Tenacious D: Maailman paras rokkibändi (Tenacious D in The Pick of Destiny - 2006) - elokuva-arvostelu

TENACIOUS D: MAAILMAN PARAS ROKKIBÄNDI

TENACIOUS D IN THE PICK OF DESTINY

Ohjaus: Liam Lynch

Näyttelijät: Jack Black, Kyle Gass, Ben Stiller, Tim Robbins, Ronnie James Dio, Dave Grohl, Meat Loaf, JR Reed, Paul F. Tompkins, John C. Reilly, Amy Poehler, Colin Hanks, Amy Adams ja Fred Armisen

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Tenacious D in The Pick of Destiny, eli suomalaisittain Tenacious D: Maailman paras rokkibändi kertoo Jack Blackin ja Kyle Gassin yhtyeen Tenacious D:n fiktiivisen historian. Black ja Gass perustivat yhtyeen vuonna 1994 ja tekivät HBO:lle kolmen jakson mittaisen komediasarjan sen tiimoilta, jota esitettiin vuodesta 1997 vuoteen 2000. He kuitenkin kokivat ongelmia HBO:n kanssa taiteellisista vapauksista, jolloin he alkoivat ideoimaan kokonaista elokuvaa bändistään. Alkuperäinen käsikirjoitus rakentui heidän debyyttialbuminsa Tenacious D:n (2001) ympärille, mutta pitkän pyörittelyn jälkeen he päättivät aloittaa kirjoitusprosessin alusta. Black ja Gass melkein tekivät diilin Working Title Filmsin kanssa, mutta kun he eivät tykänneet yhtiön vaatimuksista ja ideoista, he hylkäsivät tarjouksen. Vuonna 2003 kaksikko solmi vihdoin sopimuksen New Line Cineman kanssa, joka oli valmis antamaan duolle taiteellisen vapauden. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo saman vuoden lopulla, mutta niitä jouduttiin siirtämään, jotta Black ehti King Kongin (2005) kuvauksiin. Kuvaukset käynnistyivät lopulta keväällä 2005 ja lopulta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi sai maailmanensi-iltansa 26. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella saanut oman vannoutuneen faniryhmänsä ja nykyään sitä pidetäänkin kulttiklassikkona. Itse katsoin Tenacious D: Maailman parhaan rokkibändin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Nuoret, rocklegendoja fanittavat JB ja KG päättävät perustaa maailman parhaan bändin, Tenacious D:n. Noustakseen maailmankuuluiksi, heidän kuitenkin pitäisi onnistua kirjoittamaan mestariteoskappale. Kaksikko lähtee etsimään myyttistä Kohtalon plektraa, joka on valmistettu itse Saatanan lohjenneesta hampaasta ja jonka kerrotaan tekevän käyttäjistään rockin jumalia.

Jack Black ja Kyle Gass näyttelevät elokuvassa itseään - tai no, hyvin fiktiivisiä versioita itsestään. Black on JB, äärikristillisen perheen poika, jota ei jeesustelu kiinnosta, vaan joka haluaa seurata Ozzy Osbournen ja muiden legendojen jalanjäljissä ja nousta rockjumalten joukkoon. Niinpä hän karkaa kotoaan ja matkaa Hollywoodiin, missä hän kohtaa Gassin esittämän KG:n, jolla on myös samanlainen visio tulevaisuudestaan. Alkusooloilujen jälkeen miehet ystävystyvät ja perustavat bändin nimeltä Tenacious D. Black ja Gass ovat lystikkäässä vedossa, esittäessään periaatteessa omia itseään. Tämä antaakin Blackille mahdollisuuden olla juuri niin Jack Black kuin mies vain osaa olla. Kaksikon kemiat ovat kohdillaan ja niin heidän ystävyytensä syventymistä kuin myös heidän uskaliasta retkeään löytää myyttinen Kohtalon plektra on kiinnostavaa seurata.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Stiller JB:lle ja KG:lle Kohtalon plektrasta kertovana musiikkikaupan myyjänä, Tenacious D:n todelliseen historiaan liittyvä Tim Robbins kaksikolle plektrasta lisätietoja antavana muukalaisena, laulaja Ronnie James Dio omana itsenään, Nirvanan entinen rumpali ja Foo Fightersin perustaja Dave Grohl Saatanana, minkä lisäksi ruudulla käyvät kääntymässä nykyään huomattavasti isommat nimet, kuten John C. Reilly, Amy Poehler ja Amy Adams. Stiller ja Robbins onnistuvat olemaan rooleissaan niin mystisen salaperäisiä ja jopa hieman uhkaavia kuin myös varsin huvittavia.

Eri yhtyeiden ja artistien elämistä kertovia elokuvia putkahtelee teattereihin nykyään pari kolme vuodessa. Niiden, pääasiassa todellisia tapahtumia kertaavien elokuvien joukosta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi erottuukin edukseen täysin omalaatuisena tapauksena, joka jaksaa ilahduttaa ja naurattaa mainiosti vielä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa on juuri tekijöidensä näköinen historiikki, joka saattaa ihan pikkiriikkisen väritellä totuutta silloin tällöin. Elokuva on myös erinomainen mainos itse bändille, joka ei halunnut tehdä asioita kuten muut.

Musikaalikomedia nappaa välittömästi mukaansa hauskalla Kickapoo-prologilaululla, näyttäen heti elokuvan hengen ja asenteen. Ei aikaakaan, kun JB ja KG jo tutustuvat ja lähtevät rohkealle matkalleen, joka voi potentiaalisesti johtaa maailmankuuluisuuteen. Kohtalon plektran etsiminen vie kaksikkoa monenmoiseen kommellukseen ja leffassa nähdäänkin runsaasti hauskoja, usein varsin absurdejakin tilanteita, puhumattakaan suuresta loppuhuipennuksesta. Nauraa saa vähän väliä, minkä lisäksi elokuva on ympätty täyteen Tenacious D:n biisejä, jotka vaihtelevat lystikkäistä kunnon korvamatoihin, joita voi huomata hyräilevänsä vielä pitkään leffan päätyttyä. On kumma ja sääli, että leffa sai niin vaisun vastaanoton ilmestyessään, mutta on mahtavaa, että elokuva on vuosien varrella noussut ansaitsemaansa asemaan ehtana kulttiklassikkona. Elokuvan uudelleenkatselu sai minut myös moittimaan itseäni siitä, etten lähtenyt Ruotsiin katsomaan Tenacious D:tä livenä huhtikuussa 2024.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Liam Lynch, joka pitää vekkulia ilmapiiriä yllä läpi leffan ja pistää haisemaan kun tarve sitä vaatii. Hänen, Blackin ja Gassin käsikirjoitus on myös riemastuttava. Tenacious D: Maailman paras rokkibändi on lisäksi hyvin kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustuksen ja maskeerauksen huippu on totta kai loppuhuipennuksessa esiintyvä Saatana. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Tenacious D:n kappaleiden ohessa Andrew Grossin ja John Kingin säveltämät musiikit säestävät tätä seikkailua mainiosti.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tenacious D in the Pick of Destiny, Yhdysvallat, 2006, Red Hour Films, MACRON Filmproduktion

Supernatural, kausi 14 (2018-2019) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 14

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Alexander Calvert, Mark Pellegrino, Samantha Smith, Danneel Ackles, Ruth Connell, Katherine Evans, Jim Beaver, DJ Qualls, Dean Armstrong, Meganne Young, Kim Rhodes, Briana Buckmaster, Yadira Guevara-Prip, Genevieve Buechner, Felicia Day, Veronica Cartwright, Lisa Berry, Adam Beach, Rob Benedict ja Jeffrey Dean Morgan

Genre: fantasia, jännitys, draama

Jaksomäärä: 20

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 13 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma televisiosarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2005. Seuraavat kaudet pitivät suosiota yllä, joten sarjaa päätettiin jatkaa vielä pitkään alkuperäiseksi päätökseksi suunnitellun viidennen kauden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2018 ja Supernaturalin neljännentoista tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2018. Kausi sai positiivista palautetta kriitikoilta, mutta sen katsojaluvut jäivät sarjan siihen mennessä alhaisimmiksi. Itse olin jo vuosia pohtinut sarjan katselua ja kun viime syksynä huomasin Supernaturalin täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin sarjan ensimmäisistä kausista paljon, mutta sitten sarjan taso lähti laskuun, enkä paljoa pitänyt edellisestä kaudesta. Aloitinkin neljännentoista kauden katselun skeptisenä.

Arkkienkeli Mikaelin avulla Dean onnistui tappamaan Luciferin, mutta samalla Mikael valtasi Deanin kehon. Yrittäessään auttaa Deania, Sam ja Castiel etsivät samalla keinoa palauttaakseen Jackin voimat.

Supernaturalin tutut hahmot tekevät jälleen paluun, joidenkin, kuten Bobbyn (Jim Beaver), ollessa maailmanlopun maailman rinnakkaistodellisuusversioita. Edelliskauden päätteeksi Dean (Jensen Ackles) teki diilin Mikaelin (Christian Keyes) kanssa, jotta he saivat voitettua pahan Luciferin (Mark Pellegrino), mutta Mikael huiputti Winchesterejä ja otti Deanin kehon valtaansa. Samalla Luciferin poika Jack (Alexander Calvert) menetti voimansa. Deanin veli Sam (Jared Padalecki) ja Castiel-enkeli (Misha Collins) yrittävät parhaansa mukaan auttaa molempia. Ackles, Padalecki ja Collins hoitavat tonttinsa tuttuun tapaansa passelisti, joskin esittäen suuren osan jaksoista sellaisella perusvaihteella, mikä ei vaadi keneltäkään heistä juuri mitään enempää. Sarja ja hahmot ovat varmasti tärkeitä jokaiselle kolmikosta, mutta he jaksavat vain pari kertaa kauden aikana väläyttää aitoa paloa hommaa kohtaan. Calvert on kuitenkin mainio sinisilmäisenä Jackina ja Pellegrino pääsee uudella tavalla esille, esittäessään Nickiä, miestä, jonka kehon Lucifer valtasi vuosikymmen aiemmin ja joka joutuu nyt kohtaamaan paholaisen tekojen seuraukset elämässään.

     Myös muun muassa veljesten äiti Mary (Samantha Smith), noita Rowena (Ruth Connell), ihmissudeksi muutettu Garth (DJ Qualls), seriffi Jody (Kim Rhodes) ja hakkerinero Charlie (Felicia Day) ovat menossa mukana. Hahmoista ei saada paljoa kaivettua uutta irti, mutta näyttelijät ovat vähintään mukiinmeneviä osissaan.

Supernaturalin neljännentoista tuotantokauden katselu kävi jo työstä. Tässä kohtaa käy kyllä erittäin selväksi, että sarjaa on julkaistu yli kolmensadan jakson edestä. Päänäyttelijöistä on puhti loppu ja käsikirjoittajat lähinnä kierrättävät aiemmin nähtyjä juttuja. Mikaelin valtaama Dean tuntuu juonikuviona aika samalta kuin Kainin merkkiä kantanut Dean, tällä kertaa Jensen Ackles on vain puettu Peaky Blinders - gangsteriklaani -sarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) fanipojaksi. Kun vielä tähän päälle aiemmin kuolleet hahmot tuodaan maailmanlopun maailman rinnakkaistodellisuusversioina takaisin kuvioihin, tuntuu paikoitellen siltä kuin aiemmilla uhrauksillakaan ei olisi ollut väliä.

Aiempia kausia pari jaksoa lyhyempi neljästoista kausi ei onnistunut missään kohtaa nappaamaan mukaansa. Päätarinoista Mikael-kuvio on tylsä ja muutenkin kömpelösti hoidettu. Jackiin liittyvä tarina toimii paremmin, joskin sekin aaltoilee tasonsa puolesta pitkin kautta. Sekaan mahtuu myös yksittäisiä "viikon hirviö" -jaksoja, mutta niissä ei ollut oikeastaan ainuttakaan sellaista, joka olisi säväyttänyt tai jäänyt mieleen. Viihdearvokin on kadoksissa, koska suuri osa kaudesta käytetään murjottamiseen ja mököttämiseen. Omalla kohdallani mielenkiinto heräsi oikeastaan vasta viimeisillä minuuteilla, kun sarja ryhtyy pohjustamaan viidettätoista ja samalla (onneksi) viimeistä tuotantokauttaan. Heikkenevästä tasosta huolimatta on pakko myöntää, että odotan kyllä näkeväni, miten Winchesterin veljesten (turhan pitkäksi venytetty) saaga viedään päätökseensä.

Tuotantokauden ohjaajat eivät saa tuotua enää juuri minkäänlaista potkua sarjaan, minkä lisäksi jännitys jää tällä kaudella hyvin vähäiseksi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetketkin tuntuvat aika halvoilta. Käsikirjoittajatiimin työ huutaa jo sitä, että sarja olisi pitänyt osata lopettaa aiemmin. Teknisesti Supernatural sentään pitää tasonsa, niin hyvässä kuin huonossa. Neljästoista kausi on kelvollisesti kuvattu ja mukaan mahtuu hyviä lavasteita, asuja, sekä maskeerauksia. Tietokonetehosteista paistaa kuitenkin pieni budjetti. Äänimaailma on ihan menevästi rakennettu ja Christopher Lennertzin ja Jay Gruskan säveltämät musiikit toimivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Lapin sota (2026) - elokuva-arvostelu

LAPIN SOTA

Ohjaus: Aku Louhimies

Näyttelijät: Luukas Niskanen, Sannah Nedergård, Peter Franzén, Volker Bruch, Pyry Kähkönen, Olli Rahkonen, Hilma Kotkaniemi, Ronja Kuoppamäki, Amelie Bleuberg, Emma Kilpimaa, Aino Louhimies, Elli Arstila, Panu Mikkola, Akseli Reimaluoto, Onni Parviainen, Taisto Oksanen ja Petteri Summanen

Genre: sota, historia

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Lapin sota perustuu Antti Tuurin kirjaan Rauta-antura vuodelta 2012. Uuden Tuntemattoman sotilaan (2017) ohjaaja Aku Louhimies kiinnostui Tuurin kirjasta ja kuinka se kertoi usein vaietuista asioista toisesta maailmansodasta Suomessa. Louhimies ja Tuuri ryhtyivät yhdessä kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitusta ja saivat rahoituksen tuotannolle. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Lapin sota on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä uteliaana, sillä traileri vaikutti lupaavalta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lapin sodan heti sen ensi-iltapäivänä.

Syksy 1944. Sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä on päättynyt rauhansopimukseen. Sopimukseen kuitenkin kuuluu ehtona, että Suomea auttaneet saksalaiset pitää häätää maasta, mistä saksalaiset taas suuttuvat, aloittaen uuden sodan suomalaisten ja heidän entisten liittolaistensa välillä.

Lapin sota kertoo syksyn 1944 tapahtumista muutamasta eri vinkkelistä. On panssarintorjuntaosastoon kuuluva nuori sotamies Heikki (Luukas Niskanen), vähän aikaa sitten vankilasta vapautunut ja suoraan rintamalle lähtenyt Arvo (Pyry Kähkönen) ja heitä komentava alikersantti Ilola (Olli Rahkonen), sekä pastori Vainio (Peter Franzén), hänen vaimonsa Saara (Sannah Nedergård) ja Saaran uusi rakas, saksalaismajuri Duisberg (Volker Bruch). Heikki, Arvo ja Ilola ovat vain muutama sotilas tuhansista, jotka ovat juuri taistelleet Neuvostoliittoa vastaan, kun uuden rauhansopimuksen myötä heidän pitäisikin yhtäkkiä kääntyä entisiä liittolaisiaan, eli natsi-Saksaa vastaan. Tilanne on haastava myös Saaralle, joka työskenteli tulkkina saksalaisten esikunnassa ja rakastui siellä majuri Duisbergiin, joka pitäisi nyt nähdä vihollisena. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja sopivan erilaisia toisistaan. Kenties eniten esillä oleva Heikki jää henkilönä toisaalta hieman ohueksi, mutta samalla hiljaisen nuorukaisen kautta esitetään täydellisesti sodan kamaluuksia. Niskanen ei paljoa pääse puhumaan, mutta hän tekee todella paljon pelkillä katseillaan. Näyttelijäkaarti on muutenkin hyvässä vedossa. Rahkonen tulkitsee mainiosti alikersantin väsymystä, Franzén taas pastorihahmonsa vaikeita tunteita hänet pettänyttä vaimoaan kohtaan ja Kähkönen tuo hieman huumoria synkkyyden keskelle. Nedergårdin ja Babylon Berlin -televisiosarjasta (2017-) tutun Bruchin väliltä löytyy hyvää kemiaa.

Tässä kohtaa voisin varmaan tunnustaa, että en ole vieläkään nähnyt Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta. Tämä arvostelu ei siis tule millään lailla vertailemaan pitkään kyseenalaisten metodiensa takia kohujen keskellä ryvenneen ohjaajan kahta sotaelokuvaa. Lapin sodan nähtyäni aion kyllä mahdollisimman pian saada katsottua myös Tuntemattoman sotilaan, sillä olin ajoittain niin vaikuttunut tästä teoksesta. Vielä elokuvan alkupää hapuilee hieman, kun se tuntuu hetkittäin filmatulta Wikipedia-artikkelilta. Pitkään jokainen kohtaus alkaa tekstillä, joka selittää missä ollaan, mikä päivä on ja mitä merkittävää Suomessa on juuri tapahtunut. Hetken jännitin, että tuleeko koko leffa olemaan sellainen. Onneksi elokuva kuitenkin rauhoittuu edetessään ja vahvistaa otettaan kaiken aikaa.

Hieman töksähtelevästä tarinankerronnasta huolimatta elokuvan ensimmäinen tunti säväytti sotakohtauksillaan, joista näki että rahaa on kyllä palanut. Taistelukuvaukset ovat myös onnistuneen jännittäviä. Todellinen koukkuhan leffaan kuitenkin saadaan, kun rauhansopimus on solmittu ja yhtäkkiä suomalaisten pitäisi kääntyä vanhoja liittolaisiaan vastaan. Natsi-Saksan kanssa toveeraaminen on toki asia, mitä harva maa haluaisi muistella, mutta valitettavasti Suomi ei olisi pärjännyt taistelussa Neuvostoliittoa vastaan ilman heitä. Natsien teot Euroopassa olivat etäisesti tiedossa, mutta Suomeen saapuneet saksalaiset tuntuivat olevan hyviä miehiä, jotka auttoivat paikallisia taistelemisen lisäksi myös muissa hommissa. Ja yhtäkkiä seuraavana päivänä nämä miehet olivat vihollisia, jotka pitäisi joko saada ulos maasta tai ampua.

Elokuvan parasta antia on tämä kuvaus tilanteen absurdiudesta ja samalla hurjuudesta suomalaisten vinkkelistä. Entinen vihollinen onkin nyt liittolainen ja entinen liittolainen onkin nyt vihollinen. Elokuva näyttää raastavasti, miten suomalaisten pitää puheellaan epäinhimillistää saksalaiset ja venäläiset, jotta voivat perustella itselleen tekonsa ja käytöksensä. Samalla elokuva muistuttaa, että hirmutekoihin pystyy jokainen kansalaisuudesta riippumatta. Kun nuoret sotilaat saavat käskyn viedä saksalaisia auttaneet ja heihin rakastuneet suomalaisnaiset Rovaniemelle, jännite on korkeampi kuin sotakohtauksissa, sillä kuka tahansa vastaantuleva voi olla vihamielinen, niin naisille, jotka mielletään nyt pettureiksi ja vakoojiksi, sekä miehille, jotka heitä saattavat ja suojelevat. Siis suojelevat, vaikka naisia ollaan todennäköisesti viemässä tapettaviksi.

Kestoa Lapin sodalla on vähän päälle kaksi ja puoli tuntia, mutta itse en mieltänyt elokuvaa missään kohtaa liian pitkäksi tai tylsäksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, että sotimiskohtaukset loppuvat periaatteessa kokonaan puolenvälin paikkeilla ja loppuleffa on lähinnä matkaamista Ouluun, joko jalan tai hyvän onnen sattuessa auton kyydissä. Minut tämä matka - sen vaiheet ja sen vaikutukset hahmoihin - koukuttivat täysin mukaansa. Pidin paljon siitä, että sodan päättyminen ei genreleffalle poikkeuksellisesti juuri saanut aikaan sotilaissa riemunkiljahduksia, vaan enemmänkin sellaisia "ai tässäkö tämä nyt oli, lähdetäänkö kotiin?" -kysymyksiä. Leffan loppu onnistui myös liikuttamaan.

Louhimies rakentaa ilmapiiriä väkevästi ja on saanut aikaan kohtauksia, jotka todella tuntuvat suurilta skaalaltaan. Hänen ja Tuurin käsikirjoitus hieman takeltelee alkumetreillä, mutta voi toki olla, että myös Lapin sodasta julkaistaan joskus Tuntemattoman sotilaan tapaan pari pidennettyä versiota, jotka rauhoittavat alkupään kerrontaa hieman. Teknisesti Lapin sota on hieno. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja mukana on niin näyttäviä maisemaotoksia, taitavaa siluettien ja värien, sekä värittömyydenkin käyttöä. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja maskeeraajat ovat päässeet peittämään näyttelijät mutaan ja ruhjeisiin. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma jylisee onnistuneesti. Lasse Enersenin säveltämät musiikit tunnelmoivat niin jännittävästi kuin haikeastikin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lapin sota, Suomi, 2026, Backmann & Hoderoff, MTV Oy

Crystal Lake, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

CRYSTAL LAKE - KAUSI 1

Luoja: Brad Caleb Kane

Näyttelijät: Linda Cardellini, William Catlett, Gwendolyn Sundstrom, Cameron Scoggins, Devin Kessler, Callum Vinson, Danielle Kotch, Phoenix Parnevik, Nick Cordileone, Neal Huff, Joy Suprano, Bernadette Quigley, Daniel Stewart Sherman, William Hill, Brian J. Carter, Nancy Nagrant, Jason Fuchs, Manon Gage, Oona Roche, Hamish Linklater ja Jonathan Tison

Genre: kauhu, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 44 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Crystal Lake on esiosa kauhuelokuvaklassikolle Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980). 2000-luvun alussa, kymmenen elokuvan jälkeen alkuperäisleffan ohjaaja Sean S. Cunningham kertoi ideastaan laajentaa murhaaja Jason Voorheesin tarinaa television puolelle. Tämä "Crystal Lake Chronicles" -projekti ei kuitenkaan edennyt ja kymmenen vuotta myöhemmin The CW -kanava ryhtyi työstämään omaa sarjaansa aiheesta. Kanava ei kuitenkaan tarttunut tekemäänsä pilottijaksoon ja hetken aikaa tekijät keskittyivät uuteen elokuvaan, jonka oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2017, mutta sekin jäi tekemättä. Vihdoin vuonna 2022 A24-yhtiö ja Bryan Fuller ilmoittivat työstävänsä esiosasarjaa Peacock-kanavalle. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot viivästyttivät tuotannon käynnistymistä ja kuvaukset alkoivat vasta kesäkuussa 2025. Nyt Crystal Laken ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu (Suomessa HBO Maxin kautta) ja itse olin utelias näkemään, mitä sarjan parissa on saatu aikaiseksi. Katsoinkin Crystal Laken läpi muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Kun Crystal Laken kesäleirillä epämuodostunut poika Jason Voorhees hukkuu, hänen äitinsä Pamela vajoaa synkälle polulle.

Linda Cardellini näyttelee Pamela Voorheesia, rakastavaa äitiä, joka huolehtii jopa ylisuojelevasti epämuodostuneesta pojastaan Jasonista (Callum Vinson). Jason on Pamelan silmäterä, eikä hän suostu päästämään poikaa silmistään edes kun tämä lähtee kesäleirille, vaan työskentelee leirillä kokkina. Naisen sydän hajoaa palasiksi, kun eräänä päivänä kiusattu Jason hukkuu, eikä Pamelan psyyke ole enää entisensä. Kaikille alkuperäisen Perjantai 13. -elokuvan nähneille lopputulos on varmasti selvä, mutta Pamelan tarinaa on silti kiinnostavaa seurata. Iso syy tähän on mahtava Cardellini, joka tulkitsee hahmonsa surua ja siitä ilmeneviä synkkiä puolia vakuuttavasti. Hänestä löytyy äidillistä lämpöä, mutta myös hurjaa vimmaa. Vinson taas on sympaattinen pienenä Jason-poikana.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa William Catlett Crystal Laken poliisipäällikkö Brooksina, Devin Kessler Brooksin journalistisiskona Brianana, Gwendolyn Sundstrom Jasonin ainoana ystävänä Gracena, Nick Cordileone metsässä asuvana sotaveteraani Ralphina, Joy Suprano Pamelan ystävänä Ritana, Bernadette Quigley paikallista kuppilaa pyörittävänä Trudynä, sekä Danielle Kotch ja Phoenix Parnevik Crystal Laken kesäleirin ohjaajina Claudettena ja Barryna. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta sarja on silti selvästi Cardellinin show.

Minua hieman jännitti ryhtyä katsomaan Crystal Lakea, koska usein tällaiset esiosatarinat voivat enemmänkin tehdä hallaa. Minä esimerkiksi inhoan Rob Zombien Halloween-elokuvan (2007) yritystä selittää toisen ikonisen kauhuhahmon, Michael Myersin tekoja, keksimällä tälle traagisen lapsuudentarinan. Se oli lähinnä osoitus siitä, ettei Zombie ollut ikinä ymmärtänyt hahmoa. Jason Voorheesin kohdalla kyse on kuitenkin aina ollut traagisesta lapsuudesta, joten sarja ei ryhdy rikkomaan kaanonia esittelemällä mukavan pojan, jolle käy ikävästi. Sarja ottaa kyllä vapauksia esimerkiksi muuttamalla aikajanaa, sekä keksimällä uutta taustaa Voorheeseille, mutta kyllähän jo vanhat Perjantai 13. päivä -rainat toivat omia risteileviä ideoitaan. Lisäksi pidin paljon enemmän Crystal Laken uusista ideoista kuin vaikkapa umpisurkean Jason Goes to Hell: The Final Friday -leffan (1993) ajatuksesta, että Jason olisikin yksi Evil Dead -elokuvasarjan (1981-) deaditeista.

Kahdeksanjaksoinen avauskausi vie pääasiassa onnistuneesti mennessään. Jasonin kuolinkohtaus tuntuu tehokkaan ikävältä ja sen erilaisia vaikutuksia on mielenkiintoista seurata. Pitkään sarja on ehta slasher ja genrefanit varmasti ilahtuvat jaksojen kekseliäistä ja groteskeista tavoista pistää ihmisiä hengiltä. Tunnelma on jännittävä, joskin samalla myös haikea. Vasta finaalijaksossaan tuotantokausi hieman kompastelee, kun se ryhtyy selkeämmin sysäämään sarjaa vaihtoehtoiselle aikajanalle, mutta pidin silti näkemästäni ja odotan, mitä mahdollinen kakkoskausi voisi tuoda tullessaan.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä pätevästi, samalla kun käsikirjoittajat hieman horjuvat, tasapainotellessaan tutun tarinan seuraamisen ja omien lisäystensä välillä. Teknisesti Crystal Lake on suorastaan ihastuttava. Se kumartelee monin tavoin alkuperäiselle Perjantai 13. -elokuvalle, oli kyse sitten samoissa ympäristöissä kuvaamisesta, samanlaisista kamerakikkailuista tai alkutekstipätkästä lasin särkevää logoa myöten. Sarja on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Maskeeraustiimi on tehnyt vaikuttavaa työtä niin Jasonin kuin rujojen kuolemien kanssa. Äänityöskentely on oivallista ja Giosuè Greco tuo hyvän lisänsä tunnelmaan musiikeillaan, muistaen tietysti säilyttää Harry Manfredinin tunnetut melodiat ja sen ikonisen "Ki-ki-ki, ma-ma-ma!" -kuiskutuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crystal Lake, Yhdysvallat, 2026-, A24

Love of Your Life (2026) - elokuva-arvostelu

LOVE OF YOUR LIFE

Ohjaus: Rachel Morrison

Näyttelijät: Margaret Qualley, Gabriel Basso, Aaron Pierre, Patrick Schwarzenegger, Catherine Keener, Tamara Lawrance ja Corey Johnson

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Love of Your Life on Margaret Qualleyn tähdittämä draamaelokuva. Julia Cox työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Amazon MGM Studios osti hänen tekstinsä syksyllä 2024. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Love of Your Life on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin vuoksi ja päätinkin uteliaana katsoa Love of Your Lifen heti sen julkaisuviikolla.

Nuori sairaanhoitaja Maya rakastuu Charlieen, mutta kun vuosikymmenen vaihteessa hurja virus leviää maailmalla, tragedia iskee ja mullistaa Mayan elämän vuosiksi.

Margaret Qualley näyttelee Mayaa, 26-vuotiasta sairaanhoitajaa, jonka työstressiä ei helpota yhtään Yhdysvaltoihin rantautunut koronaviruspandemia. Iloa elämään tuo kuitenkin poikaystävä Charlie, jota näyttelee Netflixin The Night Agent -sarjasta (2023-2027) tuttu Gabriel Basso. Qualleyn ja Basson väliltä löytyy kivasti kemiaa ja heidän hahmoilleen muodostuvaa yhteyttä ymmärtää helposti. Maya ei koskaan tuntenut isäänsä ja hänen äitinsä hylkäsi hänet, kun Maya oli vielä teini, kun taas Charlie on adoptoitu. Tavallisesta poikkeavat lapsuudet ja suhteet vanhempiin tuovat siis heti helpot keskustelunaiheet. Qualley osoittaa jälleen olevansa yksi tämän hetken parhaista nuorista naisnäyttelijöistä. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa muuttuvaa mielenmaisemaa, vuosien kuljettaessa Mayaa rajusti eri suuntiin. Bassokin toimii hyvin roolissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Catherine Keener ja Corey Johnson Charlien vanhempina Ruthina ja Kerrynä, Patrick Schwarzenegger Mayan parhaana ystävänä Jasonina, sekä vastikään HBO Maxin Lanterns-sarjaa (2026-) tähdittänyt Aaron Pierre Felixinä, eronneena miehenä, jonka Maya kohtaa matkallaan Portugalissa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan ja Pierre istuu passelisti Felixiksi, joka haastaa Mayan tunteet.

Love of Your Life osoittautui oikein mainioksi ja jopa aika koskettavaksi draamaelokuvaksi, sekä kevyesti vuoden parhaaksi Amazon Prime Videon omaksi leffaksi - eipä sillä, että kilpailu olisi järin kovaa sillä saralla. Yleensä tuhahdan, jos elokuvat liittyvät koronaviruspandemiaan - koska kukapa sitä aikaa haluaisi ainakaan vielä elää uudestaan? Love of Your Life on kuitenkin rakentanut pandemian ympärille tehokkaan tarinan, joka onnistuu esittämään suruun hukkumista ja pahassa olossa vellomista ilman, että meno muuttuu koskaan melodramaattiseksi. Lisäksi leffa taitaa olla tähän mennessä monelle samaistuttavin elokuva korona-ajasta, hahmojen kuluttaessa karanteeniaan Netflixin Tiger Kingin (2020) parissa. Elokuva osaa olla myös nätti, enkä tarkoita vain Portugalin aurinkoisia maisemia.

Elokuva kertoo tarinaansa lähes vuosikymmenen ajalta ja kiinnostavinta onkin Mayan kasvutarina tuona aikana tuskallisten muutosten keskellä. Hänen toimintansa muita kohtaan tuntuu ajoittain ikävältä, mutta samalla häntä voi ymmärtää, kun tietää mitä hän on joutunut kokemaan. Parhaimmillaan leffa kuvaa onnistuneesti tätä murtunutta mieltä. Tarina on hyvä osoitus siitä, että korjaantumisen pitää lähteä itsestä ja se on myös oivallinen kuvaus siitä, että jotain ihanaa voi löytää vielä senkin jälkeen, kun on luullut menettäneensä sen ainoan oikean ja rikkoutuneensa pysyvästi. Elokuvaa varten kannattaakin ottaa nessut käden ulottuville.

Elokuvan on ohjannut Rachel Morrison, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti. Morrisonin apuna on Julia Coxin hyvä käsikirjoitus, joka toimii niin hahmokuvauksensa kuin dialoginsa osalta. Love of Your Life on lisäksi osaavasti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustajat ja maskeeraajat onnistuvat heijastelemaan Mayan eri vuosien mielentiloja hahmon ulkonäön kautta. Äänimaailmakin on toimivasti rakennettu ja Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Love of Your Life www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Love of Your Life, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, General Admission, Open Invite Entertainment

Clown in a Cornfield (2025) - elokuva-arvostelu

CLOWN IN A CORNFIELD

Ohjaus: Eli Craig

Näyttelijät: Katie Douglas, Aaron Abrams, Carson MacCormac, Vincent Muller, Kevin Durand, Cassandra Potenza, Verity Marks, Ayo Solanke, Alexandre Martin Deakin, Dylan McEwan, Will Sasso ja Bradley Sawatsky

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Clown in a Cornfield perustuu Adam Cesaren samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Jo ennen kirjan julkaisua Temple Hill Entertainment osti sen filmatisointioikeudet, kääntääkseen kirjan elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2023 ja lopulta Clown in a Cornfield sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa keväällä 2025. Suomeen leffa saapui vasta myöhemmin, suoraan vuokralle. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin siitä yllä olevan julisteen noin puolitoista vuotta sitten. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan ja koska halloween-sesonki saa minut aina katsomaan enemmän kauhua, päätin eräänä iltana pistää Clown in a Cornfieldin pyörimään Viaplaysta.

Teinityttö Quinn muuttaa lääkäri-isänsä kanssa pieneen Kettle Springsin kaupunkiin, missä hänelle selviää pian, että joku pukeutuu kaupungin klovnimaskotti Frendoksi ja murhaa ihmisiä.

Netflixin Ginny & Georgia -sarjasta (2021-) tuttu Katie Douglas näyttelee Quinn Maybrookia, joka on vastikään menettänyt äitinsä. Quinn ja hänen lääkäri-isänsä Glenn (Aaron Abrams) muuttavat isän uuden työpaikan perässä pieneen Kettle Springsiin, jotta he voisivat aloittaa uuden elämän, tietämättä kaupungin synkemmästä puolesta. Quinn on kelpo päähahmo äiti-ikävänsä kanssa ja Douglas myös suoriutuu roolistaan kelvollisesti, toimien paremmin kauhukohtauksissa kuin ihmisdraaman äärellä. Abramskin on hyvä huolehtivana isänä.

     Kettle Springsissä Quinn tapaa joukon teinejä, jotka viihdyttävät itseään erilaisilla sosiaaliseen mediaan kuvatuilla jäynillä. He ovat pormestarin (Kevin Durand) poika Cole (Carson MacCormac), suosittu tyttö Janet (Cassandra Potenza), hänen paras kaverinsa Ronnie (Verity Marks), Ronnien poikaystävä Matt (Alexandre Martin Deakin), kepposet keksivä Tucker (Ayo Solanke), sekä omissa oloissaan viihtyvä Rust (Vincent Muller). Muut nuoret jäävät pääasiassa käveleviksi kliseiksi ja yhdentekeväksi tykinruoaksi, mutta sentään parista heistä löytyy hieman enemmän elokuvan edetessä. Muukin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa passelisti, joskin kukaan ei tee mitään erityisestä vaikutusta.

Tappajapellet ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana olleet mojovasti esillä elokuvien puolella, joten odotin melkeinpä ennen kaikkea näkeväni, miten Clown in a Cornfield erottuisi joukosta edukseen. Ei Frendo ole yhtä kiehtova tapaus kuin Se-leffojen (It - 2017-2019) Pennywise tai yhtä kieron vekkuli persoona kuin Terrifier-elokuvien (2016-) Art, mutta hahmolle on keksitty oma ovela koukkunsa, mikä erottaa tämän murhanhimoisen klovnin kilpailijoistaan. Samalla tämä koukku myös nostaa muuten aika tavanomaisen slasherin yhdentekevine teinihahmoineen tasonsa puolesta yhden pykälän ylemmäs.

Elokuva käyttää tovin esitelläkseen hahmojaan ja tätä ankeaa pikkukaupunkia, ennen kuin nuorten juhlat maalaistilalla saavat ikävän käänteen, kun maissipellolta saapuu klovni, joka ei halua piristää pirskeitä ilmapalloeläimillä tai taikatempuilla, vaan pistämällä teinit aikaiseen hautaan. Tästä leffa pääsee vasta vauhtiin ja luvassa on niin kekseliäitä ja verisiä kuolemia, kuten slasherille kuuluukin, sekä myös sopivan synkkää huumoria, jotka yhdessä nostavat meiningin viihdearvoa. Erityisen pelottavaksi en Clown in a Cornfieldia mieltänyt, mutta pellekammoisille Frendon saapuminen kuvaan saa taatusti sydämen takomaan ja kämmenet hikoamaan. Leffa sopii oikein passelisti vaikkapa kaveriporukan kauhuleffailtaan ja jäänkin nyt uteliaana odottamaan parhaillaan työn alla olevaa kakkososaa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Eli Craig, joka tunnetaan parhaiten lystikkäästä kauhukomediasta Tucker & Dale vs. Evil (2010). Clown in a Cornfield ei ole yhtä humoristinen kuin se, mutta ei Craig tätäkään leffaa ohjaa täysin vakavissaan. Craigin ohjaus on oivallista, mutta hänen ja Carter Blanchardin käsikirjoitus jää hieman ohkaiseksi, etenkin hahmojen puolesta. Teknisesti Clown in a Cornfield toimii passelisti. Se on hyvin kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustajat ovat tehneet Frendosta sopivan tunnistettavan muiden tappajaklovnien rinnalla. Maskeeraajat ja efektitiimi taas pääsevät läträämään tekoverellä. Äänimaailma ei onneksi liikaa luota kovaäänisiin böö-pelotteluihin, joskin äänityöskentelystä on pakko huomauttaa, että välillä Frendon kengät päästävät koomisia kitiseviä ääniä, kun taas toisinaan pelle pystyy hiippailemaan täysin huomaamattomasti. Brandon Robertsin ja Marcus Trumppin säveltämät musiikit eivät pääse oikein missään kohtaa esille, koska läpi leffan soitetaan eri yhtyeiden ja artistien kappaleita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clown in a Cornfield, Yhdysvallat, 2025, RLJE Films, Shudder, Hercules Film Fund, Protagonist Pictures, Temple Hill Entertainment, Rhea Films, Thundersnow Pictures, 1821 Studios

Clayface (2026) - elokuva-arvostelu

CLAYFACE

Ohjaus: James Watkins

Näyttelijät: Tom Rhys Harries, Naomi Ackie, Max Minghella, David Dencik, Joshua James, Eddie Marsan, Joana Ribeiro, Nancy Carroll ja Daniel Betts

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Clayface on DC:n elokuva- ja sarjauniversumin kolmas elokuva ja se perustuu DC:n sarjakuvahahmo Savinaamaan, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1940. Mike Flanagan oli innostunut Batman: The Animated Seriesissä (1992-1995) nähdystä Savinaaman jaksosta Feat of Clay ja halusi tehdä siitä näytellyn elokuvan. Vuonna 2021 hän esitteli ideaansa tuottaja Jon Bergille, ajatuksenaan, että leffa olisi osa tuolloin pyörinyttä DC-elokuvauniversumia. Kun The Batmanin (2022) ohjaaja Matt Reeves ryhtyi työstämään lisäosia elokuvalleen, Flanagan esitteli ideansa Reevesille, tarkoituksena tuoda Clayface mukaan The Batman: Part II:ssa (2028). Kuitenkin kun James Gunn ja Peter Safran nousivat DC Studiosin johtoon loppuvuodesta 2022, he innostuivat Flanaganin visiosta ja halusivat leffan mukaan omaan uuteen universumiinsa, joka käynnistyi vuoden 2025 Superman-elokuvalla. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot viivästyttivät projektin etenemistä ja vasta elokuussa 2025 kuvaukset saatiin käyntiin. Siinä kohtaa Flanagan oli kuitenkin kiireinen Carrie-sarjan (2026-) ja The Exorcist: Martyrs -elokuvan (2027) parissa, jolloin korvaavaksi ohjaajaksi valittiin James Watkins. Nyt Clayface saapuu teattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä innoissani. Olen halunnut jo pitkään nähdä hahmon valkokankaalla ja ilahduin, kun kerrottiin, että kyseessä olisi kauhuelokuva. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Clayfacen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa. 

Näyttelijä Matt Hagen on suosionsa huipulla, kun gangsterit turmelevat hänen kasvonsa. Pelastaakseen uransa Matt kokeilee uudenlaista lääketoimenpidettä, joka vaikuttaisi aluksi korjaavan asiat, mutta pikkuhiljaa mies huomaa lääkkeen sisältävän ikäviä sivuvaikutuksia...

Itselleni tuntematon Tom Rhys Harries näyttelee Matt Hagenia, jolla pyyhkii lujaa. Hänen menneisyytensä on todellinen ryysyistä rikkauksiin -tarina, hän menestyy hyvin urallaan ja mies on juuri saanut ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Matt päätyy sänkyyn väärän naisen, nimittäin häikäilemättömän mafiapomo Markos Szabon (David Dencik) tyttöystävän Mian (Joana Ribeiro) kanssa ja Szabon miehet viiltelevät Mattin kasvot hurjaan kuntoon, sekä järjestävät lokaamiskampanjan tuhotaakseen näyttelijän uran. Epätoivoinen Matt päätyy testaamaan kokeellista lääkeainetta, joka aluksi muuttaa hänen kasvonsa ennalleen... mutta joka ei lopeta muuttamistaan siihen. Olen vuosia pitänyt Matt Hagenia kiehtovana hahmona ja hänen kanssa on onnistuttu elokuvassa mainiosti. Harries istuu rooliinsa erinomaisesti. Hän tulkitsee hyvin niin superstaraa kuin murtunutta miestä ja lopulta kostonhimoista hirviötä. Toivonkin, että Clayfacen myötä miestä tullaan näkemään jatkossakin isoissa elokuvissa. Myös Dencik hoitaa tonttinsa passelisti aika geneerisenä rikollispomona. 

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Naomi Ackie ihmelääkkeen keksijänä Caitlyninä ja Max Minghella hänen poliisimiehenään Johnina, Joshua James Mattin parhaana ystävänä Coreyna ja Eddie Marsan Mattin managerina. Sivunäyttelijät ovat hyviä osissaan, etenkin Ackie tohtorina, joka toki kauhistuu, kun hänen kehittelemänsä aineen todelliset puolet paljastuvat Mattin kautta.

DC:n uusi elokuva- ja televisiouniversumi on mielestäni käynnistynyt hieman epätasaisesti. Uusi Superman tuntui ilahduttavasti lauantaiaamun piirretyiltä näytellyn leffan muodossa ja mielestäni tämän kesän Supergirl (2026) oli mainettaan parempi avaruusseikkailu. Creature Commandos -animaatiosarjan (2024-) olemassaolon ehdin jo unohtaa, Peacemakerin (2022-2025) toinen kausi oli pettymys ja itse en innostunut värikkäälle lähdemateriaalilleen keskisormea näyttäneestä väsyneestä Lanterns-sarjasta (2026-). Mutta jos jostain nostan hattua, niin siitä että uusi DC-universumi revittelee reippaasti tyylilajeilla ja Clayface on tästä täydellisin esimerkki. Kyseessä on synkkä body horror -kauhuleffa, jota on vaikea edes nähdä samaan universumiin kuuluvaksi kuin hyväntuulista Supermania. Samalla kyseessä on mielestäni tähän mennessä uuden DC-universumin paras teos. 

Siinä, missä Sonyn Spider-Manittomat leffat Spider-Manin pahiksista epäonnistuivat, Batmanittomassa Batman-pahiksesta kertovassa Clayfacessa tuttua yön ritaria ei jää edes kaipaamaan. Traaginen tarina vie väkevästi mukanaan ja hienoa on, että vaikka leffa sijoittuu Gothamiin, ei katsojan tarvitse tykätä tai tietää supersankari- ja sarjakuvaleffoista innostuakseen näkemästään. Ihmelääkkeeksi luullun aineen sivuvaikutukset muuttuvat kaiken aikaa epämiellyttävämmiksi ja mukana on pari kohtausta, joiden seuraaminen tekee häijyä. Samalla katsetta valkokankaalta ei voi irrottaa. On koukuttavaa seurata Mattin yritystä saada uudet oireensa aisoihin ja kenties jopa hyödyntää kehoaan, jota voi muovata kuin savea, sekä miehen kasvavaa kostonhimoa. Jos pelkäsit, että koska James Gunn toimii tuottajana, niin tämäkin sarjakuvaleffa olisi humoristinen, huolenaiheesi oli turha. Clayface on synkeä ja iloton tarina, erittäin mainio lisäys DC-universumiin ja muutenkin yksi viime vuosien kiinnostavimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Toivon todella, että tämä ei jää Savinaaman ainoaksi valkokangasnäyttäytymiseksi ja että joskus Tom Rhys Harries pääsisi ottamaan miehestä mittaa Gothamin viittasankarin kanssa - kuka ikinä häntä sitten tulee näyttelemään.

Flanaganin muiden kiireiden takia mies ei pystynyt myös ohjaamaan Clayfacea, vaan vastuu tästä meni James Watkinsille, jonka edellinen leffa oli täysin turha amerikkalaistettu Speak No Evil -uudelleenfilmatisointi (2024). Clayfacella Watkins näyttää taitonsa tehokkaan ikävän ilmapiirin luomisessa. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on pätevää ja maskeeraukset näyttävät paikoitellen ällöttäviltä. Tietokonetehosteista näkyy, että elokuva tehtiin tavallista pienemmällä budjetilla, mutta efektit ajavat asiansa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, Volker Bertelmannin säveltämien musiikkien säestäessä tapahtumia oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clayface, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros. Studios, DC Studios, 6th & Idaho Productions, British Film Commission, Domain Entertainment, The Safran Company