Arvostelu: Sirât (2025)

SIRÂT

Ohjaus: Óliver Laxe

Pääosissa: Sergi López, Bruno Núñez Arjona, Jade Oukid, Tonin Janvier, Richard Bellamy, Stefania Gadda ja Joshua Liam Henderson

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Sirât on espanjalaisen Óliver Laxen uusi elokuva. Laxe työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai sille tukirahan vuonna 2023, minkä lisäksi Movistar Plus+ -palvelu hyppäsi projektiin tuottajana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja lopulta Sirât sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla vuotta myöhemmin, toukokuussa 2025, missä se voitti muun muassa tuomariston palkinnon. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse olin utelias näkemään, mistä tässä paljon kohistussa leffassa onkaan kyse. Kävin katsomassa Sirâtin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Luis saapuu poikansa kanssa Marokon erämaassa järjestettäviin reiveihin etsimään kadonnutta tytärtään.

Parhaiten Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) häijynä kapteeni Vidalina tunnettu Sergi López näyttelee Luisia, jonka tytär on kadonnut ja joka saapuu Marokkoon etsimään häntä poikansa Estebanin (Bruno Núñez Arjona) kanssa. López tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa epätoivoa ja surua, joka vain kasvaa elokuvan edetessä. Luis on oiva hahmo, jonka toivoo onnistuvan tavoitteessaan. Myös nuori Arjona on hyvä valinta rooliinsa Esteban-pojaksi, eikä saa unohtaa heidän koiraansa Pipaa, joka palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla Palm Dog -palkinnolla.

     Elokuvassa nähdään myös Jade Oukid, Tonin Janvier, Richard Bellamy, Stefania Gadda ja Joshua Liam Henderson Jadena, Toninina, Biguina, Stefinä ja Joshina, jotka järjestävät reivejä ympäri Marokon erämaata ja joiden matkaan Luis ja Esteban tarttuvat, toivoessaan tyttären ilmestyvän johonkin näistä tapahtumista. Tämä viisikko muodostaa varsin monipuolisen ja vekkulin joukon, joka ei aluksi ole järin innoissaan ulkopuolisten liittymisestä joukkoon, mutta jotka alkavat hissuksiin kokemaan sääliä isää ja poikaa kohtaan. Nämä lähes kokemattomat näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan.

Sirât jätti minut aika ristiriitaisiin tunnelmiin. Toisaalta kyseessä on jännittävä matka erämaassa, johon mahtuu monenmoista tapahtumaa, joista osa saa katsojalla taatusti suun loksahtamaan auki järkytyksestä. Reiviaspekti voi aluksi tuntua hämmentävältä, mutta nämä kohtaukset ovat lopulta jopa hieman hypnoottista katseltavaa ja oiva kuvaus siitä, kuinka karuksi muuttuvassa maailmassa ihminen tarvitsee tällaisia totaalisia irtiottoja, joissa voi vain antaa mennä täysillä ja unohtaa huolensa hetkeksi. Hahmot ovat tosiaan mainioita ja Luisin ja Estebanin etsintäretkelle lähtee kiinnostuneena mukaan.

Mutta.

Kun parituntisen matkan päätteeksi Sirâtin lopputekstit lähtivät rullaamaan, päällimmäinen ajatukseni oli "siinäkö se nyt olikin?". Jokin leffassa ja sen ratkaisuissa jäi tökkimään. Tyttären etsiminen tuntuu lopulta enemmän syyltä, miksi Luis ja Esteban ovat näissä reiveissä, eikä mitään tavanomaisempaa etsintäretkeä suurine paljastuksineen kannata odottaa. Ymmärrän, mitä leffa hakee symboliikallaan, mutta lopulta sen teemat jäivät lähinnä hiertämään turhauttavasti. Lisäksi vaikka parit kohtaukset saavatkin katsojan järkyttymään, tuntuvat ne myös turhan paljon tarkoitukselliselta shokkireaktion tavoittelemiselta. Sirât oli lopulta itselleni enemmän yksittäisten juttujen juhlaa kuin vahvasti toimiva kokonaisuus.

Jos jotain ei kuitenkaan voi moittia, niin Sirâtin upeaa audiovisuaalista toteutusta. Elokuva on todella taidokkaasti kuvattu ja pätevästi valaistu. Lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tehosteita käytetään maltillisesti, mutta sitäkin vakuuttavammin. Äänimaailma on kenties leffan vahvin puoli. Sen lisäksi, että foley-työskentely on huolellisesti suunniteltua, Kangding Rayn säveltämät musiikit säestävät tätä ruumiillista ja hengellistä matkaa hurjalla jumputuksella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sirât, 2025, 4 A 4 Productions, El Deseo, Filmes da Ermida, Movistar Plus+, Uri Films

Arvostelu: Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest - 1975)

YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN

ONE FLEW OVER THE CUCKOO'S NEST

Ohjaus: Miloš Forman

Pääosissa: Jack Nicholson, Louise Fletcher, Will Sampson, Brad Dourif, William Redfield, Sydney Lassick, Danny DeVito, Christopher Lloyd, Dean Brooks, William Duell, Vincent Schiavelli, Michael Berryman, Alonzo Brown, Nathan George, Mwako Cumbaka, Scatman Crothers, Marya Small, Louisa Moritz ja Mimi Sarkisian

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

One Flew Over the Cuckoo's Nest, eli suomalaisittain Yksi lensi yli käenpesän perustuu Ken Keseyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Heti ilmestymisvuonna näyttelijä Kirk Douglas osti kirjan oikeudet, voidakseen tehdä sen pohjalta sekä elokuvan että näytelmän ja tähdittää kumpaakin. Dale Wasserman työsti käsikirjoituksen ja näytelmä pääsi pikavauhtia tuotantoon ja sitä esitettiin vuosina 1963 ja 1964 Broadwaylla. Elokuvasovituksen kanssa muodostui kuitenkin ongelmia, eikä Douglas löytänyt vuosiin studiota, joka oli halukas tekemään leffan. Vuonna 1971 Kirk Douglasin näyttelijäpoika Michael pyysi isältään, että hän saisi toimia elokuvan tuottajana, mihin isä-Douglas suostui. Michael Douglas sai tehtyä diilin levy-yhtiö Fantasy Recordsin Saul Zaentzin kanssa, joka halusi laajentaa musiikkibisneksestä elokuva-alalle. Ohjaajan penkillä käväisivät Richard Rush ja Hal Ashby, ennen kuin pestin sai lopullisesti Miloš Forman. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1975 ja lopulta Yksi lensi yli käenpesän sai maailmanensi-iltansa jo samana vuonna, 19. marraskuuta 1975 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, kuvaus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja kuvaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja tulokasnäyttelijän Golden Globe -palkinnot. Itse katsoin Yksi lensi yli käenpesän kymmenisen vuotta sitten opiskellessani elokuva-alaa ammattiopistossa. Pidin elokuvasta todella paljon ja olen pitkään pohtinut sen uudelleenkatselua. Nyt kun huomasin leffan täyttävän 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Tuomittu rikollinen Randle McMurphy siirretään mielisairaalaan, missä hän ryhtyy lietsomaan muita potilaita kapinaan paikkaa johtavaa hoitajaa, neiti Rachedia vastaan.

Koska elokuvan teossa kesti yli kymmenen vuotta, kun kuvaukset oltiin vihdoin saamassa käyntiin, Kirk Douglas koettiin liian vanhaksi päärooliin Randle Patrick McMurphyksi, eli kavereille ihan vain Maciksi. Rooliin pohdittiin Gene Hackmania, Marlon Brandoa ja Burt Reynoldsia, mutta kun he kieltäytyivät, roolin nappasi Jack Nicholson, joka oli jo kirjan ilmestymisen aikaan halukas tähdittämään leffasovitusta, mutta hävisi oikeuskilpailun Douglasia vastaan. Nicholson voitti roolisuorituksellaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa ja täysin ansaitusti. Nicholson on aivan mielettömässä vedossa läpi elokuvan, tehden jo pelkällä velmulla energiallaan McMurphystä tykättävän tyypin - jos siis sysää syrjään syyn siitä, miksi mies alun perin vangittiin. Nicholson on hurja, hauska, sympaattinen ja jopa vähän pelottava. McMurphyä ei juuri kiinnosta käskytettäväksi joutuminen ja hän ryhtyykin heti haastamaan status quota, kun hänet siirretään vankilasta mielisairaalaan hoitoon.

     Elokuvassa nähdään myös Louise Fletcher hoitaja Ratchedina, sekä muun muassa Will Sampson, Danny DeVito, Christopher Lloyd, William Redfield, Sydney Lassick, William Duell ja elokuvadebyyttinsä tekevä Brad "tappajanukke Chucky" Dourif mielisairaalan potilaina, "päällikkö" Bromdenina, Martinina, Taberina, Hardingina, Cheswickinä, Sefeltinä ja Billynä, jotka muodostavat äärimmäisen pidettävän joukon täynnä varsin värikkäitä persoonia. Hoitaja Ratchedissa ei sen sijaan ole mitään pidettävää, vaan tiukka, diktaattorimaisesti osastoa johtava nainen on onnistuneen hyytävä jokaisessa kohtauksessaan. Fletcherkin voitti Oscar-pystin täysin ansaitusti.

Pidin Yksi lensi yli käenpesän -elokuvasta jo ensimmäisellä katselulla paljon, mutta nyt uusintakatselulla se kolahti vieläkin lujempaa. Kyseessä on erinomainen teos ja todellinen tunteiden vuoristorata, jonka kyytiin jokaisen kuuluisi hypätä edes kerran elämänsä aikana. Se on tehokas kuvaus siitä, kuinka mielenterveyspotilaita aikoinaan kohdeltiin, mutta samalla myös toiveikas kuvaus siitä, etteivät pään sisäiset ongelmat välttämättä rajoita mahdollisuutta elämään täysillä. Kun McMurphy saapuu mielisairaalaan, hän kummaksuu paikan menetelmiä ja Ratchedin tiukkuutta, ryhtyen heti sekoittamaan pakkaa. Onkin todella koukuttavaa seurata, kuinka McMurphy alkaa yksi kerrallaan voittamaan kaavoihinsa kangistuneita potilaita puolelleen ja saamaan nämä niin sanotusti "puhkeamaan kukkaansa".

Ja kuten totesin, tarina vie katsojaa tunnetilasta toiseen oikein antaumuksella. Sekaan mahtuu joitain shokeeraavia, jännittäviä, epämiellyttäviä ja todella surullisia hetkiä, mutta vastapainona myös runsaasti hauskuutta, lämpöä, sydäntä ja todellista elämän iloa. Kolkko mielisairaala onkin lopulta täynnä kauniita hetkiä ja kuivin silmin on varmaan mahdotonta katsoa leffaa loppuun asti. Nämä potilaat ovat myös niin tykättäviä tyyppejä, että heidän puuhasteluunsa uppoutuu sillä lailla, ettei leffan haluaisi päättyvän. Oli kyse sitten pokerista tupakkapanoksin, koripallomatseista vartijoita vastaan tai aivan mahtavasti kalastusretkestä, Yksi lensi yli käenpesän on täynnä upeasti rakennettuja kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä hienon kokemuksen, jonka pariin palaa mielellään useasti uudestaankin.

Elokuvan ohjaajaksi päätyi muutaman mutkan jälkeen Miloš Forman, joka oli alun perinkin Kirk Douglesin ykkösvalinta hommaan. Kun Douglas oli vielä projektissa aktiivisesti mukana, tšekkiläinen Forman oli kuitenkin estynyt ohjauksesta, Tšekkoslovakian miehityksen takia. Forman rakentaa tunnelmaa fantastisesti ja saa näyttelijät eläytymään riemastuttavasti. Lawrence Haubenin ja Bo Goldmanin käsikirjoitus on laadittu esimerkillisen hyvin hahmojen välisiä keskusteluja myöten. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet mainiot, puvustus ja maskeeraus pätevää ja äänimaailmakin onnistunut. Jack Nitzschen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975, Fantasy Films, N.V. Zvaluw

Arvostelu: Keeper (2025)

KEEPER

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Tatiana Maslany, Rossif Sutherland, Birkett Turton, Eden Weiss, Tess Degenstein, Glen Gordon ja Logan Pierce

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Keeper on Osgood Perkinsin uusi kauhuelokuva. Nick Lepard oli työstänyt elokuvan käsikirjoituksen, kun Perkins oli suunnittelemassa The Monkey -leffaa (2025) Stephen Kingin kirjan pohjalta. Kuitenkin kun vuoden 2023 Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakot estivät The Monkeyn kuvausten alkamisen, Perkins päättikin tehdä Lepardin tekstin pohjalta leffan Kanadassa, kiertäen siten lakot. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt Keeper on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin paljon Perkinsin Longlegsistä (2024), mutta The Monkey oli mielestäni hieman ristiriitainen tapaus. Olin yllättynyt, että näin pian ilmestyi jo kolmas leffa häneltä ja kävin uteliaana katsomassa Keeperin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Ensimmäisen vuosipäivänsä kunniaksi Malcolm vie tyttöystävänsä Lizin perheensä mökille. Romanttiseksi tarkoitettu viikonloppu muuttuu kuitenkin painajaiseksi, kun Liz alkaa nähdä kauhistuttavia näkyjä.

Päärooleissa vuoden seurustelleina Lizinä ja Malcolmina nähdään Osgood Perkinsin The Monkey -elokuvassakin esiintynyt Tatiana Maslany ja Rossif Sutherland, jotka valikoituivat pitkälti sen takia, että kanadalaisina he saivat luvan työskennellä Hollywood-lakoista huolimatta. Maslany on oiva roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa ahdistusta, kun taas Sutherlandin panos jää varsin latteaksi. Hahmoissa ei ole erityisemmin kehumista. Liz on taidemaalari ja Malcolm on lääkäri, ja hyvin pitkälti homma jää siihen, etenkin Lizin kohdalla, joka tuntuu hahmona lähes raakileelta.

     Elokuvassa nähdään myös Birkett Turton Malcolmin naistenmies-serkkuna Darrenina, Eden Weiss tämän uutena pokauksena Minkana, sekä Tess Degenstein Lizin parhaana kaverina Maggiena, joka nähdään vain parissa videopuhelussa, kun Liz soittaa tälle selittääkseen tuntemuksiaan katsojalle. Turton ja Weiss suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta myös heidän hahmonsa jäävät aika pinnallisiksi tyypeiksi.

Keeper jäi muutenkin valitettavan pintapuoleiseksi kauhurainaksi, josta jopa huokuu, että se tehtiin omanlaisenaan välityönä, kun Osgood Perkins joutui odottamaan pääsevänsä tekemään The Monkeyta. Lähdetään kuitenkin purkamaan leffaa positiivisuuksilla. Parasta leffassa on Perkinsin laatima epämukava ilmapiiri. Mukana on muutamia kohtauksia, joissa ohjaaja onnistuu rakentamaan tehokkaan jännittävää tunnelmaa. Longlegsin tavoin taustalle on toisinaan piilotettu jotain karmivaa, jolloin katsoja koko ajan pälyilee hahmojen taakse, bongatakseen jonkin pelottavan. Perkins ei onneksi luota kovaäänisiin böö-pelotteluihin, vaan rakentelee mieluummin ahdistavaa fiilistä.

Valitettavasti Nick Lepardin kehno käsikirjoitus ei palvele Perkinsin taitoja. Sen lisäksi, että hahmot jäävät turhauttavan raakileiksi, myös tarina tuntuu hutiloiden kypsytellyltä. Mökkiviikonlopun todellisen luonteen arvaa heti kättelyssä leffan ensimmäisen kuvaston takia ja sitten katsoja pistetäänkin lähinnä odottamaan, milloin paljastus tehdään myös hahmoille. Iso osa leffasta myös tuhlataan siihen tuttuakin tutumpaan ja jopa aika tylsään "nainen haahuilee yksin vieraassa talossa, missä tapahtuu kummia" -kuvioon. Vaikka kestoa on vain hieman päälle puolitoista tuntia, Keeper tuntuu ajoittain jopa pitkäveteiseltä, sillä tarina ei meinaa millään napata mukaansa. Elokuvassa on potentiaalia, mutta lopputulos jää armottoman keskinkertaiseksi ja unohdettavaksi.

Teknisesti Keeper on pääasiassa pätevä teos. Leffa on taitavasti kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä otoksia. Lavastus on oivallista, puvustus menevää ja maskeeraukset sopivan häiriintyneet. Mukana on kuitenkin pari tehostetta, jotka eivät ihan vakuuttaneet ja jotka näyttivät mielestäni enemmän huvittavilta kuin pelottavilta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Edo Van Breemenin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Keeper, 2025, Oddfellows Pictures, Range Media Partners, Wayward Entertainment, Welcome Villain

Arvostelu: Now You See Me: Now You Don't (2025)

NOW YOU SEE ME: NOW YOU DON'T

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Jesse Eisenberg, Dominic Sessa, Justice Smith, Ariana Greenblatt, Rosamund Pike, Dave Franco, Isla Fisher, Woody Harrelson, Thabang Molaba, Lizzy Caplan, Morgan Freeman ja Mark Ruffalo

Genre: rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rikoksia ja taikuutta sekoittava Suuri puhallus (Now You See Me - 2013) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Myös Suuri puhallus 2 (Now You See Me 2 - 2016) oli hitti, joten kolmannen osan suunnittelu käynnistyi heti. Elokuvaa kirjoitettiin useasti uudestaan, ennen kuin tekijätiimi oli tyytyväinen lopputulokseen ja niinpä leffan teko on venynyt vuodesta toiseen. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2024 ja nyt Now You See Me: Now You Don't on saapunut elokuvateattereihin. Itse mielsin kaksi ensimmäistä elokuvaa aika keskinkertaiseksi hömpäksi, enkä juuri odottanut kolmannen osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Now You See Me: Now You Don'tin heti sen ensi-iltana.

Kymmenen vuotta edellisen esiintymisensä jälkeen, The Four Horsemenin täytyy tehdä paluu uutta keikkaa varten: heidän täytyy varastaa ökyrikkaan ja kyseenalaisia bisneksiä harjoittavan Veronika Vanderbergin kallisarvoinen Sydän-timantti.

Jesse Eisenberg, Dave Franco, Woody Harrelson ja kakkososan skipannut Isla Fisher palaavat rooleihinsa J. Daniel Atlasiksi, Jack Wilderiksi, Merritt McKinneyksi ja Henley Reevesiksi, eli The Four Horsemen -taikurinelikoksi, jotka silmänkääntötempuillaan ovat yrittäneet muokata maailmaa parempaan suuntaan. On kuitenkin kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun nelikko esiintyi yhdessä ja he ovat kaikki lähteneet omille teilleen, kunnes yllättäen salaperäinen Silmä-organisaatio kokoaa heidät uutta missiota varten. Eisenberg, Franco, Harrelson ja Fisher palaavat kelvollisesti rooleihinsa, joskin tällä kertaa suuri osa heistä jää huomattavasti pienempään rooliin, sillä keskiöön nousee uusi taikurikolmikko, Dominic Sessan, Justice Smithin ja Ariana Greenblattin esittämät Bosco, Charlie ja June, jotka idolisoivat The Four Horsemenia ja jotka päätyvät osaksi uutta tehtävää. Vanhat hahmot toimivat yhä, mutta koin yllättäen tämän uuden trion kiinnostavammaksi.

     Vastassaan The Four... vai pitäisikö sanoa "The Seven Horsemenilla" on ökyrikkaan Vanderbergin suvun Veronika, jota näyttelee Rosamund Pike aivan kamalan aksentin kanssa. Vanderbergit ovat vaurastuneet timanteilla, sekä erittäin kyseenalaisilla bisneksillä ja suvun suurin aarre on jättimäinen Sydän-timantti, mikä Horsemen lähetetään varastamaan. Pikesta löytyy sopivasti arvokkuutta rooliin, mutta hänen korostuksensa on kiusallista kuunneltavaa, mikä tekee hahmosta aika sarjakuvamaisen pahiksen.

Now You See Me: Now You Don't jatkaa aiempien Suuri puhallus -leffojen viitoittamalla tiellä. Se on ihan kivaa viihdettä, joka luulee olevansa paljon nokkelampi kuin onkaan ja joka on todellisuudessa jopa aika hölmö. Elokuva käynnistyy vielä varsin menevästi uuden kolmikon esittelyn myötä ja kun J. Daniel Atlas käy rekrytoimassa nämä riveihinsä ryöstökeikkaa varten. Itse ryöstökin on vielä viihdyttävää menoa, mutta hassua kyllä, kun loput Horsemen-poppoosta saapuvat mukaan, leffa alkoi mielestäni tökkiä. Pitkän ajan elokuva keskittyy liikaa tämän vanhan nelikon väliseen, kömpelösti rustattuun konfliktiin, minkä lisäksi leffa muuttuu liiaksikin asti kukkoiluvertailuun siitä, kenellä on isoin mu... ei kun siis parhaat taikatemput.

Loppua kohti leffa taas petraa hieman, vaikka samalla käsikirjoituksen pöhköys nousee entistä enemmän esille. Näillä taikureilla on ties mitä Mission: Impossible -leffojen (1996-2025) varusteita mukanaan ja monet heidän teoistaan pitää vain osata katsoa sormien läpi. Parissa kohtaa voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on tarvittu, ennen kuin näyttelijät ovat pystyneet esittämään hommansa ja lausumaan repliikkinsä pokerinaamalla. Now You See Me: Now You Don't on siis ihan viihdyttävää hömppää, aivan kuten edeltäjänsä ja jos pidit paljon kahdesta ensimmäisestä Suuri puhallus -elokuvasta, uskoisin tämänkin toimivan vallan mainiosti. Jos taas et pitänyt edes alkuperäisleffasta, tämä kolmososa tuskin voittaa sinua puolelleen. Faneille on kuitenkin luvassa vielä lisää nannaa, sillä neljäs elokuva on jo tekeillä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer, eli kyseessä on siis ollut jälleennäkeminen Zombielandin (2009) ohjaajan ja leffan kahden miestähden, Eisenbergin ja Harrelsonin välillä. Myös kaksi leffan käsikirjoittajista, Paul Wernick ja Rhett Reese työskentelivät Zombielandin parissa. Fleischerin ohjaus pitää ihan viihdyttävää ilmapiiriä yllä, mikä tulee tosiaan tarpeeseen, kun Wernickin, Reesen, Michael Lesslien ja Seth Grahame-Smithin käsikirjoitus töksähtelee. Teknisesti Now You See Me: Now You Don't on pätevä. Kameratyöskentely on oivaa ja osa silmänkääntötempuista toteutettiin kekseliäästi kameran edessä ilman sen kummempia tietokonetehostelisäyksiä. Lavasteet ovat hienot, etenkin eräs taikatemppuja täynnä oleva linna on vaikuttava ilmestys erilaisine huoneineen. Puvustus on tyylikästä, efektit toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Now You See Me: Now You Don't, 2025, Lionsgate, Summit Entertainment, Epic Films, Reese Wernick Productions, The Fusion Media

Arvostelu: The Running Man (2025)

THE RUNNING MAN

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Glen Powell, Josh Brolin, Colman Domingo, Lee Pace, Michael Cera, Emilia Jones, William H. Macy, Daniel Ezra, Jayme Lawson, Katy O'Brian, Martin Herlihy, Sandra Dickinson ja David Zayas

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Running Man perustuu Stephen "Richard Bachman" Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1987 tehty Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä elokuva Juokse tai kuole (The Running Man), joka otti kuitenkin reippaasti vapauksia lähdemateriaalista. Kun Edgar Wrightilta kysyttiin lähes kymmenen vuotta sitten Twitterissä, mistä elokuvasta hän tekisi uuden version, mies vastasi The Running Manin, nimenomaan haluten itse nähdä kirjalle uskollisemman adaptaation. Idea liikkui hissuksiin siihen, että Wright teki Paramount Picturesin kanssa diilin elokuvasta vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt The Running Man on saapunut teattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisena, sillä vaikka pidän Arskan leffasta, olen itsekin halunnut nähdä Kingin kirjalle uskollisemman elokuvasovituksen, minkä lisäksi pidän paljon Edgar Wrightista elokuvantekijänä. Kävinkin katsomassa The Running Manin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Pelastaakseen sairaan tyttärensä, rahapulassa oleva Ben Richards päättää viimeisenä oljenkortenaan osallistua Running Maniin, Yhdysvaltojen suosituimpaan televisio-ohjelmaan. Benin tehtävänä on selvitä elossa 30 päivää, samalla kun palkkasotilaat ja valtiopropagandaa uskovat kansalaiset ovat hänen perässään.

Pääroolissa Ben Richardsina nähdään Glen Powell, yksi tämän hetken nousevista Hollywood-tähdistä. Ben on huonosti työelämässä menestyvä perheenisä, joka yrittää tehdä parhaansa turvatakseen vaimonsa Sheilan (Jayme Lawson) ja tyttärensä Cathyn (Alyssa ja Sienna Benn) elämän. Kun tytär sairastuu ja rahat ovat loppu, ei Ben näe muuta vaihtoehtoa kuin osallistua maan suosituimpaan ohjelmaan, huippuvaaralliseen Running Man -kisaan. Powell ei aluksi ihan onnistu kanavoimaan hahmonsa vihaisuutta, mutta kun Ben päätyy Running Maniin, Powell alkaa vakuuttamaan kyvyillään. Ben on oiva päähenkilö, jota kannustaa onnistumaan tavoitteessaan. Hauska fakta muuten, että valmistautuakseen rooliinsa, Powell kysyi juoksuvinkkejä Hollywoodin tunnetuimmalta pikakiitäjältä, Tom Cruiselta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Running Manin päätuottaja Dan Killian (Josh Brolin), ohjelman juontaja Bobby T. (Colman Domingo), Beniä jahtaavia Metsästäjiä johtava McCone (Lee Pace), Benin kanssa ohjelmaan osallistuvat Laughlin (Katy O'Brian) ja Jansky (Martin Herlihy), sekä siviilit Molie (William H. Macy), Elton (Michael Cera), Bradley (Daniel Ezra) ja Amelia (Emilia Jones), joihin Ben törmää pakomatkallaan ja joista on vaikea sanoa, aikovatko nämä auttaa miestä, vai ilmiantaa tämän Metsästäjille, mistä he saisivat tuntuvan vihjekorvauksen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, Colman Domingon säihkyessä leffan kirkkaimpana tähtenä Running Manin eksentrisenä juontajana. Valitettavasti hahmoina Metsästäjät jäävät aika tylsiksi ja jos jossain Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä, huomattavasti löyhemmin lähdemateriaaliaan seuraava elokuvasovitus onnistui paremmin, niin Benin perässä olleet tyypit olivat paljon muistettavampia ja räikeämpiä persoonia, kuten kunnon show'ssa kuuluukin.

Nykyään yhä vain enemmän motkotetaan siitä, että Hollywoodissa tehdään enää pelkkiä kierrätyksiä vanhoista leffoista. Vaikka itse tunnustan myös useat alkuperäisideoihin perustuvat leffat, joita joka vuosi ilmestyy niin teattereihin kuin kotijulkaisuihin, toisinaan tulee itsekin pyöriteltyä silmiä sille, kuinka jopa aika tuoreista elokuvista pitää tehdä uusia versioita. The Running Man on kuitenkin poikkeus, sillä kyseessä ei tosiaan ole uudelleenfilmatisointi Arnold Schwarzeneggerin leffasta, vaan tarkemmin Stephen Kingin kirjaa seuraava uusi elokuvasovitus. Kirjan fanit voivatkin olla iloisia, sillä lukemani perusteella elokuva seuraa pääasiassa hyvin tiiviisti lähdemateriaaliaan.

Toisin kuin Arskan leffassa, jossa Ben oli lavastettu sotilas, joka päätyi gladiaattoriareenaa muistuttavaan matsiin, tässä Ben on aika tavallinen perheenisä, joka osallistuu kisaan vapaaehtoisesti. Kiinnostavan tästä Running Manista tekee se, ettei se tapahdu missään areenalla, vaan koko Yhdysvallat toimii leikkikenttänä. Benin täytyy selviytyä elossa jopa 30 päivää, mikä ei olekaan helppo nakki, sillä sen lisäksi, että häntä jahtaa joukko huipputappajia, kuka tahansa siviili voi tehdä hänestä ilmoituksen muhkean korvauksen toivossa. Eivätkä pelin järjestäjät tietenkään pelaa reilusti.

Elokuvan kerronta hieman tökkii, ennen kuin itse kilpailu starttaa. Benin ja hänen vaimonsa keskustelu leffan alussa heidän tilanteestaan on vaivaannuttavan kömpelösti kirjoitettu, hahmojen lähes suoraan selittäessä asioita katsojalle, sen sijaan että he kävisivät luonnollista dialogia. Koekilpailu Running Maniin taas sisältää tönkösti mukaan leikattuja takaumia, joiden ei oikeastaan edes tajua olevan takaumia kuin vasta myöhemmin. Mutta kun itse kilpailu käynnistyy, on se sitten menoa loppuleffan ajan. Jännite pidetään napakasti yllä ja mukana on monia todella mainioita kohtauksia. Tarinan yhteiskuntasatiiria ei todellakaan ole unohdettu, vaan mediaa kontrolloiva valtiopropaganda, ihmisten elämien kustannuksella tehtävä tosi-tv, riistokapitalismi ja muu ovat vahvasti mukana, sekä ennen kaikkea ikävän ajankohtaista kamaa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Edgar Wright, jolle ominainen luova ja varsin villikin kädenjälki ei tässä  juuri pääse oikeuksiinsa. Tavanomaisempanakin toimintaleffana The Running Man toimii silti ja Wright hoitaa tonttinsa pätevästi. Hänen ja Michael Bacallin työstämä käsikirjoitus vaatisi viilausta, mutta se siirtää kuitenkin Kingin kirjan uskollisesti ja tyydyttävällä tavalla valkokankaille. Teknisesti leffa on pääasiassa pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeerauskin oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Steven Pricen säveltämät musiikit säestävät tätä ajojahtia toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Running Man, 2025, Paramount Pictures, Complete Fiction, Genre Films

Arvostelu: Anakonda (Anaconda - 1997)

ANAKONDA

ANACONDA

Ohjaus: Luis Llosa

Pääosissa: Jennifer Lopez, Ice Cube, Jon Voight, Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer, Owen Wilson, Vincent Castellanos ja Danny Trejo

Genre: kauhu, seikkailu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Anakonda on Jennifer Lopezin, Ice Cuben ja Jon Voightin tähdittämä kauhupainotteinen seikkailuelokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1996 ja niissä koettiin lukuisia ongelmia, kun iso osa kuvausryhmästä pelkäsi käärmeitä ja kun tehosteryhmän rakentama mekaaninen jättikäärme reistaili vähän väliä, aiheuttaen lukuisia läheltä piti -tilanteita. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Anakonda sai ensi-iltansa huhtikuussa 1997. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta ja huonoimman elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, näyttelijäkaksikon ja uuden tähden Razzie-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffasta on muodostunut kulttiklassikko ja se on saanut lukuisia jatko-osia. Itse katsoin Anakondan ensi kertaa useita vuosia sitten televisiosta, mutten pahemmin piitannut siitä. Kuitenkin nyt kun on tulossa uusi Anaconda-elokuva (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kuvausryhmä saapuu Amazon-joelle tekemään dokumenttia shirishama-heimosta, kun ryhmä kohtaa valtavan anakondakäärmeen, joka ryhtyy jahtaamaan heitä.

Anakondan näyttelijäkaartissa ei ole paperilla juuri hurraamista. Keskeisinä tähtinä nähdään laulaja Jennifer Lopez ja rap-artisti Ice Cube, jotka näyttelevät dokumentin ohjaajaa Terri Floresia ja kuvaaja Dannya. Muita ryhmään kuuluvia henkilöitä, shirishama-heimoa tutkivaa tohtori Calea, kertojaääni Warren Westridgeä, tuottaja Deniseä ja äänimies Garya näyttelevät Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer ja Owen Wilson yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Näyttelijät kuitenkin ajavat asiansa vähintään kelvollisesti. Lopez toimii ohjaajana ja Ice Cube tarjoaa hyvää huumoria kuvaajana, joka on heti Amazon-joen nähdessään valmis pakkaamaan kamansa ja palaamaan kotiinsa Los Angelesiin - eikä siinä kohtaa ole vielä edes tiedossa, että heitä lähtee jahtaamaan monta metriä pitkä, ihmislihaa himoitseva käärme. Hahmot ovat sopivan erilaisia persooniltaan, reagoiden eri tavoin tilanteeseen, kun homma alkaa eskaloitua ikävällä tavalla ja dokumentin teko unohtuu, kun reissu muuttuu taisteluksi selviytymisestä. Jonathan Hyde on erityisen hupaisa kultalussikka pehvassa syntyneenä kertojana, joka valittaa lähes kaiken aikaa jostain. Hyden kanssa ei muuten kannattanut lähteä vuonna 1997 vesille - mies nimittäin näytteli myös samana vuonna ilmestyneessä Titanicissa.

     Elokuvassa nähdään myös Vincent Castellanos kuvausryhmää kuljettavan veneen kapteenina Mateona, Jon Voight ei-yhtään-epäilyttävänä Paul Seronena, jonka vene on hyytynyt ja jonka kuvausryhmä ottaa mukaansa, sekä Danny Trejo pikaisesti leffan prologissa pakenemassa anakondaa. Voight sai roolistaan parikin huonoimman näyttelijän palkintoa tai vähintään ehdokkuutta. Omasta mielestäni hän on juuri sopivan sarjakuvamainen ketale, jonka kieroa katsetta tuijotellessa on hämmentävää, ettei kukaan veneellä tunnu tajuavan miehellä olevan pahat mielessään.

Joskus uusintakatselut - sekä elokuvaa seuranneet toinen toistaan surkeammat jatko-osat ja muut samaa yrittäneet rainat - tekevät hyvää. Nimittäin nyt katsottuna minä jopa pidin Anakondasta. Siis oikeasti pidin, enkä edes millään "niin huono, että se tekee siitä hyvän" -tavalla. Eihän tämä nyt oikeasti mikään erityisen hyvä elokuva ole, mutta kun miettii, millaisia yleensä jättikäärmeistä kertovat kauhuleffat ovat, tämähän on suunnilleen Oscarin arvoinen suoritus. Leffasta löytyy tahattoman koomiset hetkensä, joista moni syntyy kiusallisen heikosti vanhentuneista tietokone-efekteistä, mutta toisaalta nämä tuovat mukaan oman viihdearvonsa.

Tietyistä huvittavuuksistaan huolimatta mielsin Anakondan jopa varsin jännittäväksi elokuvaksi. Pari vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) on päivänselvästi toiminut tekijöiden inspiraation lähteenä, mutta hei, jos meinaat matkia, niin matki toki parhaalta. Elokuvan tarina on toki täysin eri ja hain sijaan hahmoja vastassa on jättikäärme, mutta Tappajahain tapaan Anakonda luottaa kauhussa siihen tunteeseen, että jokin vaanii näitä hahmoja koko ajan. Tällä saadaan heti epämukava tunne katsojille, kun kuvausryhmä nähdään usein kauempaa ja veden rajasta kuvattuna, aivan kuin jokin tarkkailisi heitä. Sitten sitä vain odottaa, milloin ja kenen kimppuun käärme iskee...

Loppua kohti meno äityy turhan hektiseksi ja menettää ison osan jännitteestään, etenkin kun aika kököltä näyttävää digikäärmettä esitellään liikaa. Heikkouksineenkin minun on pakko todeta, että viihdyin Anakondan parissa oikein mukavasti. Se on paljon parempi kuin muistin ja paljon parempi kuin kaiken maailman "Jättikäärme vastaan Megakrokotiili" -leffat, jotka tehtiin sen vanavedessä, puhumattakaan niistä kököistä jatko-osista. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, millainen tuleva, aikamoisilla metatasoilla liikkuva uusi Anaconda-elokuvaa tulee olemaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Luis Llosa, joka ei ole mikään Steven Spielberg, mutta joka onnistuu rakentamaan passelilla tavalla jännitettä, erityisesti vaanimisen ja vainoharhaisuuden kautta. Hans Bauerin, Jim Cashin ja Jack Epps Jr.:n työstämä käsikirjoitus lähinnä ajaa asiansa. Anakonda on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Randy Edelmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Leffan efektit kuitenkin vaihtelevat kelvollisista suorastaan naurettaviin. Käytännön tehostein toteutettu nukkekäärme toimii vielä, vaikka onkin selvästi kumia, mutta 1990-luvun tietokoneilla loihdittu digikäärme saa nykypäivänä lähinnä aikaiseksi huvittuneisuutta katsojassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anaconda, 1997, Columbia Pictures, Cinema Line Film Corporation, Iguana Producciones, Middle Fork Productions, Skylight Cinema Foto Art, St. Tropez Films

Arvostelu: Casino (1995)

CASINO

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci, James Woods, Don Rickles, Alan King, Kevin Pollak, L. Q. Jones, Dick Smothers, Frank Vincent, John Bloom, Pasquale Cajano, Melissa Prophet, Bill Allison, Vinny Vella ja Catherine Scorsese

Genre: rikos

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Casino perustuu Nicholas Pileggin tositapahtumakirjaan Casino: Love and Honor in Las Vegas. Rikosjournalisti Pileggi löysi vuonna 1980 raportin Las Vegas Sun -lehdestä rikollisjärjestöön linkittyneestä kasinoiden pyörittäjästä Frank "Lefty" Rosenthalista ja tämän stripparivaimosta Geri McGeestä ja ryhtyi siitä kiinnostuneena kirjoittamaan kirjaansa. Hän esitteli tapauksen ohjaaja Martin Scorseselle, jolle hän oli käsikirjoittanut rikoselokuvan Mafiaveljet (Goodfellas - 1990). Scorsese innostui ideasta ja pyysi Pileggiä työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Elokuva kuvattiin öisin Las Vegasin Riviera-kasinolla ja lopulta Casino sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -palkinnon. Itse olin tiennyt elokuvasta jo vuosia ja jopa omistanut sen useamman vuoden ajan, mutten ollut saanut aikaiseksi katsottua sitä. Nyt kun huomasin Casinon täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan.

Mafiapomojen ryhmä ostaa kasinon Las Vegasista ja pistää huippuvedonvälittäjä Sam "Ace" Rosenthalin johtamaan paikkaa. Kasinon pyörittäminen muuttuu kuitenkin haasteeksi, kun Ace rakastuu prostituoituun Gingeriin ja kun Acen pitkäaikainen ystävä, temperamenttinen Nicky saapuu kuvioihin.

Casino oli ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron kahdeksas yhteistyöelokuva ja viimeinen kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes Scorsese työsti vuonna 2015 komedialyhytelokuvan The Auditionin hotellikasino Studio Cityn mainostamiseksi. De Niro näyttelee Frank "Lefty" Rosenthaliin pohjautuvaa Sam "Ace" Rosenthalia, vedonvälittäjää, joka osuu aina arvauksissaan oikeaan ja on siten herättänyt mafian kiinnostuksen. Kun mafia ostaa kasinon lisätäkseen rahavirtaansa, Ace koetaan parhaaksi valinnaksi pyörittämään kasinon toimintaa. De Niro on tuttuun tapaansa väkevä roolissaan, kanavoiden paljon sitä samaa, mitä häneltä nähtiin jo viisi vuotta aiemmin ilmestyneessä Mafiaveljissä. Ace on mainio hahmo moniulotteisuudessaan. Hän on terävä ja suunnitelmallinen tyyppi bisnesmielessä, mutta kun kuvioihin saapuu nainen, johon mies iskee silmänsä, muuttuu Acen työ heti vaikeammaksi.

     Ja tuo nainenhan on Sharon Stonen näyttelemä Ginger, prostituoitu, joka rakastaa rahaa ja koruja, ja tykästyykin Aceen lähinnä siksi, että mies tarjoaa näitä hänelle. Stone voitti roolityöllään parhaan naispääosan Golden Globen ja oli ehdolla Oscarista, eikä ihme. Stone heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla tavalla. Mahtava on kanssa myöskin Mafiaveljistä tuttu Joe Pesci, joka esittää Acen pitkäaikaista ystävää, erittäin helposti suuttuvaa ja väkivaltaan taipuvaa Nicky-gangsteria. Tämän kolmikon keskinäiset dynamiikat ovat erinomaisesti laadittuja, oli kyse sitten Acen ja Gingerin monivaiheisesta suhteesta tai Acen ja Nickyn vaikeasta ystävyydestä.

Casino osoittautui todella mainioksi, parhaimmillaan loistokkaaksi rikoselokuvaksi, joka on toisaalta kehujensa arvoinen, mutta jota katsoessa en voinut vähän väliä olla miettimättä, että Scorsese, De Niro, Pesci ja käsikirjoittaja Pileggi periaatteessa tekijät jo tämän viisi vuotta aiemmin Mafiaveljissä ja vieläpä väkevämmin. Casino on kuitenkin onneksi tarinaltaan tarpeeksi erilainen rikoskertomus, etteivät lukuisat samankaltaisuudet lopulta tee todellista hallaa leffalle. Jo itse kasino on miljöönä oivallisen erilainen ja alusta asti on kiehtovaa, sekä yllättävänkin viihdyttävää seurata, kuinka kasino toimii ja kuinka mafia sitä hyödyntää. Iso osa tästä tapahtuu kertojaäänen kautta, mitä virkaa niin Ace kuin Nickykin suorittavat. Välillä olisin kaivannut, että elokuva luottaisi enemmän käsikirjoittamisen ydinsääntöön "näytä, älä kerro", mutta sitten taas toisaalta näiden kahden miehen erilaiset perspektiivit ja asenteet luovat nokkelan replikoinnin kanssa todella hupaisaa kuunneltavaa. Scorsese ja Pileggi ovat tiedostaneet, kuinka absurdeja skenaarioita etenkin FBI:n ja mafian kissa-ja-hiiri -leikistä voi saada aikaan ja on yhä vain koomisempaa, mitä erilaisempia kikkoja FBI keksii saadakseen rikolliset nalkkiin ja mitä keinoja mafia hoksaa vältelläkseen vankilaa.

Kestoa Casinolla on paria minuuttia vaille kolme tuntia, mikä voi etukäteen kuulostaa hurjalta, mutta on pakko sanoa, että kesto on käytetty hyödyksi varsin napakasti. Etenkin ensimmäinen tunti kulkee kuin hujauksessa, mitä toki tukee se, että elokuva etenee tapahtumia varsin nopealla tahdilla. Mistään kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan paketti on ihailtavan taitavasti rakennettu. Tapahtumaketjun eskaloituminen vie hyvin mennessään ja julmaa väkivaltaa on ripoteltu sinne tänne, muistuttamaan mafian häikäilemättömyydestä tietyn lupsakkuudenkin keskellä. Elokuvan finaali kruunaa homman ja saa katsojan niin myhäilemään tyytyväisenä kuin ehkä harmittelemaankin joidenkin ratkaisujen takia.

Scorsesen rakentama ilmapiiri on kaikin puolin väkevä ja hänen ja Pileggin työstämä käsikirjoitus on pääasiassa mainio, etenkin dialoginsa puolesta. Ilmestyessään Casino teki muuten ennätyksen lausuttujen kirosanojen määrässä yhden elokuvan aikana; suuri osa näistä kuullaan Pescin esittämän Nickyn suusta. Teknisiltä ansioiltaankin Casino on vakuuttava. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja etenkin hahmoja pitkin kasinoa seuraavat otokset ovat komeaa katseltavaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraukset oivan rujot. Visuaalista ilmettä haittaavat oikeastaan vain useissa kuvissa ylivalottuneiksi jääneet vaaleat pinnat tai lamput. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu musiikkivalintoja myöten. Etenkin finaalia säestävä The Animalsin House of the Rising Sun on nappivalinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casino, 1995, Universal Pictures, Syalis DA, GGG, De Fina-Cappa, Légende Entreprises