The Beauty, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BEAUTY - KAUSI 1

Luojat: Ryan Murphy ja Matthew Hodgson

Näyttelijät: Evan Peters, Ashton Kutcher, Rebecca Hall, Anthony Ramos, Jeremy Pope, Isabella Rossellini, John Carroll Lynch, Jessica Alexander, Rob Yang, Ari Graynor, Vincent D'Onofrio, Hudson Barry, Jaquel Spivey, Teddy Cañez, Ben Platt, Kevin Cahoon, Eric Petersen, Ray Nicholson, Brandon Gillard, Joey Pollari, Rev Yolanda, Emma Halleen, Annabelle Wachtel, Carson Rowland ja Bella Hadid

Genre: jännitys, kauhu

Jaksomäärä: 11

Jakson kesto: 25 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 18

The Beauty perustuu Jeremy Haunin ja Jason A. Hurleyn samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 2015 lähtien. Syksyllä 2024 FX-kanava paljasti työstävänsä televisiosarjasovitusta sarjakuvan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa ja nyt The Beautyn ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse en pahemmin kiinnostunut, kun näin mainoksen, että Ryan Murphylta olisi tulossa taas uusi sarja, minkä lisäksi premissi kuulosti hieman liikaa The Substance -elokuvalta (2024). Päätin silti antaa The Beautylle mahdollisuuden ja katsoin uudet jaksot niiden ilmestymispäivinä. 

FBI-agentit alkavat tutkia hyvännäköisten ihmisten outoja kuolemia, kun nämä ovat ensin aiheuttaneet yhtäkkiä kaaosta ja sitten räjähtäneet. Tutkimus vie agenttikaksikon järkyttävien paljastusten äärelle, samalla kun he saavat totuutta peittelevät vaaralliset tahot peräänsä.

Ryan Murphyn luottomies Evan Peters ja Rebecca Hall näyttelevät Cooper Madsenia ja Jordan Bennettiä, kahta FBI-agenttia, jotka tutkivat kauniiden ihmisten kummallisia kuolemia ja joilla on meneillään salasuhde. Hahmot ovat kelvolliset ja kiinnostavuutta heihin tuo heidän omat ulkonäölliset epävarmuutensa. Peters ja Hall tekevät hyvää työtä osissaan, mutta muuhun porukkaan verrattuna heidän hillitymmät roolityöt saavat heidät tuntumaan ajoittain hiukan tylsiltä.

     Sivurooleissa nähdään muun muassa Ashton Kutcher liikemies Byron Frostina, joka on saanut hyppysiinsä ihmeaineen, mikä tekee ihmisestä taas nuoren ja kauniin, Isabella Rossellini tämän vaimona Frannyna ja Kevin Cahoon ja Eric Petersen heidän poikinaan Tigerina ja Guntherina, Anthony Ramos Frostille työskentelevänä palkkatappaja Antoniona, Jaquel Spivey ja myöhemmin Jeremy Pope ihmeainetta testaavana Jeremynä, John Carroll Lynch FBI:hin kuuluvana Williamsina, sekä Rob Yang Kauneus-aineen luojana Ray Leenä. Sivunäyttelijöiden työ on todella ailahtelevaa. Kutcher on yllättävänkin hyvässä vedossa häikäilemättömänä bisnesmiehenä, heittäytyen hyvin eksentrisen ketkun osaan. Yleensä mainio Ramos on kuitenkin kiusallisen huono yliyrittävänä tappajana, joka tuntuu väärällä tavalla sarjakuvamaiselta roistolta. Kaikki hänen asenteestaan puhetapaan ja pärstää koristavaan silmälappuun ovat vaivaannuttavia valintoja ja onpa hahmolle kirjoitettu kehityskaarikin kehno.

The Beautya on jo ennen ilmestymistään vertailtu siellä täällä The Substanceen, eikä ihme. Molemmat pyörivät ihmeaineen ympärillä, joka tekee vanhenevista ihmisistä taas nuoria ja hyvännäköisiä, mutta johon liittyy toki omat ikävät koukkunsa. The Beauty lähtee kyllä omille poluilleen jo FBI-agenttipäähenkilöidensä ansiosta, mutta tuskin sarja pääsee ikinä vertailusta irti. Alkuperäinen sarjakuva on jo kymmenisen vuotta vanha, mutta tämä kauneusihanteiden tavoittelun ja kauneusleikkauksissa käymisen satiiri body horror -kuvastoineen tuli valtavirralle tutuksi nimenomaan The Substancesta. Ulkonäön muokkaus on nyt muutenkin aiheena pinnalla ja sitä on käsitelty myös muun muassa pohjoismaalaisessa The Ugly Stepsisterissä (Den Stygge Stesøsteren - 2025) ja tulevassa jenkkikomediassa Slantedissa (2026).

Alusta asti on päivänselvää, että The Beauty on samalta päätekijältä kuin American Horror Story (2011-), sillä Ryan Murphyn tutut helmasynnit ovat kaikki mukana. Murphyn tyyli (tai omasta vinkkelistäni enemmänkin tyylitajuttomuus) joko iskee tai ei ja minut se on jättänyt paria hassua poikkeusta lukuun ottamatta kylmäksi. The Beauty tosin jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin, koska toisinaan se on ihan menevä, viihdyttävä ja kiinnostava mustalla huumorilla ja ällöttävällä kuvastolla höystetty jännäri, mutta sitten taas toisinaan se on juuri niin käsiin leviävä, liikaa yrittävä ja korni kuin etukäteen odotin. Murphylle ominaiseen tapaan punainen lanka hukkuu toisinaan ja jaksot rönsyilevät moneen suuntaan. Sarja esittelee uusia hahmoja, jotka vaikuttavat tärkeiltä, mutta jotka unohdetaankin jo seuraavaan jaksoon mennessä.

The Beauty yrittää olla liikaa sitä sun tätä satiirista kauhuun ja agenttijännäristä henkilödraamaan. Se yrittää sanoa paljon ulkoisen kauneuden alta löytyvästä sisäisestä rumuudesta, kapitalismista, inceleistä, sukupuolitaudeista, jumalkomplekseista, evoluutiosta, ynnä muusta. Ja onpa sekaan heitetty myös yliampuva tanssinumero jos toinenkin. Seurattavasta hahmosta riippuen meno on joko haudanvakavaa tai täysin pöhköä ja omituiseksi meno muuttuu, kun nämä eri tyylejä edustavat hahmot kohtaavat, eikä kohtaus tiedä miten päin olla. Kaikki nämä asiat tekevät The Beautysta omituisen sekamelskan, joka jää pahasti nokkelamman The Substancen varjoon, mutta sitten taas on sarja toisaalta toimivampi kuin American Horror Storyn tuoreimmat kaudet. Sarja on tietyllä tavalla jopa aika kökkö, mutta siinä kökköydessä on jotain kieron mukaansatempaavaa ja jos The Beauty saa jatkoa, katson tätä kyllä ihan uteliaana lisää.

Teknisesti The Beauty on kuitenkin pääasiassa mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja mukana on monia näyttäviä otoksia. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja käytännön tehostein ja maskeerauksin toteutetut Kauneus-aineen käyttäjien muuttumisprosessit ovat onnistuneen inhottavaa katsottavaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Mac Quaylen säveltämät musiikit ovat jopa ärsyttävän itseääntoistavia. Tuntuu kuin Quayle olisi saanut aikaiseksi yhden melodian, jota hän toistaa suunnilleen kohtauksesta toiseen, tilanteesta ja tunnelmasta riippumatta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Beauty, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television

Arvostelu: Perhosvaikutus (The Butterfly Effect - 2004)

PERHOSVAIKUTUS

THE BUTTERFLY EFFECT

Ohjaus: Eric Bress ja J. Mackye Gruber

Pääosissa: Ashton Kutcher, Amy Smart, Logan Lerman, John Patrick Amedori, Sarah Widdows, Irene Gorovaia, Cameron Bright, Jesse James, Elden Henson, Jake Kease, Kevin G. Schmidt, William Lee Scott, Ethan Suplee, Melora Walters, Eric Stoltz, Kevin Durand, Nathaniel Deveaux ja Callum Keith Rennie

Genre: trilleri, fantasia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

The Butterfly Effect, eli suomalaisittain Perhosvaikutus on Ashton Kutcherin tähdittämä trilleri. Eric Bress ja J. Mackye Gruber työstivät elokuvan käsikirjoituksen, joka pyöri pitkään Hollywoodissa luetuimpien tekstien joukossa. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen kuin kaksikko sai rahoituksen leffalleen, mikä tapahtui vasta, kun Ashton Kutcher luki käsikirjoituksen ja innostui siitä niin kovasti, että hyppäsi mukaan tuottajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Perhosvaikutus sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 17. tammikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen menestys, johon katsojat tykästyivät ja josta on muodostunut moderni kulttiklassikko. Itse olen tiennyt Perhosvaikutuksesta vuosia, mutta jostain syystä en ole koskaan katsonut sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Koko ikänsä oudoista muistinmenetyksistä kärsinyt Evan Treborn huomaa aikuisena kykenevänsä siirtämään mielensä ajassa taaksepäin näiden muistinmenetysten hetkeen ja muuttaa tapahtumien kulkua. Evan saa kuitenkin pian huomata, ettei ajan ja tapahtumien kanssa kannattaisi ryhtyä leikkimään...

Elokuvan pääosassa nähdään tosiaan 70's Show'sta (That '70s Show - 1998-2006) tuttu Ashton Kutcher, jonka roolihahmo Evan Treborn hoksaa aikuisena omaavansa kummallisen kyvyn siirtää mielensä ajassa taaksepäin. Kun Evan vielä huomaa, että hän voi myös vaikuttaa asioihin, eikä vain nähdä vihdoin tapahtumien kulkuja, joiden aikana hän lapsena kärsi muistiongelmista, hän päättää muuttaa tiettyjä merkkihetkiä, uskoessaan parantavansa tulevaisuutta. Tästä alkaa kuitenkin aikamoinen sekasotku, jota ei noin vain korjatakaan. Evan on hahmona mainio ja hänen omalaatuiselle aikamatkalleen hyppää kiinnostuneena mukaan. Ashton Kutcher ei kuitenkaan ole draamanäyttelijänä parhaasta päästä ja leffaa parantaisikin, jos pääroolissa nähtäisiin joku toinen. Evania lapsena näyttelevät Logan Lerman ja John Patrick Amedori hoitavat kuitenkin hommansa oivallisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Melora Walters ja Callum Keith Rennie Evanin vanhempina, Amy Smart (sekä lapsina Sarah Widdows ja Irene Gorovaia) Evanin ihastuksenkohteena Kayleigh'nä, William Lee Scott (lapsina Cameron Bright ja Jesse James) Kayleigh'n veljenä Tommynä, sekä Elden Henson (ja lapsina Jake Kease ja Kevin G. Schmidt) kaveriporukkaan kuuluvana Lennynä. Nathaniel Deveaux esittää Evanin muistiongelmia tutkivaa tohtori Redfieldiä, Eric Stoltzin näytellessä Kayleigh'n ja Tommyn sairasta isää ja Ethan Supleen esittäessä Evanin kämppistä Thumperia. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vahvemmin kuin Kutcher. Parasta työtä tekee Smart, joka pääsee näyttämään lahjojaan enemmän, kun Evanin tekemät muutokset menneisyydessä vaikuttavat voimakkaasti hänen lähipiiriinsä nykyhetkessä.

Perhosvaikutus sisältää lähtökohtiensa puolesta erinomaisen juonen, josta saisi takuulla oikeissa käsissä aikaiseksi erinomaisen elokuvan. Harmillisesti uransa alkutaipaleella olleen ohjaaja-käsikirjoittajaduo Eric Bressin ja J. Mackye Gruberin kyvyt eivät olleet riittävät siihen ja lopputulos jääkin lähinnä hyväksi yritykseksi. Bressin ja Gruberin idea on kuitenkin fantastinen. Kukapa ei olisi edes kerran elämänsä aikana pohtinut, että "voi kunpa voisin palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jonkin asian, mikä parantaisi nykyhetkeä"? Kukapa ei olisi jälkikäteen katunut, että jossain tilanteessa olisi pitänyt toimia eri tavalla? Tämä ei jää Evanille enää pelkän pohdiskelun varaan, kun hän hoksaa uudet kykynsä. Mutta kuten varmaan kaikki aikamatkustustarinat, mitä on koskaan kerrottu, myös Perhosvaikutus opettaa, ettei aikaa kannata ruveta sörkkimään.

On erittäin kiinnostavaa seurata, mitä tapahtuu, kun Evan kerta toisensa perään siirtää mielensä lapsuuteensa, muuttaa jonkin asian ja palattuaan nykyhetkeen hän saattaa huomata asioiden muuttuneen varsin villistikin. Mitä enemmän hän asioita muuttaa, sitä isompaa sotkua hän luo ja jossain kohtaa alkaa näyttää siltä, että teki hän mitä tahansa parantaakseen omaa ja lähipiirinsä elämää, sitä enemmän hän vain aiheuttaa hallaa kaikille ympärillään. Elokuvan nimi juontaakin juurensa Edward Lorenzin vuonna 1972 ilmaisemassa pohdinnassa, että voisiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa vaikkapa tornadon Texasissa? Pienilläkin muutoksilla voi olla katastrofaaliset seuraamukset.

Elokuvan mahtavat ja kiehtovat lähtökohdat kompuroivat kuitenkin hieman Bressin ja Gruberin keskinkertaiseen elokuvantekoon. Sen lisäksi, että kaksikon käsikirjoituksesta löytyy aukkoja omasta logiikastaan, eivätkä alkupään vihjailut tulevasta käy täysin järkeen, kun pääsee loppuun asti, on kerronta myös takkuilevaa ja hosuvaa. Leffa kiirehtii ja välillä jopa hyppelehtii täysin turhaan, kun se voisi käyttää rauhassa aikansa kaikkeen. Tämä väkevä konsepti pitäisi otteessaan helposti vaikka kahden ja puolen tunnin mitassa, mutta elokuva on valitettavasti puristettu liiankin tiiviiseen, vajaan parin tunnin pakettiin. Bress ja Gruber eivät myöskään osanneet viedä kertomustaan tyydyttävästi loppuun, mitä vihjailee jo se, että leffalle kuvattiin useampikin loppu. Alkuperäinen, ohjaajien versiosta löytyvä finaali on pikemminkin koominen kuin shokeeraava yliampuvuudessaan, kun taas teatteriversion lopetus on toisaalta toimivan katkeransuloinen, mutta samanaikaisesti aika lattea kaiken kasvattelun jälkeen.

Teknisiltä ansioiltaan Perhosvaikutus on pääasiassa kelvollinen, vaikka leikkaus kaipaisikin rauhallisempaa otetta. Elokuva on kuvattu hyvin, joskin jotkut jälkikäteen tehdyistä hidastuksista näyttävät satunnaisesti jopa rumilta, lisäten leffan ajoittaista melodramaattisuutta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, kun Evanin tekemät muutokset muuttavat välillä jopa hahmojen ulkonäköjä tai asuintiloja radikaalisti. Erikoistehosteet ajavat asiansa hyvin ja äänimaailma on oivasti rakennettu, joskin Michael Subyn säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään ylidramaattista tunnelmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Butterfly Effect, 2004, BenderSpink, FilmEngine, Katalyst Films, Province of British Columbia Production Services Tax Credit

Arvostelu: Jobs (2013)

JOBS

Ohjaus: Joshua Michael Stern

Pääosissa: Ashton Kutcher, Josh Gad, Lukas Haas, Victor Rasuk, Eddie Hassell, Ron Eldard, Dermot Mulroney, Paul William Henke, J. K. Simmons, Matthew Modine, Nelson Franklin, Ahna O'Reilly, Elden Henson, Lenny Jacobson, Brett Gelman, Annika Bertea ja Kevin Dunn

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Jobs perustuu Applen edesmenneen toimitusjohtaja Steve Jobsin elämään ja uraan. Samoihin aikoihin, kun Jobsilla todettiin syöpä, Matt Whiteley ryhtyi työstämään elokuvakäsikirjoitusta tämän elämän pohjalta. Tekstiä varten Whiteley tutki Jobsin elämää tarkkaan mm. haastattelemalla tälle läheisiä ihmisiä. Whiteley sai rahoituksen idealleen ja Joshua Michael Stern hyppäsi projektiin mukaan ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta Jobs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti lippuluukuilla, mutta kriitikot eivät lämmenneet sille, eikä lämmennyt myöskään Jobsin pitkäaikainen yhteistyökumppani Steve Wozniak, joka koki leffan olevan täynnä historiallisia epätarkkuuksia. Itse en ollut aiemmin nähnyt Jobsia, vaikka olenkin tiennyt elokuvasta sen ilmestymisestä lähtien. En itse pahemmin käytä tai edes piittaa Applen laitteista, joten en kokenut erityistä vetoa leffan katsomiseen. Kuitenkin kun huomasin Jobsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi ja samalla myös arvostella sen.

1970-luvulla elämälleen suuntaa etsivä Steve Jobs tapaa Steve Wozniakin, joka on kehittelemässä uudenlaista tietokonetta. Jobs ja Woz päättävät luoda keksinnön pohjalta itselleen uraa ja perustavat tietokonefirma Applen.

Pääroolissa Steve Jobsina nähdään Ashton Kutcher, jonka elokuvaura tuntui suorastaan tyssäävän tähän leffaan. Hän palasi elokuvabisnekseen mukaan vasta viime vuonna jännärissä Vengeance (2022). En ole koskaan erityisemmin piitannut Kutcherista näyttelijänä, eikä hän tee erityistä vaikutusta tässäkään elokuvassa. Kutcher on roolissaan ihan hyvä, mutta varsin karismaton. Hän ei myöskään onnistu tekemään Steve Jobsista kovinkaan pidettävää tyyppiä, mihin vaikuttaa toki myös käsikirjoitus, sekä kenties se, millainen Jobs tosielämässä oli. Hahmoa (sekä itse elokuvaa) on helppo verrata pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen The Social Networkiin (2010), joka kertoi Facebookin perustajasta Mark Zuckerbergistä. Siinäkin leffassa multimiljardibisneksen nuori perustaja esitettiin ylimielisenä mulkvistina, mutta Jesse Eisenberg onnistui tekemään Zuckerbergistä monisävyisemmän hahmon, jonka puolella katsoja pysyy, vaikka hahmo kohtelisikin muita ikävästi. Kutcherin tulkitsemaa Steve Jobsia on usein vaikea nähdä muuna kuin mulkkuna. Mieshän jopa parkkeeraa liikkumisesteisen pysäköintiruutuun työpaikallaan!

     Elokuvassa nähdään myös Ahna O'Reilly Jobsin tyttöystävänä Chrisannina, Josh Gad uudenlaisen tietokoneen suunnittelijana Steve Wozniakina, Lukas Haas, Victor Rasuk, Eddie Hassell ja Ron Eldard Apple-firman perustamisessa auttaneina Daniel Kottkena, Bill Fernandezina, Chris Espinosana ja Rod Holtina, Brad William Henke Applen ensimmäisenä asiakkaana, bisnesmies Paul Terrellinä, Dermot Mulroney ja J. K. Simmons Appleen sijoittaneina suomalaistaustaisena Mike Markkulana ja Arthur Rockina, Matthew Modine markkinointipäällikkö John Sculleynä, sekä Kevin Dunn Applen johtokuntaan kuuluneena Gil Ameliona. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan kelvollisesti, mutta edes yleensä erinomainen Simmons ei pääse säväyttämään.

Harmillisesti itse elokuvakaan ei onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Ei Jobs huono leffa ole, mutta se on aika keskinkertainen kuvaus visionäärisen henkilön elämästä ja teoista. Vaikken tosiaan paljoa perusta Applen tuotteista, enkä varmaan koskaan suostuisi sellaisia ostamaan jo pelkkien laatuun verrattuna naurettavan yliampuvien hintojen takia, olin lopulta ihan kiinnostunut katsomaan, kuinka firma perustettiin ja millainen mies puraistun omenalogon takaa paljastuisi. Vaikka tarina onkin mielenkiintoinen, ei elokuva ole kovinkaan mukaansatempaava. Vähän päälle kahden tunnin kestossa leffa tuntuu aika ajoin pitkäveteiseltä, mutta silti moni asia myös tuntuu jäävän täysin pinnalliseksi. On toki ymmärrettävää, että kun elokuva käsittelee liki kolmen vuosikymmenen tapahtumia, täytyy sen tiivistää asioita mahdollisimman paljon, mutta välillä tuntuu siltä, että tiivistystä on tehty väärissä osa-alueissa. Merkittävimpänä esimerkkinä Jobsin tyttäreen Lisaan liittyvä kuvio hoidetaan kömpelösti.

Jobsista uupuu tietty sähäkkyys ja imu, joita The Social Network tarjosi David Fincherin vahvalla ohjauksella ja Aaron Sorkinin näppärällä käsikirjoituksella. Sen sijaan, että filmi keskittyisi rakentamaan nimikkohahmoaan ja kertoisi luontevasti ja sulavasti tarinaansa, elokuva tuntuu paikoitellen kuin filmatulta Wikipedia-tekstiltä Steve Jobsista. Ohjaaja Joshua Michael Sternin ja käsikirjoittaja Matt Whiteleyn olisi pitänyt kaivaa syvemmältä. Whiteleyn tarinankerronta ja dialogi kaipaisivat lisäpotkua ja Stern taas voisi välillä hieman hillitä ohjauksensa kanssa. Häiritsevää ovat erityisesti leffan alku, jossa vuonna 2001 Jobs esittelee iPodin ja kohtaus tarjotaan mahtipontisesti kuin Jeesuksen toisena tulemisena, sekä leffan loppu, joka muuttuu turhankin sentimentaaliseksi siirapiksi. Lopussa turhauttavaa on myös, kuinka elokuva tuntuu loppuvan kesken. Siinä kohtaa, kun leffaa tehtiin, oli Steve Jobs jo kuollut. Elokuva olisi voinut kertoa Jobsin elämäntarinan loppuun asti, eikä taputella hommaa tehdyksi, kun se on vielä keskeneräinen yhden Applen isoimman läpimurron kohdalla.

Leffa on kuvattu kelvollisesti, mutta mitään erityistä kameratyöskentely ei tarjoa. Valaisu on kuitenkin paikoitellen häiritsevän yliampuvaa ja monet kohtaukset ovat suorastaan ylivalottuneita, mikä tekee elokuvan yleisilmeestä hieman ruman. Lavasteet ovat oivalliset ja asut henkivät hyvin vuosikymmeniä. Vasta 2000-luvulle siirryttäessä maskeeraajat saavat Ashton Kutcherin katoamaan ja Steve Jobsin nousemaan esille. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka John Debneyn musiikit eivät koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Jobs on harmillisen keskinkertainen ja keskeneräiseksi jäävä kuvaus teknologiaa edistäneen miehen kiinnostavasta elämästä. Elokuva tuntuu keskittyvän välillä vääriin asioihin Steve Jobsin elämässä, painottuen tylsempiin juttuihin ja sysäten mielenkiintoisia puolia sivuun. Erityisesti miehen vaikea suhde tyttäreensä on kuin pelkkä kömpelö sivujuonne. Leffa käy aika ajoin raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi. Sen alku tuntuu myötähäpeällisen ylidramaattiselta ja huipennuksessaan filmi taas tuntuu loppuvan kesken kaiken. Seasta löytyy onnistuneita hetkiä ja kohtauksia sieltä ja täältä, mutta kokonaisuus on hieman ontuva. Ashton Kutcher pärjää ihan passelisti Steve Jobsin roolissa, muttei koskaan tee mitään erityistä vaikutusta. Tekninenkään puoli ei säväytä ja leffan ylivalottunut kuva häiritsee hieman. Jobs ei ole kovin kummoinen elokuva, mutta sen katsoo kyllä kerran, jos aihe kiinnostaa. Seuraavaksi pitää varmaan vilkaista pari vuotta myöhemmin ilmestynyt, Michael Fassbenderin tähdittämä Steve Jobs -elokuva (2015), jota on useasti kehuttu tätä paremmaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jobs, 2013, Open Road Films, Five Star Institute, IF Entertainment, Venture Forth, Silver Reel, Endgame Entertainment, Devoted Consultants, Digital Image Associates, Virgin Produced

Arvostelu: New Year's Eve (2011)

NEW YEAR'S EVE

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Hilary Swank, Katherine Heigl, Michelle Pfeiffer, Zac Efron, Jon Bon Jovi, Ashton Kutcher, Jessica Biel, Seth Meyers, Lea Michele, Halle Berry, Robert De Niro, Abigail Breslin, Sarah Jessica Parker, Ludacris, Sofia Vergara, Sarah Paulson, Til Schweiger, Carla Gugino, Russell Peters, Héctor Elizondo, Nat Wolff, John Lithgow, Matthew Broderick ja Ryan Seacrest
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

New Year's Eve on Garry Marshallin ohjaama ensemble-komedia. Marshall oli vuonna 2010 julkaissut samanlaisen elokuvan, Ystävänpäivän (Valentine's Day), missä kuvattiin erilaisia ystävänpäivän viettoja monien tunnettujen näyttelijöiden esittämänä. Marshall innostui filmin teosta niin paljon, että päätti heti tehdä toisen vastaavan, tällä kertaa uudenvuodenaattoon liittyvän romanttisen komedian. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta New Year's Eve sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 - kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, vaikkei ollut läheskään yhtä iso menestys kuin Ystävänpäivä. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn ja se oli ehdolla jopa viidestä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja näyttelijäkokoonpano), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Sen sijaan elokuva voitti Alliance of Women Film Journalistsin palkinnon "Naisnäyttelijät, joiden kannattaisi etsiä itselleen uusi agentti". Itse katsoin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, juurikin uudenvuodenaattona. En pitänyt leffasta, enkä siis ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin New Year's Even täyttävän kymmenen vuotta, päätin sen ja uudenvuodenaaton 2021 kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

31. joulukuuta 2011 New Yorkissa valmistaudutaan eri tavoin uudenvuoden suureen juhlaan Times Squarella.

Ystävänpäivän tavoin myös New Year's Eve seuraa juhlapäivänä useita eri hahmoja, joita monia esittävät tunnetut starat. Tai no, osa heistä oli tunnettuja lähinnä elokuvan ilmestymisen aikaan... Paluun Ystävänpäivästä tekevät Ashton Kutcher, joka näyttelee uudenvuodenaatto-denialisti Randya, joka haluaisi vain lojua kotonaan, kun raketit paukkuvat ja Jessica Biel, joka esittää raskaana olevaa Tessiä, joka miehensä Griffinin (koomikko Seth Meyers) kanssa yrittää voittaa sairaalan rahapotin synnyttämällä vuoden 2012 ensimmäisen vauvan. Samaa yrittävät myös Sarah Paulsonin ja Til Schweigerin näyttelemä Schwabin pariskunta. Hilary Swank näyttelee Times Squaren uudenvuoden juhlasta vastuussa olevaa Claire Morgania. Jon Bon Jovi esittää juhliin palkattua laulaja Jenseniä, Katherine Heigl tämän katkeraa ex-tyttöystävä Lauraa ja Sofia Vergara Jensenin suurta fania Avaa. Michelle Pfeiffer nähdään töihinsä kyllästyneenä Ingridinä ja Zac Efron tätä piristävänä lähetti Paulina. Josh Duhamel esittää New Yorkiin kiirehtivää Samia, kun taas Abigail Breslinin näyttelemä Hailey haluaa päästä juhlimaan kavereidensa kanssa, mitä hänen äitinsä (Sarah Jessica Parker) ei hyväksy. Robert De Niro esittää vakavasti sairasta herra Harrisia ja hänen sairaanhoitajinaan nähdään Halle Berry ja Cary Elwes. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Ludacris poliisina, Matthew Broderick Clairen pomona, John Lithgow Ingridin pomona, sekä radiojuontaja Ryan Seacrest ja New Yorkin sen aikainen pormestari Michael Bloomberg omina itsenään. Näyttelijäkaarti on suuri, mutta vain muutama heistä tekee hyvää työtä. Swank on oivallinen juhlia järjestävänä Clairena, mutta esimerkiksi Jon Bon Jovi osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä vain laulajana.

New Year's Eve on periaatteessa sama elokuva kuin Ystävänpäivä - se vain tapahtuu eri juhlapäivänä. Pohja ja erilaiset juonikuviot ovat hyvin samanlaiset ja itse olin jo tylsistynyt, kun loputtomalta tuntuva hahmogalleria on vihdoin saatu esiteltyä kokonaan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Leffa on täysin tyhjänpäiväistä höttöä, venytettynä kahden tunnin kestoon. Jos sellaisesta tykkää, niin siitä vain katsomaan kaikin mokomin, mutta itse lähinnä pudistelin päätäni, että koko turhake on edes tehty. Ystävänpäivän tavoin New Year's Evekin yrittää huijata katsojaansa tunnettujen näyttelijöiden kautta, jotta valmiiksi saatu tuote (jep, tuote, eikä niinkään elokuva) tahkoaisi mahdollisimman paljon rahaa. Tämäkin elokuva yrittää toistaa ihastuttavan Rakkautta vain -komediafilmin (Love Actually - 2003) menestystä niin rahallisesti kuin arvostelujen puolelta, mutta kun tuloksena on pelkkää melodramaattista ja siirappista glitterkimallusta, on turha odottaa, että kyse olisi samanlaisesta modernista klassikosta genressään. Ystävänpäivä ja New Year's Eve taitavat palata ihmisten mieliin vain sillä, että ne esitetään kyseisinä juhlapäivinä televisiosta joka vuonna.

Ja niistä tuotteista puheenollen... tämä tuote vaatii aikamoisen määrän tuotesijoittelua, jotta se on saatu valmiiksi. Erilaiset brändit (isoimpana Nivea) nostetaan hävyttömästi esille ja yhtiöiden logoja pysähdytään kuvaamaan oikein kunnolla. Kenties kaikkein hävyttömintä mainostusta on lopputekstien aikana nähtävässä, selvästi etukäteen suunnitellussa "mokaotoksessa", kun Carla Guginon esittämä lääkäri mukamas kaivaa synnyttävän Jessica Bielin hahmon sisältä Ystävänpäivän DVD:nä ja Blu-rayna. Yyh. Suomalaiset saattavat kokea jotain riemua siitä, että John Lithgow'n hahmo pelaa kotimaista Angry Birdsiä. Tosin silloinkin koin samanlaisen "ai niin, tuokin oli joskus joku juttu" -tunteen kuin monien näyttelijöidenkin kohdalla.

Elokuvan kiusallinen komedia ei ole hauskaa ja romantiikka on lähinnä paksua ällösiirappia. Tekopirteä tosikiva tunnelma alkaa nopeasti ärsyttämään, eikä alun ja lopun muka-viisaille elämänopeille uuden vuoden mahdollisuuksista voi olla pyörittelemättä silmiä. Vaikka aika käykin pitkäksi toinen toistaan tylsempien juonikuvioiden aikana, täytyy kyllä myöntää, että kahden tunnin kesto on ihan perusteltu. Elokuva on ahdettu täyteen tarinoita ja jotta kaikki saavat tarpeeksi ruutuaikaa, on ylimääräisiä minuutteja pakko olla useampikin. Loppupäässä eri juonikuviot ja hahmot yritetään tietty yhdistellä toisiinsa. Ystävänpäivässä hyödynnettiin samaa kikkaa ja sen nähnyt katsoja voikin arvailla pitkin New Year's Eveä, ketkä kaikki ovat jotain yllätyssukulaisia tai romanttisia kumppaneita toisilleen.

Niin ohjaaja Garry Marshall kuin käsikirjoittaja Katherine Fugatekaan ei ole kehittynyt Ystävänpäivän jälkeen, vaan he tarjoavat samaa pöljää ja pitkäveteistä hömppää vielä laiskemmassa paketissa. Fugatelle tuntuu koituvan isojakin vaikeuksia keksiä suurelle hahmomäärälle tekemistä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia kuvauksesta lavasteisiin, mutta samalla filmin visuaalisuutta vaivaa tietty elokuvamaisuuden puute. New Year's Eve näyttää enemmänkin parin tunnin televisiosarjajaksolta. Äänimaailma koostuu lähinnä jatkuvista energisistä radiojumputuksista, joilla yritetään herättää mielikuva ilahduttavasta elokuvasta.

Yhteenveto: New Year's Eve on kiusallisen kehno ja pitkäveteinen romanttinen komedia. Enemmän tuotteelta kuin elokuvalta tuntuva raina on täynnä toinen toistaan tylsempiä juonikuvioita, jotka kulkevat puuduttavasti päällekkäin, kunnes lopulta yrittävät väkisin yhdistyä toisiinsa. Näyttelijäkaarti on täynnä tunnettuja nimiä (siis joskus tunnettuja, milloin olette viimeksi nähneet Ashton Kutcheria uutuuselokuvassa?), mutta oikeastaan kukaan ei vakuuta. Ohjaaja Garry Marshallin rakentama tunnelma on vielä paksumpaa ällösiirappia ja melodraamaa kuin Ystävänpäivässä. Katherine Fugetan käsikirjoitus on kömpelö, täynnä yksiulotteisia hahmoja ja kökköä huumoria. Tekninenkään toteutus ei pahemmin vakuuta, vaan lopputulos näyttää enemmän televisiosarjalta kuin elokuvalta. Kaiken kaikkiaan New Year's Eve on huono tekele, jota voi suositella oikeastaan vain, jos tekijöiden edellinen yhteistyöprojekti Ystävänpäivä upposi isosti. Vaikka tarinaltaan leffa sopiikin täydellisesti tähän päivään, suosittelen käyttämään uudenvuodenaattonne johonkin muuhun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
New Year's Eve, 2011, New Line Cinema, Rice Films, Karz Entertainment, New York Streets Film Projects

Arvostelu: Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010)

YSTÄVÄNPÄIVÄ

VALENTINE'S DAY

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Ashton Kutcher, Jennifer Garner, Anne Hathaway, Topher Grace, Bradley Cooper, Julia Roberts, Emma Roberts, Jessica Alba, Patrick Dempsey, Carter Jenkins, Héctor Elizondo, Shirley MacLaine, Jamie Foxx, Bryce Robinson, Eric Dane, Jessica Biel, George Lopez, Taylor Swift, Taylor Lautner, Queen Latifah ja Kathy Bates
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Valentine's Day, eli Ystävänpäivä on Garry Marshallin ohjaama romanttinen komedia, joka nimensä mukaisesti kertoo ystävänpäivän tapahtumista. Tekijöiden tavoitteena oli tehdä Rakkautta vain -elokuvan (Love Actually - 2003) kaltainen useiden tarinoiden rakkauskertomus, mikä sisältäisi valtavan näyttelijäkaartin. Tekijät saivatkin kerättyä suuren määrän isoja Hollywood-tähtiä ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2009. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa 2010 ja se oli iso menestys, vaikka saikin kriitikoilta pääasiassa negatiivisia arvioita. Elokuva jopa sai neljä Razzie-ehdokkuutta, joista se voitti kaksi, huonoimman miespääosan ja huonoimman naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Ystävänpäivää, mutta olen jo parina vuonna pohtinut sen arvostelemista juurikin ystävänpäivälle. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen sekä elokuvan kymmenvuotisjuhlan että ystävänpäivän kunniaksi. Hyvää ystävänpäivää siis kaikille!

Ystävänpäivänä Los Angelesissa ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja syvennytään parisuhteisiin.

Ystävänpäivä on tosiaan täynnä isoja Hollywood-nimiä, joista osa on tosin kadonnut valokeilasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yksi näistä kadonneista on kenties elokuvan isoimmassa roolissa oleva Ashton Kutcher, joka näyttelee Reediä, joka kosii tyttöystäväänsä Morleyta (Jessica Alba) ystävänpäivän aamuna. Albaakaan ei ole muutamaan vuoteen näkynyt isoissa hittileffoissa, eikä kummankaan "katoaminen" erityisemmin haittaa itseäni, sillä en oikein piittaa kummastakaan näyttelijänä. Enkä taida olla ainoa, sillä juuri he voittivat Razzie-palkinnot huonoimpina mies- ja naisnäyttelijöinä.

Elokuvassa nähdään myös Topher Grace Jasonina, joka on ihastunut Anne Hathawayn esittämään salaperäiseen Lizaan; Jennifer Garner opettaja Juliana, jolla on suhde Patrick Dempseyn esittämän lääkäri Harrisonin kanssa; Bradley Cooper Holdenina, joka tapaa lentokoneessa Julia Robertsin näyttelemän sotilaskapteeni Katherinen; Julia Robertsin veljentytär Emma Roberts ja Carter Jenkins nuorena pariskuntana Gracena ja Alexina, jotka suunnittelevat ensimmäistä kertaansa; Taylor Lautner ja Taylor Swift urheilevana parina Willynä ja Feliciana; Héctor Elizondo ja Shirley MacLaine iäkkäänä Paddingtonin pariskuntana ja Bryce Robinson heidän ihastuneena lapsenlapsena Edisonina; Jamie Foxx uutisreportteri Kelvin Moorena; Jessica Biel ystävänpäivää vastustavia juhlia järjestävänä Karana; Eric Dane jalkapallotähti Sean Jacksonina; George Lopez kukkakaupan myyjänä Alfonsona; Queen Latifah Lizan pomona; sekä Kathy Bates uutisten parissa työskentelevänä Susanina. Mukana on useita lahjakkaita näyttelijöitä ja onkin hieman harmi, että huomattavasti isompaan rooliin pääsevät juuri ne heikommat näyttelijät. Mahtava Bates jää todella pieneen sivurooliin, kun taas Taylorit Lautner ja Swift ovat liian paljon ruudulla. Julia Roberts onnistui muuten tienaamaan aikamoisen summan elokuvasta, sillä hän sai noin 12 tuhatta dollaria jokaisesta lausumastaan SANASTA elokuvassa, minkä lisäksi hän sai myös kolme prosenttia elokuvan tuotoista. Lopulta hän tienasikin yli 10 miljoonaa dollaria.

Ystävänpäivä on kuin köyhän miehen Rakkautta vain. Siinä on sama idea (joulu on vain vaihdettu ystävänpäivään), mutta kaikki on toteutettu kehnommin. Näyttelijät eivät ole yhtä lahjakkaita, eivätkä hahmot tai heidän juonikuvionsa yhtä kiinnostavia. Jotkut juonikuviot tuntuvat selvästi vain täytteeltä, mutta niiden kautta leffaan on tietty saatu lisää tähtivoimaa. Kyllä mukaan muutama mielenkiintoinenkin tarina mahtuu ja itse huomasin eniten fanittavani nuorta Edison-poikaa, joka yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutusta ihastukseensa. Suuren osan ajasta on myös kiva, että elokuva kuvaa rakkautta useilla eri tavoilla ja näyttää monenlaisia skenaarioita, vaikka jotkut niistä eivät olisikaan millään lailla muistettavia. Siirappisuus on kuitenkin vahvasti läsnä negatiivisemmissakin rakkauden kuvauksista. Olihan Rakkautta vainkin paikoitellen imelä, mutta se oli kuitenkin aidosti ihastuttava, lämmin ja kiehtova teos, jolloin siirappisuuden katsoo helposti sormien läpi.

Parasta elokuvassa on, kuinka veikeästi kaikki juonikuviot yhdistyvät jotenkin toisiinsa. Joku on jonkun kaveri, joka on töissä jonkun kanssa, joka taas on parisuhteessa jonkun kanssa, joka taas on jonkun perhetuttu, joka taas on jonkun lapsenvahti, jne jne. Vaikka paikoitellen on huvittavan epätodennäköistä, että kaikki nämä hahmot linkittyisivät toisiinsa, täytyy käsikirjoittaja Katherine Fugatelle nostaa hattua siitä, että hän on saanut kaiken tämän yhdistymään järkevästi isoksi kokonaisuudeksi. Ja kyllähän sitä tosielämässäkin tulee välillä huomattua, kuinka pieni maailma voikaan olla. Esimerkiksi yläasteella yhden kaverini äitipuoli oli teatteriryhmäläiseni kummitäti. Jotkut jopa käyttävät aikaa siihen, kuinka he linkittävät itsensä monien ihmisten läpi vaikkapa kuuluisuuksiin tai takaisin itseensä. Valitettavasti tämän huvittavuuden lisäksi leffassa ei oikeastaan muuta hauskaa ole. Romanttiseksi komediaksi Ystävänpäivä on harmillisen epähauska. Kyllä elokuvaa katsoo ihan sujuvasti, mutta eipä se koskaan tee erityistä vaikutusta. Ihan viihdyttävä, mutta mieluummin katsoisin Rakkautta vain uudelleen.

Elokuvan on ohjannut Garry Marshall, joka oli tätä ennen tehnyt mm. Pretty Womanin (1990), sekä Prinsessapäiväkirjat-leffat (The Princess Diaries - 2001-2004). Marshall on selvästi innostunut Rakkautta vain -elokuvasta, sillä hän kopioi sitä tähän paljon, minkä lisäksi tämän jälkeen hän on tehnyt ainoastaan samanlaisia leffoja eri juhlapäivistä, kuten New Year's Even (2011) ja Mother's Dayn (2016). Marshall pitää isoa pakettia sujuvasti kasassa, mutta muuten hän ei vakuuta ohjaajana. Ystävänpäivä on kuvattu kuitenkin pääasiassa oivallisesti ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Vaikka mukana on joitain tylsempiä juonikuvioita, leffassa on niin paljon kaikenlaista meneillään, ettei se onneksi käy oikeasti tylsäksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja elokuvassa käytetyt rakkauslaulut sopivat toimivasti kohtauksiinsa.

Yhteenveto: Ystävänpäivä on todella keskinkertainen kopio aidosti mahtavasta romanttisesta komediasta Rakkautta vain. Filmistä ei löydy lainkaan sitä samaa sydäntä, ihastuttavuutta ja huumoria kuin esikuvastaan - puhumattakaan yhtä vahvoista juonikuvioista ja niiden täyttämistä hahmoista. Leffaan on kasattu iso määrä Hollywood-staroja, mutta esille nousevat lähinnä näyttelijöistä heikoimmat. Osaavien lahjat hukkuvat pienissä sivuosissa. Juonikuviot eivät ole erityisen innostavia, mutta täytyy kuitenkin kehua suuresti käsikirjoittaja Katherine Fugaten tapaa pyöritellä näin montaa tarinaa ja yhdistellen niitä nokkelan veikeästi toisiinsa. On hauskaa, kuinka kaikki liittyvät jollain tapaa toisiinsa. Sen sijaan itse elokuva ei ole kovin hauska. Ei se onneksi tylsäkään ole, sillä siinä on koko ajan meneillään jotain. Potentiaalia olisi paljon parempaan ja onkin harmi, että lopputulos on näin lattea. Olisi upeaa, jos jouluisen Rakkautta vain tavoin Ystävänpäivän haluaisi katsoa aina ystävänpäivänä, mutta kun maailmassa on niin paljon parempia romanttisia teoksia, on vaikea kuvitella pistävänsä tätä pyörimään muusta syystä kuin sen nimen vuoksi. Jos tosin leffaa ei ole vielä nähnyt ja mietit, mitä katsoa poika- tai tyttöystäväsi kanssa ystävänpäivänä, on tämä kerran katsottavaksi hömpäksi tarpeeksi kelpo valinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Valentine's Day, 2010, New Line Cinema, Rice Films Karz Entertainment