Arvostelu: Ted 2 (2015)

TED 2

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Mark Wahlberg, Amanda Seyfried, Jessica Barth, Giovanni Ribisi, John Carroll Lynch, Patrick Warburton, John Slattery, Morgan Freeman, Ron Canada, Sam J. Jones, Tom Brady, Liam Neeson ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediaelokuva Ted (2012) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus kertoa Tedin ja Johnin yrityksestä salakuljettaa huumeita läpi Yhdysvaltojen, mutta koska samaa ideaa hyödyntävä Millerit (We're the Millers - 2013) ilmestyi, tarina piti kirjoittaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2014 ja lopulta Ted 2 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva sai kuitenkin ristiriitaiset arviot, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt taloudellisesti kuin ensimmäinen osa, jääden lipputuloissa jopa alle puoleen ensimmäisen elokuvan rahoista. Itse kävin katsomassa Ted 2:n leffateatterissa ja pidin sitä ihan hauskana jatko-osana. Kun huomasin ensimmäisen Tedin täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella molemmat leffat juhlan kunniaksi. Viikko ensimmäisen Tedin jälkeen katsoinkin Ted 2:n.

Ted-nalle ja Tami-Lynn menevät naimisiin ja alkavat miettiä lapsen adoptoimista. Jonkin aikaa asiat näyttäisivät olevan mallillaan, kunnes Ted koetaan esineeksi ja omaisuudeksi, eikä henkilöksi ja hänen avioliittonsa mitätöidään. Tedin täytyy keksiä keino osoittaa olevansa henkilö, jotta saisi vanhan elämänsä takaisin.

Seth MacFarlane palaa Ted-pehmonallen ääneksi ja Mark Wahlberg palaa John Bennettin rooliin, ja kaksikko toimii toistamiseen todella hyvin. Kaverusten kemia iskee täydellisesti yhteen ja pitääkin taas kehua sitä, että kemia on onnistuttu rakentamaan, vaikka kuvauksissa Wahlbergilla ei ollut kunnon vastanäyttelijää. Ted saa veikeän ja kiinnostavan juonikuvion itselleen, kun häneltä riistetään kaikki oikeudet ja hän syöksyy lakipyöritykseen. John sen sijaan toimii usein vain sivustakatsojana - tai enemmänkin sivustamurjottajana, sillä Mila Kunisin näyttelemä Lori on kirjoitettu tökerösti ulos leffasta ja John on masentunut eron seurauksena. Vaikka paikoitellen tämä johtaa ihan hauskaa itsesäälissä rypemiseen Wahlbergin osalta, ero tuntuu vievän paljon pois ensimmäisen elokuvan saavutuksista.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Barth Tedin vaimona Tami-Lynninä, Amanda Seyfried Tedin asianajaja Sam L. Jacksonina, Patrick Warburton Johnin kaverina Guyna, John Carroll Lynch Hasbron pomona Tom Jessupina, sekä Giovanni Ribisi edellisestä osasta tuttuna, Ted-pakkomielteisenä Donnyna. Patrick Stewart kuullaan jälleen kertojaäänenä ja Sam J. Jones, eli Flash Gordon käy pari kertaa kääntymässä, minkä lisäksi mukana on monia tuttuja julkisuudenhenkilöitä omana itsenään talk show -juontaja Jimmy Kimmelistä jalkapalloilija Tom Bradyyn. Barth sopii yhä hieman ärsyttäväksi Tami-Lynniksi ja Warburton tarjoaa muutamat hyvät naurut kettuilevana Guyna. Seyfried on toimiva lisä hyvin erilaisena asianajajahahmona, mutta Ribisin tuominen takaisin Donnyna on hieman laiska veto. Leffaan olisi voinut keksiä kokonaan uuden pahiksen.

Ted 2 tarjoaa jälleen monet röhönaurut hölmöillä ja rajuilla vitseillään, mutta samalla leffasta löytyy myös isoja ongelmia. Mukana on monia juttuja, jotka ovat paperilla varmasti huomattavasti vakuuttavampia kuin lopulta itse leffassa. Juonikuvio siitä, että elävä Ted-nalle joutuu oikeuteen, koska häntä ei koeta henkilöksi valtion silmissä, on ajatuksen tasolla hupaisa, mutta siitä ei ihan saada niin hyvää materiaalia irti kuin voisi toivoa. Rakenteellisesti elokuva on aika kömpelö ja sitä olisi pitänyt hioa ja viilata paljon enemmän joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja siihen mahtuu ainakin vartti liikaa. Leffassa on hetkensä, joissa se kaipaisi huomattavasti enemmän iskua ja parissa kohtaa se käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Eikä se ole koskaan hyvä merkki komedialle. Myös todella tökerö mainostaminen aiheuttaa kiusallista tunnetta. Hasbro on saanut hyvät rahat leffasta, eikä firman osallistumista ole piiloteltu lainkaan. Sen lisäksi, että yksi hahmoista on Hasbron pomo, mukana on myös useita viittauksia firman omistamiin Transformers-, Monopoly- ja My Little Pony -tuotteisiin.

Vaikka elokuvassa onkin selvät vikansa, on siinä myös omat vahvuutensa. Jotkut vitsit saattavat jäädä latteiksi ja ne olisi pitänyt älytä leikata pois, mutta monet vitseistä osuvat maaliinsa ja saavat parhaimmillaan nauramaan vatsan kipeäksi. Ei leffa yhtä hulvaton ole kuin ensimmäinen Ted, mutta pössyttelevän pehmonallen tarina pysyy silti hupaisina. Ensimmäinen puolituntinen jaksaa naurattaa vähän väliä ja toiselta puoliskolta löytyy hilpeä road trip -seikkailu. Jos niiden välissä olevaa oikeusjuttua olisi tiivistetty reippaasti ja loppuhuipennukseen olisi keksitty jotain erilaista, eikä vain kierrätetty ensimmäisen osan menoa, lopputuloksena olisi heti paljon parempi ja eheämpi komedia. Jo tällaisenaan Ted 2 on hauska jatko-osa... joskin täysin ylipitkä ja paikoitellen vähän mielikuvitukseton.

Seth MacFarlane osoittaa jälleen lahjansa komedian saralla, muttei selvästi tiedä, missä kohtaa kannattaisi lopettaa. Enkä nyt tarkoita, että kuinka pitkälle hän saisi mennä huumorinsa kanssa, vaan juurikin sitä, että MacFarlanen olisi pitänyt ymmärtää, ettei leffaan tarvitse ihan kaikkia ideoita tunkea mukaan. Hänen ohjauksensa ei ole yhtä sujuvaa kuin ensimmäisessä osassa, eikä hänen käsikirjoituksensakaan ole yhtä toimiva. Tekninen puoli elokuvassa on kuitenkin kunnossa. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet mainiot ja äänisuunnittelu toimii. Toistamiseen Ted-nalle on niin vaikuttavasti luotu tietokonetehostein, että läpi leffan unohtaa, että kyseessä on digiluomus. 

Yhteenveto: Ted 2 ei ole hillittömän hauskan ensimmäisen elokuvan veroinen komedia. Siitä löytyy omat onnistumisensa ja varsinkin leffan alkupuoli on todella hupaisaa seurattavaa, mutta mukana on myös selvät heikkoutensa, jotka vesittävät kokonaisuutta. Oikeusjuttu on ajatuksen tasolla veikeä, mutta toteutus ontuu hieman. Mukana on paljon muitakin hilpeitä ideoita - kenties jopa liiaksi asti. Kaikki on pitänyt tunkea samaan filmiin ja kesto on venynyt jopa kahteen tuntiin. Homma ei kestä niin pitkää aikaa ja leffa käy paikoitellen jopa tylsäksi. Loppuhuipennus on erityisen lattea, kierrättäessään liikaa edellisestä elokuvasta. Heikkouksiensakin kanssa elokuvasta löytyy tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta filmi nousee edes keskinkertaiseksi komediarainaksi. Seth MacFarlanen ja Mark Wahlbergin kaverikemia toimii yhä nasevasti. MacFarlane olisi vain voinut hieman painaa jarrua ja karsia kehnompaa materiaalia pois viimeistään leikkausvaiheessa. Jos siis pidit ensimmäisestä leffasta, kannattaa Ted 2:kin katsoa, vaikkei se olekaan yhtä hyvä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted 2, 2015, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Ted (2012)

TED

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Mark Wahlberg, Seth MacFarlane, Mila Kunis, Joel McHale, Giovanni Ribisi, Aedin Mincks, Patrick Warburton, Matt Walsh, Jessica Barth, Bill Smitrovich, Sam J. Jones, Ryan Reynolds, Tom Skerritt ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Ted on Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojan Seth MacFarlanen tähdittämä, ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Alunperin MacFarlane suunnitteli elokuvan animaatiosarjaksi, joka liittyisi Family Guyhin sarjojen American Dad! (2005-) ja The Cleveland Show (2009-2013) tavoin, mutta päätti tehdä siitä oman juttunsa näytellyn elokuvan muodossa. MacFarlanen oli tarkoitus työstää elokuva Foxin kanssa, joka tuotti hänen sarjojaan, mutta Foxin kokiessa budjettivaatimukset liian korkeiksi, minkä lisäksi yhtiö ei luottanut MacFarlaneen ensikertalaisohjaajana, Fox vetäytyi projektista. Universal Pictures kuitenkin nappasi projektin ilomielin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2011. Lopulta Ted sai maailmanensi-iltansa 29. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suurmenestys ja se oli jopa ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta, mutta herätti ristiriitaisia mietteitä niin katsojilta kuin kriitikoilta, toisten kehuessa ja toisten haukkuessa filmiä. Itse näin Tedin vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan (sekä jämähtänyt katsomaan sitä monta kertaa, kun se on tullut televisiosta) ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa Tedin uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

John Bennett saa joululahjaksi Ted-pehmonallen ja toivoo, että tämä heräisi henkiin. Toive toteutuu ja John ja Ted lupaavat olla parhaat kaverit ikuisesti. Vuosia myöhemmin John ja Ted ovat yhä parhaat kaverit, mutta kun John tapaa ihastuttavan Lorin, hänen täytyy päättää, jatkaako hölmöilyä Tedin kanssa vai aloittaako kypsemmän elämän Lorin kanssa.

Parhaina ystävyksinä, ukkoskamuina John Bennettinä ja Ted-nallena nähdään (tai Tedin tapauksessa kuullaan) Mark Wahlberg ja Seth MacFarlane, jotka onnistuvat erinomaisesti välittämään tunteen siitä, että hahmot ovat olleet parhaat ystävykset jo vuosikausia. Wahlbergin ja MacFarlanen kaverikemia pelaa täydellisesti yhdessä, mikä on erityisen vaikuttavaa, kun ottaa huomioon, että Johnin ja Tedin yhteisissä kohtauksissa Wahlbergilla ei oikeastaan ole vastanäyttelijää. Kuvauksissa Tedin tilalla oli usein pelkkä tikku, jonka päässä oli pallo, johon näyttelijöiden piti katsoa. Wahlbergin piti näytellä tämän tikun kanssa, kuvitellen sen paikalle puhuvan ja elävän pehmonallen, samalla kun MacFarlane lausuu omat repliikkinsä kameran takaa. Kun kyseessä on komedia, missä suuri osa hauskuudesta syntyy juurikin kahden päähenkilön keskeisestä vuoropuhelusta, ajoituksen ja Wahlbergin autenttisten reaktioiden täytyy osua täysin nappiin. Tässä on onnistuttu niinkin vaikuttavasti, että katsoja unohtaa välittömästi toteutustavan ja uskoo sen, että Wahlbergilla on vieressään elävä pehmolelu. Se on jopa ihailtavaa elokuvantekoa.

     MacFarlane ei suinkaan ole ainoa Family Guyn näyttelijä, joka on mukana Tedissä. Meg Griffiniä ääninäyttelevä Mila Kunis esittää Johnin tyttöystävää Loria, joka toivoisi Johnin parantavan tapansa ja käyttäytyvän kypsemmin, vaikka se tarkoittaisi Tedin poistamista kuvioista. Vaikka toisaalta hahmon voi nähdä tulevan ärsyttävästi pääkaksikon väliin, katsoja silti pystyy olemaan Lorin puolella. Family Guyssa poliisi Joeta ääninäyttelevä Patrick Warburton taas esittää Johnin työkaveria ja perheen äiti Lois Griffiniä ääninäyttelevä Alex Borstein nähdään Tedissä Johnin äitinä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Joel McHale Lorin ahdistelevana pomona, Giovanni Ribisi Tediä liikaakin ihailevana Donnyna ja Aedin Mincks tämän Robert-poikana, sekä muutamat näyttelijät omana itsenään... Erään rääväsuun supersankarin esittäjä ainakin sai todella helpot rahat leffasta. Patrick Stewart taas toimii filmin satumaisena kertojaäänenä.

Ted ei todellakaan ole elokuva kaikkien makuun. Family Guyn tavoin elokuvan huumori on anteeksipyytelemättömän hävytöntä ja leffa piikittelee ihan joka suuntaan tyypillisistä valkoisista heteromiehistä eri vähemmistöihin. Aivan varmasti moni siis loukkaantuu elokuvaa katsoessaan. Itse pidän ronskimmista komedioista ja yhä kymmenen vuotta leffan ilmestymisen jälkeen nauran erittäin makeasti Tediä katsoessani. Törkeät vitsit saavat räjähtämään nauruun, vaikka samalla kokisikin pientä syyllisyyttä jutuille putoamisesta. Family Guyn tyylin huomaa myös siitä, että osa vitseistä näyttäytyy äkillisinä takaumina. Erityisen huvittava on, kun näemme Johnin ja Lorin ensikohtaamisen molempien vinkkelistä ja tilanne on hyvinkin erilainen. Mukana on myös Family Guy -henkinen pitkä tappelukohtaus, missä pidän siitä, kuinka musiikkia ei hyödynnetä lainkaan.

Elokuvan tarina on mainio, vaikkei mikään erityisen ihmeellinen. Eipä leffa mitään ihmeellistä tarvitsekaan. Se on jo ihme, kuinka hienosti Johnin ja Tedin kaveruus toimii. Hahmot ovat niin hilpeät, että heidän puuhailujaan seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa. Reippaan tahdin ja jatkuvan hauskuuttamisen ansiosta leffa ei kertaakaan käy tylsäksi. Johnin painiskelu elämänvalintojensa kanssa on onnistunut ja elokuva pohjustaa tarpeeksi sujuvasti pahiksenkin, joka toimii hyvin päähenkilöt yhdistävänä tekijänä loppupäässä. Jos leffan huumori ei iske lainkaan, eivät nämä muut puolet pelasta katselukokemusta. Jos kuitenkin elokuva saa nauramaan pitkin kestonsa, nämä muut puolet vain vahvistavat filmiä ja tekevätkin siitä erittäin oivallisen komedian.

Seth MacFarlane toimii Tedissä tosiaan myös ohjaajana ja käsikirjoittajana, tehden molemmissa hommissa sujuvaa työtä - etenkin ensikertalaiseksi, joka vieläpä esittää toista pääroolia. Tietokonetehostein toteutettu Ted on edelleen hieno taidonnäyte. Se ei koskaan näytä digiluomukselta, vaan katsoja saattaa jopa tuumia, että kyseessä on todella edistyksellisellä robotilla toteutettu nukke. Upeaa on, kuinka lapsuudessa tapahtuvan alun jälkeen Tedistä on tehty kulunut ja väriltään haaleampi ja siltä on jopa lähtenyt tekokarvaa parista kohtaa. Erinomaista digiefektiä lukuun ottamatta elokuvan tekninen puoli ei ole mitään päätähuimaavaa. Kuvaus, leikkaus, lavasteet jne. ajavat asiansa. Tappelun aikana ääniefektit pääsevät todella valloilleen ja on hilpeää, kuinka kovia kumahduksia pehmonallen lyönnit aiheuttavat. Walter Murphyn säveltämät musiikit säestävät tapahtumia veikeästi. Vaikka hänen ja MacFarlanen Everybody Needs a Best Friend -kappale onkin mainio ja saikin jopa Oscar-ehdokkuuden, kappaleista paras on Johnin ja Tedin Thunder Buddy Song, jonka aikana on uusintakatseluilla mahdotonta olla laulamatta mukana.

Yhteenveto: Ted on erittäin mainio ja ronski komedia, joka jaksaa naurattaa yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Huumori on todella häröä ja leffassa tehdään pilkkaa aika lailla kaikesta ja kaikista. On siis varmaa, että moni tulee loukkaantumaan filmiä katsoessaan. Itse nauran lähes vatsa kipeänä joka kerta, kun katson elokuvaa. Onnistuneen huumorin ohella elokuva tarjoaa myös oivallisen tarinan erikoisesta ystävyydestä. Johnin ja Tedin ystävyys on erinomaisesti rakennettu, etenkin kun tajuaa, että kuvauksissa Mark Wahlbergin piti näytellä tikun päähän tökätyn pallon kanssa. Haastava toteutus olisi voinut johtaa fiaskoon, mutta kaikki ajoituksesta Ted-nallen visuaaliseen toteutukseen toimii täydellisesti. Loppupäässä elokuva saa hieman synkempiä sävyjä, mutta pääasiassa Ted on ilahduttava komedia, jonka jaksaa katsoa useampaankin kertaan. Kaikille se ei todellakaan sovi, mutta jos Family Guy uppoaa, niin luulisi Tedinkin toimivan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted, 2012, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Uncharted (2022)

UNCHARTED

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Tom Holland, Mark Wahlberg, Antonio Banderas, Tati Gabrielle, Sophia Ali, Manuel de Blas, Steven Waddington, Rudy Pankow ja Pilou Asbæk

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Uncharted perustuu Naughty Dogin samannimiseen pelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2007 pelillä Uncharted: Drake's Fortune. Jo vuotta myöhemmin Sonyn tuottaja Avi Arad ryhtyi työstämään elokuvasovitusta pelien pohjalta. Thomas Dean Donnelly ja Joshua Oppenheimer alkoivat kirjoittamaan elokuvaa, mutta heidät korvattiin pari vuotta myöhemmin David O. Russellilla, jonka oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Russell päätti kuitenkin tehdä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012), joten hänen tilalle pestattiin Neil Burger, joka taas jätti projektin tehdäkseen Divergent - Outolinnun (Divergent - 2014). Seth Gordon valittiin uudeksi ohjaajaksi, mutta hän päätyikin tekemään Baywatchin (2017). Gordonia seurasi Shawn Levy, joka halusikin ohjata Free Guyn (2021), sekä Dan Trachtenberg ja Travis Knight, jotka molemmat lähtivät projektista. Käsikirjoitusta olivat työstämässä mm. Marianne ja Cormac Wibberley, David Guggenheim, Mark Boal ja Joe Carnahan, kunnes Rafe Judkins, Art Marcum ja Matt Holloway saivat tehtyä tekstin, joka miellytti studiota. Ruben Fleischer palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua maaliskuussa 2020... mutta ne jouduttiin keskeyttämään välittömästi alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat heinäkuussa ja nyt monen vuoden viivästymisen jälkeen Uncharted on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Olen itse pariin otteeseen pelannut jotain Uncharted-peliä, mutten ole sen enempää perehtynyt aiheeseen. Kiinnostuin silti filmistä, kun kuulin sellaisen olevan tulossa, mutta elokuvan kokema tuotantohelvetti sai minut laskemaan odotuksiani huomattavasti. Menin katsomaan Unchartedin lopulta IMAXiin muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Baarimikkona työskentelevä Nathan Drake lyöttäytyy yhteen Victor "Sully" Sullivanin kanssa löytääkseen kadoksissa olevan isoveljensä Samin, sekä löytöretkeilijä Magalhãesin mittavan kulta-aarteen.

Siitä huolimatta, että pelisarjan innokas fani Nathan Fillion yritti vuosia päästä tähdittämään Uncharted-elokuvaa ja teki jopa yllättävänkin mainion fanifilmin, saaden pelien fanit puolelleen, studio päätti palkata Nathan Draken rooliin Spider-Man -tähti Tom Hollandin. Vaikka aluksi minua harmitti Fillionin puolesta, ettei hän saanut roolia ja koin Hollandin liian nuoreksi elokuvaan, Holland onnistui nopeasti voittamaan minut puolelleen. Hän on jo osoittanut pätevyytensä filmitähteydessä supersankarina ja tekee nyt saman seikkailijana. Vetreä Holland pistää tutulla tavalla itsensä täysillä likoon ja on kiva nähdä päätähden oikeasti tekevän stunttejaan.

     Kun elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan yli kymmenen vuotta sitten, Mark Wahlberg oli pitkään ehdolla pääosaan Nathaniksi. Elokuvan teossa kesti kuitenkin niin kauan, että Wahlberg todettiin liian vanhaksi rooliin ja niinpä hän joutuu tyytymään Nathanin pestaavan Victor Sullivanin, eli kavereille ihan vain Sullyn osaan. Wahlbergin valinta pistää fanit varmasti nostelemaan kulmakarvojaan, mutta itse totuin häneenkin hyvin nopeasti. Hollandin ja Wahlbergin kettuilukemia toimii heti hilpeästi, minkä ansiosta kaksikkoa seuraa mielellään.

Elokuvassa nähdään myös Antonio Banderas Magalhãesin aarteen perässä olevana Santiago Moncadana, Tati Gabrielle tätä seuraavana Jo Braddockina, sekä Sophia Ali Nathanin ja Sullyn matkaan tarttuvana Chloe Frazerina. Gabrielle ja Ali toimivat oivallisesti rooleissaan, mutta Banderas jättää kylmäksi pahisosastolla. Banderas on kyllä lahjakas näyttelijä, mutta jopa hänelle tuottaa vaikeuksia saada mitään irti tylsästä hahmostaan.

Unchartedin pitkä tuotantohelvetti ohjaajanvaihdosten ja useiden käsikirjoitusten kera sai minut epäilemään vahvasti elokuvan onnistumisen puolesta, mutta yllättäen kyseessä onkin ihan kelvollinen aarrejahti, joka viihdyttää tarpeeksi toimivasti läpi kahden tunnin kestonsa. Seassa on kaikkea, mitä kunnon Indiana Jones -jäljitelmältä sietääkin odottaa. On vanhojen karttojen tutkimista, ikivanhoja esineitä jotka toimivat avaimina, ansojen täyttämiä salakäytäviä, eksoottisia lokaatioita ja toki omaa etuaan ajavia takinkääntäjiä. Tarina kulkee todella tuttuja latuja ja ainoat juonenkäänteet syntyvät muka-yllättävistä petturuuksista. Tosin eipä niitä voi käänteiksi kutsua, sillä heti alussa Sully varoittaa Nathania, että tällä alalla keneenkään ei voi luottaa.

Ongelmineenkin Uncharted tarjoaa mukavaa eskapismia, joka saa parin tunnin ajaksi unohtamaan arjen huolet ja uppoutumaan seikkailun vietäväksi. Tällaisia "vanhanaikaisia" aarteenmetsästysrainoja ei oikein tehdä enää ja kenties siksi genren kaikki kliseet listalta rastiva Uncharted tuntui niin piristävältä. Tunnelma on oivallisesti rakennettu. Seikkailun kepeä henki on vahvasti läsnä ja välillä seassa on ihan jännittäviäkin vähältä piti -tilanteita. Kaikki johtaa kohti täysin älyvapaata loppuhuipennusta, joka piti tarkoituksellisella hölmöydellään hymyn visusti huulillani.

Monen mutkan kautta ohjaajan hommiin päätyi lopulta Zombielandin (2009) ja Venomin (2018) tehnyt Ruben Fleischer, joka hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti. Käsikirjoittajatrio Judkins-Marcum-Hollowayn teksti ei huimaa päätä ja jotkut repliikit kuulostavat siltä kuin kirjoittajat pitäisivät katsojaa tyhminä, mutta sentään he pitävät filmiä tarpeeksi monipuolisena tapahtumien ja paikkojen puolesta. Lisäksi kolmikko on keksinyt useamman jutun, jotka toistuvat oivallisesti pitkin elokuvaa, kuten Nathanin sytkäri, joka ei meinaa millään toimia, kun sitä tarvitsisi. Uncharted on toimivasti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat onnistuvat vähitellen muovaamaan Nathanin näyttämään peliesikuvaltaan. Erikoistehosteiden taso vaihtelee pitkin elokuvaa, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit lisäävät seikkailun tuntua.

Yhteenveto: Uncharted on vikoineenkin kelpo seikkailuelokuva, joka viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Indiana Jonesin jalanjäljissä kulkeva filmi käy läpi aarteenmetsästysleffojen kliseelistan kohta kohdalta, mutta eipä se kauheasti haittaa, sillä tällaisia leffoja näkee nykyään niin harvakseltaan. Salaisissa, ansojen täyttämissä tunneleissa hiippailu soihtu kädessä ja erilaisten vuosisatoja vanhojen pulmien ratkominen pitivät minut sujuvasti mukanaan ja elokuvan loppuhuipennus on niin hilpeän pöljä, etten voinut olla nauttimatta siitä. Tom Holland ja Mark Wahlberg toimivat lopulta yllättävänkin menevästi pääkaksikkona, mutta Antonio Banderas tuottaa harmillisen pettymyksen roiston roolissa. Käsikirjoituksesta löytyvät päivänselvät ongelmansa ja efektiensä puolesta leffa näyttää aika ajoin viimeistelemättömältä, mutta lopputulos ajaa asiansa tarpeeksi hyvin. Massayleisölle ja monille pelien faneille Uncharted-elokuva tuntuu uppoavan erittäin hyvin ja elokuva nousi heti vuoden tähän asti menestyneimmäksi Hollywood-tuotokseksi. Jatkoa on jo luvattu ja katson sellaisen kyllä ihan sujuvasti.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Uncharted, 2022, Columbia Pictures, Atlas Entertainment, Arad Productions, PlayStation Productions, Ayuntamiento de Madrid, Naughty Dog, Sony Computer Entertainment America

Arvostelu: Taistelija (The Fighter - 2010)

TAISTELIJA

THE FIGHTER

Ohjaus: David O. Russell
Pääosissa: Mark Wahlberg, Christian Bale, Amy Adams, Melissa Leo, Jack McGee, Mickey O'Keefe, Frank Renzulli ja Sugar Ray Leonard
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

The Fighter, eli suomalaisittain Taistelija pohjautuu HBO:n dokumenttiin High on Crack Street: Lost Lives in Lowell vuodelta 1995. Scout Productions kiinnostui dokumentissa esiintyneistä Wardin nyrkkeilijäveljeksistä ja päätti tehdä heistä elokuvan vuonna 2003. Alunperin käsikirjoittajiksi valittiin Eric Johnson ja Paul Tamasy, mutta tekstiä työstettiin uudestaan vuosien varrella niin Lewis Colickin, Paul Attanasion kuin Scott Silverinkin toimesta. Päärooleihin veljeksiksi valittiin Mark Wahlberg ja Brad Pitt, mutta vuonna 2008 Pitt vaihdettiin Christian Baleen. Martin Scorsesea toivottiin ohjaajaksi, mutta tämä ei kiinnostunut projektista, joten hommaan pestattiin Darren Aronofsky. Tämä kuitenkin poistui elokuvasta tehdäkseen Black Swanin (2010). Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Taistelija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mitä kriitikot kehuivat ja mikä sai kolme BAFTA-ehdokkuutta (paras miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti jälkimmäisen, sekä seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt leffaa, mutta olen ollut kiinnostunut siitä muutamien vuosien ajan - etenkin kun tosissaan innostuin nyrkkeilygenren klassikosta, Rockysta (1976). Nyt kun huomasin Taistelijan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Micky Ward yrittää luoda uraa varteenotettavana nyrkkeilijänä, mutta hänen aikoinaan huipulla ollut, mutta sittemmin huumeisiin vajonnut veljensä, sekä kehnosti managerina toimiva äitinsä tuntuvat vain pidättelevän Mickyä.

Mark Wahlberg tekee yhden uransa vahvimmista roolisuorituksista pääosassa Micky Wardina. Wahlberg on tehnyt kelpo työtä monissa leffoissa, mutta hän tekee todella harvoin vaikutusta. Tässä hän pistää parastaan ja panostaa kovasti Mickyyn. Katsojana on heti hahmon puolella, kun tämä yrittää näyttää taitonsa nyrkkeilyssä, mutta ei tunnu saavan tilaisuutta siihen. Leffan aikana onkin kiinnostavaa seurata Mickyn pyrkimyksiä irtautua perheensä kahleista.

Filmin todellinen tähti on kuitenkin täysin ansaitusti parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -pystit napannut Christian Bale, joka näyttelee Mickyn veljeä Dickyä. Dicky oli aiemmin suosittu nyrkkeilijä, joka kuitenkin alkoi käyttämään huumeita ja käykin nyt omaa, erilaista taisteluaan kehän ulkopuolella. Roolia varten Balen piti laihduttaa paljon ja onkin jälleen täysin ällistyttävää seurata hänen touhuaan läpi leffan. Bale antautuu aina täysillä rooliensa vietäväksi ja tekee saman taas kerran. Todellisella Dickyllä oli erittäin omaperäinen tapa puhua ja liikehtiä, ja Bale teki valtavan määrän tutkiskelua ja harjoittelua, jotta sai omaksuttua nämä tavat, eikä kuuleman mukaan hylännyt tapoja silloinkaan, kun kamera ei kuvannut. Bale on mielettömän hyvä roolissaan ja vaikka hän onkin täynnä energiaa läpi elokuvan, katsoja säälii Dickyä suuresti.
     Sekä Amy Adams, että Melissa Leo saivat naissivuosaehdokkuudet Oscareissa ja Golden Globeissa, mutta molemmissa Leo nappasi pystin. Leo näyttelee Wardin veljesten äitiä, joka uhriutuu Mickyn managerina, syyttäen poikaansa siitä, että hän on käyttänyt elämänsä poikansa menestymiseen. Leokin eläytyy upeasti osaansa. Adams on myös tuttuun tyyliinsä erittäin hyvä baarissa työskentelevänä Charlenena, johon Micky iskee silmänsä. Parhaimmillaan Adams ja Leo ovat silloin, kun heidän hahmonsa päätyvät toisiaan vastaan, sillä kukaan muu ei uskalla sanoa äiti-Wardille, mitä tämä tekee väärin.

Vaikka nyrkkeileminen onkin vahvasti läsnä Taistelijassa, ei elokuvassa loppujen lopuksi ole niinkään kyse siitä, vaan Wardin rikkinäisestä perheestä ja veljeksistä. Katsojasta tuntuu jatkuvasti pahalta, kun katsoo perheen menoa. Ainoa, johon Micky voi luottaa, on hänen veljensä, eikä tämäkään ole täysin luotettavimmasta päästä. Vahvojen roolisuoritusten ansiosta tähän kaikkeen uppoutuu kunnolla. Elokuvasta löytyy useita vaikuttavia hetkiä, jotka syntyvät juurikin näyttelijöiden heittäytymisen vuoksi. Riitatilanteet ja konfliktit tuntuvat aidoilta, ja näyttelijät saavat uskomaan, että sanat satuttavat tosissaan. Silti jokin perhedraamassa jää hieman keskeneräiseksi leffassa. Joitakin lankoja ei tunnuta solmivan loppupäässä, vaan konfliktit tuntuvat paikoitellen jäävän levälleen ilman kunnon lopputulosta. Niitä käsitellään pitkään erinomaisesti, mutta panostaminen ei täysin riitä loppuun saakka.

Nyrkkeilyä on kyllä mukana, mutta hillitysti. Kun nyrkkeilymatsit vihdoin alkavat, on meno brutaalia. Minun on edelleen vaikea käsittää lajin viehättävyyttä, mutta toisaalta kun saan hyviä elokuvia aiheesta, niin miksi kummastella? Draamanäyttelijänä Wahlberg ei ole vastanäyttelijöidensä veroinen ja hän hieman hukkuukin valtavan lahjakkuuden vierellä, mutta nyrkkeilyotteluissa hän pääsee loistamaan. Nyrkkeilyosuus filmissä on tietysti tutun kaavamainen. Kun on ensimmäisen Rockyn nähnyt, on koko genre aika pitkälti hallussa. Yllätyksiä ei ole siis luvassa nyrkkeilyn puolella. Ilman suurimmaksi osaksi vahvaa draamapuolta ja fantastisia näyttelijäsuorituksia ei Taistelija olisikaan mikään erityisen ihmeellinen teos.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, joka aloitti Taistelijalla kolmen leffan erittäin hyvän putkensa, keräten parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen ehdokkuudet tämän lisäksi myös Unelmien pelikirjasta (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlesta (2013). Russellin työ onkin taidokasta, mutta leffa kompastelee hieman usean kokin sopassa, käsikirjoituksessa, jolla on liian monta työstäjää, minkä takia tietyt asiat jäävät puolitiehen. Teknisesti Taistelijassa on erittäin kiehtova puoli siinä, miltä elokuva näyttää. Visuaalisesti se voisi olla kuin 1990-luvulla tehty elokuva ja tekijät ovatkin luultavasti hakeneet samaa tyyliä dokumentista, mihin filmi pohjautuu. Etenkin nyrkkeilyottelut näyttävät siltä kuin ne olisi kuvattu televisiolähetyksiin tarkoitetuilla kameroilla, eikä elokuvakameroilla. Riskinä on halvalta näyttävä lopputulos, mutta tekijät pitävät visuaalisuuden tyylikkäänä. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, ja nyrkkeilyotteluissa iskujen pamaukset kuulostavat siltä, että nyt oikeasti sattui. Michael Brookin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla, eivätkä erityisemmin nouse koskaan esille. Lähinnä mieleen jää The Heavyn kappale How You Like Me Now.

Yhteenveto: Taistelija on mainio nyrkkeilyelokuva ja vielä parempi perhedraama. Nyrkkeilyottelut esitetään brutaalisti ja lyönnit sattuvat kotikatsomossa asti. Vielä rankempaa on kuitenkin perheen vaikea suhde toisiinsa. Hahmojen välit ovat hyvin kirjoitetut ja sitäkin paremmin näytellyt. Mark Wahlberg tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Micky Wardina ja loistaa etenkin nyrkkeilykehässä. Silti Christian Bale ja Melissa Leo jättävät tämän varjoonsa Mickyn veljenä ja veljesten äitinä. Draama on vahvaa, mutta on harmi, kuinka tökkivästi osa kiinnostavista juonikuvioista viedään loppuun... jos viedään ollenkaan. Urheilupuoli ei tarinallisesti tarjoa mitään erityisen uutta. Hienot näyttelijäsuoritukset, voimakas ohjaus ja tyylikäs tekninen toteutus muodostavat kuitenkin erittäin hyvän filmin, mitä voi suositella kaikille urheiludraamojen ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Fighter, 2010, Relativity Media, The Weinstein Company, Closest to the Hole Productions, Fighter, Mandeville Films, The Park Entertainment

Arvostelu: Mile 22 (2018)

MILE 22

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Mark Wahlberg, Lauren Cohan, Iko Uwais, John Malkovich, Sam Medina, Emily Skeggs, Ronda Rousey, Carlo Alban ja Peter Berg
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Mile 22 on ohjaaja Peter Bergin ja näyttelijä Mark Wahlbergin neljäs yhteistyöelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajakaksikko Lea Carpenterin ja Graham Rolandin ideasta. Kaksikko sai ideansa myytyä ja elokuvan työstäminen alkoi. Kuvaukset starttasivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Mile 22 sai ensi-iltansa tämän kuun alussa. Kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin ketkä sen ovat tehneet, sillä pidin Bergin ja Wahlbergin parista edellisestä yhteistyöleffasta Deepwater Horizon (2016) ja Ajojahti (Patriots Day - 2016) - The Lone Survivoria (2013) en ole tätä kirjoittaessani vielä nähnyt. En kuitenkaan päässyt elokuvan lehdistönäytökseen, sillä olin juuri silloin Ruotsissa. Kuitenkin kun elokuva saapui vihdoin teattereihin, päätin mennä katsomaan sen yhdessä isäni kanssa.

Erikoisjoukko Overwatch saa tehtäväkseen kuljettaa turvapaikkaan erään henkilön, jolla on hallussaan äärimmäisen tärkeää tietoa. Overwatch saa peräänsä toisen joukon, joka on myös kiinnostunut tiedoista.

Mark Wahlberg näyttelee Overwatch-ryhmän johtohahmoa James Silvaa, joka yllättäen ei ole kovin pidettävä heppu. Silva on erinomainen työssään ja tehokas taistelija, mutta persoonana hän on todella temperamenttinen ja suoraan sanottuna aikamoinen mulkvisti. On erikoinen ratkaisu, ettei päähenkilöstä tee pidettävää, sillä siten katsoja ei luultavasti välitä hänestä lainkaan. Ja pakko sanoa, että Silvasta onkin äärimmäisen vaikea välittää, etenkin kun hänen taustojaan käydään läpi vain alkuteksteissä nähtyjen lehtileikkeiden kautta, jolloin hahmo jää harmillisen pintapuoliseksi. Wahlberg on kuitenkin pidettävä tyyppi, mikä auttaa katsojaa pitämään hieman Silvasta, muttei Wahlbergkään täysin hahmoa pelasta. Parasta Silvassa on, että hänen aivonsa toimivat paljon nopeammin kuin muiden, minkä takia hänellä on ranteessaan kumilenksu, mitä hänen täytyy vähän väliä näprätä keskittyäkseen. Lenksu ei ole vain nopeasti esitelty ominaisuus, mikä unohdetaan elokuvan aikana, vaan Silva leikkii sillä leffan loppuun saakka.
     Silvan lisäksi tärkeitä Overwatchin ryhmäläisiä ovat myös Lauren Cohanin esittämä Alice ja John Malkovichin näyttelemä "Äiti". Malkovichin kyvyt menevät valitettavasti täysin hukkaan, kun hänen roolikseen jää pelkkä komentojen antaminen tietokoneen takaa. Hän sopii kyllä osaansa, muttei tarjoa mitään ihmeellistä näyttelijätyötä. Cohan taas istuu erittäin hyvin kova mimmi Aliceksi, joka pääsee toimintaan mukaan siinä missä Silvakin. Hahmolle on yritetty luoda taustaa perheongelmilla (ohjaaja Peter Berg näyttelee Alicen ex-miestä), mutta yritys jää niin kömpelöksi, ettei Alicesta välitä sen enempää kuin Silvastakaan. Ryhmään kuuluu muitakin hahmoja, joita esittävät mm. Emily Skeggs, Carlo Alban ja Ronda Rousey, mutta he jäävät pahasti taka-alalle ja siten unohduksiin.
     Indonesialaisista The Raid -toimintaelokuvista (2011-2014) tuttu Iko Uwais nähdään Overwatch-ryhmän tehtävänä, eli Li Noorina, jolla on hallussaan tärkeää tietoa. Suurimmaksi osaksi Li Noor tuntuu vain tarkkailevan muita salaperäisesti, mutta muutamassa kohtaa hän pääsee kunnolla toimintaan, jolloin Uwais osoittaa stunt-lahjansa. Aasialainen kun on, hahmo käyttää tietty itämaisia kamppailuliikkeitä ja hänen käymät tappelunsa ovatkin paljon fyysisempiä, missä pitää käyttää koko kehoa hyödyksi.

Mile 22 nimittäin pyrkii yhdistelemään länsimaista ja itämaista toimintaa. Välillä se on perinteistä amerikkalaista tykitystä, missä vastapuolet ammuskelevat toisiaan autojensa takaa. Kranaatit lentävät, paikkoja räjähtelee ja meno on tylyä. Välillä taas aasialaisnäyttelijät pääsevät esittelemään taitojaan, mätkiessään toisiaan pataan kaiken maailman ilmapiruettien jälkeen. Lähitaistelussa kaikki käteen osuva kelpaa aseeksi, mikä johtaa pariin ihan hauskaan tilanteeseen. Tekijät eivät onneksi ole laimentaneet väkivaltaa lapsiystävälliseksi, vaan veri roiskuu ja ihmisiä kuolee hyvinkin brutaalein tavoin. Kaksi erilaista lähestymistapaa toimintaan tekevät taisteluista erilaisia, eikä aika ehdi käymään pitkäksi toimintakohtausten aikana. Valitettavasti näyttävät stuntit menevät kuitenkin hieman hukkaan hätäisen leikkauksen takia. Vaativat liikkeet menettävät siisteyttään, kun se täytyy nähdä muutamasta eri kuvakulmasta, mikä herättää helposti tunteen siitä, ettei näyttelijä oikeasti pystynyt kyseiseen stunttiin. Rauhallisemmalla leikkauksella toiminta olisi vaikuttavampaa ja nappaisi vielä paremmin mukaansa. Vielä kun elokuva saisi katsojan välittämään hahmoistaan, löytyisi toimintakohtauksista jännitettäkin... Tyylikäs toiminta ei valitettavasti riitä, kun katsojaa ei kiinnosta edes päähenkilön kohtalo.

Hätäisesti leikattu toiminta ei kuitenkaan ole filmin isoin ongelma. Mile 22 on jo tarinaltaan ja kerronnaltaan aika kömpelö tekele. Pohjimmiltaan juoni on äärimmäisen simppeli, mutta tekijät ovat jostain syystä halunneet monimutkistaa sitä jopa siihen pisteeseen asti, että elokuvaa on paikoitellen vaikea seurata. Etenkin alkupuolisko on todella sekava. Alkutekstit vyöryttävät kasan tärkeää tietoa katsojan niskaan, jotta olisi edes jollain tapaa perillä, keitä hahmot ovat ja mikä tämä tiimi on. Alkupäässä leffa leikkaa ihan liian nopeasti aiheesta toiseen, oli kyse sitten Alicen ongelmista, itse tehtävästä tai Li Noorin motiiveista. Ja vähän väliä läpi elokuvan Silva pitää monologia kameran edessä, mikä liittyy hädintuskin tarinaan ja sisältää pääasiassa mahdollisimman hyvältä kuulostavia lausahduksia. Loppuleffa onkin sitten vain kaahailua, pakenemista ja toimintakohtauksia, kunnes filmi päättyy. Loppuun on tietysti heitetty jonkinlainen juonenkäänne, mitä tekijät ovat varmasti pitäneet nokkelana. "Vau! Enpä olisi osannut arvata!" -reaktion sijaan katsoja kuitenkin toteaa "Jaahas, vai niin." Ei elokuvasta siis paljoa jää käteen. Mile 22 päättää vielä loppua cliffhangeriin, mikä jättää tarinan pahasti auki. Berg ja Wahlberg ovat vihjailleet leffan olevan trilogian avausosa, mutta kun Mile 22 ei toimi tarpeeksi hyvin omana toimintaseikkailunaan, ei se herätä kiinnostusta jatko-osia kohtaan. Surullisintahan koko hommassa on, että filmi on hädintuskin tienannut budjettinsa takaisin, mikä tarkoittaa sitä, että jatko on erittäin epätodennäköistä. Ja jos jatkoa jollain ihmeellä saadaan, on se luultavasti suoraan DVD:lle ilmestyvä pienen budjetin tekele, missä ei ole samoja tekijöitä ja näyttelijöitä mukana.

Ohjaaja Peter Bergin olisi varmaan pitänyt pysyä tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa, jos hänen ensimmäinen fiktiivinen tarinansa pitkään aikaan toimii näin keskinkertaisesti. Bergillä on kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle, mutta se ei vielä paljoa pelasta. Lea Carpenterin työstämä käsikirjoitus on erittäin kömpelösti kasattu, eikä Carpenter todellakaan ole niin kekseliäs kuin hän selkeästi uskoo olevansa. Mile 22 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, vaikkakin välillä kamera heiluu ihan liikaa. Kameratyöskentelyssä hauskinta on, että tekijät ovat päättäneet lisätä leffaan sotilaslennokeilla ja valvontakameroilla otettua kuvaa, millä on pyritty tuomaan realismia mukaan. Harmi vain, että kuvaus pilataan hieman kehnolla leikkauksella. Elokuva ei hengitä lähes lainkaan, eikä se tunnu mahtuvan puolentoista tunnin kestoonsa. Lavastusryhmä sentään tekee hommansa ansiokkaasti, minkä lisäksi muut tekijät ovat saaneet näyttävää tuhoa aikaiseksi. Äänimaailma on erittäin oivallinen aina aseiden tulituksesta ja nyrkkien iskuista Jeff Russon säveltämään painostavaan musiikkiin.

Yhteenveto: Mile 22 on harmillisen keskinkertainen toimintarymistely, jonka ainoaksi oikeasti hyväksi puoleksi jää länsimaisen ja itämaisen taistelun yhdistäminen. Mark Wahlberg, Lauren Cohan ja Iko Uwais tekevät kyllä kelpo työtä rooleissaan ja paikoitellen filmi onnistuu viihdyttämään, mutta kömpelö kerronta, huonot käänteet ja kehno leikkaus jättävät lopuksi ikävän maun katsojan suuhun. Leffan alkupuoliskoa on ärsyttävän vaikea seurata, sillä se pyrkii keskittymään ihan liian moneen asiaan samaan aikaan. Toinen puolisko onkin sitten pelkkää toimintaa, jota on mukava katsoa muutamien kekseliäisyyksien ansiosta, mutta josta ei paljoa irtoa, sillä katsoja ei jännitä kenenkään puolesta. Loppu jättää tarinan pahasti auki ja vihjailee jatkolla, mutta tällä menolla Mile 22 tulee jäämään yksinäiseksi toimintarainaksi. Vaikka elokuva kiinnostaisi, suosittelen silti odottamaan vuokrausmahdollisuutta, sillä ei tämä ole leffalipun hinnan arvoinen tekele. Kyllä Mile 22:n kerran katsoo, mutta eipä sitä tarvitse uudelleen nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mile 22, 2018, STX Entertainment, Closest to the Hole Productions, Film 44, The Hideaway Entertainment

Arvostelu: All the Money in the World (2017)

ALL THE MONEY IN THE WORLD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Michelle Williams, Mark Wahlberg, Christopher Plummer, Charlie Plummer, Romain Duris, Marco Leonardi, Timothy Hutton ja Andrew Buchan
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

All the Money in the World perustuu John Pearsonin kirjaan "Painfully Rich: The Outrageous Fortunes and Misfortunes of the Heirs of J. Paul Getty" vuodelta 1995, joka taas pohjautuu tositapahtumiin John Paul Getty III:n kidnappauksesta. Alkuvuodesta 2017 ilmoitettiin, että ohjaaja Ridley Scott tekee kirjasta filmatisoinnin, mutta projekti nousi monien tietoisuuteen vasta syksyllä 2017, kun useat henkilöt syyttivät yhtä sen näyttelijää, Kevin Spaceya seksuaalisesta häirinnästä. Elokuva oli siinä kohtaa jo kuvattu ja sen oli tarkoitus ilmestyä seuraavassa kuussa, jolloin monet sanoivat boikotoivansa filmiä Spaceyn esiintymisen takia. Ridley Scottilla oli kuitenkin ratkaisu ongelmaan. Hän erotti Spaceyn projektista ja kuvasi Spaceyn kohtaukset uudestaan toisen näyttelijän, Christopher Plummerin kanssa. Vaikka uusintakuvaukset tapahtuivat marraskuun lopulla, elokuva ehti silti valmistua joulukuun alussa, jolloin se sai ensi-iltansa useissa maissa vielä vuoden 2017 puolella. Suomeen filmi saapui vasta tammikuun alussa 2018. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa All the Money in the Worldia sen lehdistönäytöksessä, sillä silloin itselläni oli muuta, mikä sotki elokuvasuunnitelmiani. Ajattelin katsovani leffan vasta vuokralta, mutta kun Plummer sai Oscar-ehdokkuuden roolistaan, tajusin, että minun täytyy nähdä elokuva mahdollisimman pian. Niinpä kävin tammikuun lopussa katsomassa All the Money in the Worldin tätini kanssa, tunti sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa toisen Oscar-ehdokaselokuvan, Molly's Gamen (2017).

Vuonna 1973 maailman rikkaimman miehen, J. Paul Gettyn lapsenlapsi John Paul Getty III kidnapataan ja hänestä vaaditaan 17 miljoonan dollarin lunnaita. Kun pihi Getty ei suostu maksamaan rahoja, Johnin äidin täytyy keksiä toinen tapa saada rakas poikansa takaisin.

Michelle Williams on erinomainen kidnapatun Johnin Gail-äitinä. Rooli on varmasti ollut raskas, sillä Williamsin täytyy kaiken aikaa näytellä suuresti stressaantunutta ja pahinta pelkäävää henkilöä, mutta hänen onnekseen lopputuloksena on uskottava roolisuoritus. Paikoitellen Gailin tunteet jäävät hieman etäisiksi, mutta se tuntuu johtuvan siitä, millä tavalla hahmo tuodaan esille tarinassa, eikä siitä miten Williams näyttelee. On kiinnostavaa nähdä, kuinka Gail yrittää tehdä kaikkensa ja löytää erilaisia keinoja, jotta hän saisi poikansa turvaan.
     Christopher Plummerin esittämästä miljardööri J. Paul Gettystä tulee helposti mieleen Roope Ankka... jos Roope Ankka olisi pihin lisäksi mulkvisti. Katsojana oikein inhoaa rikasta Gettyä, joka ei vaikuta ajattelevan mitään muuta kuin rahojaan. On hirveää kuunnella, kuinka hän sanoo rakastavansa kidnapattua lapsenlastaan, mutta toteaa, ettei aio maksaa senttiäkään lunnaita, sillä muuten hänen muutkin sukulaisensa siepataan ja heistä vaaditaan rahaa. Onneksi hahmosta löytyy hieman muitakin puolia, jolloin häntä ei pelkästään vihaa. Plummer on nappivalinta rooliin, mutta toisaalta minun on pakko myöntää, että olisi Kevin Spaceykin sopinut Gettyksi. Hienointa Plummerin roolisuorituksessa on se, että hänet tuotiin mukaan ihan viime hetkellä, mutta silti hän ehti sisäistää roolinsa täysin ja hoitaa homman kunniakkaasti, minkä takia Oscar-ehdokkuus on täysin ymmärrettävää.
     Mark Wahlberg näyttelee Gettylle työskentelevää ex-CIA-agentti Fletcher Chasea, joka auttaa Gailia nuorukaisen löytämisessä. Wahlberg ei ole mitä ihmeellisin näyttelijä, mutta hän on silti todella pidettävä heppu elokuvissa, jolloin häntä on yleensä ilo seurata. Vaikka tässä filmissä hän jää näyttelijänä Williamsin ja Plummerin varjoon, hän kuitenkin sopii osaansa ja on tärkeä osa kokonaisuutta. Hahmona Fletcher pääsee muutamassa kohtaa hyvin esille, etenkin loppupäässä, mutta pääasiassa Wahlberg vain kulkee muiden hahmojen mukana.
     Gailin, rikkaan Gettyn ja Fletcherin lisäksi tärkeitä hahmoja ovat tietty kidnapattu John Paul Getty III (Charlie Plummer) ja yllättäen sieppaaja Cinquanta (Romain Duris). Siepatun ja sieppaajan välille on luotu erikoinen suhde, jollaista en muista nähneeni elokuvissa aiemmin tai ainakaan kovin montaa kertaa. Kun Cinquanta juttelee kaiken aikaa Johnille kaltereiden läpi, ei hän tunnu vain ilkeältä rikolliselta, vaan oikealta henkilöltä, jolle on joskus käynyt jotain niin ikävästi, että hänen elämänsä on päätynyt sellaiseen tilanteeseen, jossa hän sieppaa ihmisiä ja vaatii heistä lunnaita. Mainiosti näyttelevä Duris tekee Cinquantasta yllättävän tykättävän hahmon, vaikkakin hänestä löytyy myös inhottavia puolia. John taas on hahmona hiljainen, eikä Charlie Plummerille tarjoudu oikein muuta tehtävää kuin esittää kärsivää. Hän on siinä kuitenkin oivallinen, minkä lisäksi hän näyttää alussa yhden kohtauksen aikana hienosti, millainen persoona John oli ennen sieppaustaan, mikä luo hahmolle hyvää kehityskaarta. Hauska fakta muuten: vaikka Charlie Plummer ja Christopher Plummer molemmat esittävät Gettyjä, eivät he sukunimestään huolimatta ole toisilleen sukua!
     Elokuvassa nähdään myös Timothy Hutton rikkaan Gettyn avustajana, Andrew Buchan rikkaan Gettyn poikana eli Johnin isänä John Paul Getty II:na, sekä Marco Leonardi yhtenä Johnin sieppaajista.

Tässä kohtaa on pakko nostaa hattua All the Money in the Worldin tekijöille. On nimittäin todella huikea saavutus, että leffa saatiin valmiiksi suunniteltuun aikaan mennessä, vaikka sitä alettiin ihan viime hetkillä kuvailemaan uudestaan. Ja kyse ei ole vain parista kohtauksesta, vaan rikkaan Gettyn rooli on niin iso, että todella monia kohtauksia on pitänyt kuvata uudestaan! Suurin kunnoitus on kuitenkin sille, ettei viime hetken isoja muutoksia huomaa lainkaan. Uusintakuvaukset on saatu leikattua leffaan mukaan aivan täydellisesti.

Harmillisesti leffa ei silti tunnu täysin kokonaiselta ja eheältä teokselta. Vaikuttava saavutus uusintakuvauksien kanssa ei yksinään takaa hyvää elokuvaa. Onneksi loppujen lopuksi All the Money in the World on hyvä elokuva - jopa todella hyvä - mutta aluksi se ei siltä vaikuta. Ensimmäiset puoli tuntia ovat aika sekavaa ja raskasta seurattavaa. Alku hyppii ajassa edestakaisin, jolloin on vaikea pysyä perässä, että missä nyt mennään. Ruutuun ilmestyy vähän väliä uusi vuosiluku, jolloin yrittää muistella, onko tässä ajassa käyty vielä? Alkupäätä on myös raskasta katsoa sen ankean värimaailman takia, jolloin koko filmi tuntuu inhottavan luotaantyöntävältä. Onneksi elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää eri aikakausissa käymistä ja ensimmäisen puolituntisen jälkeen tarina rauhoittuu kertomaan täysillä kidnappaustilanteesta, jolloin elokuva alkaa vähitellen nappaamaan mukaansa. Valitettavasti toinen puolituntinenkaan ei ole kovin ihmeellistä katseltavaa. Kun seurataan rikasta Gettyä, katsojaa vain ärsyttää hahmon käytös ja kun näytetään Gailin pohdiskeluja, ei filmi tunnu etenevän. Yllättäen mielenkiintoisinta ovatkin Getty nuoremman ja Cinquantan yhteiset kohtaukset.

Vasta toisen tuntinsa aikana All the Money in the World lähtee oikeasti käyntiin. Elokuvassa alkaa tapahtumaan oikeasti kiinnostavia ja ennen kaikkea jännittäviä asioita, jolloin leffan taso paranee huomattavasti. Filmi saa katsojan vihdoin välittämään siitä, että John saadaan elävänä takaisin. Pari hetkeä pääsevät jopa hieman piinaaviksi asti, minkä lisäksi mukana on ällöttävä kohta, jolloin herkimpien kannattaa pistää silmät kiinni, sillä minunkin teki pahaa katsoa sitä. Loppuhuipennuksen sisältämä jännite on erinomainen ja se sai ainakin itseni antamaan hieman anteeksi kehnommalle aloitukselle. Kokonaisuuden tasoa parantaa myös se, kun muistaa, että All the Money in the World perustuu tositapahtumiin. Loppu vetää katsojan taidokkaasti hiljaiseksi ja jättää sulattelemaan näkemäänsä loppuillaksi. Filmi onnistuu menemään pitkäveteisestä jännittäväksi parin tunnin kestonsa aikana, mikä nostaa kokonaisuuden tason juuri ja juuri todella hyväksi.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Ridley Scott, joka aikoinaan mullisti filmiteollisuutta Alien - kahdeksannella matkustajalla (Alien - 1979), Blade Runnerilla (1982) ja Gladiaattorilla (Gladiator - 2000), mutta joka on tällä vuosikymmenellä tehnyt lähinnä huteja, kuten Robin Hoodin (2010) ja Exodus: Gods and Kingsin (2014). Viime vuonna ilmestynyt Alien: Covenant (2017) oli myös pettymys, joten on hienoa nähdä Scottilta vihdoin oikeasti mainio teos. David Scarpan käsikirjoitus heittelee aluksi liian paljon tai sitten leikkaamossa kiirehdittiin liikaa. All the Money in the World on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu. 1970-luku on upeasti luotu lavasteiden, asujen ja taustalla kulkevien autojen kautta. Muuten elokuva on siis visuaalisesti hieno, mutta kuten jo sanoin, ankeasta värimäärittelystä en pidä lainkaan, sillä se saa filmin näyttämään aika tylsältä. Leffan äänimaailma on mainio, minkä lisäksi Daniel Pembertonin säveltämät musiikit tuovat mukaan oivaa tunnelmointia.

Yhteenveto: All the Money in the World on loppujen lopuksi erittäin hyvä elokuva, vaikkei se siltä aluksi vaikuta. Ensimmäinen puolituntinen on lähinnä erikoista säätämistä ajassa loikkimisen takia, minkä lisäksi katselukokemusta vaikeuttaa ankean tylsä värimaailma. Vasta toisen tuntinsa aikana leffa nappaa kunnolla mukaansa ja saa välittämään siitä, mitä hahmoille käy. Loppuun on saatu aikaiseksi erinomaista jännitystä, jolloin voi antaa hieman anteeksi leffan virheitä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan todella oivallisesti, etenkin Michelle Williams stressaantuneena äitinä ja Christopher Plummer rikkaana kusipäänä. Mark Wahlberg sopii rooliinsa, muttei pääse kovin kummoisesti esille. Sen sijaan Charlie Plummer ja Romain Duris saavat luotua kiinnostavan yhteyden siepattuna ja sieppaajana. Leffan ajankuva on äärimmäisen tyylikäs ja täytyy kunnioittaa Ridley Scottia siitä, että hän kykeni pitämään homman kasassa niin, että elokuva ilmestyi sovittuun aikaan, eikä nopeasti tehtyjä uusintakuvauksia edes huomaa. Jos siis kaipaatte elämäänne hieman jännittävää draamaa ja muutamia karuja kohtia, niin käykää katsomassa All the Money in the World. Tai jos aikoinaan seurasitte sieppaustilannetta uutisista, niin on varmaan kiinnostavaa nähdä, miten se on toteutettu elokuvien maailmassa. Scott-fanit voivat poistua teatterista tyytyväisinä, sillä veteraaniohjaaja on pitkästä aikaa tehnyt oikeasti hyvän filmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
All the Money in the World, 2017, Imperative Entertainment, Panorama Films, RedRum Films, Scott Free Productions, TriStar Productions

Arvostelu: Daddy's Home 2 (2017)

DADDY'S HOME 2

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, John Lithgow, Mel Gibson, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Didi Costine, Alessandra Ambrosio, Yamilah Saravong ja John Cena
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2015 komedia Daddy's Home ei ollut kriitikoiden mieleen, mutta se oli silti iso menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Alkuvuodesta 2016 jatko-osa ilmoitettiin ja vuotta myöhemmin kuvaukset alkoivat. Daddy's Home 2 ilmestyi monissa maissa jo marraskuun alussa, mutta se ilmestyy Suomessa vasta nyt. Itse en erityisemmin odottanut leffaa, sillä sen juoni kuulosti mielestäni liian samanlaiselta kuin juuri ilmestynyt A Bad Moms Christmas (2017). Vasta kun katsoin ensimmäisen osan uudestaan arvostelua varten, innostukseni nousi, sillä filmi oli parempi kuin muistin (ja A Bad Moms Christmas huonompi kuin toivoin). Kehnoista arvioista huolimatta menin positiivisin mielin katsomaan Daddy's Home 2:a. En odottanut sen olevan yhtä kelpo pätkä kuin edeltäjänsä, mutta toivoin kuitenkin viihtyväni sen parissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Daddy's Home!

Brad Whitaker ja Dusty Mayron lähtevät perheidensä kanssa viettämään joulua mökille. Ongelmia saapuvat aiheuttamaan Bradin ja Dustyn isät.

Will Ferrell nähdään toistamiseen Brad Whitakerin roolissa ja Mark Wahlberg jatkaa Dusty Mayronina. Brad on aika lailla samanlainen pehmo kuin edellisessä filmissä, kun taas Dusty on kokenut selkeän muutoksen. Dustysta on tullut parempi isä, eikä hän vaikuta enää yhtä "pahalta jätkältä". Dusty on pehmentynyt, ja hänestä ja Bradista on jopa muodostunut parhaat ystävykset. Aluksi kaksikon ystävyys tuntuu oudon pirteältä, mutta läpi filmin heidän välilleen syntyy pieniä erimielisyyksiä. Ferrell ja Wahlberg ovat jälleen kerran mainioita rooleissaan, vaikka eivät kovin ihmeellisiä suorituksia esitäkään.
     Bradin ja Dustyn isien rooleissa nähdään John Lithgow ja Mel Gibson, eikä ole vaikea arvata kumpi on kumman isä, jos näyttelijät ovat tuttuja. Lithgowin esittämä Don Whitaker on vielä isompi pehmo kuin poikansa Brad. Hän on niin täynnä hyvää sydäntä, ettei uskaltaisi edes pistää sudelle vastaan, jos sellainen hyökkäisi hänen kimppuunsa. Gibsonin näyttelemä Kurt Mayron on taas äijämäisempi kuin poikansa Dusty, eikä häntä kiinnosta vanhemmuusasiat lähes ollenkaan. Siinä missä Don käy joka pyhänä vierailemassa, Kurtista ei ole kuulunut mitään muutamaan vuoteen. Lithgow on todella sympaattinen, vaikkakin pienesti surkuhupaisa, ja Gibson sopii tylymmän vanhemman rooliin.
     Lapsihahmoja ovat vanhat tutut Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez). Myös edellisen leffan lopussa nopeasti nähdyt Dustyn uusi tytärpuoli Adrianna (Didi Costine), sekä Bradin ensimmäinen oma lapsi Griffy (Connor, Daphne ja Dylan Wise) tekevät paluun ja ovat isommassa roolissa kuin ennen. Pienen Griffyn osa on tosin yhä pieni, mutta hemmoteltu esiteini Adrianna on mukana tapahtumissa alusta loppuun. Lapsista esille pääsee parhaiten Dylan, joka on ihastunut mökillä kohtaamaansa tyttöön (Yamilah Saravong), muttei tiedä miten toimia tilanteessa. Bradilla ja Dustylla on tietty erilaiset neuvot pojalle... Megan taas ihailee hieman vanhempaa Adriannaa ja yrittää olla kuin hän. Lapsinäyttelijät ovat yhä toimivia, vaikkakin Costine pääsee todella harvoin pois puhelimensa takaa murjottamasta.
     Äitihahmoja leffassa ovat Linda Cardellinin näyttelemä Bradin vaimo Sara ja Alessandra Ambrosion esittämä Dustyn uusi vaimo Karen. Sarasta on saatu aikaiseksi kiinnostavampi hahmo kuin edellisessä filmissä, mutta Karen jää todella pahasti sivuun. Hahmo on lähinnä hiljaa ja kirjoittaa pieniä muistiinpanoja vihkoonsa. Saran ja Karenin välille on luotu pientä kilpailuhenkeä, sillä Saran mielestä Karen on kaikessa parempi kuin hän, mutta Karen vaikuttaa vain halveksuvan Saraa. Juonikuvio olisi ihan kiinnostava, mutta se jää todella mitättömäksi, eikä oikein johda mihinkään. Harmillisesti Dustyn ja Karenin välille ei ole luotu minkäänlaista kemiaa, eikä heillä edes ole kunnon yhteisiä kohtauksia, joiden kautta syntyisi tunne siitä, että he ovat yhdessä.
     Elokuvassa nähdään myös showpainija John Cena pienessä roolissa Adriannan oikeana isänä. Lisäksi mukana on hauskasti toteutettu cameo eräältä tähtinäyttelijältä...

Kuten jo sanoin, Daddy's Home 2:n juoni tuo helposti mieleen A Bad Moms Christmasin. Kehnojen huoltajahahmojen vielä kehnommat huoltajahahmot saapuvat viettämään joulua, mistä syntyy kaikenlaista kohellusta. Leffan lopusta jopa löytyy todella samanlainen juttu kuin A Bad Moms Christmasin lopusta. Vielä muutama viikko sitten minua vain ärsytti, että samasta tarinasta väännetään kuukauden sisällä sekä naisten että miesten versio, mutta nyt olen ihan tyytyväinen, sillä Daddy's Home 2 on selvästi parempi elokuva kuin huono A Bad Moms Christmas. Enkä tarkoita, että tämä olisi parempi, koska se on miesten versio (vaikka onkin pakko myöntää, että tämän filmin miestähdet ovat parempia näyttelijöitä kuin Bad Momsin naistähdet), vaan koska tässä tarina on paremmin kerrottu. Eikä tämä ole ärsyttävä filmi. Eikä tämä tunnu tyhmentävän katsojaa. Loppuhuipennusta lukuunottamatta mukana ei ole surkeita kohtauksia, vaan Daddy's Home 2 on pääasiassa oikein viihdyttävä teos. Edeltäjänsä tasolle elokuva ei nouse, mutta sitä en odottanutkaan tapahtuvan.

Liian pikaisen prologin jälkeen elokuva saa napattua katsojan mukaansa, kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät joulunviettoon mökille. Siellä nähdään erilaisia kohelluksia koristeiden, kuusien, sun muiden jouluun liittyvien asioiden parissa. Vaikka aluksi (lähes) kaikki ovatkin hymyssä suin, löytyy melkein jokaiselta jotain ikävää sanottavaa jostakusta toisesta. Viikon mökkireissun aikana ehtiikin helposti syntyä jännittynyt ilmapiiri, mikä on jatkuvasti vaarassa räjähtää käsiin. Leffa onnistuu äitihahmoja lukuunottamatta keskittymään ja käyttämään aikaa useaankin juonikuvioon, jolloin se tuntuu tarpeeksi eheältä paketilta. Pari kehnompaa hetkeä on livahtanut mukaan, mutta muuten elokuva toimii loppuhuipennukseen asti, joka on aivan kamalaa katsottavaa. Edellisen filmin huumori perustui usein myötähäpeään (toisin kuin tämä leffa), mistä itse pidän paljon, mutta tämän leffan huipennus oli väärällä tavalla niin myötähäpeällistä seurattavaa, että oikein sattui. Se on vielä hirveämpi kuin edellisen osan tanssitaistelu ja sitä pahentaa se, kuinka se vain jatkuu ja jatkuu. Siitä myös huomaa, kuinka lapsiystävällinen leffa onkaan kyseessä. Rivoja vitsejä ei ole mukana ollenkaan, vaikka pari pientä vihjailua onkin lisätty aikuisia kosiskelemaan. Kohellus on kyllä ihan hassua, vaikka se onkin tehty lapsikatsojia ajatellen. Lapsiystävällisyys ei alun jälkeen onneksi itseäni häirinnyt kovin paljon, sillä filmi onnistui viihdyttämään hyvin ja jouluhan on koko perheen juhlaa, etenkin Yhdysvalloissa. Sen maan jouluperinteet ja -teemat ovat vahvasti läsnä läpi leffan, ja saattavat joistakin suomalaisista tuntua oudoilta.

Daddy's Home 2:n ohjauksesta vastaa edellisen elokuvan tavoin Sean Anders, joka on tehnyt tarpeeksi kelpoa työtä. Parhaiten Anders on suoriutunut koko perheen elokuvan tunnelman ja tietyn USA-jouluhengen luomisessa. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin kanssa. Kaksikko on saanut kerrottua useamman erilaisen ihmissuhteen niin, että ne toimivat samassa elokuvassa. Joitakin vitsejä he olisivat kuitenkin voineet lyhentää ja kirjoittaa lopun uudestaan. Elokuva on kuvattu tasaisesti ja leikkaus on sujuvaa, jos ei laske mukaan hölmöjä kohtauksesta toiseen tapahtuvia leikkauksia, kun vanha kuva liukuu uuden kuvan päältä pois. Parissa kohtaa käytetyt digiefektit ovat selkeitä, mutta tarpeeksi toimivia. Äänitehosteet ovat onnistuneet ja Michael Andrews on saanut aikaiseksi ihan kivoja sävellyksiä taustalle.

Yhteenveto: Daddy's Home 2 ei pääse edeltäjänsä tasolle, mutta se on silti ihan viihdyttävä jouluhömppä. Leffan aloitus on oudon kiirehtivä, mutta kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät mökille, tarina nappaa katsojan mukaansa. Elokuva on yllättävästi lapsikatsojia ajatellen tehty, mutta se ei häiritse liikaa, sillä mukaan on saatu hauskoja juttuja kaikenikäisille. Valitettavasti loppuhuipennuksesta on tehty liian lapsiystävällinen, jolloin se on vain kamalan myötähäpeällistä katsottavaa. Muuten filmi viihdyttää koko kestonsa ajan ja saa yllättävän hyvin kerrottua useat juonikuviot kunnolla. Näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, etenkin Mark Wahlberg ja Will Ferrell, minkä lisäksi John Lithgow ja Mel Gibson ovat hyvät lisäykset. Jouluhenki - vaikkakin hyvin amerikkalainen - on vahvasti läsnä ja saa katsojan helpommin juhlatuulelle kuin samaa pohjajuonta kertova A Bad Moms Christmas. Jos piditte edellisestä osasta, niin kannattaa tämäkin vilkaista. Daddy's Home 2:a katsomaan voitte viedä lapsennekin, sillä rivouksia ei ole mukana melkein yhtään. Silti elokuva onnistuu naurattamaan aikuisiakin ja saa toivomaan jatkoa. Toivon kuitenkin, että mahdollinen "Daddy's Home 3" tehtäisiin vasta vaikka viiden vuoden päästä ja siinä päähenkilöiden lapset olisivat jo teinejä tai aikuisia, ja heidän ongelmansa (joita Brad ja Dusty yrittävät tietty selvittää) olisivat erilaisia kuin nyt. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mutta aika turha kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Daddy's Home 2, 2017, Paramount Pictures, Gary Sanchez Productions, Huahua Media

Arvostelu: Daddy's Home (2015)

DADDY'S HOME (2015)

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Thomas Haden Church, Hannibal Buress, Bobby Cannavale, Alessandra Ambrosio ja John Cena
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Daddy's Home on Will Ferrellin ja Mark Wahlbergin toinen yhteistyöelokuva vuoden 2010 The Other Guysin jälkeen. Leffan teko lähti liikkeelle 2010-luvun alussa ja sen kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2014. Filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2015 (Suomessa vasta 1. tammikuuta 2016) ja se oli suuri hitti, muttei kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa. Itse näin elokuvan puoli vuotta ensi-illan jälkeen, kun katsoin sen vuokralta oman isäni kanssa. Pidin leffaa ihan hauskana, mutta se ei kuitenkaan jäänyt kovin hyvin muistiin, joten yllätyin kuullessani, että sille on tulossa jatko-osa. Tuttuun tyyliini päätin siis tietty katsoa Daddy's Homen uudestaan, arvostellakseni sen ennen Daddy's Home 2:a (2017). Filmi ei kuitenkaan ollut Viaplayssa enää, eikä sitä löytynyt Netflixistä, joten minun täytyi ostaa se. Hyvä, että tein niin, sillä elokuva oli toimivampi ja hauskempi kuin muistin, joten olin todella tyytyväinen lisätessäni sen leffakokoelmaani.

Hyväsydäminen Brad Whitaker on mennyt naimisiin Saran kanssa ja samalla hänestä on tullut kahden lapsen isäpuoli. Lapset eivät kuitenkaan erityisesti pidä Bradista, eikä tilannetta helpota lainkaan se, kun heidän oikea isänsä, kaikin tavoin Bradia siistimpi Dusty saapuu kylään.

Mukavan Brad Whitakerin roolissa nähdään Will Ferrell, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii erittäin hyvin rooliin. Brad on tosiaan todella hyväsydäminen ja vähän turhankin kiltti kaikille. Tavallaan häntä voisi pitää herkkänä nössönä, mutta samalla hän on myös parasta isämateriaalia lapsille. Brad on loistava esimerkki siitä, kuinka ihmisiä pitäisi kohdella ja hänestä on helppo pitää. Samalla kuitenkin toivoisi, että häneltä löytyisi enemmän uskallusta tehdä asioita, eikä hän vain kiltisti tekisi kaikkea muiden sanomisen mukaan.
     Mark Wahlbergin näyttelemä Dusty Mayron on täysi vastakohta Bradille. Dusty tekee mitä huvittaa, eikä häntä kiinnosta selvittää tilanteita puhumalla. Hän pystyy manipuloimaan muita helposti, minkä lisäksi hän kiinnittää kaikkien huomion olemalla kova äijä. Dusty ei tottele Bradin tekemiä sääntöjä, eikä hänestä löydy huoltajamateriaalia. Ferrellin tavoin myös Wahlberg sopii erinomaisesti rooliinsa, vaikkei kovin hyvää näyttelijäntyötä teekään elokuvassa. Vaikka Dusty vaikuttaakin aluksi ylimieliseltä kusipäältä, Wahlberg onnistuu tekemään hahmosta pidettävän, jolloin katsojana ei ole vain täysillä Bradin puolella.
     Bradin uutta vaimoa, eli Dustyn ex-vaimo Saraa esittää Linda Cardellini, joka on selvästi miehiä fiksumpi että myös tylsempi hahmo. Sara joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan vierestä Dustyn ja Bradin tekemisiä, eikä hänestä ole saatu luotua kiinnostavaa persoonaa. Tämän takia katsoja saattaa helposti ihmetellä, miksi miehet ylipäätään kisailevat niin tylsästä naisesta. Cardellini on ihan kelpo roolissaan, mutta olisi hänen tilalleen voinut jonkun toisenkin valita.
     Perheen lapsia ovat Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez), jotka ovat paljon innokkaampia oikeasta, hurjemmasta isästään kuin tylsästä radiokanavalla työskentelevästä isäpuolestaan. Megan jopa piirtää kuvia, joissa muu perhe seuraa onnellisena vierestä, kun Brad kuolee jollain hirveällä tavalla. Dylan-parka taas kärsii koulukiusaamisesta, eikä asiaa helpota se, että toinen isähahmo neuvoo keskustelemaan asiasta kiusaajan kanssa, kun taas toinen kannustaa aloittamaan tappelun. Lapsinäyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Thomas Haden Church Bradin tarinoita kertovana pomona, Hannibal Buress aluksi ihan hauskana mutta loppujen lopuksi aika rasittavana työmies Griffinä ja Bobby Cannavale vitsailevana tohtori Franciscona.

Daddy's Homessa on aika kliseinen tarina, mutta se ei onneksi erityisemmin haittaa, sillä siitä pystyy helposti nauttimaan koko puolentoista tunnin keston ajan. Elokuva lähtee tietty liikkeelle Bradin kertojaäänellä, kun hän esittelee itsensä ja uuden perheensä, eikä aikaakaan kun Dusty jo saapuu paikalle moottoripyörällään. Vaikkei tietäisi filmistä mitään etukäteen, on sen tarina helposti arvattavissa siinä vaiheessa. Täysin erilaiset isät eivät tietenkään pidä toisistaan ja tottakai he alkavat kilpailemaan lasten ja Saran huomiosta. Tämä tietty kulkee siten, että kumpikin yrittää luoda tai ostaa jotain isompaa ja parempaa, tai muuten vain elvistellä, mutta jossain kohtaa he kisailevat vain siitä, kumpi heistä on siistimpi tyyppi, eikä siinä enää mietitä pitävätkö Sara ja lapset heidän käytöksestä lainkaan. Filmin loppuratkaisunkin voi arvata helposti, mutta kun elokuva onnistuu viihdyttämään niin taidokkaasti, arvattavuuden voi antaa anteeksi. Leffa tarjoaa niin monet hulvattomat hetket, että on ihme, jos sen aikana ei naura edes kerran.

Elokuvan huumori perustuu lähinnä myötähäpeään, mikä saattaa olla oma suosikkini. Ja vielä kun leffaan on pistetty uskallusta mukaan, se onnistuu välillä jopa yllättämään, kuinka yliampuvan myötähäpeällisiä kohtauksia se sisältää. Hauskimpia osioita ovat etenkin ne, joissa Brad yrittää todistaa lapsille olevansa yhtä cool kuin Dusty, jolloin katsojana miettii, ettei haluaisi tietää kuinka pahasti hän nolaa tai satuttaa itsensä, mutta samalla ei voi irrottaa katsettaan tapahtumista, sillä haluaa nähdä mahdollisimman isoa kohellusta. Mukana oli jopa pari hetkeä, joista on pakko nostaa hattua, sillä elokuva uskalsi mennä jopa niinkin pitkälle, eikä se varonut lainkaan. Jotkut vitseistä ovat tietty kehnompia, kuten Griffiin liittyvä läppä, joka käy nopeasti vanhaksi. Surkein vitsi on kuitenkin yritys luoda hauska juttu siitä, että eräässä tilanteessa elokuvat yleensä hyödyntävät tiettyä klisettä, mutta filmi ei teekään niin. Sellainen muka-metatason vitsi on kuitenkin vain todella kamalalla tavalla myötähäpeällistä, ja se tuntuu erittäin irralliselta kokonaisuudesta, minkä lisäksi sitä on pitkitetty aivan liikaa. Leffassa ei muuten rikota neljättä seinää, niin miksi yhdessä kohtaa on pakko? Loppuhuipennus aiheuttaa myös myötähäpeää väärällä tavalla. Samalla siitä huomaa parhaiten elokuvan pienen ongelman. Välillä se on nimittäin todella perheystävällinen, mutta paikoitellen siinä on yllättävänkin rivoja vitsejä, joita ei ole kaikkein parhaimmalla tavalla saatu tasapainoon.

Elokuvan on ohjannut Sean Anders, joka osaa taitavasti ampua yli, ilman että koko homma ampuu yli. Kovin ihmeellistä teosta hän ei ole saanut aikaiseksi, muttei Daddy's Homen tarvitsekaan olla sellainen. Muutamia ongelmia lukuunottamatta Daddy's Home on juuri niin hyvä kuin siitä voi saada. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin ja Brian Burnsin kanssa, joista jälkimmäinen keksi leffan idean. Kolmikko on tehnyt kelpo työtä, vaikka he olisivat voineet miettiä huipennuksen uudestaan ja poistaa yhden surkean vitsin kokonaan. Elokuva on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Bradin ja Saran koti on tyylikkäästi lavastettu. Muutamat visuaaliset efektit ovat todella selkeästi tietokoneella tehtyjä, mutta toisaalta se vain lisää komediaa. Äänimaailma on ihan toimiva, mutta Michael Andrewsin musiikit eivät korostu lainkaan. Musiikeista parhaiten esille pääsevät AC/DC:n "Thunderstruck" ja Metallican "For Whom the Bell Tolls".

Yhteenveto: Daddy's Home on mainio komedia, joka sisältää useita myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen ja on hienoa, että sitä tehdessä on monta kertaa uskallettu mennä pitkälle, eikä se vain varo koko aikaa. Jotkut vitseistä, kuten klisee- ja Griff-jutut ovat kehnompia, mutta pääasiassa elokuva onnistuu tarjoamaan monta kunnon naurua. Harmillisesti elokuva ei paikoitellen oikein tiedä, onko se perheleffa vai aikuisten komedia. Filmi kuitenkin viihdyttää hienosti, jolloin sitä katsoessa aika kuluu nopeasti. Ennalta-arvattavuus ei haittaa, mutta loppuhuipennuksesta olisi voinut miettiä paremman. Will Ferrell ja Mark Wahlberg sopivat erinomaisesti päärooleihin, vaikkeivät kovin ihmeellisiä roolitöitä teekään. Muut näyttelijät ovat myös ihan kivoja, mutta Linda Cardellini ei saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri hänestä pitäisi käydä massiivinen taisto. Kokonaisuudessaan Daddy's Home on kuitenkin oivallista viihdettä, joka on lähes niin hyvä kuin tällaisesta teoksesta voisi ikinä saada aikaiseksi. Mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa, mutta suosittelen leffaa silti kaikille komedian ystäville. Kavereiden kanssa vietettävään leffahetkeen elokuva sopii mainiosti, mutta kaikkein parhaiten se toimii oman isän tai isäpuolen kanssa katsottuna. Toivon, että Daddy's Home 2 olisi myös kelpo filmi, vaikkakin pelkään että se ei saavuta tämän tasoa. Jos se on edes ihan kiva, niin olen tyytyväinen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Daddy's Home, 2015, Paramount Pictures, Red Granite Pictures, Gary Sanchez Productions