Arvostelu: The Lost Bus (2025)

THE LOST BUS

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Matthew McConaughey, America Ferrera, Yul Vasquez, Ashlie Atkinson, Levi McConaughey, Kay McGabe McConaughey, Kate Wharton, Danny McCarthy ja Gary Kraus

Genre: jännitys

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lost Bus perustuu Lizzie Johnsonin kirjaan Paradise: One Town's Struggle to Survive an American Wildfire vuodelta 2021, joka puolestaan kertoo Pohjois-Kalifornian tuhoisasta metsäpalosta vuonna 2018. Vuonna 2022 Blumhousen Jason Blum ja näyttelijä Jamie Lee Curtis hankkivat kirjan elokuvaoikeudet, tehdäkseen siitä filmatisoinnin ja Apple Studios hyppäsi mukaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt The Lost Bus on saapunut Apple TV+ -palvelun valikoimaan. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin Applen mainoksia siitä. Katsoinkin The Lost Busin heti sen julkaisupäivänä.

8. marraskuuta 2018. Pohjois-Kaliforniassa pienen Paradisen kaupungin viereinen metsä syttyy palamaan ja voimakkaat tuulet levittävät liekkejä nopeasti. Bussikuski Kevin McKay saa tehtäväkseen evakuoida paikallisen koulun lapset turvapaikkaan.

The Lost Busin pääroolissa Kevin McKayna nähdään Matthew McConaughey, joka on tuttuun tapaansa erittäin mainio hommassaan. McConaughey tulkitsee vakuuttavasti rikkinäistä miestä, joka yrittää toipua ikävästä erostaan, pitää välit kunnossa poikansa (McConaugheyn oikea poika Levi) kanssa, huolehtia sairaasta äidistään (McConaugheyn oikea äiti Kay McGabe) ja tuoda leivän pöytään. Jälkimmäiseen hän on löytänyt ratkaisuksi toimia Paradisen kaupungin koulubussin kuljettajana. Hänelle tulee tosissaan käyttöä, kun Paradisen viereinen metsä roihahtaa liekkeihin ja tulipalon lähestyessä kaupunkia kovaa vauhtia, paikallisen koulun lapset pitäisi nopeasti evakuoida turvaan. Opettajien autoihin ei mahdu tarpeeksi porukkaa, joten paikalle saapuu Kevin. McConaughey loistaa yhä enemmän, mitä pidemmälle tämä tapahtumaketju eskaloituu, Kevinin yrittäessä pitää itsensä kasassa, auttaakseen muita.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ashlie Atkinson Kevinin pomona Rubynä, Yul Vasquez paikallisen palolaitoksen päällikkönä Martinezina, sekä America Ferrera opettaja Mary Ludwigina, joka hyppää lasten kanssa Kevinin bussin kyytiin. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin, tulkiten pätevästi kasvavaa pelkoaan - erityisesti bussissa matkaavat lapset. Ferrera on oiva valinta opettajaksi, joka yrittää parhaansa mukaan pysyä rauhallisena, jottei hän aiheuta pakokauhua bussissa täynnä lapsia.

The Lost Bus osoittautui yhdeksi vuoden isoimmista yllättäjistä, sekä stressaavimmaksi elokuvaksi, jonka olen hetkeen nähnyt. Ei ole ihme, että Kevinin urotekoon on päätetty tarttua, onhan se juuri sellainen vaikuttava tosielämän sankaritarina, josta etenkin Yhdysvalloissa kovasti tykätään. Näin Euroopassa sen tietty jenkkisiirappi voi ajoittain tökkiä, mutta muuten pidin näkemästäni todella paljon. Elokuvalla kestää hetki päästä kunnolla vauhtiin, kun siinä keskitytään Kevinin perhedraamaan. Samalla kuitenkin tulipalo saa alkunsa ja alkaa leviämään hurjaa vauhtia kovan tuulen mukana. Palokunta huomaa nopeasti jäävänsä alakynteen ja käynnistyykin valtava paniikki, jonka keskellä Kevin yrittää saada tilanteeseen nähden kokonsa puolesta turhan ison kulkuneuvonsa pujoteltua pois kaupungista.

Ja kun sanoin, että kyseessä on stressaava elokuva, niin todella myös tarkoitan sitä. The Lost Bus naulaa katsojansa penkkiin ja pistää kotisohvallakin sydämen hakkaamaan ja hikipisarat ohimoille. Parituntinen elokuva tarjoaa pirun tiivistunnelmaisen matkan ja tilanteen eskaloituessa jännitys sen kuin tiivistyy. Tulipalo tuo jo itsessään monet ongelmansa savusta ja kuumuudesta lähtien, mutta ongelmia aiheuttavat myös muut ihmiset, niin panikoiden sinne tänne säntäilevät poloiset kuin myös ne tyypit, jotka kokevat tilanteen oivaksi tilaisuudeksi ryhtyä ryöstelemään. Iso bussi muodostuukin nopeasti silmätikuksi.

Tämän onnistuneen ahdistavan bussimatkan lisäksi elokuva näyttää tasaisin väliajoin myös palokunnan yhä vain epätoivoisemmiksi käyviä yrityksiä pysäyttää tulipalo, sekä muiden sivullisten yritystä paeta. Tämä Camp Fire -nimen saanut maastopalo on Kalifornian historian tuhoisin ja tätä tuhoisuutta on haluttu painottaa. Hieman on mukaan ujutettu myös sanaa ilmastonmuutoksesta ja kuinka ihmisen oma käytös mahdollistaa samanlaisten tuhojen tapahtumisen tulevaisuudessakin ja aina vain isommassa mittakaavassa kuin ennen.

Elokuvan on ohjannut Paul Greengrass, joka tunnetaan muutamasta Bourne-leffasta ja Captain Phillipsistä (2013). The Lost Bus on jälleen osoitus miehen taidoista ja hän onnistuukin pitämään jännittävää ilmapiiriä ansiokkaasti yllä läpi keston. Greengrassille ominainen käsivarakuva jakaa mielipiteitä, mutta omasta mielestäni tähän kameran tietty heiluvuus sopi täydellisesti. Se on omiaan lisäämään paniikin tuntua ja pitämään stressitasot koko ajan korkealla. Itse tulipalo on pääasiassa vakuuttavasti luotu digitehostein, joskin sekaan mahtuu myös muutamia otoksia, jotka rakentuvat tietokoneanimaation varaan niin paljon, että ne näyttävät lähes videopeliltä. Valaisu on onnistunutta ja paikoitellen on suorastaan aavemaista nähdä pelkät bussin ajovalot savun keskellä. Äänimaailma on väkevästi rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Bus, 2025, Apple Original Films, Blumhouse Productions, Comet Pictures

Arvostelu: Commando (1985)

COMMANDO

Ohjaus: Mark L. Lester

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Rae Dawn Chong, Vernon Wells, Dan Hedaya, Alyssa Milano, James Olson, David Patrick Kelly, Charles Meshack, Bill Duke, Drew Snyder, Michael Delano ja Bill Paxton

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Commando on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva. Jeph Loeb työsti elokuvan alkuperäisen tarinan, joka kertoi väkivallasta luopuneesta israelilaissotilaasta ja jonka päärooliin kaavailtiin Kiss-yhtyeen basistia Gene Simmonsia. Simmons kuitenkin torjui elokuvan ja tilalle valikoitui lopulta Schwarzenegger. Steven E. de Souza kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen uusiksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1985. Lopulta Commando sai maailmanensi-iltansa 4. lokakuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta se oli taloudellinen hitti. Leffalle on myös vuosien varrella kehkeytynyt maine yhtenä kaikkien aikojen kovimmista toimintaelokuvista. Itse näin Commandon ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuotta sitten, jolloin pidin sitä varsin viihdyttävänä. En ole katsonut leffaa uudestaan, mutta nyt kun huomasin sen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pistää Commandon vihdoin pyörimään ja samalla arvostella elokuvan.

Eläköitynyt armeijan eversti John Matrix pakotetaan takaisin toimintaan, kun hänen entinen tiimiläisensä sieppaa hänen tyttärensä ja kiristää häntä salamurhaamaan eteläamerikkalaisen valtion presidentin.

Gene Simmonsin kieltäydyttyä elokuvasta, Commandon päärooliin John Matrixiksi valittiin Arnold Schwarzenegger, joka oli tuohon aikaan tekemässä kovaa kiitoa Hollywoodin isoimmaksi toimintastaraksi leffojen Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982) ja Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) myötä. Vaikkei Schwarzenegger ole mikään Oscar-tason luonnenäyttelijä, hän istuu tällaiseen rooliin enemmän kuin täydellisesti. John Matrix on eläköitynyt armeijan eversti, joka on jättänyt sotimiset taakseen kasvattaakseen tytärtään Jennyä (Alyssa Milano), joka on hänelle kaikki kaikessa. Joten kun Jenny siepataan, Matrix päättää tehdä kaikkensa tytön pelastamiseksi. Schwarzenegger uhkuu karismaa varsinaisena supersotilaana, joka tappaa pahiksia minkä ehtii, haistaa väijyvän vihollisen ja repii vaikka puhelinkopin irti maasta paljain käsin, toki vekkuleita repliikkejä samalla laukoen. Matrixina Schwarzenegger sementoi asemaansa kaikkien aikojen toimintastarana, eikä tälle äijälle kehtaisi missään nimessä ryttyillä.

     Elokuvassa nähdään myös James Olson Matrixin vanhana kenraalina Kirbynä, Vernon Wells Matrixin entisenä tiimiläisenä Bennettinä, Dan Hedaya Bennettin palkanneena Ariuksena, joka haluaa hyödyntää Matrixia syrjäyttämään fiktiivisen Val Verden valtion presidentin vallasta, Charles Meshack ja David Patrick Kelly Ariuksen kätyreinä Henriquesina ja Sullynä, sekä Rae Dawn Chong matkaan tarttuvana lentoemäntä Cindynä. Näyttelijätyö on läpi leffan ailahtelevaa, mutta kaikki periaatteessa ajavat asiansa. Mad Max 2 - asfalttisoturista (Mad Max 2 - 1981) tuttu Wells on oivan tärähtänyt Matrixia vihaavana Bennettinä.

On helppoa ymmärtää, miksi Commando on niin suosittu toimintaelokuvafanien keskuudessa, etenkin niiden, jotka olivat nuoria elokuvan ilmestymisen aikaan 1980-luvulla. Kyseessä on ehta toimintaspektaakkeli, johon kiteytyy aika lailla kaikki genren kliseet ja kasarijuusto, niin hyvässä kuin varmasti jonkun muun mielestä myös pahassa. Elokuva tihkuu testosteronia ja se on täynnä nasevia heittoja. Puolentoista tunnin kesto myös takaa tiiviin napakan paketin, josta ei turhaa tyhjäkäyntiä löydy. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa, eikä irrota otettaan ennen kuin lopputekstit rullaavat. Jännite pidetään kaiken aikaa yllä, vaikkei juuri kenestäkään ole pahemmin vastusta Matrixille. Arius voisi palkata parempia sotilaita, sillä nämä heput eivät osu juuri mihinkään.

Commando myös tarjoaa aivan perhanan komeaa ja viihdyttävää toimintamäiskettä, jota seuratessa ei aika käy pitkäksi. Elokuva kasvattelee onnistuneesti menoaan pitkin kestoaan, tarjoten niin vauhdikasta takaa-ajoa, intiimimpiä lähitappeluita kuin lopulta todellista konetuliaseiden ja räjähdysten juhlaa. Massiiviseksi paisuva finaali ei aiheuta ähkyä, sillä siinä keksitään niin luovia tapoja pistää ihmisiä päiviltä, minkä lisäksi menossa on juuri sopivasti kieli poskessa. Yksi isoimmista syistä, miksi pidin Commandosta niin paljon, on nimenomaan sen huumori. Mistään puhtaasta toimintakomediasta ei ole kyse, mutta kyllä leffa hyvät naurut tarjoaa useampaan otteeseen. Ei elokuva missään nimessä ole mikään korkeakulttuurinen klassikko, mutta omassa lajityypissään se edustaa parhaimmistoa ja leffa löytyy ihan syystä toimintafanien suosikkielokuvien joukosta.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Mark L. Lester ja Commando jäikin miehen tunnetuimmaksi työksi. Lester on selvästi halunnut pitää hauskaa elokuvan kanssa, mutta tarjoten silti päheää meininkiä. Steven E. de Souzan työstämä käsikirjoitus on äärimmäisen yksinkertainen, mutta osittain juuri siksi niin toimiva. Commando on myös hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, mutta puvustus on vaihtelevaa. Lopussa Matrixin sotasopa on vaikuttava, mutta sen sijaan Bennettin asuvalinta on lievästi sanottuna erikoinen. Käytännön tehosteet ovat todella näyttävät ja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma, joka jylisee ja rymisee. James Hornerin säveltämät musiikit ovat mahtavat ja pitävät tunnelmaa korkealla alusta loppuun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Commando, 1985, Twentieth Century Fox, Silver Pictures, SLM Production Group

Arvostelu: Madagascarin pingviinit (Penguins of Madagascar - 2014)

MADAGASCARIN PINGVIINIT

PENGUINS OF MADAGASCAR

Ohjaus: Eric Darnell ja Simon J. Smith

Pääosissa: Tom McGrath, Christopher Knights, Chris Miller, Conrad Vernon, Benedict Cumberbatch, John Malkovich, Ken Jeong, Peter Stormare, Annet Mahendru, Werner Herzog, Billy Eichner, Danny Jacobs ja Andy Richter

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli suurmenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008) ja Madagascar 3 (Madagascar 3: Europe's Most Wanted - 2012) menestyivät jokainen edeltäjäänsä paremmin, eikä elokuvasarjaa haluttu tietenkään lopettaa siihen. Varsinaisen "Madagascar 4:n" sijaan tekijät päättivät kuitenkin tehdä oman elokuvan leffoissa esiintyneistä pingviineistä. Pingviineistä suunniteltiin omaa elokuvaa jo heti, kun alkuperäinen Madagascar julkaistiin, mutta tuolloin projekti muovattiin televisiosarjaksi Madagascarin pingviinit (The Penguins of Madagascar), joka pyöri kolmen kauden ajan vuodesta 2008 vuoteen 2015. Vuonna 2012 DreamWorks paljasti palanneensa pingviinien oman leffan pariin. Animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Madagascarin pingviinit sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva sai positiivista palautetta kriitikoilta, mutta se jäi lipputuloissa pahasti jälkeen kolmesta varsinaisesta Madagascarista. Itse katsoin Madagascarin pingviinit vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana. Kun huomasin alkuperäisen Madagascar-elokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko elokuvasarjan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella leffat läpi.

Pingviininelikko Kippari, Kowalski, Rico ja Alokas päätyvät uuteen seikkailuun, kun heille katkera mustekala Dave janoaa kostoa.

Madagascarissa monien katsojien suosikkihahmoiksi nousivat päähenkilöiden sijaan omaa sivujuontaan pyörittäneet pingviinit, eikä tämä jäänyt huomaamatta DreamWorksilta, joka ryhtyi kehittelemään pingviineistä omaa elokuvaansa heti vuonna 2005. Parin mutkan kautta johtaja Kippari (Tom McGrath), älykkö Kowalski (Chris Miller), vahva Rico (Conrad Vernon) ja sympaattinen Alokas (Christopher Knights) saivat lopulta leffansa, tähditettyään ensin omaa sarjaansa. Madagascarin pingviinit -leffa ei kuitenkaan jatka sarjan tarinaa, vaan se käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin Madagascar 3:n loppui. Pingviinit kyllästyvät "Afrosirkuksen" hoilaamiseen ja päättävät suunnata omille poluilleen. Hahmot ovat pääasiassa vanhat tutut, joskin Kipparista on tehty hieman tyhmempi. Kaikki nelikosta pääsevät hyvin esille ja pingviineistä selviää elokuvan edetessä enemmän.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Octavius Brine, eli katala mustekala Dave (John Malkovich), joka vihaa pingviinejä sydämensä kyllyydestä, sekä salaiseen Pohjoistuuli-organisaatioon kuuluvat agentit Salainen-susi (Benedict Cumberbatch), Korpraali-jääkarhu (Peter Stormare), Eva-pöllö (Annet Mahendru) ja Lyhyt Pinna -hylje (Ken Jeong). Dave on oiva pahis, jonka katkeruutta voi jollain tavalla jopa ymmärtää, mutta Pohjoistuulen agenttihahmot jäävät tylsähköiksi tyypeiksi. Joukon johtaja Salainen omaa monia piirteitä Madagascar-elokuvien Alex-leijonasta, tuntuen paikoin tylsältä korvaajalta tälle.

Jokaisen uuden Madagascar-elokuvan menestyttyä paremmin kuin edeltäjänsä (kolmososan tienatessa lähes 750 miljoonaa dollaria), ei tullut tietenkään kysymykseenkään, että DreamWorks osaisi jättää sarjaa rauhaan, vaikka tarina vietiinkin onnistuneesti päätökseensä. Olen kuitenkin iloinen, että (ainakin toistaiseksi) Alexin, Martyn, Glorian ja Melmanin kertomus ymmärrettiin jättää rauhaan ja tekijät päättivät antaa pingviininelikolle oman leffansa. Madagascarin pingviinit on toisaalta aika turha rahastusraina, mutta täytyy myöntää, että kyllä se silti viihdyttää pääasiassa passelisti. Pingviinit onneksi osoittavat, että heissä on ainesta myös elokuvan keulakuviksi, kun usein sivuhahmot näyttävät soololeffoissaan nimenomaan toimivan vain pienemmällä ruutuajalla varsinaisten päähahmojen rinnalla.

Elokuvan tarina on tarpeeksi menevä, pääasiassa siksi että pahis toimii hyvin. Kestoa on vain puolitoista tuntia, mikä kulkee suurimmaksi osaksi ajasta vauhdilla, joskin loppuhuipennuksen aikana aloin kokea pientä ähkyä tyhjänpäiväiseltä tuntuvaan mekastukseen. Sen sijaan alkuvaiheilta löytyvä takaa-ajo Venetsiassa on äärimmäisen lystikäs ja kekseliäs. Leffasta löytyy paljon hauskoja juttuja, joista osa riemastuttaa enemmän perheen pienimpiä ja osa taas aikuiskatsojia. Omasta mielestäni parasta antia ovat Davelle kirjoitetut vekkulit sanailut, joissa hän hyödyntää tunnettujen näyttelijöiden, kuten Nicolas Cagen, Drew Barrymoren, Hugh Jackmanin ja Kevin Baconin nimiä lystikkäisiin tarkoituksiin.

Myös animaatiojäljeltään Madagascarin pingviinit on mainio, jäljitellen hyvin pääelokuvien vekkulia tyyliä. Hahmot ovat hupsun näköisiä ja liikkuvat sulavasti, taustoista löytyy parhaimmillaan runsaasti yksityiskohtia (etenkin äsken kehumastani Venetsian osuudesta) ja leffa on lisäksi miellyttävän värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Lorne Balfen säveltämät musiikit eivät jää lainkaan mieleen, toisin kuin varsinaisista Madagascar-elokuvista vastanneen Hans Zimmerin mukaansatempaavat melodiat. Pisteet pitää kuitenkin antaa siitä, etteivät tekijät ole edes yrittäneet saada aikaan rasittavampaa korvamatoa kuin I Like to Move It tai Afrocircus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Penguins of Madagascar, 2014, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City - 1998)

BABE SUURKAUPUNGISSA

BABE: PIG IN THE CITY

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: E. G. Daily, Magda Szubanski, Danny Mann, Glenne Headly, Steven Wright, James Cosmo, Nathan Kress, Mary Stein, Mickey Rooney, Stanley Ralph Ross, Russi Taylor, Adam Goldberg, Eddie Barth, Bill Capizzi, James Cromwell, Miriam Margolyes, Hugo Weaving, Kim Story ja Jim Cummings

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Dick King-Smithin kirjaan perustuva elokuva Babe - urhea possu (Babe - 1995) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Tuottaja-käsikirjoittaja George Millerin ja ohjaaja Chris Noonanin sukset olivat kuitenkin menneet ristiin ykkösleffaa tehdessä niin pahasti, ettei Noonania edes pyydetty jatko-osan puikkoihin, vaan Miller päätti ottaa ohjausvastuun itselleen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1998 ja lopulta Babe suurkaupungissa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli kuitenkin paha taloudellinen epäonnistuminen, joka sai lähinnä kädenlämpöistä palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Babe suurkaupungissa -leffan jo lapsena, pidettyäni paljon ensimmäisestä elokuvasta. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin alkuperäisen Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Päätin sen jälkeen tehdä saman myös jatko-osalle.

Esme Hoggettin ja Baben täytyy matkustaa suurkaupunkiin ja osallistua lammaskoirakilpailuun, pelastaakseen osallistumispalkkiolla maatilansa velkoja perivältä pankilta.

Urhea possu Babe (äänenä tällä kertaa E. G. Daily, Christine Cavanaugh'n jätettyä sarjan oltuaan tyytymätön hänelle tarjottuun sopimukseen jatko-osassa) tekee paluun ja päätyy nyt hurjaan seikkailuun, joka vie hänet tutulta maatilalta suurkaupunkiin. Babe on tuttu sympaattinen itsensä, joka haluaa jälleen auttaa maatilaa; tällä kertaa pelastaa sen rahanahneiden velkojien kynsistä. Baben kanssa mukaan lähtee Esme Hoggett (Magda Szubanski), isäntä Arthurin (James Cromwell) telottua itsensä vuoteenomaksi kaivoa korjatessaan. Szubanski on edelleen mainio tomerana maatilan rouvana, kun taas edellisleffasta Oscar-ehdokkuuden saanut Cromwell on käynyt lähinnä kääräisemässä helpot rahat parista kohtauksestaan.

     Matkallaan Babe ja Esme kohtaavat liudan uusia tuttavuuksia, ihmisinä hotellinomistaja Floomin (Mary Stein) ja tämän pikkusirkusta pyörittävän Fugly-sedän (Mickey Rooney), sekä eläiminä Fuglyn apinat Zootien (Glenne Headly), Bobin (Steven Wright), Theloniusin (James Cosmo), Easyn (Nathan Kress) ja Tugin (Danny Mann), koiratrio Flealickin (Adam Goldberg), Nigelin (Eddie Barth) ja Alanin (myös Barth), sekä äksyn vahtikoiran (Stanley Ralph Ross). Uudet hahmot eivät nouse samalla lailla tykättäviksi ja muistettaviksi kuin ykkösleffan tyypit, jotka ovat tällä kertaa mukana lähinnä pikaisesti näyttämässä karvaisia nassujaan.

Babe suurkaupungissa ei tavoita alkuperäisen Babe - urhean possun sydäntä ja taianomaisuutta juuri lainkaan. En pitänyt elokuvaa varsinaisesti huonona, mutta on se huima tasonpudotus edelleen mahtavan ykkösleffan jälkeen. Siinä, missä ensimmäisestä elokuvasta löytyi aitoa lämpöä ja sielua, jotka saivat katsojansa välittämään tapahtumista niin, että lopun "That'll do, pig. That'll do." -vuorosanat pistivät karskinkin äijän purskahtamaan kyyneliin, Babe suurkaupungissa on lähinnä ihan kivaa koheltamista. Siitä löytyy muutamat hyvät täsmäjuttunsa ja hauskat hetkensä, mutta muuten meininki on pääasiassa aika yhdentekevää eläinseikkailua. Kun Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) teki onnistuneen maisemanvaihdoksen pieneltä asuinalueelta isoon omenaan, ei Baben kohdalla nimettömäksi jäävä, mutta maailman tunnetuimpia nähtävyyksiä pursuava suurkaupunkimiljöö oikein nappaa. Elokuvasta ei löydy edes juuri mitään syvempää sanottavaa, kun ensimmäinen osa vakuutti possupäähahmonsa identiteettikriiseilyllä.

Hektisen kohellushötön ohessa Babe suurkaupungissa sisältää pari yllättävänkin synkäksi muuttuvaa hetkeä, jotka ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien jakaneet mielipiteitä. Moni koki ne lapsia traumatisoiviksi, mutta itse mielsin ne leffan parhaaksi anniksi... joskin harmittelin, ettei leffa ihan uskalla mennä näiden synkkyyksien kanssa loppuun saakka. Ysärin lastenelokuvissa uskallettiin vielä koetella rajoja ja jos jotain, niin tätä särmikkäämpää puolta Babe 2:sta kaipaisin nykypäivän leffoihin.

Chris Noonanin jäätyä jatko-osan ulkopuolelle, ohjaajana päätti toimia ykkösleffan käsikirjoituksesta ja tuottamisesta vastannut George Miller. Kyllä, se sama George Miller, joka ohjasi räjähtävää toimintaa pursuavat Mad Max -elokuvat (1979-2024). Sydämellisen koko perheen eläinleffan teko ei kuitenkaan suju Milleriltä yhtä tyylikkäästi, vaan hän kompastelee Baben parissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja valaistu. Lavastus on vekkulin satumaista, joskin on harmi, kuinka suurkaupunki rajoittuu lähes täysin yhteen pieneen kortteliin hotellin ympärillä. Puhuvat eläimet on toistamiseen toteutettu hienosti aikansa uraauurtavia digiefektejä, sekä pääasiassa hyvin aikaa kestäneitä nukkeja hyödyntäen. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit säestävät seikkailua mukavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babe: Pig in the City, 1998, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Chuckin ihmeellinen elämä (The Life of Chuck - 2024)

CHUCKIN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE LIFE OF CHUCK

Ohjaus: Mike Flanagan

Pääosissa: Tom Hiddleston, Chiwetel Ejiofor, Karen Gillan, Benjamin Pajak, Mark Hamill, Mia Sara, Annalise Basso, Jacob Tremblay, Kate Siegel, Carl Lumbly, Taylor Gordon, Cody Flanagan, Samatha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Rahul Kohli, Heather Langenkamp, Violet McGraw, David Dastmalchian, Harvey Guillén, Q'orianka Kilcher, Antonio Raul Corbo ja Nick Offerman

Genre: draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

The Life of Chuck, eli suomalaisittain Chuckin ihmeellinen elämä perustuu Stephen Kingin samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Alun perin Darren Aronofsky havitteli kirjan filmatisointioikeuksia, mutta lopulta projekti päätyi Mike Flanaganille, joka oli ohjannut Kingin kirjojen pohjalta jo elokuvat Gerald's Game (2017) ja Doctor Sleep (2019). Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023 ja Chuckin ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Tänä kesänä elokuva on levinnyt useampiin maihin ja nyt Chuckin ihmeellinen elämä on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä suurella mielenkiinnolla sen Toronton ensi-illan jälkeen ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Maailmanlopun lähestyessä opettaja Marty Anderson kummastelee kaikkialle ilmestyviä mainoksia, jotka kiittelevät Charlie "Chuck" Krantzia 39:stä mahtavasta vuodesta. Kuka on tämä mysteerinen Chuck ja miten hän liittyy mihinkään?

Chiwetel Ejiofor näyttelee Marty Andersonia, opettajaa, joka yrittää toipua erostaan vaimostaan Feliciasta (Karen Gillan), samalla kun hän yrittää pitää elämäänsä kasassa maailmanlopun lähestyessä. Luonnonkatastrofit ovat äityneet ennennäkemättömän tuhoisiksi ympäri maailman, kokonaisten kaupunkien vajotessa maan alle tai jäädessä veden varaan. Internet katkeaa ja autot jämähtelevät paikoilleen. Kummallisin ilmiö Martyn mielestä on kuitenkin kaikkialle ilmestyneet mainokset mysteerimiehestä Charles Krantzista, kavereille ihan vain Chuckista. Kuka hän on ja miksi hän on yhtäkkiä kaikkialla, hymyilemässä ihmisille, joiden elämät murentuvat heidän ympäriltään? Ejiofor on mainio roolissaan hämmentyneenä ja yhä vain pelokkaammaksi muuttuvana Martyna ja Gillankin suoriutuu oivallisesti tämän sairaanhoitajan hommia paiskovana ex-vaimona. Itse Chuckina nähdään niin ohjaaja Mike Flanaganin poika Cody, Benjamin Pajak, Jacob Tremblay kuin aikuisena Lokin roolista parhaiten tuttu Tom Hiddleston. Kaikki tulkitsevat mainiosti hahmoa, josta en halua sen enempää avata tässä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mark Hamill ja Mia Sara Chuckin isovanhempina, sekä Carl Lumbly, Annalise Basso, Kate Siegel, Taylor Gordon, Samantha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Heather Langenkamp, David Dastmalchian ja Harvey Guillén erinäisissä sivurooleissa Chuckin elämän varrelta. Näyttelijäkaartista suuri osa on työskennellyt jo aiemmin Flanaganin kanssa ja kaikki hoitavat tonttinsa mallikkaasti.

Kun taustalla on Stephen Kingin kynäilemä tarina ja ohjaajana toimii Mike Flanagan, voisi helposti luulla, että lopputuloksena olisi kauhuelokuva - ovathan molemmat miehet tunnettuja lähinnä tuon lajityypin puolelta. Mutta ei. Chuckin ihmeellinen elämä on molemmilta tekijöiltä epätavallinen teos, joka keskittyy elämän ilojen löytämiseen silloinkin, kun kaikki elämässä vaikuttaisi olevan menossa päin helvettiä. Elokuvassa kommentoidaan, mihin esimerkiksi ilmastonmuutos voisi pahimmillaan johtaa, mutta leffa löytää ne hyvät asiat hädän keskellä, joihin pitäisi osata tarttua, eikä vain velloa siinä pahassa olotilassa.

Rakenteeltaan Chuckin ihmeellinen elämä on poikkeava, elokuvan alkaessa sen kolmannesta näytöksestä ja siirtyen sitten vähitellen ajassa taaksepäin itse Chuckin lapsuuteen. Koko Chuckiin liittyvä mysteeri onnistuu nappaamaan hyvin mukaansa ja ovelat paljastukset elokuvan varrella saavat katsojan näkemään aiemmat jutut uudessa valossa. Elokuva ripottelee pitkin kestoaan yksityiskohtia, jotka saavat uuden merkityksen myöhemmin. Toisinaan tosin tuntuu, ettei Flanagan täysin luota katsojan hoksottimiin ja niinpä välillä Nick Offermanin kertojaääni vääntää turhankin rautalangasta, mistä kaikessa on ollut kyse. Vaikka Chuckin ihmeellinen elämä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä silti mielestäni uupumaan se viimeinen silaus. Se jokin, mikä olisi tehnyt todellisen vaikutuksen, liikuttanut kyyneliin ja saanut poistumaan teatterista muuttuneena ihmisenä.

Mike Flanagan on jo esitellyt kykyjään kauhun saralla, joskin Chuckin ihmeellinen elämä oli ensimmäinen Flanaganin King-adaptaatio, josta pidin. Ei, en pitänyt laiskoihin fanipalveluksiin sortuvasta ylipitkästä ja totaalisen turhasta Doctor Sleepistä. Odotan mielenkiinnolla, mitä Flanagan saa aikaan Kingin Musta torni -kirjojen (The Dark Tower - 1982-2012) pohjalta, mutta sen sijaan en näe tarvetta taas uudelle Carrie-adaptaatiolle. Chuckin ihmeellisessä elämässä Flanagan pääsee esittelemään taitojaan myös iloisemman tunnelman parissa, vaikka taustalla kyteekin vääjäämätön tuho. Teknisesti leffa on myös pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus mainiota. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Newtonin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat vakuuttavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Life of Chuck, 2024, Neon, Intrepid Pictures, Red Room Pictures, QWGmire, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Spinal Tap II: The End Continues (2025)

SPINAL TAP II: THE END CONTINUES

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Valerie Franco, C. J. Vanston, Kerry Godliman, Chris Addison, Nina Conti, June Chadwick, Paul McCartney, Elton John, Garth Brooks, Questlove, Trisha Yearwood, Chad Smith ja Lars Ulrich

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä, fiktiivisestä rockyhtyeestä kertova dokumenttiparodia Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984) oli kriitikoiden, katsojien ja muusikoiden kehuma pikkuhitti, josta muodostui vuosien varrella sen tason kulttiklassikko, että näyttelijät alkoivat oikeasti keikkailla Spinal Tapina. Nelikko koki kuitenkin ongelmia elokuvan oikeudet omistavan StudioCanalin kanssa ja haastoi yhtiön lopulta oikeuteen. Tapaus setvittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet omakseen tammikuussa 2021. Seuraavana vuonna nelikko ilmoitti, että elokuva saisi jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Spinal Tap II: The End Continues on saapunut teattereihin myös Suomessa. Itse katsoin alkuperäisen Hei me rokataan! -elokuvan vasta muutamaa päivää sitten, kun jatko-osan ilmoitettiin tulevan Finnkinolle lyhyellä varoitusajalla. Pidin näkemästäni paljon, mutta olin silti skeptinen mennessäni katsomaan jatko-osaa, epäillen että 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa toimisi.

Dokumentaristi Marty DiBergi ottaa toistamiseen kohteekseen brittiläisen rockyhtye Spinal Tapin, joka tekee paluun 15 vuoden jälkeen yhtä viimeistä konserttia varten.

Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer ja Rob Reiner palaavat rooleihinsa Spinal Tapin laulaja-kitaristi David St. Hubbinsiksi, laulaja-kitaristi Nigel Tufneliksi ja basisti Derek Smallsiksi, sekä heistä 40 vuotta sitten dokumentin tehneeksi Marty DiBergiksi. Spinal Tap ei ole keikkaillut viiteentoista vuoteen, Davidin ja Nigelin välille syntyneen riidan takia, mutta tähän tulee muutos, kun heidän entinen managerinsa Ian Faith menehtyy ja Spinal Tapin sopimus siirtyy hänen tyttärelleen, Hope Faithille (Kerry Godliman), joka huomaa pikkuprintin vaativan yhtyeen tekevän paluun vielä yhdelle keikalle. Vuosien varrella trio on kuitenkin lähtenyt omille teilleen ja vuosikymmenten aikana matkaan tarttuneet rumpalitkin ovat kaikki kuolleet omituisissa olosuhteissa. Pitkästä tauosta huolimatta McKean, Guest ja Shearer hyppäävät tuttuihin rooleihinsa samalla puhdilla kuin 40 vuotta sitten. Uusista uravalinnoistaan huolimatta hahmot ovat pysyneet ennallaan. David on omalaatuinen visionääri, joka ei innostu siitä, jos joku kehtaa kommentoida hänen työtään, Nigel ei vieläkään ole mikään järjen jättiläinen ja Derek on oma rento itsensä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Chris Addison keikkapromoottori Simon Howlerina, Nina Conti Nigelin vaimona Moirana, vanha tuttu June Chadwick Davidin ex-tyttöystävä Jeaninena, sekä joitain oikeita muusikoita omina itsenään. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, erityisesti Addison musiikista mitään ymmärtämättömänä, mutta bisnestä tajuavana Simonina.

Etukäteen jännitin, että noinkohan Spinal Tap II: The End Continues olisi jälleen yksi vaivaannuttava nostalgiakalastelu, jossa vanhat ukot yrittäisivät toistaa nuoruusvuosiensa loistoa, mutta lopputulos aiheuttaakin lähinnä kiusaantuneisuutta. Elokuva on kieltämättä täysin tarpeeton nostalgiarahastus, joka on taidettu tehdä lähinnä siksi, että StudioCanalin omistettua aiemmin oikeudet Spinal Tapiin, päänelikko ei tienannut konseptilla juuri mitään. Nyt kun oikeudet ovat nelikon käsissä, ovat he tietty päättäneet tehdä niillä oikeuksilla jotain. Tietystä rahastuksesta ja turhuudesta huolimatta on pakko todeta, että Spinal Tap II: The End Continues onnistui silti olemaan varsin viihdyttävä jatko-osa. Alkuperäisen komediaklassikon tasolle ei päästä, ei sitten millään, mutta olisi tämä varmasti voinut olla paljon huonompikin raina.

Päänelikko palaa selvästi innostuneina hommiinsa kameran eteen ja taakse. Leffassa on alusta asti tietty hyväntuulisuus läsnä, mikä tarttuu väkisinkin katsojaan ja etenkin ensimmäisen puolen tunnin aikana on luvassa useita hauskoja juttuja. Paljon kierrätetään alkuperäisleffasta ja vaikka muutamat "hei muistatko tämän hassun jutun, eikö olekin hassu edelleen" -hetket jättivät ainakin minut kylmäksi, olin huojentunut, ettei elokuva sisältänyt sentään mitään "goes up to twelve" -väännöstä. Vanhojen vitsien jatkosta hauskinta on, että bändi kokee suuria vaikeuksia löytää uutta rumpalia, sillä pesti mielletään kirotuksi. Siinä, missä alkuperäisleffassa vajaan puolentoista tunnin kesto tuntui turhan lyhyeltä, tällä kertaa se on juuri oikea mitta, jolloin elokuva ei venytä vitsiään liian pitkäksi - etenkin kun loppujen lopuksi ykkösosasta klassikon tehnyt musiikkimaailman terävä satiiri jää tällä kertaa uupumaan. Tai no, ehkä sen voi laskea, että tänä päivänä vanhojen menestysyhtyeiden, kuten Oasiksen, Linkin Parkin ja täällä Suomessakin PMMP:n ja Ultra Bran paluut ovat jo muodostuneet trendiksi, joten siinä mielessä Spinal Tap II: The End Continues on ajankohtainen.

Rob Reinerin ohjaus on lystikästä, mutta hänellä ei ole ollut yhtä vahvaa visiota pseudodokumenttipuoleen, eikä hänen, McKeanin, Guestin ja Shearerin käsikirjoituskaan ole yhtä oivaltava ja hulvaton. Tekniseltä puoleltaan Spinal Tap II: The End Continues on kuitenkin pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja onpa mukaan toki keksitty uusi vitsi Stonehenge-lavasteesta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja mukana ovat tietty Spinal Tapin hittibiisit, kuten Big Bottom, Heavy Duty, (Listen To The) Flower People ja Tonight I'm Gonna Rock You Tonight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spinal Tap II: The End Continues, 2025, Castle Rock Entertainment

Arvostelu: Sisu 2 (2025)

SISU 2

Ohjaus: Jalmari Helander

Pääosissa: Jorma Tommila, Stephen Lang, Richard Brake ja Tommi Korpela

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Kotimainen toimintaelokuva Sisu (2022) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma maailmanlaajuinen menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Joulukuussa 2023 vahvistettiin, että jatko-osa on tekeillä ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024. Nyt Sisu 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa innolla, pidettyäni ensimmäisestä leffasta paljon. Kun sain vihiä, että elokuva esitetään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin mysteerinäytöksessä, hankin sinne heti lipun.

On vuosi 1946. Toinen maailmansota on päättynyt ja Suomi on joutunut luovuttamaan maitaan Neuvostoliitolle. Aatami Korpi palaa kotiseudulleen Karjalaan, purkaakseen vanhan talonsa, kun häntä alkaa jahdata puna-armeijan komentaja, joka tappoi hänen perheensä.

Jorma Tommila palaa rooliinsa Aatami Korveksi, todella vähäsanaiseksi mieheksi, joka onnistui kiikuttamaan kultansa Lapista Helsinkiin, pistäen siinä läjän natseja hengiltä. Nyt Aatami palaa vanhalle kotiseudulleen Neuvostoliiton valtaamaan Karjalaan, aikeenaan purkaa talonsa ja siirtää sen Suomen puolelle jokaista puupölkkyä myöten. Mutta tietysti paikallisilla sotilailla on omat suunnitelmansa tämän jo myytiksi nousseen miehen varalle. Tommila tekee toistamiseen suuren vaikutuksen todellisena äijänä, joka ei suostu antamaan periksi, ei sitten millään. Aatamia riepotellaan taas sinne ja tänne, mikä saa miehen lähinnä vain entistä vittuuntuneemmaksi. Kun Aatami sitten pistää haisemaan, tuima ja veriroiskeisiin peitetty Tommila loistaa toden teolla.

     Vastaansa Aatami saa tällä kertaa puna-armeijan entisen komentajan Yeagor Dragunovin, joka tappoi Aatamin perheen ja jota näyttelee Avatar-scifiseikkailuista (2009-) ja Don't Breathe -kauhuleffoista (2016-2021) tunnettu Stephen Lang. Pahisroolit eivät ole vieraita Langille ja hän hoitaakin tonttinsa häikäilemättömänä paskiaisena ansiokkaasti. Kun Tommila ja Lang pistetään vastakkain, katsojana unohtaa kokonaan, että ruudulla toisiaan turpaan mäiskivät suomalaismies ja megaluokan leffojen Hollywood-tähti. Mainio on myös Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Night Kingiä esittänyt Richard Brake komentajana, joka lähettää Yeagorin viimeistelemään työnsä ja tappamaan myös Aatamin.

Siis voi huh huh ja pyhä jysäys! Sisu 2 ei vain lunastanut sille asetettuja kovia odotuksia, vaan se myös ylitti ne. Kyllä saa taas olla suomalaisena ylpeä, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Jalmari Helander pistää jo toistamiseen jenkkilän toimintaleffat nurkkaan häpeämään. Sisu 2 tarjoaa sellaista menoa ja rähinää läpi kestonsa, että päättömimmät kohdat pitää nähdä itse, jotta ne uskoo todeksi. Fysiikan lait saavat kyytiä siinä missä neuvostosotilaatkin, mutta eipä epärealistisuus haittaa tippaakaan, sillä luvassa on niin kerta kaikkisen mahtava viihdepommi. Aina, kun ehdit luulla, että leffa on käyttänyt kaikki paukkunsa tai että puhti alkaisi loppua, Helander pistääkin lisää pökköä pesään ja loppuhuipennuksessa nähdään juttuja, jotka loksauttivat takuulla useammankin suun auki katsomossa. Lisäksi suomalaisyleisölle poikkeuksellisena katsomo jopa repesi hurrauksiin ja taputuksiin niissä kaikista siisteimmissä kohtauksissa.

Vaikka Sisu 2:ssa on ollut Hollywood isommin tuotannossa mukana, ei menoa ole lähdetty vesittämään tai erityisemmin jenkkiläistämään, vaikka leffasta toki paistaa läpi, että esimerkiksi Mad Max -elokuvat (1979-2024) ovat toimineet innoittajana, kun suuri osa elokuvasta on takaa-ajoa maantiellä. Sen lisäksi, että leffa on pirun viihdyttävä, on se myös todella raaka. Veri pärskyy kohtaus kohtaukselta isommin, ihmiset räjähtelevät, päät katkeilevat... tyyppejä pistetään siis hengiltä mitä mielikuvituksellisimmin tavoin, minkä luulisi tyydyttävän toiminnannälkäisiä katsojia. Tällä saadaan kanssa hyviä nauruja synkemmän huumorin ystäville. Puolentoista tunnin kesto takaa sen, että hullusta mätöstä huolimatta ähky ei pääse iskemään. Ei Sisu 2 millään tavalla mullista toimintagenreä tai sisällä mitään sen syvällisempää kuin lajityypille tuttuakin tutumpaa perheen kuoleman kostamista. Kuitenkin sen, minkä Jalmari Helander tekee, hän tekee nyt helvetin hyvin.

Helander pitää yhä vain suuremmaksi paisuvaa pakettia vakuuttavasti kasassa ja hän on rakentanut muutaman erinomaisen toimintajakson, joihin liittyy lentokoneita ja juna. Etenkin jälkimmäinen on myös työstetty tehokkaan jännittäväksi. Teknisiltä ansioiltaan Sisu 2 on niin pätevää kamaa, että pitää oikein hieraista silmiään, kun katsoo leffan budjettia. Minne Hollywood-tuotannoissa palaa satoja miljoonia, kun tämä elokuva - joka vielä näyttää useassa kohtaa paremmalta - on tehty vain vähän päälle kymmenellä miljoonalla eurolla? Paria silmiinpistävää digiefektiä lukuun ottamatta Sisu 2 näyttää ja kuulostaa upealta. Etenkin lentokoneosio on komeaa katseltavaa. Kameratyöskentely on taidokasta, lavasteet hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset paikoitellen jopa kuvottavan rujot. Äänimaailma rymistelee menemään ja musiikit jyskäävät mahtipontisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Sisu 2, 2025, Subzero Film Entertainment, Good Chaos, Cosmic Snowball