Arvostelu: Jackass esittää: Paha pappa (Jackass Presents: Bad Grandpa - 2013)

JACKASS ESITTÄÄ: PAHA PAPPA

JACKASS PRESENTS: BAD GRANDPA

Ohjaus: Jeff Tremaine

Pääosissa: Johnny Knoxville, Jackson Nicoll, Georgina Cates, Greg Harris ja Catherine Keener

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Jackass Presents: Bad Grandpa, eli suomalaisittain Jackass esittää: Paha pappa on Jackass-sarjasta (2000-2002) tutun Johnny Knoxvillen tähdittämä komediaelokuva. Tehtyään elokuvat Jackass: The Movien (2002), Jackass Number Twon (2006) ja Jackass 3D:n (2010), Knoxville alkoi suunnitella uutta filmiä, mutta tällä kertaa sellaista, joka kertoisi tarinaa uhkarohkeiden stunttien ja pilojen ohessa. Paramount Pictures kiinnostui hänen ideoistaan ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Jackass esittää: Paha pappa sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai myös ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse näin Jackass esittää: Pahan papan vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen tätini kanssa. Pidin leffaa hauskana hömppänä ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kärttyisä ja pervo isoisä saa lapsenlapsensa Billyn hoivattavakseen, kun tämän narkkariäiti hylkää pojan. Isoisä päättää viedä Billyn tämän isän luokse, joka taas haluaa pojan hyötyäkseen tästä taloudellisesti.

Johnny Knoxville näyttelee Irving Zismania, hahmoa, joka teki ensiesiintymisensä jo aiemmissa Jackass-elokuvissa, mutta jonka ympärille Knoxville päätti kehitellä kokonaisen elokuvan. Kyseessä on varsin perverssi pappa, joka yrittää vikitellä nuorempia naisia mukaansa, tekee erilaisia jekkuja ihmisille ja rikkoo lakia minkä ehtii. Irving on äärimmäisen epämiellyttävä tyyppi, mutta jostain syystä häntä on hauska seurata. Knoxville hoitaa hommansa täydellisesti, erityisesti kun tietää, että elokuva kuvattiin piilokameralla ja suuri osa muista ihmisistä eivät tienneet päätyvänsä mukaan elokuvaan. Knoxvillen on siis pitänyt hoitaa homma kerralla purkkiin ja höynäyttää muita ilman, että pokka pettää.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin nuori Jackson Nicoll, joka esittää Irvingin lapsenlasta Billyä. Jo Knoxvillen pokanpitäminen on ihailtavaa, mutta Nicollille tekisi mieli antaa aplodit, sillä niin taidokkaasti hän onnistuu seuraamaan Knoxvillen jalanjäljissä. Nicollkin heittäytyy täysillä roolinsa vietäväksi ja hän ja Knoxville muodostavat erittäin lystikkään duon. Hahmona Billyä käy sääliksi, kun hänen isoisänsä on mitä on, äiti (Georgina Kates) on huumeidenkäyttäjä ja isä (Greg Harris) haluaa hänet vain tienatakseen valtion tukirahoilla.

Vaikka kyseessä onkin Jackass-elokuva, Paha pappa ei ole tavanomaista uhkarohkeiden ja vaarallisten stunttien tulvaa, kuten Jackass-projektit yleensä. Mukaan mahtuu kyllä muutamia veikeitä hetkiä, joissa Knoxvillen kestävyys ja taipuvuus pistetään koetukselle, puhumattakaan yrityksestä pitää vanhusroolia yllä, kun Irvingiä höykytetään muub muassa liikkuvassa sängyssä ja reistailevassa hupilaitteessa. Jackass esittää: Paha pappa on enemmänkin Boratin (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006) hengessä tehty piilokamerapilailu, jossa jekutetaan hyväuskoisia (ja välillä pahantahtoisia) amerikkalaisia, samalla kun isoisä vie lapsenlastaan halki osavaltioiden tämän isän luokse. Parhaita höynäytyskohtauksissa ovat ne, joissa höynäytettävät ovat lähellä vaikkapa syyllistyä itse johonkin rikokseen, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Irving yrittää lähettää Billyn postilaatikossa isälleen ja postitoimiston väki hetken jopa pohtii, tekisivätkö sen.

Elokuvan tarina härön isoisän ja tämän huonoille vaikutuksille alttiin pojan automatkasta toimii oivallisesti ja matkan varrella hahmoille tietty alkaa vähitellen muodostua yhteys, jota ei aiemmin ollut. Vaikka tarina etenee sujuvasti, välillä tuntuu siltä, että elokuva koostuu enemmänkin yksittäisistä sketseistä, höynäytyksistä ja tapaturmista. Muutamat kohtauksista ovat suorastaan hulvattomia, mutta parin hetken kohdalla taas pohtii, että miten ne pääsivät mukaan lopulliseen elokuvaan? Filmin finaali on erittäin lystikäs, joskin elokuvan päätyttyä tuntuu siltä, että jotain jäi uupumaan kokonaisuudesta. Jackass esittää: Paha pappa on oivallinen komedia, mutta viimeinen silaus puuttuu, mikä nostaisi kokonaisuutta korkeammalle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa yksi Jackassin perustajista, Jeff Tremaine. Tremainen työ on ollut varsin poikkeavaa muiden leffojen tekoon verrattuna, sillä hänen on pitänyt luottaa näyttelijöidensä kantavan kohtauksia eteenpäin sujuvasti mahdollisten yllätystenkin noustessa esiin. Kun homma perustuu höynäytettävien reaktioihin, ei koskaan voi täysin tietää, minne kohtaukset etenevät. Tremaine toimii myös käsikirjoittajana yhdessä Knoxvillen ja Spike Jonzen kanssa. Olisi kiinnostavaa lukea teksti ja selvittää, kuinka paljon elokuvasta onkaan ennalta kirjoitettua ja kuinka paljon puhdasta improvisaatiota. Jackass esittää: Paha pappa on kelvollisesti kuvattu. Piilokamera-asetelman voi huomata kuvakulmista ja siitä, kuinka kuvan reunoja peittää joskus jokin. Knoxvillen maskeeraus on erinomainen, eikä ihme, että elokuva sai siitä jopa Oscar-ehdokkuuden. Äänipuoli on hyvin toteutettu vaativaa äänitystä ja musiikkeja myöten.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi versio, joka kulkee nimellä Jackass Presents: Bad Grandpa .5. Monet pilailukohtauksista ovat pidempiä ja esimerkiksi alussa Irvingin juuttuessa kiinni automaattiin, hänen teko-sukuelimensä on näkyvissä.

Yhteenveto: Jackass esittää: Paha pappa on lystikäs törkykomedia, josta jää kuitenkin viimeinen silaus uupumaan. Muihin Jackass-projekteihin verrattuna leffasta löytyy jopa kiinnostava tarina, jota ryhtyy seuraamaan mielellään. Piilokameratoteutus on vekkuli ja se johtaa useisiin todella hauskoihin tilanteisiin, joissa ei voi kuin ihailla päänäyttelijäkaksikko Johnny Knoxvillen ja Jackson Nicollin pokanpitämistä ja toisinaan jopa pöyristellä tietämättömien ihmisten reaktioita. Jutut ovat toinen toistaan ronskimpia, eikä kyse ole mistään koko perheen hassuttelusta. Vaikka leffalla onkin selvä tarinakaari, ajoittain se tuntuu liikaa irrallisilta sketseiltä, joista kaikki eivät osu maaliinsa. Heikkouksineenkin Jackass esittää: Paha pappa on mainio komedialeffa, jota voi suositella kaikille törkeiden komedioiden ystäville, sekä piilokamerahassutteluiden faneille. Helposti loukkaantuvien kannattaa pysyä tästä kaukana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jackass Presents: Bad Grandpa, 2013, Dickhouse Productions, MTV Films

Arvostelu: School of Rock (2003)

SCHOOL OF ROCK

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Jack Black, Joan Cusack, Mike White, Sarah Silverman, Miranda Cosgrove, Joey Gaydos Jr., Kevin Clark, Robert Tsai, Rivkah Reyes, Maryam Hassan, Aleisha Allen, Caitlin Hale, Brian Falduto, Z Infante, Cole Hawkins, Angelo Massagli, James Hosey, Jordan-Claire Green, Veronica Afflerbach ja Adam Pascal

Genre: komedia, musiikki

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

School of Rock on Jack Blackin tähdittämä musiikkikomediaelokuva. Käsikirjoittaja-näyttelijä Mike White keksi idean elokuvaan The Langley Schoolin musiikkiprojektin kautta. White asui silloin Blackin naapurissa ja hän sai näyttelijän kiinnostumaan ideastaan. Idea lyötiin läpi Paramount Picturesilla, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta School of Rock sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, josta kriitikotkin pitivät ja se sai parhaan komediaelokuvan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse näin School of Rockin ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin siitä. Olen kertaalleen katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Amatöörirockyhtye potkii pihalle kitaristinsa Dewey Finnin, joka ryhtyy sinnikkäästi etsimään jäseniä omaan bändiinsä. Dewey löytää innokkaita muusikoita yllättävästä paikasta: tiukkaa kuria pitävästä Horace Greenin koulusta, jonne Dewey päätyy töihin esittämällä sijaisopettajan hommia tekevää kämppistään.

Jack Black näyttelee Dewey Finniä, kovan luokan rokkaria - suorastaan rock-musiikin palvojaa. Dewey on äärimmäisen intohimoinen musiikin suhteen, mikä johtaa hänen jatkuvaan sooloiluunsa keikoilla, minkä takia hänet erotetaan bändistä. Tämä ei kuitenkaan Deweytä lannista, vaan hän päättää luoda itselleen bändin millä hinnalla hyvänsä - vaikka sitten esittämällä kämppistään Ned Schneeblyä (käsikirjoittaja Mike White) ja työskentelemällä tämän nimellä sijaisopettajana arvostetussa Horace Greenin koulussa. Black tekee yhden uransa parhaista roolitöistään School of Rockissa. Hän heittäytyy niin täysillä Deweyn vietäväksi, ettei voi kuin innostua itsekin. Näyttelemisen ja komedian lisäksi Blackilla on vahvaa taustaa musiikinkin puolella, esimerkiksi oman yhtyeensä Tenacious D:n kautta, mikä näkyy leffassa täysillä. Black on selvästi intohimoinen musiikista, mitä hän kanavoi täydellisesti roolihahmoonsa.

     Elokuvassa nähdään myös Sarah Silverman Ned-kämppiksen tiukkapipoisena tyttöystävänä, Joan Cusack koulun rehtorina, sekä muun muassa Miranda Cosgrove, Joey Gaydos Jr., Kevin Clark, Rivkah Reyes, Robert Tsai, Maryam Hassan, Aleisha Allen, Caitlin Hale, Brian Falduto ja Z Infante oppilaina, joista Dewey päättää vääntää uuden rockbändinsä. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan, vaikka kaikki jäävätkin lopulta Blackin varjoon. White on oivallinen vässykkä-Nedinä ja Silverman mainio tätä pompottelevana naisena. Cusack istuu hyvin kireäksi rehtoriksi ja lapsinäyttelijät ovat toinen toistaan lahjakkaampia niin näyttelijöinä kuin muusikoina ja laulajina. Blackin tavoin jokainen lapsista nimittäin soittaa instrumenttejaan oikeasti.

Minusta tuntuu, että jokaisella uusintakatselulla olen ehtinyt unohtaa, kuinka hyvä elokuva School of Rock onkaan ja jokaisella katselukerralla myös pidän filmistä enemmän. Kyseessä on aivan mahtava musiikkikomedia, täynnä Jack Blackin riemukasta sooloilua ja erinomaista musiikkia esimerkiksi AC/DC:ltä, Led Zeppeliniltä, Black Sabbathilta, Metallicalta ja The Clashilta. Parasta kuitenkin on mukaansatempaava tarina, jonka fiilis on höystetty kunnon energisellä asenteella. Vajaan kahden tunnin kesto ei koskaan käy tylsäksi, vaan katsojana seuraa yhä vain suuremmalla innolla Deweyn yritystä rakentaa oppilaista maailman päheintä rockyhtyettä. Samalla mukana on kaiken aikaa jännite siitä, mitä jos kuka tahansa koulun henkilökunnasta Deweyn kämppiksen tyttöystävään saisi tietää musiikkimiehen huijauksesta?

School of Rock on todellinen hyvän mielen elokuva, minkä ansiosta sen pariin voikin palata kerta toisensa perään uudelleen. Samalla lailla kun Deweyn ja oppilaiden välille alkaa pikkuhiljaa muodostua todellinen yhteys, katsojalle syntyy tunneside hahmoja kohtaan ja niinpä heidän mahdolliset koettelemuksensa, onnistumisensa ja epäonnistumisensa tuntuvat täysillä. Kaikki huipentuu aivan mahtavaan finaaliin, joka herättää kotisohvalla asti tarvetta nostaa nyrkkiä ilmaan, takoa jalalla lattiaa ja moshata.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Richard Linklater, joka tunnetaan muun muassa romanttisen trilogian Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995), Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) ja Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013) tekijänä. Linklaterin työ on voimakasta ja hän saa katsojan hyppäämään täysillä filmin vietäväksi. Tätä auttaa Whiten vallan mainio käsikirjoitus ja tekstiä taas on tukemassa hyvin rytmitetty leikkaus. School of Rock on myös oivallisesti kuvattu ja parasta on, kuinka parissakin kohtaa Blackille annetaan todella aikaa loistaa pitkien kuvien kautta ilman leikkauksia. Lavasteet ovat hienot luokkahuonetta ja esiintymislavoja myöten, puvustajat tekevät hyvää työtä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Craig Wedrenin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat täysin ikonisten rock-rallatusten kuin myös Blackin omien laulujen alle. Tenacious D:n kappaleita kuunnellut huomaa heti, että Deweyn lonkalta esittämät biisit ovat Blackin käsialaa.

Yhteenveto: School of Rock on mahtava musiikkikomedia ja todella valloittava hyvän mielen elokuva. Jack Black tekee yhden uransa parhaista rooleista rock-musiikkia jumaloivana Dewey Finninä, jossa Black pääsee yhdistämään elämänsä kaksi suurta intohimoa, musiikin ja näyttelemisen. Black revittelee roolissaan riemukkaasti ja katsoja hyppää hahmon eettisesti arveluttavalle matkalle hymyssä suin. On veikeää seurata hahmon menoa, kun tämä keksii ovelan suunnitelman luoda itselleen kaikkien aikojen parhaan bändin. Vähitellen Deweyn ja oppilaiden välille muodostuu kunnon yhteys ja samalla myös katsojalle muodostuu vahva side tähän kaikkeen. Katsojana elää mukana hahmojen koettelemuksia ja kun kaikki johtaa räjähtävään finaaliin, on kotisohvalla luultavasti täysillä messissä ja rokkaamassa menemään. Ohjaaja Richard Linklaterin rakentama tunnelma on loistokas ja kämppiksen roolistakin hyvin suoriutuva Mike White on laatinut mainion käsikirjoituksen. School of Rock on yksi 2000-luvun parhaista komedia- ja musiikkielokuvista ja suosittelenkin sen katselua todella lämpimästi nyt 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli elokuvaa nähnyt ennen tai ei. Tämä filmi kestää kyllä useampiakin katselukertoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

School of Rock, 2003, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, MFP Munich Film Partners GmbH & Company I. Produktions KG, New Century, Sor Productions

Arvostelu: Millerit (We're the Millers - 2013)

MILLERIT

WE'RE THE MILLERS

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber

Pääosissa: Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter, Emma Roberts, Ed Helms, Nick Offerman, Kathryn Hahn, Molly Quinn, Tomer Sisley, Matthew Willig, Luis Guzmán ja Thomas Lennon

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

We're the Millers, eli suomalaisittain Millerit on Jason Sudeikisin ja Jennifer Anistonin tähdittämä komediaelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 2002 ja aluksi sen pääosiin kaavailtiin Steve Buscemia ja Will Arnettia. Projekti jumitti kuitenkin usean vuoden paikoillaan, kunnes 2010-luvun alussa sen työstäminen lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2012 ja lopulta Millerit sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti ja voitti nousevan tähden BAFTA-palkinnon. Itse näin Millerit ensimmäistä kertaa vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen keväällä koulussa. Pidin elokuvasta ja olenkin nähnyt sen kertaalleen uudestaan. Kun huomasin Millereiden täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Huumediileri David Clarkin joutuessa ryöstetyksi, hän jää velkaa pomolleen Brad Gurdlingerille. Maksaakseen velkansa Davidin täytyy salakuljettaa Meksikosta suuri marihuanalasti Yhdysvaltoihin. David uskoo yksinään jäävänsä kiinni, joten hän päättää ottaa mukaansa stripparin, nolon pojan ja kodittoman tytön esittämään hänen perhettään ja vähentämään rajavartijoiden epäilyksiä.

Jason Sudeikis näyttelee David Clarkia, pienen luokan huumediileriä, joka joutuu ongelmiin, kun hänen rahansa ja marihuanavarastonsa ryöstetään. Tästä hänen pomonsa Brad Gurdlinger (Ed Helms) suuttuu ja David voi korvata velkansa vain salakuljettamalla ison kasan huumeita Meksikosta Bradille. Sudeikis on hauska roolissaan, erityisesti kun David saa neronleimauksen, että hän vaikuttaisi vähemmän epäilyttävältä, jos hän onnistuisi esittämään perheisää lomamatkalla. Tähän huijaukseen hän tarvitsee naapurinsa, strippari Rosen (Jennifer Aniston), nolon teinipoika Kennyn (Will Poulter) ja kodittoman teinityttö Caseyn (Emma Roberts) esittämään hänen vaimoaan ja lapsiaan, eli Millerin perhettä. Nelikko on erittäin lystikäs ja heidän rikolliselle matkalleen hyppää mielellään mukaan. Hahmot tulevat kehnosti toimeen keskenään, mutta heidän on pakko pitää kulissia kaiken aikaa yllä. Aniston ja Roberts ovat mainioita osissaan, mutta kenties parhaat naurut tarjoaa kiusallista Kennyä tulkitseva Poulter, joka istuu täydellisesti rooliinsa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tomer Sisley meksikolaisena huumeparonina ja Matthew Willig tämän korstokätyrinä, sekä Nick Offerman, Kathryn Hahn ja Molly Quinn innokkaana Fitzgeraldin perheenä, johon "Millerit" joutuvat tutustumaan matkansa varrella. Sisley ja Willig hoitavat pahisosastoa pätevästi, kun taas Offerman, Hahn ja Quinn muodostavat hilpeän periamerikkalaisen perheen, joka tuo omanlaisiaan vaikeuksia päänelikon salakuljetusoperaatioon.

Kymmenen vuotta ja muutama katselukerta myöhemmin Millerit jaksaa yhä naurattaa. Kyseessä on varsin mainio ja erittäin lystikäs komedia, jonka vahvuutena toimii sen neljä päähenkilöä. Davidin, Rosen, Kennyn ja Caseyn yritystä esittää lomailevaa perhettä on hauska katsoa ja matkan aikana hahmoja onnistutaan syventämään niin ryhmänä kuin yksilöinä. Kaikki neljä saavat hetkensä parrasvaloissa ja itse kullekin ehtii sattua ja tapahtua kaikenlaista ennen kuin lopputekstit rullaavat. Komedia syntyy hahmojen osuvasta naljailusta, sekä muutamista todella lystikkäistä fyysisistä kohelluksista ja noloista tilanteista.

Oivallisen huumoriosaston lisäksi myös elokuvan tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka kesto lähenteleekin kahta tuntia, mikä voi herkästi koitua komedioiden kohtaloksi. Salakuljetusoperaatiosta löytyy ihan hyvää jännitettä, sillä erilaisia takaiskuja ja vaikeuksia tuntuu olevan joka mutkan takana. On poliiseja, rajavartiotyöntekijöitä, utelevia lomamatkalaisia, jahtaavia huumeparoneita, myrkyllisiä hämähäkkejä ja ties mitä. Samalla katsojan moraali pistetään ovelasti koetukselle. Miksi ihmeessä katsoja haluaa "Millereiden" onnistuvan hommassaan ja salakuljettavan kilokaupalla marihuanaa, edistäen yhtä maailmaa eniten piinaavimmista rikoksista? Hahmot vain ovat niin mainioita, että heidän haluaa pääsevän pälkähästä.

Leffan ohjauksesta vastaa esimerkiksi Dodgeball - boltsit pelissä -komedian (Dodgeball: A True Underdog Story - 2004) tekijä Rawson Marshall Thurber. Thurberin työ Millereiden parissa on oikein lystikästä ja hän saa kaikki onnistuneesti heittäytymään osiensa vietäväksi. Bob Fisherin, Steve Faberin, Sean Andersin ja John Morrisin kynäilemä käsikirjoitus on myös toimiva, sisältäen hyvän tarinan ja paljon hauskoja vitsejä. Elokuva on teknisestikin sujuvasti tehty. Kuvaus on taidokasta, joskin mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Theodore Shapiron ja Ludwig Göranssonin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, mutta eivät jää millään lailla mieleen.

Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi versio. Siinä esimerkiksi lentokenttäkohtaus ja leirinuotiokohtaus Fitzgeraldien kanssa ovat pidempiä, minkä lisäksi mukana on ylimääräinen puhelu Davidin ja Bradin välillä. Lopputekstien aikana nähtävissä mokaotoksissa on myös muutama pätkä lisää.

Yhteenveto: Millerit on erittäin hauska komediaelokuva, jonka tarina vie onnistuneesti mukanaan. Premissi on veikeä ja siitä lähtee käyntiin todella lystikäs tapahtumaketju täynnä monenlaista kommellusta ja vaaraa, ja parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Käsikirjoittajat keksivät kaikenlaista päänelikon päiden menoksi ja saavat katsojat tykästymään tähän kummalliseen "perheeseen". Katsojien moraalia haastetaan sopivasti, sillä miksi ihmeessä sitä haluaisi olla huumesalakuljettajien puolella? Silti heidän selviytymisen puolesta jännittää loppuun saakka. Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter ja Emma Roberts ovat erittäin lystikkäät rooleissaan Millereinä ja sivunäyttelijätkin tekevät mainiota työtä. Millerit on oikein mainio komedialeffa, joka jaksaa naurattaa vielä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen ja suosittelenkin sitä lämpimästi 2000-luvun jenkkikomedioista tykkääville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

We're the Millers, 2013, New Line Cinema, Newman/Tooley Films, Slap Happy Productions, Heyday Films, BenderSpink, Vincent Newman Entertainment

Arvostelu: Evan taivaanlahja (Evan Almighty - 2007)

EVAN TAIVAANLAHJA

EVAN ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Steve Carell, Morgan Freeman, Lauren Graham, Wanda Sykes, John Michael Higgins, John Goodman, Jimmy Bennett, Graham Phillips, Johnny Simmons, Jonah Hill, Molly Shannon, Ed Helms, Dean Norris ja Simon Helberg

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Carreyn tähdittämä komedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Idea jatko-osaan syntyi Bobby Florsheimin ja Josh Stolbergin käsikirjoituksesta nimeltä "The Passion of the Ark", jonka Sony ja Universal päättivät tuottaa yhdessä, mutta niin, että Steve Oedekerk muovaisi siitä jatkotarinan Bruce - taivaanlahjalle. Carrey ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten Bruce - taivaanlahjassa sivuosaa esittänyt Steve Carell päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2006, budjetin kasvaessa yhä vain isommaksi ja muutaman vuoden ajan elokuva pitikin kaikkien aikojen kalleimman komedialeffan titteliä 175 miljoonan dollarin budjetillaan. Evan taivaanlahja ilmestyi lopulta kesäkuussa 2007. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle, eikä se ollut kummoinen hitti, etenkään korkeaan budjettiinsa verrattuna. Itse tykkäsin elokuvasta, kun näin sen ensi kertaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen katsonut leffan kai vain kertaalleen uudestaan, mutta siitäkin katselusta on jo vierähtänyt muutamia vuosia. Kun huomasin Bruce - taivaanlahjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat elokuvat.

Uutistoimittaja Evan Baxter saa uuden työpaikan kongressiedustajana ja muuttaa perheensä kanssa Virginiaan. Siellä alkaa tapahtua kummia, eläinten ryhtyessä seuraamaan Evania, valtavien puulastien ilmestyessä perheen pihalle ja itse Jumalan saapuessa kertomaan, että Evanin täytyy rakentaa arkki, sillä uusi tulva on tulossa.

Bruce - taivaanlahjassa Carreyn näyttelemän Bruce Nolanin vihamiestä ja kilpailijaa, Evan Baxteria esittänyt Steve Carell palaa rooliinsa Evan taivaanlahjassa. Jatko-osassa Evanista on tehty pidettävämpi hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan, toisin kuin aiemmassa filmissä, jossa katsoja toivoi Evanin potkuja. Carell pääsee tällä kertaa kunnolla valokeilaan, eikä vain pariksi hassuksi hetkeksi. Välillä Carell käy hermoille liiallisella karjumisellaan, mutta muuten hän istuu erittäin passelisti osaansa toiseksi uutisankkuriksi, jota Jumala päättää hieman näpäyttää.

     Jumalana nähdään toki tälläkin kertaa karismaattinen Morgan Freeman, joka taivaallisen äänensä kanssa sopii rooliin. Uusina hahmoina esitellään Evanin perhe, johon kuuluvat vaimo Joan (Lauren Graham) ja lapset Dylan (Johnny Simmons), Jordan (Graham Phillips) ja Ryan (Jimmy Bennett), sekä Evanin kongressitiimiin kuuluvat assistentit Rita (Wanda Sykes), Marty (John Michael Higgins) ja Eugene (Jonah Hill) ja komitean puheenjohtaja Chuck Long (John Goodman). Sivunäyttelijät toimivat kelvollisesti osissaan, Goodmanin varsinkin toimiessa hyvin vaikutusvaltaisena kongressimiehenä. Sykes on leffan hupaisinta antia sanavalmiina assistenttina, mutta Graham jää aika latteaksi vaimohahmona.

Jos Evan taivaanlahjaa täytyy jostain kehua, niin on hienoa, etteivät tekijät lähteneet toistamaan ensimmäisen elokuvan tarinaa, antaen Jumalan voimat tällä kertaa Evanille Brucen sijaan. On veikeä idea hyödyntää ja modernisoida yhtä Raamatun tunnetuimmista tarinoista, eli Nooan arkkia. Lähtökohta ja eri päähenkilö luovat hyvin oman filminsä, jonka voi katsoa sujuvasti, vaikkei olisi Bruce - taivaanlahjaa nähnytkään. Suosittelen tosin silti ykkösleffaa ylitse tämän, sillä Evan taivaanlahja ei ole elokuvana kovin kaksinen. Hauskasta ideasta huolimatta kyseessä ei ole kovin hauska leffa ja huumoripuoli jää vähän väliä latteaksi. Siinä, missä oli lystikästä seurata Brucen uusien jumalallisten kykyjen testailuja, Evanin arkkioperaatio on usein jopa aika surumielistä katseltavaa.

Kun Bruce sai Jumalalta voimansa, ne auttoivat häntä etenemään urallaan. Toki samalla elokuva sisälsi tuttua viestiä suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta ja kuinka tämä suuri vastuu oli liikaa Brucelle, mutta silti konseptista saatiin nauruja aikaiseksi. Tällä kertaa kun Jumala pakottaa Evanin rakentamaan arkin, se vain vahingoittaa hänen uraansa ja aiheuttaa hallaa myös perheelle. Arkin väsääminen käy turhan dramaattiseksi, Evanin uurtaessa yksinään. Toki urapuolta yritetään korvata sillä, että kongressissa on jotain mätää ja on siis hyvä, ettei Evan ylene siellä toivomallaan tavalla.

Tietystä haikeasta draamapuolestaan huolimatta Evan taivaanlahja onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Se ei erityisemmin saa nauramaan - vaikka pakko myöntää, että hörähdin kovaäänisesti, kun paikallisen elokuvateatterin näytetään pyörittävän filmiä "40 v. ja neitsyt Maria", viittauksena tietty Carellin hittikomediaan 40 v. ja neitsyt (The 40-Year-Old Virgin - 2005) - mutta toimii keskinkertaisena hyvän mielen hömppänä koko perheen yhteiseen leffailtaan. Lapsikatsojille loppuhuipennus voi käydä jopa hieman jännittäväksi, kun taas aikuiskatsojat saattavat pyöritellä silmiään lopputekstien aikana esitettävälle tanssinumerolle.

Bruce - taivaanlahjan ohjaaja Tom Shadyac jatkaa myös Evan taivaanlahjan parissa, muttei tee yhtä mainiota työtä. Sen lisäksi, ettei ohjauksesta löydy samaa sähäkkyyttä, ei Carell lopulta ole Carreyn veroinen komediatähti. Steve Oedekerkin käsikirjoituskaan ei yllä samalle tasolle kuin viimeksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu hyvin. Arkin valtavat lavasteet ovat hienot ja niin Evanin puvustus kuin maskeeraus muuttuu paremmaksi leffan edetessä ja hänen muovautuessa Nooan näköiseksi. Leffaa varten tekijät saivat jopa 177 lajia eri eläimiä koulutettuina. Eläimet on hyvin saatu kohtauksiin, etenkin kun ottaa huomioon, että lihansyöjät täytyi kuvata erillään muista ja liittää mukaan jälkikäteen. Oikeiden eläinten käyttö oli hyvä päätös, sillä tulvan huonoista digiefekteistä päätellen elokuva olisi todella kiusallinen tietokone-elukoiden kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Evan taivaanlahja on aika keskinkertainen lisäosaleffa erittäin hauskalle komediaelokuvalle. On hienoa, etteivät tekijät päättäneet vain kierrättää ensimmäisen elokuvan tarinaa ja Nooan arkin kertomuksen modernisointi toimii hyvänä lähtökohtana. Siitä saisi aikaiseksi potentiaalisesti todella lystikkään filmin, mutta lopputulos on oudon ankea. Huumorin taso ailahtelee ja jatkuvasti elokuva muuttuu enemmänkin surumieliseksi draamaksi. Kaikki johtaa kuitenkin toimivaan loppuhuipennukseen, vaikka tulvan digiefektit eivät huimaa päätä ja lopun tanssinumero on todella myötähäpeällinen. Steve Carell on mainio pääroolissa Evan Baxterina ja muutkin näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä. Evan taivaanlahja ei ole kovin kaksinen leffa, mutta se sopii passelisti kertakäyttöön, jos tykkäsit kovasti Bruce - taivaanlahjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evan Almighty, 2007, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Relativity Media, Shady Acres Entertainment, Original Film, Columbia Pictures, Playtone

Arvostelu: Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003)

BRUCE - TAIVAANLAHJA

BRUCE ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Jim Carrey, Morgan Freeman, Jennifer Aniston, Philip Baker Hall, Catherine Bell, Steve Carell ja Lisa Ann Walter

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Bruce Almighty, eli suomalaisittain Bruce - taivaanlahja on Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva, joka perustuu löyhästi Robert Bauschin kirjaan Almighty Me vuodelta 1991. Mark O'Keefe ja Steve Koren kirjoittivat leffan käsikirjoituksen ja saivat Universal Picturesin kiinnostumaan siitä heti. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Bruce - taivaanlahja sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellisesti iso menestys, vaikka se saikin hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja sen julkaisu kiellettiin Egyptissä, koska Jumala esitetään elokuvassa tavallisena miehenä. Itse näin Bruce - taivaanlahjan joskus lapsena, kun se esitettiin televisiossa ja pidin siitä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja kun huomasin elokuvan nyt täyttävän 20 vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Uutisankkurin työstä haaveileva Bruce Nolan uskoo elämänsä jatkuvien takaiskujen johtuvan siitä, että Jumala vihaa häntä. Eräänä päivänä Bruce tapaa itse Jumalan, joka päättää antaa Brucelle taivaalliset voimansa.

Jim Carrey nähdään elokuvan pääroolissa Bruce Nolanina, Eyewitness Newsilla työskentelevänä reportterina, joka haaveilee urasta uutisankkurina. Onni ei kuitenkaan tunnu olevan Brucen puolella, mistä hän syyttää Jumalaa, jona nähdään Morgan Freeman. Kuunneltuaan tarpeeksi Brucen valitusta, Jumala päättää näpäyttää Brucea ja antaa tälle voimansa. Carrey on loistovedossa läpi elokuvan, esiintyen sillä suurella määrällä energiaa, mitä hänestä on totuttu näkemään. Carreyta katsoessa ei voi kuin ihailla hänen komedialahjojaan, jotka muodostuvat hänen rytmitajustaan, verrattomasta elekielestään, hauskoista äänenkäytöistään, sekä Carreylle tavaramerkkimäisestä naamanvääntelystään. Freeman on myös nappivalinta omaan osaansa itse Jumalana. Freeman omistaa yhden Hollywoodin upeimmista äänistä ja hän on erittäin karismaattinen näyttelijä, joten kuka sopisikaan paremmin rooliin? Vaikken itse olekaan uskovainen, pidän kovasti siitä, kuinka Freeman tulkitsee Jumalaa. Freeman tekee hänestä hauskan hyvin eri tavalla kuin Carrey Brucesta, menemättä kuitenkaan koskaan jumalanpilkan puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Aniston Brucen tyttöystävänä Gracena ja Lisa Ann Walter Gracen siskona Debbienä, Philip Baker Hall Brucen pomona Jack Baylorina, sekä Steve Carell Brucen pahimpana kilpailijana Evan Baxterina. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä osissaan. Frendeistä (Friends - 1994-2004) tuttu Aniston ei pääse esittelemään komediakykyjään, Carreyn varastaessa show'n kaiken aikaa, mutta Carellille on onneksi mahdutettu yksi aivan hulvaton kohtaus.

Bruce - taivaanlahja taitaa jopa olla viimeinen todella hyvä Jim Carreyn tähdittämä komedia. Toki Carrey on tämän jälkeenkin esiintynyt muutamassa hyvässä filmissä, mutta sanoisin silti, että tähän päättyi hänen priima-aikansa komedioiden parissa. Ei Bruce - taivaanlahja ihan tavoita Carreyn ysärihittien, kuten Nuijan ja tosinuijan (Dumb and Dumber - 1994) ja Valehtelija, valehtelijan (Liar Liar - 1997) tasoa, mutta se on silti erittäin mainio ja hyvänmielinen hassuttelu. Nauraa saa useampaan otteeseen ja vähintään hymy pysyy huulilla suuren osan ajan leffasta.

Vaikken tosiaan olekaan uskovainen, olen aina pitänyt kiinnostavana kertomusta tavantallaajasta, joka saa käyttöönsä Jumalan voimat. Aluksi Bruce tietty hyödyntää niitä vain omaksi ilokseen ja on hupaisaa nähdä, mitä kaikkea hän keksiikään uusien kykyjensä kanssa. Leffassa leikitellään vekkulimaisesti raamatullisten juttujen kanssa, esimerkiksi kun Bruce jakaa autoruuhkan kahtia, vähän niin kuin Mooses jakoi Punaisenmeren. Tietty hommaan kuuluu myös opetuksia, eikä Jumalan leikkiminen ole niin mieleistä puuhaa kuin voisi kuvitella. Draamaa tuodaan oivallisesti mukaan, kun Brucen mahti nousee päähän ja alkaa vaikuttamaan parisuhteeseen ja kun Brucen pitää ymmärtää Spider-Man - Hämähäkkimiehestäkin (Spider-Man - 2002) tunnettu opetus, että suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ace Ventura - lemmikkidekkarin (Ace Ventura: Pet Detective - 1994) ja Valehtelija, valehtelijan ohjaaja Tom Shadyac, eli hän ja Carrey ovat työskennelleet aiemminkin yhdessä. Shadyac saakin selvästi Carreyn pistämään parastaan komediapuolella ja hänen rakentamansa tunnelma on lystikäs. Steve Korenin, Mark O'Keefen ja Steve Oedekirkin käsikirjoitus on oivallinen. Kolmikko on rakentanut kertomuksen niin, ettei katsojan todellakaan tarvitse olla uskovainen, jotta leffasta voi nauttia. Bruce - taivaanlahja on myös hyvin kuvattu ja leikattu leffa. Siitä löytyy oivia lavasteita ja asuja, kuten myös kelpo erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin toteutettu John Debneyn pirteitä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Bruce - taivaanlahja on erittäin mainio ja hilpeä komedia, joka sisältää todella vekkulin tarinan. On hupaisaa seurata, kuinka maansa myynyt mattimeikäläinen alkaa toimia, kun itse Jumala antaa hänen käyttönsä taivaalliset voimansa - erityisesti, kun kyseistä mattimeikäläistä esittävä Jim Carrey on mahtavassa vireessä läpi elokuvan. Morgan Freeman taas istuu hyvin Jumalaksi mahtipontisen äänensä kanssa ja vaikka muut näyttelijät ovat kelvollisia osissaan, jäävät he väkisinkin pääkaksikon varjoon. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, mutta myös kelpo draamaa, kun jumalalliset voimat alkavatkin tehdä Brucelle hallaa. Elokuvasta löytyy hyviä opetuksia, minkä lisäksi Raamattua tuntevat voivat tunnistaa useita tuttuja juttuja, hauskasti modernisoituina. Bruce - taivaanlahja ei kuitenkaan vaadi uskonnollisuutta, jotta sen parissa voi pitää hauskaa. Suosittelen elokuvaa erittäin lämpimästi kaikille Jim Carreyn hassuttelusta pitäville. Vaikka mies onkin tämän jälkeen tehnyt joitain hyviä filmejä, komedian puolella Bruce - taivaanlahja on mielestäni Carreyn viimeinen erittäin hyvä yksilö.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bruce Almighty, 2003, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Shady Acres Entertainment, Pit Bull Productions, O Entertainment

Arvostelu: Anger Management (2003)

ANGER MANAGEMENT

Ohjaus: Peter Segal

Pääosissa: Adam Sandler, Jack Nicholson, Marisa Tomei, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones, Jonathan Loughran, Allen Covert, Kurt Fuller, Lynne Thigpen, Woody Harrelson, Nancy Carell, John C. Reilly ja Harry Dean Stanton

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Anger Management on Adam Sandlerin ja Jack Nicholsonin tähdittämä komediaelokuva. Leffan idea lähti liikkeelle entisen jalkapalloilija Conrad Gooden baaritappelusta, minkä pohjalta David S. Dorfman työsti käsikirjoituksen vihaongelmaisesta miehestä, joka joutuu terapiaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2002 ja lopulta Anger Management sai maailmanensi-iltansa 5. maaliskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin Anger Managementin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

Lentokoneessa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi yleensä ujo ja rauhallinen Dave Buznik määrätään kuukauden mittaiseen kiukkuterapiaan. Hänen terapeuttinaan toimii eksentrinen tohtori Buddy Rydell, joka koettelee Daven hermoja päivä päivältä enemmän.

Pääroolissa Dave Buznikina nähdään Adam Sandler, joka voi tuntua monista heti luotaantyöntävältä ajatukselta, mutta Sandlerin mukanaolon ei kannata antaa häiritä. Anger Management on yksi Sandlerin parhaista elokuvista ja Sandler tekee leffassa yhden parhaista roolitöistään - luultavasti sen takia, ettei kyseessä varsinaisesti ole Sandlerin oma elokuva, hän vain näyttelee siinä. Sandler tekeekin huomattavasti tavanomaista rauhallisempaa työtä ja vaikka mukana onkin hahmon äkillisiä kiukunpurkauksia, ei homma äidy Sandlerin puolelta miksikään typeräksi pelleilyksi. Hahmona Dave on varsin pidettävä tyyneydessään ja onkin huvittavaa, että juuri hän joutuu kiukkuterapiaan. Davella on muuten yksi leffahistorian veikeimmistä ammateista: hän suunnittelee vaatteita lihaville kissoille!

     Toinen elokuvan tähti on Jack Nicholson, joka näyttelee tohtori Buddy Rydelliä, Daven terapeuttia, jolla on hyvin omanlaiset ja kummalliset tavat hoitaa potilaitaan. Mahtava Nicholson revittelee veijarimaisesti läpi elokuvan ja hän tekee Buddystä mulkeron, josta ei voi olla tykkäämättä. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät hyvin yhteen ja kaksikon erilaisia terapiapuuhia on hilpeää katsoa.

Elokuvassa nähdään myös Marisa Tomei Daven tyttöystävänä Lindana, Kurt Fuller Daven pomona Frankina, Allen Covert Lindan perään haikailevana Daven työkaverina Andrew'na, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones ja Jonathan Loughran Buddyn muina potilaina Raivotaistelijat-kiukkuterapiaryhmässä, Woody Harrelson prostituoituna Galaxiana ja John C. Reilly Daven lapsuudenkiusaajana Arniena. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin, erityisesti Turturro äkkipikaisena Chuckina.

Anger Management toimi minulle paremmin toisella katselukerralla. Sandler on komediatähtenä itsellenikin hieman ailahteleva tapaus ja suuri osa hänen filmeistään kallistuu kehnon puolelle. Hän kuitenkin näyttää osaavansa, kun ei ole itse ohjaksissa millään lailla ja sama tapahtuu myös tässä. Hänen ja Nicholsonin kohtauksia on ilo seurata. Elokuvan premissi tyynestä miehestä, joka päätyy kiukkuterapiaan on veikeä ja siitä on saatu aikaan oikein kelpo hyvän mielen leffa. Ihan loppuhuipennuksessaan elokuva äityy turhan siirappiseksi ja suureksi, mutta ennen sitä elokuva on parhaimmillaan jopa todella hyvä.

Ei kyseessä mikään erityisen hulvaton komedia ole, mutta sen aikana pääsee hekottelemaan aina silloin tällöin ja hymähtelemään tyytyväisenä. Miellyttävä yleishenki pitää hymyä katsojan kasvoilla. On jo hupaisaa, mistä koko homma lähtee liikkeelle ja osuvaa, kuinka väärinkäsitys paisutellaan sivustaseuraajien ja median puolesta kohtuuttomiin mittoihin. On vielä hilpeämpää, kuinka agitaattori-Buddyn terapiasessiot muuttuvat yhä vain pahemmiksi yrityksiksi saada Dave kiehumaan raivosta ja sitä kautta erilaisiksi opetusnäpäytyksiksi. Buddy pistää Daven vähän väliä ahtaalle ja seuraa sitten sivusta, kuinka Dave toimii näissä tilanteissa. Davea käy sääliksi, mutta samalla katsojakin huvittuu tapahtumista. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Segal, jonka aiemmat työt Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994) ja Pähkähullu professori 2: Klumpit (Nutty Professor II: The Klumps - 2000) eivät ole mitään erityisiä taidonnäytteitä. Anger Management onkin niitä selvästi laadukkaampi teos, Segalin tehdessä jotain omaa jatko-osien sijaan. David S. Dorfmanin käsikirjoitus on mainio ja hän on keksinyt vekkulimaisia skenaarioita Daven päänmenoksi. Leffa on myös sujuvasti kuvattu ja leikattu. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu, Teddy Castelluccin musiikkien lisätessä leffan kepeää ilmapiiriä.

Yhteenveto: Anger Management on kelpo komediaelokuva, jonka veikeä premissi vie mukavasti mukanaan. Adam Sandler tekee yhden uransa parhaista roolitöistä leffan pääosassa Davena, mutta Jack Nicholson varastaa toki show'n terapeutti Buddynä. On hilpeää seurata, kuinka tyyni Dave joutuu kiukkuterapiaan ja kuinka omalaatuinen Buddy riepottelee tätä mielensä mukaan. Tämä johtaa moniin hassuihin hetkiin, joskin mistään hulvattoman hauskasta leffasta ei voida puhua. Pääasiassa homma toimii erittäin oivallisesti, mutta loppuhuipennus lässähtää hieman siirappisuutensa ja turhan massiivisuutensa kanssa. Peter Segalin ohjaus toimii ja teknisiltäkin ansioiltaan leffa on pätevästi tehty. Anger Management on vekkuli leffa, jonka katselua suosittelen, jos etsit helppoa hyvän mielen hömppää elokuvailtaasi. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät täysillä yhteen ja kaksikon kommelluksia on viihdyttävää seurata. Elokuvan pohjalta tehtiin kymmenisen vuotta myöhemmin televisiosarjasovitus Terapian tarpeessa (Anger Management - 2012-2014), mutta heikolla menestyksellä ja sarja lopetettiinkin kesken kaiken jo kahden tuotantokauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anger Management, 2003, Happy Madison Productions, Revolution Studios, Jack Giarraputo Productions, Anger Management LLC

Arvostelu: Väärät paperit (Identity Thief - 2013)

VÄÄRÄT PAPERIT

IDENTITY THIEF

Ohjaus: Seth Gordon

Pääosissa: Jason Bateman, Melissa McCarthy, Amanda Peet, Jon Favreau, John Cho, Morris Chestnut, Génesis Rodríguez, T.I., Robert Patrick, Eric Stonestreet ja Jonathan Banks

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

Identity Thief, eli suomalaisittain Väärät paperit on Jason Batemanin ja Melissa McCarthyn tähdittämä komediaelokuva. Jerry Eaten ja Craig Mazin kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Seth Gordonin kiinnostumaan sen ohjaamisesta. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2012 ja lopulta Väärät paperit sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai heikon vastaanoton kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo komediana. Olen katsonut elokuvan kertaalleen uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Väärät paperit jälleen ja arvostella sen.

Kun huijarinainen varastaa bisnesmies Sandy Pattersonin identiteetin, tuhlaa tämän rahat, tuhoaa tämän luottotiedot ja melkein hankkii tälle potkut, Sandyn on pakko lähteä etsimään naista, saadakseen varastetun elämänsä takaisin.

Jason Bateman näyttelee Sandy Pattersonia, liikemiestä, joka eräänä päivänä huomaa, että hänen korteillaan ei ole enää katetta ja poliisitkin saapuvat pidättämään häntä petoksesta. Sandylle selviää, että hänelle tuiki tuntematon nainen (Melissa McCarthy) on päässyt käsiksi hänen tietoihinsa ja esiintyy Sandyna tämän luottokortin ja henkilöllisyystodistuksen kanssa. Todistaakseen syyttömyytensä ja pelastaakseen elämänsä, Sandy lähtee etsimään naista ja tuomaan hänet oikeuden eteen. Bateman on roolissaan mainio ja katsoja voi tuntea hahmon ahdingon, kun hänen elämänsä päätyy hujauksessa varsinaiseen syöksykierteeseen. McCarthy on kuitenkin filmin todellinen vetonaula, tulkitessaan huijarihahmoaan lystikkäästi. Hahmo on viekas ja katala, mutta hänestä löytyy syvempiäkin puolia leffan edetessä ja jossain kohtaa katsoja saattaa huomata tuntevansa empatiaa ja ymmärrystä häntä kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Amanda Peet Sandyn vaimona Trishinä, Jon Favreau Sandyn pomona Harold Cornishina, John Cho Sandyn työkaverina Danielina, Morris Chestnut poliisi Reillynä, sekä Génesis Rodríguez ja T.I. McCarthyn hahmoa jahtaavina rikollisina Marisolina ja Julianina. Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Jonathan Banks esittää heidän vankilassa viruvaa pomoaan, Terminator 2 - Tuomion päivän (Terminator 2: Judgment Day - 1991) pahaa T-1000:a esittänyt Robert Patrick näyttelee karkuteillä olevia pikkurikollisia jahtaavaa miestä ja Moderni perhe -komediasarjassa (Modern Family - 2009-2020) hauskuuttanut Eric Stonestreet tekee lyhyen roolin Big Chuckina, johon hahmot törmäävät reissunsa aikana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti.

Väärät paperit voisi tarinansa puolesta toimia hyvin trillerinä. Onhan se kauhistuttava ajatus, että joku pääsisi sinun tietoihisi käsiksi ja voisi tekeytyä sinuksi, tuhlata sinun rahasi ja tehdä rikoksia sinun nimissäsi. Tiivistunnelmaisen jännärin sijaan karmaisevasta skenaariosta on kuitenkin kehitelty huumorifilmi ja mielestäni oikein toimiva sellainen. Kyseessä ei ole ihan niin hauska elokuva kuin voisi toivoa ja naurut vähenevät elokuvan edetessä. Toisen puoliskon aikana katsoja pääsee hekottelemaan ehkä vain pari kertaa, tunnelman siirtyessä enemmän draaman puolelle. Aluksi ärsyttävänä esitelty huijarinainen muovautuu filmin aikana katsojan silmissä pidettävämmäksi ja tarinan kiinnostavimmaksi tapaukseksi.

Vähäiset naurut elokuva onneksi korvaa toimivalla tarinalla, joka jaksaa kantaa lähes koko keston läpi. Ihan loppuhuipennuksessa leffa menettää tehoaan, mutta sitä ennen Väärät paperit on erittäin viihdyttävä road trip -matka, jossa sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista. Vaikkei leffa tosiaan ole mikään trilleri, on pientä jännitettä luotu Marisolin ja Julianin muodostamalla roistokaksikolla ja Robert Patrickin esittämällä miehellä, jotka jahtaavat hahmoja. Tietystä ailahtelevuudestaan huolimatta Väärät paperit on mainio leffa, jonka jaksaa sujuvasti katsoa uudelleenkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli juuri pari vuotta aiemmin tehnyt Batemanin kanssa yhteistyötä Kaameat pomot -komediassa (Horrible Bosses - 2011). Gordon on rakentanut lupsakan yleishengen, osaten niin hassutella kuin myös vakavoitua tarpeen tullessa. Craig Mazinin käsikirjoitus on toimiva, joskin lopetus jää hieman mitäänsanomattomaksi kaiken jälkeen. Väärät paperit on kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu, joskin liki parin tunnin kesto on hieman liikaa. Lavastukset, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta parit erikoistehosteet eivät täysin vakuuta. Äänimaailma on toimivasti työstetty ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.

Yhteenveto: Väärät paperit on kelpo komediaelokuva, jonka mukaansatempaavassa tarinassa olisi aineksia jopa piinkovaksi trilleriksi. Identiteettivarkaus esitetään kuitenkin pääasiassa lupsakan huumorin kautta, vaikka pientä jännitettä tuodaankin mukaan hahmoja jahtaavien tyyppien kautta. Jason Bateman on mainio pääroolissa Sandy Pattersonina, mutta leffan todellinen stara on huijarinaista esittävä Melissa McCarthy. McCarthyn hahmo saattaa aluksi ärsyttää, mutta vähitellen tähän tykästyy ja sympatiat saattavat jopa siirtyä hänen puolelleen. Vajaa pari tuntia kestävä elokuva ei ihan onnistu pitämään lystikkyyttään yllä loppuun asti. Toinen puolisko on draamapainotteisempi ja loppupäässä elokuva alkaa muuttua hieman raskassoutuiseksi. Kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle oikein kelvollisena hömppänä, jota suosittelen komediagenren ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Identity Thief, 2013, Aggregate Films, Bluegrass Films, DumbDumb

Arvostelu: Päiväni murmelina (Groundhog Day - 1993)

PÄIVÄNI MURMELINA

GROUNDHOG DAY

Ohjaus: Harold Ramis

Pääosissa: Bill Murray, Andie McDowell, Chris Elliott, Stephen Tobolowsky, Brian Doyle-Murray, Marita Geraghty ja Angela Paton

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Hyvää murmelinpäivää!

Groundhog Day, eli suomalaisittain Päiväni murmelina on Bill Murrayn tähdittämä draamakomedia. Danny Rubin keksi leffan idean vuonna 1990, lukiessaan Anne Ricen kirjaa The Vampire Lestat vuodelta 1985 ja pohtiessaan, kuinka tylsäksi ikuisesti eläminen kävisi. Hän alkoi kirjoittamaan tarinaa miehestä, joka elää samaa päivää yhä uudestaan ja uudestaan, ja hänen tekstinsä päätyi Harold Ramisin käsiin. Ramis kiinnostui Rubinin käsikirjoituksesta, mutta koki sen tarvitsevan enemmän huumoria. Ramis työstikin tekstiä paljon uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1992. Kuvauksissa Ramisin ja päätähti Murrayn välille muodostui useita konflikteja taiteellisten erimielisyyksien vuoksi, mikä johti lopulta pitkäaikaisten kaverusten välirikkoon. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Päiväni murmelina ilmestyi helmikuussa 1993 - 30 vuotta sitten! Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, joka voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen BAFTA-palkinnon. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään se nostetaan useasti listoille kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon. Itse näin Päiväni murmelina ensimmäisen kerran vuosia sitten ja pidin filmistä. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin leffan juhlavuoden, sekä murmelinpäivän kunniaksi katsoa ja arvostella sen.

Säätiedottaja Phil Connors matkustaa pieneen Punxsutawneyn kaupunkiin tekemään reportaasia murmelinpäivästä. Siellä hän huomaa juuttuneensa aikakierteeseen yhteen ja samaan päivään, eläen murmelinpäivää uudelleen ja uudelleen.

Bill Murray näyttelee Phil Connorsia, äärimmäisen epämiellyttävää, töykeää ja itsekeskeistä säätiedottajaa, joka lähetetään yhdessä tuottaja Ritan (Andie McDowell) ja kuvaaja Larryn (Chris Elliott) kanssa pieneen pennsylvanialaiseen kaupunkiin, Punxsutawneyhyn tekemään uutisjuttua murmelinpäivästä. Juhlassa on kyse siitä, että jos kolostaan esiin nostettu metsämurmeli näkee oman varjonsa, on talvea tiedossa vielä ainakin kuusi viikkoa. Jos varjoa ei näy, kevään uskotaan alkaneen. Ja tällainen hömpötyshän ei Philiä voisi vähempää kiinnostaa. Philin harmiksi hän hoksaa seuraavana aamuna heränneenkin samaan päivään uudestaan. Tästä alkaa aikakierre, jossa Philin täytyy elää samaa murmelinpäivää kerta toisensa perään uudelleen. Murray on nappivalinta rooliin, tulkiten hienosti yhä vain moniulotteisemmaksi muuttuvaa hahmoaan. Aluksi Philistä on erittäin vaikea pitää, hahmon nostaessa itseään jatkuvasti muiden yläpuolelle ja kohdellessa muita ilkeästi. Katsoja voikin helposti kokea, että Phil on jopa ansainnut jäädä jumiin inhoamaansa päivään ja samalla on mielenkiintoista seurata hahmon muutosta elokuvan aikana. Murrayn lisäksi McDowell ja Elliott ovat myös mainiot mukana pyörivinä Ritana ja Larryna, jotka toisin kuin Phil, eivät tiedosta elävänsä samaa päivää uudelleen.

Olen aina pitänyt Päiväni murmelina -elokuvasta, mutta olen aina myös ihmetellyt sen jatkuvaa nostamista kaikkien aikojen hauskimpien komedioiden joukkoon. Vaikka elokuva pitää sisällään useita hupaisia hetkiä, ei kyseessä ole mikään hulvaton hassuttelu, enkä edes luokittelisi filmiä puhtaasti komediaksi. Ohjaaja Harold Ramis ja päätähti Bill Murray ottivat kuvauksissa useasti yhteen, sillä Ramis halusi leffasta selkeästi huumoripainotteisemman, kun taas Murray halusi syventyä tarinan filosofisiin puoliin. Itse olen tässä konfliktissa vahvasti Murrayn puolella. Minulle Päiväni murmelina -leffan vahvuus syntyy juurikin sen äärimmäisen kiehtovasta ja syvällisen pohdiskelevasta kertomuksesta.

Elokuvan tarina miehestä, joka joutuu jostain mystisestä syystä elämään samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen on aivan nerokas. Ei olekaan ihme, että leffan juonta on kopioitu vuosien varrella muun muassa scifitoimintaelokuvassa Edge of Tomorrow (2014), kauhukomediassa Happy Death Day (2017) ja viimeisimpänä romanttisessa komediassa Palm Springs (2020). Päiväni murmelina on kuitenkin yhä näiden aikalooppileffojen ehdoton kuningas, eikä vain siksi, että se ilmestyi ensin. Filmi hyödyntää konseptiaan parhaiten. Se menee lopulta yllättävänkin syvälle siihen, mitä ihmisen psyykelle tapahtuu, kun joutuu elämään samaa päivää kerta toisensa perään. Mitä tapahtuu ihmisen mielelle, kun koko muu maailma ympärillä kiertää samaa kehää, eikä teoilla ole mitään merkitystä, sillä aamulla herätessä ollaan taas lähtöpisteessä, eikä kukaan muu muista tapahtuneesta mitään? Jossain kohtaa katsojakin alkaa pohtia, että kuinka monta päivää, viikkoa, kuukautta tai jopa vuotta Phil on ehtinyt olla jumissa kierteessä?

Elokuvasta löytyy kyllä humoristiset juttunsa, eli Ramis sai siinä mielessä tahtonsa läpi. Aluksi on lystikästä seurata, kun Phil pohtii toistamiseen samaan aamuun herätessään, että miksi ihmeessä kaikki käyttäytyvät tismalleen samalla lailla kuin eilen? Onko kyseessä pelkkä kaupunginlaajuinen pila? Kun hän alkaa ymmärtämään, mistä on kyse, on myös hauskaa nähdä, kuinka hän hyödyntää tietämystään siitä, missä ja mihin aikaan kaikki tapahtuu. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä synkkäsävyisemmäksi se muuttuu. Skenaario alkaa muuttua niin Philin kuin katsojan mielessä ahdistavaksi ja Philiä alkaa käydä tosissaan sääliksi. On hienoa, että vaikka Ramis muokkasi Danny Rubinin alkuperäistekstiä huomattavasti kevyempään suuntaan, hän piti leffassa tietyn vakavuuden.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Päiväni murmelina on taidokkaasti kuvattu ja vielä paremmin leikattu kasaan. Vaikka katsojalle ei näytetä jokaista kulunutta murmelinpäivää, sitä voi silti mielessään kuvitella, kuinka pitkään Phil on jumissa kierteessä. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä, erityisesti varmistaessaan, että Philin hotellihuone on joka aamu täysin samannäköinen. Asut ja maskeeraukset ovat myös mainiot ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. George Fenton tuo hyvän lisänsä tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Päiväni murmelina on erinomainen draamakomedia. Elokuvan kekseliäs tarina on aivan fantastinen ja päähenkilön kokemaa aikakierrettä tutkiskellaan hienosti monilta eri kanteilta. Toisinaan leffa on humoristinen ideansa kanssa, välillä taas dramaattisempi ja jopa todella filosofinen, elokuvan pohtiessa, mitä tällainen kierre ihan oikeasti tekisi ihmismielelle? Aluksi tympeää Philiä ryhtyykin vähitellen säälimään ja kun alussa katsoja saattaa kokea, että Phil joutuu ihan oikeutetusti jumiin aikakierteeseen, myöhemmin katsoja haluaa nähdä hahmon pääsevän eroon kiroukselta tuntuvasta kohtalostaan. Harold Ramisin ohjaus on vakuuttavaa ja hänen viilaamansa Danny Rubinin käsikirjoitus on likimain nerokas. Bill Murray tekee huikeaa työtä pääroolissa Phil Connorsina, tulkiten taiturimaisesti hahmon monenlaiset tuntemukset elokuvan edetessä. Päiväni murmelina on loistava leffa, lähestulkoon mestariteos, joka kuuluu niiden elokuvien joukkoon, jotka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämänsä aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Groundhog Day, 1993, Columbia Pictures

Arvostelu: Koomikkojen kuningas (The King of Comedy - 1982)

KOOMIKKOJEN KUNINGAS

THE KING OF COMEDY

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Jerry Lewis, Sandra Bernhard, Diahnne Abbott, Shelley Hack, Margo Winkler, Kim Chan ja Frederick De Cordova

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The King of Comedy, eli suomalaisittain Koomikkojen kuningas on ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron viides yhteistyöelokuva. Elokuvakriitikko Paul D. Zimmerman oli kiehtoutunut Esquire-lehden artikkelista Johnny Carsonin pakkomielteisestä fanista, joka seurasi häntä kaikkialle. Zimmerman alkoi tästä kehitellä tarinaa ja työstikin käsikirjoituksen. Samaan aikaan Scorsese ja De Niro olivat juuri julkaisseet filminsä Kuin raivo härkä (Raging Bull - 1980) ja Scorsese oli aikeissa jättäytyä pois fiktioelokuvista tehdäkseen dokumentteja. De Niro sai kuitenkin käsiinsä Zimmermanin tekstin ja suostutteli Scorsesen ohjaamaan siitä elokuvan. Siitä huolimatta, että Scorsese oli pahasti uupunut viime elokuviensa myötä ja joutunut jopa sairaalahoitoon, hän päätti tarttua projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Koomikkojen kuningas sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta kehuvan vastaanoton, mutta se oli järkyttävä floppi taloudellisesti. Elokuvan budjetti oli lähes 20 miljoonaa dollaria ja elokuva sai tienattua lippuluukuilla vaivaiset kaksi miljoonaa. Itse en ollut ennen nähnyt Koomikkojen kuningasta - itse asiassa kuulin koko elokuvasta vasta syksyllä 2019, kun Joaquin Phoenixin tähdittämää Jokeria verrattiin siihen vahvasti. Kun huomasin Koomikkojen kuninkaan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan juhlavuoden kunniaksi.

Rupert Pupkin uskoo, että hänessä voisi olla ainesta uudeksi koomikkotähdeksi. Itse asiassa hän on varma, että se on hänen kohtalonsa ja hän on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen unelmansa.

Elokuvan pääroolissa nähdään ohjaaja Scorsesen 1900-luvun lopun luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro oli aiemmin esiintynyt Scorsesen elokuvissa Sudenpesä (Mean Streets - 1973), Taksikuski (Taxi Driver - 1976), New York, New York (1977) ja Kuin raivo härkä ja tässä hän näyttelee Rupert Pupkinia, mielenterveysongelmaista koomikkopyrkyriä, jolla on pakkomielle idolistaan, koomikko Jerry Langfordista (roolissa koomikkojen kuninkaaksi aikoinaan kutsuttu Jerry Lewis). De Niro on aivan fantastinen roolissaan, tehden hahmostaan samanaikaisesti todella kiehtovan, lystikkään ja jopa ahdistavan. Aluksi Rupertia kannustaa saamaan tuulta siipiensä alle urallaan ja häntä säälii, kun näkee, kuinka epäilijät kohtelevat häntä, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että tämä herra tarvitsisi hoitoa ja nopeasti. Lewis on myös nappivalinta osaansa Jerry Langfordina, joka saa Rupertin riesakseen. Mielenkiintoinen ja yllättävänkin toimiva ratkaisu hahmossa on, ettei hän oikeastaan koskaan vitsaile leffan aikana, vaan hän on jopa aika tyly persoona. Emme siis näe sitä, mikä Rupertia niin inspiroi. 

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Sandra Bernhard Jerryä myös kipeästi fanittavana Mashana, Diahnne Abbott Rupertin ihastuksen kohteena Ritana, Shelley Hack Jerryn sihteerinä, Frederick De Cordova Jerryn ohjelman tuottajana, sekä itse Martin Scorsese todella pienessä cameoroolissa Jerryn ohjelman ohjaajana. Scorsesen äiti Catherine taas kuullaan Rupertin äidin äänenä. Jälleen on kiehtova kikka, ettemme koskaan pääse näkemään jotain asiaa leffasta.

Koomikkojen kuningas osoittautui todella ilahduttavaksi yllätykseksi. Toisaalta kun kyseessä on Scorsesen ja De Niron yhteistyö siltä ajalta, kun molemmat olivat kenties kovimmassa iskussa, mitä muutakaan voi odottaa? Ehkä se, ettei leffasta oikein puhuta mitään ja että se otti takkiinsa niin pahasti taloudellisesti, saivat minut epäilemään sen laadukkuutta. Kyseessä on kuitenkin suorastaan erinomainen filmi, josta en keksi erityisemmin kritisoitavaa. Vahvan satiirin keinoin elokuva ottaa hyvin kantaa showbisnekseen ja kuinka häikäilemätöntä se on. Samalla se on myös todella onnistunut kuvaus häiriintyneen ihmisen mielenmaisemasta. Leffa tunkeutuu vaikuttavasti Rupertin pään sisälle ja katsojakin pääsee usein näkemään, mitä niissä aivoissa oikein liikkuu. Rupert elää niin täysillä omassa kuplassaan, että katsojankin on välillä vaikea sanoa, mikä ruudulla tapahtuvasta on totta ja mikä ei. Fantastinen esimerkki tästä on alussa nähtävä kohtaus, jossa leikataan todellisen maailman ja Rupertin mielikuvituksen välillä, Rupertin unelmoidessa tulevaisuuttaan maailmankuuluna koomikkona.

Tarina kulkee hyvällä tempolla eteenpäin ja saa pikkuhiljaa kummallisempia ja synkempiä kierroksia. Samalla myös tunnelma muovautuu. Elokuva lähtee liikkeelle aika hilpeänä ja kevyenä, mutta mitä enemmän Rupertia torjutaan, sitä painostavammaksi ja epämiellyttävämmäksi tunnelma muuttuu. Ei leffasta koskaan mitään puhdasveristä kauhua tai edes trilleriä pääse muovautumaan, mutta elokuvassa silti vallitsee tietty olon vaikeaksi tekevä henki. Tämä henki pitää katsojaa tiukasti otteessaan ja leffan vajaan parin tunnin kesto kulkeekin nopeasti ohi. Elokuvan lopetus toimii kirsikkana kakun päällä ja huipentaa hienosti loistokkaan hahmotutkielman. 

Vaikka tässäkin elokuvassa on elementtejä rikoselokuvista, tämä on huomattavasti erilainen verrattuna moniin Scorsesen tunnetuimmista teoksista ja erottuukin siten hyvin edukseen. Scorsesen ohjaus on todella lahjakasta ja kuten jo sanoin, hänen ratkaisunsa näyttää ja olla näyttämättä tiettyjä juttuja vain lisää filmin kiehtovuutta. Paul D. Zimmermanin käsikirjoitus on jo itsessään vahva, eikä ihme, että hän voitti tekstistään BAFTA:n käsikirjoituspalkinnon - ihka ensimmäisen laatuaan! Myös tekninen puoli on taidokas. Kuvaus on sujuvaa ja sitä tukee usein tyylikkään synkkä valaistus. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin toimii todella hyvin. Robbie Robertsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille, vaan pääasiassa elokuvassa kuullaan kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä, kuten Ray Charlesilta, The Pretendersiltä ja Bob Jamesilta.

Yhteenveto: Koomikkojen kuningas on erinomainen elokuva ja onnistunut satiiri showbisneksestä ja sen varjopuolista. Paul D. Zimmermanin väkevän käsikirjoituksen pohjalta Martin Scorsese on ohjannut todella tehokkaan ja koukuttavan filmin, joka käynnistyy varsin hilpeänä, mutta uiskentelee pikkuhiljaa kohti synkempiä vesiä. Epämiellyttävä ilmapiiri kasvaa ja katsojan on pakko saada tietää, kuinka hommassa lopulta käy. Finaali onkin kaiken odotuksen arvoinen. Elokuvan aikana katsoja viedään hienosti tutkimaan päähenkilön mielenmaisemaa ja filmissä jätetään oivasti epäselväksi, mikä kaikki on totta ja mikä vain Rupert Pupkinin pään sisällä. Robert De Niro on fantastinen pääroolissa, tulkiten onnistuneesti hahmonsa monia puolia. Aluksi kaltoinkohdeltua hahmoa säälii, mutta pikkuhiljaa tämä alkaa muuttua suorastaan ahdistavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. Koomikkojen kuningas tuntuu harmillisen unohdetulta teokselta ja on sääli, ettei iso yleisö löytänyt sitä ilmestyessään. Omissa kirjoissani elokuva nousi Scorsesen töiden parhaimmistoon ja suosittelen filmiä erittäin lämpimästi, etenkin näin 40-vuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The King of Comedy, 1982, Embassy International Pictures