Pääosissa: Bruce Willis, Mickey Rourke, Clive Owen, Jessica Alba, Rosario Dawson, Brittany Murphy, Josh Hartnett, Devon Aoki, Marley Shelton, Alexis Bledel, Nick Stahl, Benicio del Toro, Jaime King, Michael Clarke Duncan, Michael Madsen, Powers Boothe, Carla Gugino, Elijah Wood, Rutger Hauer, Nick Offerman ja Tommy Flanagan
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16
Sin City perustuu Frank Millerin samannimisiin sarjakuviin, jota julkaistiin vuosien 1991 ja 2000 välillä. Robert Rodriguez innostui Millerin sarjakuvista ja halusi kääntää ne elokuvamuotoon. Hän sai Millerin mukaan projektiin ja yhdessä he ryhtyivät kirjoittamaan leffaa. Vaativasta luonteestaan tunnetun ja vain tietyllä tavalla elokuviaan tekevän Rodriguezin oli vaikea saada studioita tarttumaan projektiin, kunnes Miramax nappasi filmin itselleen. Koska Rodriguez koki, että elokuvan visuaalisuus oli niin suoraan otettu sarjakuvista, Miller ansaitsi hänen mielestään myös kunnian elokuvan ohjaajana. Director's Guild of America ei suostunut Rodriguezin toiveeseen, mikä johti siihen, että hän erosi killasta ja sai tahtonsa läpi. Vaikka elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö, Rodriguez koki elokuvan olevan niin suora tulkinta Millerin sarjakuvista, että hän ei halunnut kirjoittajien saavan tunnustusta alku- tai lopputeksteissä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2004, vaikka suurta osaa näyttelijöistä ei oltu edes valittu vielä. Elokuva kuvattiin pääasiassa vihreiden taustakankaiden edessä, jolloin eri näyttelijöiden yksittäin kuvatut suoritukset pystyttiin yhdistämään samoihin kuviin. Työlään prosessin jälkeen Sin City sai lopulta maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Itse katsoin Sin Cityn ensi kertaa jo varsin nuorena ja olin täysin myyty sen omalaatuiselle visuaalisuudelle. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo vuosia. Kun huomasin Sin Cityn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.
Sin City on antologiaelokuva, johon on yhdistetty kolme Frank Millerin sarjakuvaa: alkuperäinen Sin City (1991-1992), kolmas numero Kohtalokas tappo (The Big Fat Kill - 1995) ja neljäs numero Keltainen äpärä (That Yellow Bastard - 1996). Vaikka periaatteessa nämä kolme tarinaa vain esitetään peräkkäin, eivätkä niiden tarinat juuri linkity toisiinsa, löytyy niistä muutamia samoja hahmoja, kuten Jessica Alban näyttelemä strippari. Kaikki tarinat tapahtuvat toki itse Sin Cityssä, joka nimensä mukaisesti on täynnä syntisiä ihmisiä, murhaajia, huoria, korruptoituneita poliitikkoja, likaisia kyttiä, raiskaajia, kannibaaleja ja muuta saastaa. Sin City on iloton ja ruma paikka, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja jossa kuolema saattaa odottaa joka nurkan takana.
Sin City -tarinassa (tunnetaan myös nimellä The Hard Goodbye) rujo äijä Marv (Mickey Rourke) ryhtyy selvittämään rakastamansa Goldien (Jaime King) murhaa ja päätyy arvostetun kardinaalin (Rutger Hauer) hirviömäisen pojan (Elijah Wood) jäljille. Kohtalokkaassa tapossa yksinäinen pyssysankari Dwight (Clive Owen) jahtaa tyttöystävänsä (Brittany Murphy) mukiloinutta Jackie-Boyta (Benicio del Toro) prostituoitujen (mm. Rosario Dawson, Devon Aoki ja Alexis Bledel) johtamaan Vanhaankaupunkiin, mikä äityy sotatantereeksi. Kahteen osaan jaettu Keltainen äpärä taas kertoo etsivä Hartiganista (Bruce Willis), joka yrittää pysäyttää lapsia raiskaavan ja murhaavan pedofiilipaskiaisen (Nick Stahl). Varsin hilpeää kamaa, eikö.
Ei ole mikään ihme, että Sin Cityä pidetään yleensä yhtenä kaikkien aikojen uskollisimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Sin City, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä on siirretty lähes täysin yks yhteen sarjakuvien sivuilta valkokankaille ja leffa tuntuu muutenkin siltä kuin sarjakuva heräisi eloon. Robert Rodriguezin työ on todella häikäisevää pitkin elokuvan ja lopputuloksesta näkyy hänen palava rakkautensa Frank Millerin teoksia kohtaan. Rodriguez ei ole halunnut kaunistella Millerin luomaa maailmaa, vaan tarjoaa sen yhtä karuna ja lohduttomana paikkana. Hän ei muovaa hahmoista puhtoisempia, vaan kaikki ovat jollain tavalla epämiellyttäviä tai katalia persoonia ja mulkvisteja, joihin ei haluaisi tosielämässä törmätä. Väkivaltaa ei ole siistitty, vaan elokuva on yhtä verinen ja tyly kuin lähdemateriaalinsa. Jokaista tarinaa säestää päähenkilönsä kertojaääni, aivan kuin sarjakuvista tutut ajatuskuplat. Ne myös luovat elokuvalle toimivan modernia film noiria muistuttavan ilmapiirin.
Sen lisäksi, että elokuvan rikostarinat ovat kaikki mukaansatempaavia, pitää Sin City lumoissaan jo vaikuttavan teknisen toteutuksensa ansiosta. Toki digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja nykypäivänä etenkin autokaahailut näyttävät lähinnä videopeleiltä, mutta toisaalta tämä vain vahvistaa leffan sarjakuvamaisuuden tunnetta. Kuten sarjakuvat, myös elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, sisältäen vain yksittäisiä värejä siellä täällä, kuten prologin naisen punainen mekko tai Keltaisen äpärän nimikkohahmo. Elokuva tosiaan kuvattiin vihreää taustakangasta vasten, jotta yleisilmeestä voitaisiin digitaalisesti tehdä sarjakuville uskollinen ja lopputulos kyllä toimii. Mukana on useita pirun komeita otoksia, joista monet ovat suoraan sarjakuvien sivuilta kopioituja. Jo pelkkä visuaalinen tyylittely tekee Sin Citystä ihailtavan omalaatuisen teoksensa, jollaista ei toista taida löytyä. Paitsi noh, tehtiinpä elokuvalle kymmenen vuotta myöhemmin jatko-osa, mutta puhutaan Sin City: A Dame to Kill Forista (2014) joskus toiste.
Eikä pidä unohtaa elokuvan väkevää näyttelijäkaartia. Mickey Rourke, Clive Owen ja Bruce Willis ovat kaikki nappivalintoja tarinoidensa keulakuviksi, mutta myös sivunäyttelijät ovat hyvin roolitettuja. Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Elijah Wood osaa olla aidosti hyytävä Kevininä, kun taas Benicio del Toro ja Nick Stahl revittelevät menemään eksentrisinä roistoina. Vaikka kaikissa kolmessa tarinassa päähenkilö on mies, joka haluaa suojella avuttomilta vaikuttavia neitokaisia, Rosario Dawson ja Devon Aoki ovat karismaattisia Vanhaakaupunkia johtavina seksityöläisinä Gailina ja Mihona, jotka eivät anna kenenkään hyppiä heidän nenilleen ilman ikäviä seuraamuksia. Kaiken kaikkiaan Sin City on siis väkevä pakkaus ja loistava sarjakuvaleffa, joka toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sin City, 2005, Dimension Films, Troublemaker Studios
Pääosissa: Kathryn Newton, Cole Sprouse, Liza Soberano, Henry Eikenberry, Joe Chrest, Carla Gugino, Bryce Romero, Jennifer Pierce Mathus ja Luke Sexton
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16
Lisa Frankenstein on Robin Williamsin tyttären Zelda Williamsin esikoisohjaus. Diablo Cody kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai ideansa läpi MXN Entertainmentilla. Williams pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Lisa Frankenstein on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä innolla. Traileri näytti todella veikeältä ja kävinkin innokkain mielin katsomassa Lisa Frankensteinin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Yksinäinen Lisa Swallows haaveilee rakkaudesta ja ihastelee hautausmaalla vuosikymmeniä sitten kuolleen nuoren miehen hautakiveä koristavaa näköispatsasta. Eräänä yönä salamanisku herättää nuorukaisen takaisin henkiin, mullistaen Lisan elämän.
Pääroolissa Lisa Swallowsina nähdään Kathryn Newton, josta on viime vuosina noussut isompi tähti muun muassa Pokémon Detective Pikachun (2019) ja Ant-Man and the Wasp: Quantumanian (2023) kautta. Kauhukomedioiden puolella Newton näyttikin jo kyntensä muutaman vuoden takaisessa Freakyssä(2020). Lisa Swallowsina Netwon suoriutuu ailahtelevasti. Hän on ajoittain erittäin mainio, heittäytyen yhä enemmän hieman goottisen naisenalun vietäväksi, tämän muuttuessa kohtaus kohtaukselta vinksahtaneemmaksi. Ajoittain Newton ampuu kiusallisesti yli, mutta pääasiassa hän toimii oivallisesti osassaan.
Ja mitä olisikaan Frankenstein, tai no, tässä tapauksessa Swallows ilman hirviötään? Tässä Frankenstein-tarinassa hirviö on Riverdale-sarjasta (2017-2023) tutun Cole Sprousen esittämä nuorukainen, joka on kuollut vuosia sitten ja joka herää henkiin Lisan takia. Sprouse näyttelee onnistuneesti kömpelöä ja aluksi hieman hurjaa, mutta nopeasti herkäksi ja rakastavaksi paljastuvaa monsteria, joka muuttaa Lisan elämän totaalisesti.
Elokuvassa nähdään myös Joe Chrest Lisan isänä, Carla Gugino tämän uutena vaimona Janetina ja Liza Soberano tämän tyttärenä, eli Lisan siskopuolena Taffyna, sekä Henry Eikenberry Lisan toisena ihastuksenkohteena, Michael Trentinä. Chrest istuu hyvin vässykän isän rooliin, kun taas Gugino on leffan parasta antia inhottavana, mutta itseään rakastettavana pidettävänä äitipuolena. Soberano irrottelee hyvin siskon osassa, mutta Eikenberry ei toimi Michaelina. Lisa puhuu Michaelista tämän älykkyyden takia ja ylistää tätä erilaiseksi kuin koulun urheilijapojat, mutta kun Eikenberry saapuu ruutuun, tämä näyttää ja tuntuu mitä geneerisimmältä jenkkifutisjätkältä, joka ei juuri älyllään häikäise.
Lisa Frankenstein osoittautui valitettavasti pettymykseksi ja harmillisen pliisuksi romanttiseksi kauhukomediaksi. Ei elokuva huono ole, mutta se jää kauas potentiaalistaan. Leffasta tulee hieman mieleen viimevuotinen vampyyrikomedia Renfield(2023), joka oli myös paperilla aivan mahtava idea, mutta jonka toteutus jäi turhauttavan keskinkertaiseksi. Renfieldin tavoin myös Lisa Frankenstein sisältää tähtihetkensä ja kun elokuva toimii, niin se myös toimii. Kokonaisuus jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan, oli kyse sitten tasoltaan todella vaihtelevasta komediasta tai uskaltamattomuudesta olla edes hetkellisesti oikeasti pelottava. Tim Burtonin leffat ovat selvästi toimineet inspiraationa, mutta ensikertalaisohjaaja Zelda Williams ei ole uskaltanut tuoda mukaan samanlaista särmää, karmivuutta ja riemastuttavuutta, joilla Burton leikkii parhaimmillaan erinomaisesti.
Itse tarina jää myös hieman puolitiehen. Omasta mielestäni Michael Trent on hahmona lähinnä vain tiellä ja leffan olisi kannattanut keskittyä nimenomaan Lisan ja hirviön väliseen pöhköön ja ajoittain kivan kieroon suhteeseen. Newtonin ja Sprousen väliltä löytyy kummaa kemiaa, mutta elokuva ei ihan osaa hyödyntää sitä kuin vain parissa kohtauksessa ja nekin löytyvät lähinnä ihan loppupäästä. Jotkut puolet Jennifer's Bodynkin (2009) kirjoittaneen Diablo Codyn käsikirjoituksesta ovat vekkuleita, mutta toiset taas tuntuvat raakileilta. Lisa Frankensteinia katsoessa herää vähän väliä ärsyttävä tunne, että homman pitäisi lähteä villimmin lentoon, mutta jokin pidättelee menoa koko ajan. Ristiriitainen paketti yltää juuri ja juuri plussan puolelle.
Zelda Williamsin ohjaus tarvitsisi hieman lisää potkua. Elokuvasta näkyy, että työryhmällä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta Williams ei aina ihan onnistu siirtämään sitä hauskuutta katsomoon saakka. Häneltä kuitenkin löytyy silmää oivalliselle visuaaliselle ilmeelle. Kasariestetiikkaa matkiva Lisa Frankenstein on tyylikkäästi kuvattu, paikoin voimakkaasti valaistu ja värimaailmalla kikkaillaan toimivasti. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainio ja hirviön maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Erikoistehosteet ovat sopivan vekkulit ja alkutekstien aikana nähtävä animaatio-osuus on kekseliäs. Äänimaisema on pätevästi rakennettu ja Isabella Summersin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Jacob Tremblay, Paul Walter Hauser, Mia Akemi Brown, Angela Bassett, Natasia Demetriou, Golda Rosheuvel, Nat Faxon, Ike Barinholtz, Aparna Nancherla, Colin Hanks, Carla Gugino, Matt Dellapina, Jack Fisher ja Werner Herzog
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7
Orion and the Dark, eli suomalaisittain Orion ja Pimeys perustuu Emma Yarlettin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2014. DreamWorks-yhtiöllä kiinnostuttiin Yarlettin kirjasta ja yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet animaatioadaptaatiota varten. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Orion ja Pimeys on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Yarlettin kirja ei ole tuttu, mutta innostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Katsoinkin Orionin ja Pimeyden Netflixistä heti sen julkaisupäivänä.
Nuori Orion-poika pelkää aika lailla kaikkea, eritoten pimeää. Eräänä yönä hän joutuu kohtaamaan pelkonsa, kun itse Pimeys saapuu hänen luokseen ja pyytää Orionia viettämään yön hänen seurassaan, nähdäkseen, ettei pimeässä ole oikeasti mitään pelättävää.
Elokuvan keskiössä ovat sen nimen mukaisesti aika lailla kaikkea pelkäävä poika Orion (äänenä Jacob Tremblay) ja itse Pimeys (Paul Walter Hauser), joka yhtenä yönä saapuu Orionin huoneeseen, kyllästyneenä pojan jokailtaiseen valitukseen pimeästä. Orion on hupaisa ja monille myös enemmän tai vähemmän samaistuttava hahmo, neuroottisen pojan ahdistuessa ties mistä luokan edessä puhumisesta puhelimien radiosäteilyyn, meressä uiviin haikaloihin ja kesken matkan potentiaalisesti hajoaviin luokkaretkibusseihin. Pimeys taas on rento heppu, joka haluaa näyttää Orionille, ettei pimeässä ole mitään pelättävää. Tämän pidettävän kaksikon yölliseen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Pimeyden kanssa öisin kulkevat Nukku (Natasia Demetriou), joka pistää ihmiset unten maille, Unetar (Angela Bassett), joka loihtii ihmisten unet, Rauha (Aparna Nancherla), joka yrittää varmistaa hiljaisuuden öisin, heidän työtään häiritsevät Unettomuus (Nat Faxon), joka saapuu juuri nukahtamisen hetkellä kuiskailemaan ihmisten korviin ahdistuksen aiheita, jotka takuulla valvottavat kuulijaansa ja Selittämättömät äänet (Golda Rosheuvel), joka on omiaan lietsomaan Orionin kaltaisten lasten pimeänpelkoa. Ja sitten on myös koko poppoon arkkivihollinen, eli Valo (Ike Barinholtz). Sivuhahmoista tulee herkästi mieleen Pixarin Inside Out - Mielen sopukoissa -elokuvan (Inside Out - 2015) monenkirjava joukko ja vaikka etenkin Nukun kyseenalaiset metodit tarjoavat hyvää huumoria, jää poppoo hieman tylsäksi.
Orion ja Pimeys on tähän mennessä alkuvuoden isoin pettymys itselleni. Kaikki vaikutti ennakkoon lupaavalta ja ensimmäisen puoliskonsa ajan leffa on oikein mainio. On huvittavaa ja paikoin samaistuttavaa kuunnella Orionin kertojaääntä, tämän avatessa erilaisia fobioitaan. Homma menee aavistuksen pidemmälle kuin lastenleffoissa yleensä ja elokuva tarttuu kypsemmin esimerkiksi ahdistukseen. Kun Pimeys saapuu ja nappaa Orionin mukaansa yölliseen seikkailuun, meno viihdyttää mukavasti. Sen enempää ei kannata kaiken logiikkaa jäädä pohtimaan, mutta homma toimii menevästi.
Sitten suurin piirtein puolen välin paikkeilla jotain tapahtuu ja oivallisesti käynnistynyt elokuva tekee aikamoisen mahalaskun. Varsin suoraviivaisesti edennyt leffa lähtee kikkailemaan kerronnallaan ja kohtaus kohtaukselta kadottaa punaista lankaansa. Kaikki on sujunut hyvin ja Orion alkaa vähitellen hoksaamaan Pimeyden pointtia, mutta sitten mukaan on täytynyt kirjoittaa konflikti ja siinä kohtaa leffa kaatuu. Konflikti on heitetty mukaan kehnosti, vieden hahmojen kehitystä roimasti taaksepäin. Siitä eteenpäin leffa muuttuu totaaliseksi tajunnanvirtaryöpytykseksi, jota katsoessa ei voi kuin toivoa, että tekijät saisivat palautettua homman takaisin raiteilleen. Näin ei kuitenkaan käy, vaan leffa puskee mukaan toinen toistaan tyhmempiä vetoja. Sekava kerronta yhdistettynä kädenlämpöiseen ja kömpelöön filosofisuuteen eksistentiaalisista asioista tuntuu kuin köyhän miehen Charlie Kaufmanilta, enkä voinut uskoa silmiäni elokuvan päätyttyä, kun lopputeksteissä seisoo, että käsikirjoitus on itse Kaufmanin käsialaa. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Kaufmanin töistä Tahrattomasta mielestä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) nukkeanimaatio Anomalisaan (2015) ja myöskin Netflixissä julkaistuun I'm Thinking of Ending Thingsiin (2020). Orionia ja Pimeyttä katsoessani olin pöyristynyt Kaufmanin käsikirjoituksen kasvavasta kehnoudesta.
Asiaa ei varmasti auta, että ohjaajana toimii ensikertalainen Sean Charmatz. Kaufmanin tekstit voivat olla haasteellisia kokeneemmallekin tekijälle ja osaamattomissa käsissä potentiaalisesti laadukaskin kirjoitus voi romahtaa toteutusvaiheessa. Oli syypää Kaufman tai Charmatz tai molemmat, lopputulos tuntuu samanaikaisesti turhan monimutkikkaalta ja sekavalta lapsille, että hieman liian lapselliselta ja pliisulta aikuisille. Sentään Orion ja Pimeys on visuaalisesti miellyttävä alusta loppuun. Animaatiojälki mukailee lasten satukirjojen kuvituksia. Luonnosteleva piirrostyyli yhdistettynä oivaan värienkäyttöön ja kekseliäisiin yksityiskohtiin ihastuttaa silloin, kun tarinalliset ratkaisut turhauttavat. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu sen rinnalle ja Kevin Laxin ja Robert Lydeckerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua mainiosti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Orion and the Dark, 2024, DreamWorks Animation, Mikros Animation
Ohjaus: Garry Marshall Pääosissa: Hilary Swank, Katherine Heigl, Michelle Pfeiffer, Zac Efron, Jon Bon Jovi, Ashton Kutcher, Jessica Biel, Seth Meyers, Lea Michele, Halle Berry, Robert De Niro, Abigail Breslin, Sarah Jessica Parker, Ludacris, Sofia Vergara, Sarah Paulson, Til Schweiger, Carla Gugino, Russell Peters, Héctor Elizondo, Nat Wolff, John Lithgow, Matthew Broderick ja Ryan Seacrest Genre: komedia, romantiikka Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: S
New Year's Eve on Garry Marshallin ohjaama ensemble-komedia. Marshall oli vuonna 2010 julkaissut samanlaisen elokuvan, Ystävänpäivän (Valentine's Day), missä kuvattiin erilaisia ystävänpäivän viettoja monien tunnettujen näyttelijöiden esittämänä. Marshall innostui filmin teosta niin paljon, että päätti heti tehdä toisen vastaavan, tällä kertaa uudenvuodenaattoon liittyvän romanttisen komedian. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta New Year's Eve sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 - kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, vaikkei ollut läheskään yhtä iso menestys kuin Ystävänpäivä. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn ja se oli ehdolla jopa viidestä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja näyttelijäkokoonpano), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Sen sijaan elokuva voitti Alliance of Women Film Journalistsin palkinnon "Naisnäyttelijät, joiden kannattaisi etsiä itselleen uusi agentti". Itse katsoin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, juurikin uudenvuodenaattona. En pitänyt leffasta, enkä siis ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin New Year's Even täyttävän kymmenen vuotta, päätin sen ja uudenvuodenaaton 2021 kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.
31. joulukuuta 2011 New Yorkissa valmistaudutaan eri tavoin uudenvuoden suureen juhlaan Times Squarella.
Ystävänpäivän tavoin myös New Year's Eve seuraa juhlapäivänä useita eri hahmoja, joita monia esittävät tunnetut starat. Tai no, osa heistä oli tunnettuja lähinnä elokuvan ilmestymisen aikaan... Paluun Ystävänpäivästä tekevät Ashton Kutcher, joka näyttelee uudenvuodenaatto-denialisti Randya, joka haluaisi vain lojua kotonaan, kun raketit paukkuvat ja Jessica Biel, joka esittää raskaana olevaa Tessiä, joka miehensä Griffinin (koomikko Seth Meyers) kanssa yrittää voittaa sairaalan rahapotin synnyttämällä vuoden 2012 ensimmäisen vauvan. Samaa yrittävät myös Sarah Paulsonin ja Til Schweigerin näyttelemä Schwabin pariskunta. Hilary Swank näyttelee Times Squaren uudenvuoden juhlasta vastuussa olevaa Claire Morgania. Jon Bon Jovi esittää juhliin palkattua laulaja Jenseniä, Katherine Heigl tämän katkeraa ex-tyttöystävä Lauraa ja Sofia Vergara Jensenin suurta fania Avaa. Michelle Pfeiffer nähdään töihinsä kyllästyneenä Ingridinä ja Zac Efron tätä piristävänä lähetti Paulina. Josh Duhamel esittää New Yorkiin kiirehtivää Samia, kun taas Abigail Breslinin näyttelemä Hailey haluaa päästä juhlimaan kavereidensa kanssa, mitä hänen äitinsä (Sarah Jessica Parker) ei hyväksy. Robert De Niro esittää vakavasti sairasta herra Harrisia ja hänen sairaanhoitajinaan nähdään Halle Berry ja Cary Elwes. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Ludacris poliisina, Matthew Broderick Clairen pomona, John Lithgow Ingridin pomona, sekä radiojuontaja Ryan Seacrest ja New Yorkin sen aikainen pormestari Michael Bloomberg omina itsenään. Näyttelijäkaarti on suuri, mutta vain muutama heistä tekee hyvää työtä. Swank on oivallinen juhlia järjestävänä Clairena, mutta esimerkiksi Jon Bon Jovi osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä vain laulajana.
New Year's Eve on periaatteessa sama elokuva kuin Ystävänpäivä- se vain tapahtuu eri juhlapäivänä. Pohja ja erilaiset juonikuviot ovat hyvin samanlaiset ja itse olin jo tylsistynyt, kun loputtomalta tuntuva hahmogalleria on vihdoin saatu esiteltyä kokonaan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Leffa on täysin tyhjänpäiväistä höttöä, venytettynä kahden tunnin kestoon. Jos sellaisesta tykkää, niin siitä vain katsomaan kaikin mokomin, mutta itse lähinnä pudistelin päätäni, että koko turhake on edes tehty. Ystävänpäivän tavoin New Year's Evekin yrittää huijata katsojaansa tunnettujen näyttelijöiden kautta, jotta valmiiksi saatu tuote (jep, tuote, eikä niinkään elokuva) tahkoaisi mahdollisimman paljon rahaa. Tämäkin elokuva yrittää toistaa ihastuttavan Rakkautta vain -komediafilmin (Love Actually - 2003) menestystä niin rahallisesti kuin arvostelujen puolelta, mutta kun tuloksena on pelkkää melodramaattista ja siirappista glitterkimallusta, on turha odottaa, että kyse olisi samanlaisesta modernista klassikosta genressään. Ystävänpäivä ja New Year's Eve taitavat palata ihmisten mieliin vain sillä, että ne esitetään kyseisinä juhlapäivinä televisiosta joka vuonna.
Ja niistä tuotteista puheenollen... tämä tuote vaatii aikamoisen määrän tuotesijoittelua, jotta se on saatu valmiiksi. Erilaiset brändit (isoimpana Nivea) nostetaan hävyttömästi esille ja yhtiöiden logoja pysähdytään kuvaamaan oikein kunnolla. Kenties kaikkein hävyttömintä mainostusta on lopputekstien aikana nähtävässä, selvästi etukäteen suunnitellussa "mokaotoksessa", kun Carla Guginon esittämä lääkäri mukamas kaivaa synnyttävän Jessica Bielin hahmon sisältä Ystävänpäivän DVD:nä ja Blu-rayna. Yyh. Suomalaiset saattavat kokea jotain riemua siitä, että John Lithgow'n hahmo pelaa kotimaista Angry Birdsiä. Tosin silloinkin koin samanlaisen "ai niin, tuokin oli joskus joku juttu" -tunteen kuin monien näyttelijöidenkin kohdalla.
Elokuvan kiusallinen komedia ei ole hauskaa ja romantiikka on lähinnä paksua ällösiirappia. Tekopirteä tosikiva tunnelma alkaa nopeasti ärsyttämään, eikä alun ja lopun muka-viisaille elämänopeille uuden vuoden mahdollisuuksista voi olla pyörittelemättä silmiä. Vaikka aika käykin pitkäksi toinen toistaan tylsempien juonikuvioiden aikana, täytyy kyllä myöntää, että kahden tunnin kesto on ihan perusteltu. Elokuva on ahdettu täyteen tarinoita ja jotta kaikki saavat tarpeeksi ruutuaikaa, on ylimääräisiä minuutteja pakko olla useampikin. Loppupäässä eri juonikuviot ja hahmot yritetään tietty yhdistellä toisiinsa. Ystävänpäivässä hyödynnettiin samaa kikkaa ja sen nähnyt katsoja voikin arvailla pitkin New Year's Eveä, ketkä kaikki ovat jotain yllätyssukulaisia tai romanttisia kumppaneita toisilleen.
Niin ohjaaja Garry Marshall kuin käsikirjoittaja Katherine Fugatekaan ei ole kehittynyt Ystävänpäivän jälkeen, vaan he tarjoavat samaa pöljää ja pitkäveteistä hömppää vielä laiskemmassa paketissa. Fugatelle tuntuu koituvan isojakin vaikeuksia keksiä suurelle hahmomäärälle tekemistä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia kuvauksesta lavasteisiin, mutta samalla filmin visuaalisuutta vaivaa tietty elokuvamaisuuden puute. New Year's Eve näyttää enemmänkin parin tunnin televisiosarjajaksolta. Äänimaailma koostuu lähinnä jatkuvista energisistä radiojumputuksista, joilla yritetään herättää mielikuva ilahduttavasta elokuvasta.
Yhteenveto:New Year's Eve on kiusallisen kehno ja pitkäveteinen romanttinen komedia. Enemmän tuotteelta kuin elokuvalta tuntuva raina on täynnä toinen toistaan tylsempiä juonikuvioita, jotka kulkevat puuduttavasti päällekkäin, kunnes lopulta yrittävät väkisin yhdistyä toisiinsa. Näyttelijäkaarti on täynnä tunnettuja nimiä (siis joskus tunnettuja, milloin olette viimeksi nähneet Ashton Kutcheria uutuuselokuvassa?), mutta oikeastaan kukaan ei vakuuta. Ohjaaja Garry Marshallin rakentama tunnelma on vielä paksumpaa ällösiirappia ja melodraamaa kuin Ystävänpäivässä. Katherine Fugetan käsikirjoitus on kömpelö, täynnä yksiulotteisia hahmoja ja kökköä huumoria. Tekninenkään toteutus ei pahemmin vakuuta, vaan lopputulos näyttää enemmän televisiosarjalta kuin elokuvalta. Kaiken kaikkiaan New Year's Eve on huono tekele, jota voi suositella oikeastaan vain, jos tekijöiden edellinen yhteistyöprojekti Ystävänpäivä upposi isosti. Vaikka tarinaltaan leffa sopiikin täydellisesti tähän päivään, suosittelen käyttämään uudenvuodenaattonne johonkin muuhun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
New Year's Eve, 2011, New Line Cinema, Rice Films, Karz Entertainment, New York Streets Film Projects
Pääosissa: Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens, Jamie Chung, Oscar Isaac, Carla Gugino, Scott Glenn, Malcolm Scott, Gerard Plunkett ja Jon Hamm
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12
Sucker Punch on Zack Snyderin ohjaama elokuva, mikä lähti liikkeelle hänen omasta villistä ideastaan. Snyder työsti tekstiään 2000-luvun alussa, mutta jätti sen hetkeksi tauolle, kun sai mahdollisuuden ohjata Watchmenin(2009). Watchmenin menestyksen myötä Snyder sai myytyä ideansa Warner Bros. -studiolle ja hän alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2009, samalla kun Snyder teki toista elokuvaansa, animaatiota Legenda suojelijoista (Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole - 2010). Lopulta Sucker Punch sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, tuottaen vain juuri ja juuri budjettinsa takaisin, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat leffan lähes lyttyyn. Itse näin leffan pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä todella kummallisena kokemuksena. Katsoinkin filmin pian toistamiseen, ymmärtääkseni sitä paremmin, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Sucker Punchin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Rikkaille miehille tanssivat, mielisairaalaan vangitut nuoret naiset yrittävät keksiä pakokeinoa. Babydoll kokee näyn, mikä antaa naisille ohjeet pakoon, mutta se vaatii heidän yhteistyötä. Heidän täytyy löytää tietyt esineet, mitkä vaativat taistelua lohikäärmeitä, samuraita, zombeja ja robotteja vastaan.
Pakoa yrittävät viisi nuorta naista ovat Babydoll (Emily Browning), Sweet Pea (Abbie Cornish), Rocket (Jena Malone), Blondie (Vanessa Hudgens) ja Amber (Jamie Chung). Heistä kunnon hahmoksi voi kutsua oikeastaan vain Babydollia, joka on tarinan keskiössä ja jolle annetaan taustatarina. Sweet Pea, Rocket, Blondie ja Amber jäävät täysin pahvisiksi tapauksiksi, joille ei edes yritetä luoda kunnon persoonia tai syvyyksiä. He auttavat Babydollia ja siihen se oikeastaan jää. Hahmoista on vaikea välittää tai kiinnostua, kun heihin ei ole jaksettu panostaa. Tämän takia vaaratilanteet eivät tarjoa toivottua tunnereaktiota katsojassa. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta lopulta kaikki vakuuttavat vain toimintakohtauksissa. Kun naisviisikko etsii pakoon tarvittavia esineitä, he siirtyvät erilaisiin fantasiamaailmoihin, joissa heidän täytyy kohdata erilaisia vastuksia. Browning, Cornish, Malone, Hudgens ja Chung tykittävät vakuuttavasti menemään ja elokuva yrittää olla päheä naisten tähdittämä toimintafilmi, missä naiset vihdoin nousevat niskan päälle, mutta se kuitenkin epäonnistuu viestissään. Naisviisikko puetaan mahdollisimman paljastaviin ja seksikkäisiin asuihin, mikä saa leffan tuntumaan siltä, että toimintakohtaukset ovat pelkkiä himokkaiden nörttimiesten fantasioita. Snyder on haastatteluissa todennut, että elokuva toimisi kritiikkinä juurikin sellaisille miehille, mutta elokuva saa katsojan vain ajattelemaan, että Snyder on itse yksi himokas nörttimies muiden joukossa.
Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac mielisairaalaa johtavana Bluena, Carla Gugino naisia tanssimaan opettavana tohtori Gorskina ja Scott Glenn naisille fantasiamaailmoissa ohjeita antavana ja taistelussa auttavana miehenä. Glenn on oiva valinta tällaisen mentorin osaan, mutta Gugino ja Isaac eivät onnistu vakuuttamaan suorituksillaan. Isaac on hieman koominen yrittäessään olla uhkaava ja Guginon pöljä venäläiskorostus saa pyörittelemään silmiä.
Ei ole mikään ihme, että Sucker Punch aiheutti kummastuneen reaktion niin kriitikoissa kuin katsojissa - kuinka jotkut suorastaan vihaavat leffaa ja toiset jopa rakastavat sitä. Ei ole myöskään ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti lippuluukuilla, sillä näin kummallisen elokuvan on varmasti ollut vaikeaa löytää kohdeyleisönsä. Monet menevät katsomaan elokuvaa odottaen suurta fantasiatoimintaa ja vaikka leffasta toki löytyy sitä, on elokuvassa kyse täysin muusta. Ensimmäinen iso pettymys monille onkin varmasti ollut, että nämä eeppiset taistelut tapahtuvat naishahmojen mielten sisällä. Lisäksi leffa ei todellakaan ole tarinaltaan helpoimmasta päästä, joten en ihmettele sitä, että monet poistuivat teatterista pohtien, mitä hemmettiä juuri tuli katsottua? Leffa jättääkin tietyt jutut katsojan tulkinnan varaan. Toisaalta se on hyvä, sillä siten elokuva pysyy "elossa", kun sen todellisista merkityksistä keskustellaan vielä vuosia myöhemmin, mutta siihen vaadittaisiin sitä, että kyseessä oikeasti olisi hyvä elokuva.
Leffan saama kritiikki on helposti ymmärrettävää, sillä Sucker Punchista löytyy selkeitä virheitä, mitkä vesittävät sen potentiaalia huomattavasti. Kenties isoin ongelma on, kuinka tylsiä leffan päähahmot ovat, minkä takia heidän pakoyritykselleen ei lähde niin intensiivisesti mukaan kuin voisi toivoa. Elokuvan rakenne on myös hieman pökkelö, eikä Snyder ole oikein tiennyt, kuinka kertoa kiehtovaa ideaansa. Snyder on selvästi halunnut monimutkistaa hommaa äärimmilleen, mutta samalla saa kokonaisuuden hajoilemaan. Kritiikin lisäksi ymmärrän myös, miksi jotkut suorastaan rakastavat Sucker Punchia. Kyseessä on todella ainutlaatuinen, rohkea, voimakkaasti tyylitelty ja erikoinen teos, mikä ei päästä katsojaansa helpolla, eikä myöskään syyllisty perinteiseen Hollywood-meininkiin. Sen viehätysvoima on tavallaan suuri. Sucker Punch jakaakin tunteitani vahvasti kahtia, sillä samanaikaisesti ihailen elokuvaa, että myös harmittelen sen epäonnistumisia.
Elokuvantekijänä Zack Snyderiltä löytyy ehdottomasti silmää vahvoille visuaalisuuksille. Hän osaa tehdä upean näköistä jälkeä ja todistaakin sillä saralla kykynsä tässä leffassa monen monta kertaa. Etenkin toimintakohtauksissa Snyder pääsee tietty valloilleen. Hän kuljettaa katsojan ensimmäisen maailmansodan synkkiin ja räjähteleviin maisemiin, keskiaikaiseen linnaan örkkien ja lohikäärmeiden sekaan, sekä futuristiseen junaan täynnä soturirobotteja. Taistelut ovat komeaa katsottavaa, mutta jokainen niistä on hieman liian pitkä. Itse asiassa jokainen tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä, etenkin kun niitä vaivaa tietty musiikkivideomaisuus. Paikoitellen ne myös tuovat mieleen videopelit, joita ei kuitenkaan pääse itse pelaamaan. Idealtaan taistot ovat kuitenkin kiehtova ja omaperäinen tapa viedä tarinaa eteenpäin.
Sucker Punch on läpikotaisin erittäin upealta näyttävä elokuva, jos ei lasketa joitain erikoistehosteita, jotka eivät ole vanhentuneet kovinkaan hyvin kymmenen vuoden aikana. Kuvaus on erinomaista ja kameraa hyödynnetään häikäisevän mestarillisesti pitkin leffaa. Peilin sisään kulkevat kamera-ajot, näyttävät laajakuvat taistelun keskeltä, sekä huikean hyvin syvyyttä hyödyntävät otokset tekevät leffasta aikamoista silmäkarkkia. Värimaailmakin on tarkoin suunniteltu ja valaistus on taidokasta myös. Lavasteet ovat hienot ja ääniefektit tykittelevät mahtipontisesti. Musiikit jumputtavat voimakkaasti pitkin leffaa. Osa kappaleista istuu täydellisesti mukaan ja jotkut taas häiritsevät oudosti. Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se olisi pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Kyllähän tästä sisältöä löytyy, mutta harmillisen heikosti kirjoitettuna.
Elokuvasta on olemassa noin 18 minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Yhdysvalloissa Blu-raylla. Mukana on niin pidennettyjä kohtauksia, joita täytyi ikärajasyistä typistää teatterijulkaisua varten kuin myös kokonaan uusia kohtauksia. Leffan alkupäässä on esimerkiksi isomman luokan show klubilla, minkä lisäksi mm. taistelu örkkejä vastaan kestää kauemmin. Mukana on myös seksikohtaus, mitä leikattiin yhä vain uudestaan lyhyemmäksi teatterijulkaisua varten, kunnes se typistettiin lähes kokonaan pois alkuperäisestä filmistä.
Yhteenveto: Sucker Punch on kiehtova, mutta harmillisen epätasainen elokuva, joka niin ylpeilee kuin kompastelee oman outoutensa vuoksi. Sen tarina on erikoinen ja monisävyinen, mutta samalla se myös jättää kylmäksi kompuroivan ohjauksensa takia. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka tylsiä leffan päähenkilöt ovat, jolloin heidän pakosuunnitelmansa ei koukuta niin hyvin kuin voisi toivoa. Näyttelijäviisikko Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens ja Jamie Chung tekevät parhaansa rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät aika latteiksi. Hahmoissa epäonnistutaan myös siinä, kuinka leffa yrittää muka kritisoida naishahmojen seksualisoimista seksualisoimalla itse viisikon. Vaikka fantasiatoimintakohtaukset ovatkin monin tavoin vaikuttavaa antia, niitä vaivaa tietty musiikkivideon ja videopelin tunnelma. Ja kun ne vielä tapahtuvat hahmojen mielen sisällä, ei niistä löydy erityistä jännitettä ja jokainen toimintakohtaus tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä. Tiettyjä kehnosti ikääntyneitä erikoistehosteita lukuunottamatta filmi on aikamoista silmäkarkkia visuaalisesti. Zack Snyder osaa tehdä elokuvistaan näyttävän näköisiä, mutta sisältö ontuu turhauttavasti. Ymmärrän, miksi jotkut rakastuvat Sucker Punchiin ja miksi toiset taas inhoavat sitä. Itseäni samanaikaisesti kiehtoo että ärsyttää sen katsominen. Kyseessä onkin oikein tosissaan sellainen filmi, joka pitää vain itse kokea, että uppoaako tämä sekopäinen tykittely vai ei.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sucker Punch, 2011, Warner Bros., Legendary Entertainment, Lennox House Films, Cruel & Unusual Films
Ohjaus: Zack Snyder Pääosissa: Jackie Earle Haley, Patrick Wilson, Malin Åkerman, Billy Crudup, Carla Gugino, Matthew Goode, Matt Frewer, Laura Mennell, Danny Woodburn ja Jeffrey Dean Morgan Genre: toiminta, jännitys, draama, scifi Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia / Director's Cut: 3 tuntia 6 minuuttia / Ultimate Cut: 3 tuntia 35 minuuttia Ikäraja: 16
Watchmen perustuu samannimiseen, Alan Mooren kirjoittamaan ja Dave Gibbonsin kuvittamaan sarjakuvaan, mikä ilmestyi vuosina 1986 ja 1987. Jo vuonna 1986 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Fox ei kuitenkaan saanut aikaiseksi leffaa, joten se myi oikeudet Warner Bros. -yhtiölle vuonna 1991. Terry Gilliam ja Charles McKeown valittiin elokuvan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi, mutta kun Warner Bros. ei suostunut tarvittavaan budjettiin, projekti pistettiin jäihin. 2001 oikeudet siirtyivät osittain Universal-yhtiön käsiin, mutta koska siellä tekijät eivät päässeet yhteisymmärrykseen studion kanssa, projekti päätyi Revolution Studiosille, mistä se päätyi Paramountille vuonna 2004. Ohjaajavaihtoehtoja ehti tässä vaiheessa olla Michael Baysta Darren Aronofskyyn ja Paul Greengrassista Tim Burtoniin. Lopulta kun oikeudet päätyivät takaisin Warner Bros. -yhtiön käsiin, studio palkkasi ohjaajaksi Zack Snyderin, ollessaan tyytyväinen tämän elokuvasovitukseen (2006) Frank Millerin "300"-sarjakuvasta (1998). Syyskuussa 2007 kuvaukset saivat vihdoin alkunsa ja lopulta Watchmen sai ensi-iltansa 23. helmikuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva jakoi katsojien ja kriitikoiden mielipiteet kahtia - toiset rakastivat sitä ja toiset inhosivat. Leffa ei ollut mikään iso menestys, mutta se on vuosien varrella saanut lisäsuosiota. Itselläni ei ollut vielä 2009 ikää mennä katsomaan Watchmenia teattereihin, mutta näin sen loppuvuodesta, kun isäni vuokrasi sen. Olin aivan häkeltynyt elokuvasta ja se kuului aikoinaan suosikkieni joukkoon. Vuosien varrella olen katsonut filmin useasti uudestaan ja olen pitkään pohtinut sen arvostelua. Minun oli tarkoitus arvostella elokuva jo vuonna 2018, mutta kun huomasin, että elokuva täyttäisi kymmenen vuotta helmikuussa 2019, päätin siirtää arvion sille päivälle, juhlistaakseni Watchmenin syntymäpäivää!
Vaihtoehtoisessa maailmassa vuonna 1985 supersankarit on julistettu laittomiksi ja he ovat jääneet eläkkeelle. Kuitenkin kun yksi entisistä naamiosankareista kuolee, omankädenoikeutta harrastava Rorschach päättää kasata Vartijat-sankariryhmän takaisin yhteen, tutkiakseen kuka on murhan takana.
Elokuva keskittyy aika tasapuolisesti Vartijat-ryhmän jäseniin, mutta tavallaan Jackie Earle Haleyn näyttelemän Rorschachin voisi nostaa elokuvan päähenkilöksi, sillä hän aloittaa tutkinnat ja yrittää saada vanhan tiimin takaisin kokoon. Jos ette tienneet, Rorschach on persoonallisuutta tutkiva testi, missä tutkittavalle näytetään mustaroiskeita valkoisella paperilla ja heidän täytyy kertoa, mitä he näkevät roiskeissa. Olen aina rakastanut, miten tätä hyödynnetään Rorschachin naamiossa. Hahmo nähdään lähes koko elokuvan ajan maski päässä ja naamiota korostava musteroiske on jatkuvassa liikkeessä, jolloin se kuvastaa Rorschachin eri tunnetiloja ja toimii hänen ilmeinään. Kyseessä on myös äärimmäisen kiehtova hahmo, sillä hän on niitä sankareita, joiden toiminta menee siihen pisteeseen asti, että katsojankin on vaikea sanoa, onko hän sankari vai roisto. Hän on rankka, brutaali ja kylmä tapaus, jolta löytyy kuitenkin selkeä aate, mikä pitää hänet jollain tapaa hyvien puolella. Tähän vielä päälle Earle Haleyn huikea roolityö, niin kyseessä on selkeästi koko elokuvan paras hahmo! Patrick Wilson näyttelee Yöpöllöä, oikealta nimeltään Daniel Dreibergiä. Vuosien varrella elokuva on saanut monilta kritiikkiä siitä, että Yöpöllön asu on lähes suora kopio Batmanin asusta, mutta omasta mielestäni se on vain hauska viittaus elokuvantekijöiltä. Watchmenhan on pohjimmiltaan satiiri supersankarisarjakuvista ja -elokuvista, joten mielestäni on täysin järkeenkäypää, että yhdellä hahmoista on puku, mikä muistuttaa hyvinkin paljon yhtä kaikkien aikojen suosituinta sankarihahmoa. Daniel itse ei kuitenkaan muistuta Batmanin oikeaa minää, Bruce Waynea lainkaan. Daniel ei ole rikas tai tunnettu, vaan hän on epävarma mies, joka pelkää monia asioita. Wilson on erittäin hyvä osassaan ja tekee hahmostaan epätyypillisen sankarin. Ruotsalainen Malin Åkerman esittää Silkkiaavetta, eli Laurie Jupiteria. Tätä hahmoa on kritisoitu muutamastakin asiasta. Ensinnäkin hänen pukuaan on kritisoitu paljon ja sanottu, että se tekee hänestä pelkän seksiobjektin. Onhan se totta, että Silkkiaaveen tiukka keltamusta asu korostaa hahmon muotoja, mutta näen tämänkin lähinnä vitsinä ja tekijöiden kommenttina sille, kuinka paljastavia naissankarien asut yleensä ovat. Vitsiä jopa korostaa Laurien repliikki siitä, kuinka hän inhoaa asuaan ja käyttää sitä vain, koska hänen äitinsä (entinen Silkkiaave) piti miesten ihailusta asu päällään ja Laurie halusi tehdä äidistään ylpeän. Toiseksi on kritisoitu sitä, kuinka Laurie ei ole tarpeeksi itsenäinen nainen, vaan hän tarvitsee koko ajan miehen elämäänsä, mutta tälle löytyy selkeä selitys elokuvan aikana. Kolmanneksi Åkermanin roolityötä on kritisoitu ja se on ainoa, minkä tavallaan ymmärrän. Åkermanilla on heikkoja hetkiä leffan aikana, mutta pääasiassa hän sopii rooliinsa mainiosti. Hän on uskottava toimintakohtauksissa ja häneltä löytyy menevää kemiaa Wilsonin kanssa.
Aluksi Watchmen vaikuttaa olevan paljon realistisempi ja maanläheisempi supersankarielokuva kuin monet muut. Hahmoilla ei ole voimia, vaan he ovat tavallisia ihmisiä naamioissa. Ja sitten esitellään Billy Crudupin esittämä Tohtori Manhattan, sininen jumalolento, joka pystyy aika pitkälti mihin tahansa. Jotkut sanovat Tohtori Manhattania tylsäksi hahmoksi, sillä täydellinen kaikkivoipa hahmo ei ole yhtä kiehtova kuin puutteellinen henkilö. Ymmärrän pointin, mutten sano, että hahmo olisi tylsä, sillä leffan aikana käy selväksi, että voimat ovat kuin kirous hänelle. Hahmoa on lisäksi pidetty tylsän tunteettomana, mutta itse olen samaa mieltä yhden elokuvan hahmon kanssa, että monet eivät huomaa Tohtori Manhattanin kasvojen pieniä nykimisiä, mitkä näyttävät siltä kuin hän itkisi. Crudup pystyy hienosti tekemään paljon hyvin vähällä. Hahmoa on myös kritisoitu siitä, että hän on lähes koko ajan alasti. Omasta mielestäni tämä on lähinnä hauska idea, sillä kuinka usein isoissa Hollywood-teoksissa näkee jatkuvasti alastonta supersankaria? Mielestäni on myös huvittavaa, että kukaan ei pidä Tohtori Manhattania seksiobjektina, vaikka hänhän on vähän väliä alasti, toisin kuin Silkkiaave. Vartijat-ryhmän kaksi viimeistä hahmoa käyn läpi samassa kappaleessa, sillä he eivät ole yhtä paljon esillä. Jeffrey Dean Morganin esittämä Koomikko on ymmärrettävästi pienehkössä osassa, sillä juuri hän kuolee heti elokuvan alussa. Takaumien kautta leffa antaa kuitenkin ymmärtää, millainen persoona Koomikko oli ja Morgan tekee hienoa työtä rankan hahmon kanssa. Matthew Goode taas on näyttelijäkaartin heikoin lenkki Ozymandiasina, eli Adrian Veidtinä. Hänen roolityönsä ei oikein vakuuta, vaan hän jää jokseenkin harmillisen etäiseksi. Hänen hahmonsa on kuitenkin ihan hauskasti mietitty. Jos muiden hahmojen puvut eivät vielä viestineet, kuinka leffa tekee vitsiä muista supersankarielokuvista, niin Ozymandiasin asun pitäisi. Se on nimittäin ryöstetty täysin Joel Schumacherin Batman-elokuvista (1995-1997), eli sitä korostavat naurettavan yliampuvat muskelit ja asuun on jopa tehty nännit. Watchmen sisältää myös ison liudan muitakin hahmoja, joiden läpikäyminen veisi yhtä kauan kuin mitä elokuva kestää. On Yöpöllön isää (Stephen McHattie), Laurien äitiä (oivallisen roolityön tekevä Carla Gugino), erilaisia rikollisia (Matt Frewer ja Danny Woodburn), psykiatria (William S. Taylor), entistä tyttöystävää (Laura Mennell), sekä Yhdysvaltain entinen presidentti Richard Nixon (Robert Wisdon).
Watchmen sijoittuu tosiaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jolloin supersankareita on ollut olemassa vuosikymmenien ajan. Tarinalle on todella luotu kunnon historiansa, mikä näytetään aivan mestarillisesti kenties kaikkien aikojen parhaan alkutekstijakson aikana. Pitkät alkutekstit näyttävät upeasti supersankareiden nousun ja laskun. Ne sisältävät paljon tärkeää tietoa ja kiehtovia yksityiskohtia, mikä imaisee katsojan samantien elokuvaan mukaan. Näin rikkaasti suunniteltu maailma suorastaan lumoaa, vaikka se onkin hyvin ankea paikka. Watchmenin maailmaa on äärimmäisen kiehtovaa tutkia, mutta siinä ei todellakaan haluaisi elää. Elokuvan maailma on kuvottava ja likainen, minkä lisäksi se on vähitellen suistumassa tuhoonsa ydinsotariskin kasvaessa päivä päivältä. Filmin painostava tunnelma viestii heti alussa, että nyt on tiedossa hyvin erilainen supersankarielokuva.
Yksi ehdottomasti parhaista asioista Watchmenissa on sen taiturimainen tarinankerronta. Kyseessä on aivan järkälemäinen, mammuttimaisen iso teos, mikä sisältää suuren määrän erilaisia juonikuvioita, hahmokaaria, sun muuta. Olen joka katselukerralla täysin häkeltynyt siitä, kuinka taidokkaasti tällainen jättipaketti pysyy kasassa. Elokuva älyää käyttää rauhassa aikaa, eikä kiirehdi minkään asian kanssa. Leffan tarina alkaa siitä, kun supersankarit on jo lakkautettu, mutta useiden takaumien kautta päästään näkemään, millainen maailma oli supersankarien kulta-ajalla ja syventämään hahmoja. Etenkin Koomikon hautajaisten aikana nähtävät takaumat syventävät sekä Koomikkoa, että jokaista häntä muistelevaa hahmoa. Leffa käy hienosti jokaisen päähahmonsa läpi, jolloin katsoja pääsee loppuelokuvan ajan kaikkien sankareiden pään sisälle. Yksi filmin hienoimmista osioista on, kun Tohtori Manhattan muistelee menneisyyttään ja pääsemme näkemään hänen traagisen pysäyttävän tarinansa. Kun filmi keskittyy tällä lailla jokaiseen hahmoon yksi kerrallaan, se tuo jatkuvasti jotain uutta pöytään, jolloin elokuva ei koskaan muutu tylsäksi. Varttia vaille kolmen tunnin teokseksi Watchmen tuntuu yllättävänkin lyhyeltä, sillä sitä on niin maagista seurata.
Ei kestä kauaa päätellä, että kyseessä ei todellakaan ole koko perheen supersankariseikkailu, vaan selkeästi aikuisempaan makuun tehty tarina rikkinäisistä ihmisistä, jotka pakenevat demoneitaan pieksemällä rikollisia naamioihin pukeutuneina. Useat juonikuviot ja hahmoihin syventyvä kerronta vaatii katsojalta jatkuvaa keskittymistä, minkä takia lapset saattavat helposti pitää filmiä tylsänä. Mukana on myös sellaisia kauheuksia, joita ei edes sovi näyttää lapselle - raiskaamista, kiduttamista, silpomista ja muutenkin realistisemmalta tuntuvaa väkivaltaa. Nämä sankarit eivät vain hakkaa roistoja sairaalakuntoon, vaan tappeluissa katkotaan raajoja niin, että veri roiskuu. Tohtori Manhattan kykenee ajatuksensa voimalla räjäyttämään ihmisen. Watchmenia onkin kritisoitu väkivallan ihannoinnista, mutta itse koen tämänkin eräänlaisena tekijöiden kommenttina ja satiirina. Supersankarileffoissa näytetään usein ties kuinka pahoja tappeluita, mutta niissä ei lopulta tunnu käyvän kovinkaan pahasti. Watchmenissa taas näytetään äärimmäisyyksiin asti, mitä näistä taistoista oikeasti syntyisi, jos niitä todellisuudessa tapahtuisi. Itse olen aina pitänyt filmin rankkuudesta ja siitä, ettei se säästele katsojaansa.
Kyseessä on myös siinä mielessä aikuismaisempi supersankariteos, että se todella pistää katsojansa pohtimaan. Elokuvassa tuodaan usein esille kysymys "kuka vahtii Vartijoita?", mikä saa miettimään, olisiko tämä maailma sittenkin parempi paikka ilman supersankareita? Kaikista upein pohdinta leffassa löytyy kuitenkin sen lopusta. Mitään paljastamatta elokuvan loppuhuipennus pistää hienosti sekä hahmot että katsojat pohtimaan, mikä on oikein tietyssä tilanteessa. Voiko kaikista hirveimmältä kuulostava ratkaisu ollakin se, mitä maailma tarvitsee? Olen aina rakastanut elokuvan huipennusta, sillä se poikkeaa niin täysin kaikista muista supersankarileffoista ja saa filmin pysymään mielessä vielä pitkään. Watchmen on elokuva - ei, vaan elämys - mikä tarjoaa useita suuren vaikutuksen aiheuttavia kohtauksia. Se koskettaa, jännittää, välillä jopa naurattaa synkällä huumorillaan, pistää ajattelemaan ja saa häikäistymään visuaalisesta toteutuksestaan.
Kuitenkin ennen kuin pääsemme puhumaan elokuvan teknisestä puolesta, minun täytyy kertoa muutama ongelmani Watchmenissa. Mainitsinkin jo, että Matthew Goode ei täysin sovi osaansa ja tekee hieman puisen roolityön. Tämän lisäksi minua häiritsee joka ikisellä katselukerralla Ozymandiasin lemmikkiolento, mikä näyttää siniseltä tiikeriltä, jolla on tuntosarvet. Mitä helvettiä? Mistä tämä olio on oikein tullut ja ennen kaikkea miksi se on tungettu mukaan elokuvaan, kun sillä ei ole mitään tarkoitusta?! Olento nähdään parissa kohtauksessa ja sen voisi poistaa ilman mitään vaikutusta tarinaan. Tekijät olisivat jopa säästäneet rahaa. Viimeinen ongelmani filmin kanssa on sen todella myötähäpeällinen rakastelukohtaus. Se yrittää olla kiihkeän seksikäs ja romanttinen, mutta lopputulos on lähinnä nolo - etenkin kun taustalla soi jostain syystä Leonard Cohenin mestarillinen "Hallelujah"-kappale. Laulun käyttö kohtauksen aikana tuntuu suorastaan pyhäinhäväistykseltä!
Ja vihdoin siihen visuaaliseen puoleen: Ozymandiasin digilemmikkiä ja muutamia taustakankaiden käyttöjä lukuunottamatta Watchmen näyttää yhä ihan tajuttoman hyvältä! Enkä tarkoita vain hienoja efektejä, vaan kaikin puolin elokuvan visuaalista puolta. 1980-luvun ajankuva on tuotu upeasti esille loistokkaalla puvustuksella, maskeerauksella ja tietty lavastuksella. Puvustustiimi on tehnyt erittäin hyvää työtä supersankarien asujen kanssa, luoden niistä omaan aikakauteensa sopivia, mutta lisäten mukaan hieman jotain futuristista. Leffan värimaailma on hienosti luotu, minkä lisäksi Watchmen on upeasti kuvattu. Ohjaaja Zack Snyder on taidokas visuaalinen tarinankertoja, minkä todella huomaa tästä. Hän tekee vaikuttavia asioita kuvilla, eikä tarvitse edes lukea sarjakuvaa huomatakseen, että useat kuvat ovat täysin selvästi kopioitu suoraan sarjakuvan sivuilta. Snyder myös tykkää kikkailla hidastusten kanssa, mitkä sopivat mukaan todella hyvin. Elokuva on erinomaisesti leikattu kasaan ja kaikki pienet yksityiskohdat ja erilaiset juonikuviot yhdistyvät eheäksi kokonaisuudeksi. Äänimaailmakin on hienosti luotu aina toimintakohtauksista rauhallisempiin hetkiin. Watchmenin musiikkien sävellyksestä vastaa Tyler Bates, joka on onnistunut hienosti luomaan lisätunnelmaa huikeilla sävelmillä. Parissa toimintakohtauksessa musiikit ovat hieman kummalliset, mutta muuten Bates on tehnyt erittäin oivaa työtä.
Elokuvasta on olemassa kolme erilaista versiota. Teatteriversion lisäksi on olemassa parikymmentä minuuttia pidempi Director's Cut, mikä sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, sekä joitain uusia takaumia. Raa'at kohdat sisältävät enemmän verta ja Danielin isän tarinaa laajennetaan. Kolmas versio on yli kolme ja puoli tuntia kestävä Ultimate Cut, mikä sisältää merirosvoanimaatio "Tales of the Black Freighterin", missä Gerard Butler ääninäyttelee pääosakapteenia. Itse en ole nähnyt kuin teatteriversion, sillä muita versioita ei ole saatavilla Suomessa. Haluaisin kuitenkin nähdä kaikki lisäykset, vaikka minusta tuntuukin, että animaatiolisäys saattaisi sotkea rytmitystä todella pahasti.
Yhteenveto:Watchmen on erinomainen ja todella erilainen supersankariteos. Lähes kolmen tunnin kestostaan huolimatta elokuva on erittäin vangitseva alusta loppuun mahtavan tarinankerrontansa ja vahvan visuaalisen puolensa ansiosta. Leffa on täynnä erilaisia juonikuvioita ja hahmokaaria, mutta ne saadaan pysymään yllättävänkin mestarillisesti kasassa. Hahmoja syvennetään upeilla tavoilla ja erilaiset takaumat lisäävät leffan kiehtovuutta. Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä hahmojensa kanssa, vaikka Malin Åkermanilta ja Matthew Goodelta heikommat hetkensä löytyvät. Leffa onnistuu myös saamaan katsojan pohdiskelemaan sen syvällisempiä puolia ja se tarjoaa useita rankkoja asioita niin teemojensa kuin väkivaltansa puolesta. Elokuvaa on kritisoitu monista asioista ja vaikka ymmärränkin joidenkin kritiikkien pointit, on kokonaisuus mielestäni huomattavasti parempi kuin jotkut arvostelut antavat ymmärtää. Itse pidän tätä supersankarigenren merkkiteoksena ja suosittelenkin Watchmenia kaikille supersankarien faneille, jotka kuitenkin arvostavat vakavampaa ja realistisempaa otetta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Watchmen, 2009, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, DC Comics, Lawrence Gordon Productions
Ohjaus: Brad Peyton Pääosissa: Dwayne Johnson, Carla Gugino, Alexandra Daddario, Ioan Gruffudd, Paul Giamatti, Hugo Johnstone-Burt, Art Parkinson ja Archie Panjabi Genre: katastrofielokuva, jännitys Kesto: 1 tunti 54 minuuttia Ikäraja: 12 Kun ensimmäisen kerran kuulin, että kesällä 2015 ilmestyy elokuva nimeltä San Andreas, niin yhdistin sen päässäni heti siihen, että Grand Theft Auto: San Andreas (2004) -pelistä tehtäisiin elokuvaa. Kun ensimmäinen trailer julkaistiin, niin tajusin, että kyseessä onkin Dwayne "The Rock" Johnsonin tähdittämä katastrofielokuva. Vaikka trailer näytti visuaalisesti hyvältä, niin kiinnostukseni ei pahemmin herännyt. Päädyin kuitenkin kesän alussa yhtenä keskiviikkoiltana katsomaan elokuvan 3D:nä.
San Andreasin siirros aiheuttaa Kaliforniassa massiivisen maanjäristyksen. Pelastushelikopterilentäjä Raymond Gaines lähtee pelastamaan ex-vaimoaan ja tytärtään, jotka ovat vaarassa järistyksen takia.
Dwayne Johnson ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kummoinen näyttelijä. Toimintaelokuvasarja Fast & Furiousiin (2001-) Johnson sopii pullistelemaan lihaksiaan, mutta huolehtivana perheenisä-Raymondina häntä on vaikea ottaa todesta. Onneksi häntä kykenee silti katsomaan, eikä hän pilaa elokuvaa. Mitä kauemmin elokuvaa katsoo, sitä enemmän häneen ja hänen hahmoonsa tottuu. Carla Gugino ei ole kovin kaksinen Raymondin ex-vaimona Emmana, mutta hänenkin mukana oloon tottuu. Guginon hahmo ei kuitenkaan pääse tekemään oikeastaan mitään, vaan hän pääosin vain roikkuu ex-miehensä mukana, tämän pelastaessa päivää. Alexandra Daddario sopii Raymondin ja Emman tyttäreksi, Blakeksi. Blake on kuunnellut isäänsä ja kykeneekin usein löytämään ratkaisuja hankalissa tilanteissa. Blaken mukana ovat veljekset, Hugo Johnstone-Burtin esittämä Ben Taylor ja Art Parkinsonin esittämä Ollie Taylor. Hugo ja Art vetävät tarpeeksi hyvin, jotta heidän veljeytensä toimii katsojille. Ioan Gruffudd esittää Emman uutta miestä, Daniel Riddickiä, jonka nössöys korostaa Raymondin machoilua. Gruffudd ei ole mukana onneksi kovin paljoa, eikä hänen hahmonsa ole kiinnostava. Paul Giamattin esittämän tohtori Lawrence Hayesin ainoa tarkoitus elokuvassa tuntuu olevan elokuvan tulevien tapahtumien selittäminen. Suurimmaksi osaksi hänen ajastaan ruudulla hän vain kertoo, mitä seuraavaksi on tiedossa ja pysähtyy pelokkaana toistelemaan lausetta "hyvä luoja", tuodakseen dramaattisuutta lisää.
Elokuvan vahvuus ei olekaan näyttelijänsuorituksissa, eikä juonessa - joka on kuitenkin mielenkiintoinen - vaan tietenkin tehosteissa. Taloja sortuu yhä uudestaan ja uudestaan... ja näyttäähän se upealta! Kohdat, joissa helikopterilla kieputellaan sortuvien talojen välissä, ovat visuaalisesti täydellisiä. Vain tsunamikohtaus näyttää hieman hölmöltä, mutta muuten elokuvan tehosteet ovat erittäin huikeita. Aika näyttää, pysyvätkö ne huikeina vielä vuosien päästä.
Tarinallisesti kaiken tuhoutumisen keskellä on kyse isän ja tyttären välisestä suhteesta. Jo yhden tyttären menettänyt Raymond ei aio antaa toisenkin tyttärensä kuolla, vaan keksii kaiken aikaa uusia keinoja päästä tyttärensä luo. Matkaa kuljetaan helikopterilla, autolla, veneellä ja lentokoneella, ja vaikka mitä reittiä kulkisi, niin vaara on kaikkialla. Blaken täytyy vain toimia neuvokkaana isänsä vanhojen ohjeiden mukaisesti, jotta hänellä ja hänen uusilla tuttavuuksillaan on mahdollisuus selvitä.
Elokuva on kuitenkin hyvin ennalta-arvattava, kliseinen ja se sisältää kehnoja vitsejä, mutta sillä ei ole niin väliä. San Andreas on erittäin viihdyttävä alusta loppuun. Se tarjoaa hienoja efektejä ja jännitystä. Katastrofielokuvalta ei kannata odottaakaan kovin paljoa syvällisyyttä. Paul Giamattin hahmon kohtaukset rauhoittavat hieman elokuvaa, mutta silti toivoisi, että voisi jo nähdä lisää tehostemässäilyä. Välillä Giamattin hahmon mukana olon jopa unohtaa.
San Andreas on kuvattu hyvin. Vaikka ilmakuvissa tuskin on paljoa mitään muuta oikeaa kuin green screen, niin ne näyttävät silti upeilta. Suurimmaksi osaksi käsivarakuva on häiritsevää, varsinkin kun suurin osa käsivarakuvista olisi voinut ottaa jalustalta. Musiikki säestää hyvin taustalla ja tuo mukaan tunnelmaa.
Blu-rayn kuvanlaatu on mielettömän hyvä. Tuhoutuvat rakennukset, sillat ja maa näyttävät täydellisiltä. Toisin kuin vuoden 2009 katastrofielokuva 2012, San Andreas on juuri sopivan pituinen. Tuhoutuminen alkaa nopeasti ja sitä ei tapahdu liian kauaa, että se alkaisi käydä puuduttavaksi. Elokuvan kielinä Blu-raylla ovat englanti, espanja, italia, ja tekstityksinä suomi, tanska, norja, ruotsi, islanti, kreikka ja espanja. Lisämateriaalina on muutama pätkä elokuvan teosta, hieman poistettuja kohtauksia ja Gag Reel, jossa pääsee näkemään parin minuutin ajan näyttelijöiden nauravan. Kun ei tiedä, mikä heistä on niin hauskaa, niin on vaikea nauraa mukana.
Yhteenveto:San Andreas on loistava elokuva katastrofielokuvien ystäville. Jos pidit elokuvasta 2012, niin katso ihmeessä tämäkin. Ihan vain elokuvana se ei ole paras mahdollinen, mutta se on juuri oikeanlaista kesän popcorn-mättö-hupia, mitä välillä vain on pakko katsoa. Visuaalisesti näyttävä elokuva kannattaa omistaa, jos kotoa löytyy iso taulutelevisio. 3D:nä Tennispalatsin ykkössalista sitä oli tietysti parasta katsella, mutta se toimi vielä uudestaan kotisohvalta käsin.
Kirjoittanut: Joonatan, 9.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.shyfyy.wordpress.com
San Andreas, 2015, Warner Bros. Entertainment Inc, Village Roadshow Films (BVI) Limited, Ratpac-Dune Entertainment
