Arvostelu: Now You See Me: Now You Don't (2025)

NOW YOU SEE ME: NOW YOU DON'T

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Jesse Eisenberg, Dominic Sessa, Justice Smith, Ariana Greenblatt, Rosamund Pike, Dave Franco, Isla Fisher, Woody Harrelson, Thabang Molaba, Lizzy Caplan, Morgan Freeman ja Mark Ruffalo

Genre: rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rikoksia ja taikuutta sekoittava Suuri puhallus (Now You See Me - 2013) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Myös Suuri puhallus 2 (Now You See Me 2 - 2016) oli hitti, joten kolmannen osan suunnittelu käynnistyi heti. Elokuvaa kirjoitettiin useasti uudestaan, ennen kuin tekijätiimi oli tyytyväinen lopputulokseen ja niinpä leffan teko on venynyt vuodesta toiseen. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2024 ja nyt Now You See Me: Now You Don't on saapunut elokuvateattereihin. Itse mielsin kaksi ensimmäistä elokuvaa aika keskinkertaiseksi hömpäksi, enkä juuri odottanut kolmannen osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Now You See Me: Now You Don'tin heti sen ensi-iltana.

Kymmenen vuotta edellisen esiintymisensä jälkeen, The Four Horsemenin täytyy tehdä paluu uutta keikkaa varten: heidän täytyy varastaa ökyrikkaan ja kyseenalaisia bisneksiä harjoittavan Veronika Vanderbergin kallisarvoinen Sydän-timantti.

Jesse Eisenberg, Dave Franco, Woody Harrelson ja kakkososan skipannut Isla Fisher palaavat rooleihinsa J. Daniel Atlasiksi, Jack Wilderiksi, Merritt McKinneyksi ja Henley Reevesiksi, eli The Four Horsemen -taikurinelikoksi, jotka silmänkääntötempuillaan ovat yrittäneet muokata maailmaa parempaan suuntaan. On kuitenkin kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun nelikko esiintyi yhdessä ja he ovat kaikki lähteneet omille teilleen, kunnes yllättäen salaperäinen Silmä-organisaatio kokoaa heidät uutta missiota varten. Eisenberg, Franco, Harrelson ja Fisher palaavat kelvollisesti rooleihinsa, joskin tällä kertaa suuri osa heistä jää huomattavasti pienempään rooliin, sillä keskiöön nousee uusi taikurikolmikko, Dominic Sessan, Justice Smithin ja Ariana Greenblattin esittämät Bosco, Charlie ja June, jotka idolisoivat The Four Horsemenia ja jotka päätyvät osaksi uutta tehtävää. Vanhat hahmot toimivat yhä, mutta koin yllättäen tämän uuden trion kiinnostavammaksi.

     Vastassaan The Four... vai pitäisikö sanoa "The Seven Horsemenilla" on ökyrikkaan Vanderbergin suvun Veronika, jota näyttelee Rosamund Pike aivan kamalan aksentin kanssa. Vanderbergit ovat vaurastuneet timanteilla, sekä erittäin kyseenalaisilla bisneksillä ja suvun suurin aarre on jättimäinen Sydän-timantti, mikä Horsemen lähetetään varastamaan. Pikesta löytyy sopivasti arvokkuutta rooliin, mutta hänen korostuksensa on kiusallista kuunneltavaa, mikä tekee hahmosta aika sarjakuvamaisen pahiksen.

Now You See Me: Now You Don't jatkaa aiempien Suuri puhallus -leffojen viitoittamalla tiellä. Se on ihan kivaa viihdettä, joka luulee olevansa paljon nokkelampi kuin onkaan ja joka on todellisuudessa jopa aika hölmö. Elokuva käynnistyy vielä varsin menevästi uuden kolmikon esittelyn myötä ja kun J. Daniel Atlas käy rekrytoimassa nämä riveihinsä ryöstökeikkaa varten. Itse ryöstökin on vielä viihdyttävää menoa, mutta hassua kyllä, kun loput Horsemen-poppoosta saapuvat mukaan, leffa alkoi mielestäni tökkiä. Pitkän ajan elokuva keskittyy liikaa tämän vanhan nelikon väliseen, kömpelösti rustattuun konfliktiin, minkä lisäksi leffa muuttuu liiaksikin asti kukkoiluvertailuun siitä, kenellä on isoin mu... ei kun siis parhaat taikatemput.

Loppua kohti leffa taas petraa hieman, vaikka samalla käsikirjoituksen pöhköys nousee entistä enemmän esille. Näillä taikureilla on ties mitä Mission: Impossible -leffojen (1996-2025) varusteita mukanaan ja monet heidän teoistaan pitää vain osata katsoa sormien läpi. Parissa kohtaa voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on tarvittu, ennen kuin näyttelijät ovat pystyneet esittämään hommansa ja lausumaan repliikkinsä pokerinaamalla. Now You See Me: Now You Don't on siis ihan viihdyttävää hömppää, aivan kuten edeltäjänsä ja jos pidit paljon kahdesta ensimmäisestä Suuri puhallus -elokuvasta, uskoisin tämänkin toimivan vallan mainiosti. Jos taas et pitänyt edes alkuperäisleffasta, tämä kolmososa tuskin voittaa sinua puolelleen. Faneille on kuitenkin luvassa vielä lisää nannaa, sillä neljäs elokuva on jo tekeillä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer, eli kyseessä on siis ollut jälleennäkeminen Zombielandin (2009) ohjaajan ja leffan kahden miestähden, Eisenbergin ja Harrelsonin välillä. Myös kaksi leffan käsikirjoittajista, Paul Wernick ja Rhett Reese työskentelivät Zombielandin parissa. Fleischerin ohjaus pitää ihan viihdyttävää ilmapiiriä yllä, mikä tulee tosiaan tarpeeseen, kun Wernickin, Reesen, Michael Lesslien ja Seth Grahame-Smithin käsikirjoitus töksähtelee. Teknisesti Now You See Me: Now You Don't on pätevä. Kameratyöskentely on oivaa ja osa silmänkääntötempuista toteutettiin kekseliäästi kameran edessä ilman sen kummempia tietokonetehostelisäyksiä. Lavasteet ovat hienot, etenkin eräs taikatemppuja täynnä oleva linna on vaikuttava ilmestys erilaisine huoneineen. Puvustus on tyylikästä, efektit toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Now You See Me: Now You Don't, 2025, Lionsgate, Summit Entertainment, Epic Films, Reese Wernick Productions, The Fusion Media

Arvostelu: Gangsterisota (Gangster Squad - 2013)

GANGSTERISOTA

GANGSTER SQUAD

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.

Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.

     John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.

Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän (The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.

Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland (2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom (2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin (2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions

Arvostelu: Uncharted (2022)

UNCHARTED

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Tom Holland, Mark Wahlberg, Antonio Banderas, Tati Gabrielle, Sophia Ali, Manuel de Blas, Steven Waddington, Rudy Pankow ja Pilou Asbæk

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Uncharted perustuu Naughty Dogin samannimiseen pelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2007 pelillä Uncharted: Drake's Fortune. Jo vuotta myöhemmin Sonyn tuottaja Avi Arad ryhtyi työstämään elokuvasovitusta pelien pohjalta. Thomas Dean Donnelly ja Joshua Oppenheimer alkoivat kirjoittamaan elokuvaa, mutta heidät korvattiin pari vuotta myöhemmin David O. Russellilla, jonka oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Russell päätti kuitenkin tehdä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012), joten hänen tilalle pestattiin Neil Burger, joka taas jätti projektin tehdäkseen Divergent - Outolinnun (Divergent - 2014). Seth Gordon valittiin uudeksi ohjaajaksi, mutta hän päätyikin tekemään Baywatchin (2017). Gordonia seurasi Shawn Levy, joka halusikin ohjata Free Guyn (2021), sekä Dan Trachtenberg ja Travis Knight, jotka molemmat lähtivät projektista. Käsikirjoitusta olivat työstämässä mm. Marianne ja Cormac Wibberley, David Guggenheim, Mark Boal ja Joe Carnahan, kunnes Rafe Judkins, Art Marcum ja Matt Holloway saivat tehtyä tekstin, joka miellytti studiota. Ruben Fleischer palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua maaliskuussa 2020... mutta ne jouduttiin keskeyttämään välittömästi alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat heinäkuussa ja nyt monen vuoden viivästymisen jälkeen Uncharted on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Olen itse pariin otteeseen pelannut jotain Uncharted-peliä, mutten ole sen enempää perehtynyt aiheeseen. Kiinnostuin silti filmistä, kun kuulin sellaisen olevan tulossa, mutta elokuvan kokema tuotantohelvetti sai minut laskemaan odotuksiani huomattavasti. Menin katsomaan Unchartedin lopulta IMAXiin muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Baarimikkona työskentelevä Nathan Drake lyöttäytyy yhteen Victor "Sully" Sullivanin kanssa löytääkseen kadoksissa olevan isoveljensä Samin, sekä löytöretkeilijä Magalhãesin mittavan kulta-aarteen.

Siitä huolimatta, että pelisarjan innokas fani Nathan Fillion yritti vuosia päästä tähdittämään Uncharted-elokuvaa ja teki jopa yllättävänkin mainion fanifilmin, saaden pelien fanit puolelleen, studio päätti palkata Nathan Draken rooliin Spider-Man -tähti Tom Hollandin. Vaikka aluksi minua harmitti Fillionin puolesta, ettei hän saanut roolia ja koin Hollandin liian nuoreksi elokuvaan, Holland onnistui nopeasti voittamaan minut puolelleen. Hän on jo osoittanut pätevyytensä filmitähteydessä supersankarina ja tekee nyt saman seikkailijana. Vetreä Holland pistää tutulla tavalla itsensä täysillä likoon ja on kiva nähdä päätähden oikeasti tekevän stunttejaan.

     Kun elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan yli kymmenen vuotta sitten, Mark Wahlberg oli pitkään ehdolla pääosaan Nathaniksi. Elokuvan teossa kesti kuitenkin niin kauan, että Wahlberg todettiin liian vanhaksi rooliin ja niinpä hän joutuu tyytymään Nathanin pestaavan Victor Sullivanin, eli kavereille ihan vain Sullyn osaan. Wahlbergin valinta pistää fanit varmasti nostelemaan kulmakarvojaan, mutta itse totuin häneenkin hyvin nopeasti. Hollandin ja Wahlbergin kettuilukemia toimii heti hilpeästi, minkä ansiosta kaksikkoa seuraa mielellään.

Elokuvassa nähdään myös Antonio Banderas Magalhãesin aarteen perässä olevana Santiago Moncadana, Tati Gabrielle tätä seuraavana Jo Braddockina, sekä Sophia Ali Nathanin ja Sullyn matkaan tarttuvana Chloe Frazerina. Gabrielle ja Ali toimivat oivallisesti rooleissaan, mutta Banderas jättää kylmäksi pahisosastolla. Banderas on kyllä lahjakas näyttelijä, mutta jopa hänelle tuottaa vaikeuksia saada mitään irti tylsästä hahmostaan.

Unchartedin pitkä tuotantohelvetti ohjaajanvaihdosten ja useiden käsikirjoitusten kera sai minut epäilemään vahvasti elokuvan onnistumisen puolesta, mutta yllättäen kyseessä onkin ihan kelvollinen aarrejahti, joka viihdyttää tarpeeksi toimivasti läpi kahden tunnin kestonsa. Seassa on kaikkea, mitä kunnon Indiana Jones -jäljitelmältä sietääkin odottaa. On vanhojen karttojen tutkimista, ikivanhoja esineitä jotka toimivat avaimina, ansojen täyttämiä salakäytäviä, eksoottisia lokaatioita ja toki omaa etuaan ajavia takinkääntäjiä. Tarina kulkee todella tuttuja latuja ja ainoat juonenkäänteet syntyvät muka-yllättävistä petturuuksista. Tosin eipä niitä voi käänteiksi kutsua, sillä heti alussa Sully varoittaa Nathania, että tällä alalla keneenkään ei voi luottaa.

Ongelmineenkin Uncharted tarjoaa mukavaa eskapismia, joka saa parin tunnin ajaksi unohtamaan arjen huolet ja uppoutumaan seikkailun vietäväksi. Tällaisia "vanhanaikaisia" aarteenmetsästysrainoja ei oikein tehdä enää ja kenties siksi genren kaikki kliseet listalta rastiva Uncharted tuntui niin piristävältä. Tunnelma on oivallisesti rakennettu. Seikkailun kepeä henki on vahvasti läsnä ja välillä seassa on ihan jännittäviäkin vähältä piti -tilanteita. Kaikki johtaa kohti täysin älyvapaata loppuhuipennusta, joka piti tarkoituksellisella hölmöydellään hymyn visusti huulillani.

Monen mutkan kautta ohjaajan hommiin päätyi lopulta Zombielandin (2009) ja Venomin (2018) tehnyt Ruben Fleischer, joka hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti. Käsikirjoittajatrio Judkins-Marcum-Hollowayn teksti ei huimaa päätä ja jotkut repliikit kuulostavat siltä kuin kirjoittajat pitäisivät katsojaa tyhminä, mutta sentään he pitävät filmiä tarpeeksi monipuolisena tapahtumien ja paikkojen puolesta. Lisäksi kolmikko on keksinyt useamman jutun, jotka toistuvat oivallisesti pitkin elokuvaa, kuten Nathanin sytkäri, joka ei meinaa millään toimia, kun sitä tarvitsisi. Uncharted on toimivasti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat onnistuvat vähitellen muovaamaan Nathanin näyttämään peliesikuvaltaan. Erikoistehosteiden taso vaihtelee pitkin elokuvaa, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit lisäävät seikkailun tuntua.

Yhteenveto: Uncharted on vikoineenkin kelpo seikkailuelokuva, joka viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Indiana Jonesin jalanjäljissä kulkeva filmi käy läpi aarteenmetsästysleffojen kliseelistan kohta kohdalta, mutta eipä se kauheasti haittaa, sillä tällaisia leffoja näkee nykyään niin harvakseltaan. Salaisissa, ansojen täyttämissä tunneleissa hiippailu soihtu kädessä ja erilaisten vuosisatoja vanhojen pulmien ratkominen pitivät minut sujuvasti mukanaan ja elokuvan loppuhuipennus on niin hilpeän pöljä, etten voinut olla nauttimatta siitä. Tom Holland ja Mark Wahlberg toimivat lopulta yllättävänkin menevästi pääkaksikkona, mutta Antonio Banderas tuottaa harmillisen pettymyksen roiston roolissa. Käsikirjoituksesta löytyvät päivänselvät ongelmansa ja efektiensä puolesta leffa näyttää aika ajoin viimeistelemättömältä, mutta lopputulos ajaa asiansa tarpeeksi hyvin. Massayleisölle ja monille pelien faneille Uncharted-elokuva tuntuu uppoavan erittäin hyvin ja elokuva nousi heti vuoden tähän asti menestyneimmäksi Hollywood-tuotokseksi. Jatkoa on jo luvattu ja katson sellaisen kyllä ihan sujuvasti.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Uncharted, 2022, Columbia Pictures, Atlas Entertainment, Arad Productions, PlayStation Productions, Ayuntamiento de Madrid, Naughty Dog, Sony Computer Entertainment America

Arvostelu: Zombieland: Double Tap (2019)

ZOMBIELAND: DOUBLE TAP

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone, Abigail Breslin, Zoey Deutch, Rosario Dawson, Avan Jogia, Luke Wilson ja Thomas Middleditch
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Rhett Reesen ja Paul Wernickin ideoima ja Ruben Fleischerin ohjaama kauhukomedia Zombieland (2009) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä keräsi nopeasti oman sinnikkään fanikuntansa, joka alkoi vaatimaan jatkoa. Käsikirjoittajakaksikko, ohjaaja ja neljä päätähteä Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone ja Abigail Breslinkin halusivat tehdä jatkoa, mutta eri syiden vuoksi sen teko on vain venynyt ja venynyt. Reese ja Wernick päätyivät kirjoittamaan Deadpoolia (2016) ja heti perään Deadpool 2:a (2018), jolloin tekijät yrittivät muovata Zombielandista televisiosarjan, mutta uuden näyttelijäkaartin vuoksi sarjan pilottijakso sai jo niin murskaavan vastaanoton, ettei sitä koskaan jatkettu. Monet olivat ehtineet jo menettää toivon ja näyttelijätkin sanoivat haastatteluissa, etteivät tienneet, tulisiko jatkoa koskaan. Jatko kuitenkin varmistettiin, kun internetissä levisi "10 Year Challenge", missä ihmiset jakoivat kuvia itsestään nykyään ja 10 vuotta sitten. Sony julkaisi ensimmäisen Zombielandin julistetta muistuttavan kuvan, missä Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin olivat palanneet rooleihinsa ja samalla ilmoittivat, että toinen osa julkaistaisiin lokakuussa 2019, kun ensimmäinen osa täyttää 10 vuotta. Elokuvan kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt, vihdoin ja viimein, Zombieland: Double Tap saa ensi-iltansa. Itse näin ensimmäisen Zombielandin varmaankin vuonna 2010 ja pidin siitä valtavan paljon. Siitä lähtien olen odottanut näkeväni filmille jatkoa - usean vuoden ajan jopa epätoivoisesti. Innostuin suuresti, kun Sony julkaisi "10 Year Challenge" -kuvan ja intoani vain lisäsi, kun leffan traileri julkaistiin, mikä sai minut ihan oikeasti käsittämään, että jatko-osa on vihdoin tulossa. Kävinkin äärimmäisen innoissani katsomassa Zombieland: Double Tapin sen lehdistönäytöksessä.

Kymmenen vuotta zombiepidemian levittyä ympäri maailman, Tallahassee, Columbus, Wichita ja Little Rock päätyvät uuteen seikkailuun Zombielandissa, kohdatessaan sekä uusia eläviä että eläviäkuolleita tuttavuuksia.

On aivan mahtavaa nähdä tämä nelikko taas kasassa. En edes osannut etukäteen aavistaa, kuinka suuresti iloitsisin Tallahasseen (Harrelson), Columbuksen (Eisenberg), Wichitan (Stone) ja Little Rockin (Breslin) paluusta valkokankaille. Erityisen hienoa on nähdä, että kaikki heistä ovat selvästi halunneet tehdä tämän leffan ja jokainen palaa innolla rooleihinsa. Tämä on mahtavaa, etenkin kun esimerkiksi Emma Stone on jo siirtynyt vakavammin otettaviin elokuviin ja voittanut jopa Oscar-palkinnon roolityöstään La La Landissa (2016) ja silti hän on halunnut palata hömelöön zombikomediaan. On myös hauska nähdä Bresliniä pitkästä aikaa, etenkin kun hän on ulkoisesti muuttunut eniten kymmenen vuoden aikana. Hänen hahmonsa Little Rockin vanhenemista hyödynnetään toimivasti itse tarinassakin, kun hän haluaisi itsenäistyä ja etsiä itseään... zombien täyttämässä maailmassa. Kaikki neljä ovat yhä erittäin hyviä rooleissaan ja katsojasta tuntuukin siltä kuin palaisi pitkästä aikaa vanhojen kavereiden pariin.

Elokuvassa nähdään enemmän eläviä hahmoja kuin edellisessä osassa, kuten Rosario Dawsonin näyttelemä selviytyjä Nevada, sekä tärkeimpänä Zoey Deutchin esittämä Madison, joka tulee varmasti jakamaan katsojien mielipiteet. Madison on mitä stereotyyppisin "tyhmä blondi", joka on kaiken aikaa jollain lailla pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hahmo viedään täysin äärimmäisyyksiin, jolloin jotkut katsojat tulevat pitämään häntä hauskana ja toiset ärsyttävänä. Omasta mielestäni Madison liikkuu taidokkaasti siinä rajalla, jolloin hän on samanaikaisesti sekä hauska että ärsyttävä ja molemmat piirteet tukevat toisiaan. Ja koska elämme ajassa, jolloin kaikesta loukkaantuu aina joku, on varmaa, että jotkut vetävät herneen nenään siitä, millaisia ihmisiä Madisonilla pilkataan.

Sen lisäksi, että olin äärimmäisen iloinen tutun nelikon näkemisestä uudelleen, olin vielä iloisempi, että Zombieland: Double Tap oli kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa. Ei tämä yllä ensimmäisen osan mahtavuuteen, mutta kyseessä on silti erittäin mainio elokuva. Etukäteen itseäni jännitti, että mitä jos vuosien jälkeen tekijät eivät onnistuisi löytämään samaa henkeä ja jatkoa katsoessa miettisinkin, että ei tätä olisikaan kannattanut tehdä? Lisäjännitettä aiheutti se, ettei Ruben Fleischer ole ohjannut ensimmäisen Zombielandin jälkeen mitään yhtä hyvää - etenkin viime vuoden Venom (2018) oli suuri pettymys minulle. Tässä maailmassa Fleischer on kuitenkin kuin kotonaan ja alusta asti hän näyttää, ettei ensimmäinen Zombieland ollut vain vahingossa syntynyt loistoleffa, vaan hän kyllä osaa, kun niin yrittää.

Heti alussa elokuva pyyhkii pienetkin skeptisyyden hivenet mielestä ja kuljettaa takaisin zombimaailmaan. Leffa hyödyntää paljon asioita ensimmäisestä osasta, kuten Columbuksen kertojaääntä, hauskaa visuaalista kikkailua, itseironista meta-huumoria, sekä Metallicaa. Kun alkutekstit alkoivat ja yhtyeen musiikki pärähti soimaan, teki mieli hurrata. Alusta alkaen Zombieland: Double Tap pitää katsojan virneen visusti yllä, tarjoten sekä hulvattomia juttuja että kuvottavia raakuuksia. Jatkuvasti saa nauraa - etenkin kun vakavammissakin kohdissa taustalla nähdään jotain huvittavaa - ja elokuvaan on tuotu mukaan paljon nokkelia asioita, joiden aikana katsoja myhäilee tyytyväisesti. Kun zombit saapuvat ruutuun, veri kyllä roiskuu. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole pelottava elokuva, mutta eipä se itseäni haittaa. Mukaan kyllä mahtuu muutamia asioita, mitkä hieman häiritsivät itseäni, kuten jotkut deus ex machina -hetket, mutta muuten elokuva tarjosi juuri sitä, mitä toivoinkin.

Kenties kaikkein parasta on, että tekijät ovat ymmärtäneet, ettei ensimmäisestä osasta tullut hitti zombien ja verimässäilyn vuoksi, vaan neljän päähenkilönsä ansiosta, joihin oli oikeasti panostettu ja joista katsoja aidosti välitti. Näiden neljän hahmon ja heidän loistavien näyttelijöidensä vuoksi fanit ovat vaatineet jatkoa, minkä osoittaa jo se, että kun Zombielandista yritettiin vääntää televisiosarjaa ja näyttelijäkaarti pistettiin vaihtoon, fanit suuttuivat. On upeaa, että Double Tapissakin tarina kulkee hyvin pitkälti henkilövetoisesti päänelikön kautta. Hahmoista on muodostunut vuosien aikana hyvin eriskummallinen perhe ja on mielenkiintoista seurata, miten he suhtautuvat nykyään toisiinsa, kun ovat tottuneet olemaan yhdessä kymmenen vuoden ajan. Leffa repii päänelikosta paljon riemua irti.

Ruben Fleischer hyödyntää paljon erilaisia kikkailuja ensimmäisestä Zombielandista ja tuo moniin juttuihin jonkinlaista twistiä. Ruudulle ponnahtaa välillä jonkinlaisia visuaalisuuksia ja tekstejä, ja välillä leikataan johonkin ihan muuhun ja todella hauskaan. Käsikirjoittajaduo Reese ja Wernick ovat keksineet monia älyttömiä ideoita, mitkä on tuotu mukaan aivan mahtavasti. Harmi vain, että kun he alussa esittelevät erilaisia zombeja, eivät he lopulta hyödynnä niitä lähes lainkaan. Hienointa kuitenkin on, että kaksikko oikeasti keksi uuden tarinan näille hahmoille. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja leikkauskin on veikeän napakkaa. Erityisesti yhdessä zombitaistossa kuvaus ja leikkaus ovat huikeaa. Tuhoutuneen maailman lavasteet ja digitoteutus ovat oivalliset ja zombimaskeeraukset erinomaisia. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu ja David Sardyn säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: Zombieland: Double Tap on onneksi kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa ja vaikkei se olekaan yhtä loistava kuin ensimmäinen Zombieland, on se silti todella hyvä elokuva. On mahtavaa palata takaisin tähän zombien valloittamaan maailmaan, etenkin kun tekijät ja päänelikkokin tekevät paluun innoissaan. Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin ovat yhä huikeita rooleissaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii täydellisesti. Tekijät ovat onneksi tajunneet, että päänelikko oli ensimmäisen osan menestyksen salaisuus ja panostavat yhä hahmoihin kunnolla, sekä kertovat tarinaa koko ajan heidän kautta. Uusi seikkailu nappaa heti mukaansa, viihdyttää läpi kestonsa ja tarjoaa useat naurut sekä ihanan ällöt veriroiskahdukset. Mukana on paljon tuttua kikkailua edellisestä osasta ja kaikkeen on saatu hieman erilaista twistiä, mikä pitää tehokeinot raikkaina. Filmistä löytyy joitain ongelmia, kuten deus ex machina -hetkiä ja hyvin pohjustettuja zombeja, joita ei lopulta hyödynnetäkään. Tästä huolimatta Zombieland: Double Tap on vahva jatko-osa, mikä mitä luultavimmin vastaa innokkaiden fanien odotuksia. Itselleni elokuva oli lopulta juuri sellainen jatko, mitä kaipasinkin ja olen tyytyväinen, jos sarja jätetäänkin tähän. En tietenkään sano, että pistäisin vastaan, jos Zombielandista tehtäisiinkin trilogia... kunhan vain sama vahva henki on tallella ja tekijät keksivät kunnon tarinan.

Jääkää muuten katsomaan lopputekstit, sillä niiden aikana nähdään jotain, mikä voi saada ulvomaan naurusta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Zombieland: Double Tap, 2019, Columbia Pictures, Pariah

Arvostelu: Zombieland (2009)

ZOMBIELAND

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Woody Harrelson, Emma Stone, Abigail Breslin, Amber Heard ja Bill Murray
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Käsikirjoittajat Rhett Reese ja Paul Wernick kehittivät idean Zombielandiin vuonna 2005. He kirjoittivat ideansa pohjalta tekstin, joka oli tarkoitus myydä mahdollisen televisiosarjan pilotiksi. Ohjaaja Ruben Fleischer kiinnostui suuresti ideasta, mutta ehdotti, että kaksikko kirjoittaisikin elokuvan käsikirjoituksen, eikä televisiosarjan. Tekstiä pyöriteltiin vielä useaan kertaan, ennen kuin kuvaukset lähtivät käyntiin helmikuussa 2009. Lopulta Zombieland sai maailmanensi-iltansa 25. syyskuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva osoittautui hitiksi, mistä yllättäen myös kriitikot nauttivat. Itse näin elokuvan vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan. Nyt kun elokuva on saamassa kauan odotettua jatkoa leffalla Zombieland: Double Tap (2019) ja kun huomasin filmin viettävän 10-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin katsoa elokuvan taas kerran ja samalla arvostella sen.

Kauhea zombitauti on muuttanut lähes koko maailman populaation ihmislihaa himoitseviksi eläviksi kuolleiksi. Neljän elossa olevan henkilön täytyy lyöttäytyä yhteen saavuttaakseen päämääränsä: huvipuiston.

Zombielandin neljä hahmoa ovat Jesse Eisenbergin näyttelemä hermoheikko nörtti Columbus, Woody Harrelsonin esittämä tympeä Tallahassee, Emma Stonen näyttelemä juonitteleva Wichita ja Abigail Breslinin esittämä Wichitan ikäistään fiksumpi pikkusisko Little Rock. Elokuva onnistuu todella kääntämään pienen näyttelijäkaartinsa edukseen, jolloin katsoja uppoutuu oikein kunnolla hahmojen seikkailuun mukaan. Toisin kuin yleensä zombileffoissa, tässä jopa aidosti välittää elävistä hahmoista, eikä halua heidän joutuvan zombien kitaan. Hahmot ovat kiinnostavasti ja hauskasti kirjoitetut, ja heidän näyttelijänsä ovat nappivalinnat rooleihinsa. Harrelson on kuin kotonaan tylyn, mutta huvittavan äijän roolissa. Emma Stone ja Abigail Breslin ovat uskottavat siskokset, joista ymmärtää nopeasti, miten he ovat onnistuneet selviämään zombimaailmanlopun keskellä. Eisenberg on tunnettu nopean hermostuneesta tavastaan puhua ja tässä se pääsee oikeuksiinsa, kun hänen hahmollaan on ties mitä kammoja. Columbus on kuitenkin selvinnyt laatimiensa sääntöjen avulla, joita elokuvassa tuodaan jatkuvasti veikein tavoin esiin. Eli teidän kaikkien hullujen (tai nerokkaiden "mitäs-minä-sanoin") maailmanloppuun valmistautujien kannattaa katsoa Zombieland, sillä tästä löytyy hyviä vinkkejä. Nelikko toimii täydellisesti ja he ovat yksi isoimmista syistä, miksi tämä elokuva on mielestäni todella hyvä. Mitäänsanomattomien hahmojen kanssa leffa ei olisi koskaan noussut suureen suosioon.

Zombieland on omasta mielestäni toiseksi paras zombileffa, minkä olen nähnyt, heti Shaun of the Deadin (2004) jälkeen. Hassua onkin, että molemmat ovat enemmänkin komedioita kuin kauhua. Zombit ovat kuitenkin olleet itselleni aina jokseenkin huvittavia tapauksia, laahustaessaan ihmisten perässä (vaikka on niitä World War Z:n, 2013, parkour-zombejakin nähty) ja mölistessään hölmösti. Kenties juuri siksi nämä kauhuolennot toimivatkin mielestäni parhaiten komedioissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Zombieland olisi mikään kevyt hassuttelu, vaan siinä oikeasti panostetaan zombifanien tyydyttämiseen ja useassa kohtaa nähdään zombeja ahmimassa ihmisiä niin, että veri roiskuu ja sisuskalut pursuavat ulos. Tietty raakuudet esitetään yliampuvina komedian kautta, mutta herkemmille katsojille voi helposti tulla huono olo elokuvaa katsoessa. Erityisen pelottava elokuva ei ole kyseessä, vaikka muutamia jännittäviä hetkiä onkin luvassa. Lähinnä kyseessä on aivan erinomainen viihdepommi.

Tämä on todella hauska elokuva - paikoitellen jopa hulvaton. Huumoria revitään monellakin eri tapaa ja mukaan mahtuu yllättävänkin absurdeja vitsejä. Zombien tappamiseen keksitään leffan aikana useita koomisia tapoja ja elokuva vaatiikin katsojaltaan hieman kierompaa huumorintajua. Columbuksen ja Tallahasseen väliset sanailut ovat fantastisia ja ne tarjoavat useat makeat naurut. Loistava huumori, raa'at zombikohtaukset ja mitä erinomaisimmat hahmot ja heidän näyttelijänsä tekevät Zombielandista mahtavan paketin. Kestoa leffalta löytyy vain alle puolitoista tuntia ja koska näistä hahmoista alkaakin oikeasti välittämään, haluaisi heidän reissuaan (tämähän on siis road trip -komedia zombeilla höystettynä) nähdä vielä kauemmin. Toisaalta taas elokuva on juuri tällaisenaan todella napakka teos, mistä on riisuttu kaikki ylimääräinen pois. Lisäkesto saattaisi jopa tehdä hallaa elokuvalle, joten on ehkä vain parempi, että filmi pysyy todella tiiviinä settinä. Elokuva menee kuin hujauksessa ohi ja leffan päätyttyä tekisi oikeastaan mieli vain pistää se heti pyörimään uudestaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer ja Zombieland oli itse asiassa hänen esikoisleffansa. Tämän jälkeen Fleischerin taso on heitellyt voimakkaasti mainion Gangster Squadin (2013) ja kehnon Venomin (2018) takia, mutta hänen esikoisensa on pysynyt hänen parhaimpanaan. Fleischer leikittelee taidokkaasti zombeilla ja yhdistää kauhukuvastoa komediaan nokkelasti. Hän myös saa näyttelijöistä kaiken irti ja tätä leffaahan voi muuten kiittää siitä, että se auttoi Eisenbergiä ja Stonea nousemaan maailmanmaineeseen. Rhett Reesen ja Paul Wernickin käsikirjoitus on erinomainen ja he ovat todella ymmärtäneet hahmojen merkityksen, mihin monet muut kauhutekijät eivät jaksa panostaa. Kaksikko pitää tekstinsä yksinkertaisena, mutta silti nerokkaana. Zombieland on myös teknisesti taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on oivallista ja leikkaus napakkaa. Ylimääräinen on tosiaan karsittu, mutta filmi ei koskaan tunnu kiirehtivän. Lavastajat ja efektitiimi ovat tehneet hyvää työtä maailmanlopun maisemien kanssa, kun taas maskeeraajat ovat päässeet luomaan hurjia zombimeikkejä. Ääniefektitkin ovat mainioita ja David Sardyn säveltämät musiikit tuovat oman kivan lisänsä tunnelmaan, vaikka leffan jälkeen päässä soikin lähinnä alkutekstien aikana jylisevä Metallican "For Whom the Bell Tolls".

Yhteenveto: Zombieland on aivan mahtava kauhukomedia ja yksi kaikkien aikojen parhaista zombileffoista. Elokuva ei ole niinkään pelottava, mutta hauska se totta vieköön on - se on usein hulvaton! Huumoria revitään irti monilla tavoilla, oli kyse sitten Columbuksen ja Tallahasseen veikeästä sanailusta tai yliampuvasta verimässäilystä. Zombikohtauksissa veri ja suolenpätkät kyllä lentävät, eikä leffa lähde lainkaan pehmoilemaan raakuuksien kanssa. Parasta elokuvassa ovat kuitenkin sen neljä hahmoa, jotka ovat kaikki kiinnostavia ja loistavia persoonia, joiden kanssa lähtee erittäin mielellään seikkailemaan zombimaan halki. Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin ovat erinomaisia rooleissaan ja heidän väliset kemiansa iskevät yhteen täydellisesti. Ohjaaja Ruben Fleischer on luonut todella hyvän tunnelman ja hän yhdistää toimivasti mukaan road trip -elokuvien henkeä. Elokuva on todella lyhyt, mutta se käyttää kestonsa hyödykseen erittäin hyvin. Zombieland saa katsojansa  erittäin hyvälle mielelle ja sen tekisi haluaisi katsoa heti uudestaan. Suosittelenkin elokuvaa kaikille zombifaneille, kuten myös kauhukomedian ystäville. Nyt odotankin suurella innolla jatko-osan, Zombieland: Double Tapin näkemistä ja toivon, että se onnistuu vangitsemaan saman tunnelman vielä kymmenen vuodenkin tauon jälkeen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Zombieland, 2009, Columbia Pictures Corporation, Relativity Media, Pariah

Arvostelu: Venom (2018)

VENOM

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Tom Hardy, Michelle Williams, Riz Ahmed, Reid Scott, Jenny Slate, Scott Haze ja Michelle Lee
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Venom perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä 1980-luvulla. Hahmo on yksi suosituimmista sarjakuvapahiksista ja monet ovat odottaneet kauan nähdäkseen hänet kunnolla valkokankailla. Jo 1997 David S. Goyer teki käsikirjoituksen Venomin omasta elokuvasta ja alkoi työstämään sitä New Line Cinema -yhtiön kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Venom nähtiin valkokankailla vasta vuoden 2007 Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:ssa, jossa hahmoa esitti Topher Grace. Gracen oli tarkoitus esittää hahmoa myös Venomin soololeffassa, mutta fanit tyrmäsivät Gracen version hahmosta niin pahasti, että suunnitelmat pistettiin jäihin. Hahmon oikeudet omistava Sony-yhtiö ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan yritti saada Venom-leffaa aikaiseksi, mutta homma ei vain tuntunut edistyvän. Vasta vuonna 2016 Avi Aradin ja Matt Tolmachin tuottamina projekti lähti tosissaan käyntiin. Tekijät ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Ja nyt vuotta myöhemmin Venom saa vihdoin ja viimein ensi-iltansa. Innostuin suuresti, kun kuulin, että hahmon sooloelokuva on viimeinkin tulossa ja innostukseni kasvoi, kun sain tietää, että pääosassa nähdään aivan mahtava Tom Hardy. Viime kuukausien varrella innostukseni on kuitenkin alkanut laskea, sillä viimeisimmät trailerit ja mainokset ovat näyttäneet sekavilta, eivätkä tehosteet ole vakuuttaneet. Tämän lisäksi suuren pettymyksen kaikille tuotti se, että ennakkolupailuista huolimatta kyseessä ei olisikaan raaka K16-ikärajan filmi, vaan lapsiystävällisempi K12-tekele. Meninkin hyvin ristiriitaisin tuntein katsomaan Venomin sen ensi-iltapäivänä.

Toimittaja Eddie Brock pääsee epäilyttävän Life-yhtiön jäljille, joka yrittää yhdistää ihmisiä avaruudesta löytämiinsä symbiootteihin. Kun yksi näistä symbiooteista takertuu Eddieen, hän alkaa kuulla päässään karmivan äänen ja suureksi kauhukseen pystyy muuttumaan nälkäiseksi hirviöksi, Venomiksi.

Tom Hardy näyttelee tosiaan tarinan päähahmoa, Eddie Brockia, minkä lisäksi hän on myös tehnyt Venom-hirviön äänen. Hardy on yksi 2010-luvun parhaimmista miesnäyttelijöistä ja osoittaa sen jälleen... joissain kohtauksissa. Hardyn roolisuoritus nimittäin heittelee paikoitellen hyvinkin vahvasti. Suurimmaksi osaksi hän on oikein mainio, mutta joissain kohtauksissa hän joko näyttelee todella laiskasti tai vetää homman yli. Hardy on kuitenkin itsessään niin pidettävä, että hän onnistuu saamaan katsojan pitämään Eddiestä, kun käsikirjoittajat eivät sitä jaksa tehdä. Eddie on aika kömpelösti pohjustettu hahmo, mutta Hardy tekee kaikkensa herättääkseen hänet eloon valkokankaalla. Komediapuoli ei kuitenkaan Hardylta täysin luonnistu Eddienä, mutta Venom on yllättävänkin lystikäs tapaus. Hardyn ääni sopii täydellisesti avaruuden monsterille ja hän saa luotua ilahduttavan kieron persoonan. Eddien käymät keskustelut päänsä sisällä olevan Venomin kanssa ovat ehdottomasti leffan parasta antia.
     Michelle Williams esittää Eddien rakkauden kohdetta, Annea, joka on täysin unohdettava tapaus. Williams on oiva näyttelijä, mutta hän ei kykene tuomaan tarpeeksi sisältöä hahmoonsa pelkillä lahjoillaan, jolloin Anne jää todella tylsäksi persoonaksi. Valitettavinta kuitenkin on, ettei Hardyn ja Williamsin väliltä tunnu löytyvän minkäänlaista kemiaa, mikä tekee parin yhteisistä kohtauksista vaivaannuttavaa katseltavaa.
     Yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä on sen pahis, Riz Ahmedin näyttelemä bisnesmies Carlton Drake, joka johtaa hämärää Life-yhtiötä. Kyseessä on itse asiassa jopa yksi surkeimmista pahiksista sarjakuvaleffoissa pitkään aikaan. Hahmo ei tunnu millään tavalla uhkaavalta ja vaikka hän osoittaakin olevansa tunteeton uhratessaan ihmisiä symbiooteille, tuntuu hänen pahuutensa jäävän siihen, kuinka helposti hän erottaa alaisiaan. Hui kamala. Joissain kohtauksissa Carltonista yritetään selvästi luoda painostavaa roistoa, mutta siinä epäonnistutaan täysin. Syy tähän on täysin pieleen mennyt roolitus. Ahmed on kyllä osaava näyttelijä, mutta tähän rooliin hän ei sovi lainkaan. Hänessä on arvokkuutta bisnesmieheksi, muttei oikeaa karismaa roistoksi.
     Elokuvassa nähdään myös Reid Scott lääkäri Danina, Jenny Slate Life-yhtiöllä työskentelevänä tohtori Skirthinä, Scott Haze jonkinlaisena palkkatappajana, Michelle Lee Eddien kodittomana kaverina, sekä Peggy Lu herttaisena kaupan myyjänä. Marvelin sarjakuvahahmoja luonut Stan Lee tekee tietysti nopean cameoroolin.

Kun sanoin, että Eddien keskustelut päänsä sisällä olevan Venomin kanssa ovat elokuvan parasta antia, tarkoitin niiden olevan elokuvan ainoaa hyvää antia. Leffasta on nimittäin äärimmäisen vaikea löytää mitään muuta hyvää sanottavaa. Venom on armoton pettymys ja yksi huonoimmista sarjakuvafilmatisoinneista pitkään aikaan. Kyseessä on Suicide Squadin (2016) kaltainen sekasotku, mikä yrittää olla ties mitä, onnistumatta olemaan mitään. Jossain taustalla kulkee kelpo ohjaajan kiinnostava visio, mutta se on lähestulkoon kadonnut kokonaan, kun studio on pistänyt näppinsä peliin. Tämä oli tosin tiedossa jo ennakkoon. Etukäteen Venomin hehkutettiin olevan synkkä ja brutaali, K16-ikärajan saava verimässäily, mutta viime hetkellä Sony-yhtiö päättikin pilkkoa leffan lapsiystävälliseksi saadakseen lisää katsojia. Muutamassa kohtaa voi selvästi huomata, että tekijät ovat yrittäneet luoda kauhumaista tunnelmaa, mutta studio onkin tullut saksien kanssa väliin, jotta ala-astelaisetkin voivat katsoa elokuvan. Joissain toimintakohtauksissa on selkeästi ollut tarkoitus roiskia verta pitkin seiniä, mutta sellaista on täysin turha odottaa lopputuloksesta. On erittäin outoa kuunnella Venomin puhetta siitä, kuinka hän haluaa syödä ihmisiä ja sitten kun monsteri vihdoin toteuttaa uhkauksensa, leffa ei voi näyttää tapahtumaa. Vielä oudompaa on, kuinka sinut hahmot ovat ihmissyönnin kanssa. Eddie kyllä kritisoi tätä, mutta ottaa asian silti oudon helposti.

Sonyn puuttuminen elokuvan väkivaltaisuuteen ei todellakaan ole ainoa syy sille, miksi Venom on jättiluokan epäonnistuminen. Leffan käsikirjoitus on nimittäin aivan kauhea. Elokuva käyttää käsittämättömän pitkän ajan, kunnes Eddie vihdoin kuulee Venomin päänsä sisällä. Ei siinä mitään, jos ensimmäiset kolme varttia oikeasti panostaisivat hahmoihinsa, mutta kun ei. Muut kun Eddie eivät voisi vähempää kiinnostaa ja Eddienkin kohdalla vain toivoo, että Venom saapuisi jo kehiin. Itse tarina on yllättävänkin pitkäveteinen, jolloin katsojana lähinnä odottelee rymistelyn alkamista. Kun Eddie vihdoin kuulee Venomin äänen päässään, alkaa syntyä pientä toivoa siitä, että leffa lähtisi vihdoin käyntiin. Tekijät ovat onneksi panostaneet hetkeen, jolloin Eddie muuttuu kunnolla Venomiksi ensimmäisen kerran ja itsekin ehdin ajatella, että nyt elokuva muuttuisi hyväksi. Mutta ei! Siinä missä elokuvan ensimmäistä puolikasta venytellään liian pitkäksi, toinen puolisko kiirehtii minkä kerkeää. Toimintarymistelyä toimintarymistelyn perään ja ennen kuin huomaakaan, on lopputaistelu jo alkanut. Ja voi pojat, kuinka käsittämättömän huono lopputaistelu onkaan! Kaksi kehnosti toteutettua digimörköä mätkimässä toisiaan turpaan parin minuutin ajan. Aivan totaalinen pohjanoteeraus!

Kyllä Venom parissa kohtaa onnistuu viihdyttämään ja se tarjoaa muutamat kelpo naurut kierolla huumorillaan, mutta nämä eivät pelasta lopputulosta. Käsikirjoittajakolmikko Pinkner, Rosenberg ja Marcel eivät saa tarinaa tuntumaan ehjältä paketilta, vaan koko homma on todella hätiköiden tehty. Kolmikko on täyttänyt elokuvan kehnoilla repliikeillä ja typeryyksillä, minkä lisäksi he eivät edes onnistu pitämään hahmoja tietynlaisina. Hahmo saattaa täysin yhtäkkiä muuttua erilaiseksi seuraavassa kohtauksessa ja Venomkin muuttuu ihmisiä hotkivasta hirviöstä mukavaksi kaveriksi noin vain. Siis miksi ihmeessä Venom alkaa yhtäkkiä välittämään suuresti Eddien ja Annen välisestä suhteesta?! Tai sitten tämä tuli mukaan Sonyn pakottamana. Sonyn toiminta saa itseni myös säälimään ohjaaja Ruben Fleischeriä. Zombielandin (2009) tekijä on mitä oivallisin valinta Venomin puikkoihin ja minua jäi harmittamaan todella paljon, ettei Fleischer päässyt toteuttamaan itseään. En lähde kritisoimaan Fleischerin työtä, sillä leffan harvat hyvät jutut ovat selvästi hänen käsialaansa ja kaikki muu taitaa tulla studiolta. Sentään Venom on hyvin kuvattu. Leikkaus on kuitenkin täysin mitä sattuu rytmityksen kanssa. Valaisu, lavasteet, maskeeraus ja ääniefektit ovat mainiosti toteutetut ja Ludwig Göransson on säveltänyt meneviä musiikkeja, mutta efektit näyttävät jo nyt vanhentuneilta. Venom on paikoitellen kökösti animoitu ja vielä huonompaa jälkeä on tehty elokuvan pahishirviön kanssa. Lopputaistelussa efektit näyttävät paikoitellen täysin viimeistelemättömiltä. Toisaalta mitä muutakaan voi odottaa muutenkin näin juosten kustusta tekeleestä?

Yhteenveto: Venom on suuri pettymys, vaikkei siltä odottaisikaan kovin paljon. Elokuvassa ja hahmossa on potentiaalia vaikka mihin, mutta studio ei ole selkeästi halunnut hyödyntää sitä, vaan on vain tehnyt tällaisen pökäleen kiireessä, jotta voi siirtyä seuraaviin elokuviin. Ohjaaja Ruben Fleischerin vision ja tyylin voi välillä huomata, mutta suurimmaksi osaksi Venom on vain täydellinen esimerkki siitä, miten käy, kun studio tulee paikalle saksien kanssa. Käsikirjoitus on armottoman kömpelö ja laiska, ja täynnä typeryyksiä. Tarina ei nappaa millään mukaansa, eikä hahmoja ole kirjoitettu kummoisesti. Ainoastaan Eddie Brock jaksaa kiinnostaa, mikä johtuu lähes täysin karismaattisesta Tom Hardysta. Eddien ja Venomin väliset keskustelut ovatkin leffan ainoaa hyvää antia. Riz Ahmed ei todellakaan sovi roistoksi, eikä edes Michelle Williams vakuuta osassaan. Leikkauksessa rytmitys heittelee todella pahasti, eikä efekteissäkään ole kehumista. Elokuva olisi näyttänyt hyvältä kymmenen vuotta sitten. Etenkin lopputaistelu on todella karmeaa katsottavaa keskeneräisten tehosteiden ja todella tylsien ratkaisujen takia. Lopputuloksena on siis aikamoinen sekasotku, mitä en vain voi suositella katsomaan. Todella toivon, että Venom floppaa lippuluukuilla, jotta Sony ottaa opikseen ja myy Marvel-hahmojen oikeudet takaisin Marvelille, minne ne kuuluvatkin. Jossain oli varmasti olemassa hyvä Venom-leffa, mutta tämä ei todellakaan ole se ja toivon, että rankempi ohjaajan versio julkaistaan joskus Blu-raylla. Lopputekstien aikana nähdään vielä pari pätkää, joista ensimmäinen pohjustaa mahdollista jatko-osaa ja toinen on aika mukava yllätys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Venom, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment