Arvostelu: Kaiken teoria (The Theory of Everything - 2014)

KAIKEN TEORIA

THE THEORY OF EVERYTHING

Ohjaus: James Marsh

Pääosissa: Eddie Redmayne, Felicity Jones, David Thewlis, Charlie Cox, Harry Lloyd, Simon McBurney, Abigail Cruttenden, Emily Watson ja Maxine Peake

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 7

The Theory of Everything, eli suomalaisittain Kaiken teoria perustuu Jane Hawkingin muistelmakirjaan Travelling to Infinity: My Life with Stephen vuodelta 2007, joka perustuu tositapahtumiin fyysikko Stephen Hawkingin elämästä ja Stephenin ja Janen parisuhteesta. Käsikirjoittaja Anthony McCarten oli kiinnostunut Hawkingin elämästä jo vuosia, luettuaan hänen kirjansa Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes - 1988) ja kun hän luki Jane-vaimon kirjan, hän ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Hän tapasi Janen useaan otteeseen, joka kiinnostui elokuvaideasta ja sai herätettyä myös tuottaja Lisa Brucen mielenkiinnon. Ohjaajaksi palkattiin James Marsh, näyttelijät ja työryhmä saatiin kasaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2013. Lopulta Kaiken teoria sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja naispääosa), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan brittielokuvan, miespääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot. Itse kävin katsomassa Kaiken teorian, kun se saapui Suomen teattereihin alkuvuodesta 2015 ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut sen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Kaiken teorian kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Cambridgen yliopistolla opiskelevan nerokkaan Stephen Hawkingin elämä mullistuu, kun hänellä todetaan vakava motoneuronitauti, joka tekee hänen liikkumisestaan ja puhumisestaan lopulta liki mahdotonta. Kaikkien odotusten vastaisesti Stephen jatkaa taisteluaan ja hänestä tulee kaikkien aikojen arvostetuin fyysikko.

Pääroolissa Albert Einsteinin ohella maailman tunnetuimpana fyysikkona, Stephen Hawkingina nähdään Eddie Redmayne, joka tekee elokuvassa yhden kaikkien aikojen upeimmista roolisuorituksista. Redmayne voitti roolityöllään lukuisia palkintoja Oscarista ja Golden Globesta Screen Actors Guild Awardiin - kaikki täysin ansaitusti. Kohtaus kohtaukselta Redmayne katoaa rooliinsa yhä vain voimakkaammin ja jossain kohtaa katsojan täytyy ihan hieraista silmiään, että katsooko tässä näyttelijää vai ihka oikeaa Stephen Hawkingia? Redmayne omaksuu Hawkingille tunnetun olemuksen täydellisesti jokaista pientä ilmettä, elettä ja äännähdystä myöten. Ensin hänen sormensa eivät meinaa enää totella, vääntyen kummallisiin asentoihin ja jalkojen seuratessa perästä. Vähitellen miehen naamakin muovautuu kurttuisemmaksi ja lopulta koko kroppa on lähes täysin toimintakyvytön. Vaikkei fysiikasta mitään ymmärtäisi, se ei haittaa, sillä Hawkingin elämä sairauden kanssa ja saavutukset kaikesta huolimatta ovat niin kiehtovaa seurattavaa.

     Myös sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Felicity Jones on oivallinen Hawkingin ihastuksenkohteena ja lopulta vaimona Janena, David Thewlisin ollessa oikealla tavalla karismaattinen ja lempeä Hawkingia eteenpäin puskevan professori Sciaman roolissa. Hawkingin vanhempina nähdään Simon McBurney ja Abigail Cruttenden, kun taas Janen vanhempia esittävät Emily Watson ja Guy Oliver-Watts. Harry Lloyd näyttelee Hawkingin kouluajan ystävää Briania, kun taas vuotta myöhemmin Daredevil-sarjasta (2015-2018) kuuluisaksi noussut Charlie Cox nähdään Hawkingeja auttavana kirkkokuoron johtajana Jonathanina.

Yhä kolmannellakin katselukerralla Kaiken teoria teki minuun valtavan vaikutuksen. Sen lisäksi, että Eddie Redmayne on pääroolissa käsittämättömän huikea, elokuva on muutenkin hienosti tehty. Kuten jo sanoin, Hawkingin elämä on erittäin mielenkiintoinen ja siihen uppoutuu mukaan heti ensiminuuteilla. Koulukavereiden kanssa hassuttelu ja romanssin muodostuminen Stephenin ja Janen välillä saavat lähes unohtamaan, mitä onkaan luvassa. Kun sairaus iskee, on se kuvattu pysäyttävästi. Vaikka kuten tiedämme, Hawking eli jopa 55 vuotta sairautensa kanssa, riipaisee silti sydämestä, kun hän saa kuulla lääkäriltä, ettei hänen odoteta elävän kahta vuotta kauempaa. Jos ei siis käynyt vielä selväksi, nessut kannattaa pitää käden ulottuvilla, kun Kaiken teorian pistää pyörimään, sillä kuivin silmin sitä on vaikea katsoa loppuun saakka.

Vaikka Hawkingin sairaus esitetäänkin tragediana, joka johtaa useisiin herkkiin hetkiin, ei elokuva ole kuitenkaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa yllättävän hauskakin elokuva. Hawkingin tilasta saadaan onnistuneita vitsejä ilman, että hänen kustannuksella koskaan oikeasti naurettaisiin. Lisäksi jotkut onnen hetket nostavat kyyneleet pintaan siinä missä dramaattisetkin kohtaukset. Tunnelma on läpikotaisin vahvasti rakennettu, mikä kietoo katsojan vielä tiukemmin elokuvan vietäväksi. Kahden tunnin kesto kulkee vauhdilla. Näin lahjakkaan tekijätiimin kanssa olisi voinut viettää kauemminkin aikaa, enkä olisi pistänyt pahitteeksi, jos parin tunnin elokuvan sijaan he olisivat työstäneet vaikka kymmenosaisen minisarjan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Marsh, joka oli aiemmin tehnyt vain pari pienemmän luokan leffaa. Marshin työ Kaiken teoriassa on erittäin väkevää, kuten on myös Anthony McCartenin, hänen käsikirjoituksensa kanssa. Leffa on lisäksi taitavasti kuvattu ja tyylikkäästi värimääritelty. Valot ja värit leikkivät usein kauniisti keskenään. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät huipputyötä eri aikakausia toistaessaan ja maskeeraajat auttavat Redmaynea Hawkingiksi muuntautumisessa. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Jóhann Jóhannssonin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia nätin herkästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Theory of Everything, 2014, Working Title Films, Dentsu Motion Pictures, Fuji Television Network

Arvostelu: Amadeus (1984)

AMADEUS

Ohjaus: Miloš Forman

Pääosissa: F. Murray Abraham, Tom Hulce, Elizabeth Berridge, Jeffrey Jones, Charles Kay, Patrick Hines, Roy Dotrice, Christine Ebersole, Simon Callow, Richard Frank, Nicholas Kepros, Kenny Baker ja Vincent Schiavelli

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia

Ikäraja: 7

Amadeus perustuu Peter Shafferin samannimiseen näytelmään vuodelta 1979, joka puolestaan on fiktiivinen kuvaus säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin elämästä, urasta ja kuolemasta. Shaffer työsti itse näytelmänsä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja siitä ryhdyttiin tekemään elokuvaa. Näytelmän esityskierroksen loppupuolella Mozartia esittänyt Mark Hamill halusi toistaan roolin elokuvassakin, mutta tekijät halusivat jonkun tuntemattomamman näyttelijän rooliin, eivätkä uskoneet, että katsojat pystyisivät näkemään Hamillia minään muuna kuin Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) Luke Skywalkerina. Rooliin valittiin Tom Hulce ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Amadeus sai maailmanensi-iltansa 6. syyskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja äänityksen palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan kuvauksen, leikkauksen, maskeerauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi Suomessa filmi voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan Jussi-palkinnon. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana klassikkona ja yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse olin tiennyt Amadeuksesta jo pitkään, mutten ollut aiemmin nähnyt leffaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1823 itsemurhaa yrittänyt säveltäjä Antonio Salieri passitetaan mielisairaalaan, missä hän tunnustaa syntinsä papille; kuinka hän tapasi nuoren visionäärisäveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin ja kuinka hän syyttää itseään Mozartin kuolemasta.

Parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöllään saanut Tom Hulce valittiin lopulta näyttelemään yhtä legendaarisimmista säveltäjistä, itävaltalaista Wolfgang Amadeus Mozartia. Hulce hyppää erinomaisesti säveltäjäikonin saappaisiin ja tulkitsee hahmoaan ihailtavalla energialla. Mozart oli suurlahjakkuus, joka sävelsi konserttoja ja oopperoita jo ennen aikuisuutta ja pian hänestä tiedettiin ympäri Eurooppaa kuninkaallisia hoveja myöten. Eipä ihme, että nuorena paljon saaneella Mozartilla nousi pissa päähän ja hänet esitetään leffassa röyhkeänä ja omahyväisenä egoistina, joka sanoo varmana olevansa kaikkien muiden säveltäjien yläpuolella. Röyhkeäksi voi myös mieltää hänen kömpelöt käytöstapansa ja yrityksensä höykyttää kaavoihinsa kangistunutta klassisen musiikin ja oopperan maailmaa. Tietyistä rasittavista piirteistään huolimatta katsojana haluaa nähdä tämän säveltäjälegendan elämäntarinan.

     Vaikka Hulce tekikin huipputyötä roolissaan itse Amadeuksena, miespääosapalkinnot eri gaaloissa nappasi lopulta F. Murray Abraham, joka näyttelee italialaissäveltäjä Antonio Salieria, jonka vinkkelistä tarinaa kerrotaan. Abraham tekee hillitympää työtä kuin Hulce, mutta tarjoaa yhtä paljon. Siinä, missä Mozart esitetään eksentrisenä nuorukaisena, Salieri pitää paljon sisällään ja viestii suuria ihan vain katseillaan. Abraham saa hahmonsa jokaisen Mozartiin luodun katseen täyteen tuntemuksia ihailusta, kateudesta, vihasta, äimistymisestä ja halveksunnasta. Katsojalle muodostuu ristiriitainen suhde Salieriin ja vaikka aluksi vaikuttaakin kummalta ratkaisulta, että elokuva kerrotaan hänen kautta, on lähestymistapa lopulta onnistunut.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Elizabeth Berridge Mozartin tyttöystävänä Constanzena, Roy Dotrice Mozartin isänä Leopoldina, Jeffrey Jones Pyhän Rooman keisari Joosef II:na, Charles Kay kreivi Orsini-Rosenbergina, Patrick Hines keisarillisena kapellimestari Bonnona, Christine Ebersole oopperalaulajan urasta haaveilevana Caterinana, Simon Callow oopperalaulaja Schikanederinä, sekä Richard Frank pappi Voglerina, joka vuonna 1823 kuuntelee Salierin kertomusta Mozartista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan. Berridge tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun hän yrittää pysyä säveltäjämiehensä rinnalla läpi vaikeidenkin aikojen.

Eipä ole Amadeusta turhaan ylistetty viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana useaan otteeseen, eikä se syyttä kahminut palkintoja eri gaaloissa. Kyseessä on liki viiden tähden mestariteos, joka lumoaa katsojansa pauloihinsa ja jonka parissa kolmituntinen kesto kulkee kuin siivillä. Filmi onkin erinomaisen esimerkillisesti rakennettu. On erittäin koukuttavaa seurata Salierin kertomusta siitä, kuinka keisarin iloksi kutsuttu Mozart nousee pian maan suosituimmaksi säveltäjäksi ja kuinka tämä teki Salierista syvästi katkeran miehen. Tosielämässä Mozartin ja Salierin välillä ainoastaan huhuttiin olevan kilpailua, mutta Amadeus esittää tämän kuin totuutena. Olivat säveltäjien välit todellisuudessa sitten lämpimät tai kylmät, niistä saadaan aikaiseksi mitä herkullisinta draamaa, hupaisaa huumoria kuin myös suurta tragediaa. Mozartin sävellystyöt pitivät sisällään monenmoisia tunteita, eikä muuta voikaan hyväksyä hänestä kertovalta elokuvalta.

Elokuvassa yllätyin erityisesti siitä, kuinka viihdyttävä ja hauska se osaakaan olla. Etenkin ensimmäinen tunti, jossa Mozart saapuu hoviin muiden iloksi ja järkytykseksi, on todella veikeää katseltavaa. Hahmojen katseet viestivät vielä enemmän kuin heidän sanansa ja niistä syntyvä nokkela huumori nostaa jatkuvasti hymyn huulille. On hilpeää, kuinka Salieri yrittää kerta toisensa perään keksiä keinoa horjuttaa Mozartin asemaa, vain epäonnekseen vahvistaen nuorukaisen jalustaa. Mitä pidemmälle tämä kilpailunhimo etenee, sitä vakavammaksi filmi muuttuu. Leffan kolmas tunti on selvästi sen hitain ja haasteellisin seurattava, lähinnä siksi, kuinka synkkiin vesiin elokuvaa kahlailee. Tämä heijastuu Mozartin työssä ja leffan loppupäässä kuultavat sävelmät ja oopperat ovat toinen toistaan dramaattisempia, joiden jylhyys tuntuu kuuntelijan ytimissä. Mozartin kauniita teoksia päästäänkin kuulemaan koko rahan edestä ja niitä tukevat oopperaesitykset ovat vaikuttavia. Viimeisenä elinvuotenaan Mozartin tuskailema sielunmessu Requiem d-mollissa iskee tosissaan tunteisiin, kun se pauhaa hänen hautajaiskohtauksessaan.

Amadeuksen ohjasi tšekkiläinen Miloš Forman, joka pitää suurta pakettia ihailtavasti kasassa, pureutuen todella intiimistikin säveltäjälegendan sielunmaisemaan leffan loppupuolella. Forman saa kaiken näyttelijöistään irti ja hallitsee niin teatraalisuuden kuin pienisävyisyyden. Peter Shaffer taas käsikirjoitti elokuvan oman näytelmänsä pohjalta ja hän on rakentanut useita aivan mahtavia kohtauksia, täynnä oivaa dialogia. Shafferin mukaan kirjoittamat synkkäsävyiset teemat uskosta ja sen menettämisestä ovat väkeviä. Elokuva on myös hienosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi todella ansaitsivat palkintonsa - niin upeaa työtä he tekevät läpi elokuvan. Näitä huikeita puitteita katsellessa silmä kyllä lepää. Myös äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Mozartin ja muiden klassisen musiikin säveltäjien työt tukevat tapahtumia toki täydellisesti.

Alkuperäisen teatteriversion lisäksi Amadeuksesta on olemassa myös parikymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmetuntinen versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, sekä muutaman kokonaan uuden kohtauksen. Itse katsoin elokuvasta ohjaajan version.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Amadeus, 1984, The Sauls Zaentz Company, AMLF

Arvostelu: Nightcrawler (2014)

NIGHTCRAWLER

Ohjaus: Dan Gilroy

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Rene Russo, Riz Ahmed, Bill Paxton, Kevin Rahm, Michael Hyatt ja Ann Cusack

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Nightcrawler on Jake Gyllenhaalin tähdittämä psykologinen trilleri. Elokuvantekijä Tony Gilroyn pikkuveli Dan Gilroy työsti 1980-luvulla alun perin elokuvaa valokuvaaja Weegeestä, mutta kun hänestä tehtiin elokuva Paljastava silmä (The Public Eye - 1992), Gilroy hylkäsi ideansa. Muutettuaan pari vuotta myöhemmin Los Angelesiin, Gilroy huomasi, että rikoksista uutisoiminen yleistyi ja ne saivat merkittävämpiä paikkoja uutislähetyksissä. Pohdittuaan, kuka lähetyksiin kuvaa videoita erilaisista tragedioista, Gilroy ryhtyi kirjoittamaan tekstiä tällaisesta henkilöstä. Isoveljensä Tonyn avulla Gilroy sai kerättyä työryhmän ja rahoituksen, sekä sai näyttelijä Jake Gyllenhaalin innostumaan tähdittämään leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2013 ja vuoden 2014 Cannesin elokuvajuhlilla siitä esitettiin keskeneräinen versio studioille, jotka ryhtyivät taistelemaan siitä, kuka saisi elokuvan itselleen. Lopulta Open Road Films voitti kisan ja Nightcrawler sai maailmanensi-iltansa 5. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti pieneen budjettiinsa verrattuna, minkä lisäksi se keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, paras miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja leikkauksen BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Nightcrawlerin vasta vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen kerran katsonut sen uudestaan ja nyt kun huomasin Nightcrawlerin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Huijari ja varas Lou Bloom keksii keinon lyödä rahoiksi: hän ryhtyy kuvaamaan murhia, onnettomuuksia ja muita kauheuksia ja myymään videoitaan uutisiin. Kun Lou innostuu työstään, raja sivustakatsojan ja rikoksiin osallistumisen välillä häilyy.

Pääroolissa Lou Bloomina nähdään Jake Gyllenhaal, joka tekee Nightcrawlerissa kenties koko uransa parhaan roolisuorituksensa. On suorastaan vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaasta miespääosasta seuraavan vuoden Oscar-gaalassa. Gyllenhaal tulkitsee häikäisevän vakuuttavasti huijaria ja varasta, joka keksii erikoisen ja ehkä jopa epäeettisen tavan tienata rahaa. Lou pyrkii pääsemään ajoissa erilaisille rikospaikoille ja kuvaamaan niistä materiaalia, jonka hän myy uutiskanavalle. Mitä hurjempi tapaus ja mitä parempaa kuvaa hän siitä saa, sitä enemmän hänelle maksetaan. Gyllenhaal on samanaikaisesti karismaattinen ja koukuttavan viekas, mutta myös karmiva ja luotaantyöntävä. Hänen puhetapansa, äänensä, ilmeensä ja eleensä ovat kaikki tarkoin harkittuja, mitkä tekevät Lousta laskelmoivan käärmeen, joka on jatkuvasti edellä muita. Hän muuttuu yhä vain lierommaksi leffan edetessä, tehdessään kaikkensa ollakseen paras alallaan - vaikka sitten toimimalla itse rikollisesti. Hullunkiilto Gyllenhaalin silmissä kirkastuu ja elokuvan loppupäässä on hyvin vaikeaa enää olla hänen puolellaan.

     Elokuvassa nähdään myös Bill Paxton Loulle työidean antavana Joena, Rene Russo televisiokanava KWLA:lla työskentelevänä Ninana, Riz Ahmed Loun apurina Rickinä, sekä Michael Hyatt etsivä Frontierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti, mutta Nightcrawler on puhtaasti Gyllenhaalin show. Sivuhahmot auttavat katsojaa pysymään Loun kannattajina, sillä eipä muistakaan henkilöistä löydy mitään moraalisen puhtoisuuden esikuvia.

Dan Gilroy oli aiemmin toiminut vain käsikirjoittajana muun muassa elokuvissa Real Steel (2011) ja Medusan perintö (The Bourne Legacy - 2012), jotka eivät kumpikaan ole kovin ihmeellisiä teoksia. Nightcrawlerista kuitenkin huokuu Gilroyn todellinen intohimo ideaansa kohtaan ja onkin hyvä, että hän päätti myös ohjata elokuvan. Miehen ensikertalaisuutta ohjaajan penkillä ei huomaa lainkaan, vaan Gilroy on osunut kultasuoneen heti ensimmäisellä filmillään. Nightcrawler on erinomainen teos, joka kertoo todella vangitsevan tarinan kierosta miehestä ja jolla on paljon sanottavanaan uutisista - uutisten agendoista, epäeettisistä hävyttömyyksistä ja uutisten ja niiden katsojien tai lukijoiden välisestä suhteesta. Kuinka kansan kiinnostus väkivaltaa ja onnettomuuksia kohtaan johtaa yhä vain hirvittävämpien uutisten nostamiseen paraatipaikalle. Katsojalukuja kalastelevat uutiskanavat eivät vaikuta olevan oikeasti kiinnostuneita siitä, millaisia hirveyksiä tapahtuu, vaan ne vaikuttavat jopa toivovan niitä tapahtuvaksi, sillä kaikista graafisimmat jutut takaavat isoimmat rahat.

Elokuva onkin todella väkevä kuvaus moraalittomuudesta, mitä tutkitaan monin eri tavoin. Loun moraalittomuus käy nopeasti selväksi. Hän ryöstää materiaaleja myydäkseen niitä rakennusfirmalle. Hän varastaa polkupyörän, vaihtaakseen sen videokameraan. Ja niin edelleen. Pahinta on kuitenkin se, ettei Louta vaikuta kiinnostavan yhtään, mitä vaikkapa ampumavälikohtauksen uhrille käy. Hänen edessään joku voi tehdä kuolemaa ja Louta kiinnostaa vain tapahtuman taltioimisesta saatavat rahat. Hän ei tee elettäkään kuolevan auttamiseksi. Samalla elokuva haastaa tehokkaasti katsojaansa. Jostain kumman syystä katsoja pysyttelee Loun puolella. Kun poliisit saapuvat koputtelemaan ovea, Loun puuhien muuttuessa hämärämmiksi, jostain syystä katsoja haluaa nähdä miehen kieroilevan itse ulos tilanteesta ehjin nahoin, vaikka takaraivossa jyskyttääkin ajatus siitä, että Lou kuuluisi telkien taakse. Myös pakkomielteisyyttä, manipuloivaa käytöstä ja yksinäisyyttä kuvataan onnistuneesti. Kaikin tavoin Nightcrawler on erinomainen katsaus ihmisen psyykeen. Se pitää todella tiukasti kiinni sanattomaksi jättävään lopetukseensa asti. Upea filmi!

Dan Gilroyn ohjaus on todella väkevää läpi elokuvan. Hän rakentaa tunnelmaa tehokkaasti, yhdistellen psykologista trilleriä ja draamaa synkkään komediaan. Käsikirjoituksessaan hän kehittää esimerkillisesti hahmojaan ja hänen kirjoittamansa repliikit Loulle hipovat täydellisyyttä. Nightcrawler on myös visuaalisesti komea tapaus. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja Los Angelesin yölliset kadut näyttävät upeilta pitkin leffaa. Danin veljen John Gilroyn leikkaus on taitavaa ja kahden tunnin kesto kulkee vauhdilla. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja James Newton Howard tuo vahvan lisän tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nightcrawler, 2014, Bold Films, Sierra / Affinity, Nightcrawler

Arvostelu: Liikkuva linna (ハウルの動く城 - 2004)

LIIKKUVA LINNA

ハウルの動く城

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Chieko Baisho, Takuya Kimura, Tatsuya Gashuin, Ryunosuke Kamiki, Akihiro Miwa, Haruko Kato, Yayoi Kazuki, Yō Ōizumi ja Akio Ōtsuka

Genre: anime, fantasia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 7

Liikkuva linna perustuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen kirjaan (Howl's Moving Castle) vuodelta 1986. Studio Ghibli hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Alun perin Mamoru Hosodan oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta taiteellisten erimielisyyksien takia hän poistui projektista ja tuotanto keskeytyi. Yksi Studio Ghiblin perustajista, ohjaaja Hayao Miyazaki luki Jonesin kirjan ja ihastui sen kuvaan maaseudun halki kävelevästä linnasta. Hän päätti ohjata elokuvan ja tuotanto palasi raiteilleen. Lopulta Liikkuva linna sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 5. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma jättimenestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Liikkuvan linnan ensi kertaa vasta viitisen vuotta sitten ja pidin sitä oikein mainiona filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun Turhamaisuuden noita kiroaa nuoren hatuntekijä Sophien vanhenemaan kymmeniä vuosia, iäkäs Sophie lähtee etsimään apua palauttaakseen itsensä ennalleen ja hän päätyy liikkuvaan linnaan, jossa hän tapaa taikavoimaisen Haurun.

Liikkuvan linnan päähenkilö on nuori hattuja tekevä Sophie (äänenä Chieko Baisho), jonka elämä mullistuu kun eräänä päivänä hänen puotiinsa tupsahtaa katala Turhamaisuuden noita tai ihan vain Turhatar (Akihiro Miwa), joka muuttaa Sophien usean vuosikymmenen vanhemmaksi. Tästä kummallisesta lähtökohdasta käynnistyy seikkailu, jolle katsoja lähtee uteliain mielin mukaan. Sophie on oiva päähahmo, jota kannustaa löytämään ratkaisun kirouksensa purkamiseen ja jonka kehittymistä on mielenkiintoista seurata läpi leffan. Turhatar toimii aluksi oivana pahiksena, kanavoiden hyvin noita-akkamaista energiaa. Hahmo kuitenkin muovautuu leffan aikana yllättäviin suuntiin, kunnes loppupeleissä hän lähinnä vain roikkuu menossa mukana.

     Sophien matka johtaa hänet liikkuvaan linnaan, jossa hän tapaa taikavoimaisen komistuksen Haurun (Takuya Kimura), variksenpelätti Nauriin (Yō Ōizumi), nuoren pojan Marklin (Ryunosuke Kamiki), sekä tulidemoni Calciferin (Tatsuya Gashuin). Muita hahmoja ovat muun muassa Sophien sisko Lettie (Yayoi Kazuki) ja juonitteleva Suliman (Haruko Kato). Liikkuvasta linnasta löytyvät hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja pidettävämpiä persoonia. Hauru on varsinainen hurmuri, muttei kuitenkaan sieltä mukavimmasta päästä. Omaksi suosikikseni nousi nasevasanainen ja vekkulilla luonteella varusteltu Calcifer. Turhattaren menettäessä pahisasemaansa leffan varrella, Suliman nousee hänen tilalle, mutta tämä hahmo ei harmillisesti vakuuta, muun muassa siksi, että hänen motiivinsa jäävät aika löyhiksi.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että vaikka pidänkin Liikkuvasta linnasta, ei se pääse omalla listallani kilpailemaan Studio Ghiblin tai Hayao Miyazakin parhaan elokuvan tittelistä. Mielestäni Ghibli ja Miyazaki ovat saaneet aikaiseksi tätä parempia elokuvia, kuten Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988), Kikin lähettipalvelun (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononoken (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemän (千と千尋の神隠し - 2001). Ongelmani elokuvan kanssa on sen käsikirjoitus. Jonesin alkuperäiskirjan fanit ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien osoittaneet pettymystään sille, kuinka paljon Miyazaki otti vapauksia. Itselleni kirja ei ole tuttu, joten en osaa siihen ottaa sen kummemmin kantaa. Mielestäni Liikkuvan linnan käsikirjoitus on ajoittain hieman kömpelö. Erityisesti koko sotaan liittyvä kuvio on tönkösti istutettu mukaan. Sen kautta pasifisti-Miyazaki sanoo jälleen paljon sodan järjettömyydestä, mutta sodan motiivit ja osapuolet jäävät aika löyhiksi. Vielä toisella katselukerralla Liikkuva linna sai välillä rapsuttelemaan päätä, että mitäs tässä nyt oikein tapahtuu? Siinä, missä tämä päänrapsuttelu palkitaan muissa Ghibli-Miyazaki-yhteistöissä, itselleni ei vielä uusintakatselullakaan herännyt Liikkuvasta linnasta mitään vau-tunnetta.

Muuten pidän Liikkuvasta linnasta, ajoittain aika paljonkin. Kuten Ghibli-Miyazaki-yhteistyöltä voikin odottaa, on elokuva ihastuttavan mielikuvituksellinen. Tarinaan liittyy runsaasti fantasiaelementtejä, joita hyödynnetään toinen toistaan luovemmin tavoin. Miyazakin elokuviin perehtyneet voivat tunnistaa paljon tuttuja piirteitä, lähtien veikeistä ja ajoittain häiritsevän näköisistä olennoista, joista osa on takuulla saanut lapsikatsojat valvomaan keskellä yötä. Miyazaki myös rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, apunaan Joe Hisaishin säveltämät erittäin nätit ja lumoavat musiikit. Tietyt kauniit hetket ovat tehokkaassa kontrastissa synkkien ja karujen sotakuvausten kanssa. Sotakritiikin ohessa Miyazaki keskittyy myös elämän kauneuden kuvaamiseen, sekä tärkeään teemaan oman itsensä kauneuden löytämisessä.

Visuaaliselta anniltaan Liikkuva linna on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on henkeäsalpaavan upeaa. Seasta ei löydy yhtäkään heikompaa tai hätäisesti piirrettyä otosta, vaan jokaiseen kuvaan on panostettu runsaasti. Sen lisäksi, että hahmot ovat mainiosti luonnostellut ja liikkuvat sulavasti, taustat ovat toinen toistaan hienompia luomuksia, pullollaan kauniita värejä ja näyttäviä yksityiskohtia. Itse liikkuva linna on hurjan vaikuttava ilmestys. Pääasiassa käsin työstetyssä, mutta digitaalista apua hyödyntävässä kävelevässä rakennuksessa riittää ihmeteltävää. Ties mistä palikoista, mökeistä tykkeihin ja savupiipuista nostureihin koostuva liikkuva linna on tapahtumapaikan lisäksi myös yksi elokuvan merkittävistä hahmoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ハウルの動く城, 2004, Studio Ghibli, Mitsubishi, DENTSU Music And Entertainment, Nippon Television Network, Tohokushinsha Film Corporation, Tokuma Shoten, d-rights, Buena Vista Home Entertainment

Arvostelu: Finding Neverland - tarinan lähteillä (Finding Neverland - 2004)

FINDING NEVERLAND - TARINAN LÄHTEILLÄ

FINDING NEVERLAND

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Johnny Depp, Kate Winslet, Freddie Highmore, Dustin Hoffman, Julie Christie, Radha Mitchell, Nick Roud, Joe Prospero, Luke Spill, Mackenzie Crook, Kelly Macdonald, Angus Barnett, Toby Jones ja Ian Hart

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Finding Neverland, Suomessa lisänimellä "tarinan lähteillä", perustuu Allan Kneen näytelmään The Man Who Was Peter Pan vuodelta 1998, joka puolestaan pohjautuu J. M. Barrien elämään ja hänen kirjoittamaansa näytelmään Peter Paniin (1904). Miramax hankki oikeudet Kneen näytelmään, David Magee ryhtyi kääntämään sitä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja Marc Forster pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja elokuvalle suunniteltiin ensi-iltaa syksylle 2003, mutta koska Universal Pictures julkaisi tuolloin oman Peter Pan -elokuvansa, studio vaati Miramaxia joko viivästämään julkaisua seuraavalle vuodelle tai poistamaan leffasta kaikki kohtaukset Peter Pan -näytelmästä. Miramax suostui ensimmäiseen ehtoon ja lopulta Finding Neverland - tarinan lähteillä sai maailmanensi-iltansa 4. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten ja tasan 100 vuotta alkuperäisen Peter Pan -näytelmän saatua ensi-iltansa! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki), sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus ja musiikki). Itse katsoin Finding Neverlandin ensi kertaa vasta muutamia vuosia sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kirjoittaja James Barrien uusi näytelmä ei ole toivottu menestys, mikä lannistaa miehen. Kuitenkin kun hän tapaa Sylvia Llewelyn Daviesin ja tämän lapset, Barrie keksii kirjoittaa uuden koko perheen näytelmän pojasta, joka ei suostu kasvamaan aikuiseksi ja tämän seikkailuista Mikä-Mikä-Maassa.

Johnny Depp näyttelee sir James Matthew Barrieta, eli näytelmäkirjailija J. M. Barrieta, Peter Panin luojaa. Roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Depp istuu rooliin erittäin mainiosti, tehden hahmostaan lapsenmielisen ja leikkisän, mutta silti huomattavasti maltillisemman tapauksen kuin hänen merirosvokapteeni Jack Sparrow -hahmonsa vuotta aiemmin ilmestyneessä Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -seikkailuelokuvassa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Barrie on mielenkiintoinen henkilö ja Depp tuo tämän monenlaiset puolet onnistuneesti esille.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Radha Mitchell Barrien vaimona Maryna, Dustin Hoffman Barrien näytelmien tuottajana Charles Frohmanina, Kate Winslet Barrien kohtaamana, vastikään leskeksi jääneenä Sylvia Llewelyn Daviesina, Freddie Highmore, Nick Roud, Joe Prospero ja Luke Spill tämän lapsina, Peterinä, Georgena, Jackina ja Michaelina, sekä Julie Christie poikien isoäitinä, Sylvian äitinä Emma du Maurierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan onnistuneesti. Winslet on erittäin mainio Sylviana, joka yrittää toipua miehensä kuolemasta ja hoitaa neljää lastaan. Lapsista parhaiten onnistuu nuori Highmore Peterinä, joka tietty toimii innoittajana Barrien uuden näytelmän päähenkilölle. Depp oli niin vaikuttunut Highmoren suorituksesta, että kun Tim Burton etsi Jali ja suklaatehdas -elokuvansa (Charlie and the Chocolate Factory - 2006) nimikkohahmolleen lapsinäyttelijää, Depp suositteli Highmorea ja Burton uskoi konkarin sanaa. Christie on erinomainen tiukkana isoäitinä, Mitchellin jäädessä hieman varjoon Barrien toistuvasti unohtamana vaimona. Hoffmanin rooli jää myös varsin pieneksi, mutta on hupaisaa, että hänet nähdään jo toistamiseen Peter Paniin liittyvässä elokuvassa, Hoffmanin näyteltyä pahaa merirosvokapteeni Koukkua Steven Spielbergin elokuvassa Hook - Kapteeni Koukku (Hook - 1991).

Finding Neverland - tarinan lähteillä on yhä uusintakatselulla ja 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen äärimmäisen ihastuttava, liikuttava ja mielenkiintoinen tarina yhden viime vuosisadan rakastetuimman sadun synnystä - ainakin filmin mukaan. Se lumoaa heti mukaansa ja pitää hyvin katsojasta kiinni lopputeksteihin asti. On kiinnostavaa seurata Barrien elämää, kuinka tämä aluksi harmittelee viimeisimmän näytelmänsä huonoa menestystä ja sitten Llewelyn Daviesit tavatessaan saa hurjan inspiraation puuskan uuteen kertomukseensa. On hauskaa ja kekseliästä, kuinka erilaiset tutut Peter Pan -jutut löytävät muotonsa, usein sattumalta. Kun tiukka rouva du Maurier toruu lapsenlapsiaan henkari kädessään, Barrie näkee hetkellisesti katalan roiston koukku kätensä tilalla.

Vaikka elokuva onkin periaatteessa puhdas draama, joka sijoittuu yli sadan vuoden taakse, siinä vallitsee ihanan taianomainen ja satumainen henki. Kun Barrie leikkii Sylvian lasten kanssa, kohtaukset esitetään puoliksi todellisessa maailmassa, perheen kotona ja pihalla, ja puoliksi heidän kuvittelemassaan satumaassa, vaikkapa merirosvolaivassa. Kun tarina ja ilmapiiri vievät näin mainiosti mukanaan, hahmojen koettelemukset - niin hyvässä kuin pahassa - iskevät lujaa katsojan tunteisiin. Pahimmassa tapauksessa katsojan on viimeisen puolituntisen aikana saada mitään selvää tapahtumista, surun ja onnen kyynelten peittäessä silmät. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee kuin siivillä ja Finding Neverlandin katsoo erittäin mielellään uudelleenkin.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka epätasaiseen filmografiaan on vuosien varrella kuulunut muun muassa James Bond -leffa Quantum of Solace (2008), zombiraina World War Z (2013) ja suloinen Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018). Finding Neverland - tarinan lähteillä saattaa jopa olla Forsterin paras työ. Forster tanssahtelee taitavasti todellisen maailman ja sadun rajamaastossa. David Mageen kirjoittama käsikirjoitus on myös onnistunut. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Mukana on muutamia hetkiä, joissa siirrytään erittäin komeasti eri tapahtumapaikkojen välillä. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa työtä herättäessään vuonna 1904 takaisin henkiin. Tehosteet ovat kelvolliset ja äänimaisema oivallisesti kasattu. Jan A. P. Kaczmarekin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla nätisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Finding Neverland, 2004, Miramax, FilmColony, Keylight Productions

Arvostelu: Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby - 1968)

ROSEMARYN PAINAJAINEN

ROSEMARY'S BABY

Ohjaus: Roman Polanski

Pääosissa: Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon, Sidney Blackmer, Maurice Evans, Ralph Bellamy, Angela Dorian, Patsy Kelly ja Charles Gordin

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Rosemary's Baby, eli suomalaisittain Rosemaryn painajainen perustuu Ira Levinin samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Tuottaja William Castle sai kirjan käsiinsä jo ennen sen varsinaista julkaisua ja vakuutti Paramount Picturesin johtaja Robert Evansin siitä, että kirjan elokuvaoikeudet pitää hankkia. Alfred Hitchcockia kalasteltiin elokuvan ohjaajaksi, mutta tämän kieltäydyttyä Castle sai Roman Polanskin tarttumaan projektiin. Polanski kirjoitti lähes 300-sivuisen käsikirjoituksen, jonka pohjalta kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1967. Lopulta Rosemaryn painajainen sai ensi-iltansa kesäkuussa 1968 ja se oli taloudellinen hitti, joka voitti parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, sekä sai parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaan naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Kriitikot suhtautuivat elokuvaan aluksi ristiriitaisesti, mutta vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Rosemaryn painajaista pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä kauhuelokuvista. Itse katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa viitisen vuotta sitten halloweenin aikaan ja pidin siitä valtavasti. Nyt kun elokuva on saamassa esiosan Apartment 7A (2024), päätin sitä odotellessa katsoa Rosemaryn painajaisen uudestaan ja samalla arvostella elokuvan.

Rakastunut Woodhousen pariskunta Rosemary ja Guy muuttavat New Yorkiin ja päättävät, että on vihdoin aika hankkia lapsi. Pian Rosemary kuulee ilouutisen, että hän on raskaana, mutta seuraavien kuukausien ajan hän alkaa tulla vainoharhaiseksi siitä, että talossa on meneillään jotain hämärää ja että hänen syntymätön lapsensa on vaarassa.

Pääroolissa nimikkohahmo Rosemary Woodhousena nähdään Mia Farrow, joka ei ollut tekijöiden ensimmäinen valinta osaan. Ohjaaja Roman Polanski olisi halunnut rooliin kihlattunsa Sharon Taten, kun taas Paramount-johtaja Robert Evans halusi rooliin jonkun tunnetun näyttelijän, kuten Jane Fondan. Farrow nappasi kuitenkin lopulta roolin, mistä kiukustui hänen aviomiehensä, laulaja Frank Sinatra, joka oli vaatinut Farrow'ta luopumaan näyttelijähaaveistaan. Farrow piti kuitenkin päänsä, mikä johti lopulta siihen, että kesken kuvausten Sinatra saapui tuomaan avioeropaperit. Hyvä niin, sillä Farrow on erinomainen roolissaan. Hän tulkitsee todella hyvin hyväsydämistä ja viatonta hahmoaan, joka alkaa raskaaksi tullessaan käydä yhä vain vainoharhaisemmaksi ympärillään olevista ihmisistä - jopa miehestään Guysta, jota esittää John Cassavetes. Myös Cassavetes on mainio roolissaan aviomiehenä, joka katsoo vaimoaan kuin hullua yhä enemmän kuukausi kuukaudelta.

     Elokuvassa nähdään myös Sidney Blackmer ja Ruth Gordon naapurissa asuvana iäkkäänä Castevetin pariskuntana Romanina ja Minnienä, Angela Dorian heidän ottolapsenaan Terrynä, Maurice Evans Rosemaryn ystävänä Hutchina, sekä Ralph Bellamy tohtori Abraham Sapirsteininä. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot osissaan ja Gordon voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Gordon ja Blackmer ovat mahtavat ylen ystävällisinä, mutta turhankin tungettelevina naapureina, jotka takertuvat Woodhousejen elämään.

Rosemaryn painajainen on ehdottomasti ansainnut statuksensa yhtenä kauhugenren suurimmista klassikoista. Yhä yli 55 vuotta ilmestymisensä jälkeen se on tehokas kauhutarina, joka tiukentaa hiljalleen otetta katsojan ympärillä. Tänä päivänä tehtynä elokuva hyppäisi taatusti huomattavasti nopeammin itse asiaan ja tarjoaisi kovaäänisiä böö-pelotteluja ensimmäisestä kohtauksesta lähtien, mutta vielä vuonna 1968 luotettiin katsojaan täysin eri tavalla. Halpojen kikkojen sijaan Roman Polanski rakentaa yhä vain karmivammaksi käyvää ilmapiiriä esimerkillisen taitavasti. Rosemaryn vainoharhaisuus tarttuu vähitellen katsojaankin ja pian sitä on itsekin epäilemässä, että syystä tai toisesta jokainen sivuhenkilö olisi naisen ja tämän syntymättömän lapsen perässä. Toisinaan takaraivoon ilmestyy kolkuttelemaan ajatus, että onko Rosemary yksinkertaisesti vain seonnut?

Tarinaan liittyvä mysteeri kiehtoo yhä enemmän niin päähenkilöä kuin katsojaa ja mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä mojovampia asioita niin talosta kuin sen asukkaista alkaa paljastua. Kertomus synkkenee kohtaus kohtaukselta ja loppupäässä meno muuttuu tiivistunnelmaisesta suorastaan intensiiviseksi. Mukana on myös epämiellyttävä ja ahdistava kuumehoureinen painajainen, jossa todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat onnistuneesti. Sekaan heitetyt teemat äitiyden monista puolista ja ulkopuolisten kontrollista naisen kehoon tuntuvat edelleen ajankohtaisilta, minkä lisäksi elokuvasta voi selkeästi huomata, kuinka paljon siitä on lainattu ja kopioitu myöhemmin vuosikymmenten varrella. Satanismista oltiin jo aiemmin tehty kourallinen kauhuelokuvia, mutta Rosemaryn painajainen aloitti uuden villityksen, jonka jalanjäljissä muun muassa Manaaja (The Exorcist - 1973) ja etenkin Ennustus (The Omen - 1976) seurasivat. Elokuva ei ole yhtä piinaavan pelottava kuin monet sitä seuranneista, mutta se on lajityypissään niin merkittävä tapaus, että Rosemaryn painajainen kuuluu kaikkien kauhufanien pakkokatselu-listalle.

Niin Polanskin ohjaus kuin hänen käsikirjoituksensa ovat erinomaiset. Hän rakentaa jännittävää ilmapiiriä esimerkillisen taidokkaasti, kasvatellen ikävää tunnetta niin päähenkilössä kuin katsojassa. Rosemaryn painajainen on myös teknisesti taitavasti tehty. Mainiosta alkutekstipätkästä lähtien elokuva on hyvin kuvattu ja pitkät otokset antavat näyttelijöille enemmän tilaa toteuttaa itseään. Lavastus on oivallista, samoin puvustus. Äänimaisema on pätevästi rakennettu ja Krzysztof Komedan säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rosemary's Baby, 1968, William Castle Productions

Arvostelu: Speak No Evil (2022)

SPEAK NO EVIL

Ohjaus: Christian Tafdrup

Pääosissa: Morten Burian, Sidsel Siem Koch, Fedja van Huêt, Karina Smulders, Liva Forsberg, Marius Damslev ja Hichem Yacoubi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Speak No Evil on tanskalainen kauhuelokuva. Paremmin näyttelijänä tunnettu ohjaaja Christian Tafdrup sai idean elokuvaan ja kirjoitti sen käsikirjoituksen yhdessä veljensä Madsin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Speak No Evil sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2022. Suomeen elokuva saapui myöhemmin syksyllä ja vaikka leffaa kehuttiin vuolaasti, se meni minulta tuolloin ohi. Kuitenkin nyt kun elokuvan pohjalta on tehty yhdysvaltalainen uudelleenfilmatisointi, päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen Speak No Evilin. 

Lomamatkallaan Italiassa tanskalaisperhe tapaa hollantilaisperheen, joka kutsuu tanskalaiset viettämään viikonloppua kotiinsa. Mukavalta vaikuttava viikonloppu muuttuu kuitenkin hiljalleen painajaiseksi, kun isäntäperheen vieraanvaraisuus alkaa äityä yhä vain ikävämmäksi...

Morten Burian ja Sidsel Siem Koch näyttelevät Bjørnia ja Louisea, tanskalaispariskuntaa, Liva Forsbergin esittäessä heidän tytärtään Agnesia. Bjørn ja Louise ovat taatusti monille edes jollain tavalla samaistuttavat hahmot, sillä nämä kokevat suuria vaikeuksia kieltäytyä asioista, etteivät he vain missään tapauksessa pahoita kenenkään mieltä. Louisesta löytyy hieman enemmän särmää kuin miehestään, joka on avioliiton aikana muuttunut vässykäksi, mitä hän itse inhoaa. Burian ja Koch ovat mainiot rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojensa kasvavaa epämukavuuden tunnetta ja pistäessään sitten parastaan loppupäässä, kun reissu alkaa saada erityisen ikäviä käänteitä.

     Hollantilaispariskunta Patrickina ja Karinina taas nähdään Fedja van Huêt ja Karina Smulders, Marius Damslevin esittäessä heidän poikaansa, Abelia, jonka kieli ei ole kehittynyt normaalilla tavalla ja joka ei siksi puhu lähes lainkaan. Van Huêt ja Smulders ovat myös nappivalinnat osiinsa. Patrick ja Karin näyttäytyvät aluksi aivan mahtavina tyyppeinä, joiden luokse haluaisi itsekin mennä viettämään viikonloppua. Pikkuhiljaa hahmojen käytös kuitenkin muuttuu ja Burianin ja Kochin tapaan myös van Huêt ja Smulders vakuuttavat yhä vain paremmin, mitä pidemmälle elokuva etenee.

Kun kauhuelokuvaa ylistetään vuolaasti monessa paikkaa yhdeksi pelottavimmista aikoihin, on usein vastassa väkisinkin jonkin asteen pettymys. Kaikkien kehujen jälkeen odotin Speak No Evililtä enemmän, mutta mielsin sen kuitenkin oikein mainioksi pikkukauhuiluksi, joka ilahduttavasti keskittyi mieluummin painostavan ja epämiellyttävän ilmapiirin rakentamiseen, sen sijaan, että kauhu perustuisi Hollywood-rainoja vaivaavaan kovaäänisten äkkisäikyttelyjen viljelyyn. Pidin myös siitä, että täysverisen kauhun sijaan elokuva toimii myös mustan huumorin satiirina keskiluokasta ja ylenpalttisesta kohteliaisuudesta siihen pisteeseen asti, että hahmojen kieltäytyminen kieltäytymisestä voi koitua kohtalokkaaksi. Elokuvan tärkein opetus onkin, että toisinaan on ihan hyvä sanoa "ei".

Vähän päälle puolentoista tunnin kestossaan Speak No Evilin on passelin ytimekäs ja vaikka se toisaalta etenee verkkaisesti, ei aika käy koskaan pitkäksi sen parissa. Katsoja arvaa heti, että viikonloppuvierailussa tulee tapahtumaan jotain ikävää, mutta mitä, sitä täytyy arvuutella pitkään. Isäntäpariskunnan käytös käy kohtaus kohtaukselta kummallisemmaksi, kunnes loppuhuipennus äityy jo hyvinkin intensiiviseksi. Finaali jakaa taatusti mielipiteitä, joko rajuutensa takia tai sen vuoksi, kuinka turhauttavasti Bjørn ja Louise ovat loppujen lopuksi kirjoitettu. Viitteet esimerkiksi Bjørnin potentiaalisesta hahmokehityksestä eivät johda lopulta juuri mihinkään ja Louise muuttuu isäntäparia epäilevästä ja näistä kauas haluavasta yhtäkkiä Patrickiin ja Kariniin luottavaksi ja miehensä panikoivaa käytöstä ihmetteleväksi. Ihailtavaa finaalissa on kuitenkin sen häijyys ja luotto katsojaan yhdistellä pisteet toisiinsa visuaalisten vihjeiden avulla, sen sijaan, että asiat pitäisi juurta jaksaen selittää dialogilla. Voin vain kuvitella, kuinka tietty paljastuskohtaus hoidetaan tulevassa jenkkiversiossa...

Ohjaaja Christian Tafdrup rakentaa tunnelmaa oivallisesti. Asiat alkavat pienestä, kuten siitä, ettei isäntäpari välitä Louisen kasvisruokavaliosta tai siitä, että he manipuloivat Bjørnin maksamaan kalliin ravintolareissun yksin, mutta homma ei todellakaan jää tähän. Tafdrupin veljesten teksti on pitkään todella hyvä, mutta loppupäässä he kokevat pieniä vaikeuksia viedä tarinaa loogisesti päätökseen. Tekniseltä puoleltaan Speak No Evil on myös mainio. Se on hyvin kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivat, maskeeraukset lopulta varsin rujot ja äänimaailmakin pääasiassa hyvin rakennettu Sune "Køter" Kølsterin painostavia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Speak No Evil, 2022, Profile Pictures, OAK Motion Pictures, Det Danske Filminstitut, FilmFyn, Netherlands Film Production Incentive