofur (James Nesbitt), Bombur (Stephen Hunter), Oin (John Callen), Gloin (Peter Hambleton), Dori (Mark Hadlow), Nori (Jed Brophy) ja Ori (Adam Brown) tuntuvat lähinnä roikkuvan mukana ja vaikka he ovatkin mukana taistelussa, eivät he tee kovinkaan paljoa. Uutena kääpiönä esitellään Rautavuorten kääpiöiden päällikkö Dain, jota esittää Billy Connolly. Hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, sillä hän ratsastaa isolla sialla ja puhuu hassusti. Luke Evansin näyttelemä jousimies Bard on isommassa roolissa kuin aiemmin. Hän muuttuu sankarillisemmaksi ja ottaakin paikan Järvikaupungin kansan johtajana. Thorin lupasi Järvikaupungille osuuden aarteesta ja toisin kuin muut, Bard uskoo pystyvänsä neuvottelemaan Thorinin kanssa, jotta hänen kansansa saisi tarpeeksi rahaa rakentaakseen kotinsa uudestaan. Evans on mainio roolissa ja Bard pääsee esittelemään taistelutaitojaan örkkejä vastaan. Orlando Bloomin esittämä Legolas-haltia on mukana tässäkin leffassa, vaikkei esiinnykään kirjassa. Hän pääsee jälleen esittelemään tyylikkäitä akrobaattisia kykyjään yhdistettynä jousiammuntaan. Voitteko kuvitella, että häneltä loppuu vihdoin nuolet kesken!? Legolas uhmaa taas fysiikan lakeja ja muuttuu hieman koomiseksi tapaukseksi, vaikka esiintyykin vakava ilme kasvoillaan koko leffan ajan. Tauriel-haltia (Evangeline Lilly) on myös mukana ja pääsee taistelemaan muiden kanssa. Taurielin rooli ei ole kovin iso, mutta hänen ja Kilin romanssi on yhä mukana taustalla. Tauriel tuntuu tässä leffassa aika tarpeettomalta, mutta onhan se edelleen kiva, että trilogiassa on edes yksi tärkeä naishahmo. Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil on sama kylmä hallitsija kuin aiemminkin. Itse asiassa Thranduil tuntuu jollain lailla vieläkin inhottavammalta ja kylmemmältä. Hän haluaa osan rikkauksista ja on valmis tappamaan Thorinin ja muut kääpiöt niiden takia. Thranduil osoittaa olevansa hyvä taistelija, mutta se ei vie pois sitä, että hahmo on niin kylmä, ettei hänestä voi pitää millään. Hahmo näyttää hieman merkkejä siitä, että hän oikeasti kokee paljon tunteita ja kova ulkokuori on vain huijausta, mutta se ei silti saa katsoja erityisemmin välittämään hänestä. Pace on hyvä valinta rooliin ja näyttää arvokkaalta, kuten rooli vaatiikin. Örkkejä taistoon johtavat kalpea Azog (Manu Bennett) ja hänen poikansa Bolg (John Tui). Azog ei erityisemmin tee mitään, lähinnä vain antaa komentoja kauempana. Kuitenkin lopussa täytyy olla vielä Thorinin ja Azogin välinen kaksintaistelu, verivihollisia kun ovat. Bolgin rooli on vielä pienempi ja hän tuntuu lähinnä vain hieman vaikeammalta vastukselta kuin tavalliset örkit.
Elokuvassa nähdään vanhoja tuttuja hahmoja, kuten velhot Radagast Ruskea (Sylvester McCoy) ja Saruman Valkoinen (Christopher Lee), haltiat Galadriel (Cate Blanchett) ja Elrond (Hugo Weaving), sekä nahanvaihtaja - eli muodonmuuttaja - Beorn (Mikael Persbrandt), joka käväisee taistelussa mukana. Radagast pysyy vakavana, eikä hänen ensimmäisen leffan koomisuudestaan ole enää mitään jäljellä. Saruman ja Elrond pääsevät näyttämään taistelutaitojaan pelastaessaan Gandalfia Nazgûleilta. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata Galadrielin kädessä tutun "pullon", joka sisältää kirkkaan Eärendil-tähden valoa. Myös Järvikaupungin isäntä (Stephen Fry) ja hänen kätyrinsä Alfrid (Ryan Gage) ovat mukana. Tällä kertaa tosin Alfrid on isommassa roolissa. Hänen tarkoituksenaan on tuoda komiikkaa muuten hyvin vakavaan teokseen. Paikoitellen Alfrid onnistuukin naurattamaan, mutta suurimmaksi osaksi hän vain ärsyttää ja katsojana ihmettelee, miksei hän ole voinut jo kuolla? Benedict Cumberbatchin esittämät pahikset lohikäärme Smaug ja pimeyden ruhtinas Sauron ovat myös mukana, mutta heidän roolinsa ovat todella pienet. Edellisen osan viekkaus on poissa Smaugista ja hän muistuttaa lähinnä vain hirviötä, joka tuhoaa paikkoja, koska se on kai kivaa. Smaugin mukanaolo on niin pieni, että hänet unohtaa ennen elokuvan päättymistä. Elokuva jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen päättyi. Smaug hyökkää Järvikaupunkiin, samalla kun kääpiöt alkavat muokkaamaan Ereboria taas kodikseen. Kovin suuri paljastus ei voi olla, että taistelu ei pääty erityisen hyvin lohikäärmeelle. Leffan nimi onkin Viiden armeijan taistelu, mikä jo kertoo, että tässä keskitytään loppujen lopuksi eri taistoon kuin Smaugia vastaan käytävä. Leffa ei yhtään selittele aiempia tapahtumia, vaan menee sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet myös edelliset elokuvat, mikä on hienoa, sillä näin leffa voi käyttää koko kestonsa tarinaansa. Jos Smaugin autioittaman maan loppu katkesi kuin seinään, niin tämä taas alkaa samalla lailla, eli ihan yhtäkkiä. Jo aloituskuvissa Järvikaupungin asukkaat juoksevat pakoon ja Smaug syöksee tulta, saaden koko kaupungin syttymään liekkeihin. Kun taistelu on ohi, rauhoitutaan hieman ja alkaa valmistautuminen suurta sotaa varten. Muut kääpiöt yrittävät takoa Thorinin päähän järkeä, kun Järvikaupungin asukkaat saapuvat pyytämään apua, saamatta sitä. Bilbo keksii ratkaisun tilanteeseen, mikä ei kuitenkaan tunnu toimivan, vaan saa Thorinin vielä pahemmin suunniltaan. Lopulta ihmisten armeija ja haltioiden armeija kerääntyvät Yksinäisen vuoren portille, missä taisto kääpiöarmeijaa vastaan alkaa. Mukaan tulee vielä kaksi eri örkkiarmeijaa, jolloin leffan nimen viisi porukkaa ovat kasassa. Loppuelokuvan ajan sitten lähinnä vain soditaan.
Yllättävää kyllä, kun ottaa huomioon, että suuri taistelu kestää PUOLET koko elokuvan kestosta, ei sotiminen muutu puuduttavaksi missään vaiheessa. Siihen tuodaan jatkuvasti mukaan jotain uutta ja välillä näytetään rauhallisempia osioita, jolloin koko ajan ruudulla ei ole massiivista mekastusta. Vaikka välillä ei saa mitään selvää, ovatko rautahaarniskoihin pukeutuneet sotilaat örkkejä vai kääpiöitä, on taistelua viihdyttävää seurata. Sodasta on tehty erittäin eeppinen. Onneksi se ei keskity vain Vuoren portilla käytävään taistoon, vaan myös lähellä sijaitsevaan Laakson kaupunkiin hyökätään, jolloin urhoollisten miesten täytyy lähteä suojelemaan naisia ja lapsia. Kaupungin mutkittelevilla kaduilla käytävät taistot ovat pääasiassa mielenkiintoisempia kuin suurella tasaisella alueella nähtävä sota. Irtoraajoja ja -päitä on nähtävissä monia, joten lapsille ja herkimmille tätä ei kannata näyttää. Taistelumuodostelmia on kiehtova seurata ja mitä pidemmälle kaaos etenee, sitä paremmin tunnetilat välittyvät.
Viiden armeijan taistelu onkin yllättävän koskettava elokuva. Suuri sota ei tietenkään pääty ilman tärkeitä uhreja ja elokuvassa nähdäänkin liikuttava kuolinkohtaus, joka on elokuvan parhaimpia kohtia. Ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa on kuitenkin, kun Bilbo istuu taistelun jälkeen itsekseen ja Gandalf saapuu viereen polttelemaan piippua. Kumpikaan ei sano mitään, mutta mukana on niin erityinen tunnelataus, ettei voi kuin hämmästellä. Koskettavaa on myös se, kun tajuaa, että tähän Keski-Maa -filmatisoinnit mitä luultavammin päättyivät. Lopputekstien aikana tulee surullinen ja ontto olo, sillä jokin sydäntä lähellä ollut on päättynyt. Koskettavuuden lisäksi elokuva on myös vakava ja synkkä, vaikka mukaan onkin tungettu hölmöjä hetkiä, joille ei voi muuta kuin nauraa. Hölmöä on vielä se, etteivät ne kohtaukset edes ole tarkoitettu vitseiksi. Kaikkein hölmöin kohta on, kun maan sisältä tulee esiin jättimäisiä hirmukäärmeitä, jotka eivät loppujen lopuksi tee yhtään mitään, vaan katoavat kymmenen sekunnin sisällä takaisin maan sisään. Taistelun lopussa mukaan saapuvat tietty kotkat, sillä mitä eeppisiä taistoja ei Keski-Maassa käytäisi, jonne kotkat eivät mysteerisesti ilmestyisi paikalle?
Vaikka taisteleminen viihdyttääkin ja mukana on loistavia osioita - etenkin leffan loppupuolella - niin silti Viiden armeijan taistelu on selvästi sarjan heikoin osa. Alkuvalmistelujen jälkeen leffa on vain yhtä isoa lopputaistelua, jolloin siinä ei tunnu olevan erityisemmin juonta. Toisaalta taas juoni on kulkenut kahden edellisen osan läpi tätä leffaa varten, eikä leffoja ole tarkoituskaan katsoa itsenäisinä teoksina. Silti tuntuu siltä, että tämä kaipaisi enemmän. Kahden edeltäjän upea seikkailutunnelma on kadonnut, mikä on harmi. Ei tämä kuitenkaan ole millään lailla huono elokuva. Tunnelatauksensa ansiosta Viiden armeijan taistelu on todella mainio päätös sarjalle. Elokuva ei tunnu erityisen pitkältä ja onkin hienoa, että mukana on rauhallisempi alkupuolisko, sillä kaksituntinen taistelu olisi oikeasti tylsä. Alkupuoliskolla hieman pohjustetaan tulevaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa (2001-2003), kuten myös ihan lopussa. Elokuvassa tehdään toimiva viittaus Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) esiintyvän käskynhaltija Denethorin isään, sekä hieman vähemmän toimiva, tönkkö viittaus yhteen trilogian tärkeimmistä hahmoista; Aragorniin. On kuitenkin äärimmäisen hienoa, miten trilogiat liitetään Viiden armeijan taistelun lopussa upeasti yhteen, jolloin katsojana voi hyvissä mielin aloittaa Taru sormusten herrasta heti, kun tämä on päättynyt. Voi olla, että joskus yritän katsoa kummatkin trilogiat putkeen, mutta ehkä ensin yritän katsoa trilogiat peräkkäisinä päivinä, sillä kumpikin on itsessään jo hieman raskas kokonaisuus. Kokonaisuutena Hobitti - Viiden armeijan taistelu on heikkouksistaan huolimatta todella hyvä elokuva, sillä siinä on niin paljon loistavuuttakin. Se ei ole kahden edeltäjänsä tasoinen teos, muttei todellakaan niin huono, kuten monet väittävät.
Taru sormusten herrasta -trilogian ja kahden edellisen osan tapaan tämänkin elokuvan on ohjannut Peter Jackson. Keski-Maan tarinat ovat elintärkeitä Jacksonille, minkä myös näkee näistä elokuvista. Vaikka Jackson saikin hermoromahduksia tehdessään Hobitti-trilogiaa, on lopputulos hieno, eikä kukaan voisi tehdä näitä tarinoita paremmin elokuviksi kuin hän, yhdessä huikean tuotantotiimin kanssa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja leikkaus on myös sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen, vaikka laajoissa kuvissa sotilasjoukot taistelemassa muuttuvatkin yhdeksi mössöksi. Äänitehosteet tuovat taisteluun hienon lisäyksen. Maskeeraustiimit ovat päässeet vauhtiin tehdessään sotajälkiä hahmoille ja puvustajat ovat saaneet suunnitella uusia hienoja sotavarustuksia. Lavasteet ovat upeita, kuten edellisissäkin osissa. Howard Shoren säveltämä musiikki on loistavaa ja säestää tarinaa mainiosti. Lopputekstien aikana kuullaan Tarussa sormusten herrasta Pippinia esittäneen Billy Boydin laulama koskettava kappale "The Last Goodbye", joka on nimetty osuvasti, sillä Viiden armeijan taistelussa jätetään jäähyväiset Keski-Maa -filmatisoinneille.
Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää pidennettyjä, digitaalisesti muokattuja ja kokonaan uusia kohtauksia. Viiden armeijan taistelusta on tehty pidempi ja mukana on todella verisiä kohtia. Myös taistelu Dol Guldurissa ja taisto Smaugia vastaan ovat pidempiä. Jotkut sotalisäykset ovat koomisia, mutta tavallaan oudon toimivia. Pelkästään sotavaunujen takia suosittelen katsomaan pidennetyn version elokuvasta. Se kestää noin kaksikymmentä minuuttia kauemmin kuin teatteriversio.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisussa ovat elokuvan teosta ja saagan päättämisestä kertovat "The Appendices Part 11: The Gathering Storm (The Chronicles of The Hobbit - Part 3)" ja "The Appendices Part 12: Here at Journey's End". Lisäksi samalla levyllä, mikä sisältää itse elokuvan, on myös trailereita ja lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth - Part 3", jossa esitellään elokuvan kuvauspaikkoja Uudessa-Seelannissa. Katsottavaa on useaksi tunniksi.
Yhteenveto:Hobitti - Viiden armeijan taistelu on todella hyvä lopetus trilogialle, muttei elokuvana yllä kahden edeltäjänsä tasolle. Paikoitellen tuntuu, että leffasta puuttuu jotain, mutta onneksi mukana on loistavia kohtia ja tunnin mittainen sotiminen viihdyttää alusta loppuun. Onneksi alkupuoli on rauhallisempi - vaikka leffa alkaakin taistolla Smaugia vastaan - jolloin koko leffa ei ole yhtä taistoa. Bilbo ja Gandalf jäävät paljon taka-alalle, mutta Thorinia on kehitetty hienosti. Kilin ja Taurielin romanssi ei vieläkään ole kovin merkittävä, mutta menee muun elokuvan mukana. Viiden armeijan taistelu on yllättävän koskettava ja etenkin sotimisen jälkeen nähtävät kohtaukset, kun kuolleita surraan, ovat hienoja. Paras kohtaus on kuitenkin, kun Bilbo ja Gandalf istuskelevat hiljaa vierekkäin. Siinä on jotain niin yksinkertaisen täydellistä, että huhhuh! Hölmöjä juttuja on mukana, joista osan katsoo helposti sormien läpi, mutta osa tuntuu lähinnä tyhmiltä, kuten hirmukäärmeet. Visuaalisesti elokuva näyttää hienolta ja Howard Shoren musiikki toimii mainiosti. Billy Boydin laulaman "The Last Goodbyen" myötä katsojat voivat jättää jäähyväiset Keski-Maalle. Lopetus sitoo kaksi trilogiaa upeasti yhteen ja joskus onkin pakko katsoa ne peräkkäin, vaikka se veisi yli kaksikymmentätuntia päivästä. Jos pidit edellisistä osista, niin pitäähän sinun katsoa myös sarjan huipennus. Hobitti - Viiden armeijan taistelu on heikkouksistaan huolimatta todella hyvä elokuva, etenkin tunnelatauksensa takia. Tuntuuhan se pahalta, ettei näitä elokuvia enää tule, mutta ehkä näin on parempi. Nämä leffat voi kuitenkin katsoa uudestaan niin usein kuin haluaa ja niiden merkitys jää elämään ihmisten kesken. Hobitti ei saavuta Taru sormusten herrasta -trilogian täydellisyyttä, mutta ei se kirjakaan sitä tee. Kokonaisuutena Hobitti-trilogia on erinomainen ja mahtava seikkailutarina, joka kannattaa katsoa, jos fantasiajutut kiinnostavat. Vaikka en olekaan fanaattinen sarjan fani, joka tietää sarjan maailmasta kaiken ja lukee kirjat vähintään kerran vuodessa (en koe, että minun tarvitsisi lukea Keski-Maa -kirjoja enää uudestaan), niin se on silti erittäin tärkeä osa elämääni. Todella suuri kiitos siis ohjaaja Peter Jacksonille ja muulle työtiimille, jotka ovat saaneet aikaiseksi nämä hienot teokset! Elokuvien katsomisen lisäksi minulle on myös tärkeää voida kirjoittaa näistä elokuvista ja olenkin kiitollinen, jos kuljit mukanani ja jaksoit lukea arvosteluni läpi. Nyt Elokuvan taikaa jättää jäähyväisensä Keski-Maalle... siihen asti, että "Silmarillion" -kirjasta (1977) tehdään elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theonering.net
The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films, 3Foot7
Ohjaus: Jaume Collet-Serra Pääosissa: Blake Lively, Óscar Jaenada, Angelo Josue Lozano Corzo, Jose Manuel Trujillo Salas, Brett Cullen ja Sedona Legge Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 26 minuuttia Ikäraja: 12 Steven Spielbergin Jaws (1975), eli suomeksi Tappajahai aiheutti minulle inhottavan haikammon, kun näin sen jo ennen ala-astetta. Tämä aiheutti myös kammon kaikenlaisia vedessä tapahtuvia filmejä kohtaan, sillä minua ällötti ajatus siitä, mitä kaikkea syvyyksissä voi lymyillä, eikä sieltä pääse mitenkään pakoon, jos on veden varaan joutunut. Sen takia jopa Pixarin animaatio Finding Nemo (2003) jäi minulta katsomatta moneksi vuodeksi, minkä lisäksi Harry Potter and the Goblet of Firen (2005) järvikohtaus aiheutti minulle tukalan olotilan monta vuotta peräkkäin. Se on kuitenkin onneksi hellittänyt ja muutama vuosi sitten uskalsin vihdoin katsoa Finding Nemon ja nyt se löytyy minulta jopa hyllystä. Aiemmin tänä vuonna kohtasin pelkoni ja katsoin Jawsin uudestaan. Vaikka se olikin paikoitellen karmiva, pystyin katsomaan sen paljon sujuvammin kuin luulin ja nyt omistan senkin Blu-rayna! Kuitenkin viime vuonna kun ensi-iltansa sai haielokuva The Shallows, en olisi voinut kuvitellakaan sen näkemistä, varsinkaan valkokankaalta. Trailerit näyttivät jo niin ahdistavilta, etten ajatellut koskaan katsovani sitä. Noh, toisin kuitenkin kävi, kuten voi päätellä siitä, että tämä on arvosteluni kyseiselle elokuvalle. Nähtyäni Jawsin, tuumin voivani sittenkin katsoa haileffoja ja kun huomasin The Shallowsin kuuluvan Viaplayn valikoimaan, katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.
Nancy Adamsin surffausreissu saa ikävän käänteen, kun hänen kimppuunsa hyökkää suuri valkohai. 180 metrin päässä rannasta olevalla kivellä Nancyn täytyy keksiä, miten hän pääsisi turvaan joutumatta hain kitaan. Pääosassa Nancyna nähdään Blake Lively, joka ei ole koskaan vakuuttanut minua missään roolissa. Hän on esiintynyt muutamissa leffoissa, jotka olen nähnyt, mutta hän ei ole ollut missään tarpeeksi ihmeellinen, jotta edes tunnistaisin häntä koskaan. Tässä Lively kuitenkin sai herätettyä mielenkiintoni. Ei sen takia, että hän on bikineissä lähes koko elokuvan ajan, vaan koska hän suoriutuu vaativasta roolista todella mainiosti. Lively on nimittäin lähes kaiken aikaa ainoa ihminen ruudulla ja sellainen rooli vaatii tietty hieman enemmän, koska ei voi turvautua muihin vastanäyttelijöihin. Hän toimiikin hienosti yksinään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten ihmeessä Nancy voisi mitenkään päästä takaisin rantaan? Hahmolle on luotu hieman taustatarinaa, mikä ei valitettavasti ole erityisen mielenkiintoinen, mutta toisaalta hänen koulutusselityksillään saadaan katsoja uskomaan, miten hän voi selvitä tietyistä tilanteista. Elokuvassa nähdään myös todella pienissä rooleissa Óscar Jaenada Nancyn kuskina, Angelo Josue Lozano Corzo ja Jose Manuel Trujillo Salas surffaajina, sekä Brett Cullen Nancyn isänä ja Sedona Legge Nancyn siskona.
Leffan ensimmäinen kolmasosa on todella erilainen kuin kaksi seuraavaa. Siinä Nancy nähdään surffaamassa kahden miehen kanssa kuin jossain musiikkivideossa. Värit ovat lämpimät ja tyylikkäät kohdat näytetään hidastettuina, samalla kun taustalla jumputtaa musiikki. Yhdessä välissä Nancy käy rannalla soittaakseen videopuhelun perheelleen, jotta katsojat saavat lisätietoa Nancysta ja sitten mennään taas veteen. Tätä ei olisi kuitenkaan kannattanut tehdä, sillä viimeisen aallon aikana Nancyn lautaan osuu valkohai, joka lähtee jahtaamaan häntä ja kiva tunnelma katkeaa kuin seinään. The Shallows muuttuu karmivaksi selviytymistarinaksi, jossa katsojaa onnistutaan pelottelemaan muutenkin kuin tylsillä äkkisäikäytyksillä. Niitä on tietty lipsahtanut mukaan muutama, mutta ne on saatu tehtyä onnistuneesti. Pelottava tunnelma välittyy hienosti katsojaan, joka alkaa heti kannustamaan päähenkilöä tekemään kaikkensa selvitäkseen. Jawsia lukuunottamatta haielokuvat tuppaavat olemaan Ö-luokan filmejä, jotka katsoo ehkä juuri ja juuri kerran, mutta ne eivät pääasiassa tarjoa mitään hyvää. Näihin kuuluvat mm. Sharknado-sarja (2013-), sekä teokset 2-Headed Shark Attack (2012) ja Mega Shark Versus Giant Octopus (2009). Niitä tehdessä ei ole kukaan edes miettinyt tekevänsä laatua, joten ne jäävät vain typeriksi hirviöpätkiksi. The Shallows ei onneksi kuitenkaan kuulu niiden joukkoon, vaan se on ihan kunnon elokuva, joka voi helposti saada monet katsojat yllättymään siitä, että filmiin on ihan oikeasti panostettu. Tunnelmasta on saatu erinomaisen jännittävä; paikoitellen jopa piinaava. Tarina on kyllä todella simppeli ja leffa on lyhyt, muttei sen tarvitsekaan olla mitään enemmän. Elokuva alkaa veden äärestä ja myös päättyy sinne, joten kovin paljoa ylimääräistä ei ole tungettu mukaan. Jotkut saattavat pettyä siihen, ettei verta ole kovin paljoa mukana ja elokuva on vain K12, mutta itse pidin ratkaisusta, sillä siten teos tuntui jopa paremmalta, eikä vajonnut kömpelöksi verimässäilyksi. Ihmisiä ei montaa kuole, mutta jokainen kuolema on toteutettu erittäin oivallisesti. Pidän erityisesti siitä, että hai tuntuu oikealta eläimeltä eikä hirviöltä, sekä siitä että haita näytetään vain silloin, kun Nancy näkee sen, jolloin elokuva kertoo tarinaa taitavasti Nancyn näkökulmasta.
Valitettavasti elokuvasta löytyy selkeitä heikkouksia. Kuten jo sanoin, hain hyökätessä kiva tunnelma muuttuu todella nopeasti, eikä tämä muutos ole kovin sulava. Jos intron lyhyt katsaus tulevaan jännitysnäytelmään ja muutamat vaanimiskuvat poistettaisiin alusta, yllättävä muutos toimisi tyylikkäästi, sillä haitarina tulisi ihan puskista ja elokuva saisi aluksi huijattua katsojaansa ajattelemaan olevansa täysin muuta kuin todellisuudessa onkaan. Repliikkejä on myös mukana liikaa. Monet Nancyn sanomat asiat ovat pelkkää selittämistä katsojille siitä, mitä hän aikoo tehdä ja olisi paljon kiinnostavampaa vain näyttää selitys pelkillä kuvilla. Välillä tämä ei haittaa, kun hän puhuu selvästi haavoittuneelle lokille, mutta muuten toivoisi, että teos haastaisi katsojaansa hieman enemmän. Huonointa filmissä on kuitenkin sen viimeinen kohtaus, josta on harmillisesti tehty äärimmäisen laimea ja juustoinen, joka tuntuu hätäisesti toteutetulta. Muuten kyseessä on kuitenkin onnistunut kauhuelokuva, joka kannattaa vilkaista, jos se osuu kohdalle.
Ohjaaja Jaume Collet-Serralla on ollut todella hyvä visio, jonka hän on toteuttanut oivallisesti. The Shallowsissa hän on onnistunut mielestäni selvästi paremmin kuin edellisessä kauhuelokuvassaan Orphan (2009). Hän on onnistunut luomaan Ö-luokan monsterifilmeiksi muuttuneesta aiheesta jopa jokseenkin taiteellisen teoksen. Kuvaus on nimittäin todella mainiota läpi elokuvan, eikä kehnoa käsivarakuvaa ole lähes lainkaan mukana. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja valaisu on erinomaista etenkin vedenalaisissa kohtauksissa. Leikkaus on myös sujuvaa, minkä lisäksi visuaaliset efektit ovat yllättävän mainiot. Tyylikkään näköisen digihain lisäksi myös tietokoneella toteutettu ympäristö näyttää uskottavalta. Elokuva on nimittäin toteutettu lähes kokonaan suuressa altaassa. Visuaalisesta ilmeestä miinusta tuovat kuitenkin alkupäässä ruudun täyttävät Instagram-kuvat, joita Nancy selailee, sekä videopuhelun näytöt, jotka saavat leffan tuntumaan teinihömpältä. Ääniefektit ovat loistavat ja Marco Betramin musiikki säestää tiivistunnelmaista henkeä toimivasti. Yhteenveto:The Shallows on lyhyt ja ytimekäs kauhuelokuva. Filmi saa katsojan jännittämään ja kannustamaan Nancyn puolesta, jota Blake Lively esittää todella hyvin. Hai esitetään hienosti eläimenä, eikä epäuskottavana hirviönä ja on myös upeaa, ettei leffa luota verimässäilyyn ja äkkisäikäytyksiin, vaan osaa luoda pelkoa muilla tavoilla. Teoksesta löytyy kuitenkin ongelmia, kuten tunnelman yhtäkkinen muuttuminen, sekä kökkö loppukohtaus, mutta muuten ohjaaja Jaume Collet-Serra on onnistunut saamaan aikaiseksi kunnon elokuvan aiheesta ja hän osoittaa, että haileffoista voi löytyä sydäntä ja sielua, eivätkä ne ole pelkkää kuraa. Tekninen toteutus on pääasiassa loistava, mutta ruudun täyttävät Instagram-kuvat ja videopuhelu eivät toimi. Suosittelen katsomaan The Shallowsin, jos olette oikeasti hyvän kauhuelokuvan tarpeessa tai jos Jaws on lähellä sydäntänne. Yhtä hyvä ei The Shallows ole, mutta mainio se on kuitenkin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Shallows, 2016, Columbia Pictures, Weimaraner Republic Pictures, Ombra Films
Ohjaus: Christopher Nolan Pääosissa: Christian Bale, Tom Hardy, Anne Hathaway, Gary Oldman, Joseph Gordon-Levitt, Marion Cotillard, Morgan Freeman, Michael Caine, Matthew Modine, Ben Mendelsohn, Burn Gorman ja Cillian Murphy Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia Ikäraja: 12
Bob Kanen luoma naamiosankari Batman, eli suomeksi Lepakkomies on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Hahmo esiintyi aluksi sarjakuvissa, mutta on siirtynyt sieltä mm. peleihin, animaatioihin ja tietty elokuviin. Ensimmäinen kunnon elokuva oli Adam Westin tähdittämä Batman: The Movie (1966) ja sen jälkeen hahmoa ovat esittäneet valkokankaalla myös Michael Keaton (Batman, 1989 ja Batman Returns (1992), Val Kilmer (Batman Forever, 1995) ja George Clooney (Batman & Robin, 1997). Jälkimmäinen elokuvista oli monin tavoin niin suuri pettymys, että sarja päätettiin aloittaa täysin alusta, jolloin Christopher Nolan alkoi työstämään hahmon syntytarinaa. Batman Begins ilmestyi vuonna 2005 ja se oli sekä suurmenestys, että monien rakastama teos. Sen jatko-osa The Dark Knight (2008) oli vielä isompi kassamagneetti, tienatessaan yli miljardin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu ja ylistetty teos. Paineet kolmannen osan onnistumiselle olivat siis suuret. Elokuvan suunnittelu alkoi jo loppuvuodesta 2008 ja kun Nolan oli saanut valmiiksi leffansa Inception (2010), tuotanto lähti kunnolla käyntiin ja kuvaukset alkoivat keväällä 2011. The Dark Knight Rises, eli suomalaisittain Yön ritarin paluu sai ensi-iltansa kesällä 2012. Filmin ensi-ilta Coloradon osavaltiossa Yhdysvalloissa herätti suuresti huomiota, sillä kesken näytöksen mies käveli elokuvasaliin ja alkoi ampua yleisöä. Tämän takia muutaman maan ensi-illat peruuntuivat ja Suomessa markkinointia vähennettiin. Silti filmi oli suuri menestys ja tienasi edeltäjänsä tavoin yli miljardin, nousten vuoden kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi. Leffa sai paljon ylistystä, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet yhtään. Minulle The Dark Knight Rises on ilmestymisvuotensa paras elokuva, sekä yksi parhaista teoksista, jotka olen nähnyt! Olin todella innoissani, sillä siihen minulla oli tarpeeksi ikää, joten pääsin katsomaan leffan teattereissa toisin kuin sen edeltäjät. Rakastuin filmiin ja olen katsonut sen useita kertoja uudestaan. Heinäkuun lopussa katsoin tyttöystäväni kanssa Nolanin Batman-trilogian yhden päivän sisään ja kirjoitin niistä arvostelut.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Batman Begins ja The Dark Knight!
Kahdeksan vuotta on kulunut ja Bruce Wayne on lopettanut Batmanin hommat. Erakoituneen Brucen täytyy kuitenkin palata takaisin viittasankariksi, kun julma Bane saapuu tuomaan tuhoa ja kuolemaa Gotham Cityyn.
Christian Bale nähdään kolmatta kertaa Bruce Waynen/Batmanin roolissa ja hän on edelleen yhtä mahtava kuin aiemminkin. Hahmon traagisuutta on jälleen kasvatettu, Brucen lukittauduttua kartanoonsa, jossa hän ei halua kuulla uutisia ulkomaailmasta, sillä hän ei voi enää olla Batman, Hän ei kuitenkaan keksi enää muuta elämää kuin hänen taistelunsa rikollisia vastaan. Kun Rachel kuoli, Bruce menetti kiinnostuksen elämiseen, jolloin hän vain haahuilee suuria käytäviään pitkin. Mutta kun kyseessä on Batman-elokuva, niin ei ole suuri yllätys, että kyllä hän jossain kohtaa pistää taas lepakkoasun ylleen ja lähtee suojelemaan Gothamia. Vaikka se onkin surullista, on myös hienoa nähdä, että yksinäiset vuodet ovat heikentäneet Brucea niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän ei todellakaan ole enää samassa kunnossa, eivätkä hänen taistelutaitonsa ole yhtä hyvät. Se lisää upeasti jännitettä toimintakohtauksiin, sillä katsojana janoaa tietoa siitä, miten ihmeessä Batman selviää eri tilanteista... ...varsinkin kun vastustajana on tällä kertaa Bane, jota Tom Hardy näyttelee uskomattoman hyvin. Koko leffan ajan Banella on naamio, joka peittää suurimman osan hänen kasvoistaan, jolloin Hardy joutuu tuomaan tunteensa esiin pelkillä silmillään ja hän tekee sen niin mielettömän hyvin, ettei kertaakaan jää epäselväksi, mitä Bane kokee sillä hetkellä. Siinä missä sarjan edellisen osan pahis Jokeri piinasi Batmania psykologilla tempuillaan ja pisti Gothamin kärsimään henkisesti, Bane on puhdasta raakaa voimaa, joka tuo mukanaan todellista tuhoa. Bane on säälimätön ja julma terroristi, joka ei pelkää tappaa ihmisiä välittömästi, ihan sama olivatko he vastustajia vai liittolaisia. Vaikka Bane nauttii väkivallasta, ei hän ole pelkkä aivoton tappokone, vaan hän osaa myös suunnitella asioita hienosti, mikä lisää hänen uhkaavuuttaan. Hahmo nimittäin on uhkaava, etenkin kun Hardy on treenannut itsensä niin valtavaksi, että voisi luulla Batmaninkin luikkivan nopeasti takaisin luolaansa pelkästä vilkaisusta. Hardy kykenee ihan pienillä ilmeillä ja eleillä luomaan täydellisen jännitteen, joka pitää katsojaa naulattuna paikoilleen. Aluksi Warner Bros. Pictures olisi halunnut leffan antagonistiksi Arvuuttajan, sillä hän muistutti heidän mielestään eniten Jokeria ja he ajattelivat sen lisäävän katsojia, mutta onneksi Nolan piti päätöksensä, sillä on täydellistä, etteivät tämän ja edellisen osan vastustajat ole samanlaiset. Toinen iso rosvohahmo leffassa on Anne Hathawayn esittämä Selina Kyle, eli Kissanainen. Toisin kuin Bane, Selina on oikeasti pelkkä rosvo, joka ryöstää joko huvin vuoksi tai jos joku palkkaa hänet siihen. Hahmo ei muutenkaan ole täysi pahis, vaikka onkin lain väärällä puolella ja leffan aikana sekä katsoja että Bruce alkavat huomata, että hänestä löytyy paljon samankaltaisuuksia Batmanin kanssa. Vaikkei Hathaway ole ihan paras valinta hahmoksi, löytyy hänestä kuitenkin tiettyä viekkautta, jonka rooli tarvitsee. Edellisistä osista tutut komisario Gordon (Gary Oldman), Batmanin vempaimet tekevä Lucius Fox (Morgan Freeman) ja Brucen hovimestari Alfred (Michael Caine) tekevät tietty paluun ja näyttelijät ovat rooleissaan yhtä erinomaisia kuin ennenkin. Komisario Gordoniin on lisätty pienesti koskettavuutta, mikä on hienoa, minkä lisäksi hän pääsee välillä olemaan sankari. Lucius on taas se hieman hauskempi tyyppi, mutta synkän leffan aikana ei paljoa löydy aiheita, joista vitsailla. Alfredin rooli taas ei ole kovin suuri, mutta häneenkin on saatu paljon koskettavuutta ja isäntänsä tapaan myös traagisuutta. Banen ja Selina Kylen lisäksi tärkeinä uusina hahmoina esitellään Joseph Gordon-Levittin esittämä nuori konstaapeli Blake ja Marion Cotillardin näyttelemä hyväntekijä Miranda Tate (molemmat näyttelijät esiintyivät Nolanin Inceptionissa). Konstaapeli Blake on yksi harvoista, jotka uskovat Batmanin olevan sankari, kun taas Miranda Tate yrittää osallistua Brucen luomaan energiahankkeeseen. Selinan tavoin konstaapeli Blakestakin löytyy asioita, jotka muistuttavat Brucea, mutta toisin kuin naamiota käyttävä Batman ja ryöstelijä Kissanainen, Blake toimii poliisina. Molemmat näyttelijöistä ovat erittäin mainioita rooleissaan, vaikkakin Miranda Tate tuntuu aluksi hieman ylimääräiseltä hahmolta. Elokuvassa nähdään myös Matthew Modine Batmania vihaavana poliisi Foleyna, Ben Mendelsohn ylimielisenä miljardööri Daggettina, Alon Abutbul ydinfyysikko Pavelina ja Burn Gorman herra Daggettin avustaja Stryverinä. Edellisen osan tapaan Cillian Murphy tekee tässäkin lyhyen roolisuorituksen tohtori Cranena, eli pahis Scarecrow'na.
Kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun Batman otti Harvey Dentin tapot vastuulleen ja katosi, Gotham Citystä on tullut paljon parempi paikka, jossa rikollisuutta ei enää esiinny. Uuden Dent-lain avulla vankilaan on passitettu satoja rikollisia. Kaupungissa vallitsee siis rauha... mikä ei tietenkään kestä kovin kauaa Banen takia, minkä lisäksi Bruce ei kykene löytämään sisäistä rauhaa, jos hän ei pääse taistelemaan demoneitaan vastaan joka yö. Vaikka Banen suunnitelmat ovatkin hirveät ja tuhoisat, on hänen saapumisensa aluksi kuin lottovoitto turhautuneelle Brucelle. Vasta pukiessaan tutun lepakkoasun päälleen hän kokee elävänsä. Hahmo nähdään kuitenkin yllättävän vähän Batmanina - suunnilleen alle puoli tuntia, mikä on erikoista, sillä elokuvan kokonaisuuspituus lähentelee jopa kolmea tuntia! Tässä ei ole kuitenkaan niin kyse siitä naamiosankarista, vaan miehestä sen takana. Näin on ollut aiemminkin, mutta nyt sitä oikein korostetaan. Siinä missä muissa supersankarileffoissa keskitytään enemmän toimintaan ja sankaritekoihin, The Dark Knight -trilogiassa on todellista draamaa, joka syntyy ihmisistä maskiensa takana. Näissä kolmessa leffassa on ollut täysin kyse Brucen matkasta: Batman Beginsissä hän muuttui sankariksi, The Dark Knightin lopussa hänet leimattiin roistoksi ja nyt hänen on aika muuttua todelliseksi legendaksi. Legendaa todella tarvitaan, jotta Banen voisi pysäyttää. Heti elokuvan suuresta prologikohtauksesta lentokoneessa voi nähdä, kuinka armoton taistelija on kyseessä ja saman tien kiinnostuu, mitkä hänen aikomuksensa ovat. Mutta kun kyseessä ei ole tavallinen supersankaripätkä, ei Bane vain saavu tuhoamaan kaikkea armeijansa kanssa, vaan mukana on oikeaa terrorismin tuntua, mikä on saatu hienosti pelottavaksi ja aidon tuntuiseksi. On myös upeaa, että vaikka Bane tappaakin ihmisiä, esittelee hän itsensä Gothamin pelastajana, joka on tullut vapauttamaan kaupunkilaiset korruptoituneiden johtajien vallan alta. Karmivuutta lisätään jälleen sillä, että monet kaupunkilaiset innostuvat ajatuksesta ja näkevät Banen sankarina. Elokuvan aikana Bane ei näytä voimaansa vain taistelemalla, vaan hänestä löytyy suurin voima ja valta, kun hän pitää puheita Gothamille. Kaupungin valtaaminen on toteutettu todella vaikuttavasti ja on hirveää seurata vierestä, miten pitkään työstetty rauha viedään minuuteissa pois ihmisiltä. Tämä antaa katsojalle jälleen suuren syyn kannustaa Batmania voittoon.
The Dark Knight Rises on todella mahtipontinen lopetus trilogialle, mutta eeppisyys ei mene kertaakaan yli. Filmin suuruusluokkaa kasvatetaan täydellisesti koko elokuvan ajan. Ensimmäisen tunnin ajan leffassa on aika lailla samaa henkeä kuin edellisessäkin osassa, mutta Batmanin ja Banen ensimmäisen kaksintaistelun jälkeen tunnelmaa viedään vaarallisemmaksi ja pysäyttävämmäksi, kunnes teoksen loppuhuipennus on jo suuren sotaelokuvan tasolla. Usein jatko-osien "isompi on parempi" -ajattelutapa ei toimi, mutta tässä tapauksessa se on juuri oikein toteutettu, eikä katsojana haluaisi edes nähdä mitään pienempää. Näin Batman-saagan kuuluukin päättyä: lopulliseen taisteluun Gotham Cityn kohtalosta. Filmi on sekä mieltä että kehoa järisyttävä kokonaisuus, jonka aikana pääsee jännittämään usein, minkä lisäksi useat kohtaukset ovat niin loistavia, että jossain kohtaa huomaa jääneensä paikoilleen toljottamaan ruutua. Vaikka kyseessä on melkein kolmen tunnin elokuva, ei se koskaan pitkästytä tai puuduta, vaan päinvastoin se pistää katsojat haluamaan lisää. Kun elokuva on päättynyt ja teoksen logo ilmestyy ruutuun samalla tavalla kuin edeltäjissäkin, jää katsojalle äärimmäisen kiitollinen olo. Näin täydellisiä elokuvasarjoja - joista jokainen teos on oikeasti upean hieno - ei ole montaa olemassa. On myös jopa sanoinkuvaamattoman mahtavaa, että VIHDOIN jokin supersankarielokuvasarja on saatu päätökseen, sillä kaikki muut joko vain jatkuvat vuosia tai jäävät kesken.
Eeppisyys ei kuitenkaan yksinään riitä luomaan parhaat pisteet saavaa filmiä. Ennen kaikkea se vaatii oikeita ajatuksia ja oikeaa tunnelmaa. Ja tässähän kummatkin on toteutettu taidolla. Suurien taisteluiden välissä pääsee seuraamaan todella onnistunutta kissa-hiiri -leikkiä (vai pitäisikö sanoa "lepakko"), Brucen ja Selina Kylen törmätessä toisiinsa joko naamioissaan tai ilman niitä. Tämä luo uutta merkitystä sankaruudelle, kun kaksikko tajuaa, että vaikka he kulkevat täysin eri puolilla lakia, on heissä kuitenkin enemmän samaa toistensa kanssa kuin kenenkään muun. Sen lisäksi, että tällaista pientä romantiikkaa on mukana, on leffaan tuotu myös paljon surullisuutta. The Dark Knight Rises on selkeästi trilogian koskettavin osa ja on ihme ja kumma, jos lopussa ei kyynel meinaa edes vähän pyristellä valumaan poskea pitkin. Minä itken todella harvoin elokuvien aikana ja on pakko myöntää, että kerran tämä filmi sai minut liikuttumaan niin paljon, että itkin. Jopa karskeimmiltakin sarjan faneilta saattaa muutama bat-kyynel päästä vapaaksi. Onneksi mukana on myös se, josta leffan nimessäkin puhutaan, eli Brucen nousu ja paluu takaisin sankariksi. Elokuvan aikana saattaa iho mennä kananlihalle muutamaankin otteeseen, kun Batman nousee joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Monet eivät tunnu tajuavan, että teoksen osio, jossa täytyy kiivetä suuresta onkalosta pois, on enemmänkin vertauskuva sille, että Brucen täytyy löytää itsestään oikea voima ja tasapaino, jotta hän kykenee tekemään henkisen nousunsa. The Dark Knight Rises tarjoaa katsojalleen niin suuren tunneskaalan, että sitä on vaikea kutsua miksikään muuksi kuin mestariteokseksi.
Ohjaaja Christopher Nolan on tehnyt aivan huikeaa työtä trilogian parissa, eikä kukaan muu voisi saada aikaiseksi yhtä hienoa kokonaisuutta. Hän on jälleen saanut luotua erinomaisen tunnelman, joka kulkee läpi filmin, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa yhdessä hänen veljensä Jonathan Nolanin kanssa on upea. Pari repliikkiä leffassa häiritsevät minua, mutta ne menevät kuitenkin siinä mukana. Parasta on, miten leffassa on suuria ja tärkeitä viittauksia myös Batman Beginsiin, jolloin trilogia tuntuu vielä enemmän kokonaisuudelta. The Dark Knight Rises on kuvattu erittäin mainiosti ja leikattu mestarillisesti. Puvustus on taas kerran loistavaa - etenkin Banen naamio on tyylikkään näköinen. Lavastajat ja maskeeraajat ovat myös onnistuneet. Visuaaliset efektit ovat näyttävät. Batmanin uusi lentohärveli "Bat" on toteutettu uskomattoman hienosti sekä tietokoneella että (lähes) oikeana kulkuneuvona. Ääniefektit kuulostavat upeilta ja varsinkin Banen ääni on muokattu kuulostamaan täydelliseltä, vaikkakin siitä on välillä todella vaikeaa saada selvää. Tällä kertaa musiikeista vastaa vain Hans Zimmer, mutta hän on silti säveltänyt mahtavia melodioita, jotka säestävät tunnelmaa täydellisesti. Etenkin Banen teemamusiikki "Gotham's Reckoning" on juuri oikealla tavalla mahtipontinen.
Blu-rayn kuvanlaatu on mielettömän hieno.The Dark Knightin tapaan myös tässä leffassa IMAX-kameroilla kuvatut kohtaukset näkyvät koko ruudulla, kun taas muuten ruudun ylä- ja alareunoissa on mustat palkit. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on lähes tunnin kestävä pätkä eri Batmobiileista, trailereita, kuvia, sekä kolmiosainen "Behind the Scenes: Ending the Knight", jonka jokainen osa sisältää pätkiä elokuvan teosta: "Production"-osassa käsitellään mm. prologia, taisteluita, Bat-alusta ja musiikkia, "Characters"-osassa esitellään Batman, Bane ja Catwoman, ja "Reflections"-osassa kerrotaan valaisusta isoissa lavasteissa ja leffasarjan päättymisestä. Katsottavaa on yhteensä noin kolmeksi tunniksi.
Yhteenveto:The Dark Knight Rises on eeppisen täydellinen lopetus yön ritarin tarulle. Leffa on täynnä erilaisia tunteita: se pistää jännittämään, iloitsemaan, liikuttumaan, huojentumaan, innostumaan ja pelkäämään. Tunnelmaa kasvatetaan mahtavasti läpi leffan, kunnes loppupää muuttuu eeppiseksi sotaelokuvaksi. Banen tuoma terrorismi kuvataan upeasti, varsinkin kun hän esittää olevansa Gothamin pelastaja, ei tuhoaja. Katsojana kannustaa Batmania tekemään nousunsa ja paluunsa, jotta hän voi päihittää tämän uuden pahan, joka on vaarallinen vastus monella tapaa. Tämän lisäksi on kiehtovaa seurata Batmanin ja Kissanaisen juttua, kun he tajuavat, etteivät olekaan kovin erilaisia, vaikka ovatkin eri puolilla lakia. Elokuva on täynnä huikeita kohtauksia ja se on niin uskomaton kokemus, että sen jälkeen haluaisi katsoa heti koko sarjan alusta. Mitään muuta supersankarielokuvasarjaa ei ole viety loppuun, eikä mitään tulla viemään loppuun näin täydellisesti. Leffa ei ole vain supersankarifilmi, vaan se on paljon enemmän. Batman ei ole enää pelkkä viittasankari, vaan hän on todellinen legenda. Elokuvan lopetus on hieno ja jos jossain kohtaa eivät kyyneleet edes vähän yritä puskea esille, niin jo on ihme. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin tulet pitämään myös The Dark Knight Risesistä. Batman-fanien on pakko nähdä tämä, minkä lisäksi myös muiden sarjakuvafilmatisointien ystävät voivat löytää tästä paljon riemua. Edeltäjien tapaan tämä ei ole lapsille suunnattu, sillä mukana on kohtauksia, joissa nähdään esimerkiksi hirtettyjä ihmisiä tai kun ihmiseltä murskataan kaula. Christopher Nolan on tehnyt niin hienon kokonaisuuden, etten ikinä voisi kiittää häntä tarpeeksi. Tämä ei ole ihan yhtä hyvä kuin The Dark Knight, mutta on se silti todella lähellä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
The Dark Knight Rises, 2012, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, DC Entertainment, Syncopy, DC Comics
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Orlando Bloom, Evangeline Lilly, Lee Pace, Benedict Cumberbatch, Luke Evans, Cate Blanchett, Sylvester McCoy, Manu Bennett, Lawrence Makoare, Mikael Persbrandt, Stephen Fry ja Ryan Cage Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12
J.R.R. Tolkienin "Hobitti" -kirjaan ("The Hobbit" - 1937) perustuvan elokuvatrilogian (2012-2014) ensimmäinen osa Hobitti - Odottamaton matka(The Hobbit: An Unexpected Journey) ilmestyi joulukuussa 2012 ja sai ristiriitaisen vastaanoton. Jotkut sanoivat, että kyseessä oli upea paluu Keski-Maahan, kun taas jotkut kritisoivat, että leffa oli liian digitaalisen näköinen. Joillekin faneille mielipahaa aiheutti, ettei leffa noudattanut kirjaa orjallisesti, kun taas jotkut fanit olivat innoissaan siitä, että mukaan oli lisätty asioita, joista puhutaan "Kuninkaan paluu" -kirjan ("The Return of the King" - 1955) liitteissä. Itse kuulun niihin, jotka pitivät elokuvaa loistokkaana paluuna tuttuun ja rakkaaseen maailmaan. Valitettavasti sarjan toista osaa piti odottaa kokonainen vuosi, kun olin ihan valmis katsomaan jatkoa heti, kun olin nähnyt sarjan aloitusosan. Ensimmäisten trailereiden ilmestyessä olin todella innoissani. Hobitti - Smaugin autioittama maa ilmestyi joulukuussa 2013 ja sai paremmat arviot kuin edeltäjänsä. Elokuva oli ehdolla mm. kolmesta Oscar-palkinnosta, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse kävin katsomassa elokuvan kaksi päivää sen ensi-illan jälkeen ja pidin siitä erittäin paljon. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan. Vuoden 2017 alkupäässä päätimme yhdessä tyttöystäväni kanssa katsoa koko Hobitti -trilogian päivän aikana ja samalla päätin myös kirjoittaa niistä.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hobitti - Odottamaton matka!
Bilbo Reppuli, Gandalf ja kolmetoista kääpiötä jatkavat matkaansa kohti Yksinäistä vuorta. Matkan varrella he kohtaavat jättihämähäkkejä, pahoja örkkejä ja vihamielisiä haltioita, minkä lisäksi määränpäässä odottaa itse lohikäärme Smaug. Martin Freeman on edelleen loistava hobitti Bilbo Reppulina. Hahmo on muuttunut rohkeammaksi, vaikka hänestä huomaa yhä, ettei hän täysin kuulu soturikääpiöiden joukkoon. Hän kuitenkin pääsee olemaan taas sankari, porukan kohdatessa jättimäisiä hämähäkkejä Synkmetsässä. Muuten hänen roolinsa ei ole erityisen suuri ennen loppuhuipennusta, jossa Bilbo joutuu kohtaamaan suuren lohikäärme Smaugin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat todella upeita, ja hän näyttää kaiken aikaa olevansa lahjakas näyttelijä. Bilbo alkaa leffassa hieman tajuamaan, että hänen löytämällään sormuksella on voima tunkeutua hänen mieleensä, mikä tulee olemaan myöhemmin tärkeässä osassa. Ian McKellenin näyttelemä velho Gandalf Harmaa ei kovin paljoa liiku Bilbon ja kääpiöiden mukana, sillä hänen täytyy lähteä tutkimaan mystisiä tapahtumia toisaalla. Tässä tietenkin valmistellaan jälleen Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003), joka tapahtuu noin 60 vuotta Hobitti -trilogian jälkeen. Kirjassa Gandalf vain häipyy pitkäksi aikaa jonnekin, mitä ei selitetä, joten onkin hienoa, että elokuvassa näytetään Gandalfin oma seikkailu. Mielestäni on erinomaista, että Gandalf, joka on yleensä nähty liikkumassa muiden kanssa, pääsee vihdoin olemaan joidenkin kohtausten pääosassa. McKellen on yhä sama vanha tuttu velhohahmo ja vetää roolinsa hienosti. Kääpiöjoukon johtaja, Richard Armitagen esittämä Thorin Tammikilpi alkaa muuttua epämiellyttävämmäksi, mitä pidemmälle heidän matkansa käy. Yksinäisellä vuorella oleva kulta on Thronin addiktio ja leffassa näytetään ensimmäisiä merkkejä aarteen sairaudesta, mistä edellisessä leffassa puhuttiin. Thorin pääsee vielä enemmän näyttämään olevansa johtohahmo, mikä sujuu Armitagelta hienosti.
Muut kääpiöt ovat tietenkin mukana, mutta kaikki eivät pääse vieläkään loistamaan. Balin (Ken Stott) pääsee ystävällisesti neuvomaan Bilboa ja hänestä tuleekin lämpimämpi hahmo. Kilin (Aidan Turner) roolia on suurennettu ja hänelle on luotu romanssia erään eri lajin edustajan kanssa. Hän myös sairastuu vakavasti, jolloin hänen veljensä Fili (Dean O'Gorman) auttaa häntä. Bofur (James Nesbitt) on sama höpöttäjä kuin edellisessä osassa ja Oin (John Callen) naurattaa hieman kuulovaikeuksiensa takia. Pullukka Bombur (Stephen Hunter) yllättää olemalla oikea taistelija tahtoessaan, sekä porukan nopein juoksija. Gloinilla (Peter Hambleton) on hupaisa kohtaus, jossa viitataan hänen pieneen poikaansa Gimliin, joka tulee olemaan tärkeä hahmo Tarussa sormusten herrasta. Bifur (William Kircher), Dwalin (Graham McTavish), Dori (Mark Hadlow), Nori (Jed Brophy) ja Ori (Adam Brown) eivät pääse paljoa tekemään. Elokuvassa nähdään Taru sormusten herrasta -trilogiasta tuttu Orlando Bloomin esittämä Legolas-haltia. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että Legolas olisi mukana näissäkin elokuvissa, ihmettelin suuresti, sillä hän ei esiinny kirjassa. Olinkin yllättynyt, kuinka toimivasti Legolas istui mukaan tähän tarinaan. Smaugin autioittaman maan Legolas on nuorempi ja jopa häijympi. Hänen silmänsä ovat paljon kylmemmät kuin millaisina ne on tottunut näkemään, eikä hän paljoa hymyile elokuvan aikana. Legolakselta eivät tunnu nuolet taaskaan loppuvan kesken ja hän pääsee esittelemään fysiikan lakeja uhmaavia taistelutaitoja pariinkin otteeseen. On hienoa nähdä Bloom tutussa roolissaan. Tarinaan on lisätty haltianeito Tauriel (Evangeline Lilly), joka on lähes yhtä hyvä soturi kuin Legolas. Tauriel tuntuu paikoitellen ylimääräiseltä, mutta ainakin leffasarjassa on yksi isossa roolissa oleva naishahmo. Taurielin tarkoitus on olla Kilin epätavallinen rakkauden kohde. Kaksikolle luotu romanssintynkä on paikoitellen väkisin väännetty, mutta toisaalta se tuo mielenkiintoisen lisäyksen Kilin hahmoon. Legolas on selkeästi jollain tavoin myös ihastunut Taurieliin, eikä hän pidä siitä, että joku kääpiö pääsee lähemmäs Taurielia. Lilly on hyvä ja uskottava haltiasoturina. Edellisessä elokuvassa vain nopeasti nähty Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil esitellään vihdoin kunnolla. Hahmo on Legolaksen isä, jota Legolas kunnioittaa suuresti, mutta päätyy lopulta uhmaamaan. Vaikka Pace on mainio valinta ylvään haltiakuninkaan rooliin, on hahmosta vaikea pitää, sillä hän on niin kylmäsydäminen. Thranduil ei todellakaan halua auttaa pahaisia kääpiöitä, vaan lukitseekin heidät tyrmään. Thranduil on katkera, sillä hän kokee osan Vuoren aarteesta kuuluvan hänelle. Thranduil ei tunnu välittävän kenestäkään ja kohtelee kaikkia kylmästi. Hahmo on inhottava ja paikoitellen ärsyttävän itsekeskeinen. Smaugin autioittamassa maassa tarinaan tulee mukaan ihmisiä, joista tärkein on Luke Evansin esittämä jousimies Bard, joka salakuljettaa Bilbon ja kääpiöt Yksinäisen vuoren lähellä sijaitsevaan Järvikaupunkiin, eli Esgarothiin, sekä tarjoaa porukalle suojan ja tarvikkeita. Bard yrittää pitää huolta huonosti kohdelluista Järvikaupungin asukkaista, sekä kolmesta lapsestaan. Hahmo vaikuttaa ulkoapäin kylmältä, mutta on todellisuudessa hyväsydäminen. Vaikka hän auttaakin kääpiöitä, hän on sitä vastaan, että kääpiöt kulkisivat Vuorelle, sillä hän pelkää Smaugin heräävän ja polttavan koko Järvikaupungin. Evans on hyvä vakavana Bardina.
Järvikaupungia hallitsee Stephen Fryn näyttelemä Järvikaupungin isäntä. Tämäkin hallitsija on inhottava, eikä hän välitä kaupungin asukkaista yhtään. Kuitenkin toisin kuin Thranduil, Järvikaupungin isäntä on koominen hahmo. Fryta on vaikea ottaa tosissaan hölmöissä maskeerauksissa, minkä lisäksi isännän koko olemus ja hänen repliikkinsä ovat huvittavia. Isäntä on erittäin rikas, muttei suostu antamaan kaupunkilaisille mitään. Järvikaupungin asukkaat inhoavat häntä, mutteivät uskalla tehdä mitään vartijoiden takia. Isännän uskollisin alamainen on häijy mies nimeltä Alfrid (Ryan Gage), joka on välillä hauska, välillä inhottava ja välillä rasittava. Gage vetää roolinsa välillä vähän yli, jolloin hahmo ei tunnu kovin uskottavalta. Edellisestä elokuvasta tutut hahmot velho Radagast Ruskea (Sylvester McCoy), örkki Azog (Manu Bennett) ja haltia Galadriel (Cate Blanchett) tekevät paluun. Radagast ei ole yhtä tahattoman koominen ja hän on vakavampi hahmo kuin aiemmin. Azog ei paljoa tee, mutta hän tuntuu hieman uhkaavammalta. Galadrielinkin rooli on erittäin pieni. Uusina hahmoina esitellään Azogin poika Bolg (Lawrence Makoare), joka on julmemman oloinen kuin isänsä, sekä nahanvaihtaja Beorn (Mikael Persbrandt), joka pystyy muuttumaan isoksi karhuksi. Beorn on isompi kuin ihmiset, sekä karvaisempi. Ennen leffan näkemistä mietin, miten hahmo olisi toteutettu ja pakko sanoa, etten erityisemmin pidä siitä, miltä Beorn vaikuttaa ulkoisesti. Persbrandt on roolissa toimiva, mutta hahmo ei itsessään näytä yhtään siltä, millaiseksi olin hänet kuvitellut - ja minulle yleensä leffojen versiot hahmoista toimivat hienosti, kirjojen luomiin mielikuviin verrattuna. Tärkein uutuus on tietenkin lohikäärme Smaug, jota esittää Benedict Cumberbatch. Smaugia tietty säästellään leffan loppuhuipennukseksi ja kohtaus, jossa Bilbo kohtaa hänet, on ehdottomasti elokuvan paras, hienoin ja jännittävin. Ennen leffan näkemistä minua jännitti Smaugin näkeminen, sillä lohikäärme puhuisi paljon, eivätkä puhuvat eläimet ole tällaisissa leffoissa kovin uskottavia. Olin erittäin huojentunut, sillä Smaug toimii täydellisesti! Kyseessä on suosikkilohikäärmeeni mistään elokuvasta. Cumberbatchin ääni sopii hienosti hahmolle, minkä lisäksi hänen ilmeensä ovat päässeet mukaan Smaugille. Lohikäärme on viekas ja häijy, sekä todella uhkaava. Smaug on jättimäinen, mutta pääsee silti piiloon suurissa Ereborin saleissa. Ihan lopussa Smaug on lähinnä vain hirviö, mutta kohtauksessa, jossa hän keskustelee Bilbon kanssa, hänen juonitteleva luonteensa tulee hyvin esille. Cumberbatch esittää myös toista pahista elokuvassa, nimittäin edellisessä leffassa lyhyesti esiintynyttä Noitaa, joka yllätyspyllätys paljastuu kaikkein suurimmaksi pahikseksi Keski-Maassa, eli Sauroniksi.
Elokuva alkaa lyhyellä prologilla, jossa näytetään Thorinin ja Gandalfin ensikohtaaminen, jolloin he aloittavat suunnittelemaan Yksinäisen vuoren valtaamista. Tästä päästään takaisin itse seikkailuun. Elokuva tuntuukin jatkuvan lähes suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Azogin johtamat örkit ovat yhä Bilbon, Gandalfin ja kääpiöiden perässä, jotka pakenevat Beornin taloon. Sieltä tiet erkanevat hieman, Gandalfin lähtiessä tutkimaan pahuuden paluuta, kun taas Bilbo ja kääpiöt jatkavat matkaansa kohti Yksinäistä vuorta. Gandalfin omat seikkailut ovat tosiaan mielenkiintoisia ja vaikka ne on lisätty elokuvaa varten tarinaan, ne eivät tunnu vievän pois päätarinasta. Katsojana saa paremman käsityksen siitä, että Sauronin paluu vaikuttaisi myös Yksinäisen vuoren tapahtumiin. Silti Bilbon ja kääpiöiden matka on edelleen kiinnostavin. He joutuvat kulkemaan läpi hallusinaatioita aiheuttavan Synkmetsän - jossa asustaa myös suuria hämähäkkejä - pakenemaan haltioita jokea pitkin tynnyreissä, sekä piileskelemään salakuljettavan Bardin kyydissä, jotta pääsevät vihdoin määränpäähänsä.
Smaugin autioittamaa maata voisi helposti pitää väliosana ja sellainenhan se tavallaan onkin. Tämä ei kuitenkaan tee elokuvasta millään lailla vähäisempää. Erikoista onkin, että määränpää saavutetaan jo tässä elokuvassa, mitä ei yleensä trilogioiden toisissa osissa nähdä. Elokuva on synkempi kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy silti sama seikkailun tunne, mistä minä pidän erittäin paljon. Mukana on joitain hölmöjä juttuja, mutta ei kovin monia, vaan leffa pysyy pääasiassa vakavana. Uhkaava ja jännittynyt tunnelma tarttuu katsojalle hienosti. Leffa olettaa, että katsojat ovat nähneet edellisen osan, jolloin se ei selittele mitään uudestaan, vaan jatkaa suoraan seikkailua, mikä on hienoa. Näin koko kolmen tunnin kesto saadaan käytettyä matkaan. Kolmen tunnin leffaksi Hobitti - Smaugin autioittama maa ei tunnu pitkältä, sillä se on rytmitetty niin hyvin ja se tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta - oli kyseessä sitten lokaatio, hahmo tai tunnelma. Toimintakohtauksia on mukana sopiva määrä, eivätkä kohdat tunnu pitkitetyiltä. Suosikkitoimintapätkäni leffassa on jokikohtaus, jossa kääpiöt pakenevat haltioita tynnyreissä. Samalla paikalle saapuvat örkit, joita vastaan pitää taistella. Mukana on siis kolme eri porukkaa toisiaan vastassa, mitä lisää hurja meno, tynnyreiden liikkuessa kovaa vauhtia virtaavassa vedessä. Leffan taistelukohdat ovat myös aika rajuja ja irtoraajoja on jälleen nähtävissä, eli perheen pienimmille näitä leffoja ei olla tehty.
Hienoin kohta leffassa, eli Bilbon ja Smaugin välinen kohtaus ei kuitenkaan tarvitse erityisemmin toimintaa. Samaan tapaan kuin Bilbon ja Klonkun kohtaaminen edellisessä osassa, tekijät ovat tienneet kohtauksen olevan todella tärkeä, jolloin siihen on panostettu paljon. Kohtaaminen on jännittävä - jopa paikoitellen piinaava - ja jännitteen kasvaminen on upeasti rakennettu. Lopussa on tietenkin vielä hieman toimintaa, sillä pitäähän Smaugia vastaan taistellakin, mutta sitten elokuva katkeaakin kuin seinään ja lopputekstit alkavat rullata. Lopetus voi olla erittäin hämmentävä, mutta samalla se myös saa katsojan vaatimaan lisää, sillä tarinan katkeaminen tapahtuu niin jännittävällä hetkellä. Joitakin lopetus voi ärsyttää niin paljon, että he lyttäävät muunkin leffan, mutta itse osaan nähdä elokuvan loistavuuden. Smaugin autioittama maa on erittäin tasokas jatko-osa Odottamattomalle matkalle, enkä osaa oikeastaan sanoa, kumpi on mielestäni parempi. Uhkaavan tunnelman vastapainoksi on lisätty toimivaa huumoria. Alkupää leffasta on vakavampi ja Synkmetsän painostavuus muuttuu jopa hieman ahdistavaksi. Hahmojen sekoaminen metsässä on hyvin keksitty. Pari ylimääräistä juttua on mukana ja paikoitellen Kilin ja Taurielin kummallinen romanssi tuntuu väkisin väännetyltä, mutta lopputuloksena elokuva on kuitenkin loistava ja se todella saa haluamaan lisää.
Keski-Maan maailmaa laajennetaan jälleen hieman. Edellisessä leffassa pikaisesti esitellyt Dol Guldur ja Erebor ovat isommassa osassa tässä, mutta muita tuttuja paikkoja ei oikeastaan nähdä. Beornin kodissa kaikki on isoa jopa Gandalfille, puhumattakaan pienikokoisesta Bilbosta. Synkmetsä on sokkeloinen paikka, eikä sinne pääse auringonvalo. Haltioiden valtakunta Synkmetsässä on hienon näköinen ja koristeellinen paikka. Järvikaupunki on nimensä mukaisesti rakennettu järven keskelle, jolloin monet liikkuvat siellä lautoilla. Järvikaupunki olisi muuten mielenkiintoisin paikka elokuvassa järveen kyhättyjen puurakennusten takia, mutta voiton vie kuitenkin Ereborin aarteita täynnä olevat salit. Edellisessä osassa Erebor nähtiin valoisana ja ylväänä paikkana, mutta tässä paikka on muuttunut kolkoksi ja karmivaksi. Elokuvassa käydään myös Rhudaurin kukkuloilla, jonne Taru sormusten herrasta -trilogiasta tutut Nazgûlit, eli mustissa kaavuissa esiintyvät sormusaaveet haudattiin aikoinaan. Edellisen elokuvan tapaan myös Smaugin autioittaman maan ohjauksesta vastaa Peter Jackson, jonka visio maailmasta on todella upea. Olen sanonut sen aiemminkin ja sanon sen jälleen: kukaan ei voisi tehdä Keski-Maa -elokuvia paremmin kuin Jackson. Hänet voi bongata heti elokuvan alusta samana porkkanaa mutustavana miehenä, jota hän esittiTaru sormusten herrasta: Sormuksen ritareissa (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001). Elokuva on kuvattu muuten upeasti - etenkin laajat kuvat maisemista ovat upeita - mutta tynnyripakokohtauksessa on muutamia kuvia vedestä, jotka ovat epätarkkoja ja amatöörimäisiä. Leikkaus on sujuvaa ja rytmitys toimii hienosti. Visuaalisesti elokuva on paremman näköinen kuin edeltäjänsä. Beornin karhumuoto näyttää hieman digitaaliselta, mutta muuten leffan epärealistisetkin mörököllit ovat uskottavia. Smaug on upeasti toteutettu. Lavasteet ovat jälleen huikeita. Maskeeraukset ja puvustukset ovat täydellisesti toteutettuja. Äänitehosteet ovat mainioita - etenkin Smaug-kohtauksen kilisevät kolikot jäivät mieleeni. Musiikista vastaa jälleen Howard Shore, joka on tehnyt upeaa työtä sävellysten kanssa. Lauluja ei tässä kuulla muita kuin lopputekstien aikana soiva, Ed Sheeranin laulama kappale "I See Fire", joka on todella hyvä.
Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää pidennettyjä, digitaalisesti muokattuja ja kokonaan uusia kohtauksia. Tärkeimmät ovat Beornin parempi esittely ja Thorinin isän, Thrainin mukana olo. Synkmetsäosiota on pidennetty, jolloin hahmojen sekoaminen tuntuu tapahtuvan luontevammin. Pidennetty versio on 25 minuuttia teatteriversiota pidempi elokuva.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisulla ovat sarjan teosta kertovat "The Appendices Part 9: Into the Wilderland (The Chronicles of The Hobbit - Part 2)" ja "The Appendices Part 10: The Journey to Erebor". Niiden lisäksi samalla levyllä, mikä sisältää itse elokuvan, on myös lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth - Part 2", joka kertoo elokuvan kuvauspaikoista Uudessa-Seelannissa. Katsottavaa on useaksi tunniksi.
Yhteenveto:Hobitti - Smaugin autioittama maa on loistava seikkailuelokuva, joka on tasokas jatko-osa edeltäjälleen. Se ei ole yhtä hilpeä kuin Odottamaton matka ja muuttuukin synkemmäksi ja uhkaavammaksi. Elokuvan jännite on hienosti luotu. Seikkailutunnelma on silti vahvasti mukana. Toimintaosiot ovat mainioita ja erilaisia, jolloin niitä jaksaa helposti seurata. Paras kohtaus on Bilbon ja lohikäärme Smaugin kohtaaminen. Smaug on paras leffalohikäärme ja Benedict Cumberbatch on loistovalinta rooliin. Kilin ja Taurielin romanssi on hieman kummallinen, mutta se menee muun mukana. On hienoa, että Gandalfille saadaan oma seikkailunsa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä. Leffa on muuten hyvin kuvattu, mutta tynnyripaossa on nähtävissä muutama huono, sekava ja epätarkka kuva. Howard Shoren säveltämät musiikit ovat mainioita, kuten myös Ed Sheeranin "I See Fire" - kappale. Jos pidit edellisestä osasta, katso myös Hobitti - Smaugin autioittama maa. Jos taas et pitänyt, niin jätä tämä väliin, sillä ei tämä luultavasti tarjoa sinulle mitään muutosta. Omasta mielestäni elokuva on loistava. Leffa loppuu kesken, mikä saa katsojan vaatimaan kolmatta osaa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hobbit: The Desolation of Smaug, 2013, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films
