Arvostelu: Jobs (2013)

JOBS

Ohjaus: Joshua Michael Stern

Pääosissa: Ashton Kutcher, Josh Gad, Lukas Haas, Victor Rasuk, Eddie Hassell, Ron Eldard, Dermot Mulroney, Paul William Henke, J. K. Simmons, Matthew Modine, Nelson Franklin, Ahna O'Reilly, Elden Henson, Lenny Jacobson, Brett Gelman, Annika Bertea ja Kevin Dunn

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Jobs perustuu Applen edesmenneen toimitusjohtaja Steve Jobsin elämään ja uraan. Samoihin aikoihin, kun Jobsilla todettiin syöpä, Matt Whiteley ryhtyi työstämään elokuvakäsikirjoitusta tämän elämän pohjalta. Tekstiä varten Whiteley tutki Jobsin elämää tarkkaan mm. haastattelemalla tälle läheisiä ihmisiä. Whiteley sai rahoituksen idealleen ja Joshua Michael Stern hyppäsi projektiin mukaan ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta Jobs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti lippuluukuilla, mutta kriitikot eivät lämmenneet sille, eikä lämmennyt myöskään Jobsin pitkäaikainen yhteistyökumppani Steve Wozniak, joka koki leffan olevan täynnä historiallisia epätarkkuuksia. Itse en ollut aiemmin nähnyt Jobsia, vaikka olenkin tiennyt elokuvasta sen ilmestymisestä lähtien. En itse pahemmin käytä tai edes piittaa Applen laitteista, joten en kokenut erityistä vetoa leffan katsomiseen. Kuitenkin kun huomasin Jobsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi ja samalla myös arvostella sen.

1970-luvulla elämälleen suuntaa etsivä Steve Jobs tapaa Steve Wozniakin, joka on kehittelemässä uudenlaista tietokonetta. Jobs ja Woz päättävät luoda keksinnön pohjalta itselleen uraa ja perustavat tietokonefirma Applen.

Pääroolissa Steve Jobsina nähdään Ashton Kutcher, jonka elokuvaura tuntui suorastaan tyssäävän tähän leffaan. Hän palasi elokuvabisnekseen mukaan vasta viime vuonna jännärissä Vengeance (2022). En ole koskaan erityisemmin piitannut Kutcherista näyttelijänä, eikä hän tee erityistä vaikutusta tässäkään elokuvassa. Kutcher on roolissaan ihan hyvä, mutta varsin karismaton. Hän ei myöskään onnistu tekemään Steve Jobsista kovinkaan pidettävää tyyppiä, mihin vaikuttaa toki myös käsikirjoitus, sekä kenties se, millainen Jobs tosielämässä oli. Hahmoa (sekä itse elokuvaa) on helppo verrata pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen The Social Networkiin (2010), joka kertoi Facebookin perustajasta Mark Zuckerbergistä. Siinäkin leffassa multimiljardibisneksen nuori perustaja esitettiin ylimielisenä mulkvistina, mutta Jesse Eisenberg onnistui tekemään Zuckerbergistä monisävyisemmän hahmon, jonka puolella katsoja pysyy, vaikka hahmo kohtelisikin muita ikävästi. Kutcherin tulkitsemaa Steve Jobsia on usein vaikea nähdä muuna kuin mulkkuna. Mieshän jopa parkkeeraa liikkumisesteisen pysäköintiruutuun työpaikallaan!

     Elokuvassa nähdään myös Ahna O'Reilly Jobsin tyttöystävänä Chrisannina, Josh Gad uudenlaisen tietokoneen suunnittelijana Steve Wozniakina, Lukas Haas, Victor Rasuk, Eddie Hassell ja Ron Eldard Apple-firman perustamisessa auttaneina Daniel Kottkena, Bill Fernandezina, Chris Espinosana ja Rod Holtina, Brad William Henke Applen ensimmäisenä asiakkaana, bisnesmies Paul Terrellinä, Dermot Mulroney ja J. K. Simmons Appleen sijoittaneina suomalaistaustaisena Mike Markkulana ja Arthur Rockina, Matthew Modine markkinointipäällikkö John Sculleynä, sekä Kevin Dunn Applen johtokuntaan kuuluneena Gil Ameliona. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan kelvollisesti, mutta edes yleensä erinomainen Simmons ei pääse säväyttämään.

Harmillisesti itse elokuvakaan ei onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Ei Jobs huono leffa ole, mutta se on aika keskinkertainen kuvaus visionäärisen henkilön elämästä ja teoista. Vaikken tosiaan paljoa perusta Applen tuotteista, enkä varmaan koskaan suostuisi sellaisia ostamaan jo pelkkien laatuun verrattuna naurettavan yliampuvien hintojen takia, olin lopulta ihan kiinnostunut katsomaan, kuinka firma perustettiin ja millainen mies puraistun omenalogon takaa paljastuisi. Vaikka tarina onkin mielenkiintoinen, ei elokuva ole kovinkaan mukaansatempaava. Vähän päälle kahden tunnin kestossa leffa tuntuu aika ajoin pitkäveteiseltä, mutta silti moni asia myös tuntuu jäävän täysin pinnalliseksi. On toki ymmärrettävää, että kun elokuva käsittelee liki kolmen vuosikymmenen tapahtumia, täytyy sen tiivistää asioita mahdollisimman paljon, mutta välillä tuntuu siltä, että tiivistystä on tehty väärissä osa-alueissa. Merkittävimpänä esimerkkinä Jobsin tyttäreen Lisaan liittyvä kuvio hoidetaan kömpelösti.

Jobsista uupuu tietty sähäkkyys ja imu, joita The Social Network tarjosi David Fincherin vahvalla ohjauksella ja Aaron Sorkinin näppärällä käsikirjoituksella. Sen sijaan, että filmi keskittyisi rakentamaan nimikkohahmoaan ja kertoisi luontevasti ja sulavasti tarinaansa, elokuva tuntuu paikoitellen kuin filmatulta Wikipedia-tekstiltä Steve Jobsista. Ohjaaja Joshua Michael Sternin ja käsikirjoittaja Matt Whiteleyn olisi pitänyt kaivaa syvemmältä. Whiteleyn tarinankerronta ja dialogi kaipaisivat lisäpotkua ja Stern taas voisi välillä hieman hillitä ohjauksensa kanssa. Häiritsevää ovat erityisesti leffan alku, jossa vuonna 2001 Jobs esittelee iPodin ja kohtaus tarjotaan mahtipontisesti kuin Jeesuksen toisena tulemisena, sekä leffan loppu, joka muuttuu turhankin sentimentaaliseksi siirapiksi. Lopussa turhauttavaa on myös, kuinka elokuva tuntuu loppuvan kesken. Siinä kohtaa, kun leffaa tehtiin, oli Steve Jobs jo kuollut. Elokuva olisi voinut kertoa Jobsin elämäntarinan loppuun asti, eikä taputella hommaa tehdyksi, kun se on vielä keskeneräinen yhden Applen isoimman läpimurron kohdalla.

Leffa on kuvattu kelvollisesti, mutta mitään erityistä kameratyöskentely ei tarjoa. Valaisu on kuitenkin paikoitellen häiritsevän yliampuvaa ja monet kohtaukset ovat suorastaan ylivalottuneita, mikä tekee elokuvan yleisilmeestä hieman ruman. Lavasteet ovat oivalliset ja asut henkivät hyvin vuosikymmeniä. Vasta 2000-luvulle siirryttäessä maskeeraajat saavat Ashton Kutcherin katoamaan ja Steve Jobsin nousemaan esille. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka John Debneyn musiikit eivät koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Jobs on harmillisen keskinkertainen ja keskeneräiseksi jäävä kuvaus teknologiaa edistäneen miehen kiinnostavasta elämästä. Elokuva tuntuu keskittyvän välillä vääriin asioihin Steve Jobsin elämässä, painottuen tylsempiin juttuihin ja sysäten mielenkiintoisia puolia sivuun. Erityisesti miehen vaikea suhde tyttäreensä on kuin pelkkä kömpelö sivujuonne. Leffa käy aika ajoin raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi. Sen alku tuntuu myötähäpeällisen ylidramaattiselta ja huipennuksessaan filmi taas tuntuu loppuvan kesken kaiken. Seasta löytyy onnistuneita hetkiä ja kohtauksia sieltä ja täältä, mutta kokonaisuus on hieman ontuva. Ashton Kutcher pärjää ihan passelisti Steve Jobsin roolissa, muttei koskaan tee mitään erityistä vaikutusta. Tekninenkään puoli ei säväytä ja leffan ylivalottunut kuva häiritsee hieman. Jobs ei ole kovin kummoinen elokuva, mutta sen katsoo kyllä kerran, jos aihe kiinnostaa. Seuraavaksi pitää varmaan vilkaista pari vuotta myöhemmin ilmestynyt, Michael Fassbenderin tähdittämä Steve Jobs -elokuva (2015), jota on useasti kehuttu tätä paremmaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jobs, 2013, Open Road Films, Five Star Institute, IF Entertainment, Venture Forth, Silver Reel, Endgame Entertainment, Devoted Consultants, Digital Image Associates, Virgin Produced

Arvostelu: King Richard: Williamsien tarina (King Richard - 2021)

KING RICHARD: WILLIAMSIEN TARINA

KING RICHARD

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Pääosissa: Will Smith, Aunjanue Ellis, Saniyya Sidney, Demi Singleton, Mikayla LaShae Bartholomew, Danielle Lawson, Layla Crawford, Jon Bernthal, Tony Goldwyn, Erika Ringor, Dylan McDermott ja Kevin Dunn

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

King Richard: Williamsien tarina perustuu tositapahtumiin Richard Williamsista ja hänen tennistä pelaavista tyttäristään Venuksesta ja Serenasta. Zach Baylin kirjoitti heidän elämästään elokuvan käsikirjoituksen, jonka Warner Bros. hankki itselleen huutokaupasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään paria kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvauksia jatkettiin lokakuussa ja lopulta King Richard: Williamsien tarina sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Pari kuukautta myöhemmin leffa julkaistiin Suomen teattereihin ja nyt se on katsottavissa myös HBO Max -palvelussa. Itse kiinnostuin filmistä, kun se oli saapumassa Suomeen, mutta leffa meni minulta silti ohi, enkä käynyt katsomassa sitä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon ja on nyt ehdolla kuudesta Oscar-palkinnosta (paras elokuva, miespääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus ja laulu), päätin katsoa King Richard: Williamsien tarinan HBO Maxista.

Comptonissa asuvalla Richard Williamsilla on selvä tavoite mielessään, eikä hän anna minkään tulla sen toteutumisen tielle: hänen tyttäristään Venuksesta ja Serenasta tulee huippuluokan tennispelaajia.

Will Smith tekee yhden parhaista roolitöistään pitkään aikaan Williamsin perheen isänä, Richardina. Richard oli jo ennen lastensa syntymää tehnyt selvän suunnitelman, mikä ohjaisi lapset menestykseen, eikä hän todellakaan anna minkään estää sitä. Smith kanavoi tätä innokasta paloa erinomaisesti, tulkiten hahmoaan ihailtavalla vimmalla. Jo Smithin ansiosta Richardin tarinaa lähtee seuraamaan mielellään, vaikka nopeasti katsojan mieleen nouseekin ajatuksia Richardin suunnitelmien ja tekojen kyseenalaisuudesta ja hävyttömyydestä. Helposti herää myös ajatus siitä, että pohtiko isä koskaan, mitä hänen tyttärensä haluaisivat elämässään tehdä?

     Aunjanue Ellis nähdään Richardin vaimona Brandyna, kun taas tyttärinä Venuksena ja Serenana nähdään Saniyya Sidney ja Demi Singleton. Mikayla LaShae Bartholomew, Danielle Lawson ja Layla Crawford esittävät perheen kolmea muuta lasta, Tundea, Ishaa ja Lyndreaa, jotka jäävät paria hetkeä lukuun ottamatta täysin tennissiskosten varjoon ja joille ei ole keksitty sen kummempaa sisältöä. Muissa rooleissa nähdään mm. Tony Goldwyn, Jon Bernthal, Kevin Dunn ja Dylan McDermott tennikseen liittyvinä henkilöinä, joista jotkut hoksaavat heti tyttöjen lahjakkuuden ja joista osa torjuu heidät saman tien. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti nuoret Sidney ja Singleton vakuuttavat.

Hieman liian pitkästä kestostaan ja urheiludraamaksi kovin tutun tuntuisia latuja kulkevasta ja yllätyksettömästä tarinastaan huolimatta King Richard: Williamsien tarina osoittautui oikein hyväksi filmiksi - lähinnä juurikin Will Smithin näyttelijätyön ansiosta. Se pitää toimivasti mukanaan silloinkin, kun leffan lähes kahden ja puolen tunnin kesto kaipaisi pientä tiivistämistä ja se tarjoaa niin oivaa ihmissuhdedraamaa, kelvollista perhekuvausta kuin myös jännittäviä tennismatseja. Vaikkei Williamsin perheen toimintatavat aina tunnukaan hyväksyttäviltä ja usein huomaa toivovansa, että Richard kysyisi edes kerran tyttäriltään, onko heillä muita ajatuksia tulevaisuudelleen, perhekuviossa on silti jotain lämmintä. Venuksen ja Serenan kolme muuta siskoa saavat todella vähän sisältöä, mutta ainakin he ovat aina tsemppaamassa yleisössä.

Vaikka Williamsin siskojen tennismenestyksestä ei olisi etukäteen kuullutkaan (kuten minä en ollut kuullut/sisäistänyt, anteeksi sivistämättömyyteni, urheilu ei ole minun juttuni), tarina kulkee niin selkeitä latuja, että lopputuloksen arvaa jo ennen kuin elokuvaa pistää pyörimään. Ei se aina huono juttu ole, mutta välillä tuntuu, että filmi kaipaisi jotain lisäpotkua. Toki, jos tapahtumat etenivät näin helposti kuin elokuva antaa ymmärtää ja tyttöjen menestyksen esteenä oli lähinnä heidän isänsä, jota pelotti vuosia päästää tyttärensä maailmalle, turhaa sitä olisi kirjoittaa mukaan mitään extradraamaa. Vähän myös kummastuttaa, että tummaihoisiksi naisurheilijalegendoiksi nousseiden siskosten sijaan elokuva päättääkin kertoa lähinnä heidän isästään. Hyvä elokuva King Richard on silti.

Elokuvan on ohjannut Reinaldo Marcus Green, jonka aiempiin töihin kuuluvat vähälle huomiolle jääneet Monsters and Men (2018) ja Joe Bell (2020). Green hoitaa tonttinsa pätevästi ja saa Smithistä irti parasta näyttelijätyötä aikoihin. Zach Baylinin käsikirjoitus on pääasiassa oivallinen, mutta se kaipaisi pientä viilausta niin tiivistämisen kuin tyttäriin keskittyvien kuvioiden kanssa. Lisäksi Baylin on yrittänyt tunkea mukaan kummallisen kannanoton poliisirasismiin todella irralliselta tuntuvassa kohtauksessa, jossa perhe katsoo televisiota ja sieltä tulee uutinen tummaihoisen surmanneesta poliisista. Aihe on toki tärkeä ja sitä on hyvä tuoda esille, mutta tähän leffaan se on istutettu kömpelösti. Tekniseltä puoleltaan King Richard: Williamsien tarina on mainio niin kuvauksensa ja valaisunsa, aikaan sopivien lavasteidensa ja asujensa, kuten myös äänimaailmansa suhteen. Kris Bowersin musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: King Richard: Williamsien tarina on erittäin oivallinen urheiludraama, vaikka välillä voi hämmentää, että itse urheilijoiden sijaan filmi keskittyykin heidän sinnikkääseen isäänsä. Will Smith on kuitenkin niin huippuvedossa Richard Williamsina, että elokuva pyörii ymmärrettävästi lähinnä hänen ympärillä. Heikomman päätähden kanssa filmi kompastelisi rajusti. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa oivallisesti, mutta jäävät auttamatta yhden uransa huippurooleista tekevän Smithin varjoon. Kahden ja puolen tunnin kestossaan filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta jo tällaisenaan elokuva pitää hyvin mukanaan. Tarina ei erityisiä yllätyksiä tarjoa, mutta sitä on silti mielenkiintoista seurata. Tunnelma on onnistuneesti rakennettu ja ajankuva taidokkaasti toteutettu. King Richard: Williamsien tarina jää mieleen lähinnä Smithin vakuuttavan roolisuorituksen ansiosta, mutta on se muutenkin erittäin passeli urheiluleffa, jonka katsoo mielellään joskus toistekin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Richard, 2021, Warner Bros., Star Thrower Entertainment, Westbrook Studios, Keepin' It Reel

Arvostelu: Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti (Hot Shots! - 1991)

HOT SHOTS! - KAIKKIEN ELOKUVIEN ÄITI

HOT SHOTS!

Ohjaus: Jim Abrahams
Pääosissa: Charlie Sheen, Cary Elwes, Valeria Golino, Lloyd Bridges, Kevin Dunn, Jon Cryer, William O'Leary, Kristy Swanson, Cylk Cozart, Rino Thunder ja Bill Irwin
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 12

Hot Shots! (mikä kulkee täällä Suomessa hassulla lisänimellä "Kaikkien elokuvien äiti") on Charlie Sheenin tähdittämä parodia elokuvasta Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986). Elokuvan teko lähti liikkeelle pari vuotta Top Gunin ilmestymisen jälkeen ja itse leffa sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimenestys, mitä monet kriitikotkin kehuivat. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Hot Shots! - kaikkien elokuvien äitiä, sillä katsoin Top Gunin ensimmäistä kertaa vasta alkusyksystä 2019, enkä kokenut järkeväksi katsoa parodiaa leffasta, jota en ollut nähnyt. Kuitenkin nyt kun olen nähnyt Top Gunin ja huomasin Hot Shotsin täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen juhlan kunniaksi - varsinkin kun pian ilmestyy kauan odotettu Top Gun: Maverick (2021).

Laivastosta eronnut lentäjä Topper Harley kutsutaan takaisin hommiin, uutta "Uninen elukka" -sotilasoperaatiota varten. Palatessaan Topper kohtaa kilpailevat pilotit, menneisyyden traumat ja viehättävän psykologin.

Alkoholi- ja huumeongelmiensa, sekä väkivaltaisten tekojensa vuoksi nykyään huonossa maineessa oleva, mutta tämän leffan ilmestymisen aikaan vielä suurta suosiota nauttinut Charlie Sheen näyttelee elokuvan päähenkilöä, Topper Harleyta. Kyseessä on tietty parodiaversio Tom Cruisen näyttelemästä Maverickista, Top Gun - lentäjistä parhaat -leffan päähahmosta. Esikuvansa tavoin Topperkin on aikamoinen huimapää hävittäjän puikoissa, mistä hän joutuu helposti ongelmiin. Sheen on mainio roolissa ja leppoisalla hengellään tarjoaa useat hilpeät naurut.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Dunn Topperin takaisin laivastoon pyytävänä komentajakapteeni Blockina, Lloyd Bridges amiraali Tug Bensonina, Cary Elwes, Jon Cryer ja William O'Leary lentäjinä, sekä Valeria Golino psykologi Ramadana, johon Topper iskee silmänsä palatessaan laivastoon. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, vaikkei Dunn erityisen hauska onnistu olemaan. Elwes tekee hyvää vitsiä Val Kilmerin hahmosta Top Gunissa, kun taas Bridges on täydellinen hömelönä amiraalina. Bridgesin rooli oli alun perin kirjoitettu Leslie Nielsenille, joka ei kuitenkaan suostunut elokuvaan. Vaikka Nielsen onkin mahtava ja suorastaan legenda parodioiden saralla, täytyy sanoa, että mielestäni tätä roolia varten Bridgesistä löytyy jotain arvokkuutta kaiken pöhköyden keskeltä, mitä Nielsen ei välttämättä onnistuisi tuomaan rooliin. On muuten huvittavaa nähdä Sheen ja Cryer samassa leffassa, ennen kuin he päätyivät näyttelemään veljeksiä huippusuositussa Miehen puolikkaat -komediasarjassa (Two and a Half Men - 2003-2015).

Ai että, Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti osoittautuikin hauskaksi filmiksi! Olin etukäteen hieman skeptinen, mutta ei kestänyt kauaa, kun leffa jo voitti minut puolelleen. Tämä voi myös johtua siitä, että katsoin elokuvan keskellä yötä, väsyneen ylienergisessä tilassa, milloin huonotkin vitsit naurattavat kunnolla. Toivottavasti en häirinnyt naapureitani, sillä minä todella nauroin läpi leffan. Enää ei tehdä tällaisia komedioita, joissa kaikessa ei välttämättä ole mitään järkeä, joissa vitsejä on mukana ihan vain vitsien vuoksi ja joissa jatkuvuudella ei ole niinkään väliä. Leffa on täysin itsetietoista ja häpeilemätöntä hyvän mielen hömppää, joka vain haluaa viattoman lapsenomaisesti viihdyttää katsojaansa läpi vajaan puolentoista tunnin kestonsa ja siinä se myös onnistuu todella hyvin.

Tarina ja huumori selvästi pilailevat Top Gunin kustannuksella, eikä tätä tosiaan kannata katsoa, jos kyseistä lentoleffaa ei ole vielä nähnyt, sillä monet vitsit menevät täysin ohi. Jo tällaisenaan Hot Shots! irvailee veikeästi filmin juustoisuudelle, mutta se voisi vieläkin rohkeammin tarttua Top Gunin pöljään äijäpullisteluun ja tahattomaan (tai täysin tarkoitukselliseen) homoeroottiseen sävyyn. Top Gun ei kuitenkaan jää ainoaksi leffaksi, mikä joutuu pilkan kohteeksi, vaan osansa saavat myös mm. Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990), Rocky (1976), Tuulen viemää (Gone with the Wind - 1939) ja Teräsmies (Superman - 1978). Mukana on paljon vitsejä ja niistä monet visuaaliset huvitukset näkyvät vain pikaisesti, jolloin osa saattaa jopa mennä ohi ensimmäisellä katselulla. Vaikka kyseessä on puhdas pöhköily, on tähän silti käytetty ajatusta niin, että menoon täytyy oikeasti keskittyä. Komediaa revitään niin aikamoisesta toilailusta kuin aidosti nokkelasta sanailusta. Erityisen hauskaksi koin dialogin tutkaa käyttävän sotilaan ja amiraali Bensonin välillä: 

"Viholliskoneita kello kahdessatoista!"

"Kahdessatoista? No, meillähän on siis aikaa vielä... 25 minuuttia!"

Elokuvan on ohjannut Jim Abrahams, joka oli aiemmin tehnyt mm. komediaklassikon Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980). Vaikkei Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti yllä samalle tasolle, onnistuu Abrahams tässäkin. Samoja tehokeinoja löytyy molemmista leffoista ja Abrahamsin komediallinen ajoitus on erittäin hyvää, vaikka itse vitsit eivät aina osuisikaan maaliinsa. Myös teknisesti kyseessä on yllättävän laadukas teos. Lentotukialuksen lavasteet ovat näyttävät ja hävittäjien lentelyt ovat hienosti toteutetut. Kuvaus on sujuvaa ja efektit komedialeffalle juuri sopivan hupsuja. Äänimaailmastakin löytyy omat vitsinsä, kuten auton jarrutusääni hevosen pysähtyessä. Sylvester Levayn säveltämistä musiikeista löytyy paljon vaikutteita Top Gunin melodioista.

Yhteenveto: Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti on erittäin mainio ja hilpeä Top Gun -parodia, mikä toimii yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva on tunnelmaltaan erittäin lystikäs ja se on täynnä vitsejä, jotka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saavat nauramaan makeasti. Leffa on vielä siltä ajalta, kun kaikessa ei tainnut olla erityisemmin logiikkaa, eikä haitannut, vaikka pöhköilisi täysillä kieli poskessa. Vaikka leffa voikin vaikuttaa lähinnä tyhmältä, löytyy siitä paljon nokkeluuksia ja jotkut vitseistä ovat niin ovelasti piilotettuja, että elokuvasta riittää bongailtavaa useammallekin katselukerralle. Esikuviensa kustannuksella irvailu on hauskasti tehty, vaikka elokuva voisi vieläkin rohkeammin vitsailla tiettyjen Top Gunin juttujen kustannuksella. Charlie Sheen on oiva valinta päärooliin huimapää Topper Harleyksi, mutta show'n varastaa Lloyd Bridges amiraali Bensonina. Teknisiltä ansioiltaan filmi on yllättävänkin pätevä, vaikka seasta löytyykin tarkoituksella kökköjä tehosteita ja äänitehosteita. Kaiken kaikkiaan Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti on varsin lystikäs komediaelokuva, jonka katselua suosittelen lämpimästi - kunhan Top Gun - lentäjistä parhaat on ensin nähty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hot Shots!, 1991, Twentieth Century Fox, Peter V. Miller Investment Corp.

Arvostelu: Thunder Force (2021)

THUNDER FORCE

Ohjaus: Ben Falcone

Pääosissa: Melissa McCarthy, Octavia Spencer, Bobby Cannavale, Pom Klementieff, Jason Bateman, Taylor Mosby, Melissa Leo ja Kevin Dunn

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Thunder Force on Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin tähdittämä supersankarikomedia. McCarthyn mies Ben Falcone työsti elokuvan käsikirjoituksen ja ryhtyi sen ohjaajaksi, saatuaan idean läpi Netflixillä. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt Thunder Force on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin yllä olevan julisteen. McCarthy on mielestäni hauska koomikko ja Spencer parhaimmillaan upea näyttelijä, joten halusin nähdä, mitä he tekevät supersankarikomediassa. Katsoinkin Thunder Forcen heti, kun se julkaistiin Netflixissä... ja jo ennen puolta tuntia kaduin päätöstäni...

Vuonna 1983 joukko konniksi kutsuttuja sosiopaatteja sai itselleen supervoimat ja ryhtyi terrorisoimaan maailmaa. Konnien hyökkäyksestä selvinnyt huippuälykäs Emily on vuosien aikana kehitellyt seerumin, jolla muutkin voisi muuttaa superihmisiksi, puolustamaan maailmaa konnilta. Valitettavasti seerumin ottaa vahingossa Emilyn entinen koulukaveri, kömpelö Lydia.

Kuten alussa sanoin, minä pidän niin Melissa McCarthysta kuin Octavia Spenceristä näyttelijöinä, vaikka molemmilla on kieltämättä ollut omat hutilyöntinsä. McCarthy on erittäin hauska Morsiusneidoissa (Bridesmaids - 2011), Väärissä papereissa (Identity Thief - 2013) ja Spy - Vakoojan asussa (Spy - 2015), kun taas Spencer on osoittanut hienot lahjansa esimerkiksi Piioissa (The Help - 2011), Snowpiercerissä (2013) ja Hidden Figures - Varjoon jääneissä (Hidden Figures - 2016). Siksi minua harmittaakin suuresti sanoa, että Thunder Forcessa kumpikin tekee yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Spencer näyttelee ylifiksua Emilyä, joka on kehitellyt supervoimat antavan aineen, kun taas McCarthy esittää tämän töpeksivää kaveria Lydiaa, joka vahingossa ottaa seerumin ja saa yli-inhimillisiä voimia. Spencer alisuoriutuu pahasti ja tarjoaa täysin elottoman roolityön mitä tylsimmässä roolissa. McCarthy sitten taas sekoilee kaverinsakin puolesta ja käy nopeasti katsojan hermoille.

     Elokuvassa nähdään myös Taylor Mosby Emilyn tyttärenä Tracyna, Melissa Leo Emilyn assistenttina Alliena, Bobby Cannavale pormestariksi pyrkivänä William "Kuningas" Stevensinä, sekä Pom Klementieff ja Jason Bateman supervoimia omaavina konnina. Leo on Spencerin tavoin aika tylsä osassaan, mutta Mosbysta sentään näkyy intoa leffaa kohtaan. Cannavale on kaamean huono "Kuninkaana", jonka todellisen luonteen arvaa välittömästi. Guardians of the Galaxy -leffoista (2014-) tuttu Klementieff saa harmillisen mitäänsanomattoman roolin vähäpuheisena Laserina, mutta Bateman onnistuu tarjoamaan elokuvan ainoat naurut Rapuna, miehenä, jolla on ravun sakset käsien tilalla. On erittäin lystikäs näky, kun Bateman pakenee taistelusta sivuttain kävellen ja saksiaan napsuttaen. Näyn kruunaa Batemanin hämmentynyt ilme, että mihin ihmeeseen hän oikein suostui mukaan?

Thunder Force on yksi epähauskimmista komediaelokuvista, minkä olen pitkään aikaan katsonut. Jason Batemanin rapuhahmoa lukuunottamatta en nauranut millekään koko leffan aikana. Välillä jopa tuntui siltä, että tekijät eivät edes yrittäneet saada aikaiseksi hauskaa komediaa. McCarthy on ainoa, joka yrittää kovasti olla hauska kaikkien muidenkin puolesta, mutta yritys tuntuu lähinnä epätoivoiselta improvisaatiolta, jolla leffaan saisi edes jotain huumorintynkää. Pääasiassa menosta aiheutuu vain epämiellyttävää ja kiusallista tunnetta katsojalle. Pidän siitä, kun komedioissa huumori perustuu myötähäpeään, kuten vaikkapa Mr. Beanin kohelluksissa tai Boratin aiheuttamissa tilanteissa. Tämä on eri asia. Se ei ole hauskaa, että katsojaa hävettää suunnattomasti näyttelijöiden ja kuvausryhmän puolesta, että he suostuivat tällaiseen roskaan.

Hauskuuden puutteen voisi edes jotenkin antaa anteeksi, jos elokuva sisältäisi mielenkiintoisen tarinan ja täyttäisi sen hyvillä hahmoilla. Thunder Forcesta on turha etsiä kumpaakaan. Nämä ilkikuriset "konnat" eivät tarjoa mitään uhkaa, eikä siis mikään heistä johtuva leffassa hetkauta katsojaa. Emilyn nousu lapsuudesta nykyiseen asemaansa voisi olla kiinnostava, mutta elokuva hyppää sen yli kokonaan. Lydian saadessa voimansa, elokuva käyttää liiankin pitkän ajan voimien testailuun. Vähän väliä voi huomata vilkaisseensa, kauanko leffa vielä kestää? Elokuvan ensimmäisen puolikkaan ajan tuntui siltä, ettei leffa ikinä lähde käyntiin ja toisen puolikkaan ajan rupesi tuntumaan siltä, ettei se koskaan pääty. Toimintakohtaukset ovat arvattavasti aika säälittävää kohellusta, eikä loppuhuipennukseen onnistuta rakentamaan minkäänlaisia panoksia. Thunder Force -supersankaritiimin saama suosio ei tunnu koskaan ansaitulta, koska he eivät tee oikein mitään sen eteen. Juoni kulkee tietyllä tavalla eteenpäin vain, koska käsikirjoituksessa lukee niin, eikä siksi, että hahmoilla olisi oikeasti vaikutusta puskea sitä eteenpäin.

Niin ohjauksesta kuin käsikirjoituksesta vastaa McCarthyn mies Ben Falcone, joka ei vakuuta yhtään kummallakaan osa-alueella. Falconen ohjaus on todella laiskaa, eikä hän saa kenestäkään muusta mitään irti. Hänen vaimonsa yrittää selvästi tsempata muita, mutta turhaan. Falconen teksti on erityisen surkea, eikä se sisällä mitään kiinnostavaa. Batemaninkin hilpeys syntyy lähinnä hänen kyllästyneestä ilmeestään ja kökösti tehdyistä rapukäsistä. Kuvaus on sentään ihan sujuvaa, lavasteet ovat kelvolliset, päähenkilöiden superasut ovat tarpeeksi menevät ja komediarainaksi erikoistehosteet ajavat asiansa. Äänimaailmakin on ihan hyvin pistetty kasaan, vaikka Fil Eislerin säveltämät musiikit eivät nouse mitenkään esille. Lähinnä päähän jää soimaan Sealin kappale Kiss From a Rose. 

Yhteenveto: Thunder Force on surkea komediaräpellys, jota katsoessa on vaikea olla tylsistymättä tai häpeämättä koko työryhmän puolesta. Elokuvan ainoa hauska juttu on nähdä Jason Bateman kökköjen rapukäsien kanssa juoksemassa pakoon, kasvoillaan ilme, joka viestii vahvasti sitä, että häntä kaduttaa leffaan suostuminen. Melissa McCarthy yrittää epätoivoisesti sekoillen tuoda mukaan komediaa, mutta turhaan. Kyseessä on yksi epähauskimmista komedioista aikoihin. Leffassa ei oikein toimi muutenkaan mikään osa-alue. Sen ohjaus on kömpelöä, käsikirjoitus aikamoinen sekasotku, juonenkuljetus pitkästyttävää, toimintakohtaukset mitäänsanomattomia ja näytteleminen parhaimmillaankin keskinkertaista. Miten ihmeessä Octavia Spencer voi tehdä näin tylsää työtä? Thunder Force on kaiken kaikkiaan säälittävä komediaräpellys, minkä on vaikea kuvitella tarjoavan riemua kenellekään. Se ei edes onnistu olemaan minkäänlainen parodia supersankarigenrestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thunder Force, 2021, Netflix, Marc Platt Productions

Arvostelu: Transformers: Dark of the Moon / Kuun pimeä puoli (2011)

TRANSFORMERS: DARK OF THE MOON (2011)

TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Rosie Huntington-Whiteley, Peter Cullen, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Frances McDormand, Patrick Dempsey, Leonard Nimoy, Alan Tudyk, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Ken Jeong ja John Malkovich
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuosittuun Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers (2007) oli suuri menestys ja pääasiassa pidetty elokuva, vaikka saikin myös kritiikkiä niskaansa. Sen jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) ei ollut erityisen pidetty, mutta tienasi vielä enemmän kuin ensimmäinen osa, joten kolmannen osan teko lähtikin käyntiin nopeasti. Ongelmia syntyi, kun yksi sarjan isoimmista tähdistä, Megan Fox erotettiin projektista, verratessaan ohjaaja Michael Bayta usein Hitleriksi, jolloin uusi naispääosa täytyi löytää. Foxin tilalle kirjoitettiin Victoria's Secret -malli Rosie Huntington-Whiteley, mikä aiheutti kohua. Kuvaukset alkoivat loppukeväästä 2010 ja lopulta Transformers: Dark of the Moon, eli suomalaisittain koomiselta kuulostava Transformers: Kuun pimeä puoli ilmestyi teattereihin kesällä 2011. Se oli suuri hitti ja sai hieman positiivisemmat arviot kuin edeltäjänsä. Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltanapäivänä ja muistan kokemuksen hyvin, sillä suuren lopputaistelun alussa vedin karkin väärään kurkkuun. Sain kyllä yskittyä sen sieltä pois, mutta loppuleffan ajan kurkussani oli ikävä tunne. Elokuvasta pidin kyllä todella paljon ja kävinkin katsomassa sen toistamiseen kuukautta myöhemmin. Olen nähnyt leffan jälkikäteen muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017) oli jälleen aika katsoa Dark of the Moon ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers ja Transformers: Revenge of the Fallen!

Sam Witwicky turhautuu, kun hänen aiemmilla sankariteoillaan ei tunnu olevan merkitystä ja hän on jälleen yksi nuori muiden joukossa. Ei aikaakaan, kun Samin täytyy jälleen nousta sankariksi, Decepticonien ottaessa Maan valtaansa. Alkaa suuri sota ihmiskunnan selviämisestä.

Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa Sam Witwickynä ja elokuva tuo hyvin esille hahmon turhautumisen. Sam on kaksi kertaa pelastanut maailman, mutta hän ei silti pääse taistelemaan Decepticoneja vastaan Autobotien rinnalla, vaan joutuu etsimään tavallista työtä. Juoksupojan hommat eivät tietenkään kuulosta entisen sankarin korvaan kovin edustavilta. On hienoa, miten Sam pistetään jälleen mahdollisimman tavalliseksi hepuksi, jotta hänen nousemisensa sarjan sankariksi tuntuisi uudestaan loistokkaalta. Sam on selkeästi vakavampi kuin aiemmin, mutta häneltä löytyy myös vitsikkäitä hetkiä.
     Samin uutena tyttöystävänä, Carlyna nähdään tosiaan Rosie Huntington-Whiteley, jonka roolitusta ei oikein ymmärrä. Hollywood on jo täynnä hyviä naisnäyttelijöitä sekä innokkaita näyttelijänalkuja, joten miksi ihmeessä tekijät päätyivät alusvaatemalliin? Kai tarkoituksena oli löytää mahdollisimman hyvännäköinen nuori nainen, mikä vetäisi lisää mieskatsojia teattereihin. Lähinnä sitä vain ihmettelee, että miten sosiaalisesti kömpelö ja hömelö Sam päätyy jatkuvasti yhteen malleilta näyttävien naikkosten kanssa? Huntington-Whiteley ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja useasti leffan aikana kaipaisi Megan Foxia takaisin. On hänellä myös onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Carly tuntuu paikoitellen aika turhalta hahmolta.
     Josh Duhamelin esittämä eversti Lennox on hieman edellisiä osia pienemmässä roolissa, eikä hänen teoillaan ole samalla lailla merkitystä tarinalle. On kuitenkin hienoa, että tuttu naama johtaa ihmisiä edelleen ja Duhamel on yhä uskottava armeijan sotilaana. On myös miellyttävää nähdä Lennox ja Sam yhdessä taistelemassa.
     John Turturron näyttelemä ex-agentti Simmons on jälleen muuttunut paljon. Edellisten osien tapahtumien jälkeen hänestä on muodostunut ylimielinen kirjailija, joka yrittää varoittaa ihmisiä muukalaisroboteista. Turturron on kai tarkoitus hauskuuttaa, mutta siinä hän onnistuu vain muutamaan otteeseen. Lähinnä hän ärsyttää kovaäänisyydellään. Walt Disneyn animaatioiden vakioääneksi muodostuva Alan Tudyk esittää Simmonsin avustaja Dutchia, joka on pomonsa tavoin välillä ihan huvittava, mutta usein ärsyttävä.
     Samin, Lennoxin ja Simmonsin lisäksi edellisistä osista sarjaan palaavat Samin vanhemmat Judy (Julie White) ja Ron Witwicky (Kevin Dunn), joiden rooli on todella pieni, mutta he ehtivät silti hieman naurattaa ja antaa elämänohjeita pojalleen. Myös Tyrese Gibsonin näyttelemä kersantti Epps on mukana ja selvästi isommassa roolissa kuin Revenge of the Fallenissa.
     Uusina ihmishahmoina nähdään Carlyn ja Dutchin lisäksi itseään täynnä oleva Carlyn pomo Dylan Gould (Patrick Dempsey), joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ärsyttävä tiedustelupalvelujohtaja Charlotte Mearing (Frances McDormand), joka ei ole kertaakaan elokuvan aikana pidettävä, Samin pomo Bruce Brazos (legendaarinen John Malkovich), joka on hauska lisäys, sekä Samin kanssa samassa paikassa töitä tekevä Jerry Wang (The Hangover -sarjasta, 2009-2013, tuttu Ken Jeong), joka lähinnä ärsyttää, mutta jolla on onneksi todella pieni rooli.
     Tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), monien suosikki Bumblebee, asespesialisti Ironhide (Jess Harnell) ja lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ovat tietenkin mukana. Edellisestä osasta tutut rullailija Sideswipe (James Remar) ja pienikokoinen Wheelie (Tom Kenny) ovat myös leffassa. Bumblebee nousee helposti suosikiksi tässäkin osassa, mutta on upeaa, että edellisessä osassa pääasiassa kuolleena maannut Optimus nousee yhdeksi päähenkilöksi. Uusina hyvisformereina nähdään älykäs laitesuunnittelija Que (George Coe), teriä käyttävä punainen Dino (Francesco Quinn) ja pienikokoinen Brains (Reno Wilson), joka liikkuu yhdessä Wheelien kanssa. Tärkein uutuus on kuitenkin Leonard Nimoyn ääninäyttelemä vanha Autobot-johtaja Sentinel Prime, joka on mainiosti suunniteltu hahmo.
     Sarjan pääpahis, eli Decepticonien johtaja Megatron (Hugo Weaving) on yhä mukana, mutta hän jää usein todella paljon taka-alalle. Hänen oikea kätensä Starscream (Charlie Adler) ja ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuttuva Barricade (Frank Welker) tekevät myös paluun. Uusia Decepticoneja ovat mm. soluttautuva Soundwave (myös Welker), petolinnuksi muuttuva ilkikurinen Laserbeak (Keith Szarabajka) ja yksisilmäinen Shockwave (jälleen Welker), jolla on lemmikkinä todella suuri robomatoa muistuttava Driller.

Minun on pakko myöntää, että Transformers: Dark of the Moon on edelleen mielestäni todella hyvä leffa. Se ei ole kovin älykäs elokuva, eikä sitä voisi kutsua taiteeksi millään tavalla. Sen näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, sen juoni on yksinkertainen, eivätkä tarinan yllätykset erityisemmin hämmästytä ja siinä on paljon fysiikan lakeja vastustavia tapahtumia. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja ja yhdessä kohtaa elokuvaa käydään katsojia tyhmentävä keskustelu, jossa pari hahmoa selventävät katsojille, mitä juuri äsken tapahtui, ettei kukaan olisi pihalla todella helposta tarinasta. Näiden lisäksi leffa on myös hieman liian pitkä. Nämä asiat eivät kuitenkaan vie pois siitä, että Dark of the Moon on viihdettä parhaimmillaan ja sitä se pyrkiikin olemaan. Se pitää otteessaan alusta loppuun asti ja kasvattaa hienosti eeppisyyttään, jolloin lähes tunnin mittainen lopputaistelu pitää katsojaa jännityksessä, vaikka lopputuloksen arvaakin etukäteen. Edellisen osan virheistä on opittu, eikä mukaan ole tungettu liikaa, vaan juttua on yksinkertaistettu. Eeppisyys on myös saatu oikeasti tuntumaan eeppiseltä ja hienolta, jolloin sarjan pääteema, eli sankarillisuus nousee erinomaisesti esille. Revenge of the Fallenin typerästä seksihuumorista on päästy eroon, eikä enää ole näkyvissä koiria nussimassa toisiaan. Samin vanhempien koirat eivät ole edes mukana elokuvassa! Myös idioottimaiset kaksosformerit on saatu pois, vaikka he näkyvätkin vilaukselta yhdessä kohtaa.

Tarinaltaan elokuva kulkee aika samanlaista kaavaa kuin kaksi edellistä, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä mukana on mainioita uutuuksia. Leffassa on kekseliäästi mietitty, että kaksi isoa tapahtumaa, ensimmäinen Kuussa käynti ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, johtuisivatkin transformereista. Samanlaista kekseliäisyyttä nähtiin myös samana vuonna elokuvassa X-Men: First Class (2011), jossa Kuuban ohjuskriisin aiheuttivatkin mutantit. Ensimmäistä tuntia kuljetetaan eteenpäin kuten edellistä osaa, eli välillä näytetään Autoboteista ja ihmisistä koostuvan NEST-iskuryhmän toiminnallisempaa menoa ja välillä taas nähdään Samin elämää. Suurimmaksi osaksi elokuva kulkee jälleen ihmishahmojen, etenkin Samin kautta, mutta loppupäässä robotit nousevat tärkeämpään osaan. Noin puolessa välissä elokuvaa sarja viedään ihan uudelle tasolle, kun Decepticonit ottavat vallan Maassa... tai noh, ainakin Chicagossa, mutta aikamoinen maailmanlopun meininki lähtee liikkeelle. Tässä kohtaa elokuva myös vakavoituu hienosti ja katsojana todella tajuaa, että on tosi kyseessä. Pahisformerit ammuskelevat ihmisiä kaduilla ja orjuuttavat kansaa omiin tarkoituksiinsa. Lopputaistelu tuntuu todella siltä, että nyt oikeasti taistellaan koko planeetan kohtalosta. Itse en voi muuta kuin nauttia ja saan joka katselukerralla kylmiä väreitä jossain kohtaa taistelun aikana. Lopun sota vaikuttaa siltä, mitä luultavasti tapahtuisi, jos jättimäiset robotit saapuisivat Maahan mätkimään toisiaan pataan.

Valitettavasti mukana on heikkouksia, jotka vievät leffasta makua. Dark of the Moonin suurimmat heikkoudet ovat jotkut sen näyttelijät. Rosie Huntington-Whiteleyn vaihtaisi tosiaan mielellään Megan Foxiin, mutta Ken Jeongin esittämän Jerry Wangin poistaisi mielellään ihan kokonaan tarinasta. Simmonsista ja Dutchista voisi tehdä siedettävämmät. Näin ihmishahmoilla olisi enemmän väliä katsojalle. Carlyn ja Samin suhde tuntuu paikoitellen jotenkin väkinäiseltä, eikä sen pohjustus ole kovin onnistuneesti tehty. Heti leffan alussa he ovat suhteessa ja Foxin esittämä Mikaela mainitaan vain nopeasti. Elokuvan lopetus on toteutettu todella hätäisesti, sillä heti kun suuri ja eeppinen sota on ohi, lopputekstit alkavat pyöriä, ilman sen kummempia selityksiä siitä, miten taistelu vaikutti hahmoihin ja maailmaan? Varsinkin kun tämän leffan jälkeen päähenkilöt vaihtuvat, olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, mitä heille käy? Näitä asioita kun korjailisi ja muutaman minuutin sieltä täältä napsisi pois, olisi Transformers: Dark of the Moon parempi teos. Tällaisenaan se on kuitenkin jo todella hyvä tunnelmansa ja viihdyttävyysarvonsa ansiosta.

Dark of the Moonin ohjaajana toimii edellisten osien tapaan Michael Bay, jolla on silmää tyylikkyydelle ja upealle toiminnalle. Bay olisi halunnut pitää yhden välivuoden ennen tämän leffan tekoa, mutta Paramount Pictures ehti ilmoittaa leffan ilmestymisajankohdan kesälle 2011, joten Bay joutui heti palaamaan robottitaisteluiden pariin, kun Revenge of the Fallen ilmestyi teattereihin. Käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, joka tuli sarjaan mukaan edellisessä osassa. Kruger on päässyt keksimään hauskoja juonikuvioita, jotka yhdistävät transformerien maailmaan todelliseen maailmaan. Valitettavasti monet repliikit ovat typeriä ja kuten jo aiemmin mainitsin, yksi selityskeskustelu on todella tyhmentävä. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka mukana on myös heiluvia kuvia. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka muutamia kohtia voisi pätkiä pois, minkä lisäksi muutamat hyppyleikkaukset kuvan sisällä ja parissa kohtaa jatkuva mustassa ruudussa käynti tuntuvat tarpeettomilta. Visuaalisesti Dark of the Moon on todellista silmäkarkkia alusta loppuun; etenkin suuri taistelu lopussa on erinomaisesti toteutettu. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä mukaan ja Steve Jablonskyn säveltämä musiikki nostattaa koko homman eeppisyyttä nerokkaasti. Tämän elokuvan Linkin Park -kappale on "Iridescent", joka ei valitettavasti ole kovin kummoinen kipale.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä tapauksessa etenkin Star Trekiin (1966-). Ensinnäkin Sentinel Primen äänenä kuullaan yhtä Star Trekin päähenkilöä, Spockia esittävä Leonard Nimoy, joka lausuu yhdessä kohtaa elokuvaa Spockin tunnetun lausahduksen "The needs of the many outweigh the needs of the few", eli karkeasti suomennettuna "Enemmistön tarpeet ovat tärkeämmät kuin vähemmistön". Leffan alussa Wheelie ja Brains katsovat Star Trek -sarjaa, jossa Spock näkyy ruudulla ja toinen heistä sanoo asian, joka paljastaa paljon, jos yhteyden tajuaa. Yhdessä kohtaa leffaa Sam myös kuvailee erästä rakennusta U.S.S. Enterprise -alukseksi. Elokuva sisältää tietty myös viittauksia vanhaan The Transformers -animaatiosarjaan (1984-1987).

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Valitettavasti yksikään Blu-ray -julkaisu ei sisällä lisämateriaalia elokuvalle.

Yhteenveto: Transformers: Dark of the Moon on todella mainio scifitoimintaleffa, joka osuu nappiin eeppisyydessään. Mukana on hölmöjä juttuja, typeriä repliikkejä, arvattavia yllätyksiä, kehnoa näyttelemistä, muutamia minuutteja liikaa pituutta ja fysiikan lakeja rikkovia hetkiä, mutta silti viihdyttävyysarvo nostaa leffan samalle tasolle kuin sarjan aloittaja. Huumoria on mukana aika sopiva määrä ja vakavampi henki toimii hienosti, kun kyseessä on robottien välinen sota. Tunnelma on osuvasti rakennettu ja jännitystä kasvatetaan hyvin. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja musiikit toimivat todella hyvin. Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa, mutta naistähtenä Rosie Huntington-Whiteley ei vakuuta. Optimus Primesta on tehty vihdoin todellinen sankari, jonka seikkailua on mukava seurata. Suosikkinani pysyy silti Bumblebee. Valitettavasti leffan lopetus on liian äkkinäinen ja katsojana jää kaipaamaan parempaa näyttöä siitä, miten sota vaikutti maailmaan ja ihmisiin. Jos pidit edellisistä sarjan osista tai jos eeppiset scifitoimintaleffat ovat juttunne, niin katso Transformers: Dark of the Moon. Jos taas kuulut niihin, joiden mielestä Transformersit ovat hirveintä ikinä, niin älä katso tätä. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata pistää leffaa pois.

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Dark of the Moon, 2011, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes

Arvostelu: Transformers: Kaatuneiden kosto (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009)

TRANSFORMERS: KAATUNEIDEN KOSTO

TRANSFORMERS: REVENGE OF THE FALLEN

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Megan Fox, Josh Duhamel, Ramon Rodriguez, John Turturro, Kevin Dunn, Julie White, Peter Cullen, Hugo Weaving, Tyrese Gibson, Isabel Lucas, John Benjamin Hickey, Tony Todd, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Mark Ryan ja Tom Kenny
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers-elokuva (2007) oli suuri hitti, vaikka jakoikin kriitikkojen ja fanien mielipiteet. Rahaa tuli nopeasti niin paljon, että jatko-osahan oli tietty luvassa. Ongelmia tuotti käsikirjoittajien lakko loppuvuodesta 2007 alkuvuoteen 2008, mutta lopulta työstäminen lähti liikkeelle ja leffan kuvaukset alkoivat kesällä 2008. Transformers: Revenge of the Fallen - tai kuten se on suomennettu täysin oikein mutta jokseenkin väärin Transformers: Kaatuneiden kostoksi - sai ensi-iltansa kesällä 2009 ja oli vuoden neljänneksi menestynyt elokuva, vaikka kriitikot lähestulkoon vihasivatkin elokuvaa. Monet fanit olivat myös pettyneitä, mutta monien mielestä kyseessä oli erinomainen kesähömpötys. Itse kävin katsomassa elokuvan heti ensi-iltaviikonloppuna ja olin erittäin innoissani, etenkin kun en ollut käynyt katsomassa edellistä osaa. Pidin elokuvasta, vaikka se olikin mielestäni heikompi kuin Transformers. Vuosien varrella olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), oli aika katsoa elokuva uudestaan ja arvostella se.

Sam Witwicky yrittää päästä pois transformerien maailmasta ja aloittaa collegen tavallisten nuorien tapaan. Kuitenkin kun muinainen Fallen on hyökkäämässä Maahan, Sam vedetään takaisin Autobotien ja Decepticonien väliseen sotaan.

Shia LaBeouf näyttelee tietty Sam Witwickyä, josta löytyy jälleen tuttuja "noloja" teinihetkiä, mutta lähtökohtaisesti hahmo on hieman aikuistunut edellisen osan tapahtumien jälkeen. Sam haluaisi olla tavallinen nuori ja aloittaa collegen, mutta vääjäämättä hän joutuu palaamaan takaisin taisteluihin. Tällä kertaa hänen täytyy todella muokata itsestään sankari ja LaBeouf tuo tämän hyvin esille.
     Megan Foxin esittämä Mikaela päätyy jälleen Samin kautta toimintaan mukaan. Nuorella parilla on hieman rakkaushuolia, joita he yrittävät taistelujen välissä selvittää. Mikaelaa ei erityisemmin syvennetä leffan aikana, vaan hän lähinnä vain roikkuu Samin mukana. Fox ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta on tarpeeksi toimiva rooliinsa.
     Sotilaspuolelta paluun tekevät majuri Lennox (Josh Duhamel) ja kersantti Epps (Tyrese Gibson), mutta valitettavasti Epps jää todella taka-alalle. Hahmo näkyy toimintakohtauksissa, mutta hän ei oikeastaan tee tai sano mitään ennen loppuhuipennusta. Majuri Lennox on sen sijaan yhä isossa roolissa, mutta hänen taustojaan ei erityisemmin avata lisää. Hahmo johtaa ihmisten ja Autobotien iskuryhmä NESTiä, joka jahtaa Decepticoneja ympäri maapalloa. Duhamel on edelleen uskottava sotilaana.

Uutena hahmona esitellään nuori Leo Spitz, jota esittää Ramon Rodriguez ja jonka Sam tapaa collegessa. Leo vaikuttaa ylivilkkaalta nörtiltä, joka yrittää löytää todisteita transformerien olemassaolosta ja laittaa ne internetiin. Hahmo on innoissaan roboteista siihen asti, kun hän joutuu tekemisiin sellaisten kanssa, liikkuessaan Samin mukana. Rodriguez on hyvä hauskuuttajaroolissa, vaikka hahmo välillä ärsyttääkin.
     Samin vanhemmat tekevät tietty paluun ja heidän koomisuuttaan on lisätty. Tällä kertaa äiti Judy (Julie White) on rennompi ja hauskempi, kun taas isä Ron (Kevin Dunn) on tiukempi. Kaksikon kemia toimii mahtavasti ja heitä on hauska nähdä enemmänkin. Ihmishahmoista myös agentti Simmons (John Turturro) tekee paluun, muttei ole enää agentti ensimmäisen osan tapahtumien takia. Uusina hahmoina esitellään collegetyttö Alice (Isabel Lucas), joka käy kuumana Samia kohtaan ja ärsyttävä johtaja Galloway (John Benjamin Hickey), joka haluaa kaikki transformerit pois Maasta.
     Edellisestä osasta tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), radion kautta puhuva Bumblebee, asemies Ironhide (Jess Harnell) ja lääkäri Ratchet (Robert Foxworth) nähdään jälleen ja Bumblebee pysyy edelleen suosikkina, vaikka onkin hienoa, että Optimus saa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä. Uusina Autoboteina nähdään moottoripyöriksi muuttuva kolmikko Arcee (Grey DeLisle), ärsyttävät kaksoset Skids (Tom Kenny) ja Mudflap (Reno Wilson), renkaillaan rullaluisteleva Sideswipe (André Sogliuzzo), sekä siniseksi autoksi muuttuva Jolt, joka nähdään vain muutamassa kuvassa, eikä hän tee leffassa yhtään mitään. Kaksosten rooli on erittäin iso elokuvassa ja heistä on selvästi aiottu tehdä leffan koomisia hahmoja, mutta lähinnä he vain ärsyttävät. Katsojana katsoisi mieluummin Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) Jar Jar Binksiä. Kyllä, kyseessä ovat niin ärsyttävät hahmot.

Decepticoneista hävittäjä Starscream (Charlie Adler) tekee paluun, mutta koska lähes kaikki muut pahisrobot kuolivat edellisessä osassa, on mukana pakko olla paljon uusia pahiksia. Suurin paha elokuvassa on Fallen (Tony Todd), joka leffan nimen mukaan haluaa kostaa. Suomennos on tosiaan hölmö, sillä siinä tarkoitetaan hahmoa nimeltä Fallen, eikä yleisesti aiemmin kaatuneita Decepticoneja, vaikka niinkin sen voisi ymmärtää. Fallen on yksi vanhimmista transformereista ja ihka ensimmäinen Decepticon. Hahmo osaa erilaisia yliluonnollisia voimia, jotka tekevät hänestä vaarallisen vastuksen. Silti hahmo tuntuu välillä hieman tylsältä suuruudenhullun suunnitelmansa kanssa. Muita uusia Decepticoneja ovat mm. vanha Jetfire (Mark Ryan), leluautoksi muuttuva Wheelie (Tom Kenny), avaruudessa leijuva Soundwave (Frank Welker), robojaguaariksi muuttuva Ravage ja monesta transformerista muodostuva Devastator (myös Frank Welker).

Transformers: Kaatuneiden kosto on monin tavoin samanlainen elokuva kuin edeltäjänsä. Ensimmäisen tunnin aikana näytetään välillä toimintakohtauksia ja välillä taas keskitytään Samin elämään. Normaali elämä kuitenkin katoaa ja alkaa kilpajuoksu, kumpi osapuoli pääsee ensin myyttiselle objektille, jolla on mahtavia voimia. Lopuksi käydään tietenkin suuri taistelu, jossa nähdään paljon isoja transformereja mätkimässä toisiaan turpaan, samalla kun sotilaat ammuskelevat heidän jaloissaan. Monet paikat tuhoutuvat megalomaanisten räjäytysten kautta ja jutun pitää tuntua yhä vain eeppisemmältä, mitä pidemmälle taistelu kulkee. Elokuvaa on tietenkin tehty ajatuksella "isompi parempi", jolloin kaikki tuntuu suuremmalta kuin edellisessä osassa ja kaikkea tuntuu olevan enemmän. On enemmän robotteja, on enemmän toimintaa, on enemmän räjähdyksiä ja on muutamia minuutteja pituudessakin lisää. Se on sitten katsojasta kiinni, millaista taidetta luulee alkavansa katsomaan, kun pistää Kaatuneiden koston pyörimään. Jos etsii suuria syvällisyyksiä tai luovaa juonta, niin tulee luultavasti pettymään. Jos taas toivoo näkevänsä viihdyttävää hömppää, jossa on paljon näyttäviä kohtia ja hienoa tunnelmaa, tämä voi olla parasta ikinä. Itse pidän elokuvaa ihan menevänä viihteenä, vaikkakin elokuva on liian pitkä.

Valitettavasti elokuva ei ole yhtä hyvä kuin Transformers. Paikoitellen koko homman massiivisuus tuntuu hukkuvan omaan suuruudenhulluuteensa. Lopputaistelusta saisi joitain kohtia pois, jolloin todella suuriksi tarkoitetut kohdat herättäisivät kunnon "vau!"-tunteen katsojissa. Lyhyemmät toimintakohdat toimivat hieman paremmin, sillä ne eivät ole vielä kovin suuria ja ne keskittyvät selkeämmin yhteen kamppailuun kerrallaan, kun taas lopputaistelussa seurataan tapahtumia monessa eri paikassa. Lopputaistelun aikana tuleekin jossain kohtaa tunne, että milloin tämä loppuu ja haluaisi pitää tauon, sillä ruudulla on niin paljon kaikkea, että aivot eivät kykene oikein sisäistämään koko juttua. Onneksi lopputaisteluun tuodaan kuitenkin kaiken aikaa uusia asioita, jolloin ei täysin tunnu siltä, että osio junnaisi paikoillaan. Elokuva tarjoaa muutenkin paljon uusia asioita. Transformereiden maailmaa laajennetaan hienosti tuomalla mukaan erikokoisia robotteja aina kärpäsen kokoisista kerrostalon kokoisiin. Leffassa nähdään tosiaan eläimeksi muuttuva transformer, sekä useasta robotista muodostuva jättirobo, joiden lisäksi mukana on myös transformer, joka kykenee muuttumaan ihmiseksi, joka ei oikein tunnu istuvan ympärillä olevaan elokuvaan.

Hienointa koko elokuvassa on se, että tarina seuraa edellisen tapaan pääasiassa ihmishahmoja, etenkin Samia, jolloin katsojan on paljon helpompi päästä mukaan elokuvaan, kun päähenkilö on lähestyttävämpi kuin suuri robotti. Jälleen kaikkein mielenkiintoisimmat osuudet sisältävät Samin ja etenkin collegemaailmaa olisi kiehtovaa nähdä hänen kautta lisää. Transformerit ovat tietenkin tärkeitä, mutta tarina keskittyy lähinnä Samin kehittymiseen ja henkiseen kasvamiseen. Näin yliampuvat toimintakohtauksetkaan eivät erityisemmin haittaa ja leffaa seuraa mielellään loppuun asti. Valitettavasti tunnelmaa vie pois elokuvan huumori. Vaikka mukana onkin hauskoja juttuja, joista löytyy edellisen osan tunnelmaa, Kaatuneiden kosto on lähinnä täynnä seksiviittauksia, jotka on ajateltu hauskoiksi. Tämä viedään niinkin pitkälle, että leffassa nähdään pari kertaa koira nylkyttämässä toista koiraa ja transformer nylkyttämässä Mikaelan jalkaa. Vaikka Samin äidistä on tehty hauska hahmo, käy hänen sekoilunsa yhdessä kohtaa hieman hermoille. Ja sitten ovat tietty ne kaksoset... Muitakin hölmöyksiä on mukana, mutta ne pystyy halutessaan katsoa sormien läpi. Jos huumoritasoa olisi muutettu selkeästi, kaksoset ja ihmisformer olisivat poissa, toimintakohtaukset hieman pienempiä ja leffa vartin lyhyempi, voisi Transformers: Kaatuneiden kosto olla todella mainio viihdeteos, jota katsoo erittäin mieluusti.

Ohjauksesta vastaa toistamiseen Michael Bay, joka tuntuu välillä vajoavan leffan tavoin suuruudenhulluuteen, mutta useassa kohtaa tuntuu yllättävän paljon siltä, että Bay todella tietää, mitä tekee. "Isompi parempi" -idea tuntuu olevan lähellä Bayn sydäntä ja hän on halunnut tarjota mahdollisimman tyylikkään teoksen. Visuaalisesti Kaatuneiden kosto on edeltäjänsä tapaan erittäin tyylikäs ja äärimmäisen näyttävä elokuva. Transformerit ovat upeasti toteutettuja, vaikka välillä ihmetteleekin, miten taisteluissa likaantuvat robotit muuttuvat täysin puhtaiksi ja kiiltäviksi muuttuessaan autoiksi. Toimintakohtaukset ovat upeaa silmäkarkkia, minkä lisäksi ääniefektit ovat hienosti toteutettuja. Ainoa miinus visuaalisesta puolesta on, että leffassa nähdään avaruudessa leijuvasta Soundwavesta kaksi kertaa täsmälleen sama kuva. Toisella kerralla repliikit ovat vain erilaiset, mutta kuva itsessään on identtinen! Ajattelivatkohan tekijät, ettei kukaan huomaisi tätä? Kaatuneiden kosto on hyvin kuvattu, mutta leikkauspöydällä olisi voinut ainakin vartin katkoa pois. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat onnistuneita, minkä lisäksi pyrotekniikasta vastaavilla on ollut paljon hommaa yhä vain massiivisempien räjähdysten toteutuksessa. Musiikista vastaa edellisen osan tapaan Steve Jablonsky, jonka sävellykset ovat jälleen mainiot. Elokuvassa kuullaan myös muun muassa Linkin Parkin leffaa varten tehty erinomainen New Divide, joka soi sekä lopputeksteissä, että muutamassa kohtaa leffan aikana instrumentaaliversiona.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, sarjoihin jne. Leffassa nähdään esimerkiksi Bad Boys II:n (2003) juliste, joka on myös Michael Bayn elokuva, minkä lisäksi elokuvassa sanotaan "Robots in disguise", joka on otettu alkuperäisen televisiosarjan tunnuskappaleesta, jossa lauletaan "Transformers, robots in disguise".

Blu-rayn kuvanlaatu on todella upea. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvan teon eri työvaiheista kertova seitsemänosainen The Human Factor: Exacting Revenge of the Fallen, leffan ensi-iltapäivästä kertova A Day with Bay: Tokyo, pätkä juhlistamaan Transformersin 25. ikävuotta, tehosteista kertova Deconstructing Visual Bayhem, leffan kuvauksista koottuja hassutteluhetkiä, poistettuja kohtauksia, trailereita ja musiikkivideo Linkin Parkin New Divide -kappaleelle. Lisäksi mukana on The AllSpark Experiment, jolla voi muokata oman transformerin ja NEST: Transformers Data-Hub, jossa voi tutustua tarkemmin eri robotteihin. Katsottavaa on yhteensä lähes neljäksi tunniksi.

Yhteenveto: Transformers: Kaatuneiden kosto on keskinkertainen, mutta silti ajoittain erittäin viihdyttävä scifitoimintaleffa. Elokuva on noin vartin liian pitkä ja siitä saisi helposti leikattua pois hölmöyksiä ja joitain toimintapätkiä. Leffa kyllä naurattaa välillä, mutta seksivitsit ja ärsyttävät kaksoset eivät tunnu kuuluvan mukaan. Lopputaistelu on liian massiivinen ja siitä voisi poistaa tai edes pienentää joitain kohtia, jotta oikeasti eeppiset jutut tuntuisivat isoilta. Onneksi elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta ja transformereja esitellään todella monia erilaisia, jolloin ei voi muuta kuin hämmästellä tekijöiden luovuutta. Ihmishahmot ovat kuitenkin yhä keskiössä ja elokuva jatkaa Sam Witwickyn tarinaa, jonka esittämisen Shia LaBeouf hoitaa toimivasti. Visuaalisesti leffa on todella upea, vaikka hieman häiritseekin, että pitkä kuva Soundwavesta on käytetty kaksi kertaa leffan aikana. Jos pidit edellisestä osasta, katso myös Transformers: Kaatuneiden kosto. Se ei ole läheskään yhtä hyvä, mutta menee viihdyttävänä hömppänä. Syvällisyyksiä on turha odottaa, joten kovin suuria odotuksia ei elokuvalle kannata asettaa. Lopputekstien alussa nähdään vielä pari pätkää, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun Bayn nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Revenge of the Fallen, 2009, DreamWorks, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes

Arvostelu: Transformers (2007)

TRANSFORMERS

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Megan Fox, Josh Duhamel, Tyrese Gibson, Rachael Taylor, Peter Cullen, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jon Voight, Anthony Anderson, Jess Harnell, Charlie Adler, Robert Foxworth, Darius McCrary ja John Turturro
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 12

Transformers on alunperin japanilaisen Takara-yhtiön eriniminen lelusarja roboteista, jotka pystyivät muuntautumaan. Idea levisi Hasbro-yhtiön kautta Yhdysvaltoihin ja nimeksi syntyi Transformers. Leluista tuli suursuosikkeja ja suosio kasvoi, kun vuonna 1984 alkoi The Transformers -animaatiosarja, jonka pohjalta tehtiin myös elokuva The Transformers: The Movie (1986). Kun lelujen ja eri animaatiosarjojen, sekä sarjakuvien sun muiden oheistuotteiden suosiot jatkoivat kasvuaan, oli vääjäämätöntä, että jonain päivänä ilmestyisi myös näytelty elokuva aiheesta. Leffan teko alkoikin jo 2000-luvun ensimmäisten vuosien aikana, kun Hasbrolla alettiin suunnittelemaan, mistä lelusarjasta voisi tehdä elokuvan. Elokuvan työstäminen lähti nopeasti käyntiin ja lopulta Transformers sai ensi-iltansa kesällä 2007. Vaikka leffa jakoi voimakkaasti kriitikkojen ja fanien mielipiteet, se oli suuri menestys. Jostain kumman syystä minä en kuitenkaan mennyt katsomaan Transformersia, kun se ilmestyi. Lapsena olin todella innoissani jutusta ja Transformers oli lastenohjelmista suosikkini heti Teenage Mutant Ninja Turtlesin jälkeen. Jossain kohtaa kiinnostukseni alkoi kuitenkin laskea näitä ohjelmia kohtaan, mikä luultavasti johti siihen, että minun ei tehnyt mieli mennä katsomaan elokuvaa. Näin leffan vasta vuoden 2007 lopussa, kun se ilmestyi vuokralle. Innostuin siitä todella paljon ja minua ärsytti suuresti, etten käynyt katsomassa sitä teattereissa, mikä ärsyttää minua yhä! Olen nähnyt Transformersin useita kertoja uudestaan ja nyt kun leffan aloittama sarja on saamassa viidennen osan, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), oli jälleen aika katsoa elokuvat läpi ja arvostella ne.

Nuori Sam Witwicky saa selville, että hänen uusi autonsa onkin oikeasti Autobot-ryhmään kuuluva robotti. Autobotit ovat saapuneet Maahan estääkseen pahoja Decepticoneja saamasta käsiinsä AllSparkia, jolla on mahdollisuus luoda elämää, sekä tuhota sitä...

Päähenkilö Sam Witwickyä esittää Shia LaBeouf, joka on oiva valinta rooliin. Nykyään LaBeouf on jokseenkin sietämätön tapaus hölmöillessään eri tavoin, vähät välittäen muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. Hänen lahjansa ovat myös alkaneet kadota, kun hän on kadonnut omaan "taiteellisuuteensa". Tässä leffassa LaBeouf on kuitenkin pääasiassa todella hyvä. Sam on erittäin epävarma itsestään, mikä pistää hänet vähän väliä noloihin tilanteisiin. Hän ei tunne kuuluvansa minnekään, joten transformerien ilmestyessä hänen elämäänsä, muuttuu Samin koko elämä totaalisesti. Leffan aikana Samin täytyy alkaa löytää rohkeuttaan, selvitäkseen erilaisista vaaratilanteista ja noustakseen ihmissankariksi. LaBeouf suoriutuu tästä mainiosti ja etenkin alkupäässä, kun hän pääsee esittämään myötähäpeällistä teiniä, hän todella loistaa.
     Megan Fox esittää Mikaelaa, Samin luokkalaista, johon Sam on ihastunut, mutta joka ei tunnu ikinä vilkaisevankaan Samiin päin. Mikaela on selkeästi koulun suosituin tyttö, joka on yhdessä koulun kovimman jätkän, Trentin (Tavis Van Winkle) kanssa. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi sellainen suosituin tyttö, joka olisi todella pinnallinen kaiken aikaa, vaan hänestä löytyy erilaisia puolia, eikä hän tunnu oikeasti edes haluavan suosiota. LaBeoufin tavoin Fox ei ole kovin kummoinen nykyään, mutta se johtuu enemmänkin siitä, ettei Fox oikein osaa näytellä. Tässä leffassa hän on kuitenkin osuva valinta ja toimii koko leffan läpi, vaikkei hän erityisen ihmeellinen olekaan.

Samin lisäksi transformereita kohtaa myös Yhdysvaltain armeijajoukko, joiden kimppuun pari Decepticonia hyökkää. Ryhmästä isoimmassa osassa ovat kapteeni Lennox (Josh Duhamel) ja kersantti Epps (Fast & Furious -sarjasta, 2001-, tuttu Tyrese Gibson). Lennox on joukon johtaja, joka yrittää pitää tiimin kaiken aikaa turvassa ja Epps tuntuu olevan hänelle läheisin sotilas. Eppsille ei erityisemmin kerrota taustatarinaa, mutta Lennoxille on syntynyt tyttövauva, joka odottaa isänsä palaavan kotiin Qatarista. Sekä Duhamel että Gibson ovat hyviä rooleissaan ja armeijapuoli tuntuu syntyvän Duhamelilta kuin luonnostaan.
     Kevin Dunn ja Julie White esittävät Samin vanhempia, Ron ja Judy Witwickyä. Hahmot tuovat huumoria mukaan eri tavoilla. Ron on selvästi rennompi tapaus, kun taas Judy on tiukempi. Molemmat ovat kuitenkin hauskoja, etenkin ollessaan yhdessä kohtauksissa, sillä Whiten ja Dunnin kemia toimii todella hyvin.
     Muita ihmishahmoja ovat mm. puolustusministeri John Keller (Jon Voight), joka yrittää saada selville, mitä transformerit ovat ja mitä ne haluavat, signaalianalysoija Maggie (Rachael Taylor), joka yrittää auttaa transformerien aikomusten selvittämisessä, nörtti Glen (Anthony Anderson), joka on Maggien hauska ystävä ja iloton agentti Simmons (John Turturro), joka toimii huippusalaisella Sektori 7:lla. Hahmot ovat kaikki toimivia ja näyttelijät sopivat rooleihinsa. Etenkin Voight tuntuu uskottavalta tärkeänä ministerinä.

Autobotien, eli hyvien transformereiden johtaja on tietysti Optimus Prime, jonka äänenä kuullaan alkuperäisen animaatiosarjan Optimuksen näyttelijä Peter Cullen, mikä on hieno valinta. Vaikka Optimuksesta huomaa johtajuuden, ei hahmo ole kovin isossa osassa ja tuleekin mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa. Suosikiksi Autoboteista nousee helposti Bumblebee, joka muuttuu keltaiseksi autoksi, jonka Sam ostaa. Bumblebee on todella sympaattinen ja hänestä tekee erittäin mielenkiintoisen se, että hän puhuu kaiken aikaa radion kautta, käyttäen eri kanavilta kuultavia puheita muodostamaan lauseita. Bumblebee on transformereista isoimmassa roolissa, jolloin hänestä välittää eniten. Muita Autoboteja ovat asespesialisti Ironhide (Jess Harnell), lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ja Optimuksen oikea käsi Jazz (Darius McCrary), joka jää viisikosta selkeästi taka-alalle.
     Decepticoneja, eli pahisformereita johtaa Megatron, jonka äänenä kuullaan Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Hugo Weaving. Optimuksen tavoin myös Megatron tulee mukaan vasta puolen välin jälkeen. Hahmo toimii, vaikka hän onkin niitä pahiksia, jotka tekevät pahuuksia, koska pahuus on kivaa. Muita Decepticoneja ovat Megatronin oikea käsi Starscream (Charlie Adler), poliisiautoksi naamioituva Barricade (Jess Harnell), pienikokoinen Frenzy (Reno Wilson), helikopteri Blackout, panssarivaunu Devastator ja Bonecrusher, joka käyttää renkaitaan kulkeakseen nopeammin robottimuodossa.

Transformerit ovat erittäin kehittyneitä robottiolentoja Cybertron-planeetalta, joka ajautui hyvien Autobotien ja Decepticonien väliseen sotaan. Saapuessaan Maahan transformerit päättävät sulautua joukkoon muuntautumalla ajoneuvoiksi, jotka kulkevat maata pitkin tai liitävät ilmassa. Kummatkin osapuolet etsivät AllSpark-kuutiota, jolla voi luoda kokonaisia maailmoja ja joka aiheutti suuren sodan. AllSpark päätyi Maahan ja ainoa vihje sen olinpaikasta löytyy Sam Witwickyn hallussa olevista laseista, jotka kuuluivat hänen isoisoisälleen. Elokuvassa seurataan samaan aikaan, kuinka eri hahmot joutuvat tekemisiin transformereiden kanssa. Jotkut Decepticoneista hyökkäävät Yhdysvaltain armeijan kimppuun, minkä seurauksena Lennoxin tiimi jää jumiin aavikolle. Hyökkäyksen syitä alkaa selvittämään suuri joukko erilaisia signaalianalysoijia puolustusministeri Kellerin johdolla. Sam Witwicky taas ostaa ensimmäisen autonsa, joka paljastuu olevan transformer, jonka tehtävänä on saada tieto AllSparkin sijainnista Autoboteille.

Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan mahtava. Heti alussa päästään näkemään toimintaa, kun Blackout hyökkää armeijan kimppuun Qatarissa. Helikopterin muuttuessa vihamieliseksi robotiksi, tajuavat sekä sotilaat että katsojat välittömästi, että nyt on tosi kyseessä, eikä Transformers ole vain lasten televisiosarja, vaan aiheesta voi tehdä kunnon toimintaelokuvan. Muistan, kun katsoin leffaa ensimmäistä kertaa ja kun Blackout muuntautuu, tajusin, mistä olin jäänyt paitsi, kun en mennyt katsomaan elokuvaa teattereihin. Toiminta-aloituksesta siirrytään kevyempään tunnelmaan ja Sam Witwickyyn, joka kärsii nuorten ongelmista ja leffa alkaa näyttää komediallisia puolia. Leffan ensimmäinen puolisko on nimittäin todella hauska. Samin hölmöilyjä katsoo erittäin mielellään ja niihin pääsee parhaiten mukaan, sillä suurin osa katsojista on jo kokenut tai on kokemassa teini-ikää ja sen tuomia "hauskuuksia". Välillä taas näytetään analysoijia, jotka yrittävät selvittää, mistä on kyse? Ensimmäisen puoliskon ajan seurataan näitä kolmea hyvin erilaista tarinaa, jotka on kuitenkin saatu upeasti muodostamaan kokonaisuuden. Kaikki kolme tarinaa toimivat todella hyvin ja niillä on tarkoitus, eikä yksikään vie pois kokonaisuudesta. Tarinoihin käytetään hienosti aikaa, jolloin katsoja on kaiken aikaa täysin perillä siitä, mitä on meneillään.

Kuitenkin leffan puolessa välissä, kun Optimus Prime saapuu mukaan tarinaan, alkaa elokuva hidastella ja huumori alkaa hieman kadota. Kolme tarinaa alkavat suunnata kohti samaa päämäärää, jolloin ne kohtaavat ja eri lähtökohdista tulevat hahmot nähdään yhtäaikaa ruudulla. Leffa alkaa valmistella huipennustaan, joka on omalla tavallaan erittäin toimiva, mutta tavallaan myös liian pitkä. Lopputaistelu kestää lähes puoli tuntia, jolloin suuri tulitus, räjähdykset ja robottien väliset nyrkkitappelut voivat tuntua liian massiivisilta verrattuna muuhun elokuvaan. Taistelua kuljetetaan kuitenkin mainiosti eteenpäin, näyttäen paljon erilaisia asioita ja tuoden mukaan uusia tilanteita, jolloin homma ei toista itseään ja käy puuduttavaksi. Taistelukohtaukset ovat muutenkin toimivia ja on hienoa, että muuten leffan toimintakohtaukset eivät ole vielä erityisen suuria, jotta lopetus todella tuntuu päätökseltä. Taisteluissa on hienoa, että jokaisesta Decepticonista on tehty vaativa vastus, jolloin sankareiden täytyy pistää kaikkensa likoon voittaakseen. Tämä lisää jännitystä ja imaisee katsojaa paremmin mukaan elokuvaan. Läpi elokuvan nostatetaan tunnelmaa, jotta lopulla olisi katsojalle mahdollisimman paljon väliä ja päähenkilöt muuttuisivat sankareiksi katsojien silmissä.

Transformersissa on tosiaan mukana paljon huumoria - tai no ensimmäisellä puoliskolla, vaikka loppupäässä on myös muutamia hyviä vitsejä, kuten eräs heitto, johon liittyvät Nokia ja Suomi! Kohdat, joissa Sam yrittää myötähäpeällisesti herättää Mikaelan kiinnostuksen, ovat ehdottomasti hauskimpia, esimerkiksi Samin yrittäessä vaivihkaa pullistella hauistaan tai möläytellessä hölmöyksiä kuten "Minua ei haittaa, että naiset rassailevat vehkeitäni". Monet kritisoivat elokuvaa vitsien takia, sekä älyvapaan toiminnan vuoksi, mutta omasta mielestäni ne toimivat erittäin hyvin. Toinen puolisko ei ole enää yhtä hyvä, mutta ensimmäinen on loistava, sillä siinä todella keskitytään ihmishahmoihin, joiden kautta katsoja saadaan vietyä scifimaailmaan. Myönnän, että mukana on hölmöjä juttuja, mutta pystyn katsomaan ne sormien läpi, Transformersin ollessa muuten niin toimiva, mukaansatempaava ja ennen kaikkea viihdyttävä. Hieman liian pitkä se kyllä on ja elokuvasta saisi helposti vaikka vartin pois, jolloin se toimisi paremmin, eikä hidastelisi puolessa välissä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Bay, joka oli aluksi projektia vastaan, miettien, ettei leluista saisi toimivaa leffaa, mutta ymmärsi lopulta teoksen mahdollisuudet. Bay on aiemmin ohjannut mm. toimintaelokuvat Pahat pojat (Bad Boys - 1995) ja The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996), joten hän kyllä osaa tehdä näyttäviä taisteluita, minkä lisäksi hän ymmärtää huumorin merkityksen seikkailua sisältävissä viihdeleffoissa. Transformers on kuvattu hyvin, vaikka välillä toimintakohtauksissa kuva heiluu hieman liikaa. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta pientä lyhentämistä olisi voitu kokonaisuudesta tehdä. Visuaalisesti elokuva on upea ja on vaikea kuvitella, että tämä ilmestyi oikeasti kymmenen vuotta sitten, sillä tehosteet eivät ole päivittyneet yhtään! Transformerit ovat tolkuttoman hienosti tehtyjä ja efektit ovat muutenkin läpi leffan näyttäviä. Vaikka tietää, etteivät robotit ole todellisia, niin leffan aikana todella uskoo, että ihmiset ovat samaan aikaan ruudulla jättimäisten konetyyppien kanssa. Ainoa mikä leffan visuaalisessa ilmeessä häiritsee on värimäärittely, jolla on korostettu punertavuutta, minkä takia hahmojen naamat näyttävät välillä oransseilta. Ääniefektit tuovat hienoa lisäystä etenkin toimintakohtauksiin sekä muuntautumisiin. Musiikin on säveltänyt Steve Jablonsky, joka on tehnyt erittäin mainiota työtä. Melodiat jäävät jopa jollain tavalla mieleen, mikä on todella harvinaista 2000-luvun toimintaleffoissa. Leffassa kuullaan myös eri yhtyeiden ja artistien kappaleita, kuten Linkin Parkin What I've Done.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, televisiosarjoihin jne. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Sam ostaa autonsa, Bumblebeen vieressä on keltainen kuplavolkkari, millaiseksi Bumblebee muuttui alkuperäisessä televisiosarjassa. Eräällä pikkutytöllä on yökohtauksessa kainalossaan My Little Pony -pehmolelu, joka on myös Hasbron tuote, minkä lisäksi yksi hahmoista mainitsee Armageddonin (1998), joka on ohjaaja Bayn elokuva ja Sam sanoo yhdessä kohtaa "More than meets the eye", joka on otettu televisiosarjan tunnuskappaleesta, jossa lauletaan "Transformers, more than meets the eye. Transformers, robots in disguise".

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun toisella levyllä on lisämateriaalina sarjan muuttamisesta elokuvaksi ja ihmishahmoista kertova neliosainen Our World, transformereista ja toimintakohtauksien teosta kertova viisiosainen Their War, konseptikuvia, trailereita, sekä From Script to Sand: The Skorponok Desert Attack, jossa näytetään, kuinka armeijan ja Skorponok-Decepticonin välinen taistelu toteutettiin aina suunnittelusta kuvaustilanteeseen ja jälkituotantovaiheeseen. Katsottavaa on yli kahdeksi tunniksi

Yhteenveto: Transformers on todella mainio scifitoimintaelokuva. Visuaalisesti leffa on upea, vaikkakin värimäärittely häiritsee paikoitellen. Transformerit ovat todella tyylikkäästi toteutettuja ja hahmoina heistä nousee parhaiten esille sympaattinen Bumblebee. Ihmishahmot ovat pääasiassa kaikki hyviä, mutta suosikiksi nousee ehdottomasti Sam Witwicky, joka nolona teininä on lähestyttävin henkilö koko elokuvassa ja Shia LaBeouf on erittäin hyvä valinta rooliin. Alkupuolisko elokuvasta on aivan mahtava, sillä siinä yhdistetään hienosti toiminta ja huumori, minkä lisäksi sen kolme erilaista tarinaa kuljettavat kokonaisuutta mainiosti eteenpäin. Yksikään tarinoista ei vie pois muilta, eikä yksikään tunnu laahaavan. Puolen välin kohdalla leffa hieman heikkenee ja hidastelee, mutta näyttävässä lopputaistelussa tunnelma on jälleen hyvä. Mukana on kyllä hölmöyksiä, mutten todellakaan ymmärrä, miksi monet vihaavat tätä leffaa. Ilmestyessään suurin osa piti tästä. Transformers on mukaansatempaava ja viihdyttävä elokuva, jonka katsoo mielellään uudestaan, vaikka kokonaisuudesta saisikin helposti leikattua vartin pois. Elokuva naurattaa, jännittää ja saa kannustamaan päähenkilöitä voittoon, eli se on juuri oikeanlainen toimintaseikkailu, joka pitää otteessaan loppuun asti. Jos pidät henkevistä elokuvista, joissa mietitään todella syvällisiä, jätä Transformers väliin. Jos taas nautit viihdeleffoista, jotka voivat olla hölmöjä, mutta pitävät sinua silti napakasti mukanaan, niin kannattaa katsoa tämä elokuva! Eri-ikäisistä koostuvan hahmogallerian ansiosta leffa sopii eri-ikäisille katsojille, mutta suosittelen Transformersia kuitenkin lähinnä nuorisolle. Uskoisin, että varsinkin ala- ja yläasteikäiset pojat innostuisivat tästä parhaiten. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä muutama lyhyt pätkä, joten ei kannata lopettaa katselua heti, kun ohjaajan nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Transformers, 2007, DreamWorks, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes, SprocketHeads, thinkfilm