Näyttelijät: Leonardo DiCaprio, Matt Damon, Jack Nicholson, Martin Sheen, Mark Wahlberg, Ray Winstone, Alec Baldwin, Vera Farmiga, Anthony Anderson, Kevin Corrigan, James Badge Dale, David O'Hara ja Mark Rolston
Genre: rikos, trilleri
Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 16
The Departed on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi hongkongilaisesta elokuvasta Internal Affairs (無間道) vuodelta 2002, johon on otettu myös vaikutteita Bostonissa toimineesta Winter Hill -rikollisjengistä. Tammikuussa 2003 Internal Affairsista innostunut Warner Bros. Pictures hankki sen oikeudet ja ryhtyi työstämään uutta versiota siitä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta The Departed sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai viisi Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot, sekä kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (muun muassa paras draamaelokuva, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse katsoin The Departedin ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.
Bostonin poliisivoimat lähettävät poliisin soluttautumaan pahamaineisen Frank Costellon rikollisjengiin, tietämättä että Costellolla on oma mies poliisivoimien leivissä.
The Departed sisältää todella väkevän näyttelijäkaartin. Jack Nicholson näyttelee Frank Costelloa, pelättyä rikollispomoa, joka on häikäilemättömästi johtanut Bostonin alamaailmaa jo vuosia ja onnistunut välttelemään lain pitkää kouraa. Matt Damon taas esittää Colin Sullivania, jonka Frank rekrysi jo, kun Colin oli vasta lapsi ja jonka Frank lähettää opiskelemaan poliisiksi, jotta tämä voisi toimia rikollisjengin myyränä. Leonardo DiCaprio sen sijaan näyttelee Billy Costigania, joka on juuri valmistunut poliisikoulusta, mutta joka virallisesti hylätään, jotta hänet voidaan heti passittaa salaa soluttautumaan Costellon jengiin. Jokainen tästä kolmikosta on kiinnostava hahmo ja heidän näyttelijänsä ovat väkevässä vedossa. Nicholson on tietty täydellinen valinta katalaksi roistoksi, kun taas Damon ja DiCaprio tulkitsevat vakuuttavasti kahta elämää kanavoivia miehiä.
Elokuvassa nähdään myös Martin Sheen poliisikapteeni Queenanina ja Mark Wahlberg poliisikersantti Dignamina, jotka ainoastaan tietävät Billyn tehtävästä, Alec Baldwin poliisikapteeni Ellerbynä, joka toimii Colinin pomona, Vera Farmiga poliisiterapeutti Madolynina, jolla muodostuu vähemmän yllättäen säpinää sekä Colinin että Billyn kanssa, Anthony Anderson ja James Badge Dale poliiseina Brownina ja Barriganina, sekä Ray Winstone, David O'Hara ja Mark Rolston Costellon kätyreinä Frenchienä, Fitzynä ja Delahuntina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin kovassa vedossa ja suosikiksi nousee helposti täysin suodattamattomasti ajatuksiaan suoltavaa Dignamia esittävä Wahlberg, joka saikin The Departedista toistaiseksi ainoan Oscar-ehdokkuutensa näyttelijänä.
Pidin jo ensimmäisellä katselulle The Departedista, mutta nyt uusintakatselulla mielsin elokuvan erinomaiseksi rikoselokuvaksi. Mitäpä muuta voikaan toisaalta odottaa alan mestarilta, Martin Scorseselta? Tarina on toki otettu alkuperäisestä hongkongilaisesta elokuvasta, mutta Scorsese tarjoaa sen niin ytimekkäästi ja vangitsevasti, että yleensä aasialaisleffojen jenkkiversioita kritisoivankin katsojan täytyy myöntyä leffan upeuden edessä. Tarina todella on mahtava, erittäin mukaansatempaava ja hemmetin jännittävä. On kiinnostavaa seurata, kuinka rikollisille hommia lapsesta asti tehnyt Colin pääsee osaksi poliisivoimiin, yrittäen pitää virkavaltaa kaukana Costellon hämärähommista, samalla kun Billy tekee kaikkensa mennäkseen läpi vakuuttavasti rikollisesta, herättääkseen Costellon huomion ja päästäkseen tämän lähipiiriin.
Koska elokuva seuraa tällä tavoin paria risteilevää juonikuviota, ei aika käy missään kohtaa pitkäksi The Departedin parissa, vaikka kestoa onkin kaksi ja puoli tuntia. Jännite syntyy toki siitä, onnistuvatko Colin ja Billy pitämään kulissejaan yllä ja tunnelma sen kuin tiivistyy, kun poliisissa aletaan epäillä, että heidän joukossaan on myyrä, samalla kun Costello saa päähänsä, että joku hänen jengistään paljastaa asioita poliiseille. Tämän kaiken pyörittelyä on todella koukuttavaa katsoa, mutta löytyy leffasta muutakin kuin pelkkää tiukkaa jännitettä. The Departed on yllättävän hauska elokuva, erityisesti törkyturpaisten hahmojensa vuoksi. Romanttinen puoli tarjoaa sekaan toisenlaisen jännitteen, kun Colin ja Billy kiinnostuvat samasta naisesta. Kaikki tämä johtaa aikamoiseen finaaliin, josta on mahdoton etukäteen sanoa, kuka selviää verilöylystä elävänä kotiin - vai selviääkö kukaan.
Martin Scorsesen ohjaus on huikean hallittua ja hän kasvattelee jännitystä onnistuneella otteella. William Monahanin työstämä käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja sitä tukee vahva leikkaus. The Departed on muutenkin teknisesti pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät ajoittain varsin verisiksi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Departed, Yhdysvallat, Hongkong, 2006, Warner Bros., Plan B Entertainment, Initial Entertainment Group (IEG), Vertigo Entertainment, Media Asia Films
Näyttelijät: Anna Faris, Craig Bierko, Regina Hall, Conchita Campbell, Beau Mirchoff, Leslie Nielsen, Bill Pullman, Anthony Anderson, Kevin Hart, Molly Shannon, Michael Madsen, Carmen Electra, Cloris Leachman, Garrett Masuda, Edward Moss, Shaquille O'Neal, Dr. Phil McGraw, Simon Rex, Charlie Sheen, Debra Wilson ja James Earl Jones
Genre: komedia, kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 16
Kauhuparodia Scary Movie (2000) oli iso menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001) ja Scary Movie 3 (2003) olivat myös taloudellisia hittejä, joten neljännen ja alun perin viimeiseksi tarkoitetun elokuvan työstäminen lähti pian käyntiin. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2005 ja lopulta Scary Movie 4 saapui elokuvateattereihin huhtikuussa 2006. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin nämä neljä ensimmäistä Scary Movieta enoni kanssa lapsena ja pidin niitä todella lystikkäinä, vaikken ollut nähnyt lähes yhtäkään niistä elokuvista, joita ne parodioivat. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa leffalla Scary Movie (2026), päätin pitkästä aikaa katsoa edelliset osat uudestaan ja samalla arvostella ne. Mielsin kolme ensimmäistä elokuvaa yhä varsin hupaisiksi tapauksiksi ja aloitinkin ihan positiivisin mielin Scary Movie 4:n katselun.
Leskeksi jäänyt Cindy Campbell tapaa uuden miehen, Tom Ryanin, auttaessaan kirotussa talossa asuvaa naista. Romanssi jää lyhyeen, kun maan alta kuoriutuvat avaruusolennot käynnistävät hyökkäyksensä.
Anna Faris nähdään jo neljättä kertaa Cindy Campbellina, joka on selvinnyt jo sarjamurhaajan näpeistä, kummituskartanosta, sekä kirotusta videokasetista, mutta joka päätyy nyt keskelle avaruusolentojen invaasiota. Cindy on jäänyt kolmannen ja neljännen elokuvan välissä leskeksi, hänen miehensä Georgen (Simon Rex) kuoltua traagisessa onnettomuudessa. Hän saa uuden työpaikan kirotussa talossa asuvan sairaan rouvan (Cloris Leachman) avustajana ja tapaa tämän naapurin, huonosti isänä pärjäävän Tom Cruise... ei kun siis Ryanin (Craig Bierko), ja piankos kaksikon välillä säpinöi. Faris on tuttuun tapaansa lystikkäässä vedossa, heittäytyen jälleen täysillä kauhuparodioiden vietäväksi. Uutena mukaan hyppäävä Bierkokin on ihan hyvässä vedossa isänä, joka yrittää suojella lapsiaan (Beau Mirchoff ja Conchita Campbell), kun avaruusolennot aloittavat hyökkäyksensä ihmiskuntaa vastaan.
Vanhoista tutuista mukana ovat yhä Regina Hall Cindyn kaverina Brendana, Charlie Sheen Georgen Tom-veljenä, Anthony Anderson ja Kevin Hart Georgen ystävinä Mahalikina ja CJ:nä, sekä Leslie Nielsen Yhdysvaltain presidenttinä, kun taas uusina tuttavuuksina Ryanin perheen lisäksi tavataan syrjäistä, teknologian hylännyttä kylää johtava Henry Hale (Bill Pullman), sekä siellä asuvat sokea Holly (huonoimman naissivuosan Razzie-pystin "voittanut" Carmen Electra) ja jälkeenjäänyt Ezekiel (Chris Elliott). Näyttelijäkaarti hupsuttelee menemään hyvissä fiiliksissä ja hauskin on vähemmän yllättäen kuivan huumorin mestari Nielsen Yhdysvaltojen presidenttinä, jota ei avaruusolioiden saapuminen jaksa juuri kiinnostaa.
Scary Movie 4 jatkaa kivasti parin aiemman osan jalanjäljissä, tarjoten hilpeää parodiaa tuon ajan isoiten pinnalla olleista kauhuelokuvista. Päätarina rakentuu Kauna-jenkkiversion (The Grudge - 2004) ja Tom Cruisen tähdittämän Maailmojen sodan(War of the Worlds - 2005) ympärille, mutta sekaan on saatu myös viittauksia ja kohtauksia veret seisauttaneesta Sawista(2004), M. Night Shyamalanin mielipiteitä jakaneesta Kylästä(The Village - 2004), sekä jopa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneesta nyrkkeilydraamasta Million Dollar Babysta (2004) ja homorakkaustarina Brokeback Mountainista (2005). Näistä jälkimmäinen on aika irrallinen osio, mutta muuten en edes muistanut, kuinka sulavasti elokuva onnistuukaan sulauttamaan Kaunan, Maailmojen sodan, Sawin, Kylän ja Million Dollar Babyn toisiinsa ja muotoilemaan niistä jopa koherentin kertomuksen.
Tämäkään Scary Movie -elokuva ei ole mitään suurtaidetta, vaan se tiedostaa täysin oman hölmöytensä ja painelee menemään tuttuun tapaan. Jos siis kolme ensimmäistä leffaa toimivat, niin eiköhän myös tämä nelonen osu hyvin nauruhermoon. Kieli on visusti poskessa ja elokuva hyppii tosiaan parodioivasta leffasta toiseen varsin sulavasti, jolloin vitsiä irtoaa useammastakin aiheesta. Jotkut läpät voi laskea kehnosti vanhentuneiksi, eivätkä kaikki pissa-kakka-jutut saaneet enää aikaiseksi edes hymähdystä, mutta muuten hekottelin tasaisin väliajoin. Alle puolentoista tunnin kestossaan elokuva on vieläpä osattu pitää passelin lyhyenä.
Scary Movie 4:n ohjauksesta vastaa kolmosleffankin ohjannut David Zucker. Vaikkei elokuva ylläkään Zuckerin uran alkupään töiden, kuten Hei, me lennetään!(Airplane! - 1980) ja Miehen ja alastoman aseen(The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) tasolle, näyttää Zucker yhä omaavansa hyvää huumorintajua ja komediallista ajoitusta. Teknisiltä ansioiltaan Scary Movie 4 on menettelevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset - Saw-parodiakohtauksen lavaste oli jopa niin autenttinen, että Saw III -elokuvaa (2006) kuvattiin samoissa lavasteissa, sillä alkuperäistä lavastetta ei enää ollut ja olisi tullut liian kalliiksi rakennuttaa se uusiksi. Puvustus onnistuu matkimaan hyvin parodioitavien leffojen asuja ja maskeeraukset ovat varsin hauskat. Tietokonetehosteet ovat aika kököt, mutta ne toisaalta lisäävät huvittavuutta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James L. Venable tunnelmoi menevästi musiikeillaan, sisällyttäen hieman tutun kuuloisia melodioita.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Näyttelijät: Anna Faris, Charlie Sheen, Simon Rex, Regina Hall, Drew Mikuska, Anthony Anderson, Leslie Nielsen, Kevin Hart, Jianna Ballard, Queen Latifah, Eddie Griffin, Camryn Manheim, George Carlin, Pamela Anderson, Jenny McCarthy, Denise Richards, Edward Moss ja Simon Cowell
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16
Parodiaelokuva Scary Movie (2000) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001) ei menestynyt yhtä hyvin, mutta se keräsi silti tarpeeksi katsojia, että Dimension Films -yhtiö halusi tehdä kolmannenkin elokuvan, joka kulki aluksi työnimellä "Scary Movie 3: Episode I - Lord of the Brooms". Kaksi ensimmäistä leffaa ohjannut Keenen Ivory Wayans, sekä ne käsikirjoittaneet ja niitä tähdittäneet Shawn ja Marlon Wayans olivat kuitenkin ärtyneet rahanhimoissaan kiirehtineen Dimension Filmsin toimintaan jatko-osan aikana niin paljon, että he ilmoittivat, etteivät suostuisi jatkamaan sarjan parissa. David Zucker palkattiin uudeksi ohjaajaksi ja aluksi Kevin Smith työsti käsikirjoitusta, mutta jätti lopulta projektin. Jason Friedberg ja Aaron Seltzer kirjoittivat uuden käsikirjoituksen, joka oli tarkoitus kuvata, mutta Zucker piti lopulta Craig Mazinin ja Pat Proftin käsikirjoituksesta ja elokuva muuttui reippaasti juuri ennen kuvausten alkamista maaliskuussa 2003. Lopulta Scary Movie 3 sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva menestyi paremmin kuin kakkososa ja se sai kriitikoiltakin hieman positiivisemman vastaanoton. Itse näin Scary Movie 3:n jo lapsena kahden ensimmäisen osan tapaan, ilman että olin nähnyt juuri yhtäkään niistä elokuvista, joita leffat parodioivat. Tämä ei kuitenkaan tuolloin haitannut minun viihtymistäni niiden parissa. Nyt kun elokuvasarja saa yli vuosikymmenen jälkeen jatkoa elokuvalla Scary Movie (2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat osat uudestaan ja samalla arvostella ne.
Cindy ryhtyy tutkimaan mysteeristä videokasettia, jonka katsojat kuolevat seitsemän päivää myöhemmin. Samaan aikaan erään maatilan maissipellolle ilmestyy omituisia kuvioita.
Anna Faris palaa rooliinsa Cindy Campbelliksi, joka selvisi niin Ghostfacen hyökkäyksiltä kuin yöstä kummituskartanossa ja joka päätyy jälleen uuden kauhukertomuksen pyörteisiin. Tällä kertaa toimittajana työskentelevä Cindy saa tietää videokasetista, jonka katsoja saa videon päätyttyä puhelun, jossa sanotaan, että katsoja kuolee seitsemän päivää myöhemmin. Myös aiemmista kohtaloistaan huolimatta Regina Hallin esittämä Brenda on mukana ja kun hän katsoo tämän kohtalokkaan videon, Cindy muuttuu pakkomielteiseksi mysteerin selvittämisestä. Faris ei vieläkään huimaa näyttelijäntaidoillaan, mutta on silti jälleen varsin hupaisa pääroolissa. Hall sen sijaan on todella hauska turhan lyhyeksi jäävässä ruutuajassaan.
Wayansin veljesten poistuttua kuvioista on näyttelijäkaarti mennyt muutenkin lähes täysin uusiksi. Miehen puolikkaista (Two and a Half Men - 2003-2015) tuttu Charlie Sheen ja Simon Rex näyttelevät Loganin veljeksiä Tomia ja Georgea, jotka asuvat maatilalla, jonka maissipellolle ilmestyy kummallisia kuvioita. Drew Mikuska nähdään Cindyn veljenpoikana Codynä, josta Cindy huolehtii, kun taas Anthony Anderson ja Kevin Hart esittävät Georgen räppärikavereita Mahalikia ja CJ Iziä. Queen Latifah ja Eddie Griffin näyttelevät Oraakkelia ja tämän miestä Orpheusta ja itse parodiaelokuvien kuningas Leslie Nielsen esittää Yhdysvaltojen presidenttiä. Nähdäänpä elokuvassa myös lyhyesti Pamela Anderson ja useiden musiikkiohjelmien kasvoina tunnettu Simon Cowell, minäpä muunaan kuin laulukilpailun tuomarina. Uudet näyttelijät hyppäävät menoon pääasiassa lystikkäästi mukaan, joskin Rex on lähinnä vain kehno rap-artistin urasta haaveilevana Georgena. Vähemmän yllättäen hauskinta antia tarjoaa kuivan huumorin legenda Nielsen, joka on täydellinen valinta presidentiksi.
Kuten jo varmaan pelkästä juonikuvauksesta pystyi päättelemään, Scary Movie -elokuvasarjan kolmas osa ottaa tällä kertaa parodiansa kohteeksi edellisvuonna ilmestyneet japanilaisen kauhuelokuva Ringun (リング - 1998) pohjalta tehdyn amerikkalaisen uudelleenfilmatisoinnin The Ringin (2002) ja M. Night Shyamalanin avaruusoliojännäri Signsin (2002). Scary Movie 3 yhdistää nämä kaksi leffaa varsin vekkulisti toisiinsa ja tarjoaa kummankin leffan tunnetuimpia kohtauksia omalla hupaisalla twistillään. Etenkin kohtaus, jossa Brenda kohtaa televisiosta ryömivän kaivotytön on aivan hulvaton. Sekaan on ripoteltu parodiaa myös muistakin leffoista, jotka eivät kaikki edes ole kauhua, kuten 8 Milesta (2002) jaThe Matrixista (1999). Onpa mukana silmäniskuja Taru sormusten herrasta-trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003), Air Force Oneen (1997) ja Pamela Andersonin, öh, kotivideoihin.
Siinä, missä Scary Movie 2:sta näkyi, että se tehtiin ykkösen suosion vanavedessä kauhealla kiireellä, Scary Movie 3:een on saatu käyttää hitusen enemmän aikaa ja ajatusta, ja mielestäni kolmososa onkin hieman kakkososaa parempi. Periaatteessa aika kökköhän tämäkin leffa on, mutta mukana on silti joitain todella hauskoja kohtauksia ja vitsejä. Jutut eivät ole ihan niin roiseja kuin kahdessa edellisosassa, vaan mukana on enemmän aika lapsellista pissa-kakka-kamaa, sekä yliampuvaa slapstick-komediaa. Tunnin ja parinkymmenen minuutin kesto on erittäin passeli mitta ja siinä, missä kakkososassa puhti hiipui leffan edetessä, Scary Movie 3 pitää kivan tasonsa loppuun saakka.
Wayansien häivyttyä kuvioista, ohjaajaksi valittiin parodiaelokuvien mestari David Zucker, jonka filmografiaan kuuluvat genren parhaimmistoa edustavat Hei, me lennetään!(Airplane! - 1980) ja Mies ja alaston ase(The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988). Vähemmän yllättäen Scary Movie 3 ei tosiaankaan kuulu samalle tasolle niiden kanssa, mutta on se silti varsin hupaisa tapaus ja Zucker pitää lystiä ilmapiiriä hyvin yllä. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastanneet Pat Proft ja Craig Mazin yhdistelevät toimivasti eri leffoja toisiinsa. Ja jos Mazinin nimi kuulostaa tutulta, niin hän on myöhemmin tullut tunnetuksi arvostettujen HBO-sarjojen Chernobylin(2019) ja The Last of Usin (2023-) päätekijänä. Teknisiltä ansioiltaan Scary Movie 3 on ihan kiva. Se on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivat, avaruusolentojen puvut tarkoituksellisesti naurettavan huonot ja maskeeraus enemmän koomista kuin pelottavaa. Efektit eivät huimaa päätä, mutta äänityöskentely on toimivaa, vaikkei James L. Venablen musiikeista jääkään mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scary Movie 3, 2003, Dimension Films, Brad Grey Pictures, Thomas FX Group
Ohjaus: Wes Craven Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Emma Roberts, Hayden Panettiere, Erik Knudsen, Rory Culkin, Marley Shelton, Alison Brie, Marielle Jaffe, Nico Tortorello, Anthony Anderson, Adam Brody, Mary McDonnell, Britt Robertson, Aimee Teegarden, Anna Paquin, Kristen Bell, Lucy Hale ja Shenae Grimes Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 16
Wes Cravenin satiirinen kauhuelokuva Scream(1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) ja Scream 3 (2000) saivat kumpikin edeltäjäänsä huonommat arviot, mutta molemmat olivat silti hittejä lippuluukuilla. Kesti kuitenkin useampi vuosi, kunnes Craven suostui palaamaan sarjan pariin. Kesällä 2008 alkoi Scream 4:n suunnittelu ja kaksi vuotta myöhemmin käynnistyivät leffan kuvaukset. Lopulta Scream 4 sai ensi-iltansa keväällä 2011, mutta elokuva ei osoittautunut edellisten osien veroiseksi menestykseksi, vaikka kriitikot pitivät sitä kolmososaa parempana. Itse hassua kyllä näin tämän nelososan ensimmäisenä sarjasta. Silloin en erityisemmin lämmennyt leffalle, mutta innostuin kyllä sarjasta, kun vihdoin katsoin alkuperäisen Screamin muutamaa kuukautta myöhemmin. Nyt kun Scream-leffat ovat jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Scream (2022), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Katsoinkin kaikki neljä leffaa muutaman viikon sisällä ja oli mukavaa vihdoin katsoa ne oikeassa järjestyksessä.
Alkuperäisten Woodsboron murhien viisitoistavuotispäivänä Sidney Prescott palaa takaisin kaupunkiin mainostamaan uutta selviytymiskirjaansa "Pois pimeydestä". Samalla kaksi teiniä murhataan ja Sidney joutuu jälleen kerran selvittämään, kuka on Ghostface-maskin takana?
Alkuperäisestä Scream-trilogiasta hengissä ihmeen kaupalla selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), sekä nykyään naimisissa oleva pari Dewey ja Gale Riley (elokuvan teon aikaan oikeasti naimisissa olleet David Arquette ja Courteney Cox) vedetään taas kerran mukaan murhatutkimukseen. Kun murhat alkavat, itse kullakin on kasvoillaan tympääntynyt "joko taas" -ilme, mutta silti kolmikko ryhtyy selvityksiin innoissaan - luultavasti sen takia, että Scream 3:n teosta oli jo vierähtänyt kymmenen vuotta. Sidney ei ole enää yhtä mielensä riivaama, mutta jääkin sitten samalla hieman tylsemmäksi tapaukseksi tässä leffassa. Deweyn ja Galen riitelyä on veikeä seurata ja Arquette ja Cox ovat jälleen oivallisia osissaan. Myös Campbell toimii yhä uransa tunnetuimmassa roolissa.
Uusina hahmoina (ja potentiaalisina uhreina ja murhaepäiltyinä) elokuvassa esitellään Deweyn uusi apulaissheriffi Judy Hicks (Marley Shelton), veikeä kyttäkaksikko Perkins ja Hoss (Anthony Anderson ja Adam Brody), Sidneyn assistentti Rebecca (Alison Brie), sekä joukko teinejä, Jill (Emma Roberts), Kirby (Hayden Panettiere), Robbie (Erik Knudsen), Charlie (Rory Culkin), Olivia (Marielle Jaffe) ja Trevor (Nico Tortorella). Anna Paquin, Kristen Bell ja Lucy Hale tekevät cameot leffassa kuvitteellisten "Stab"-kauhurainojen hahmoina, joita Screameissa fanitetaan. Uudet hahmot ovat toimivia lisäyksiä ja monet heistä on selvästi kirjoitettu alkuperäisen Screamin pohjalta. Yksi leffan ongelmista kuitenkin on, ettei ole täysin selvää, haluaako leffa mieluummin kertoa tutusta kolmikosta, vai aloittaa homman alusta uusilla hahmoilla?
Scream 4 onkin jatko-osan lisäksi myös omalla tavallaan sarjan uudelleenkäynnistys, sekä alkuperäisen elokuvan jonkin sortin uudelleenfilmatisointi. Edellisten osien tavoin leffa leikittelee genrelle tyypillisten juttujen kustannuksella ja tällä kertaa pilkan kohteeksi joutuvatkin kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007), Friday the 13th (2009) ja A Nightmare on Elm Street (2010). Samalla elokuva harmittelee slasher-genren kuolemaa 2000-luvulla ja sanookin suorat mielipiteensä tuohon aikaan suurta suosiota nauttivista, kidutuspornoksi luokitelluista Saw-filmeistä (2004-). Scream 4 onnistuu jollain ihmeellä olemaan vielä edellisiäkin osia itsetietoisempi ja -ironisempi (heti alussa yksi hahmoista toteaa, ettei kukaan enää jaksa katsoa mitään postmodernia meta-paskaa). Elokuva on myös aiempia osia humoristisempi ja kieli on ollut visusti poskessa leffan teon aikana. Seasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja repliikkejä.
Koomisuudesta huolimatta elokuva ei unohda kauhupuoltaan ja filmistä löytyy kutkuttavan tiivistunnelmaisia kohtauksia. Kun slasher-genre on muuten tuntunut kuolleen, tekijät ovat päättäneet sitten viiltää ja suolistaa useankin filmin edestä, eikä tekoverta todellakaan säästellä. Tuttu murhamysteeri on tietty mukana ja elokuva onnistuukin johtamaan katsojaa ihan mukavasti harhaan siitä, kuka on tämänkertainen Ghostface? Kahden edellisen osan tavoin olin täysin unohtanut, kuka murhaaja lopulta on, joten jälleen tuntui siltä kuin katsoisin filmiä ensimmäistä kertaa, vaikka muistinkin pari kohtausta. Vaikka onkin miellyttävää nähdä tuttuja Scream-juttuja hyödynnettävän ja että leffa alkaa tehdä jo vitsiä omasta sarjastaan, täytyy silti todeta, että kyllähän se todellinen vitsi on jo mennyt ja tämä alkaa olla nähty juttu. Tylsän kolmososan jälkeen Scream 4 on kuitenkin piristävä lisäys sarjaan ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleva Scream tarjoaa...
Kolmen ensimmäisen Screamin ohjaaja Wes Craven palaa sarjan pariin ja Scream 4 jäi kauhumaestron viimeiseksi elokuvaksi ennen hänen kuolemaansa vuonna 2015. Onkin hyvä, että vielä ennen menehtymistään hän palasi sarjan pariin ja tarjosi sille edes joksikin aikaa paremman huipennuksen kuin Scream 3. Craven hyötyy paljon siitä, että kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja Kevin Williamson palaa vihdoin takaisin kirjoittajaksi. Williamsonilla on taas paljon sanottavanaan kauhugenrestä, mutta hän osaa myös nauraa omalle luomukselleen. Onkin ehkä parasta nähdä, että Cravenilla, Williamsonilla ja muulla työryhmällä on ollut hauskaa tätä leffaa tehdessään. Tekninen puoli on myös oivallinen kuvauksesta valaisuun ja lavasteista ääniefekteihin. Tällä kertaa leikkauskin toimii hyvin ja filmi pysyy viihdyttävänä lähes kahden tunnin kestosta huolimatta. Musiikeista vastaa edelleen Marco Beltrami, joka kierrättää tuttuja sävelmiä ja kuoroja aiemmista osista. Mutta miksi muuttaa tai yrittää korjata jotain, mikä ei ollut rikki? Beltrami tekee jälleen kelpo työtä.
Yhteenveto:Scream 4 on mainio kauhuelokuva, joka saa nostettua leffasarjan tasoa heikon kolmososan jälkeen. Leffan sekoitus jatko-osaa ja sarjan uudelleenlämmittelyä toimii hyvin, etenkin kun tekijät pitävät kielen visusti poskessa. Huumoria löytyy, kuten myös itseironisuutta ja on hyvä, että Wes Craven ja kumppanit osaavat vitsailla elokuviensa kustannuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kauhupuoli kärsisi. Mukana on useita tiivistunnelmaisia hetkiä ja verellä roiskitaan oikein tosissaan. Murhaajan henkilöllisyyden mysteeri rakennetaan jälleen oivallisesti ja katsojaa johdatetaan onnistuneesti harhaan. Välillä tuntuu siltä, että Screamin todellinen nokkeluus on jo nähty, eikä elokuva saa tuotua mitään uutta ja ihmeellistä mukaan, mutta silti homma toimii - varsinkin kun koko työryhmässä on enemmän iskua kuin viimeksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 4, 2011, Dimension Films, Corvus Corax Productions, Outerbanks Entertainment, The Weinstein Company, Midnight Entertainment, Prime Focus
Ohjaus: Carlos Saldanha Pääosissa: John Cena, Kate McKinnon, Lily Day, Bobby Cannavale, Anthony Anderson, Peyton Manning, David Tennant, Gina Rodriguez, Daveed Diggs, Gabriel Iglesias, Tim Nordquist, Miguel Ángel Silvestre, Juanes, Flula Borg, Boris Kodjoe, Sally Phillips, Raúl Esparza ja Jerrod Carmichael Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 7
Ferdinand perustuu kirjailija Munro Leafin ja kuvittaja Robert Lawsonin lastenkirjaan "The Story of Ferdinand" (1936). Ferdinand-härkä on vuosien varrella esiintynyt elokuvissa pienissä rooleissa, mutta vasta nyt hahmosta on tehty oma leffansa. Vuonna 2011 20th Century Fox osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä animaatiota Blue Skyn kanssa. Alunperin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2017, mutta sen tuotanto viivästyi hieman ja ensi-ilta siirrettiin joulukuulle. Ferdinand sai aika positiiviset arviot, muttei mitään erityisempää ylistystä. Se oli ehdolla mm. kahdesta Golden Globe -palkinnosta (paras animaatioelokuva ja paras alkuperäislaulu), muttei voittanut kumpaakaan. Itse en käynyt katsomassa Ferdinandia, kun sille järjestettiin lehdistönäytös, sillä se oli suomeksi dubattu ja haluan nähdä aina kaikki filmit alkuperäiskielellä. Ajattelin odottaa siihen, että elokuva ilmestyy vuokrattavaksi, mutta tammikuun lopulla päätinkin toisin. Olin ostanut useita Finnkinon sarjalippuja joulukuussa, koska minun oli tarkoitus mennä armeijaan tammikuussa, enkä sen takia pääsisi lehdistönäytöksiin. Noh, se armeija meni miten meni, joten huomasin jälleen istuvani presseissä, kasa lippuja vailla käyttöä. Niinpä kun eräänä iltana tuumin, mitä tekisin seuraavana päivänä, mieleeni juolahti, etten ole vielä nähnyt Ferdinandia. Varasin heti liput ja seuraavana aamuna istuin Kinopalatsin salissa, odottamassa elokuvan alkamista. Hauskinta oli, ettei näytöksessä ollut ketään muuta, joten sain nauttia filmistä yksin. Lempeän Ferdinand-härän mokatessa pahasti, hänet viedään takaisin kurjaan lapsuudenkotiinsa. Siellä hänen täytyy tehdä valinta taisteluhäräksi kouluttamisen ja teurastamon välillä.
Ferdinand (äänenä showpainija John Cena) on todella sympaattinen härkä, jota eivät taistelut kiinnosta. Hän haluaisi mieluummin katsella ja nuuhkia kukkia, ja loikoilla ruohikolla auringonpaisteessa. Katsojan käykin heti sääliksi, kun Ferdinand joutuu takaisin muiden härkien luokse, jotka kiusasivat häntä koko hänen lapsuutensa ajan. On kiinnostavaa seurata, kun nuori härkä alkaa kokoamaan rohkeutta, jotta voisi selvitä elossa takaisin rakkaidensa luokse, jotka hyväksyvät hänet kukkia haistelevana pehmona. Ferdinand on suloinen sekä henkisesti että ulkoisesti, etenkin Colin H. Murphyn ääninäyttelemänä vasikkana. Lapsuudenkodissaan Casa del Torossa Ferdinand tapaa Lulu-vuohen, jota ääninäyttelee inhokkini Kate McKinnon. En voi käsittää, miten hän pystyy olemaan raivostuttavan ärsyttävä jo pelkällä äänellään?! Lulu on vähän väliä äänessä ja hänestä on tehty mahdollisimman energinen ja typerä, koska se on kai lapsien mielestä hauskaa. Vaikka hahmosta löytyy hieman sydäntäkin, kun hän osaa vihdoin olla hiljaa, on hänelle silti annettu ihan liikaa ruutuaikaa. Muita härkähahmoja elokuvassa ovat ylimielinen Urho (Bobby Cannavale), joka ei pidä Ferdinandista yhtään; laiha Luikki (Anthony Anderson), joka on nopea, muttei mikään taistelija; Hottis (Peyton Manning), joka kuvittelee olevansa taitava, mutta joka kärsii voimakkaasta ramppikuumeesta; skotlantilainen Angus (Doctor Who -sarjasta, 2005-, tuttu David "kymmenes Tohtori" Tennant), joka ei näe otsatukkansa takaa mitään; sekä suuri Masi (Tim Nordquist), joka käyttäytyy kuin mikäkin Frankensteinin hirviö. Härkähahmoista on tehty mainiosti erilaiset ja muistettavat. Angus ja Masi ovat aika yksiulotteisia tapauksia, mutta Urholle, Luikille ja Hottikselle on annettu hyvin erilaisia puolia. Ihmishahmoja leffassa taas ovat Ferdinandia rakastava pieni tyttö Nina (Lily Day) ja hänen isänsä Juan (muusikko Juanes), Casa del Toron omistaja Moreno (Raúl Esparza) ja matadori eli härkätaistelija Kingi (Miguel Ángel Silvestre), joka saapuu Casa del Toroon valitsemaan itselleen vastuksen. Urho-härän tavoin matadori Kingi vaikuttaa todella ylimieliseltä tyypiltä, jolloin toivoo kaksikon tekevän toisistaan selvää areenalla. Moreno ja Juan-isä jäävät pahasti taustalle, kuten jää harmillisesti myös Nina, joka on Ferdinandin tavoin sympaattinen hahmo. Ottaen huomioon, kuinka paljon Ferdinand ja Nina kaipaavat toisiaan, Ninaa olisi pitänyt näyttää enemmän. Härkien (ja vuohen) lisäksi elokuvassa nähdään muitakin eläimiä, kuten siilikolmikko Eka (Gina Rodriguez), Toka (Daveed Diggs) ja Nelkku (Gabriel Iglesias), joista on välillä hyötyä, mutta jotka jäävät aika unohdettaviksi; hevoskolmikko Hans (Flula Borg), Klaus (Boris Kodjoe) ja Kreetta (Sally Phillips), jotka muuttavat ylimielisyytensä hauskuudeksi; sekä Ninan ja Juanin koira Paco (Jerrod Carmichael), jonka olemassa olon ehtii unohtaa, kun häntä ei näe pitkään aikaan alun jälkeen.
Nimikkohahmonsa tavoin itse Ferdinand-elokuva on suloinen ja sympaattinen. Katsoja on heti pienen Ferdinandin puolella, kun hän saapuu tarinaan ja katsojana pysyy hänen puolellaan loppuun asti, jossa hän on selkeästi isompi kuin muut härät. Ferdinandin kokohan on tehty tietysti huumorin vuoksi, sillä suuren härän ei uskoisi nuuhkivan kukkia ja ihailevan kaunista luontoa. Ei se siis mitenkään erityisen hauskaa ole, mutta on se huvittava idea. Elokuva ei muutenkaan ole kovin hauska, mikä on mielestäni harmillista. Ei sen toisaalta tarvitsisi olla hauska - pelkkä suloinen tarina riittäisi, mutta kun leffa sisältää useita juttuja, jotka on tarkoitettu vitseiksi, huumorin kehnous jää häiritsemään. Lapsia Lulu-vuohen sekoilut saattavat naurattaa, mutta aikuisille ne ovat aika myötähäpeällistä seurattavaa. Suurimman myötähäpeän aiheuttaa kuitenkin irrallinen tanssikohtaus, jossa nähdään mm. däbbääviä hevosia ja twerkkaavia härkiä. Muuten hölmöt hevoset onnistuvat tarjoamaan parit makeat naurut, mutta tanssimisen olisi voinut jättää poistettuihin kohtauksiin. Hauskinta filmissä olivat mielestäni kylän nunnat, joiden tarjoamia vitsejä lapset eivät välttämättä ymmärrä. Myhäilin myös pienille yksityiskohdille, joita elokuva sisältää ja kauhistelin, kun ensimmäistä kertaa näytetään, kun härkä viedään kohti teurastamoa. Ferdinand ei ole kovin ihmeellinen teos, mutta se on oiva satu koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Se ei tarjoa vanhemmille ihan samanlaisia syvällisyyksiä ja aikuisteemoja kuten useat Pixar-animaatiot, mutta se ei ole myöskään liian lapsellinen filmi, jotta aikuisetkin voivat nauttia siitä. Leffan syvällisyydet syntyvät siitä teemasta, että jokaisen pitäisi kuunnella omaa sydäntään ja tehdä sitä mitä itse haluaa, eikä vain kuunnella, mitä muut haluavat sinun tekevän. Aikuiset huomaavat tarinasta myös synkkiä totuuksia siitä, kuinka härkiä kohdellaan. On traaginen hetki, kun tajuaa, ettei härkien unelma päästä areenalle olisikaan sellainen tähtihetki kuin he uskovat. Harmi vain, että noin puolessa välissä elokuva alkaa laahaamaan, jolloin katsojana toivoisi tarinan etenevän nopeasti johonkin suuntaan. Elokuvalla on kestoa tunti ja kolme varttia, ja siitä saisi helposti leikattua minuutteja pois. Puolentoista tunnin teoksena Ferdinand olisi tiiviimpi ja viihdyttävämpi paketti. Mukaan on kuitenkin saatu mukavaa seikkailuhenkeä, pari ihan jännittävääkin hetkeä, sekä pientä liikuttavuutta, jolloin leffan katsoisi mielellään uudestaankin.
Vaikka eläinhahmot ovat aika kulmikkaasti suunniteltuja ja ihmisille on päätetty pistää jättimäiset nenät, on Ferdinand tyylikkäästi animoitu elokuva. Taustat ovat kauniita ja pidän äärimmäisen paljon siitä, kuinka värikäs leffa on. Laajoista kuvista on kiinnostavaa tutkia kaikenlaisia yksityiskohtia. Elokuvan ohjauksesta vastaa Carlos Saldanha, joka on aiemmin ohjannut Blue Sky -yhtiölle mm. kolme ensimmäistä Ice Agea (2002-2009) ja molemmat Rio-animaatiot (2011-2014). Tässä Saldanha osoittaa, etteivät hänen taitonsa kadonneetkaan Ice Age 3: Dinosaurusten ajan (Ice Age: Dawn of the Dinosaurs - 2009) jälkeen, minkä lisäksi Ferdinand on osoitus myös siitä, että koko yhtiöllä saattaakin olla positiivinen tulevaisuus tiedossa. En nimittäin erityisemmin välitä Riosta (2011), enkä varsinkaan Rio 2:sta (2014) tai fantasialeffa Salaisesta valtakunnasta (Epic - 2013). Tenavat-elokuva (The Peanuts Movie - 2015) on kyllä todella mainio, mutta muuten en ole pitänyt Blue Skyn muista leffoista kuin Ice Ageista ja senkin sarjan uusin osa, Ice Age 5: Törmäyskurssilla (Ice Age: Collision Course - 2016) oli pieni pettymys. Äänimaailma Ferdinandissa on todella oivallinen ja yllättävää kyllä, John Powell on saanut sävellettyä mainiota musiikkia, joka luo hienosti espanjalaista henkeä elokuvaan.
Yhteenveto:Ferdinand on sympaattinen animaatioseikkailu koko perheelle. Se nostaa usein hymyn huulille, muttei valitettavasti saa oikeasti nauramaan. Lapset saattavat kokea riemua ylienergisestä Lulu-vuohesta, mutta itse pidin hahmoa vain rasittavana. Päähahmo Ferdinand on kuitenkin mainio tapaus, jolle ei haluaisi nähdä mitään pahaa tapahtuvan, sillä hahmo itse ei halua mitään pahaa kenellekään. Siinä missä lapsille on tarjolla suloisia hetkiä ja pöhköilyä, aikuiset saavat hämmästellä, kuinka yllättävän karuja teemoja elokuvaan on saatu mukaan. Noin puolessa välissä leffa muuttuu hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten se onnistuu viihdyttämään hyvin. Visuaalisesti filmi näyttää hienolta ja se on ihanan värikäs. John Powellin musiikit tuovat erinomaisen lisänsä leffan espanjalaisympäristöön. Kokonaisuudessaan Ferdinand ei ole mitä ihmeellisin elokuva, mutta se on juuri sopiva satuhetki koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Tietyt karuudet eivät täysin sovi pienimmille lapsille, mutta kyllä leffan voi katsoa ihan sujuvasti jo ennen ala-asteen aloitusta. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata poistua teatterista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.foxmovies.com
Ferdinand, 2017, Blue Sky Studios, Twentieth Century Fox Animation, Davis Entertainment
Ohjaus: Michael Bay Pääosissa: Shia LaBeouf, Megan Fox, Josh Duhamel, Tyrese Gibson, Rachael Taylor, Peter Cullen, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jon Voight, Anthony Anderson, Jess Harnell, Charlie Adler, Robert Foxworth, Darius McCrary ja John Turturro Genre: toiminta, scifi Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia Ikäraja: 12 Transformers on alunperin japanilaisen Takara-yhtiön eriniminen lelusarja roboteista, jotka pystyivät muuntautumaan. Idea levisi Hasbro-yhtiön kautta Yhdysvaltoihin ja nimeksi syntyi Transformers. Leluista tuli suursuosikkeja ja suosio kasvoi, kun vuonna 1984 alkoi The Transformers -animaatiosarja, jonka pohjalta tehtiin myös elokuva The Transformers: The Movie (1986). Kun lelujen ja eri animaatiosarjojen, sekä sarjakuvien sun muiden oheistuotteiden suosiot jatkoivat kasvuaan, oli vääjäämätöntä, että jonain päivänä ilmestyisi myös näytelty elokuva aiheesta. Leffan teko alkoikin jo 2000-luvun ensimmäisten vuosien aikana, kun Hasbrolla alettiin suunnittelemaan, mistä lelusarjasta voisi tehdä elokuvan. Elokuvan työstäminen lähti nopeasti käyntiin ja lopulta Transformers sai ensi-iltansa kesällä 2007. Vaikka leffa jakoi voimakkaasti kriitikkojen ja fanien mielipiteet, se oli suuri menestys. Jostain kumman syystä minä en kuitenkaan mennyt katsomaan Transformersia, kun se ilmestyi. Lapsena olin todella innoissani jutusta ja Transformers oli lastenohjelmista suosikkini heti Teenage Mutant Ninja Turtlesin jälkeen. Jossain kohtaa kiinnostukseni alkoi kuitenkin laskea näitä ohjelmia kohtaan, mikä luultavasti johti siihen, että minun ei tehnyt mieli mennä katsomaan elokuvaa. Näin leffan vasta vuoden 2007 lopussa, kun se ilmestyi vuokralle. Innostuin siitä todella paljon ja minua ärsytti suuresti, etten käynyt katsomassa sitä teattereissa, mikä ärsyttää minua yhä! Olen nähnyt Transformersin useita kertoja uudestaan ja nyt kun leffan aloittama sarja on saamassa viidennen osan, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), oli jälleen aika katsoa elokuvat läpi ja arvostella ne.
Nuori Sam Witwicky saa selville, että hänen uusi autonsa onkin oikeasti Autobot-ryhmään kuuluva robotti. Autobotit ovat saapuneet Maahan estääkseen pahoja Decepticoneja saamasta käsiinsä AllSparkia, jolla on mahdollisuus luoda elämää, sekä tuhota sitä...
Päähenkilö Sam Witwickyä esittää Shia LaBeouf, joka on oiva valinta rooliin. Nykyään LaBeouf on jokseenkin sietämätön tapaus hölmöillessään eri tavoin, vähät välittäen muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. Hänen lahjansa ovat myös alkaneet kadota, kun hän on kadonnut omaan "taiteellisuuteensa". Tässä leffassa LaBeouf on kuitenkin pääasiassa todella hyvä. Sam on erittäin epävarma itsestään, mikä pistää hänet vähän väliä noloihin tilanteisiin. Hän ei tunne kuuluvansa minnekään, joten transformerien ilmestyessä hänen elämäänsä, muuttuu Samin koko elämä totaalisesti. Leffan aikana Samin täytyy alkaa löytää rohkeuttaan, selvitäkseen erilaisista vaaratilanteista ja noustakseen ihmissankariksi. LaBeouf suoriutuu tästä mainiosti ja etenkin alkupäässä, kun hän pääsee esittämään myötähäpeällistä teiniä, hän todella loistaa. Megan Fox esittää Mikaelaa, Samin luokkalaista, johon Sam on ihastunut, mutta joka ei tunnu ikinä vilkaisevankaan Samiin päin. Mikaela on selkeästi koulun suosituin tyttö, joka on yhdessä koulun kovimman jätkän, Trentin (Tavis Van Winkle) kanssa. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi sellainen suosituin tyttö, joka olisi todella pinnallinen kaiken aikaa, vaan hänestä löytyy erilaisia puolia, eikä hän tunnu oikeasti edes haluavan suosiota. LaBeoufin tavoin Fox ei ole kovin kummoinen nykyään, mutta se johtuu enemmänkin siitä, ettei Fox oikein osaa näytellä. Tässä leffassa hän on kuitenkin osuva valinta ja toimii koko leffan läpi, vaikkei hän erityisen ihmeellinen olekaan.
Samin lisäksi transformereita kohtaa myös Yhdysvaltain armeijajoukko, joiden kimppuun pari Decepticonia hyökkää. Ryhmästä isoimmassa osassa ovat kapteeni Lennox (Josh Duhamel) ja kersantti Epps (Fast & Furious -sarjasta, 2001-, tuttu Tyrese Gibson). Lennox on joukon johtaja, joka yrittää pitää tiimin kaiken aikaa turvassa ja Epps tuntuu olevan hänelle läheisin sotilas. Eppsille ei erityisemmin kerrota taustatarinaa, mutta Lennoxille on syntynyt tyttövauva, joka odottaa isänsä palaavan kotiin Qatarista. Sekä Duhamel että Gibson ovat hyviä rooleissaan ja armeijapuoli tuntuu syntyvän Duhamelilta kuin luonnostaan. Kevin Dunn ja Julie White esittävät Samin vanhempia, Ron ja Judy Witwickyä. Hahmot tuovat huumoria mukaan eri tavoilla. Ron on selvästi rennompi tapaus, kun taas Judy on tiukempi. Molemmat ovat kuitenkin hauskoja, etenkin ollessaan yhdessä kohtauksissa, sillä Whiten ja Dunnin kemia toimii todella hyvin. Muita ihmishahmoja ovat mm. puolustusministeri John Keller (Jon Voight), joka yrittää saada selville, mitä transformerit ovat ja mitä ne haluavat, signaalianalysoija Maggie (Rachael Taylor), joka yrittää auttaa transformerien aikomusten selvittämisessä, nörtti Glen (Anthony Anderson), joka on Maggien hauska ystävä ja iloton agentti Simmons (John Turturro), joka toimii huippusalaisella Sektori 7:lla. Hahmot ovat kaikki toimivia ja näyttelijät sopivat rooleihinsa. Etenkin Voight tuntuu uskottavalta tärkeänä ministerinä.
Autobotien, eli hyvien transformereiden johtaja on tietysti Optimus Prime, jonka äänenä kuullaan alkuperäisen animaatiosarjan Optimuksen näyttelijä Peter Cullen, mikä on hieno valinta. Vaikka Optimuksesta huomaa johtajuuden, ei hahmo ole kovin isossa osassa ja tuleekin mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa. Suosikiksi Autoboteista nousee helposti Bumblebee, joka muuttuu keltaiseksi autoksi, jonka Sam ostaa. Bumblebee on todella sympaattinen ja hänestä tekee erittäin mielenkiintoisen se, että hän puhuu kaiken aikaa radion kautta, käyttäen eri kanavilta kuultavia puheita muodostamaan lauseita. Bumblebee on transformereista isoimmassa roolissa, jolloin hänestä välittää eniten. Muita Autoboteja ovat asespesialisti Ironhide (Jess Harnell), lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ja Optimuksen oikea käsi Jazz (Darius McCrary), joka jää viisikosta selkeästi taka-alalle. Decepticoneja, eli pahisformereita johtaa Megatron, jonka äänenä kuullaan Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Hugo Weaving. Optimuksen tavoin myös Megatron tulee mukaan vasta puolen välin jälkeen. Hahmo toimii, vaikka hän onkin niitä pahiksia, jotka tekevät pahuuksia, koska pahuus on kivaa. Muita Decepticoneja ovat Megatronin oikea käsi Starscream (Charlie Adler), poliisiautoksi naamioituva Barricade (Jess Harnell), pienikokoinen Frenzy (Reno Wilson), helikopteri Blackout, panssarivaunu Devastator ja Bonecrusher, joka käyttää renkaitaan kulkeakseen nopeammin robottimuodossa.
Transformerit ovat erittäin kehittyneitä robottiolentoja Cybertron-planeetalta, joka ajautui hyvien Autobotien ja Decepticonien väliseen sotaan. Saapuessaan Maahan transformerit päättävät sulautua joukkoon muuntautumalla ajoneuvoiksi, jotka kulkevat maata pitkin tai liitävät ilmassa. Kummatkin osapuolet etsivät AllSpark-kuutiota, jolla voi luoda kokonaisia maailmoja ja joka aiheutti suuren sodan. AllSpark päätyi Maahan ja ainoa vihje sen olinpaikasta löytyy Sam Witwickyn hallussa olevista laseista, jotka kuuluivat hänen isoisoisälleen. Elokuvassa seurataan samaan aikaan, kuinka eri hahmot joutuvat tekemisiin transformereiden kanssa. Jotkut Decepticoneista hyökkäävät Yhdysvaltain armeijan kimppuun, minkä seurauksena Lennoxin tiimi jää jumiin aavikolle. Hyökkäyksen syitä alkaa selvittämään suuri joukko erilaisia signaalianalysoijia puolustusministeri Kellerin johdolla. Sam Witwicky taas ostaa ensimmäisen autonsa, joka paljastuu olevan transformer, jonka tehtävänä on saada tieto AllSparkin sijainnista Autoboteille. Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan mahtava. Heti alussa päästään näkemään toimintaa, kun Blackout hyökkää armeijan kimppuun Qatarissa. Helikopterin muuttuessa vihamieliseksi robotiksi, tajuavat sekä sotilaat että katsojat välittömästi, että nyt on tosi kyseessä, eikä Transformers ole vain lasten televisiosarja, vaan aiheesta voi tehdä kunnon toimintaelokuvan. Muistan, kun katsoin leffaa ensimmäistä kertaa ja kun Blackout muuntautuu, tajusin, mistä olin jäänyt paitsi, kun en mennyt katsomaan elokuvaa teattereihin. Toiminta-aloituksesta siirrytään kevyempään tunnelmaan ja Sam Witwickyyn, joka kärsii nuorten ongelmista ja leffa alkaa näyttää komediallisia puolia. Leffan ensimmäinen puolisko on nimittäin todella hauska. Samin hölmöilyjä katsoo erittäin mielellään ja niihin pääsee parhaiten mukaan, sillä suurin osa katsojista on jo kokenut tai on kokemassa teini-ikää ja sen tuomia "hauskuuksia". Välillä taas näytetään analysoijia, jotka yrittävät selvittää, mistä on kyse? Ensimmäisen puoliskon ajan seurataan näitä kolmea hyvin erilaista tarinaa, jotka on kuitenkin saatu upeasti muodostamaan kokonaisuuden. Kaikki kolme tarinaa toimivat todella hyvin ja niillä on tarkoitus, eikä yksikään vie pois kokonaisuudesta. Tarinoihin käytetään hienosti aikaa, jolloin katsoja on kaiken aikaa täysin perillä siitä, mitä on meneillään.
Kuitenkin leffan puolessa välissä, kun Optimus Prime saapuu mukaan tarinaan, alkaa elokuva hidastella ja huumori alkaa hieman kadota. Kolme tarinaa alkavat suunnata kohti samaa päämäärää, jolloin ne kohtaavat ja eri lähtökohdista tulevat hahmot nähdään yhtäaikaa ruudulla. Leffa alkaa valmistella huipennustaan, joka on omalla tavallaan erittäin toimiva, mutta tavallaan myös liian pitkä. Lopputaistelu kestää lähes puoli tuntia, jolloin suuri tulitus, räjähdykset ja robottien väliset nyrkkitappelut voivat tuntua liian massiivisilta verrattuna muuhun elokuvaan. Taistelua kuljetetaan kuitenkin mainiosti eteenpäin, näyttäen paljon erilaisia asioita ja tuoden mukaan uusia tilanteita, jolloin homma ei toista itseään ja käy puuduttavaksi. Taistelukohtaukset ovat muutenkin toimivia ja on hienoa, että muuten leffan toimintakohtaukset eivät ole vielä erityisen suuria, jotta lopetus todella tuntuu päätökseltä. Taisteluissa on hienoa, että jokaisesta Decepticonista on tehty vaativa vastus, jolloin sankareiden täytyy pistää kaikkensa likoon voittaakseen. Tämä lisää jännitystä ja imaisee katsojaa paremmin mukaan elokuvaan. Läpi elokuvan nostatetaan tunnelmaa, jotta lopulla olisi katsojalle mahdollisimman paljon väliä ja päähenkilöt muuttuisivat sankareiksi katsojien silmissä. Transformersissa on tosiaan mukana paljon huumoria - tai no ensimmäisellä puoliskolla, vaikka loppupäässä on myös muutamia hyviä vitsejä, kuten eräs heitto, johon liittyvät Nokia ja Suomi! Kohdat, joissa Sam yrittää myötähäpeällisesti herättää Mikaelan kiinnostuksen, ovat ehdottomasti hauskimpia, esimerkiksi Samin yrittäessä vaivihkaa pullistella hauistaan tai möläytellessä hölmöyksiä kuten "Minua ei haittaa, että naiset rassailevat vehkeitäni". Monet kritisoivat elokuvaa vitsien takia, sekä älyvapaan toiminnan vuoksi, mutta omasta mielestäni ne toimivat erittäin hyvin. Toinen puolisko ei ole enää yhtä hyvä, mutta ensimmäinen on loistava, sillä siinä todella keskitytään ihmishahmoihin, joiden kautta katsoja saadaan vietyä scifimaailmaan. Myönnän, että mukana on hölmöjä juttuja, mutta pystyn katsomaan ne sormien läpi, Transformersin ollessa muuten niin toimiva, mukaansatempaava ja ennen kaikkea viihdyttävä. Hieman liian pitkä se kyllä on ja elokuvasta saisi helposti vaikka vartin pois, jolloin se toimisi paremmin, eikä hidastelisi puolessa välissä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Bay, joka oli aluksi projektia vastaan, miettien, ettei leluista saisi toimivaa leffaa, mutta ymmärsi lopulta teoksen mahdollisuudet. Bay on aiemmin ohjannut mm. toimintaelokuvat Pahat pojat (Bad Boys - 1995) ja The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996), joten hän kyllä osaa tehdä näyttäviä taisteluita, minkä lisäksi hän ymmärtää huumorin merkityksen seikkailua sisältävissä viihdeleffoissa. Transformers on kuvattu hyvin, vaikka välillä toimintakohtauksissa kuva heiluu hieman liikaa. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta pientä lyhentämistä olisi voitu kokonaisuudesta tehdä. Visuaalisesti elokuva on upea ja on vaikea kuvitella, että tämä ilmestyi oikeasti kymmenen vuotta sitten, sillä tehosteet eivät ole päivittyneet yhtään! Transformerit ovat tolkuttoman hienosti tehtyjä ja efektit ovat muutenkin läpi leffan näyttäviä. Vaikka tietää, etteivät robotit ole todellisia, niin leffan aikana todella uskoo, että ihmiset ovat samaan aikaan ruudulla jättimäisten konetyyppien kanssa. Ainoa mikä leffan visuaalisessa ilmeessä häiritsee on värimäärittely, jolla on korostettu punertavuutta, minkä takia hahmojen naamat näyttävät välillä oransseilta. Ääniefektit tuovat hienoa lisäystä etenkin toimintakohtauksiin sekä muuntautumisiin. Musiikin on säveltänyt Steve Jablonsky, joka on tehnyt erittäin mainiota työtä. Melodiat jäävät jopa jollain tavalla mieleen, mikä on todella harvinaista 2000-luvun toimintaleffoissa. Leffassa kuullaan myös eri yhtyeiden ja artistien kappaleita, kuten Linkin Parkin What I've Done.
Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, televisiosarjoihin jne. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Sam ostaa autonsa, Bumblebeen vieressä on keltainen kuplavolkkari, millaiseksi Bumblebee muuttui alkuperäisessä televisiosarjassa. Eräällä pikkutytöllä on yökohtauksessa kainalossaan My Little Pony -pehmolelu, joka on myös Hasbron tuote, minkä lisäksi yksi hahmoista mainitsee Armageddonin (1998), joka on ohjaaja Bayn elokuva ja Sam sanoo yhdessä kohtaa "More than meets the eye", joka on otettu televisiosarjan tunnuskappaleesta, jossa lauletaan "Transformers, more than meets the eye. Transformers, robots in disguise".
Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun toisella levyllä on lisämateriaalina sarjan muuttamisesta elokuvaksi ja ihmishahmoista kertova neliosainen Our World, transformereista ja toimintakohtauksien teosta kertova viisiosainen Their War, konseptikuvia, trailereita, sekä From Script to Sand: The Skorponok Desert Attack, jossa näytetään, kuinka armeijan ja Skorponok-Decepticonin välinen taistelu toteutettiin aina suunnittelusta kuvaustilanteeseen ja jälkituotantovaiheeseen. Katsottavaa on yli kahdeksi tunniksi
Yhteenveto:Transformers on todella mainio scifitoimintaelokuva. Visuaalisesti leffa on upea, vaikkakin värimäärittely häiritsee paikoitellen. Transformerit ovat todella tyylikkäästi toteutettuja ja hahmoina heistä nousee parhaiten esille sympaattinen Bumblebee. Ihmishahmot ovat pääasiassa kaikki hyviä, mutta suosikiksi nousee ehdottomasti Sam Witwicky, joka nolona teininä on lähestyttävin henkilö koko elokuvassa ja Shia LaBeouf on erittäin hyvä valinta rooliin. Alkupuolisko elokuvasta on aivan mahtava, sillä siinä yhdistetään hienosti toiminta ja huumori, minkä lisäksi sen kolme erilaista tarinaa kuljettavat kokonaisuutta mainiosti eteenpäin. Yksikään tarinoista ei vie pois muilta, eikä yksikään tunnu laahaavan. Puolen välin kohdalla leffa hieman heikkenee ja hidastelee, mutta näyttävässä lopputaistelussa tunnelma on jälleen hyvä. Mukana on kyllä hölmöyksiä, mutten todellakaan ymmärrä, miksi monet vihaavat tätä leffaa. Ilmestyessään suurin osa piti tästä. Transformers on mukaansatempaava ja viihdyttävä elokuva, jonka katsoo mielellään uudestaan, vaikka kokonaisuudesta saisikin helposti leikattua vartin pois. Elokuva naurattaa, jännittää ja saa kannustamaan päähenkilöitä voittoon, eli se on juuri oikeanlainen toimintaseikkailu, joka pitää otteessaan loppuun asti. Jos pidät henkevistä elokuvista, joissa mietitään todella syvällisiä, jätä Transformers väliin. Jos taas nautit viihdeleffoista, jotka voivat olla hölmöjä, mutta pitävät sinua silti napakasti mukanaan, niin kannattaa katsoa tämä elokuva! Eri-ikäisistä koostuvan hahmogallerian ansiosta leffa sopii eri-ikäisille katsojille, mutta suosittelen Transformersia kuitenkin lähinnä nuorisolle. Uskoisin, että varsinkin ala- ja yläasteikäiset pojat innostuisivat tästä parhaiten. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä muutama lyhyt pätkä, joten ei kannata lopettaa katselua heti, kun ohjaajan nimi ilmestyy ruutuun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Transformers, 2007, DreamWorks, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes, SprocketHeads, thinkfilm
